30.6.04

Tämänkin teille tarjosi

Tuijotan tyhjää näyttöä ja pohdin aloituksia. Silmänkääntövankilan käytävät ovat hiljaiset tänä suvena, juhannus ne taisi tyhjentää. Sanat karkailevat, tai ainakin niiden päämäärähakuisuus on jossain vallan muualla, tuntuu kuin niillä ei näille seuduille olisi enää tarvetta jäädä. Sanottavani on nyt muualla, on kyllä pikkuhiljaa aikakin. Pari onnellista päivää Seilin saarella Nauvossa riitti siihen, että Ugus armahdettiin; hän tuntee kiven vierineen luolan suulta pois. Että tähänkö se päättyi? hän kysyy hämillään. Tuskin sentään. Aina hän palaa takaisin, hänen reittinsä on ympyrä, joskus laaja. Vaikka edelleenkään hän ei tiedä mitä sanoa, tiedä mitä kirjoittaa.

Kun sunnuntaina olin palannut takaisin Turkuun ja kävelin juhannusaatosta kummasti keventyneine kantamuksineni takaisin kotia kohti, palasi tämä verkkokomeroni mieleen kuin salama. Ja tunsin tätä kaikkea kohtaan puhdasta vitutusta. Elämä verkossa, nämä kitkerillä sivumerkityksillä ladatut sanakikkailut. Nämäkö minusta tiedetään? Kaksi vuorokautta luonnossa, niin vähän kaivattiin pyyhkimään modernin yhteiskunnan pintakiillotettu rakenne minusta pois. Ei siellä ollut televisiota, ei musiikkia, ei tietokoneita, kännykkäkin vain sen aikaa kun akku kesti eikä sinäkään aikana ollut kenttää. Minä en kaivannut mitään näistä asioista. Minä huomasin vasta takaisin tultuani, että ne ylipäätään puuttuivat. Miten ihminen voi olla niin kiinni kaikessa tuossa? Mitä paskaa! Minä vihaan tietokoneita. Viekää ne pois. Sammuttakaa televisio, pyyhkikää pois conanobrienien itseriittoiset hymyt. Ne kertovat yksinäisistä hetkistä, ja minun juhannukseni ei ollut yksinäinen. Se oli hyvin onnellinen juhannus. Jätän muun kertomatta. Mikään muu ei kuulu tänne. Millään digitaalisella en aio onnellisten kokemusteni muistoa tahrata.


24.6.04

Deus ex machina

Olenko kalttouteni ramakkuuden lanaama, vai kuulunko vain vegetoivaan pööbeliin, kas siinä kysymys joka viime aikoina ei ole liiemmin mietityttänyt. Sen sijaan runsaasti olen pohdiskellut juhannuksenviettoani. Kaikki alkoi eilen viattomasta aamukahvihetkestä yliopistonmäellä lähes-tyhjässä kahviossa, jossa istuimme kolmisin hörppimässä vahvaa ja lähes-hyvää kahvia. Tuntia myöhemmin löysin itseni Kaarinan Biltemasta ihmettelemässä metrisiä jakoavaimia ja muutamaa kymmentä erikokoista puutarhaletkun suutinta. Älkää kysykö, en itsekään tiedä miten asiat joskus menevät niin kuin ne menevät, ja jätän mainitsematta myös sen, miten olimme kaikki paluumatkalla heittää henkemme Kaskenkadulla enkä kerro edes sitä entiseltä hautausmaatyöntekijältä kuulemaani kuvottavaa tosijuttua johon kuului kaivinkone ja muovikassissa haudattu ruumis. Muistan sen ikuisesti, mutta oleellista tuossa eilisessä absurdisen arkipäiväisessä tapahtumasarjassa, joka päättyi väsähtäneen näköisen puutarhatyöntekijän välittömään läheisyyteen (tosin saimme kuulla väsähtäneen ryhdin olevan pakotettu ajoasento siinä ruohonleikkurimallissa), oli kuitenkin ilmaan kohonnut mahdollisuus liittyä juhannusta viettävän seurueen jatkoksi syvälle saaristoon.

Ja mitäpä Ugus tuumasi tästä? Ugus tietysti ahdistui, sillä hän oli tehnyt jo varsin toisenlaisia juhannussuunnitelmia, nimittäin äärimmäisen rauhallisia ja etupäässä olemattomia. Ne perustuivat kuitenkin tarkkaan harkintaan, sillä tämänhetkisessä henkisessä kaaoksessani tunsin tarvitsevani juuri rauhaa ja tyyneyttä, toisaalta, kukapa ei? Saariston ja pienimuotoisen porukan kutsu kävi kuitenkin kiivaana, siinäkin mielessä, että tiesin tämän olevan mitä todennäköisimmin toistumaton tilaisuus. Ole tässä nyt sitten, kun normaalisti on kykenemätön reagoimaan yhtään mihinkään alle viikon varoitusajalla, ja nyt pitäisi jo huomenna lähteä. Toisessa vaakakupissa silkka lepo ja huojennus, toisessa hauskanpito, mutta myös vaativa varustelu & runsaahko rasitus.

Miten ihmeessä minä voin tällaisessa tilanteessa sätkiä tyylilleni uskollisena avuttomana kuin kärpänen verkossa kun pitäisi tehdä nopeita ja tehokkaita ratkaisuja. Eihän se lainkaan onnistu.


22.6.04

Legenda

Vanha taistelija istui nuoren soturin viereen baaritiskille, ja hän näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä, että ellei olisi tiennyt, ei olisi pitänyt häntä taistelijana lainkaan. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja riutuneet, vain silmät vilkkuivat terävinä, älykkäinä, monen mielestä suden katseena hänen ryppyjensä ja arpiensa keskeltä. Pitkät harmaat hiukset lainehtivat olkapäille, ja raskas metallinen haarniska näytti suorastaan rienaavan hänen heiveröisen vartensa epävarmaa olemusta. Nuori soturi, joka oli kaksi kertaa harteikkaampi, puoli metriä pidempi ja kolme kertaa painavampi kuin vanha taistelija, katsoi tätä hieman naureskellen, mutta teki kuitenkin viereensä tilaa. Vanha taistelija kouraisi kulhosta pähkinöitä, tilasi haarikallisen sahtia ja se paiskattiin hänen eteensä tammiseen tiskiin.

-Pitkä matka takana? nuori soturi kysyi.
-Toki, taistelija vastasi. Hän hörppäsi juomaansa ja katsoi soturia. -Haluaisit varmaan kuulla koko jutun.
-Miksipä en, soturi vastasi, vaikkei varsinaisesti halunnutkaan. Vanha höppänä vaikutti kuitenkin harmittomalta, ja toisaalta, hän oli legenda, Silmänkääntövanki, henkilö josta puhuttiin hämmästyttäviä juttuja. Ehkä hänellä oli jotain viisastakin sanottavaa.

Vanha taistelija, jonka nimi sivumennen sanoen oli Ugus (koko nimeä, Ugus TeGenahis al Gayeera él Mix-Max IV af Laurenheim, käytettiin enää harvoin), kohensi asentoaan epämukavan haarniskansa sisällä, siveli kitukasvuista parrantynkäänsä ja alkoi puhua.

-Kaikki alkoi kaiketi siitä, kun syöksyin keihäänä hankeen...
-Äläs nyt, nuori soturi nauroi, sillä vaikkei hän ollutkaan taistelijaa itseään koskaan tavannut, oli hän kuullut tämän elämäntarinan jo siihen mennessä monen monta kertaa.

Ja vanha taistelija nöyrtyi. Hän myönsi, että ennen kuin oli syöksynyt keihäänä hankeen, hän oli ollut toki olemassa, mutta oli tuntenut haparoivansa sokeana pimeydessä, kosketellen sormenpäillään vankilan seiniä.

-Voitaneen sanoa, että vankilaan tupsahti sillä hetkellä valoa? nuori soturi ehdotti silminnähden innostuneena siitä, että sai olla mukana luomassa legendan elämäntarinan käänteitä.
-Jaaha, vanha taistelija sanoi näyttämättä erityisen vaikuttuneelta. -Kyllä se oli Mea, joka sinne vankilan pimeyteen valon toi. Hän ratsasti sisään valkoisella hevosellaan, myönnän että oli omaa tyhmyyttäni etten ollut huomannut oven olevan auki, ja ojensi minulle silkkisella tyynyllä avaimen, joka sallisi minun kulkea vankilan ja maailman välillä aivan oman mieleni mukaan.

Vanha taistelija tuntui suorastaan hehkuvan valoa. Ei olisi uskonut, että hän oli todellisuudessa juuri sellainen itsetutkiskeluun taipuvainen hölmö, joka kirjoitti oman elämänsä vaiheista outoja metaforisia avainkertomuksia. Nuori soturi tilasi itselleen uuden haarikallisen sahtia, se oli hänen iltansa kolmas.

-Ilman Meaa olisin vieläkin vankilan pimeimmässä nurkassa, todennäköisesti kasvaisin sammalta, vanha taistelija päätti hehkutuksensa.
-Kiinnostavaa, nuori soturi sanoi, vilkaisi rannettaan ja muisti taas, ettei rannekelloa keksittäisi vielä pariin vuosimiljoonaan. Hänen tuurillaan vanha jaarittelija olisi silloinkin vielä äänessä.
-Aloin kuulla ääniä, tuo kuivettunut haahka sanoi nöyrästi. -Ne puhuivat minulle, yrittivät kommunikoida. Tuntuvat seuraavan tekemisiäni pelottavalla tarkkuudella.
-Kirurgin veitsi on terävä, nuori soturi totesi tärkeän näköisenä, mutta hän oli jo sen verran humalassa, ettei lauseessa ollut tolkun hiventä.

Baariin kantautui ulkoa susien ulvontaa. Ne etsivät suojaa viimassa, joka viskoi ilmassa jääkiteitä kuin lasimurskaa. Kuu kumotti vihreänä taivaalla ja linnut lauloivat unohdettuja sonetteja, jotka oli niihin reikäkorteilla ohjelmoitu.

-Mutta on se silti hyvä että ne puhuvat minulle.
-On, aivan varmasti, nuori soturi totesi kyllästyneenä. Miksi hän aina ajautui senkaltaisiin tilanteisiin? Miksi ihmeessä juuri hän veti puoleensa tuollaisia ikäkuluja turpeita? Se tuntui pahalta, kävi itsetunnolle. Nuori soturi tunsi silmänurkassaan kyyneleen, joka vieri alas lukuisten taistelujen parkisemaa poskinahkaa ja katosi tuuheaan tulenpunaiseen partaan. Vanha taistelija oli sillä välin jatkanut tarinaansa.
-...ja niin kauan kuin äRJii pysyy vuorenrinteen temppelissään lausumassa kryptisiä mutta ehdottoman tosia viisauksiaan ja niin kauan kun jostain laaksosta kaikuvat villit Marimba-rytmit (tahdissa ykstoista neljäosaa) ja Lord Boredom hallitsee pohjoisia provinsseja ja saan tasaisin väliajoin annoksen herkullista tiramisua ("No niin, nyt menee turhan riettaaksi", mietti nuori soturi pöyristyen), ei minulla varmaan ole mitään pelkoa siitä, että jäisin oman onneni nojaan. Ettei tämä vanha taistelija, tämä itsenimitetty Silmänkääntövanki, keksisi kirjoitettavaa ikäkuluihin pergamentteihinsa.

Nuori soturi saattoi vain nyyhkäistä. Hän tunsi olonsa hirvittävän sentimentaaliseksi ja halasi pientä raivostuttavaa olentoa vierellään karhunsyleilyllä, joka olisi rutistanut vanhan taistelijan hengiltä ilman tämän järjettömän ylimitoitettua haarniskaa.

-Ja onhan tietysti, vanha taistelija jatkoi hieman kiusaantuneena tästä yllättävästä itseensä kohdistuneesta huomiosta, -Myös sen myyttisen olennon päiväkirja.
-Eikös tuossa ole paradoksi, nuori soturi kysyi silmiään kuivaten. -Jos se olento on myyttinen, ei se ole voinut kirjoittaa päiväkirjaa.

Vanha taistelija kurtisti otsansa ja jäi miettimään asiaa.

-Olet oikeassa, hän lopulta sanoi. -Joko päiväkirja on väärennetty, tai olento ei ole myyttinen. Jokin mättää nyt, ja hämäävintä on, että olen käynyt tämän myyttisen olennon luennoilla, kirjoittanut hänelle jopa pari esseetä.
-Oletpa guru, nuori soturi totesi halveksuen. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
-Niin olen, mutta se on kokonaan toinen tarina.
-Luojalle siitä kiitos, jos sellainen entiteetti olemassa on.

Baarin seinää kiertävät soihdut sammuivat hetkeksi ja leimahtivat sitten uudestaan liekkiin. Valomerkki, aika mennä.

-Jutellaan taas, vanha taistelija sanoi, nousi tuolistaan ja hoippui baarin ovelle.
-Not, mutisi nuori soturi itsekseen ja jäi miettimään kuulemansa kertomuksen merkityksiä. Yrittiköhän tuo vanha huuhkaja kertoa jotain? Vai oliko hän vain kietonut lyhyen tarinansa joukkoon kaameita metaforia ja jättänyt sitten kuulijansa pähkäilemään mistä oli kyse?

Nämä molemmat seikat pitävät paikkansa, ja nuori soturikin tiesi sen sydämessään, vaikkei uskaltanutkaan kohdata totuutta. Hän yritti tilata vielä yhtä haarikallista sahtia, sai baarimikkona toimivalta jättikokoiselta gekkoliskolta pureman nenäänsä ja heitettiin verta vuotavana ulos jäiseen tuiskuun.

Tarinan opetus? Kolme haarikallista olutta yhdessä illassa on liikaa, ja saattaa aiheuttaa harhoja. Mitään vanhaa taistelijaa ei ollut. Koko kertomus oli nuoren soturin oman humaltuneen mielikuvituksen tuotetta, ja kun hän sinä samana yönä jäätyi hengiltä Atavistus-kukkuloiden poikki kulkevan ehtyneen joenuoman pohjalle... no, sanotaan, että harva jäi kaipaamaan.


21.6.04

Sydämestä

Sympaattisinta mitä olen koskaan nähnyt! En voi muuta, näin on pakko sanoa asiasta jonka vain kaksi minuuttia sitten koin matkallani kotoa keskustaan tämän tietokoneluokan kautta. Katusoittajia nimittäin, suoranainen yhtye, neljä innokasta soittajaa perin merkillisessä paikassa Helsingintien ja rautatien alittavalla pyörätiellä, osittain varjossa, osittain auringossa. Eivätkä nämä soittajat olleet mitään opiskelijanplanttuja, vaan neljä korkeintaan seitsenvuotiasta tyttöä, ainakin yksi näytti olevan paljonkin nuorempi. Huomasin heidät seisomassa rivissä pyörätien vieressä jo kun aloin laskeutua notkelmaan, jonka kulkureitti tuota suurta monikaistaista tietä alittaessaan tekee. Hetken aikaa ehdin ihmetellä mitä on tekeillä, kunnes kaikki vilkaisivat minuun päin ja alkoivat jännittyneinä liikehtiä. Olin ainoa kulkija koko sillä sadan metrin matkalla, ja kun olin henkilöautonmitan päässä tytöistä, he alkoivat soittaa hapuillen mutta innokkaasti jotain vanhalta kansansävelmältä kuulostavaa. Kaksi tytöistä soitti huuliharppua (tai toisella taisi olla melodica), yksi ilmeisesti pientä huilua ja sillä nuorimmalla oli triangeli. Jokaisen silmät olivat naulitut minuun kun kävelin ohi, ja henkilöautonmitan päähän päästyäni musiikki lakkasi. Hymyilin leveästi vielä kun astelin sisään tänne Educariumiin. Sävel soi nytkin päässäni. Yhtye oli pukeutunut räikeänkirkkaisiin kesävaatteisiin, mitä nyt tuonikäisillä tytöillä yleensä on, ja heidän edessään oli surkean pieni rahankeruuastia. Jos olisi taskussa ollut kolikko, olisin sen ehdottomasti heille viskannut, jos en muusta syytä niin siitä että he soittivat tuon muutaman sekunnin musiikinpätkänsä vain minulle. Mutta kolikot olivat lompakossa ja lompakko repussa kirjojen alla. Eivätkä tytöt nähtävästi tienneet sitä vanhaa katusoittajien kikkaa, että sinne astiaan kannattaa laittaa pari kolikkoa jo valmiiksi. Kynnys olla ensimmäinen kun on aina suurempi kuin kynnys tehdä jotain muiden jo aiemmin tekemää.


19.6.04

HIYAAARGH!!

Sain taas ikävän muistutuksen siitä, että Turku on (ainakin Suomen mittapuulla) turistikaupunki. Viaton aikeeni käväistä pikemmin pääkirjastossa etsimässä kesälukemista alkoi jo yliopiston seutuvilla tuntua väärältä ratkaisulta. Väkeä tungeksi tuomiokirkon ympärillä kuin kärpäsiä raadossa. Tilanne yltyi katastrofaaliseksi, kun olin päässyt puiston läpi ja saavuin Uudenmaankadun liikennevaloille, joiden jälkeen ylitin joen Tuomiokirkkosiltaa pitkin. Paljastui että täällä on jotkut hemmetin hansapäivät. Se merkitsee turisteja. Turisteja! En kestä niitä! Ne tungeksivat kaduilla kuin omistaisivat ne, parkkeeraavat rumiin shortseihin kietaistut ruhonsa juuri minun eteeni. Menkää pois! Ihmiset yrittävät asua täällä! En minäkään tule heidän kotiseuduillaan tukkimaan kulkureittejä heidän yrittäessä hoitaa päivittäisiä asioitaan. En edes haluaisi! Ne saatanat eivät osaa edes kävellä! Ne maleksivat viiden hengen ryhmissä rinnakkain yrittäen estää opiskelijoita pääsemästä käyttämään viimeistä kaksieurostaan ruokaan. Heillä on nyt minun asuinkaupunkini katuihin etuoikeus. Hehän ovat tulleet hansapäiville. Hansapäiville!! Muutama kesäteatteritason näyttelijä "keskiaikaisissa" vaatteissa rihkamakojujen keskellä, ei muuta. Tulisivatpa nämäkin turistit käymään Turussa joskus silloin kun kadut eivät ole tuhansien massakansalaisten peitossa. Silloin saattaisi huomata, että tämä on oikeasti kaunis kaupunki. Tällaisena se ei ole. Ei ole! EI!! Tunnistin muutamia kaltaisiani siitä vellovasta lihamassasta. Paikalliset näyttivät ahdistuneilta joutuessaan kaiken sen kälätyksen, ärmätyksen, kailotuksen ja valituksen keskelle. Heidät, kuten minut, tunnisti siitä, että he puskivat tietään päinvastaiseen suuntaan sillalla kuin 90% muista. He halusivat mahdollisimman kauas niistä hansapäivistä, ja minä jaoin tämän tunteen täydellisesti heidän kanssaan. Jos vielä se massa liikkuisi ihmisten tahdilla, mutta ei se liiku. Se pysähtelee keskelle katua, pyörii ympyrää kuin puolukka jossain, tuijottaa, pällistelee, osoittelee. Kaduilla kuuluu kävellä. Ei seisoa, maata, asua: kävellä!! (olen pahoillani, kaikki vähät lukijani, tämän tekstin rienaavasta ulosannista - tämä on kuitenkin oikeasti terapeuttista, olo on jo melkein positiivisen puolella) Kun nähdään tuomiokirkko, ei pysähdytä keskelle ihmisvilinää, osoiteta tuomiokirkkoa ja huudeta kovaan ääneen vieressä seisovalle turistitoverille: "Onks toi ny se tuamiokirkko?" No vittu ei ole! Se on paikallinen R-kioski! Niin vaatimatonta meillä Turussa! Grr! Viimeinen pisara oli se kahden japanilaisseurueen kohtaaminen, jonka keskelle jouduin Linnankadulla. Ne tulivat toisiaan vastaan eri suunnista, kohtasivat, ja sen sijaan että olisivat vetäytyneet tien sivuun, ne levisivät koko jalkakäytävän leveydelle kuin rasvatahra pöytäliinaan! Sillä erolla että tätä tahraa oli vaikea ohittaa. Mieleni teki alkaa huitoa tietäni läpi tämän ryhmän karateiskuin huutaen samalla "Hokkaido baka hentai!!", mutta se ei välttämättä olisi auttanut tilannetta. Kun pääsin kirjastolle asti, muistin että se on kesälauantaisin kiinni. Ei muuta kuin samaa tietä takaisin.

Hiyaaargh.


Yksinäisen ystävä

Ka, juuri kun viime yönä velloin mitä syvimmässä murheen kurimuksessa, avasin television tarkoituksenani turruttaa ajatteluni zombin tasolle. Ja mitä näenkään, paitsi juuri sillä samalla sekunnilla alkavan Conan O'Brienin. Ei sattumaa, johdatusta! Heittäydyin sohvalle ja jäin katsomaan ja on se kumma mutta ei minuuttia kulunut kun jo huomasin ääneen nauravani. Voi Conan, Conan. Vielä pari vuotta sitten ohjelmasi ärsytti minua. Nykyään olet juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan, ja vaikkei ohjelmassasi milloinkaan tunnu tapahtuvan mitään älykästä tai mitään maailman tilanteen kannalta merkityksellistä, löydän yhä useampana päivänä itseni ruudun äärestä vastaanottamassa valloittavaa hymyäsi, jota - äläkä ota tätä koomikonkykyjesi vähättelynä - pidän menestyksesi avaimena. Miten kukaan tuollaisella hymyllä varustettu voisi olla saamatta miljoonia katsojia edes hetkeksi hyvälle tuulelle? Olet yksinäisen ystävä. Kuinkahan moni muistaa vielä, että olit ennen talkshow-uraasi käsikirjoittajana Simpsoneissa? Kirjoittamasi jakso "Marge vs. the Monorail" on edelleen sarjan hauskin. Margen kertojanääni lopussa, ja jakson viimeiset sanat "...and that escalator to nowhere", ovat pelastaneet päiväni monesti. Sinun satunnaisen absurdi huumorisi puree edelleen. Kiitos siitä.


18.6.04

NB: another / up-deit -- not to' conf, use, eli "If I am unhappy for one minute, I am wasting a minute of my life"

Kun viime yönä istuin parvekkeella tupakalla rastaan laulaessa viereisessä koivussa (jotkut vannovat satakielen nimeen, eikä siinä mitään, kyllä niitäkin täällä Turun Yo-kylässä esiintyy; minulle kuitenkin rastas on aina se kaunisäänisin luontokappale) huomasin maailman olevan hetkittäin varsin kaunis. Tiedän tiedän, huomaan sen puolisäännöllisesti ja yleensä raportoinkin huomioni tänne. Mutta eikö juuri sellaisia asioita pidäkin huomata? Ja eikö juuri sellaisia asioita pidä jakaa muille? Paskat siitä, että olin ahdistunut, vittuuntunut, surullinen, yksinäinen ja väsynyt, ei se maailman kauneutta mihinkään vienyt. Ja kun palasin sisälle, katsoin vielä maailman toiseksi parhaan tv-sarjan Babylon 5:n viidennen kauden jakson "The Ragged edge", jossa Garibaldin alkoholiongelmasta seuraa hänen kaverinsa kuolema. Mutta siis hetkinen, minä tupakalla? Niinpä niin, koskaan ei ole liian myöhäistä ("...alkaa hoitamaan käsiään..." - anteeksi, lause jatkuin kuin itsestään Absoluuttinen Nollapiste -sitaattina) tarttua kiinni paheisiin, etenkin kun olen myöhäistä sorttia muutenkin, eräänlainen käänteiskissa; siinä missä ne vanhenevat seitsemän vuotta yhden ihmisten vuoden aikana, kestää minulla jos ei nyt seitsemää niin aika monta muiden vuotta kuitenkin vanheta yksi. (tyytyväisenä myhäillen panen merkille edellisen lauseen pytonmaiseen pituuteen venyneen mitan) Ei minusta ketjupolttajaa tätä menoa tule, mutta hyvä olo siitä seurasi. Kun toissapäivänä poltin ensimmäisen, kirjoitin päiväkirjaan olostani: "tyyni, rento, itsevarma". (lapset, ette lukeneet tuota) Vai kirjoitinko? Voiko mihinkään luottaa? Olenko vain kävelevä kiertoilmaus? Onko tupakan rentouttava vaikutus vain mielikuvissa, vai aiheuttaako se savu todella jonkin reaktion. Analysoin kaiken. Ensimmäisen humalani aikanakin ajatukseni muistuttivat kuivanpuoleista lääketieteellistä teosta.

Ja asiasta toiseen. Huomasin nimittäin, että Lord Boredom oli linkannut Uguksen sivustolleen, ja tämä havainto sai minut säpsähtäen tajuamaan sen, etten ole omia blogilinkkejäni päivittänyt aikoihin. Joskus helmikuussa karsin listasta pois muut paitsi "lähipiirini", ja se on laaja käsite. Nyt sinne on syytä lisätä pari kuluneiden kuukausien aikana vakiopaikoikseni muodostunutta blogia, mutta sitä yhtä en poista vaikkeivät ole aikoihin päivittäneet. Sen nimi kun tuo sivuilleni ainakin Sitemeterin mukaan rutkasti kävijöitä.

17.6.04

Sade muutti suuntaa

Pesin aamulla kaksi mattoa, jotka olivat olleet talvin yli mytyssä parvekkeella. Ihme, ne eivät olleet homeessa. Jätin ne kuivumaan sinne samaiselle parvekkeelle (ripustelin niitä ilman paitaa niin että sillä naapuriparvekkeen misulla olisi taas jotain katsottavaa - siis kyseessä on kissa) ja koska huomasin auringon kirkkaasti paistavan, päätin lähteä kävelylle. Tori kutsui, olihan jääkaappi ammottanut tyhjyyttään jo toista vuorokautta ja nälkä alkoi kalvaa. Puin paidan ylleni ja astahdin ulos. 300 metriä myöhemmin avautuivat taivaat ja ripeytyivät askeleeni. Suuntani muuttui, taisi tori jäädä; onneksi tämä Educarium tietokoneluokkineen sijaitsee niin lähellä. Ensimmäisten pisaroiden osuessa (ja perhana vieköön mutta oli siellä rakeitakin joukossa) olin jo lähempänä tätä kuin kotikoloa. Mutta eivät ne matot siellä tätä menoa kuivu. Eikä nälkäkään täällä lähde. Jotain on keksittävä, mutta vaikka "MacGyver" Ugus onkin nokkelista ratkaisuistaan tunnettu (kuka voisi unohtaa hänen hiusgeelin palonarkuuteen perustuvaa höyryrullaleivänpaahdintaan?), hänen aivonsa ruksuttavat nyt tyhjää. Hän ei pysty kuin kelaamaan eestaas sitä, miten oudolta tuntuu huomata samastuvansa lähes yksi yhteen erääseen Päivien viemän henkilöhahmoon. Jos jotain muuta tuohon kaikuvaan pääkoppaan nyt sopisi, se olisi varmasti muistelua eilen Kinopalatsin isolta kankaalta nähdystä elokuvasta Kill Bill 2. Ykkösestä jo niin valtavasti pidin (kuten kirjoitin) eikä tämä elokuvan loppu tuottanut pettymyksiä. Paitsi viimeiset 20 minuuttia kummasti laahasivat, outo juttu. Tiivistystä, tiivistystä. Uma Thurmanin ja Daryl Hannahin brutaali taistelu asuntovaunussa oli kohtauksista paras. Michael Madsen vakuutti taas briljantilla roolisuorituksellaan. Ja musiikki raikasi, voi kuinka se raikasikaan. Tämä oli elokuvanteon juhlaa. Ei tähän Suomessa pystyttäisi vaikka rahaa olisi triplamäärä.

Nyt se päänuppi viimeistään tyhjeni.