Sellaiseen tilaan jossa on ennen ollut kaksi ihmistä, on mahdoton sovittaa vain yhtä.
Ei, näin minun ei suinkaan pitänyt aloittaa. Tämä aloitus on huono. Minä hengitän nyt syvään, otan paremman asennon ja etsin paremman aloituksen siitä suuresta aloitusvarastosta, joka farkkujeni oikeassa etutaskussa kantamassani tulitikkurasiassa sijaitsee.
Selailin viikonlopun aikana Silmänkääntövankilaan kertyneitä juttuarkistoja ja huomasin hämmästyksekseni että vahvasta antipäiväkirjamaisuudestaan huolimatta tunne oli kuin olisi juuri päiväkirjan sivuja lehteillyt. Tuon jutun kirjoitin onnellisena, tuosta paistaa suru läpi mutta vain tekijälle, ei lukijalle. Tuon hahmottelin kävellessäni joen yli (siltaa pitkin sentään), tuon aamulla maatessani sängyssä puolihereillä. Tuo liittyi siihen-ja-siihen... Näiden kaltaiset piirteet tässä nettikolumnissani (en enää pidä tuostakaan termistä vaikka vielä neljännesvuosikatsauksessani sen puolesta liputinkin) eivät aukene muille. Ne ovat rivien sisällä, eivät niiden välissä (vaikka niistä väleistäkin minulle on kerrottu luettavan yhtä ja toista... ja nappiin on osuttu). Tänään tilanne on toinen. Tänään Silmänkääntövankila on päiväkirja, sillä on asioita, joita...
...tilaan, jossa on ennen ollut kaksi ihmistä, on mahdoton sovittaa yhtä. Tämä on ajatus joka ei jätä minua nyt rauhaan. Viisi vuotta, kaksi kuukautta, kaksi viikkoa, viisi päivää. Viisi-kaksi-kaksi-viisi. Mihin ihminen voi omassa kodissaan katsoa näkemättä asioita siitä, joka on viiden-kahden-kahden-viiden jälkeen lähtenyt pois? Tila, jossa oli ennen kaksi ihmistä, on toisen mentyä hyvin vaikea tila.
"Rakas päiväkirja."
Ei, tämä on liian kornia jopa minulle. Minun aloitukseni ei koskaan saa olla tuonkaltainen, siis sellainen, joka sisältää pelkän tavan vuoksi käytetyn sanaparin jonka käytön merkityksiä en mieti. "Rakas päiväkirja." Mikä siinä on rakasta? Se on esine, kohde. Älkää koskaan rakastako kohteita, sillä kohteet eivät anna teille takaisin mitään. Päiväkirjan rakastaminen on yksisuuntaista. Se ei kykene vastaamaan tunteisiinne eikä varmasti haluaisikaan vaikka kykenisi siihen. Päiväkirja etsisi varmasti omanlaisensa. Päiväkirja etsii päiväkirjaa.
Muistan kuinka naiivi olin vielä kaksikymmentäkaksivuotiaana. (tämä aloitus kuulostaa lupaavalta) Tai pikemminkin olin pelkkä lapsi, ikääni nähden täysin kypsymätön ja kokematon. Kun sellaiselle ihmiselle joku sanoo "minä rakastan sinua", on vaikea enää tuntea itseään senkään vertaa kuin sitä ennen. Rakastaa minua? Mitä minussa? Miksi kukaan voisi...
...yritin kuitenkin parhaani. Harvan mielestä minun parhaani kai oli vielä kaksinen, mutta on asioita ja asioita, ja joidenkin meistä mielissä niiden reitit risteävät hyvin poikkeuksillisin tavoin. Miten voin koskaan tietää täysin toisen jos en tiedä täysin itseäni? Nyt jäätyäni viiden-kahden-kahden-viiden jälkeen yksin on vaikea enää tietää edes sitä, kenet minun pitäisi tuntea. Tai kuten sanonta kuuluu, ketä täällä pitää naida päästäkseen pinnalle? Jos nyt edes selviäisi ensin se millä suunnalla on pinta.
Kaksi hylättyä aloitusta tähän väliin:
1. "Kenelle minä nyt kerron siitä mäyräkoiranpennusta, joka näytti maailman iloisimmalta kohdattuaan minut kadulla?"
2. "Jos sanon että on tällä hetkellä hiukan suunta hukassa, saatan sortua pienoiseen vähättelyyn."
Hylkäysten syyt: ensimmäinen on liian pateettinen, toinen yksinkertaisesti huono. Se lähtee liian kaukaa, olettaa lukijoilla olevan jo jonkinlainen käsitys tulevan tekstin luonteesta ja se on aina virhe. Ei käsityksiä. Ei odotuksia. Ei pettymyksiä.
Piti lisätä tähän vielä jotain, mutta unohdin, kun keskityin.
"elämä on nainen
ja mitä luultavimmin punatukkainen vatsatanssija"
(Marjo Isopahkala)
"Now she's gone, our world has changed.
Watching a blue sky, thinking of rain."
(Chris Isaak / Blue Spanish sky)
"Pray that there's intelligent life
somewhere up in space
Because it's bugger
all down here on Earth"
(Monty Python / Galaxy song)
31.5.04
29.5.04
Vanish in the haze
Makuuhuoneen ikkunan sisäpinnasta tulitikkuaskilla ulos parvekkeelle kuljettamani leppäkerttu sai kyyneleen silmääni, niin onnelliselta se näytti kun se säpsähtäen havaitsi olevansa ulkona, avasi siipensä ja pyrähti kaiteelle, kohtaan johon aurinko esteettä osui. Sen teossa oli jotain sellaista, mitä tekisi itsekin mieli tavoitella. Sitä haluaa muistaa tämänkaltaisia hetkiä, puiden lehdet olivat sateen jälkeen liian vihreitä, horisontti liian sininen. Aistit täyttyivät. Se tuntui pelkästään hyvältä. Kukaan ei liikkunut kohdassa jossa värit tapasivat toisensa. Siihen kohtaan katsoessa unohti hetkeksi itsensä ja leppäkerttu oli lentänyt tiehensä. Mistä ne sisälle aina osaavat? Mikä niitä vetää niihin vankiloihin joista eivät itse osaa pois. Herääviä kysymyksiä, maan alta nousevia.
Tiskatessa mieleen tulleita asioita, eli "Leikki sikseen miehet, nyt on tosi kyseessä!"
-Kulkeeko aika tiskialtaan luona nopeammin kuin muualla vai olenko todella unohtanut tiskaamisen viikkokausiksi kun kaikki lautaset on taas homeessa?
-Miksi toiset teelusikat tummuvat kahvista ja toiset eivät?
-Naapurit varmaan pitävät minua tosi friikkinä kun heräävät siihen että tiskaan näin aikaisin. Siis jos ketään naapureita on.
-Viimeöisessä unessa kävelin Tampereen keskustan autioilla kaduilla ja kirjoitin mielessäni aiheesta artikkelia Silmänkääntövankilaan. Kaupungissa oli pimeää ja pelottavaa. Kävin Valintatalossa koska oli nälkä, mutta kauppa oli vieras ja kummallinen. Valmispizzat maksoivat useita satoja euroja. Ei ollut varaa ostaa.
-Mitä helvettiä tässä purkissa on ollut...
-...ja miksei se lähde pois?
-Päivän ohjelma: epätoivoista kaupungilla kiertelyä. Mikä siinäkin on että tuntuu tärkeältä käydä lauantaiaamupäivisin keskustassa? On kuin jokin magneetti vetäisi sinne. Eri päivinä kaupungilla tuntuvat liikkuvan eri ihmiset. Onko Turussa enemmän väkeä lauantaisin?
-Aloitan vielä tiskausblogin jonain päivänä.
Totta puhuen vain noin puolet näistä asioista tulivat todella tiskatessa mieleeni. Kaikki perustuvat kuitenkin faktoihin; jos tästä kirjoituksesta tehtäisiin tv-elokuva, saisivat Patrick Duffy ja David Hasselhoff elämänsä roolit. Minua voisi näytellä Patrick Swayzen veli, muistan kuinka katkeroituneelta hän kerran näytti dokumentissa, jossa haastateltiin kuuluisien elokuvanäyttelijöiden sisaruksia, jotka eivät koskaan pysty nousemaan varjosta esiin. Häntä vielä paljon katkeroituneempi oli Eddie Murphyn veli, mutta hänessä oli liikaa vihaa. Minun esittäjälläni ei saa olla vihaa, se on ainoa todellinen vaatimus.
Rajan takaa kajahtaa. Tämä on taas näitä kirjoituksia, jotka ovat selkeinä hahmoina mielessä, mutta alkavat liukua kymmeniin eri suuntiin kuin saippuavesi emalipinnalla heti kun näppäimistön ääreen pääsen. Ehkä syynä on tämä tuntemani suunnaton ikävä.
"Listen very carefully, my words are about to unfold
Concerning a lady I've seen but I never could hold
I can see by your smile,
Take a long while,
The words that come through,
I see that they're true,
For she reminds me of you."
(Camel / Lady fantasy)
-Miksi toiset teelusikat tummuvat kahvista ja toiset eivät?
-Naapurit varmaan pitävät minua tosi friikkinä kun heräävät siihen että tiskaan näin aikaisin. Siis jos ketään naapureita on.
-Viimeöisessä unessa kävelin Tampereen keskustan autioilla kaduilla ja kirjoitin mielessäni aiheesta artikkelia Silmänkääntövankilaan. Kaupungissa oli pimeää ja pelottavaa. Kävin Valintatalossa koska oli nälkä, mutta kauppa oli vieras ja kummallinen. Valmispizzat maksoivat useita satoja euroja. Ei ollut varaa ostaa.
-Mitä helvettiä tässä purkissa on ollut...
-...ja miksei se lähde pois?
-Päivän ohjelma: epätoivoista kaupungilla kiertelyä. Mikä siinäkin on että tuntuu tärkeältä käydä lauantaiaamupäivisin keskustassa? On kuin jokin magneetti vetäisi sinne. Eri päivinä kaupungilla tuntuvat liikkuvan eri ihmiset. Onko Turussa enemmän väkeä lauantaisin?
-Aloitan vielä tiskausblogin jonain päivänä.
Totta puhuen vain noin puolet näistä asioista tulivat todella tiskatessa mieleeni. Kaikki perustuvat kuitenkin faktoihin; jos tästä kirjoituksesta tehtäisiin tv-elokuva, saisivat Patrick Duffy ja David Hasselhoff elämänsä roolit. Minua voisi näytellä Patrick Swayzen veli, muistan kuinka katkeroituneelta hän kerran näytti dokumentissa, jossa haastateltiin kuuluisien elokuvanäyttelijöiden sisaruksia, jotka eivät koskaan pysty nousemaan varjosta esiin. Häntä vielä paljon katkeroituneempi oli Eddie Murphyn veli, mutta hänessä oli liikaa vihaa. Minun esittäjälläni ei saa olla vihaa, se on ainoa todellinen vaatimus.
Rajan takaa kajahtaa. Tämä on taas näitä kirjoituksia, jotka ovat selkeinä hahmoina mielessä, mutta alkavat liukua kymmeniin eri suuntiin kuin saippuavesi emalipinnalla heti kun näppäimistön ääreen pääsen. Ehkä syynä on tämä tuntemani suunnaton ikävä.
"Listen very carefully, my words are about to unfold
Concerning a lady I've seen but I never could hold
I can see by your smile,
Take a long while,
The words that come through,
I see that they're true,
For she reminds me of you."
(Camel / Lady fantasy)
26.5.04
Authentic phone paranoia
Joo.
Istuin aamusella mustanpuhuvan tietokoneeni ääressä oikokirjoittamassa romaanikäsikirjoitustani erään kohtalaisen suuren suomalaisen kustantamon ilmoitettua kiinnostuksensa sitä kohtaan, kun seinän takaa kuului yhtäkkiä:
naks.
Eipä siinä. Tunnistin toki äänen, sen päästi vihermusta Ericsson-merkkinen puhelin, sellainen lankamalli, vieläpä pyöreällä veivattavalla numerokiekolla varustettu. Ääni oli tuttu siitä, että käyttäessäni modeemia päästää tuo puhelin ilmoille aina tuon saman naksahduksen kuin ilmoittaen tyytymättömyytensä siitä, että joku muu tunkee hänen linjoilleen. Ongelma: modeemi oli pois päältä.
Niinpä.
Kuulostelin hetken, jatkoin tekstintyöstöä. Uudelleen naks, ja pian taas, ja taas kuin joku olisi avannut ja sulkenut puhelinlinjaani älkääkä kysykö miksi minulla on lankaliittymä käytössäni koska tämän tiedon luo johtavat portaat ovat pitkät ja liukkaat. Olin pakotettu nousemaan istuimeltani, kävelemään keittiön puolelle. Seisahduin puhelimen eteen, ja jäin tuijottamaan sitä. Viattoman näköisenä se tietenkin lattialla nökötti (kuten suuri osa muustakin tavarasta; minulla ei oikeastaan ole hirveästi huonekaluja tätä nykyä), mitenpä muutenkaan.
naks.
Nostin luurin. Ilmeeni oli varmasti yllättynyt kun sieltä kuului erikorkuisia painalluksia; selvästi joku näppäilemässä näppäinpuhelimeen tai kännykkään numeroita. Bliip bliip bliip. Ei sellaista osaa puhelimestaan kuulla. Kylmä hiki nousi otsalle ja muistui mieleen äkisti ne vanhat tarinat hakkereista, jotka iskeytyvät pahaa-aavistamattomien uhriensa puhelinlinjoille ja soittavat heidän numeroidensa kautta pitkiä puheluita seksilinjoille ja Kiinaan. Vedin puhelimen seinästä, laitoin takaisin, äänet olivat lakanneet. Hetken aikaa istuin lattialla puhelimen toverina, sitten palasin tekstini ääreen, mutta yhteyteni siihen oli katkennut, ne olivat enää vain merkkejä näytöllä. Pahus. Selailin tekstiä viitisen minuuttia edestakaisin ja:
naks.
Ryntäsin puhelimen luo. Tuijottamatta tempaisin luurin paikoiltaan, vain kuullakseni vienon naisäänen: "Tavoittelemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä..." Viesti toistui eri kielillä ikuisena kehänä, jonka vasta tuomiopäivä kenties katkaisisi. Paitsi että minä ehdin ensin. Luuri alas, puhelin irti seinästä. En minä ollut mitään numeroa tavoitellut. Puhelin ei ollut vielä kertaakaan edes soinut.
Hmm.
Aloin kuulla ääniä, mietin skenaariota, jossa joukko ihmisiä on päättänyt tehdä minut tämänkaltaisilla tempuilla hulluksi ja seurata reaktioitani. Myönnän ettei se ole todennäköistä, mutta mahdollista silti. Aikani vaivaannuttuani soitin Aurialle ja kyselin kauttarantain mahdollisista huoltotoimista joita tänään olisi suoritettu. Ei sellaisia. Selitin ilmiöt, eikä minua osattu neuvoa. Vedä se modeemi irti seinästä, oli ainoa ohje, ja kaikessa banaaliudessaan niin typerä että suututti ja silti vedin. Nyt poistuin kotoa. En kestä olla siellä, kun minua tarkkaillaan luurin kautta.
Istuin aamusella mustanpuhuvan tietokoneeni ääressä oikokirjoittamassa romaanikäsikirjoitustani erään kohtalaisen suuren suomalaisen kustantamon ilmoitettua kiinnostuksensa sitä kohtaan, kun seinän takaa kuului yhtäkkiä:
naks.
Eipä siinä. Tunnistin toki äänen, sen päästi vihermusta Ericsson-merkkinen puhelin, sellainen lankamalli, vieläpä pyöreällä veivattavalla numerokiekolla varustettu. Ääni oli tuttu siitä, että käyttäessäni modeemia päästää tuo puhelin ilmoille aina tuon saman naksahduksen kuin ilmoittaen tyytymättömyytensä siitä, että joku muu tunkee hänen linjoilleen. Ongelma: modeemi oli pois päältä.
Niinpä.
Kuulostelin hetken, jatkoin tekstintyöstöä. Uudelleen naks, ja pian taas, ja taas kuin joku olisi avannut ja sulkenut puhelinlinjaani älkääkä kysykö miksi minulla on lankaliittymä käytössäni koska tämän tiedon luo johtavat portaat ovat pitkät ja liukkaat. Olin pakotettu nousemaan istuimeltani, kävelemään keittiön puolelle. Seisahduin puhelimen eteen, ja jäin tuijottamaan sitä. Viattoman näköisenä se tietenkin lattialla nökötti (kuten suuri osa muustakin tavarasta; minulla ei oikeastaan ole hirveästi huonekaluja tätä nykyä), mitenpä muutenkaan.
naks.
Nostin luurin. Ilmeeni oli varmasti yllättynyt kun sieltä kuului erikorkuisia painalluksia; selvästi joku näppäilemässä näppäinpuhelimeen tai kännykkään numeroita. Bliip bliip bliip. Ei sellaista osaa puhelimestaan kuulla. Kylmä hiki nousi otsalle ja muistui mieleen äkisti ne vanhat tarinat hakkereista, jotka iskeytyvät pahaa-aavistamattomien uhriensa puhelinlinjoille ja soittavat heidän numeroidensa kautta pitkiä puheluita seksilinjoille ja Kiinaan. Vedin puhelimen seinästä, laitoin takaisin, äänet olivat lakanneet. Hetken aikaa istuin lattialla puhelimen toverina, sitten palasin tekstini ääreen, mutta yhteyteni siihen oli katkennut, ne olivat enää vain merkkejä näytöllä. Pahus. Selailin tekstiä viitisen minuuttia edestakaisin ja:
naks.
Ryntäsin puhelimen luo. Tuijottamatta tempaisin luurin paikoiltaan, vain kuullakseni vienon naisäänen: "Tavoittelemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä..." Viesti toistui eri kielillä ikuisena kehänä, jonka vasta tuomiopäivä kenties katkaisisi. Paitsi että minä ehdin ensin. Luuri alas, puhelin irti seinästä. En minä ollut mitään numeroa tavoitellut. Puhelin ei ollut vielä kertaakaan edes soinut.
Hmm.
Aloin kuulla ääniä, mietin skenaariota, jossa joukko ihmisiä on päättänyt tehdä minut tämänkaltaisilla tempuilla hulluksi ja seurata reaktioitani. Myönnän ettei se ole todennäköistä, mutta mahdollista silti. Aikani vaivaannuttuani soitin Aurialle ja kyselin kauttarantain mahdollisista huoltotoimista joita tänään olisi suoritettu. Ei sellaisia. Selitin ilmiöt, eikä minua osattu neuvoa. Vedä se modeemi irti seinästä, oli ainoa ohje, ja kaikessa banaaliudessaan niin typerä että suututti ja silti vedin. Nyt poistuin kotoa. En kestä olla siellä, kun minua tarkkaillaan luurin kautta.
25.5.04
Urakulminaatio
No niin, sen siitä sai kun viihdytin viikko sitten kaapinoven takaa kurkistelemalla kaksivuotiasta naperoa, nyt nimeni on saanut jo "setä"-liitteen loppuun ja minua odotetaan jatkamaan hyvin alkuunpäässyttä kurkistusleikkiä. Conan O'Brien oli oikeassa sanoessaan "babies like when I do this!".
Jos kurkistelusta maksettaisiin palkkaa, minun kannattaisi ryhtyä ammattilaiseksi, koska uskoisin oikeasti olevani melko hyvä siinä. Kurkistusleikissä on paljon huomioon otettavia seikkoja, niistä tärkeimpänä pidän kykyä viivytellä. Jos uusi kurkistus tulee liian pian edellisen jälkeen, sen vaikutus ei ole maksimaalinen. Epätahdilla etenevään kurkistusleikkiin kyllästytään nopeasti, ja molemmat osapuolet käyvät helposti ärtyisiksi. Kardinaalivirheeksi voidaan laskea myös hirviönaamarin asettaminen kasvoille kurkistusten välillä sekä - aivan erityisesti - poistuminen. Myönnän että kurkistusten kohde saattaa usein kyetä odottamaan yllättävänkin pitkään seuraavaa vilahdusta nurkan takaa, mutta kahville, vessaan, tai television ääreen ei ole kuitenkaan syytä lähteä. Meillä kurkistusleikkijöilläkin kun on ammattiylpeytemme, ja joka pilaa maineemme, saa peräänsä liiton miehet. Jotka halkaisevat polvet. Kurkistele siinä sitten kainalosauvoihin nojaten. Ha! Ei taida onnistua. Senkin sika.
Jos kurkistelusta maksettaisiin palkkaa, minun kannattaisi ryhtyä ammattilaiseksi, koska uskoisin oikeasti olevani melko hyvä siinä. Kurkistusleikissä on paljon huomioon otettavia seikkoja, niistä tärkeimpänä pidän kykyä viivytellä. Jos uusi kurkistus tulee liian pian edellisen jälkeen, sen vaikutus ei ole maksimaalinen. Epätahdilla etenevään kurkistusleikkiin kyllästytään nopeasti, ja molemmat osapuolet käyvät helposti ärtyisiksi. Kardinaalivirheeksi voidaan laskea myös hirviönaamarin asettaminen kasvoille kurkistusten välillä sekä - aivan erityisesti - poistuminen. Myönnän että kurkistusten kohde saattaa usein kyetä odottamaan yllättävänkin pitkään seuraavaa vilahdusta nurkan takaa, mutta kahville, vessaan, tai television ääreen ei ole kuitenkaan syytä lähteä. Meillä kurkistusleikkijöilläkin kun on ammattiylpeytemme, ja joka pilaa maineemme, saa peräänsä liiton miehet. Jotka halkaisevat polvet. Kurkistele siinä sitten kainalosauvoihin nojaten. Ha! Ei taida onnistua. Senkin sika.
24.5.04
Saaristokatkelma
Vietin suuren osan viime viikonlopusta Vepsässä, saarella, joka kartan mukaan sijaitsee Turun ja Naantalin rajalla, mutta siellä olo tuntuu kuin kaukanakin avomerellä olisi. Kahdeksanhenkinen seurueemme oli varustautunut jopa koiralla, ja ensitöiksemme näimme laiturilta mereen skeittaavaan hupputakkinuoren. Mahtoi olla vesi kylmää. Lokit istuivat KAAPELI-taulun yllä uneliaan postikorttisesti ja naapurimökin nuorpoikajoukko tiirasi retkuettamme sillä silmällä (suhteemme oli kuusi-kaksi), mutta eivät ne humalastaan huolimatta uskaltaneet tehdä siirtoja ja yössä kuulimme vain heidän bassonsa. Korkeammalla kävin kuin aikoihin, sillä Vepsässä on näköalakallio, ja rotkon yli saattoi loikata kuin uudelleeneläisi Cliffhangeria, tuota mainiota elokuvaa, mutta railo kätki myös surullisen näyn; munarosvon varastaman kuorenpuolikkaan, mistä pesästä mahtoi olla. Hanhia oli ainakin kahta eri merkkiä, ja vessa sijaitsi korkeammalla kuin yksikään mökki. Vasta saaristossa tietää miltä maistuvat pannulla lämmitetyt perunarieskat kun on todella nälkä, ja levyvalikoima harvalukuinenkin näyttää runsaalta kun se on irrallaan mantereesta. Suihku katkaisi verisuonen päästä kunnes tajusin että se sammuu itsekseen ajan kanssa, ja vain siten. Muuten sauna oli hyvä, se näytti sumulta, ja kun koirasta löytyi punkki oli varmaa että muistakin löytyisi, vaan ei. Pelasin ensimmäistä kertaa elämässäni Unoa, turnaus olisi jatkunut yöhön, mutta se katosi. Paluulaivan tee oli pahanmakuista, väitettiin, mutta en maistanut, ja koska pudotin kamerastani osia Kokemäenjokeen viime lokakuussa en päässyt tarpeeksi kauas nyt saadakseni koko seuruetta kerralla kuvaan. Meidän mökkiemme välillä saattoi kulkea kahta kautta. Tosimies söi kasvisjormaa.
23.5.04
Senaste, eli "Hiljaa virtaa väri"
Puoli vuotta on pitkä aika. Pikainen laskutoimitus osoittaa sen olevan melko tarkkaan 1,8% tähänastisesta elämästäni, se on saavutus. Silmänkääntövankilan korkeat seinät jättivät minut sisälleen tasan puoli vuotta sitten, ja pelkistä kokeilunhaluisista sana-aihioista on kasvanut minulle varaventtiili ja yksi todellisuutta koossa pitäneistä peruspilareista. Tahtoisin uskoa, että elämäni uusiksi myllertäneet tapahtumat, jotka valuivat esiin pian tuon kuusi kuukautta sitten tapahtuneen ensimmäisen Blogger-kosketukseni jälkeen, olivat vain sattumia, mutta en usko sattumiin. En jumalaankaan. Jokin korkeampi voima sen on kuitenkin täytynyt olla, joka näki etten jaksaisi ilman tämänkaltaista pakotietä. Ja siksi, vain hetkeä ennen, minut johdatettiin tänne. Käskettiin kirjoittaa. Sano miltä tuntuu.
Minä olen tehnyt katsauksia menneeseen ennenkin. Varmaan joskus vielä. Olen sanattoman (mikä tilanne minulle!) kiitollinen kaikille lukijoilleni, sen haluan nyt jälleen kerran sanoa, kaikille teille jotka olette jaksaneet kommentoida, ja heille jotka ovat näyttäneet minulle omilla blogeillaan, nettipäiväkirjoillaan, sivustoillaan heijastuksia muunlaisista ajatusmaailmoista, aina kiinnostavista.
Kunpa kaikki jaksaisivat hymyillä aina.
"tiedän
miltä tuntuu kun tietää
on musta lintu luokassa
hiljaa istuen"
(Absoluuttinen Nollapiste / Kaatua)
Minä olen tehnyt katsauksia menneeseen ennenkin. Varmaan joskus vielä. Olen sanattoman (mikä tilanne minulle!) kiitollinen kaikille lukijoilleni, sen haluan nyt jälleen kerran sanoa, kaikille teille jotka olette jaksaneet kommentoida, ja heille jotka ovat näyttäneet minulle omilla blogeillaan, nettipäiväkirjoillaan, sivustoillaan heijastuksia muunlaisista ajatusmaailmoista, aina kiinnostavista.
Kunpa kaikki jaksaisivat hymyillä aina.
"tiedän
miltä tuntuu kun tietää
on musta lintu luokassa
hiljaa istuen"
(Absoluuttinen Nollapiste / Kaatua)
20.5.04
Jälkihehku
Leijuin vielä senkaltaisessa onnentunteessa etten jaksanut välittää, vaikka tietenkin asian huomasin sängyssä maatessani, tupakansavun kellastamista kattopaneeleista. Rahaa olisi remonttiin joskus vielä. Hymyilin huomatessani miten onnellinen lämmin puolihalvaus oli alkanut valua hiljalleen raajojeni ääripisteistä sisäänpäin. Se kutitti ja pisteli, ja huoneessa oli vuorotellen pimeää ja lämpimänhämärää kun Varsovasta viime kesänä tuotu kummallinen pyörivä koriste-esine oli ainoan heikkotehoisen lampun edessä. Jos kaiuttimista olisi kantautunut mitä tahansa muuta musiikkia kuin GAWD!-yhtyeen vuonna 1984 julkaisema albumi Blizzard, olisin nukahtanut onnelliseen uneen viimeisenä näkynäni olutpullonruskeista lasitiilistä koottu suuren huoneen kahtia jakava väliseinä. Mutta GAWD! oli aina ollut lempiyhtyeeni ja Blizzard tasan varmasti lempilevyni enkä minä sallinut siinä tilanteessa itselleni unta.
Ronnie Anderson, tuo brittiläistynyt ruotsalainen, oli monien mielestä GAWD!in luovin jäsen ja musiikillinen suunnannäyttäjä, mutta minulle Ronnie oli lähinnä toisinaan raivostuttava moottoriturpa, jonka kykyä sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen ei voinut olla ihailematta. Blizzard sai minut jälleen ajattelemaan Ronnieta ja sitä miten olimme tavanneet näköalapaikalla Norjassa, polttaneet tupakan katselleen ukkosta taivaanrannassa ja ohikulkeva vanha nainen oli ottanut meistä kuvan. Ei sellaisia hetkiä enää ollut. Siitä oli kaksitoista vuotta, GAWD! oli ollut lomalla saatuaan purkkiin albuminsa Sounds from the cave, ja minä olin viettänyt viikkokaudet kirjoittaen savuna ilmaan haihtuvia runoja serpentiinitien mutkassa sijaitsevan kahvilan ikkunapaikalla. Ronnie nauroi sanoessaan ettei ollut koskaan todella jutellut kenenkään suomalaisen kanssa, ja minäkin nauroin viikkoja myöhemmin, kotiin palattuani, kun sain kuulla GAWD!in basson varteen kotiutuneen Alexander Gorkin olevan nimenomaan suomalainen.
En siis nukahtanut. Lakanat olivat mytyssä sängyn jalkopäässä ja ajatukseni yhtä lailla, kuin hiusteni juuriin sotkeutuneet. Musiikki leijui huoneessa kuin suitsuke, en tiennyt oliko aamu, iltapäivä, yö. Verhot olivat paksut ja kiinni, huomasin sittenkin torkahtaneeni kun silmänräpäyksen aikana musiikki loikkasi keskeltä levyä hiljaisuuteen. Seinän takana vessa vedetiin, ovi avautui ja paljaiden jalkojen askeleet läpsähtelivät sängyn viereen. Olin sulkenut silmäni ja hehkuin, hehkuin.
Ronnie Anderson, tuo brittiläistynyt ruotsalainen, oli monien mielestä GAWD!in luovin jäsen ja musiikillinen suunnannäyttäjä, mutta minulle Ronnie oli lähinnä toisinaan raivostuttava moottoriturpa, jonka kykyä sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen ei voinut olla ihailematta. Blizzard sai minut jälleen ajattelemaan Ronnieta ja sitä miten olimme tavanneet näköalapaikalla Norjassa, polttaneet tupakan katselleen ukkosta taivaanrannassa ja ohikulkeva vanha nainen oli ottanut meistä kuvan. Ei sellaisia hetkiä enää ollut. Siitä oli kaksitoista vuotta, GAWD! oli ollut lomalla saatuaan purkkiin albuminsa Sounds from the cave, ja minä olin viettänyt viikkokaudet kirjoittaen savuna ilmaan haihtuvia runoja serpentiinitien mutkassa sijaitsevan kahvilan ikkunapaikalla. Ronnie nauroi sanoessaan ettei ollut koskaan todella jutellut kenenkään suomalaisen kanssa, ja minäkin nauroin viikkoja myöhemmin, kotiin palattuani, kun sain kuulla GAWD!in basson varteen kotiutuneen Alexander Gorkin olevan nimenomaan suomalainen.
En siis nukahtanut. Lakanat olivat mytyssä sängyn jalkopäässä ja ajatukseni yhtä lailla, kuin hiusteni juuriin sotkeutuneet. Musiikki leijui huoneessa kuin suitsuke, en tiennyt oliko aamu, iltapäivä, yö. Verhot olivat paksut ja kiinni, huomasin sittenkin torkahtaneeni kun silmänräpäyksen aikana musiikki loikkasi keskeltä levyä hiljaisuuteen. Seinän takana vessa vedetiin, ovi avautui ja paljaiden jalkojen askeleet läpsähtelivät sängyn viereen. Olin sulkenut silmäni ja hehkuin, hehkuin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)