11.2.04

Code blue!

"Oo-kay, what have we got here?"

"Not exactly sure, doctor. Seems to have been brought here this morning. Turning blue, so I'd bet on heart failure but anything's possible."

"Anything sure is. Any more I need to know?"

"Well... we found this in his pocket. Says here his name is 'Ugus'."

"What kind of a fucking name is that? Sounds like a goblin or something."

"Yeah, I thought so too, doctor."

"No you didn't and you know that, you're just trying to kiss my ass. Anyhoo, I have five minutes to waste before coffee so I better do something. Is he prepared?"

"For what?"

"Naah, forget it. Give him five hundred."

"Five hundred what?"

"Hmm. On second thought let's just shock him. Clear!"

BUZZ!

"Whoa! Did you see that bastard jump! Do it again doc!"

"Might as well."

BUZZ!

"Hmm, now he's smoking. His chest burned pretty bad."

"Any improvement in his state?"

"No, doc. Still blue. And the odor's getting kinda pungent."

"Anything else we can do?"

"Not really. Looks like we lost the patient, doctor."

"Boo fucking hoo. Let's go get some coffee."


10.2.04

Peilikuva

Ajatusten harha. Miltä tuntuisi, siinä tapauksessa että olisi tottunut ajatukseen silmien edessä avautuvasta maailmasta pelkkänä peilikuvana, kun tuo peili särkyisi? Keräisi sen sirpaleita maasta, yrittäisi liimata niitä takaisin paikalleen. Mutta syntyvä kuva ei vastaisi sitä todellisuutta mikä oli ollut ennen. Palaset heijastaisivat kuvia väärin, eri kohdista. Valo taittuisi aiemmasta poikkeavilla tavoilla. Tottuisiko koskaan siihen uudenlaiseen peilikuvaan vai murehtisiko lopun elämäänsä sitä minkä oli menettänyt?

Mutta tärkeimpänä kaikesta: tulisiko koskaan uhranneeksi ajatustakaan sille, miksi peili särkyi?




Tai jotain. No joo. Eiku emmätiiä. Niinku. Sano nopeesti monta kertaa peräkkäin: "äläkuulemulleruppee".


9.2.04

Läiski minua silmäpusseillasi! (eli "Kuinkahan paljon maksaa täytetty Jeesus?")

Kokkola on hyvin kaunis kaupunki, jonka kaduilla kulkee kauniita ihmisiä ja jonka talvi näyttää siltä miltä talven mieluusti soisi näyttävän. Että masensi palata tänne harmaiden betonikolossien, nelikaistaisten teiden ja kyllästyneiden katseiden keskelle. Neljä ja puoli tuntia junassa tuntui lyhyemmältä, mutta sai pohtimaan. Miksi minä edes palaan? Mitä minä teen siellä länsirannikolle paiseeksi kasvaneessa parin hassun mäennystyn väliin kiilatussa muka-suuressa kaupungissa, jonka historia on suurempi kuin nykyisyys ja jonka ankeus ja tasapaksuus kisaavat siitä kumpi vie voiton hallitsevana elementtinä? Jossain Tampereen tienoilla junaa vaihtaessani muistin: Ai niin. Minähän opiskelen siellä. Helvetin saatana, kuten Tommi Liimatan t-paita ilmoitti kerran keikalla.

Perjantaina yritin käyttää junamatkan hyödyksi lukemalla Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin ajatusmaailmaa, mutta he eivät olleet yhteensopivia senhetkisen mielentilani kanssa. En tiedä mikä voitti tuon veikeän ranskalaisduon tekstit; kyseessä oli joko omat vellovat viikonloppuun kohdistuneet odotukseni, junamatkailun harvinaisuuden aiheuttama jännitystila vai se, että jostain syystä sain kummassakin kahdesta junasta eteeni henkilön, joka katsoi asiakseen survoa penkkinsä taaksepäin niin että selkänoja oli vähellä murtaa nenäni. Junissa matkustaminen "olisi" kivaa, "jos".

Takaisin tullessa sain taas kärsiä hyväsydämisyyteni vuoksi. Olin ostanut paikkalipun edellisenä iltana (ja tässä mainostan estoitta: käykää syömässä Pedrina´sissa kun olette Kokkolassa, se on ihan siinä aseman vieressä) ja kun aamuviideltä nousin junaan, huomasin että paikallani oli jo murmelina nukkumaan kääriytynyt naishenkilö. Enin osa junasta oli tyhjää, joten heittäydyin toisaalle. Ja sitten Pännäisissä (ensimmäinen pysähdys Kokkolasta Tampereen suuntaan) valtava invaasio ihmisiä täyttää vaunun (miten hemmetissä ne kaikki tulivat Pännäisistä?) ja istun koko ajan jonkun paikalla ja saan siirtyä ja siirtyä. Se siitä. Kertomuksessa ei ollut opetusta. Minusta vain tuntuu kurjalta herättää nukkuvia ihmisiä aamulla kello viisi.

Mutta on junassa aikaa miettiä tähdellisiäkin asioita. Tämän listan pykäsin perjantaina Mitä filosofia on? -teoksen lojuessa avonaisena sylissäni:

Parhaimmat juna-aiheiset kappaleet:

1. Nick Cave & The Bad Seeds: Train long-suffering "In the name of pain and suffering..."
2. YUP: Luotijuna "On miehet hiljaisia, vaan äänekäs luotijuna...
3. Tom Waits: Train song "It was a train that took me away from here, but a train can't bring me back home..."
4. Lapinlahden Linnut: Kuka junaa kuljettaa "Joku kelloja rakentaa, joku aikatauluja kirjoittaa, mutta kuka junaa kuljettaa..."
5. Ozric Tentacles: Train oasis (instrumentaali)


Joskus tuntuu että vedän puoleeni ihmisiä jotka ovat oudon kiinnostuneita kaikesta.


6.2.04

Pudonneista

"Odota. Ole ihan hiljaa. Ei sinun välttämättä tarvitse ajatella."

Minä odotin. Mutta ehkä tieto siitä, että loppujen lopuksi olin pelännyt niin monta vuotta, sai minut hermostumaan.

"Pitäisikö-" minä sanoin.

Hän sähähti kuin kissa ja käänsi selkänsä. Tuntui kuin valo olisi imeytynyt ikkunasta takaisin ulos.

"Odota", minä kuulin nyt itseni sanovan. Ajattelin ehkä että asiat vielä palaisivat siihen pisteeseen jossa ne olivat olleet.

Nyt, paljon myöhemmin, nauran väsyneesti sille lapselle joka vielä tuolloin olin. Mutta yhden asian olen kuitenkin oppinut. Minä odotan, ja olen ihan hiljaa niin tehdessäni.


5.2.04

Juna vie mua pois (eli Elämää joukkohaudassa, osa 2)

Onkohan muissa Suomen kaupungeissa kuin Turussa näitä kaupunkibusseja, joiden mainosteippauksissa käytetään puhe- tai ajatuskuplia? Ne ovat aika uskomattomia ilmestyksiä. Bussin kylkeen on Martela tai Auria tai joku muu katsonut mainosteippitilaa ostaessaan tärkeäksi lätväistä pikkufiiatin kokoisia kuplia, jotka osoittavat joihinkin linja-auton ikkunoista. Pahaa-aavistamaton matkustaja saa sanottavakseen sellaisia helmiä kuin "Olisipa minullakin AURIA kotikaista" tai "Martelan tuolissa istuisin mukavammin". Toisin sanoen hän näyttää bussin ulkopuolelta tilannetta katsovasta mainostajan narun mukaan sätkivältä pelleltä. Surullista. Ainakin tällaisille häpäisypaikoille istumaan joutuvilta pitäisi periä alhaisempi lipunhinta kuin muilta. Se voisi toimia vaikka niin, että kuskilla on nopeusmittarin vieressä valotaulu joka näyttää vieläkö häpäisypaikoilla on tilaa. Matkustajan noustessa kyytiin hän toteaa: "Puoleen hintaan saisit tilaisuuden väittää Auriaa kelpo firmaksi, mitä se ei varmaankaan oikeasti ole." "Näyttäisin siis hölmöltä?" "Jep." "Mutta rahaa säästyisi?" "Jep." "Mikäs siinä. Olenhan opiskelija, häpeän muutenkin montaa asiaa päivittäin." Ja niin hän iloisena hymyillen matkaa bussilla läpi kaupungin ja kaikkien osoittelevien sormien ja märkivää avohaavaa muistuttavien nauravien suiden.

Mutta Ugus pitää nyt pienen tauon (se on parin viimeisen päivityksen perusteella jo hyvinkin tarpeen). Hän lähtee lomalle. Mutta mihin ihmiset menevät kun talvi on jatkunut kuukausia, kun pakkanen, lumituisku ja vesikeli vuorottelevat säännölliseen tahtiin ja pimeys kieltäytyy väistymästä? Ugus ainakin lähtee junalla pohjoiseen. Hänet voi tänä viikonloppuna tavata Kokkolasta, mutta vain jos tietää mitä hakee. Ugus kulkee varjoissa.


4.2.04

Elämää joukkohaudassa

Joskus huomaa ihmettelevänsä sitä miksi on niin kylmä. Ei ole normaalia palella sillä tavalla keskellä päivää, ajattelee, yrittää liikutella raajojaan saadakseen niihin tunnon palaamaan. Ei oikein onnistu siinä. Antaa periksi, ajattelee että kai se tästä lämpenee. Sitä tosin hiukan myös ohimennen pohtii että minkäköhän takia on niin pimeää, kello kun kuitenkin on vasta puolipäivä ja risat. Vai onko, sitä yhtäkkiä havahtuu. Tajuaa ettei tiedä kellonajasta mitään. Hämmästelee sitä, sillä on tottunut siihen että jonkinasteinen ajanhahmotus on yleensä olemassa. Unohtaa tämän pikkuseikan hetkeksi ja jatkaa arkipäiväisiä touhujaan. Sitten tajuaa ettei ole aavistustakaan siitä mitä oli tekemässä. Hetkinen, pohtii, eihän tämän ihan näin pitäisi olla. Huomaa ettei muista mitä on ollut tekemässä, tai milloin. Kuinkahan kauan tässä on mahtanut mennä tällaisessa hiukan pysähtyneessä olotilassa, miettii. Mutta ei keksi. Sitten hätkähtää sitä että joku toinen on ihan kiinni, yhtä kylmät ja kankeat raajat koskettavat omia, ja sitten huomaa ne kaikki muut, vääntyneet vartalot sikin sokin ilman logiikkaa. Toivoo ettei olisi niin pimeä, saattaisi nähdä onko tuttuja. Alkaa turhautua koska ei ymmärrä mitä tapahtuu. Kuulee hiljaisen kahinan. Joku pieni ja innokas ryömii pimeydessä kohti. Ei, miljoonia pieniä ja innokkaita. Hetken paniikki, mutta sitten hoksaa, matojahan ne vain. Aterioimaan tulossa. Ja vasta sitten muistaa. Perhana, joukkohaudassahan minä olen. Tapahtumat alkavat valjeta kirkkaina takaumina. Aina siihen hetkeen asti jona kaikki meni pieleen. Hymyilee ja jos lihakset toimisivat ottaisi paremman asennon. Tulkaapa lounaalle ystävät pienet, ajattelee. Jatkaa elämäänsä joukkohaudan rauhassa. Siellä missä ne kaikki muutkin ovat, kaikki samassa pimeässä.

Pitääpä muistaa käydä kotimatkalla Extrassa ostamassa talouspaperia. Sen vaatekomeroon survotun muumion kääreet pitää taas vaihtaa.


3.2.04

Nyt on mies

Pitääpä tarttua aiheeseen joka on yksi lempisellaisistani. Mea ja Shine puhuvat siitä millaista on olla nainen. Nämä sukupuolikirjoittelut ovat aina niin mielenkiintoisia. Minulla ei siis kromosomeistani johtuen ole hirveästi omakohtaista kirjoitettavaa siitä millaista on olla nainen; tosin olen ollut työssä muutaman vuoden naisvaltaisella (kaikki muut paitsi minä) työpaikalla ja nyt opiskelen naisvaltaisessa oppiaineessa yliopistossa. Eli se etten tiedä millaista on olla nainen ei tarkoita tätä usein nähtyä "nainen on mysteeri" -määritelmää. Minulle nainen ei ole mysteeri, ei mieskään. Ihminen sen sijaan on, ja ehkä se ero joka sukupuolten välille vedetään. Lainaan nyt tähän mean tekstiä kun se on niin tolkuttoman hyvin sanottu:

"Olla samaan aikaan päältä viileänrohkea, sisältä tyyni ja innovatiivinen, kuori tämmissä ja mistään lommoutumaton ja kuitenkin kokonaisuus niin herkkänä, että säröilee. Ja silti eheänä maailmaan päin, vaikka kaiken takana on hämminki kaikesta kaiken aikaa."

Minä tunnistin tuosta yllättävän tarkasti itseni. Tarkoittaako se että jossain on nyt tapahtunut virhe? Että minun minäkuvani on väärän sukupuolen? Ei suinkaan. Se kertoo meidän olevan yksilöitä. Tämän kirjoitukseni ei ole tarkoitus olla kiukkuisesti kommentoiva, kyynisesti naureskeleva tai avoimen vittumainen (sukupuolikysymys synnyttää monesti juuri näidenlaisia vastauksia). Tämä on ihan rehellisesti avoimen ihmettelevä teksti, sillä maailmassa on oikeasti asioita joita en ymmärrä ja tämä jatkaa vuosi vuodelta olemistaan yhtenä niistä. Miksi toisten mielestä jotkut luonteenpiirteet tai tuntemisen tavat ovat leimallisia vain toiselle sukupuolelle? Minä en ole törmännyt stereotyyppisiin sukupuolensa roolia vetäviin ihmisiin elämässäni koskaan. Se pistää miettimään.

2.2.04

Sanan säilällä

Kun on taas viettänyt muutaman päivän maaseudulla, osaa arvostaa asioita ihan eri tavalla. Huomaa tavallaan tulleensa petetyksi: kaupunki on näyttäytynyt hienompana paikkana kuin oikeasti onkaan. En tarkoita sitä että maaseutu olisi vilauttanut positiivisia arvojaan, vaan lähinnä sitä että kaukaa katsottuna se kaupunkiasumisen ihanuuskin muistuttaa vähän jotain muuta. Se on sellaista kohellusta. Se on sitä että mennään sekaisin kun sataa lunta, jonotetaan baareihin keskellä katua ja vilkuillaan paniikissa kelloa ettei viimeinen bussi torilta pääse karkuun. Meillä täällä maaseudulla (sijaintipaikkani vielä reilun kahdentoista tunnin ajan) ei sellaisia huolia ole. Lumeen on totuttava; itsehän se pitää edestään pois lapioida. Se ainoa baari ei sijaitse kadun vaan peltotien pielessä eikä sinne takuulla jonota kukaan. Ja busseja ei kulje. Kauas kotoaan ei kerta kaikkiaan pääse, paitsi liftaamalla, mikä ei houkuta etenkään siksi ettei ketään kulje missään. Täällä huomaa pari päivää oltuaan että on alkanut viskoa ilmoille oikein messeviä viisauksia. Virikkeiden puutteessa aivot alkavat hurrata ihan eri tavalla kuin teillä siellä kaupungissa. En kykene turruttamaan mielikuvitusannokseen yleensä tyytyvän kurkiaiseni hinkuvia vieroitusoireita, vaan minun on pakko ottaa se itse käyttöön, kehiteltävä asioita, mietittävä juttuja. Herranjestas. Täällä kun katsoo ikkunasta ulos hangelle johon täysikuu heittää kuustenlatvojen varjot pitää ihan oikeasti ajatella. Se on sitten vinha tunne. Kelailen ja mietin, ja jos satun myöhemmin tapaamaan ihmisen, totean hänelle jotakuinkin: "Kirjailijan intentiolla ei voi olla merkitystä siinä tapauksessa että tämän intentio on ollut täydellinen päämäärättömyys." Ja saan kysyvän katseen. Ja pyynnön käydä kaupassa. Jossa yläasteelta tutut kasvot kyräilevät hyllyjenvälistä että toikin saatana, mitä se täällä tekee. Kuului muuttaneen kaupunkiin, pysyis siellä vitun elitisti. Tai mikä sana nyt vastaakaan "elitistiä" hänen sanavarastossaan.

Ai kun hyvää kahvia. Pitäisi ehkä juoda tätä vähän vähemmän.



"You'll never live like common people
You'll never do what common people do
You'll never fail like common people
You'll never watch your life slide out of view, and dance and drink and screw
Because there's nothing else to do"

(Pulp)