Tuskin olin ehtinyt viettää launtai-iltani manaten ihmisvajetta ympärilläni, kun sunnuntai otti jo aamupäivällä ripeän äkkikäännöksen kohti rentoa ajanviettoa. Tulevan kirjankustantajan & merkittävän konsernijohtajan (jos kaikki juhannuksiset suunnitelmat käyvät toteen; ja miksipä tosiaan eivät kävisi) kanssa venähti päivä pitkäksi viinin merkeissä, ja jos novelleihin oli jotain konkreettisia korjausehdotuksia olemassa, niin ne kyllä ovat jo unohtuneet. Paluumatkalla näin oudon ilmiön taivaalla Kupittaanpuiston yllä, ne olivat harmaita ja liikkuivat muodostelmassa, joka viittasi älykkyyteen. Lempeä pyöreä muoto kätki jotain sanoinkuvaamattoman pahaa, mutta ei ollut aikaa jäädä seuraamaan tilannetta tarkemmin. Olin hetkeä aiemmin muistanut Big Brotherin juuri alkaneen.
Lisäsin siis askelripeyttä. Pallot näyttivät katoavan jonnekin Varissuon suuntaan, ja sehän jo selittikin paljon. Yöllä kello kaksi puhelimeni soi, olin vielä unessa kun vastasin, heräsin vasta tuijottaessani puhelinta kädessäni, yrittäen epätoivoisesti miettiä 1) mikä se on, 2) miten sen saa pois päältä ja 3) miksi sieltä kuuluu puhetta. Vajosin taas tiedottomuuteen. Aamulla olin sentään reipas. Kävellessäni ehdin juuri ajatella, ettei se eilinen puoli rasiallista vihreää Belmontia tunnu missään, kun kylpylähotelli Caribiasta käveli eteeni häkellyttävästi Vladimir Putinin näköinen mies keltainen muovikassi kädessään. Kuljin hänen perässään, mutta en minä seurannut, meillä sattui vain olemaan sama matka. Itsekseen naksuvan Primeran kohdalla erkanimme, ja se oli vain hyvä, ne Belmontit muistuttivat itsestään vihlaisemalla rintaa ja nyt tuntuu oikeastaan ihan hyvältä istua täällä tietokoneluokassa vähän aikaa.
Ne pallot ovat taivaalla taas, voin seurata niitä ikkunasta kirjoittaessani. Silloin tällöin ne vilahtavat pilvien välistä kuin menossa olisi hektinen taivaallinen kroketti. Onko ihmisiä kadonnut Turussa viime yönä? Mikä oli se kummallinen häiriö, joka näkyi lumisateisina välähdyksinä läpi tv:n joka kanavan noin kello 23.45? Siinä näkyi huojuvia ihmisenkaltaisia hahmoja jotka näyttivät uponneen hitaaseen, laahaavaan tanssiin. Jos en olisi nukahtanut niille sijoilleni, olisin nähnyt pallot Aurajoen yllä kello neljä. Niin luki lapussa, jonka aamulla löysin jääkaapin oveen kiinnitettynä oudolla magneetilla. Se ei näyttänyt lainkaan olevan tästä maailmasta peräisin.
26.7.04
24.7.04
Säätäjän ralli
Ihme säätämistä tämä elämä, ja siis nimenomaan tietokoneista nyt puhun. Kunpa kehitys lakkaisi pian kehittymästä tällä alalla, vaikka taitaa olla turha toive. Miksi ihmiset haluavat aina uudempaa ja tehokkaampaa, tai ei välttämättä edes tehokkaampaa; ainoastaan erilaista kuin ennen? Vai haluaako kukaan? Kyseessä taitaa olla vain markkinavoimien vedätys. Onpa tätä nyt viime aikoina tullut ihmeteltyä. Viikon kun olin Turusta pois niin puolet näistä Educariumin tietokoneluokan koneista oli saanut uuden käyttöjärjestelmän; Windows 2000 oli vaihtunut XP:hen. Ja mikäs siinä, kai. Mutta ihmeesti sujuvammin sitä ihminen käyttää näitä vanhoja kakstonnisia. Miksi piti päivittää? Mitä hyötyä siitä on kenellekään ollut? Valikot ovat erilaisia, toiminnot ovat erilaisia... kaikkea uutta pitää taas opetella, kun olisi ihan yhtä hyvin voitu pysyä tässä vanhassa ja toimivassa. On se pirua. Itselläni on kotikoneessa ysivitonen Windows, eikä muuten ihan äkkiä vaihdu, koska cd-asemattomaan koneeseen ei paljon käyttöjärjestelmiä asennella. Eipä tarvikaan. DOS-kehotekin on edelleen päivittäisessä käytössä, siis jos pitää tiedostoja kopioida, pakkailla tai poistella niin siellähän se kätevimmin käy.
Tuo päivittämisvimma iski myös allmusiciin, vanhaan suosikkisivustooni. Pistivät koko ulkoasunsa uusiksi, siis juuri sen hemmetin toimivan - ja nimenomaan yksinkertaisuutensa vuoksi hemmetin toimivan - ulkoasun, jossa yhdellä helpolla sanahaulla sai eteensä artistin täydellisen historiikin, diskografian, etcetera. No, nytpä sivusto on mennyt monimutkaisemmaksi ja kaikkea pitää klikkailla sinne tänne että saa haluamansa tiedot kasaan. Ennen niin selkeä albumin kaikki tiedot sisältänyt sivu on nyt hajautettu osiin, ja ennen niin selkeä ulkoasu on kaoottinen ja google-mainosten täplittämä. Että näin! Vanhat linkkini (joita olen tuossa sivun oikean reunan palkissa käyttänyt) sentään vielä toimivat, mutta voi olla että uusia ei synny; ainakaan näillä yliopiston selaimilla (Explorer 5) ei etusivun hakutoiminto useista yrittämistä huolimatta anna mitään muuta tulosta kuin "error on page". Se siitä ja sen kestävyydestä, veikkaan. Onhan se totta että kaikki hyvä joskus loppuu, herää vain kysymys että miksi.
Ja jos säätämisestä oikein toden teolla puhutaan, niin koittakaapas saada siirrettyä cd:llinen digikameralla näpsittyjä 9,2 megan kokoisia kuvatiedostoja disketin kautta koneeseen, jossa ei cd-asemaa ole. Saan tätä projektia suorittaessani hämmästyttäviä flashbackeja vuosiin 1995-2000, jolloin olin ylpeä autonomistaja. Vuoden verran itseäni nuorempi Fiat 127 ruostui tallissa ja moottorin osat kävivät tutuiksi; en keksi ainuttakaan osa-aluetta jossa ei noiden vuosien aikana olisi ollut täydelliseen auton toimintakyvyttömyyteen johtanutta vikaa. Oli se rassaamista. Hauskaakin toisinaan. Muistan yhä sen mäntywunderbaumin, joka iski vasten kasvoja kun astui autoon sisälle. Radio ei toiminut, mutta kasetillinen Beatlesia oli siihen autoon puolipysyvästi jumittunut. Bensatankin sai auki ruuvimeisselillä, pelkääjän puoleista ovea ei millään. Äänitorvi toimi pissapojan viiksestä ja päinvastoin, tai totta puhuen ei; ristiinkytkennät olivat huomattavasti monimutkaisempia. Sisäinen säätäjäni sai tuosta ajasta ylitarjonnan, jonka vaikutus ei ole vielä päättynyt. Jos olisi, voisi tämäkin sivu näyttää paremmalta. Kaikki nyt toistaiseksi kuitenkin vain ajallaan.
Tuo päivittämisvimma iski myös allmusiciin, vanhaan suosikkisivustooni. Pistivät koko ulkoasunsa uusiksi, siis juuri sen hemmetin toimivan - ja nimenomaan yksinkertaisuutensa vuoksi hemmetin toimivan - ulkoasun, jossa yhdellä helpolla sanahaulla sai eteensä artistin täydellisen historiikin, diskografian, etcetera. No, nytpä sivusto on mennyt monimutkaisemmaksi ja kaikkea pitää klikkailla sinne tänne että saa haluamansa tiedot kasaan. Ennen niin selkeä albumin kaikki tiedot sisältänyt sivu on nyt hajautettu osiin, ja ennen niin selkeä ulkoasu on kaoottinen ja google-mainosten täplittämä. Että näin! Vanhat linkkini (joita olen tuossa sivun oikean reunan palkissa käyttänyt) sentään vielä toimivat, mutta voi olla että uusia ei synny; ainakaan näillä yliopiston selaimilla (Explorer 5) ei etusivun hakutoiminto useista yrittämistä huolimatta anna mitään muuta tulosta kuin "error on page". Se siitä ja sen kestävyydestä, veikkaan. Onhan se totta että kaikki hyvä joskus loppuu, herää vain kysymys että miksi.
Ja jos säätämisestä oikein toden teolla puhutaan, niin koittakaapas saada siirrettyä cd:llinen digikameralla näpsittyjä 9,2 megan kokoisia kuvatiedostoja disketin kautta koneeseen, jossa ei cd-asemaa ole. Saan tätä projektia suorittaessani hämmästyttäviä flashbackeja vuosiin 1995-2000, jolloin olin ylpeä autonomistaja. Vuoden verran itseäni nuorempi Fiat 127 ruostui tallissa ja moottorin osat kävivät tutuiksi; en keksi ainuttakaan osa-aluetta jossa ei noiden vuosien aikana olisi ollut täydelliseen auton toimintakyvyttömyyteen johtanutta vikaa. Oli se rassaamista. Hauskaakin toisinaan. Muistan yhä sen mäntywunderbaumin, joka iski vasten kasvoja kun astui autoon sisälle. Radio ei toiminut, mutta kasetillinen Beatlesia oli siihen autoon puolipysyvästi jumittunut. Bensatankin sai auki ruuvimeisselillä, pelkääjän puoleista ovea ei millään. Äänitorvi toimi pissapojan viiksestä ja päinvastoin, tai totta puhuen ei; ristiinkytkennät olivat huomattavasti monimutkaisempia. Sisäinen säätäjäni sai tuosta ajasta ylitarjonnan, jonka vaikutus ei ole vielä päättynyt. Jos olisi, voisi tämäkin sivu näyttää paremmalta. Kaikki nyt toistaiseksi kuitenkin vain ajallaan.
23.7.04
Rock-a-bye Baby
Kävin vaihtamassa pariston rannekellooni, se oli pimennyt sen viikon aikana jonka vietin kotoa pois, oli mykkänä yöpöydällä, tai no jos tarkkaan katsoi niin siinä näkyi kellonaika 1:23 (iltapäivä oli kuitenkin), ja sunnuntai (vaikka torstai oli), ja noin puolentoista sekunnin välein se urheasti nytkäytti omaan yksinäisyyteensä juuttuneen ajan taas sekunnin verran eteenpäin. Tuo kello on siis digitaalinen, merkkiä Orient, ja erikoiseksi sen kai tekee se, että sain sen kahdeksanvuotislahjaksi. Kuka pitää nykyaikana samaa rannekelloa kaksikymmentä vuotta (sillä tuo raja tulee kyllä täyteen tällä uudenpiukealla paristolla), sitä olen tänään miettinyt ja miettiessäni kävelin kahdesti saman ihmisen ohi niin että sai jälkeeni huudella. Pysähdyinhän minä lopulta, ja myönnän kyllä etten itsekään pidä rannekelloa enää kuin silloin, jos on tiedossa kiire. Eikä nykyisin ole enää kiire. Ole enää aikoihin ollut.
Astelin äsken kaupungilla rock-asenteella. Vilkuilun coolisti tyttölapsia ja hengasin mitäänsanomattomasti notkuen auringon lämmittämää tiiliseinää vasten hörppien samalla Fanta Shokataa, joka on ohittanut Pepsin suosikkijuomanani kuluneiden kahden viikon aikana. Aurinko heitti varjoni seinään ja silmien kohdalla oli siinä varjossa reiät. Jossain soi kitarasoolo.
Totta puhuen mitään edellisen kappaleen asioista ei tapahtunut, paitsi Fanta Shokata, eikä sekään tänään. Minulla ei ole rock-asennetta. Jos asenteeni pitäisi muuttaa musiikkilajiksi, se olisi pop-sävytteistä progea, mutta onneksi kukaan ei tee niin, hyppäisin sillalta ihan satavarmaan jos totuus paljastuisi.
Astelin äsken kaupungilla rock-asenteella. Vilkuilun coolisti tyttölapsia ja hengasin mitäänsanomattomasti notkuen auringon lämmittämää tiiliseinää vasten hörppien samalla Fanta Shokataa, joka on ohittanut Pepsin suosikkijuomanani kuluneiden kahden viikon aikana. Aurinko heitti varjoni seinään ja silmien kohdalla oli siinä varjossa reiät. Jossain soi kitarasoolo.
Totta puhuen mitään edellisen kappaleen asioista ei tapahtunut, paitsi Fanta Shokata, eikä sekään tänään. Minulla ei ole rock-asennetta. Jos asenteeni pitäisi muuttaa musiikkilajiksi, se olisi pop-sävytteistä progea, mutta onneksi kukaan ei tee niin, hyppäisin sillalta ihan satavarmaan jos totuus paljastuisi.
22.7.04
Kesätoimittajan pitkäveteinen välihuomautus
Silmänkääntövankilan toimituskunta soitti ja pyysi tekemään päivityksen, ja niinpä miehen (?) on tehtävä se mikä miehen (?) on tehtävä ja tekstiä syntyy kuin nuijapäitä. Uguksen perään haikailevat voivat toistaiseksi huokaista helpotuksesta, hän on kunnossa, ja pysyy poissa imellyttämästä teitä hempeillä pohdinnoillaan. Niin, perhana vieköön, rakastunuthan se miesparka on, ja tämän vuoksi ovat saaneet normaalisti korkeimmalle pallille priorisoidut ajanviettotavat, kuten tämähäntä Silmänkääntövankila, kokea miltä tuntuu olla neglektoitu. Enää Ugus ei sentään sijaitse Kokkolassa, hän palasi Turkuun, ja suuntasi saman tien Kinopalatsiin katsomaan Spiderman kakkosta, sillä hänellä oli Kinopalatsin vapaalippu ja sekin viimeistä päivää voimassa. Tähän väliin Ugus haluaa itse kommentoida jotain:
"Spiderman kaksi, sinänsä viihdyttävää ajantappoa, mutta loppua se ei meinannut millään. Huippukohtia seurasi, niistä onnistuneimpana jäi mieleen berserkille vaihtaneen junan pysäytys yhden henkilön voimin, tosin Rogue teki saman jo Uncanny X-menin numerossa 215 (taisinnepäin) Skotlannissa... julkaistu suomessa Ryhmä-X 8/88:ssa. Siihen en nyt puutu. Itse Hämähäkkimies näytti harvinaisen huonolta tietokonepelihahmolta loikkiessaan talojen välissä, myötähävetti erikoisefektitiimin puolesta. Sen sijaan Tohtori Mustekalan lonkerot olivat nerokkaasti toteutetut ja Alfred Molina kyseisessä roolissa kiskaisi leffan parhaan näyttelijäntyön, vaikkei J.K. Simmonsin sarjakuvamaisesti esittämä J. Jonah Jameson jäänyt kauas jälkeen. Kirsten Dunst sen sijaan, niin paljon kuin hänestä näyttelijänä pidänkin, oli totaalisen epäsopiva Mary Jane, anteeksi vain. Ja kaikki Hämiksensä lukeneet tietävät, että se seitti tulee mekaanisesta laitteesta, jota täytyy aina vähän väliä seittinesteellä täyttää. Leffassa näytti siltä, kuin seitti olisi syntynyt Hämpystä itsestään, mikä on oikeastaan aika ällöä. Jatko-osia leffalle pedattiin mukavasti, sillä pikkuruisissa sivuosissa vilahti itse sarjakuvasta tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin lyövät varmasti Hämärille luuta kurkkuun; tarkoitan siis tohtori Connorsia (josta tulee Lisko), ja John Jamesonia (josta tulee Ihmissusi). Ihmeesti kyllä tuli Batman-leffat mieleen, kun New Yorkin arkkitehtuuri muistutti kovasti Gotham Cityn vastaavaa ja Danny Elfmanin..."
Ja tätä jatkuu ja jatkuu. On sulla Ugus sana hallussa, mutta ziisus kraist. Palatkaamme ajankohtaisempiin asioihin. Soittaessaan aiemmin tänään (ilmeisesti junasta, sillä puhelu katkesi kolmen minuutin välein ja lopulta sain tekstiviestin, jossa luki "VITTU TÄÄLÄ MITÄÄN KENTTÄÄ OO =/") Ugus oli hieman huolestunut siitä, miten hänen lukijansa, jotka sivumennen sanoen muodostavat perustan sille, mitä Ugus on, ja millaiseksi hän on kuluneiden kuukausien aikana muovautunut, ottavat vastaan hänen kenties muuttuneen ulosantinsa. Yritin rauhoitella häntä sillä olin pussikaljalla Aurajoen rannalla enkä olisi jaksanut kuunnella moista ruikutusta, mutta ymmärrän tietysti ongelman. Voiko Ugus enää olla rehellisesti kyyninen? Voiko hän ahdistua? Entä jos hänen elämänsä muuttuu onnelliseksi? Ja old number one: Onko Ugus enää sama Ugus?
Minua henkilökohtaisesti eivät nämä mietteet rassaa hevonperseen vertaa, mutta itse Silmänkääntövanki on hieman huolissaan. Yritin sanoa, että kun hänellä nyt on ensimmäistä kertaa elämässään jotain mitä tulevaisuudelta oikeasti odottaa, olisi kenties viisasta olla takertumatta tällaisiin. Henkilö on henkilö, ja muutos on muutos, ja jokainen ihminen muuttuu hitaasti ja hiljalleen, ja jos Silmänkääntövankila muuttuu mihinkään suuntaan niin parempaan, koska sen kirjoittaja kykenee nyt pyörimään myös muissa aiheissa kuin omassa sisäänpäinkääntyneessä kehässään. Juuri tämän minä yritin sanoa. Mutta puhelu oli silloin katkennut jo viimeisen kerran, puhelimenikin pudonnut jokeen ja minä itsekin sammunut mahalleni ruohikolle housut nilkoissa ja puolityhjä lonkeropullo käden tiukassa puristuksessa.
Kyl se on hyvä jätkä se Ugus kun se hommas mulle tän duunin.
"Spiderman kaksi, sinänsä viihdyttävää ajantappoa, mutta loppua se ei meinannut millään. Huippukohtia seurasi, niistä onnistuneimpana jäi mieleen berserkille vaihtaneen junan pysäytys yhden henkilön voimin, tosin Rogue teki saman jo Uncanny X-menin numerossa 215 (taisinnepäin) Skotlannissa... julkaistu suomessa Ryhmä-X 8/88:ssa. Siihen en nyt puutu. Itse Hämähäkkimies näytti harvinaisen huonolta tietokonepelihahmolta loikkiessaan talojen välissä, myötähävetti erikoisefektitiimin puolesta. Sen sijaan Tohtori Mustekalan lonkerot olivat nerokkaasti toteutetut ja Alfred Molina kyseisessä roolissa kiskaisi leffan parhaan näyttelijäntyön, vaikkei J.K. Simmonsin sarjakuvamaisesti esittämä J. Jonah Jameson jäänyt kauas jälkeen. Kirsten Dunst sen sijaan, niin paljon kuin hänestä näyttelijänä pidänkin, oli totaalisen epäsopiva Mary Jane, anteeksi vain. Ja kaikki Hämiksensä lukeneet tietävät, että se seitti tulee mekaanisesta laitteesta, jota täytyy aina vähän väliä seittinesteellä täyttää. Leffassa näytti siltä, kuin seitti olisi syntynyt Hämpystä itsestään, mikä on oikeastaan aika ällöä. Jatko-osia leffalle pedattiin mukavasti, sillä pikkuruisissa sivuosissa vilahti itse sarjakuvasta tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin lyövät varmasti Hämärille luuta kurkkuun; tarkoitan siis tohtori Connorsia (josta tulee Lisko), ja John Jamesonia (josta tulee Ihmissusi). Ihmeesti kyllä tuli Batman-leffat mieleen, kun New Yorkin arkkitehtuuri muistutti kovasti Gotham Cityn vastaavaa ja Danny Elfmanin..."
Ja tätä jatkuu ja jatkuu. On sulla Ugus sana hallussa, mutta ziisus kraist. Palatkaamme ajankohtaisempiin asioihin. Soittaessaan aiemmin tänään (ilmeisesti junasta, sillä puhelu katkesi kolmen minuutin välein ja lopulta sain tekstiviestin, jossa luki "VITTU TÄÄLÄ MITÄÄN KENTTÄÄ OO =/") Ugus oli hieman huolestunut siitä, miten hänen lukijansa, jotka sivumennen sanoen muodostavat perustan sille, mitä Ugus on, ja millaiseksi hän on kuluneiden kuukausien aikana muovautunut, ottavat vastaan hänen kenties muuttuneen ulosantinsa. Yritin rauhoitella häntä sillä olin pussikaljalla Aurajoen rannalla enkä olisi jaksanut kuunnella moista ruikutusta, mutta ymmärrän tietysti ongelman. Voiko Ugus enää olla rehellisesti kyyninen? Voiko hän ahdistua? Entä jos hänen elämänsä muuttuu onnelliseksi? Ja old number one: Onko Ugus enää sama Ugus?
Minua henkilökohtaisesti eivät nämä mietteet rassaa hevonperseen vertaa, mutta itse Silmänkääntövanki on hieman huolissaan. Yritin sanoa, että kun hänellä nyt on ensimmäistä kertaa elämässään jotain mitä tulevaisuudelta oikeasti odottaa, olisi kenties viisasta olla takertumatta tällaisiin. Henkilö on henkilö, ja muutos on muutos, ja jokainen ihminen muuttuu hitaasti ja hiljalleen, ja jos Silmänkääntövankila muuttuu mihinkään suuntaan niin parempaan, koska sen kirjoittaja kykenee nyt pyörimään myös muissa aiheissa kuin omassa sisäänpäinkääntyneessä kehässään. Juuri tämän minä yritin sanoa. Mutta puhelu oli silloin katkennut jo viimeisen kerran, puhelimenikin pudonnut jokeen ja minä itsekin sammunut mahalleni ruohikolle housut nilkoissa ja puolityhjä lonkeropullo käden tiukassa puristuksessa.
Kyl se on hyvä jätkä se Ugus kun se hommas mulle tän duunin.
20.7.04
Pohjoinen puhuu
Pilvisenäkin taivas on kesällä kaunis, ja öisin voi kuulla ääniä jotka eivät ole kaikkien korville tarkoitettu. Siis jos kuuntelee tarkkaan. Olen sijainnut pian viikon verran Kokkolassa, ja järkähtämätön analyytikko kun olen, teen mielessäni vertailuja. Kuten: Kokkolan pääkirjasto vastaa tiloiltaan, viihtyvyydeltään ja toimivuudeltaan noin neljää ja puolta Turun pääkirjastoa. Tai siinä missä Turussa on joka korttelissa Herburger, on täällä joka korttelissa grilli. Se on havainnoista positiivisimpia, sillä perinteisen grillikioskin ympärillä leijuva tuoksu on erilainen kuin Hesburgerin lähes hajuttomaksi jalostettu kiertoilma. Grillin tuoksu luo mielikuvan kaupungista, joka ei ole vielä kokonaan menettänyt identiteettiään kasvottomien tuotemerkkiketjujen puristuksessa. Muita eroja: Turussa me opiskelijat palvomme Ristoranten mozzarella-pizzaa, täällä yksikään jolta kysyin, ei ollut tuotteesta koskaan edes kuullut. Kyllä niitä silti marketin altaasta löytyi, ehkä tässä näemme yliopistokasvattien hienostuneempien makutottumusten hitaan jalostumisen kohti puoliedullisia näennäisherkkuja. (Sivuhuomautuksena on todettava, että kun kerroin Ristorantea ostettavan silloin kun halutaan herkutella, kuului vastauksena että meillä on silloin tapana mennä ulos syömään. Ja siihen en sitten enää osannutkaan sanoa mitään.) Turussa on yksi ruma kävelykatu, täällä on monta kaunista. Ja täällä näkyy kaapelilta Botnia-tv, joka vastaa ohjelmistoltaan noin kahta kolmasosaa Turku-tv:stä, mikä on vähän. Tietokoneissa on kaikissa Astral Arrows, joka addiktoi pahemmin kuin turkulainen Tetris. Täällä soivat Cure ja Muse, mutta myös Absoluuttinen Nollapiste, pitkään ja hartaasti. Täällä nauramme Suljetun sanoituksille, Turussa ne ahdistavat. Täällä poseeraamme rienaavasti hautakivien yllä keskiyöllä ja otamme toisistamme digikameralla kuvia. Turussa ei tehdä niin.
Ja täällä Kokkolassa on sekä ihminen, joka kaappasi minun sydämeni lennosta kuin kipinän, että minun tulevaisuuteni hänen kanssaan. Turussa ei.
Sitä huomaa olevansa elämässään käännekohdassa, jossa alkaa ihan tosissaan ajatella sitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Ja minä perkele kun olen tähän ikään asti luullut, että niin käy vain kirjoissa. Jos koskaan on tarvetta kertoa kenellekään että tuntee elävänsä sadussa, niin no, nyt saattaisi ihan hyvin olla koittanut se hetki.
"Luojan tähden onpas hauska olla täällä
miten satuttiinkin olemaan niin
sekavalla päällä"
(Tuomari Nurmio / Luuta ja nahkaa)
Ja täällä Kokkolassa on sekä ihminen, joka kaappasi minun sydämeni lennosta kuin kipinän, että minun tulevaisuuteni hänen kanssaan. Turussa ei.
Sitä huomaa olevansa elämässään käännekohdassa, jossa alkaa ihan tosissaan ajatella sitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Ja minä perkele kun olen tähän ikään asti luullut, että niin käy vain kirjoissa. Jos koskaan on tarvetta kertoa kenellekään että tuntee elävänsä sadussa, niin no, nyt saattaisi ihan hyvin olla koittanut se hetki.
"Luojan tähden onpas hauska olla täällä
miten satuttiinkin olemaan niin
sekavalla päällä"
(Tuomari Nurmio / Luuta ja nahkaa)
14.7.04
Mielenkohennus, eli "Fits like a glove"
Kun tässä päivänä muutamana on ollut mielessä että elämästä ehkä sittenkin vielä joskus tulevaisuudessa tulee jopa ihan elämisen arvoinen kokemus, niin onhan sitä tietenkin pakostakin alkanut miettiä sellaisia asioita kuin että lieneekö syy kesässä, vai onko oikeasti jokin perustavanlaatuinen muutos aivokuoren sisäosiin pesiytynyt. Muutos kun kuitenkin on jokaisen kohdalla tosiasia. Mikään tila ei ole milloinkaan pysyvä, joskus tuntuu että vähiten ne, jotka sellaiselta kiinteimmin näyttävät. Elämästä tulee toisenlainen käänteessä, jonka miettiminen ei jätä rauhaan, paitsi jos jättää sen rauhaan. Elämä on enimmäkseen hyvä asia. Sen minä sain tänä aamuna hänen silmistään nähdä.
Minulla on menossa henkilökohtainen mielenkohennuskausi. Nurkkiin on kertynyt seittiä, josta tuskin ovat hämähäkit vastuussa. Täällä asuu muunlaisia kulkijoita, ja niiden kuiske on kylmä kuin syys. Seittiä ne kutovat sormiensa päillä, kalpeilla kynsillään punovat jäykkiä rihmoja. Niiden alle helposti jää. Mutta viime yönä näin unta, jossa Tommi Liimatta tarjosi viinaryypyn ja istuin Rasmuksen Laurin kanssa tupakalla, ja kun siinä porukalla keskusteltiin, tulin kertoneeksi asioista joista harvemmin puhun. Herätessäni vankilaa huuhtoi sadevesi; se vei rihmat. Oli hyvä herätä.
Saako mistään kirjoittamastani enää otetta?
Ovatko aikakirjat hyllystäni kadonneet?
Lähtikö Ugus lomalle jättäen sivunsa heikkolahjaisen lomittajan hoiviin?
Kaikkiin kysymyksiin vastataan ajallaan. Suokaa minulle kuitenkin hetki heikkopäisyyttä. Minulla on menossa onnellinen kausi. Viime kerrasta on aivan liian kauan.
Minulla on menossa henkilökohtainen mielenkohennuskausi. Nurkkiin on kertynyt seittiä, josta tuskin ovat hämähäkit vastuussa. Täällä asuu muunlaisia kulkijoita, ja niiden kuiske on kylmä kuin syys. Seittiä ne kutovat sormiensa päillä, kalpeilla kynsillään punovat jäykkiä rihmoja. Niiden alle helposti jää. Mutta viime yönä näin unta, jossa Tommi Liimatta tarjosi viinaryypyn ja istuin Rasmuksen Laurin kanssa tupakalla, ja kun siinä porukalla keskusteltiin, tulin kertoneeksi asioista joista harvemmin puhun. Herätessäni vankilaa huuhtoi sadevesi; se vei rihmat. Oli hyvä herätä.
Saako mistään kirjoittamastani enää otetta?
Ovatko aikakirjat hyllystäni kadonneet?
Lähtikö Ugus lomalle jättäen sivunsa heikkolahjaisen lomittajan hoiviin?
Kaikkiin kysymyksiin vastataan ajallaan. Suokaa minulle kuitenkin hetki heikkopäisyyttä. Minulla on menossa onnellinen kausi. Viime kerrasta on aivan liian kauan.
13.7.04
Rakkautta rannikolla
Mitäs se Ugus nyt noin... Kato, se on taas ihan tollanen outo. Se katsoo kuin koiranpentu.
No nyt se meni. Onpa sillä kiire. Mihin? Ei-mihinkään. Juuri sinne leijuvankaltaiseen epätilaan, se toivoo ettei sieltä koskaan tarvitsisi tulla pois.
Se on ihan sekaisin varmaan, rassuparka.
Kyllä se sieltä kohta taas ihmiseksi palaa kunhan ensihehku laskeutuu. Mut miten se on noin oudon näköinen? Olisko se ihan totta onnellinen?
Kun se alkaa ihmisestä tulla ulos niin se tulee kuin laulu.
Tänään minä rakastan teitä aivan jokaista.
No nyt se meni. Onpa sillä kiire. Mihin? Ei-mihinkään. Juuri sinne leijuvankaltaiseen epätilaan, se toivoo ettei sieltä koskaan tarvitsisi tulla pois.
Se on ihan sekaisin varmaan, rassuparka.
Kyllä se sieltä kohta taas ihmiseksi palaa kunhan ensihehku laskeutuu. Mut miten se on noin oudon näköinen? Olisko se ihan totta onnellinen?
Kun se alkaa ihmisestä tulla ulos niin se tulee kuin laulu.
Tänään minä rakastan teitä aivan jokaista.
9.7.04
Vanitas, eli "Suljettujen ovien muistolle"
Toisinaan on ihmisellä ideologisia kausia. Tämän kirjoitin, mikäli muistini ei valehtele, mitä se ei useinkaan tee, 23-vuotiaana:
Kaikki mitä luulet tietäväsi on valetta.
Olet irti yhteiskunnasta
koska yhteiskuntaa ei ole.
Kukaan ei voi vaikuttaa mihinkään.
Uskonnot ovat yleisin aivopesun muoto.
Jumalaa ei ole.
Raha, markkinatalous ja politiikka ajavat niiden asiaa jotka määräävät
etkä sinä kuulu heihin.
Kukaan ei kuulu heihin.
Historia on väärintulkintojen, valeiden ja satujen muodostama kudelma
vailla merkitystä.
Totuus ei löydy menneisyydestä.
Ihmiset ovat orjia.
Ihmiset ovat niiden orjia jotka pitävät yllä vuosisadasta toiseen tätä
järjestelmää
joka kieltää jokaiselle syntymälahjana kuuluvien voimavarojen käytön.
Vain hyvin harva elää.
Sisäinen valo
Sisäinen valo
Sisäinen valo
23-vuotiaana olin hämmentynyt, toiveikas, näin jälkeenpäin katsoen yllättävänkin itsevarma erilaisten sittemmin pilvilinnoiksi muuttuneiden asioiden suhteen. Olin taiteilija, sen olin ymmärtänyt, ja tiesin taiteilijuuteni olevan sekoitus kykyä nähdä kieli muovailuvahan kaltaisena ikuisesti muokattavana materiana ja herkkyydestä nähdä maailman hauraiden pintakerrosten alle. Ehkä olin eksynytkin. Silti jotkut yllä olevista havainnoista osuvat kohdalleen, joskin on muistettava, että kärjistyksiä ne olivat jo silloin. Pitkä aika siitä on kulunut. Tuntuu pidemmältä kuin niiltä neljältä vuodelta, jotka ovat menneet. Paljon ei ole tapahtunut, mutta kaikki ne vähät asiat ovat olleet valtavan suuria. Vuotta myöhemmin kirjoitin tämän:
Ohjeita kaksituhattaluvun ihmiselle.
Älä koskaan katoa.
Älä odota tulosta.
Vanno aina kostoa.
Muista pyhittää lepopäivät,
sillä mitään muuta sinulla ei myöhemmin enää ole kuin lepopäiviä.
Älä katso rakkaasi silmiin.
Valehtele.
Kierrä kaukaa ne polut,
joille jalanjälkesi ovat jo painuneet liian syvälle.
Viisastu hitaasti.
Unohda luoda uutta edes kerran viikossa.
Kunnioita edesmenneitä,
pelkkiä heitä.
Rantaudu kivikkoon.
Tunne olosi turhaksi.
Mitä yksi vuosi minussa muutti? Ainakin väsyin. Turhauduin. Jos joku näkee jälkimmäisessä tekstissä kyynisyyttä, sekin voi pitää paikkansa. Väsyminen nostaa kyynisyyden helposti esiin. Olin sen kuluneen vuoden aikana ollut elämäni ensimmäisen kerran humalassa, en jaksanut enää taistella vastaan. Olen myöhään syttyvää tyyppiä, kaikki on elämässäni alkanut myöhään. Musiikin löysin 19-vuotiaana. Ensimmäinen rakkaussuhde, minkä mukana ensisuudelma ja muu siihen liittyvä 22-vuotiaana. Humala 23-vuotiaana, samanikäisenä lopetin lihansyönnin. Yliopistoon 24-vuotiaana. Kahvinjuonnin aloitin 25-vuotiaana. Nyt olen 27 ja huomaan polttavani tummuvansinistä yötaivasta katsellessani parvekkeella joka ilta tupakan, kun vielä kaksi kuukautta sitten olisin pitänyt ajatustakin moisesta naurettavana. Mitä me etsimmekään näistä asioista, jotka näyttäytyvät toisille meistä arkipäiväisinä, kun toiset näkevät niissä pelkkiä poikkeustiloja ja raja-aitoja... toisille meistä muutokset ovat mahdottomia. Mitä useammin luen tuon jälkimmäisen tekstini, sitä todemmalta se vaikuttaa. Onko henkinen kehitykseni pysähtynyt 24 täytettyäni? Ja minä kun luulin... No jaa. Toisinaan tuntuu kuin lapsukaisena ihmettelisin tätä vastuuntuntoisten aikuisten maailmaa. Mutta mitä tein elämäni ensimmäisten 20 vuoden ajan? Riittääkö jos sanon, että lukemaan opin 3-vuotiaana, ensimmäistä kirjaani aloin kirjoittaa noin 5-vuotiaana käsin vihkoon (se oli nimeltään Naisjoukon seikailut) ja lopulta ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni kustantajan tyrmättäväksi lähetin pian 20 täytettyäni?
Siinä se vierähti.
Perkele.
"I can eat here every night
what the hell have I got to loose
got a crazy sensation
go or stay and I've got to choose
and I'll accept your invitation
to the blues"
(Tom Waits: Invitation to the blues)
"Kirotut tupakat"
(Ben Urich)
Kaikki mitä luulet tietäväsi on valetta.
Olet irti yhteiskunnasta
koska yhteiskuntaa ei ole.
Kukaan ei voi vaikuttaa mihinkään.
Uskonnot ovat yleisin aivopesun muoto.
Jumalaa ei ole.
Raha, markkinatalous ja politiikka ajavat niiden asiaa jotka määräävät
etkä sinä kuulu heihin.
Kukaan ei kuulu heihin.
Historia on väärintulkintojen, valeiden ja satujen muodostama kudelma
vailla merkitystä.
Totuus ei löydy menneisyydestä.
Ihmiset ovat orjia.
Ihmiset ovat niiden orjia jotka pitävät yllä vuosisadasta toiseen tätä
järjestelmää
joka kieltää jokaiselle syntymälahjana kuuluvien voimavarojen käytön.
Vain hyvin harva elää.
Sisäinen valo
Sisäinen valo
Sisäinen valo
23-vuotiaana olin hämmentynyt, toiveikas, näin jälkeenpäin katsoen yllättävänkin itsevarma erilaisten sittemmin pilvilinnoiksi muuttuneiden asioiden suhteen. Olin taiteilija, sen olin ymmärtänyt, ja tiesin taiteilijuuteni olevan sekoitus kykyä nähdä kieli muovailuvahan kaltaisena ikuisesti muokattavana materiana ja herkkyydestä nähdä maailman hauraiden pintakerrosten alle. Ehkä olin eksynytkin. Silti jotkut yllä olevista havainnoista osuvat kohdalleen, joskin on muistettava, että kärjistyksiä ne olivat jo silloin. Pitkä aika siitä on kulunut. Tuntuu pidemmältä kuin niiltä neljältä vuodelta, jotka ovat menneet. Paljon ei ole tapahtunut, mutta kaikki ne vähät asiat ovat olleet valtavan suuria. Vuotta myöhemmin kirjoitin tämän:
Ohjeita kaksituhattaluvun ihmiselle.
Älä koskaan katoa.
Älä odota tulosta.
Vanno aina kostoa.
Muista pyhittää lepopäivät,
sillä mitään muuta sinulla ei myöhemmin enää ole kuin lepopäiviä.
Älä katso rakkaasi silmiin.
Valehtele.
Kierrä kaukaa ne polut,
joille jalanjälkesi ovat jo painuneet liian syvälle.
Viisastu hitaasti.
Unohda luoda uutta edes kerran viikossa.
Kunnioita edesmenneitä,
pelkkiä heitä.
Rantaudu kivikkoon.
Tunne olosi turhaksi.
Mitä yksi vuosi minussa muutti? Ainakin väsyin. Turhauduin. Jos joku näkee jälkimmäisessä tekstissä kyynisyyttä, sekin voi pitää paikkansa. Väsyminen nostaa kyynisyyden helposti esiin. Olin sen kuluneen vuoden aikana ollut elämäni ensimmäisen kerran humalassa, en jaksanut enää taistella vastaan. Olen myöhään syttyvää tyyppiä, kaikki on elämässäni alkanut myöhään. Musiikin löysin 19-vuotiaana. Ensimmäinen rakkaussuhde, minkä mukana ensisuudelma ja muu siihen liittyvä 22-vuotiaana. Humala 23-vuotiaana, samanikäisenä lopetin lihansyönnin. Yliopistoon 24-vuotiaana. Kahvinjuonnin aloitin 25-vuotiaana. Nyt olen 27 ja huomaan polttavani tummuvansinistä yötaivasta katsellessani parvekkeella joka ilta tupakan, kun vielä kaksi kuukautta sitten olisin pitänyt ajatustakin moisesta naurettavana. Mitä me etsimmekään näistä asioista, jotka näyttäytyvät toisille meistä arkipäiväisinä, kun toiset näkevät niissä pelkkiä poikkeustiloja ja raja-aitoja... toisille meistä muutokset ovat mahdottomia. Mitä useammin luen tuon jälkimmäisen tekstini, sitä todemmalta se vaikuttaa. Onko henkinen kehitykseni pysähtynyt 24 täytettyäni? Ja minä kun luulin... No jaa. Toisinaan tuntuu kuin lapsukaisena ihmettelisin tätä vastuuntuntoisten aikuisten maailmaa. Mutta mitä tein elämäni ensimmäisten 20 vuoden ajan? Riittääkö jos sanon, että lukemaan opin 3-vuotiaana, ensimmäistä kirjaani aloin kirjoittaa noin 5-vuotiaana käsin vihkoon (se oli nimeltään Naisjoukon seikailut) ja lopulta ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni kustantajan tyrmättäväksi lähetin pian 20 täytettyäni?
Siinä se vierähti.
Perkele.
"I can eat here every night
what the hell have I got to loose
got a crazy sensation
go or stay and I've got to choose
and I'll accept your invitation
to the blues"
(Tom Waits: Invitation to the blues)
"Kirotut tupakat"
(Ben Urich)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)