Joulukuu 1994

Tiettyä jännitystä on ilmassa, kun lähestyn minut täysi-ikäiseksi tekevää syntymäpäivää. Autokoulu huipentuu hillittömän hauskaan liukasrataharjoitteluun ja jouluaatonaattona laakista läpi meneviin kirjallisiin kokeisiin, mutta koska täytän vuosia niin lähellä joulua, ei inssiä saa ennen kuin seuraavan vuoden puolelle. Voi tuskaa! Minua muutaman päivän vanhempi Markku ehtii viime hetkillä napata kortin itselleen jouluksi, ja niin vaan huristaa omalla autolla heti päättäjäisiin. Lempo sentään! Ja oma autohan se syksyllä vuosia täyttäneellä Artsillakin on; melkein naapurissa kun asuu, niin on useampikin kerta menty hänen hopeanhohtoisella Mitsullaan kouluun. Ja yhtenä liukkaana aamuna myös railakkaasti luisteltiin mustalla jäällä pitkin vastaantulijoiden kaistaa ojaan. No, ei käynyt hullummin, joten ei muuta kuin takaisin tielle ja matka jatkui. Kaiken kaikkiaan ikäluokkani suhtautuminen autoiluun oli jokseenkin nyrjähtänyt. Käsitys tuntui olevan että kun kortti oli taskussa, kaikki oli sallittua – on pienoinen ihme miten meistä yksikään ei heittänyt tuolloin henkeään. Muistelen että kerran Markku vei minut kotiin jonkun lyhyen koulupäivän jälkeen, oletettavasti tammikuun puolella oltiin. Tie on kapeahko kahdeksankympin rajoitusalue, kohtalaisesti liikennöity, matkaa muutama kilometri. Sataaneljääkymppiä taidettiin siinä lopulta päästellä menemään. Ja teknopoppi soi stereoissa. Tuo oli ihan jokapäiväistä. Ja koska kokemukseni vasta kortinsaaneiden autoilusta on tämä, liekö ihme että suhtaudun nykyisiin mopoautoihin lievästi sanoen nihkeästi. Ei jumaliste pitäisi alle kaksvitosille edes harkita vielä autoa annettavan.

Mitäköhän mahdan saada synttärilahjaksi? Ei muistikuvaa. Juhlia en ainakaan järjestä – ihan vain itsekseni taidan tuon merkkipäiväni viettää, niin kuin ne olen siitä eteenpäinkin viettänyt. Tuplanopeuksinen cd-asema joka tapauksessa on IBM-pöytäkoneeseeni syksyn aikana asennettu, eikä ole mahdotonta että se oli juuri synttärilahja, ainakin jatkoa tälle hankinnalle seurasi heti jouluna, kun minun nörtähtävälle luonteelleni mitä parhaiten sopiva Microsoftin Cinemania '95 -romppu löytyy lahjapaketista.

Cd-romput. Nepä kuulkaa olivat kyllä tuohon aikaan se tulevaisuuden juttu. Niissä oli sitä samaa kaiken mahdollistavaa futuristista hohdetta kuin internetissä vain muutamaa vuotta myöhemmin; tuolloin olin yhä säännönmukaisesti kirjastossa töissä, ja sinne niitä hankittiin suuria määriä. Ja tuo Cinemania... Oijoi. Olin sitä varmaankin toivonut, koska muistan yhä elävästi kuinka se ensi kerran tuli tietoisuuteeni ohjelmassa Hyvät, pahat ja rumat.

...joka oli se kovin juttu silloin, se jokaperjantain puheenaihe. Mistään ei mitään tiennyt jos ei torstain myöhäisiltaa viettänyt tv:n ääressä. Rantalaista fanittivat kaikki koska se oli kova jätkä, mutta se jonka muistan mainostaneen cd-romppuja oli nimenomaan Sarasvuo. Oli vissiin joku Microsoftin myyntiedustaja raahattu studioon, ja hänen kanssaan sitten hehkutettiin miten hienoja asioita ovat romput. Edustaja klikkasi Cinemanialta käyntiin kohtauksen elokuvasta Tanssii susien kanssa, joka komeasti pyöri näytöllä. Muistan vielä Sarasvuon sanat: "Ja tässä on siis käytännössä kaikki maailman elokuvat?" Edustaja myönsi. Filminpätkän ja tämän lausunnon yhteisvaikutelma oli kieltämättä hyvä myyntipuhe, ja kauppa kävi. Olihan se toki ensinalkuun pettymys, kun jouluna paljastui että Cinemania on pelkkä tietokanta – ja lähinnä Hollywood-elokuvan sellainen. Muutama kymmenentuhatta elokuvaa luetteloituna sentään, mutta kuvia vain hyvin harvasta, dialogia vielä harvemmasta, tv:ssä esitetyn kaltaisia lyhyitä filminpätkiä vissiin alle kaksikymmentä. Silti jaksoin klikkailla ohjaaja-, näyttelijä- ja genrehakuja loputtomasti. Ja olipa joka leffasta sentään Leonard Maltinin lyhyt arvostelukin mukana, muutamista merkittävämmistä päästettiin vähän monisanaisempiakin kriitikkoja ääneen. Leffasivistykseni kasvoi, onhan se todettava. Ja varhainen graafinen käyttöliittymä oli myös aika vinkeä. Jotenkin futuristisen oloinen jopa.