Paitsi että oikeasti tuo on kirjoitettu pölkkykirjaimin (en vielä seitsentoistavuotiaana harjoittanut tekstausta), mitä en nyt halunnut tähän toistaa. Lopusta puuttuu kyllä alkuperäistekstissäkin piste. Mutta millaisia ovat teidän autokoulukokemuksenne? Ainakin Helsingissä ajokortin suorittaneet muistelevat kauhulla niitä ensihetkiä kun kurvattiin Flemarille tai ajettiin Hesaria pitkin Manskulle ja siitä Fredalle. (Sivumennen sanoen, minkä ihmeen takia helsinkiläisillä on niin monelle kadulle tuttavallinen kutsumanimi? En tiedä toista kaupunkia maassamme joka harrastaisi vastaavaa) Toistahan se toki oli meillä maalla. Sikäli pikkupaikkakuntamme oli poikkeuksellinen, että siellä tosiaan oli oma autokoulu – pitkän linjan perheyritys, jonka perustaja oli jo äitiäni opettanut 50-luvulla, ja jonka pojat jatkoivat nyt bisnestä. Koulu toimi edelleen samassa rakennuksessa, perheen omakotitalon ulkorakennukseen rakennetussa luokkahuoneessa. Sinne pääsi pellon ja joen välissä kiemurtelevaa yhden auton levyistä hiekkatietä pitkin, jota ei Googlen kuva-autokaan ole lähtenyt yrittämään, mutta tuossa alla on kuva risteyksestä, josta vasemmalle kääntyessä pääsi ajo-opintojen pariin. Vielä kesällä 2018 vanha "Autokoulu"-tienviitta oli yhä paikallaan, vaikka koulu itse muuttikin pykälää isompaan naapurikaupunkiin jo vuosia sitten. Mutta -94 se oli vielä tuolla, ja siinä määrin suosittukin, että niistä isommista naapurikaupungeistakin oli joka kurssille tulijoita, vaikka niissä oli omiakin kouluja tarjolla.
Sen verran etukäteisvarmistelua halusin, että vähän ennen autokoulun alkua kysyin josko isä lähtisi kanssani jonnekin sopivan syrjäiselle paikalle jossa olisi tilaa kokeilla auton haltuunottoa. Muistelen isän suhtautuneen ajatukseen vähän epäluuloisesti (itse pidin tuota etukäteistestiä ehdottomana välttämättömyytenä; nykyisin vähän vaikea hahmottaa miksi), mutta myöntyihän hän. Ajettiin vuoden -86 mallisella punaisella Opel Kadetillamme kotikuntamme rautatieaseman pihaan ja ajelin siellä jonkin aikaa ympyrää. Haluan siis korostaa: tarvitsimme jonkin syrjäisen paikan jossa ei ole muita, joten menimme rautatieasemalle. Elämää maalaiskunnassa.
Mutta takaisin autokouluun. Kurssilla kanssani ei muistaakseni ollut tuttuja; vaikka Tomia sittemmin joissakin ajokokeissa tapasinkin, hän taisi ehtiä aloittamaan luvut niukasti edellisen kurssin puolella. Porukka koostui etupäässä huittislaisista tytöistä, jotka hihittelivät keskenään. Muuten meitä samanikäisiä oli sen verran, että koulussakin riitti ajokokemusten suhteen jaettavaa – ja olihan tuolla kurssilla kanssani myös eräs korston näköinen nahkatakkiin pukeutunut kaveri, joka (syksyn mittaan selvisi) oli loistava kuski, mutta koska lukutaito oli olematon, hän oli nyt neljättä kertaa koittamassa kirjallisiin. En tiedä onnistiko.
Eikä noita teoriatunteja paljon ehtinyt olla, kun jo olin auton ratissa. Minulle valikoitunut opettaja (hän oli päätoimeltaan arkkitehti) ajoi eräänä iltapäivänä kotipihaan, minä hyppäsin rattiin ja sitten lähdettiin. Ajettiin keskustan läpi uimahallin parkkipaikalle ja takaisin. Olipa se jännää kyllä. Ajotunteja oli erittäin tiheään tahtiin ja paljon, usein sovittiin ne suoraan koulusta niin että tuntien jälkeen oli vielä ajokierrokset ja sitten kotiin. Alkuun kurvailtiin tietysti niitä kotipitäjän peltoteitä, mutta jos vähän kaupungimpaa haluttiin, mentiin Vammalaan. Siellä oli nimittäin liikenneympyrä; liikennevaloja ei tosin niilläkään nurkilla. Valo-ohjatun risteyksen kohtasin autokouluaikoinani tasan sen ainoan kerran kun opintojen loppupuolella käytiin Tampereella. Siellä meni koko päivä, meitä oli neljä oppilasta ja ajoimme vuorotellen. Tuolloin söin myös elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran kebabia. Oli aivan jumalattoman hirveää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti