9.4.18

Lokakuu - marraskuu 1993

On siis lokakuu, mutta näkeekö minusta sen? Ei kai. Saagani edellisessä osassa jo mainitsin elämän olevan jokseenkin helppoa, ja tämän määritelmän voi yleistää koskemaan koko lukion kakkosvuotta. Emme ole vielä niin hukassa kuin ykkösellä, emme vielä niin stressaantuneita kuin vuoden kuluttua - minkä tietenkin tässä laajennan koskemaan koko ikäluokkaa omasta kuusitoistavuotiaan solipsismistani. Mitä minä huolisin? Jatko-opintoja en osaa vielä miettiä, kaikki muutamaa kuukautta kauemmas tulevaisuuteen aikajanallani asettuvat asiat tuntuvat katoavan onnelliseen usvaan, joka alkaa tässä vaiheessa elämääni jo muodostua yhtä lailla fantasiamaailmoista kuin mistään erityisen todellisesta. Kehittelen tarinoita; eri tavoinhan olen sitä tehnyt natiaisesta alkaen. Muistan yhä kuinka kiipeilin sohvalla talossa josta muutimme pois niihin aikoihin kun täytin kuusi. Kiipeillessäni loin itselleni vaihtoehtoista elämäntarinaa. Talossa oli iso kaakeliuuni ja korkeat huoneet, natisevat lattiat ja yläkerrassa aina eri ihmisiä. Vessan seinät olivat syvänsiniset ja niihin oli liimattu 50-lukuisen julistegrafiikan tyyliin toteutettuja koristetarroja iloisesti hymyilevistä kaloista.

Nyt maailmojen kehittelyssä auttaa tietenkin tietokone, jolla varovasti jotain kirjoittelenkin, mutta alkua pidemmälle en pääse juuri missään. Enemmän tarinoita käynnistelevät pelit ja niiden mahdollistamat vaihtoehtomaailmat. Varsinkin Civilization on tässä hyvä; joka kerta kun aloitan uuden pelin, käynnistyy päässäni tarinoiden ja historian verkosto, jonka voisi laajentaa kokonaiseksi maailmaksi legendoineen, vaiheineen, sankaritaruineen.

Opiskelu on ensimmäisen vuoden shokkihoidon jälkeen asettunut uomiinsa. Olen hyväksynyt sen, että joistakin aineista ei kerta kaikkiaan tule mitään (esimerkkinä yksi lukion kakkosluokan matikankoe, josta olen saanut yhden pisteen 30:stä mahdollisesta - olen käytännössä luovuttanut), kun taas esimerkiksi englanti ja pikkuhiljaa kasvavissa määrin myös äidinkieli ainekirjoituksineen alkavat olla panostuslistan kärjessä. Juuri näihin aikoihin tätä lukion kakkosvuotta taipumukseni piirtää kaikkea mahdollisimman pientä ja pelkistettyä vihkojen marginaaleihin saavuttaa kulminaatiopisteensä eräällä uskontotunnilla (aiheena "kristillinen jumalkäsitys", johon liittyviä muistiinpanoja olen konemaisesti kalvolta kopioinut, mutta eiköhän keskittyminen ole ollut näissä piirroksissa). Abstrahoin piirroksistani pois kaiken esittävän. Marginaali täyttyy nollavitosen lyijyllä piirretyistä symboleista, jotka muistuttavat mikropiirejä, nuolenpääkirjoitusta, universaalia merkkikieltä, jonkin verran ehkä tunnin aiheesta poimittuja kristittyjä symbolejakin. Tämä osoittautuu paitsi silmää miellyttäväksi itseilmaisun tavaksi, myös haastavaksi. Pyrin visuaaliseen tasapainoon ilman toistoa.

Ja tätä symbolimassaa sitten piirränkin obsessiivisesti tästä eteenpäin. Viiden vuoden kuluttua kansanopistolla ollessani se saavuttaa ehkä yliampuvimmat sfäärinsä, pakkomielle helpottaa, kuviot päätyvät kirjankanteen ja antavat lopulta tilaa myös muulle visuaaliselle tuotannolle. Silti, vielä vuonna 2018, jos olen paikassa jossa minulla on kynä ja paperia ja joku jonka puhetta pitäisi kuunnella, minä palaan näihin muotoihin ja kuvioihin. Ne ovat kieli jonka perusteet olen joskus oppinut ja jota pitää edelleen silloin tällöin puhua ettei se unohdu. Haaveilen visuaalisesta runoudesta joka ei olisi sanojen raskauttamaa.

Ei kommentteja: