Torstaina toukokuun neljäntenä koittaa etukäteen jännitetty tutustumispäivä yläasteelle. Pakkaudumme koulun pihassa bussiin, hurautamme kuuden kilometrin matkan peltojen poikki ja olemme tuntemattomassa maastossa, sillä puolella kuntaa jossa ei tule ikinä käytyä, paikat ovat outoja, ihmiset näyttävät täällä kaukana vierailta. Samanlaisia eksyneitä astuu ulos muistakin busseista: kaikkien kuuden ala-asteen kutosluokkalaiset ovat tänään täällä. Päivä alkaa kohdallani katkeralla pettymyksellä; voitaneen puhua jopa pahanlaisesta jäämisestä ulkopuolelle. Minä ja Petri emme toiveesta huolimatta pääse samalle luokalle, mutta ei se vielä riitä: koko se kaveriporukka jonka kanssa tiiviisti vietän aikaa, ne ainoat koulukaverit joita näen myös vapaa-ajalla eli Petri, Artsi, Tomi ja Markku - päätyvät yhdessä luokalle 7 D. Minut osoitetaan ainoana tästä jengistä 7 C:lle. Tulee meidän koulusta sinne myös Mikko, Jammu, Harri, Piia ja Niina... Mutta onpa vähän orpo olo silti.
Tuleva luokkani on totutun jälkeen hassun pieni: vain 16 oppilasta kolmelta eri ala-asteelta ties minkä logiikan mukaan poimittuna. Vieraisiin naamoihin en pahemmin ehdi tutustua, mitä nyt panen merkille, että pojat ovat enemmistönä suhteella 10-6. En enää muista, mutta ehkäpä oli jo tässä vaiheessa tuleva luokanvalvojamme Tarja joka johdattaa meitä sitten ympäri koulua, tutustutaan sokkeloisen rakennuksen käytäviin, luokkiin, saleihin ja sinne tänne risteileviin portaikkoihin niin että pää on kohta pyörällä. Muutamia asioita painuu aivojen poimuihin hyvin selkeästi: ensimmäisenä kai se, miten suuria ja äänekkäitä kaikki ovat. Porukka on aikuisten kokoista, monet pojista paljonkin suurempia, ja kaikki huutavat koko ajan. Tunnelma on aggressiivinen, naulakoilla painitaan, ulkona tönitään, etenkin yhdellä monista ulko-ovista on kerääntyneenä todella pahiksen näköistä sakkia. Tämän paikan tulen sittemmin tuntemaan nimellä "Kympin pääty", koska tätä ovea lähimpänä on luokka numero 10 - ja Kympin pääty on totisesti se paikka jossa vain karskeimmat selviävät.
Jossain välissä olemme ryhmänä nousemassa pääoven portaita ylös, kun ovista syöksyy juosten meitä vastaan jättikokoinen pehkotukkainen poika, jonka hartiat ovat varmaan kolmen itseni levyiset, ja joka on päätä pidempi ketään näkemääni aikuista. Hän huutaa raikuvalla baritoniäänellä jotain sellaista kuin "Vondee vondee vondee vondee!" Tyyppi on kuin jonkin vieraan heimon edustaja. Hän hymyilee leveästi huutaessaan ja juoksee meidän ryhmämme läpi runnoen tarkoituksella natiaisia portaikon seinämiin. Meitä johdattanut opettaja ei reagoi. Tyyppi jatkaa juoksuaan ja katoaa kulman taakse. Myöhemmin opin ettei hän ole edes omiensa keskuudessa suosittu: "Ne kiusaa sen hengiltä", Tarja uskoutuu hänestä meille jollakin luokanvalvojantunnilla.
Toinen mieleen jäänyt yksittäinen oppilas on ysiluokkalainen tyttö, joka on viimeisillään raskaana. Hän näyttää olevan kaikkien kovimpien jätkien kaveri ja kulkee rempseästi kiroillen suuren mahansa kanssa heidän seurassaan. Hän tuntuu estoitta nauttivan siitä että kutosluokkalaiset tuijottavat häntä järkyttyneen ihastuksen vallassa, ja onhan hurjaa jo sekin, että yläasteen oppilaista kukaan ei näytä häntä kummastelevan. Ajattelen miten vieraaseen maailmaan olen astumassa. Että tällainenkin on ihan arkipäivää täällä, mietin miten voin ikinä sopeutua tällaiseen paikkaan. Kierroksemme lopuksi osallistumme yhdelle oppitunnille tarkkailijoina. Meidän luokkamme survotaan erään äikäntunnin takaseinälle, ja käsittelyssä ovat oppilaiden aineet. Kun tiukan konttoristitädin näköinen opettaja ilmoittaa lukevansa koko luokalle yhden pojan aineen, tämä protestoi kovaan ääneen ja lopulta, lukemisen alkaessa, syöksyy kiroillen ulos luokasta. Taas meidän kutosten suunnalta huokuu hiljainen tyrmistys. Opettaja vain naurahtaa ja jatkaa lukemista. Jos meidän opettajallemme joku uskaltaisi korottaa ääntään, saati kiroilla, saati lähteä omin luvin luokasta - - huh huh. Seuraukset olisivat kohtalokkaat. Yläasteella tämä näyttää kuitenkin olevan mitä jokapäiväisintä. Vasta tyrmistyksen mentyä huomaan kuunnella ainetta jota opettaja lukee. Se on mielestäni oikein hyvä, kertoo kirjoittajan kalaretkestä ja siinä on oikein kaunista luontokuvausta. Itse olisin ollut sellaisen ääneenluvusta valtavan ylpeä.
Kirjoittamiseen liittyykin toinen tärkeä tapahtuma tässä kuussa. Alkuvuonna paikallislehti järjesti kaikille lähikuntien kutosluokkalaisille kirjoituskilpailun, johon meidänkin luokka osallistui, ja minä kerroin joulukuisesta matkasta Tukholman Picasso-näyttelyyn. Tulokset saapuvat: luokaltamme minä ja Tomi olemme palkittujen joukossa, ja palkintona on heti kesäkuun alussa järjestetty matka tiedekeskus Heurekaan, joka on vasta tämän saman vuoden aikana avattu. Matka järjestetään heti kesäloman alettua, ja juttuni taidetaan julkaista lehdessäkin. (tai ehkä ei, tai jos julkaistaankin, niin ainakaan leikekokoelmaani se ei päädy) Ensimmäinen palkittu tekstini on kuitenkin jonkinasteinen virstanpylväs sentään, vaikka aika lunkisti asiaan muistaakseni suhtaudun.
Ja sitten päättyy kuudes luokka ja koko ala-aste. Mitään erityistä haikeutta ei ilmassa ole, kun tiedämme että kaikki jatkavat samalla yläasteella elokusssa. Opettajaa nyt varsinkaan ei tule ikävä. Päästötodistukeni keskiarvo kohoaa 8,3:een ja englanti on viimein se pyöreä kymppi, joka sen koetulosten perusteella olisi pitänyt olla kolmannelta luokalta asti, mutta koska tuntiaktiivisuuteni on laiskaa, se on aina ollut ysi. On lämmintä ja elämä on jotenkin aika jees. Tuleva yläaste ei kauhunäyistään huolimatta pelota, koska on niin kaukana. Vielä tässä iässäkään ei kykene hahmottamaan mitään kesäloman mittaisen ajan päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti