Tiedotan päiväkirjalle heti kuun alussa pari tärkeää pointtia. Ensin ilmoitan tehneeni eilen "aika oudon jutun. Otin nimittäin tietokoneeni esille." Yllättävän hyvin kuusnelkku olikin pysynyt kaapissa, jonne sen keväällä laitoin, mutta nyt se palaa sieltä jäädäkseen. Pelien kanssa aika kuluu taas, laitteiston myyminen on ajatuksena unohtunut eikä varsinkaan tietokoneilun korvannutta kuntoilua ole mainittu kertaakaan sitten helmikuun, jolloin ajatus ensiesiintyi. Heti tämän jälkeen alan "taas lukea kirjoja, sillä kesällä luin vain sarjakuvia." Heti kättelyssä kehaisen tempaisseeni kolme kirjaa kuudessa päivässä - mutta valitettavasti tämä tehosuoritus on tärkeämpi muistiinpainettava asia, kuin se mitkä teokset olivat kyseessä. Vahva veikkaus on että ainakin yksi niistä oli Stephen Kingiä. Muistan kuitenkin tähän oheen täsmentää, että sarjakuvat ovat toki edelleen pääharrastukseni, ja kyllähän niitä nyt kertyykin, kun vuoden -89 aikana myös se kolmas Suomessa ilmestyvä Marvel-lehti alkaa tulla tilattuna kotiin, ja divareiden kiertely pääsee kunnolla vauhtiin. Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitseva Kukunor massiivisine jenkkisarjakuvahyllyineen on hiljakkoin löytynyt ja sen tarjonnan äärellä kyllä sydän väpättää.
Koska täytän pian kolmetoista, alan olla iässä jossa tytöt kiinnostavat. Luulisin. Joonas poikkeaa ja mainitsee että häntä on jotkut luokan tytöistä jo käyneet pyytämässä ulos. Ei minua vaan!, ajattelen (voi tosin olla että väitän toista), mutta muistan myös kauhunsekaisin tuntein miettineeni mitä ihmettä tekisin jos tällainen ihme todella sattuisi. Toisaalta yhtenä päivänä palaan koulun jälkeen bussipysäkiltä yhtä matkaa Niinan kanssa (joka asuu melkein naapurissa, meidän väliimme jää yksi talo) ja olen meidän vapautuneesta juttelustamme ihan täpinöissä. "Ehkä hänkin pitää minusta", uskallan arvella, mutta toista kertaa emme silti taida kotimatkaa yhdessä taittaa.
Koulusta en mainitse muuta kuin että yhtenä päivänä nyrjäytän nilkkani pudotessani "petoniraput" alas ja että kotitaloudessa tehtyä vaniljakiisseliä valmistan kotonakin siinä epäonnistuen. Ehkäpä kokkiurahaaveenikin alkavat näillä main kariutua. Aika monet haaveet alkavat. Se vaikutus yläasteella on minuun ollut hyvin nopeasti, että kaikki mikä vielä aiemmin oli koulunkäynnissä ja oppiaineissa kiinnostavaa, on muuttunut epämiellyttäväksi ja kamalaksi. Panostan englantiin, muut aineet menevät autopilotilla. Vihaan liikuntaa enemmän kuin ennen, koska yhtäkkiä joukkuepelit ovat muuttuneet elämän ja kuoleman asioiksi: varsinkin kunnan toiselta isolta ala-asteelta (minä olen siltä toiselta) tulleilla on hirmuinen voittamistahto ja tappamisen meininki. Kuvis on ok, musiikkikin siinä mielessä, että musiikkiluokassa on jännä ominaisuus: sen saa haitariovella jaettua kahtia, ja opettaja ottaa tavaksi jakaa myös luokan oppilaat kahtia. Ne joilla on musiikillista lahjakkuutta menevät opettajan kanssa toiselle puolella harjoittelemaan instrumentteja, me muut jäämme toiselle puolelle heittelemään huonoja ja vitsejä ja pelaamaan ristinollaa. Näemme opettajan aina tunnin alussa ja lopussa. Todistukseen tästä musiikin riemujuhlasta napsahtaa kelvollinen seiska. Mutta ainakaan ei ole enää laulukokeita.
Yhden viikonlopun vietämme kummivanhempieni mökillä Sysmässä (tämä on aikaa ennen syysloman keksimistä, joten siksi vain viikonlopun) ja paljon koulunjälkeisiä iltoja hengaan Artsin ja yhä useammin myös Mikon kanssa naapurustossa roikkuen. Pompotamme Artsin naapurissa asuvaa ekaluokkalaista poikaa keksien hänelle omituisia tehtäviä ja heitellen hänen hiekkalelujaan puuhun. Ja kun se kyllästyttää, menemme Artsille ja pelaamme kolmistaan Heitä sikaa, ilta toisen jälkeen. Olemme siinä oudossa välitilassa, että koemme itsemme liian vanhoiksi leikkimään, mutta olemme kuitenkin ihan liian nuoria tekemään mitään aikuista. Tämän tyhjyyden täyttäminen on vähällä saada melko dramaattisen käänteen myöhemmin syksyllä, mutta siitä tulevissa jaksoissa lisää.
Ai niin, vedetään meidän talomme ohi menevälle tielle asfalttikin syyskuun lopulla. Alkaa siis elämä totisesti jo urbaanilta tuntua. Autotien asfalttia on myöhemmin korjailtukin, mutta se mitä vuonna 2016 on tien vieressä kulkevan pyörätien yhä alkuperäisestä päällysteestä jäljellä, alkaa olla jo melko säälittävä näky.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti