2.5.16

Marraskuu 1988

Loppuvuoden aktiviteetit alkavat näkyä arkipäivässä. Luokan pikkujouluissa saa esittää omaa ohjelmaa, joten kirjoitan sinne taas näytelmän. Mutta eihän se vielä riitä: Artsin kanssa käytämme iltapäiviä marraskuussa väsäten pikkujouluun myös sarjakuvatietokilpailun ja bingon. En tietenkään halua omia minulle kuulumatonta kunniaa, mutta jotenkin nuo haiskahtavat juuri allekirjoittaneen keksimiltä ajanvietteiltä. Olin sellainen touhuhiiri tuolloin - koko ajan oli tehtävä jotain. Parhaani yritin saadakseni milloin kenetkin juttuihini mukaan. Pikkujouluja on paikkakunnalla toki enempikin, ja koska minä ja Raisa olemme olleet syksyn ajan kansalaisopiston näytelmäpiirissä, on esiintymisiä tämän taholta tiedossa. Meidät on buukattu esiintymään ainakin kunnan työntekijöiden sekä yhden paikallisen urheiluseuran pippaloihin. Muistelen että näytelmän ideana on terapeutin sohvalla makaava miekkonen, joka käy läpi elämänsä traumoja, jotka sitten näyttelijöiden toimesta visualisoituvat kukin vuorollaan lavalle. Minä olen vampyyri, ja ainoa vuorosanani on karjaistu "Janoan verta!" tai siihen suuntaan... Kauhistunut terapeutti kaivaa taskustaan valkosipulin ja pinkaisen pakoon. Maskeeraukseni on kyllä raju, siitä on kuvakin olemassa mutten tähän hätään löytänyt.

Eikä kahta näytelmää kolmannetta. Myös koulun joulujuhlat lähestyvät (ne ovat yleensä aina syntymäpäivänäni, mikä tarkoittaa etten koskaan saa tilaisuutta viedä karkkia kouluun) ja koska niilläkin on tapana tuota esiintymistaidetta harjoittaa, antaa opettaja neljä näytelmää luettavaksi neljälle eri oppilaalle. Minä, Tomi, Kati ja Niina saamme kukin omamme, ja meidän kommenttiemme perusteella sitten valitaan teos, jota luokka alkaa harjoitella. Muistan tuon tilanteen, ja muistan jopa että se oli juuri minusta pitämätön luokanopettajamme, joka minut oli valinnut tämän luottamuksen arvoiseksi. Kummallista. Ehkä hän oli epälooginen opettaja, tai ehkä on asioita jotka ovat vuosien kuluessa sumenneet. Tai ehkä kaikki vain ei ole niin mustavalkoista, millaiseksi ihmismieli tuppaa asiat värjäämään. Oli miten oli, mainitsen tuon joulujuhlanäytelmän tasan yhden kerran päiväkirjassani, joten enää en tiedä kenen lukema näytelmä valittin, kuka siinä esiintyi ja niin edelleen. Enkä tuohon erityistehtäväänikään sen kummemmalla innolla suhtaudu. Se nyt on vähän kuin keskimääräistä kivempi läksy.

Kunnan hallitseva työnantaja on kemiantehdas, jonka hienouksiin on syksyyn 1988 asti kuulunut sellainenkin erikoisuus kuin henkilökunnan oma kirjasto. Nyt se on kuitenkin lakkautettu, ja hyllymetreittäin kirjoja jaetaan halukkaille. Konttorilla töissä oleva äitini kerää viitisenkymmentä teosta, jotka hänen kanssaan kiedomme viltteihin ja laitamme olohuoneen nurkkaan joulua odottamaan sillä välin kun isä ja Raisa ovat muualla. Kirjat ovat pääasiassa 40-60-luvulla painettuja romaaneja, mutta onpa siellä minulle yksi teos, jonka luen heti joulun jälkeen ja joka sytyttää näihin päiviin jatkuneen kiinnostuksen outoja kansoja ja muinaisia kulttuureja kohtaan: Thor Heyerdahlin Aku-aku. Hullun kiehtova kirja, joka yhä on hyllyssäni, vaikka juuri muita vuonna 1988 omistamiani kirjoja ei sieltä enää löydy. Saari täynnä alkuperältään tuntemattomia patsaita ja alkuasukkaita, jotka johdattelevat valkonaamoja pitkiin ahtaisiin aarreluoliin katsomaan hautakammioita. Sehän on omia tarinoita alati kehitteleville aivoilleni kuin bensaa liekkeihin. Jotain tuon kirjan Pääsiäissaaresta ja sen tunnelmasta löytyy varmaan kymmenistä vuosien aikana kirjoittamistani teksteistä.

Ei kommentteja: