Hukun arkipäivän pehmeyteen. Ala-asteen toiseksi viimeisen vuoden lähestyminen loppuaan ei aiheuta kummempaa ahdistusta, ostelen sarjakuvia, kopioin kavereilta pelejä kuusnelkkuun ja listaan päiväkirjaan koulun liikuntatuntien joukkuepelien tuloksia. Kovin usein näytämme pelaavan jotain jonka nimi on "minijalkkis". Mitä lienee. Pitsku on sentään jo tässä vaiheessa muuttunut aidoksi pesäpalloksi. Käsityötunnilla värkätään emalikoru ja avaruusalus, kotona käytän tietokonetta muuhunkin kuin pelaamiseen: "olen tehnyt jo kaksi ohjelmaa", kerron sen suuremmin tarkentamatta. Olisinpa sillä tiellä jatkanut.
Elämän vaikeammat asiat eivät ole muistiinmerkinnän arvoisia. Tai ehkei niitä osaa yksitoistavuotias käsitelläkään; saattavat ne ajatuksissa käydä, mutta elämässä on oleellista se mikä pyörii oman elämän ympärillä. Jos vanhemmilla on joskus riitaa, sitä ei päiväkirja tiedä. Kun isän äiti on puoli vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen edelleen elämänhaluton jo surkea, sitäkään ei mainita: muistan kyllä mummussa tapahtuneen rajun muutoksen. En tainnut hänen hymykuoppiaan ja silmien pilkettä enää koskaan nähdä. Äidin äiti sen sijaan jatkaa elämäänsä omassa pikku talossaan metsänreunassa melko entiseen tahtiin. Lapsia ja lapsenlapsia pyörii hänen ympärillään enemmän kuin toisella mummulla, joka on jäänyt talviasuntoonsa Vammalaan vaikka kesä tekee tuloaan. Ei mummu sieltä meidän nurkillemme enää palaa; elämä maalla loppui hänen osaltaan kun taata lähti.
Mutta mitä minä sellaisista. Koulun perinteiset vappunaamiaiset lähestyvät, minä olen tänä vuonna vampyyri. Kuukauden aikana käyn kahdessa taidenäyttelyssä, toisessa vanhempien ja Virpi-tädin kanssa, toisessa koulusta. Molemmat totean tylsiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti