29.12.17

Runoutesi rajat

Pohdin kirjallista uraa. Kolmanneksi julkaistavaksi kirjakseni olisi nyt ehdolla joko ihmispolon kykenemättömyydestä kumpuava kipeä rakkaustarina (lapsuustraumoin) tai nykyhetkeämme ja yhteiskuntaamme karnevalistisesti ivaava scifiooppera (murhamysteereillä). Kumpikin olisi nyt siinä kuosissa että julkaisukuntoon hiominen voisi alkaa. En ole koskaan kirjoittanut niin paljon kuin vuonna 2017. Säännöllisesti toki ennenkin. Vuosien ajan hioin käsikirjoituksiani pedanttisesti, loputtomasti yksityiskohtia ja lauseita viilaillen. Enkä lähettänyt niitä minnekään. Ei niitä kukaan lukenut. Jossain sisälläni asuu yhä se taiteen puhtauteen uskova puristi, jonka mielestä luovan työn ainoa syy olla olemassa on tekijänsä pyrkimykset ja, mahdollisesti näitä seuraten, saavutukset. Julkaisu ei merkitse mitään. Kehut, myyntiluvut, palkinnot ovat kaikki koristeita joilla peitetään sisällön tyhjyys. Oi että olin nuorena ehdoton: pitkään jatkunutta pakkomiellettä saavuttaa julkaistu kirja seurasi vuosia jatkunut tyytyväisyys siitä että tietokoneeni kovalevy täyttyi teksteistä, joita luin yksin minä - ja jotka olivat silti parempia kuin ne tusinadekkarit joita jaksoin toisinaan kantaa kirjastosta kotiin ja joihin aina ehdin kyllästyä ennen kuin pääsin loppuratkaisuun asti.

Itsensä ylittäminen sanoilla. Oman ajatuksenjuoksunsa avaaminen. Asioiden tajuaminen kirjoittamalla. Se ainoa tapa jolla olen koskaan mitään oppinut. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hirvittävän heikko; olen huono keskittymään, onneton muistamaan mitään, [tähän piti tulla kolmaskin pointti, mutta unohdin]. Pidän todennäköisenä että kärsin jonkinasteisesta lukihäiriöstä, mutta asiaa ei ole koskaan diagnosoitu. Itse kirjoittamaani ymmärtämällä olen sentään jotain oppinut. Se on tapa jolla kaikki aivoihin valuttamani tieto tulee käsitellyksi, suodattuu, pusertuu minuksi muuttuneina informaationpalasina sanoiksi, joiden rytmistä olen aina ollut valtavan tietoinen. Epätahtiset lauseet kiusaavat minua.

Olen kuvaillut itseäni vaikeaksi ihmiseksi. Tämä on koskenut niin suhdettani kirjoittamiseen kuin ihmissuhteitani. Ei ihme että olen näillä elämänalueilla jokseenkin irrallinen. Kiusaannun edelleen kehuista. Ylpeys on sielun syöpä.

Nöyryyttä, perkele.

Kyllä taas hävettää kaikki, kaikessa kaikki, elämä.

19.12.17

Tämä runsas kajuuttani

Kuulin että nyt on muotia vältellä jotakin Whamin joulukappaletta. En nyt muista sen nimeä. En ole tietääkseni koskaan kuullut sitä, joten välttely on sikäli helppoa. Kuten elämässä yleensäkin ovat ne asiat joiden saavuttamiseksi ei vaadita kuin tilanteen pysyvyys. Viimeiseen asti venytetty kyky olla kohtaamatta asioita jotka sitten ryöppyävät ylle estymättä. Tämä on ollut tapani toimia aina, mikä on johtanut muutamiin mielenkiintoisiin tilanteisiin elämässä. Tai olisiko, en nyt muista sitäkään.

Olen viime aikoina pohtinut syitäni olla olemassa. Tiedän että näiden kanssa painitaan tavallisesti teini-iässä, mutta antakaa nyt armoa sentään: olin silloin niin keskittynyt tietokoneisiin, sarjakuviin ja muuhun. Toisaalta noin kuusivuotiaana kävin läpi hirvittävän ahdistuneen ihmiselämän turhuudesta kauhistuneen kriisin, joten oli se tavallaan jo hoidettuna alta poiskin. Mutta on jotenkin nyt taas palannut. Olemiseni on kutistunut: herään aamuyöllä, päivästä riippuen joko kirjoitan tai menen töihin, lopun vuorokaudesta hukutan itseni tarinoihin: kirjoihin, podcasteihin, tv-sarjoihin. Käyn nukkumaan, herään aamyöllä. Toistan tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat

En keksi syytä miksi olla, mikä on alkanut vaivata minua. Tällä planeetalla on kuusi miljardia ihmistä liikaa. Länsimainen kulttuuri on opettanut meille että jokainen yksilö on tärkeä, mikä on hirvittävän vahingollista. Ei kukaan ole. Ainakaan omaan olemiseeni täällä en keksi mitään hyvää syytä. Kulutan resursseja, mutta sen teen mielelläni. Kuluttamaan tänne on tultu. Kuluttaen täältä lähdetään.

Mutta kauneinta kaikesta on silti kieli.

Sanat ja tarinat. Läpihuutojuttu, eikö?

Katso: ikkunani ulkopuolella miljoonia lumihiutaleita.

18.12.17

Maaliskuu 1993

Kirjoittelin tähän pitkät pätkät kaveriporukalla keväällä 1993 harjoittamastamme luovasta toiminnasta, kunnes kalvava epäilys valtasi että se tapahtui vasta seuraavana vuonna. Yritin tarkistaa faktoja, mutta edes minunlaiseni arkistoija ei ole täydellinen, ja selvittämättä jäi, mutta kallistunen myöhemmän ajankohdan suuntaan. Niinhän tämä menee, vuodet sulautuvat toisiin, peilikuva kurtistuu, joskus merkittävänä näyttäytynyt tapahtumaa litistyy kaikkien sen ylle kasautuvien painosta ja lopulta asiat ovat samaa tasaista massaa... Jossa yritän tämän projektini myötä tarpoa, ja jossa ylipäätään tunnen tällä hetkellä oudon aktiivisesti tarpovani taholla kuin taholla. Siis menneessä - mutta kaiken tämän nykyhetken datavirran vyöryessä ylleni huomaan kokevani sen jossain määrin tärkeäksi. Tai ehkä olen vain vanha.

Niin, mitä sitten tapahtui keväällä 1993? Vaikea sanoa. Lueskelin hitaasti etenevää Sormusten herraa, keräilin arkistooni puuttuvaa kuusnelosmateriaalia, todennäköisesti ihan kohtuullisesti panostin koulunkäyntiinkin, koska lukiossa oli vaikea pärjätä muuten. (no oikeesti pelasin Markun kanssa ristinollaa tunnit) Mutta ainakin sen tiedän, että kiiltopaperille painettuja pc-laitteistojen kuvastoja selailen tässä vaiheessa jo ahkerasti, ja ovatpa vanhemmatkin nyt alkaneet myöntyä siihen, että seuraavan kokoluokan kone minulle on kohta luvassa. Ai sitä tunnetta kun koulun atk-luokassa hiplaan hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin apuohjelmia ihan vain näpertääkseni kaikkea. Jussin luona pelaan Wolfenstein 3D:tä ja jopa sellaiset pienet Windows-pelit kuin Minesweeper ja Jezzball vaikuttavat mahtavilta. Kuusnelonen on alkanut tuntua ihan lelulta.

Mustaksi maalaamaani Tunturi Breakiin olen liittänyt puolitutun paikkakuntalaisen valmistaman pakoputken, joka lisää menopelini huippunopeutta tässä mopokauteni loppuvaiheessa kummasti. Kelpaa tällä viritetyllä vehkeellä vielä talvikelien mentyä toisinaan ajella, mutta en taida kouluun asti enää tässä vaiheessa. Tuntuu vähän ysiluokkalaiselta toiminnalta ehkä sellainen. Kesän tullen taitaa polkupyörä jo voittaa jos pitää valita. Eihän kulu vuottakaan kun jo ensimmäiset ikätoverit ovat ajokortti-iässä.

12.12.17

Helmikuu 1993

Pyhästä vannomisestani huolimatta käy niin, että kun Jussi kuulee minun ja Joonaksen olleen Lalliksella, hän närkästyy ettei asiasta hänelle etukäteen kerrottu. Yritän selittää että oli kohtalaisen extemporee lähtö - - ja ettei minua kirveelläkään saa sinne uudestaan. Mutta Jussi vaatimalla vaatii, ja yksi suostutteluvaltti hänellä sentään on: isosiskonsa on juuri saanut ajokortin, joten sen karmean bussimatkan sijasta saisimme henkilökohtaisen autokyydin. Perinteisesti heikkotahtoisena ihmisenä annan periksi, joten ei kulu kauaakaan meidän edellisen Köyliön-keikkamme jälkeen kun olemme jo uudestaan matkalla. Saan kiittää joko korkeampaa johdatusta tai Jussin isosiskon ajotaitoa siitä että tästä käynnistä mitään kirjoitan liki 25 vuotta myöhemmin - niin hirveä ajokeli tuona lauantai-iltana on. Ilma on sakeana paksua suojalunta. Säkkipimeä valaisematon pikatie on pakko kulkea lyhyillä valoilla, koska kaukovaloilla näkyvissä on vain vaakasuoraan tuiskuavaa lunta. 50 metrin näkyvyydellä selviämme kuitenkin Köyliöön asti, ja hämmästyksekseni huomaan sisällä tanssisalissa nyt jotain sellaista, joka edelliskerralla jäi minulta täysin näkemättä: kahvila. Marssimme Jussin kanssa sinne sillä välin kun Joonas katoaa taas bilettävän kansanosan joukkoon, mutta koska minulla on nyt seuraa jonka kanssa kitata kokista (kahvia en tuolloin vielä juo) ja vääntää huonoa vitsiä, ei ilta ole ollenkaan huono. Tällä kertaa esiintymässä on Ressu Redford, jonka näkeminen lavalla livenä aiheuttaa maailman lievimmän stendhalin syndrooman. (Tässä vaiheessa kirjoittaja pahoittelee heikkenevää muistiaan: saattoi nimittäin olla niinkin, että Ressu oli sillä edelliskerralla lavalla, ja tällä kertaa viimeksi mainitsemani Horsepower... Anteeksi!)

Loppujen lopuksi tästä käynnistä jää kaikista ennakko-oletuksista huolimatta melko positiivinen muistikuva, mikä on varmaan ihan hyvä hetki lopettaa Lalliksella käynnit; kolmatta kertaa ei kohdalleni koskaan tule. Eikä oikeastaan muitakaan sen kaltaisia paikkoja juuri lainkaan, juuri koskaan enää. Mieleen palaa eräs yksityiskohta tuolta kahvilapuolelta. Minulla oli muistaakseni silmäkulmaan iskenyt bakteeri tuolloin, jota hoitaakseni piti syödä heviä antibioottikuuria - muutaman tunnin välein läpi päivän piti napata tabletti. Jussi meinasi saada hepulin kun aloin niitä lääketabujani siinä bilepaikan kahvilanpöydässä kaivaa esiin. Ja katsoihan se kahvilan täti meitä kieltämättä vähän epäluuloisesti siinä kohdin. Heh. Se ainoa kerta elämässäni kun on pilleristiksi luultu.

Jonkin suuren sattuman seurauksena tartun helmikuussa 1993 kahteen sellaiseen teokseen, joilla on itselleni suuri vaikutus niin lukijana kuin ehkä eritoten kirjoittajana. Mainittakoon näistä ensin Tolkien ja Taru sormusten herrasta. Kotihyllyssä on trilogian ykkösosa, jota puolikiinnostuneena alan lueskella, ja sen verran erikoiselta vaikuttaa, että haen kirjastosta sitten kevään kuluessa loputkin. Pidän kirjasta kovasti, mutta ei se hirveää vauhtia etene: saan trilogian loppuun vasta kesäkuun aikana. Ei se missään vaiheessa tylsäksi käynyt, mutta on ehkä vanhahtavalta tyyliltään jokseenkin minulle vieras. Vaikuttava toki; muistan että varsinkin kirjan liitteenä olleet kuninkaiden sukutaulut sytyttivät halun laatia jotain samanlaista. Kuusnelosella näpyttelin sitten kesäiltoina pitkiä ja polveilevia sukusaagoja oman kuvitteellisen valtakuntani vaiheista. Se oli hauskaa. Tiedosto korruptoitui sittemmin.

Toinen, ja se infiniittisesti vaikuttavampi teos, oli Stephen Kingin Musta torni. Olipa se hämmäntävä löytö kirjastosta kyllä: pienen pieni kirja tiiliskiviä tavallisesti tuottavalta tekijältä, ja mikä kansi! Vähäpukeisena keimaileva nainen miekan kanssa, lentävä lohikäärme, Taj Mahalia muistuttava temppeli. Myöhemmin sitten selvisi ettei kirjassa ole mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi mitään näistä kansikuvan elementeistä, mutta väliäkö sillä: kirja oli vaikuttavin koskaan lukemani teos. Sen kuvaaman kuolleen maailman tyhjyys, sen päähenkilöt merkittäväksi tekevä turhuus, sen kirkkain valokaarin maalatut yksinkertaiset totuudet: herranjumala miten minä ahmin tuota maailmaa. Miten elinkään siinä! Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tulkoon nyt sanotuksi taas: Kingin Mustan tornin ensimmäinen osa on se teos, joka sai minut itsekin vakavissani kirjoittamaan. Se lisäsi annoksen totuutta siihen syksystä asti jatkuneeseen vanhemmilleni esittämään vihjailuun että pc-kone olisi kiva juttu: nyt tosiaan oli oikea käyttötarkoituskin sille. Kirjoittaisin kirjan, koska yhtäkkiä tuntui että tarinat ja maailmat jotka olivat pinnan alla kuplineet vuosien ajan olivat saavuttaneet kriittisen pisteen. Ne kiehuivat yli. Ne olivat tulossa, ei sitä millään estänyt enää.

Kirjoittamiseen liittyen pikkujuttu vielä tammikuulta. En halunnut tällä rikkoa majesteettista Lallis-keikan narratiiviani edellispäivityksessä, mutta pakkohan tämä on mainita, koska olen siitä päiväkirjallenikin avautunut, enkä sinne pahemmin muuten tuossa vaiheessa enää kirjoittele. Meillä on nimittäin tammikuussa äikäntunnilla aiheena novellit, ja kun on ensin tutustuttu alan suuriin tekijöihin (kerään irtopisteitä kun Merja kysyy keitä novellisteja luokka on lukenut ja minä melkein ainoana viittaan ja mainitsen Roald Dahlin) on aika kirjoittaa itse. Muutaman annetun aihepiirin puitteissa saamme toteuttaa itseämme vapaasti, ja muistan olleeni hämmentyneen vaikuttunut siitä millaisia tarinankertojia luokaltamme löytyy. Joitakin tekstejä Merja lukee myöhemmällä tunnilla ääneenkin; mukaanlukien omani, aiheesta "Mies ampuu väärän naisen" laatimani novellin nimeltä Ydintalvi. Sitä pidetään hyvänä. Olen toki ylpeä, mutta silti olen enemmän vaikuttunut. Vielä jälkeenpäin kotona tuntuu etten halua unohtaa näitä tarinoita, joten kirjoitan päiväkirjaani millaisia tekstejä kukakin on kirjoittanut niin paljon kuin niitä vielä muistan. Mainioita yllätyskäänteitä, hyviä kielikuvia, hauskoja ja julmia juttuja. On sääli ettei tämä puhtaan proosallinen kirjoittaminen enää loppujen lukiovuosien aikana toistunut.

9.12.17

Kuun juuret

Alan hiljalleen valmistua lähtemään Töölöstä. Kuin kuppa, pitäisi varmaan lisätä, mutta antaa sen nyt olla. Keväällä koittaa lähdön hetki. Se tuntuu oudolta. Olen pois muuttaessani asunut täällä kahdeksan ja puoli vuotta - se on pidempään kuin missään sen jälkeen kun vähäpoikana lähdin vanhempien nurkista. Olin niin tottunut muuttamaan noin puolentoista vuoden välein silloin kun tänne tulin, että jätin pahvilaatikot nurkkiin lojumaan kun arvelin että niitä pian taas tarvitsen. Nyt niistä on tullut sisustuselementti.

Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.

Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.

Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.

Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.

6.12.17

Crash and burn

En vietä itsenäisyyspäivää, en jaksa. Sallin sen vieton silti muille. No melkein takapihaltani lähtevä 612-marssi saisi jäädä tapahtumatta. Olen väsynyt tässä maassa vellovaan takapajuiseen idiotismiin. Olen väsynyt silmät maailmalta ummistavan umpioikeiston aivokuolleeseen retoriikkaan. Sinänsä yllättävää etten edes seuraa netissä käytäviä keskusteluja, en facebook-ryhmiä, en kommentteja uutisiin. En seuraa juuri mitään. Ja silti olen väsynyt noihin saappaantyhmiin örhöihin.

Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.

Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.

Minua masentaa.

Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.

Sekin masentaa.

Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.

4.12.17

Omena päivässä

Ostin uuden tietokoneen. Ei sillä etteikö tämä vanhakin vielä jotenkuten toimisi, mutta raskaaksi on Acerin taival käynyt. Ihan ikäloppu tämä ei sentään vielä ole; täyttää ensi keväänä seitsemän. Mutta akku kuoli jo vuosia sitten, mikä on läppärille vähän heikko kohtalo. Kuumeneekin kuin hellanlevy - palaneen muovin käry on tietokoneen sisuksista huolestuttava tuoksahdus. Cd-soitin simahti jo vuosi sitten, piti ostaa ulkoinen. Windows-päivitysten lataamisen lopetin varmaan jo toissavuonna, kun niihin meni aina tuntikausia ja yleensä kone hyytyi kesken. Niin että onhan tässä jo syitä. Ja vaikka olen Windows seiskaan ollut käyttöjärjestelmänä oikein tyytyväinen, tuli nyt aika heittää hellät jäähyväiset lähes neljännesvuosisadan mittaiselle Microsoft-yhteistaipaleelle, ja vuoroaan odottaa tällä hetkellä kirjahyllyssä (kun pöydällä ei ole tilaa kahdelle) Macbook.

Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.

Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.

Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.

Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.

26.11.17

Tammikuu 1993

Koska kotikunnassani ei juurikaan ollut viikonloppupaikkoja nuorisolle, piti porukan siirtyä ympäröiviin paikkakuntiin, tai jopa jo vähän kauempana sijaitsevaan Köyliöön, mistä löytyikin se kaikista bilemestoista legendaarisin: Lallintalo, eli tuttavallisesti ihan vaan Lallis. Olinhan minä toki tarinoita paikan päältä kuullut, eittämättä lähinnä liioiteltuja, mutta kohtalaisen tapahtumarikkaalta paikka silti vaikutti ja pakko myöntää - myös joltain sellaiselta jonne en olisi ihan helposti tullut lähteneeksi. Mutta kun Joonas erään viikonlopun meillä viettäessään tätä mahdollisuutta ehdotti, totesin että mennään nyt sitten, olisi Lalliskin koettuna.

Tajusin tehneeni virheen jo siinä grillikioskin edessä, josta linja-auto noukkisi nuorisolauman kyytiin. Hirveä lauma äänekkäästi remuavia teinejä, joista - kuten nopeasti tajusin - suuri osa oli enemmän tai vähemmän humalassa. Ilmestymiseni paikalle herätti joissakin tutuissa hämmennystä, mutta totta puhuen suurin osa ei tainnut huomata kuin lähipiirinsä. Väkeä oli niin pirusti ja kaikki niin täynnä ääntä ja liikettä että kireässä pakkasillassa me katosimme sinne kirkkaanväristen toppatakkien joukkoon. Bussi saapui. Muistan elävästi että kuljettajana olleen miehen ilme kertoi hänen haluavan olla missä tahansa muualla. Ihan missä tahansa. Jaoin hänen tunteensa. Pakkauduimme autoon. Kukaan ei varsinaisesti yrittänyt piilotella pullojaan, eikä se kuljettajaa häirinnyt. En usko että hän olisi kiinnostunut vaikka joku olisi laitettu takapenkillä kylmäksi.

Kun istuimma alas ja matka alkoi, minutkin huomattiin lähimmistä penkeistä. Ennen Lalliksella käymättömänä herätin kohtuullisesti huomiota etenkin kahdessa edessämme istuneessa luokan tytössä "Toi Tuomo on niin söpö!" muistan Tainan kiljuneen meille penkkien selkänojien välistä - hän oli yleensä hyvin hillitty. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään ikäistäni humalassa, mistä seurasi etten oikeastaan osannut suhtautua kehenkään. Bussimatka oli yhdistelmä absurdia painajaista, sekavaa komediaa ja jo tässä vaiheessa minut täysin uuvuttanutta meteliä. Janne käveli bussin takaosasta seuraamme ja ojensi pulloa. Joonas otti hörpyn ja ojensi pullon sitten minulle. Jotain oranssin väristä se oli. En ollut alkoholia ennen sitä juonut. Naukkasin. Ei se pahaa ollut.

Saavuimme hornankattilana kuhisevaan pihaan, jonne bussilasteittain nuorisoa oli jo tuotu ympäri maakunnan, ja nopeasti minulle selvisi että Lallikselle kerääntyi kahdenlaista väkeä: toiset olivat menossa sisälle bilettämään, toisten pääkohde oli Lalliksen piha, jossa huittislaiset, äetsäläiset, vampulalaiset ja muut nopeasti kerääntyivät laumoiksi ja sitten alkoi vääränpuolilaisten sakinhivutus. Olin Jannen kuullut näistä joukkotappeluista puhuvan, mutta ennen kuin itse näin tämän alkukantaisen hormoniväkivallan ilmentymän, olin niitäkin pitänyt puhtaasti tarinoina. Eivät ne olleet. Näin henkensä hädässä pakoon juoksevia miehenalkuja kymmenen jätkän joukko perässään, astalot viuhuivat.

Astuin Joonaksen perässä sisään. Hänellä oli sentään tällaisista paikoista kokemusta; minä seurasin ja yritin mukautua. Aulaan kuului peremmältä raikaava Rhythm is a dancer. Maksoimme pääsylipuista iäkkäälle naiselle, joka näytti vihaavan työtään yhtä paljon kuin meidät sinne ajanut bussikuski. Ja sitten ei muuta kuin salin puolelle: paskaringiksi kuulin tuossa viikko pari sitten radiossa jonkun kutsuvan sitä mitä siellä tapahtui. Discohitit soivat, väki raahusti salia ympäri kuin maailman apaattisimmassa piirileikissä. Keskellä lattiaa muutamat harvat innokkaat, kenties humalaisimmat, tanssivat. Seinustalla näin penkkejä, jotka kutsuivat minua.

"Mää istun vähäks aikaa", huusin Joonakselle, joka nyökkäsi ja oli sitten poissa. Jäin istumaan, katselemaan vilkkuvien valojen ja käryävän rasvan hajuisten savupilvien valossa tallustavaa massaa. En ollut koskaan ollut niin itselleni vieraassa ympäristössä. Tiesin että olisi pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain istua, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt näkemään itseäni sen joukon jatkona. En silloin ymmärtänyt niin yksinkertaista asiaa että tällaiset paikat eivät vain olleet minua varten. Ihmiset toimivat erilaisilla realiteeteillä, ja tämä oli minulle vieras - minä ja tällaiset paikat emme olleet yhteensopivia. Toki niillä selvästi oli yleisönsä ja eittämättä Lallis oli valtavan tärkeä ja viihdyttävä paikka monelle, en sitä missään nimessä kiellä. Itse enimmäkseen vilkuilin kelloa. Lopulta lähdin liikkeelle, olisiko ollut niihin aikoihin kun illan live-esiintyjä, metallibändi nimeltä Horsepower, nousi lavalle. Tein sen virheen että astuin hetkeksi ulos, missä pakkanen senkun kiristyi. Musiikki jäi taakse, väkivalta nousi esiin. Erittäin huonosti valaistu piha oli kuin näkymä helvetin esikartanosta: varjoissa kirottiin ja huudettiin, pullot lensivät, testosteronia pursuavat uroot iskivät toisiaan vasten seinää, nyrkit heiluivat. Palasin aulaan, mutta tanssilattian puolelle en enää kyennyt. Lipputiskin nainen katsoi minua kuin nilkkiä.

Lopulta ilta päättyi. Väki valui ulos ja busseihinsa; Janne juoksi sisään lauma helvetin vihaisia huittislaisia kintereillään ja syöksyi sisään juuri ennen kuin hänestä saatiin ote. Paluumatka alkoi, enkä muista siitä juurikaan; vain sen, että puolenyön jälkeinen kävely Joonaksen kanssa aution kunnan keskustan läpi meille kotiin helvetinmoisessa pakkasessa oli uskomattoman rauhoittava kokemus monen tunnin jatkuvan äänimaton jälkeen.

Maanantaina koulussa käyntini Lalliksella oli nopeasti koko luokan tiedossa. Sankaruuspisteeni kohosivat. Mitään en niin varmasti ollut koskaan tiennyt kuin että toista kertaa en Lallikselle menisi, mutta niin tapahtui pikemmin kuin arvasinkaan, ja kovin erilaisissa tunnelmissa onneksi, mistä ensi kuun päivityksessä lisää.

23.11.17

Loskaiset paikkani

Johan se on peijakas. Blogintynkäni täyttää neljätoista vuotta tänään, eihän tällaiseen ole pystynyt edes Beatles. Enää muutama vuosi niin Silmis saa äänestää. Kahden vuoden päästä voisi sekstaillakin, mutta eihän se uskalla noita söpöjä muotiblogeja kuin nurkastaan vähän ujona vilkuilla. No jaa, vanhahan tämä rahjus jo on. Koirana taitaisi olla manan majoilla, kissanakin jo harmaantuisi. Ihmisenä olisi ärsyttävimmillään, mitä lienee kyllä muutenkin, en minä sillä.

Mutta toistapa oli sosiaalinen media silloin 2003. Ja kun sanon "toista" niin tarkoitan että juuri tätä: bloggaamista. Paitsi että oli jotain keskustelupalstojakin, muistelen... Taisinpa joskus 2001-2002 olla ihan aktiivinenkin yhdellä. Kuka piru noin vanhoja nyt enää... Silloin tuntui jotenkin hienolta että saattoi internetin kautta olla keskusteluyhteydessä milloin kehenkin. Jotkut innokkaimmat jopa irccasivat. Kaipa itsekin tunsin kanssakäymistä kohtaan jonkinlaista mielenmyönteisyyttä tuolloin, mutta vähissä on nykyisin: tuntuu että mitä vähemmän internet-keskustelee, sitä onnellisempi on ihminen. Oma kanssakäyntini on facebook-kuplassani, missä varon visusti menemästä kauas kotoani. Tämän lisäksi olen lähinnä Instagramissa, jossa sisäinen luontokuvaajani ikuistaa kaikkea pientä ja kiehtovaa. Twitteriä en tajua. Rajoitettu merkkimäärä johtaa vain siihen, että siellä mennään muoto edellä, ei sisältö: seurauksena tyhjää huutelua. Kuin haiku-runoutta. Tyhjänhuutona sitäkin pidän. Kunhan triplaavat sen nykyisen merkkimäärän, saatan itsekin Twitteristä kiinnostua.

Tiukimmin keskityn nykyisin blogiini Run/Stop - Restore. Se on tavallaan iän tuoma projekti: siinä missä isäni 80-luvulla muisteli poikavuosiensa autokortteja ja sarjakuvia 50-luvulta, muistelen minä nyt tietokonepelejä 80-luvulta. Näin tämä menee, sukupolvet vaihtuvat, palvelimet hurisevat imiessään elämän toisensa jälkeen tyhjiin.

Kunpa internet kaatuisi pian.

Mutta oli miten oli: kakkua tänään tarjolla Silmiksen synttärin kunniaksi Senaatintorilla kello neljästätoista eteenpäin. Kaikki paikalle!

14.11.17

Joulukuu 1992

"Suomi 75 vuotta... Ei voisi vähempää kiinnostaa!!"

Näin anarkistisella otteella palaan puolen vuoden tauon jälkeen päiväkirjani pariin joulukuun kuudentena. Muutenkin joulua ja lomaa odotellessa raapustelen sivuille nyt kaikenlaista, kuten huoneeni pohjapiirroksen, muistiinpanoja näkemästäni unesta, eräänä päivänä teen listan kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Ykköspaikalle kipuavat Hohto, Mies ja alaston ase (molemmat kaksi tuolloin olemassaolevaa) ja Top Secret, tuo vähän vähemmän tunnettu Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikon komedia. Se oli minulla pitkään videolla ja on varmaan tänäkin päivänä useimmin katsomiani leffoja - viime kerrasta on kyllä nyt vuonna -17 rutkasti aikaa. Pitäisikin joskus se taas nähdä. Myös Die Hard ja Terminator kakkonen kolistelevat listan kärkeä.

Lukion syyskausi päättyy, täytän kuusitoista vuotta, raportoin joulusiivouksen etenemisestä ja lahjojen hankinnan vaikeudesta paljastaen täten tietynlaisen levottoman odotuksen tilan. Kyllä vielä tässäkin iässä joulussa on jotain omituisen hohdokasta. Vaikka aatto onkin lumeton (kuten kaksi edellistäkin aattoa - kovin ovat mustia olleet joulut tuolloin), on tunne siitä että jonkin tärkeän äärellä ollaan. Käymme aattona paitsi haudoilla, myös kynttiläkirkossa - enkä tätäkään käytäntöä tule kyseenalaistaneeksi vaikka kirkon kanssa ei olla edes etäisesti tekemisissä muuten. Se kuuluu asiaan eikä oikeastaan ärsytä edes.

Joululahjojeni joukossa on Coca Cola -pyyhe, jonka neljätoista vuotta myöhemmin leikkelen kestovaipoiksi vastasyntyneelle tyttärelleni.

12.11.17

Marraskuu 1992

Syksyn edetessä alkaa vaivata pari asiaa, joille näyttäisi olevan selkeä yhteinen ratkaisu. Ensinnäkin olen alkanut tosissani viehättyä isommista tietokoneista. Käyn kylässä Jussin luona, jolla on viimeisen päälle päheä PC-laitteisto äänikortteineen ja viimeisimpine peleineen, eikä yhtään helpota asiaa, että koulussakin uudennihkeitä Windows-koneita käytetään milloin missäkin yhteydessä. Voi jumaliste miten ankealta tuntuu joystickit, lerput ja muu kun on saanut hiirellä klikkailla Windows-valikosta auki ohjelmia moniajoon. Tämän ohella olen kirjoitellut; voi olla että on osittain lukion innostavan äikänopen Merjan aikaansaannosta että olen alkanut ainekirjoitukseen panostaa tosissani, ja kiinnostaahan aihe kotonakin. Naputtelen kirjoituskoneella jotain novellintynkiä, mutta sen verran tajuan sentään, että tietokoneella tätä hommaa pitäisi tehdä. Vaan eihän kuusnelosesta sellaiseen ole. Aloitan vanhempieni hitaan pehmittämisen asian tiimoilta. Lupaan pyhästi että ei pelikoneeksi tietenkään, eikä lupaus nyt ihan täyttä puutaheinää ole koska se kirjoittaminen oikeasti houkuttaa - mutta kyllähän ne Jussin esittelemät pelit kovasti kutkuttaisivat kotikäytössäkin. Dune II on aivan erityisesti sellainen, johon haluaisin paneutua, sen verran vaikuttavalta peli Jussin luona näyttää.

Olisi kiinnostava tietää minkä verran ja mitä tuohon aikaan luen, mutta tämän suhteen data on vähän vaillinaista. Stephen Kingit varmaan vetäisen kirjastosta tuoreeltaan sitä mukaa kuin niitä ilmestyy, ja 90-luvun puolella King-käännösten määrä kääntyikin jyrkkään kasvuun - muutaman vuoden ajan miekkosen fanikuntaa hemmoteltiin kun koko tuotanto tuli Suomeksi lyhyessä ajassa, useita julkaisuja vuodessa, ja olin juuri sopivassa iässä. Muun populaarikulttuurin kulutuskin on vähän kysymysmerkki. Marvel-sarjakuvia vielä lueskelin, mutta kiinnostus oli päättymässä. Kerran kuukaudessa postilaatikkoon kolahtavat lehdet vielä luin läpi, mutta muistan että ainoastaan Ryhmä-X jaksoi enää oikeasti kiinnostaa - ja siinäkin oltiin lähestymässä Chris Claremontin käsikirjoituskauden loppua, mikä merkitsi sitten seuraavana vuonna tapahtuessaan myös oman suhteeni nopeaa päättymistä kyseiseen lehteen, ja sitä myötä käytännössä aktiivisen Marvel-seuraamisenkin loppumista. Televisiosta en tiedä muuta kuin että keväällä -92 katsoin ja pääosin nauhoitinkin Lapinlahden Lintujen kolmannen sketsisarjan Kuudesti laukeava, joka pikkuhiljaa saatteli minua myös populaarimusiikin maailmaan siten, että äänitin sarjan musiikkiosuuksia kasetille, jota sitten huoneessani kuuntelin. Muita kasetteja ei enää ollut, kun ne Joonaksen nauhoittamat italodiscot muutaman vuoden takaa olivat jo taakse jääneet. En tosiaan teininä ollut mikään suuri musiikinkuuntelija, kuten on ehkä huomattavissa.

8.11.17

Lokakuu 1992

Lukion alkamista seurannut kulttuurishokki on tasoittunut ja olen sopeutunut siihen faktaan, että koulumenestyksen eteen on jotain tehtävä. Ehkä tähän on ollut vaikuttimena sekin, että syksyllä kuulemme luokan oven läpi kun lukion rehtori pitää käytävässä huutosulkeiset eräälle ylemmän luokan oppilaalle ilmoittaen ettei tästä tule koskaan mitään ja olisi vähän helvetin viisasta vaihtaa koulua. Tämän oppilas sitten tekeekin; alkaa selvitä millä metodilla pienestä lukiosta kirjoitetaan aina hyvin paperein ilman reputtajia. No, en silti väitä että ottaisin hirveitä paineita opintojen suhteen vieläkään. Englantiin panostan, mikä tarkoittaa että teen minkä pitää. Äidinkieli on ihan mukavaa kun saa kirjoitella, loput lukujärjestyksestä sujuu miten sujuu.

Ja vaikka kuusnelosharrastus alkaakin uhkaavasti hiipua, on sekin vielä voimissaan. Aktiivisin disketinpostittelu on kuitenkin jo takanapäin; jäljellä vielä pari aktiivista kontaktia, mutta heidän ohellaan jo muutamia keräilijöitä, joiden kanssa vaihtelen vanhoja pelejä ja demoja, kokoelmaani kartuttaen. Kirjoittelemme pitkiä kirjeitä ja toisinaan juttelen jonkun kanssa puhelimitsekin edelleen, ainakin Hollantiin soittelen vielä tässäkin vaiheessa. Mielenkiintoisin tilaisuus on kuitenkin näissäkin kuvioissa kirjoittamisen saralla: saan tarjouksen kirjoittaa omaa palstaa Flashback-nimiseen hollantilaiseen diskettilehteen. Mitä vain, saan ohjeistuksen, ja alan suunnitella kaikenlaisista lukemistani paranormaaleista ilmiöistä raportoivaa kolumninkaltaista. En muista mitä tälle hommalle sittemmin tapahtui - ainakin kirjoitin kyseisen palstani avaustekstin, mutta ei se tainnut koskaan tulla julkaistuksi. Taisi käydä niin kuin noissa kuvioissa usein kävi, että lehden toimituskunta (yleensä yksi tyyppi) kyllästyi tai koki ajankäyttöongelmia ja lehti lopahti kuin seinään. Sama kävi minulle myöhemminkin: ylivoimaisesti tuon ajan suosituin diskettijulkaisu kuusnelosella oli turkkilainen Script, jonka toimittajan kanssa olin tuolloin paljon tekemisissä. Hänkin tarjosi minulle omaa lukua lehdessään, samoihin aikoihin kun Scriptin naurettavan massiivinen kaksi disketinpuolta kokonaan täyttänyt numero 14 ilmestyi. Se oli kuitenkin ollut toimituskunnalleen niin näännyttävä työ, että he laittoivat hanskat naulaan ja heittivät hellät jäähyväiset kuusnepalle. Ja minä maineelle, perkele.

Joonaksen kanssakin yhä tuohon aikaan vaihdellaan diskettejä, mutta aika harvoin enää, hyvä jos kerran kuussa. Mukana on jotain maailmalta viime aikoina saatua kamaa, mutta enimmäkseen omia tuotoksia meiltä molemmilta. Levotonta puuhastelua, ehkä vähän päämäärätöntäkin, kun meidän varmaankin vuoden päivät suunnitteilla ollut oma lehtemme Bribed on nyt pakko hyväksyä kuolleeksi ideaksi. Paljon se herätti kiinnostusta, paljon närää, alkuun emme lopulta päässeet. No, kohti seuraavia pettymyksiä... Tai ei kai tuohon aikaan vielä. Viisitoistavuotias on sen verran täynnä itseään ja maailmaansa ettei hän vastoinkäymisiin kaadu.

4.11.17

Palkokasti

Kirjoituspöytäni äärellä eilen sinkoilevat kirjaröykkiöt saivat keskittymiseni herpaantumaan siinä määrin, että kun minulla oli kirjoittamaan alkaessani yksi (1) aihe mielessä, jota ensin ajattelin pohjustaa muilla, niin juuri se kyseinen aihe sitten siinä kaaoksessa unohtui. Piti nimittäin mainita viimeaikaisista kuuntelutottumuksista. Olen kuluvan vuoden aikana löytänyt podcastit, joihin aiemmin suhtauduin jäärämäisen epäluuloisesti. (asioita joihin olen aiemmin suhtautunut samalla asenteella ovat mm. kännykät, internet-liittymä kotona ja dvd-levyt) Mutta taisi olla viime talvena joko Serial tai Jay & Miles X-plain the X-Men joka minut vei mukanaan. Sikäli urauduin välittömästi, että kuuntelussa on tälläkin hetkellä tasan kahta genreä: joko true crime (johdannaisineen) tai X-Men -aiheisia. Mutta laajennan varmaan sitten joskus kun ehdin.

Joka tapauksessa tämän hetken ehdoton suosikki on The Trail Went Cold, jossa kanadalainen Robin Warder käsittelee yleensä vähän huonommin tunnettuja selvittämättä jääneitä rikos- tai katoamistapauksia vuosikymmenten varrelta. Tähän rinnastuvia ei-journalistisia wikipedianluenta-podcasteja tuntuu havaintojeni perusteella riittävän yksitoista tusinaan, mutta Warderin keskiverto netinkäyttäjää paljon laajempi asiantuntemus (ja nämähän ovatkin lähinnä tapauksia, joista tietoa joutu kaivamaan esiin kiven alta), innostunut spekulointi ja jotenkin sympaattinen tapa kertoa ovat nostaneet tämän ihan ykköseksi listallani. Ohi Cold Case Filesin, joka on toki ammattilaisten tekemä, mutta sen tapaukset ovat jotenkin kuivia ja aika mielenkiinnottomia verrattuna Warderin esiin kaivamiin.

Myös Thin Air vaikuttaa hyvältä, se on ollut nyt kolmen jakson verran kokeilussa. Ensimmäinen oli ok, mutta sitä seurannut kaksiosainen jakso oli hengästyttävän upea ja hyvin toimitettu kertomus aivan uskomattomasta keissistä. Parhaita parituntisia joita olen podcastien äärellä viettänyt.

Generation Why on jo monivuotinen sarja, jossa kaksi kaverusta vähän kuivikkaasti keskustelee näkemyksiään rikos- ja vähän muunkinlaisista tapauksista. Pitkäpiimäinen välillä, mutta kiinnostavan aiheen ollessa kysessää tämäkin menee, varsinkin iltavuorossa duunissa.

Tällä hetkellä ei siis ole kuuntelussa yhtään Serialin kaltaista yhteen tapaukseen keskittyvää sarjaa, mutta kesällä kuuntelemani Up and Vanished nosti kyllä sillä saralla riman pirun korkealle. Vielä kun juuri ennen sitä sain S-Townin loppuun, niin siinä on kaksi sellaista tapausta joita ei ihan äkkiä ylitetä. S-Town nyt ei sinällään ole rikos-podcast, vaan... No, hieno, hieno ihmiskuva vain. Aika lailla ylittämätön, luulen.

Ja mitä sitten tulee tuohon X-Men -puoleen, niin Jay & Miles on toki yhä kuuntelussa, ja heidän ohellaan myös Danger Room, joka käy läpi kaikki X-Menin numerot yksi kerrallaan alkaen vuodesta 1962 ja on jokseenkin lakonisessa puujalkahuumorissaan sympaattinen. Tämäkin on hyvää puuduttavan työpäivän taustakohinaa.

Että tämmöisiä. Mutta äänikirjoihin en aio ikinä koskea, sen vannon.