29.12.13

Tämä otsikko valehtelee

Ostin marraskuussa sikakalliit talvikengät. Ensimmäiset kunnolliset miesmuistiin, suomalaisvalmisteiset, paksuvuoriset, pitkävartisetkin kun ongelmana on aina ollut näissä Helsingin umpihangissa kahlatessa sisään nilkansuusta tursuava lumi.

Olisi varmaan kannattanut käyttää nekin rahat johonkin muuhun, sitä minä vaan.

Tänään koin silti jotain ainutlaatuista. Olin ulkona kahdeksan maissa aamulla, mikä sunnuntaisin tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin ennen viittä arkisin. Kävelin Meilahden puistossa. Navakka tuuli humisteli korkeiden mäntyjen oksistoissa, se oli ainoa ääni. Oli hiljaista kuin kirkkomaalla. Tukholmankadun tavanomainen autokohinakaan ei ollut vielä alkanut, kukaan ei liikkunut, oli pysäyttävän kaunista, pimeyttä sävyttivät kosteaan usvaan väriaineen lailla leviävät oranssit pihavalot puistoa reunustavien kerrostalojen liepeiltä. Seisahduin polulle. Tuoksui multa ja savi, kosteus. Sitten puiston läpi kantautui terävänä rastaan laulu. Kun sulki silmänsä, ei tiennyt mikä vuodenaika oli. En ole sitä ääntä koskaan kuullut kuin kesäöisin, nyt se jatkoi, jatkoi, jatkoi. Saatteli minut puistosta pois ja kotia kohti.

Aloin pakata tavaroita, maaseutu kutsuu. Viime vuonna siellä hiihdettiin, pulkkailtiin, tehtiin läjäpäin lumiukkoja. Nyt vissiin läträtään kuravedellä. Hassua miten nopeasti niihin lumitalviin tottui, sitä edelliset ties miten monta kun olivat juuri tätä mitä nytkin.




8.12.13

Aidanseipäät

Tytär vietti yhdistettyjä seitsenvuotisjuhliaan kahden saman viikon sisällä syntyneen luokkakaverin kanssa. Kutsuttuna olivat kaikki luokan tytöt - tusinan verran vieraita. Kaksi tuntia ei ehkä aikuisten juhlaksi olisi pituudella pilattu, mutta tuonikäisille ehdoton maksimi. Edellisvuosiin verrattuna näennäisrauhallinen alkutilanne kasvoi yleiskakofoniaksi ja nitisten hallituksi kaaokseksi; hauskaa näytti olevan, eikä aikuisten tarvinnut kuin katsoa vierestä, kun oli järjestetyt juhlat. Mutta sitä lahjatavaran määrää. Nyt on kaikkea pinkkiä ja kimalteista enemmän kuin laki sallii, mutta muutamia ihan fiksujakin juttuja. Jossain siellä keskellä iskän seitsenvuotiaalle kirjoittama kirja, kovakantinen ja kuvitettu. Ehkei se nyt ollut innolla vastaanotetuin lahja, mutta olipa sen tekeminen hauskaa.

Seuraavana yönä näin unta, jossa pakenin metsän keskellä sijaitsevalla hautausmaalla kahta nahkatakkista ihmishahmoa, jotka eivät kuitenkaan olleet ihmisiä. Oli kirkas, lämmin kesäpäivä. Minulla oli malja, johon keräsin maasta suuria jääkiteitä sulamaan. Siunasin maljaa kovaan ääneen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Se piti minut näkymättömänä pahuudelta, esti niitä pääsemästä aivan vierelleni, mutta myös minua poistumasta kalmiston ympäri kulkevalta polulta. Olin ansassa. Lopulta toinen hahmoista pysähtyi kohdalleni reunimmaisen hautarivin toiselle puolelle. Se haistoi minut vaikkei nähnyt, sen naama suli piirteettömäksi. Näky oli kaamea. Hahmo muuttui sudeksi, jonka tiesin viis veisaavan siunauksistani. Hidastin sitä hetken heittämällä maljan sisällön sen kasvoille. Pakenin metsään susi perässäni, missä vaiheessa päätin herättää itseni. Kun tietää aina unta nähdessään olevansa unessa, se on helppoa; sen kun päättää herätä.

Avasin silmät säkkipimeässä huoneessa. Sulavat miehenkasvot eivät jättäneet rauhaan. Kello oli 5.30, siihen aikaan olen lähes poikkeuksetta hereillä joka päivä. Kömmin juomaan lasillisen vettä, eteisessä lapsen kengänlaittojakkara loisti itsekseen kuin kelmeä majakka. Sänkyyn palattuani ajattelin hautausmaita. Unissani ne ovat aina jylhän mäntymetsän keskellä, aina pieniä ja vanhoja, ja aina pakenen niissä henkeni edestä, piiloudun kivien taakse.

Vain pysähtyneet ja hiljaiset sisätilat ovat unissani toistuvampi elementti. Kukkatapettiset hämärät huoneet, lattialla räsymattoja, seinillä tauluja, röyhelöiset verhot ikkunoiden edessä tiukasti suljettuina, jos ikkunoita on. Ahdistunut odotuksen tila, ummehtunut seisahtuneisuus, ei koskaan ihmisiä, paitsi vahva tietoisuus siitä, että seinän taikana heitä on, viereisessä huoneessa, hiljaisuudessa. Tunnetila näissä huoneissa on odottava kauhu, enkä tähän ikään mennessä ole saanut selville mitä pelkään tapahtuvaksi.

Ihmeekseni nukahdin uudestaan. Ennen nukahtamista kirjoitin tämän päivityksen mielessäni, tässä se on melkein sanasta sanaan sellaisena kuin sängyssä mietin, mutta lisänä oli vielä jokin kokonainen aihe, johon aasinsiltasin tuosta hiljaisesta huoneesta, se katosi kun uni aaltona ylitse vyöryi.


25.11.13

...and the horse you rode in on.

Rakastan kuolevaa puutarhaa. Imen voimaa sinusta, tekemättä töitä sen eteen että olisin milloinkaan enempää kuin se mitä edessäsi näet.

Kuolen hitaasti uniisi. Ajattelen, ettet sitten pelkää minua niin. Voimakkaana olen haavoittuvampi.

Ja katso: se lintu mikä eilenkin. Se on nukkunut, sen pesä on hyönteisiä täynnä, se hajoaa.

Voi minkä elämän sinä minussa menetit.

Löydän kuin aarteita.


23.11.13

Ottaa ny kahvetta

No huh huh.

Kymmenen vuotta sitten tällä päivämäärällä eräs neuroottinen opiskelijapoika perusti blogin. (no joo, oli se lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä jo silloin) Kymmenen vuotta! Se on pidempi aika kuin Beatlesin levytysura. Siinä ajassa käy peruskoulun (jos jää kerran luokalleen). Kuihtuu miehestä parhaassa iässään tutisevaksi eläkevaariksi, luo kirjallisen tuotannon (pöytälaatikkoon yleensä, jotkut julkaisevatkin), rakastuu, perheellistyy, eroaa, jotkut moneenkin kertaan.

Että eipä siinä. Kenraaliharjoitushengessä tämän bloginraadon jo kerran lopetinkin, mutta ei voi mitään, juhlimaan piti päästä. Meinasin ensin ottaa oluen, mutta kahvi on nykyään mieluisampaa. Eli ei sitten muutaku sumpille! Minä tarjoan leikisti.

22.11.13

Helsinki - Tampere - Helsinki

Bussissa istuessani keksin vitsin. Se kuuluu näin:

"Mies kävelee baariin.

- Mitä laitetaan?, kysyy baarimikko.

- En tiedä, vastaa mies. - En ole kuullut tätä aikaisemmin."


9.11.13

Iä! Iä! Kisu ftagn!

Heräsin viime yönä siihen säpsäyttävään tunteeseen että minua tuijotetaan. Ja totta kyllä, säkkipimeydessä leijui hiilenpunaisena hehkuva demonikissanpää, silmät suurina minua tuijottaen, kahdenkymmenen sentin etäisyydellä kasvoistani.

Hiukan siinä otin lisäpulssia sitten. Elämäni kelautui filminauhana jonnekin lukiovuosiin asti, kunnes näky liikahti, ja tajusin että se oma lupsakkainen kissanihan se siinä vain yöpöydällä istuskeli, herätyskellon punaisten led-numeroiden juuri sopivasti kasvojaan valaistessa.

Tunnen kissat ja niiden tavat sen verran hyvin, ettei käynyt edes mielessä tempun olleen mitään muuta kuin tarkoituksellinen. Jonkin aikaa vielä siinä kyllä valvoin ja mietin että kuinkakohan kauan se oli siinä tuijottanut minua. Odottaen.


7.11.13

Ääni valkea valkea hajoaa

Minulla oli seuraavat mahdollisuudet:

1. Lopetan siihen paikkaan. Mutta ei se ollut pitkään mahdollisuus; noin kaksitoista tuntia lopetuspäivityksen jälkeen jo tiesin etten lopettaisi.

2. Jatkaisin kuin ei mitään, seuraavaa kirjaklassikkoa vain kehiin. (olisi vuorossa Paul Auster muuten, mutten tiedä jatkanko koskaan, puoliväliin listaani pääsin) Mutta ei tämä oikein, ei.

3. Tätä suunnittelin: vertauskuvallista kertomusta, jossa tuntematon kertojaminä löytää tyhjän blogin ja asettuu taloksi, vaihtoehtoina olivat avaruudessa kelluva tyhjä alus tai metsiköstä löytyvä vankilakompleksi, jossa lukittuja huoneita yhtä monta kuin päivityksiä täällä tähän asti; ei pöllömpi vertauskuva vaikka toki raskas ja osoitteleva. Tämä olisi mennyt sitten jo liian... liian Silmikseksi joten hylkäsin senkin.

Joten se niistä. Ugus on edelleen se missä varsinaisesti tapahtuu. "Mikset vaan mennyt Twitteriin?", kysyttiin. No en, kun Twitter on outo ja pelottava enkä tiedä miten siellä tapahtuu mikäkin asia, enkä minä edes tiivistettynä mahtuisi 160 merkkiin, vai mikä se raja siellä onkaan, en muista.

Voisin kertoa myös kahdesta asiasta: kissasta, jolla on talvisin tapana röhnöttää ylävartalo ja etutassut lämpöpatterin päällä, takaosa viereisellä yöpöydällä. On sen näköinen että sulaa siihen. Toinen asia, no sekin liittyy kissoihin, mutta pelottavampiin. Voisin tosiaan kertoa siitäkin.


20.10.13

Olipa kerran poika jolla oli

Siis toiseksi viimeinen. Tämä on se viimeinen. Tajusin että Silmänkääntövankila ei voi loppua konventionaalisesti ilmoittamalla lopetuksesta ja sitten lopettamalla. Sen pitää tehdä tämäkin väärin. Silmis, kiroukseni ja ainoa rakkaani. Särö kivisydämessäni. Onhan tällä kaikella ollut merkitys, se kysyy, ja minä vastaan: suurempi kuin käsität. En olisi mitä olen ilman. Tytärtäni ei olisi ilman tätä blogia. En olisi astunut moneen sellaiseen saliin, en olisi kulkenut niitä käytäviä jotka, en olisi törmäilly niihin fotoneihin, en asuisi nyt tässä kaupungissa, tekisi tätä työtä, maksaisi tätä velkaa. Tästä eteenpäin on puhdas pöytä, Ugus, minä, pieni ja kaunis ja yksinäinen.

Parasta tässä on ettei kukaan voi koskaan tietää.


19.10.13

Sen pituinen se

Syksyllä 2006 spekuloin Silmänkääntövankilan viimeisellä päivityksellä. Tässä se nyt on. Kaikella on aikansa, kuuluu sanonta, mutta lopetuksessa on uuden siemen: Ugus jatkaa uusin kuvioin. Kiitos kaikille mukana seuranneille, kymmenessä vuodessa ihminen muuttuu muttei mikään muutu.

2.10.13

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 7)

Tietyt kirjat jäävät mieleen muutenkin kuin lukukokemuksina. Ne kasvavat osaksi omaa elämäntarinaa, muodostavat anekdootteja, kohtauksia, asioita joihin verrata, joiden kautta nähdä ja muistaa. Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin on sellainen. Siltikin, vaikken muista enää miksi aikanaan kiinnostuin tästä kirjasta. Kertoiko exme minulle siitä vai oliko se juuri päinvastoin? Joka tapauksessa muistan, että kun satuin käymään Turun Brahenkadulla sijaitsevassa antikvariaatti Vaskikarissa (vieläkö se on siellä?), kirja pisti jo kaukaa silmään. Tuli sellainen "tuossa se nyt on!" -hetki, jollaisia kaivattujen ja kiinnostavien kirjojen yhtäkkiset löytymiset parhaimmillaan ovat - ja tässä oli kyseessä jotain enemmän kuin jonkun heittämä kehu. Kirjasta oli käsitys jonain mullistavana, ehdottomasti luettavana. Niinpä ostin sen, ja myyjänä toiminut arvokkaan näköinen vanha rouva taitteli sen muitta mutkitta vahvaan paperikääreseen; näki heti, että näin on kirjoja myyty jo vuosikymmenet. Tunsin ostaneeni jotain arvokasta, enkä arvannutkaan miten.

Pari seikkaa: ensinnäkin kirjan otsikko. Harvassa ovat ne tapaukset, joissa käännösteoksen suomenkielinen nimi on suunnattomasti parempi kuin alkuperäinen. En tarkoita että käännökset olisivat yleensä epäonnistuneita, tai huonompia edes. Vaan juuri sitä, että välittömästi tajuaa uuden otsikon olevan nimenomaan monin verroin parempi. Jumalat juhlivat öisin. Aivan mielettömän kiehtova nimi kirjalle, hieno rytmikin, kuulostaa säkeeltä, ja mikä parasta, kirjan sisältöä täydellisesti kuvaava. Alkuperäinen The Secret History jää auttamatta toiseksi. Kunnianosoitus suomentaja Eva Siikarlalle, tai mistäs minä tiedän kuka noille otsikoita keksii, eikä silläkään väliä, sillä suomennos ylipäätään ansaitsee kehunsa. Klassinen, vanhahtava kieli ja kerronta on taidokkaasti suomeksi siirtynyt. Niin ja se toinen seikka, mikä ei liity itse kirjaan ihmeemmin, vaan tekijään. Tämä on Donna Tarttin esikoisromaani, jota hän vissiin jo yliopistovuosinaan kirjoitteli, opiskelutoverinaan muuankin Bret Easton Ellis. On siinä ollut lahjakkuutta kiitettävästi samoissa haalaribileissä, huh huh.

Entä itse kirja? Murhamysteeri tavallaan, mutta tekijä tiedetään ensisivuilta lähtien; sen sijaan teon syyt ja seuraukset sekä avautuvat että syvenevät pitkän ja rauhallisesti kulkevan teoksen edetessä. Intensiiviset henkilöhahmot, vaikuttava dekadentin elitismin kuvaus (suoritetaanpa taas viittaus Ellisiin; jotain todenmukaista tässä täytyy olla, kun molemmat ovat samanlaisia opiskelijakuvauksia kirjoittaneet), ja juoni joka voisi periaatteessa olla kovin yksinkertainen, mutta josta avautuu fraktaalin lailla uusia ajatuskuvioita. Pieni luksusyliopisto pienessä vermontilaiskaupungissa, sen pienimmän oppiaineen eristäytyvä ja omasta erinomaisuudestaan täyttyvä opiskelijajoukko. Ja kun nuoruus ja luulot kaikkivoipaisuudesta kohtaavat, ovat seuraukset pahoja, jäljelle jää psykologinen peitsienkalistelu, kiristyvä henkinen peukaloruuvi, kauhun hirvittävä epätasapaino vääjäämättä kallistuvalla pinnalla.

Kirjan ensimmäinen lause kuuluu: "Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden." Heti sen ensi kerran luettuani tiesin että rakastaisin tätä kirjaa, ja niin totisesti tein edelleen, kun tämän vuosien jälkeen viime talvena uudestaan luin. Kaikki joiden tiedän lukeneen tämän kirjan ovat olleet aivan myytyjä sen erinomaisuuden äärellä. Eipä sellaisia teoksia ihan joka vuosi tule vastaan.


29.9.13

Se lähde ei lätkienkään

Elämänhalu. Häkellyttävä konsepti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Pilvien välistä näkyvä taivas. Halkeama saunan seinähirressä, tie muurahaisten kulkea. Sen sellaista.

Kesäautoni nököttää tällä hetkellä Töölönkadulla toimimattomana. Sen saa minkä halvalla tietää hankkivansa, vaan kolmattatuhatta kilometriä kesän aikana tuli sillä suhattua. Eihän tuo tehnyt euroakaan kilometriltä, bensa ja vakuutukset poislukien, siinä mielessä hintansa väärti. Jos yöllä vien siitä kilvet ja asukaspysäköintiluvan, hoitaako jätehuolto sen teillensä?

Koulu on alkanut, välituntielämä sen myötä: ekaluokan tyttöjen kaverivaltataistelu on alkanut vaatia uhrejaan. Joku jätetään aina kylmästi yksin, vahvimpien määräyksestä. Siitä oli meillä eräänä iltana suru. Ettei ollut koko päivänä ollut ketään kenen kanssa välitunnilla leikkiä. Onko oikeampi tapa olla empaattinen vai rationaalinen kun lapsi on onneton? Vaistonvarainen toiminta on vienyt minut tähän ikään mennessä yleensä vääriin lopputuloksiin. Lapset ovat julmia, sanotaan, mutta ehkä sittenkin vain ajattelemattomia. Hetkessä eläviä.

25.9.13

Italo Calvino ja kirjallisuuden kauneus (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 6)

Tehdessäni valintoja lukuhistoriastani esiin otettavista kirjoista ja kirjailijoista, olen huomannut olevani välillä hyvin vaikeiden ratkaisujen äärellä. Merkittäväksi seikaksi nouseekin jo monesti mainitsemani yhteys nykyhetkeen. Vaikka kirja olisi miten järisyttänyt maailmaani joskus kauan sitten, en mainitse sitä täällä, ellen edelleen koe sen sanomaa, sen tenhoa jollain tavalla merkitykselliseksi. Jotain sellaista on vuorossa tällä kertaa. En ole paljoa lukenut Italo Calvinoa; kolme kirjaa mikäli muistiinpanoihini on uskominen, (tosin olen alkanut yhä enenevin määrin huomata olevani kerrassaan epäluotettava kertoja - onko tuo sininen kirjan nimiä sisältävä vihko tosiaan minun kirjoittamani?) viimeisimmän niistäkin yhdeksän vuotta sitten, enkä siitäkään (Halkaistu varakreivi) muista muuta kuin että olin vähän pettynyt, ja ehkä siksi en ole Calvinon pariin enää palannut. Mutta ne kaksi ensimmäistä olivat sitten sitäkin järisyttävämpiä kokemuksia.

Näkymättömät kaupungit luin kesällä 1999, muistaakseni puhtaasti herätelainana tarttui kirjastosta mukaan. Olenpa ollut silloin avomielinen! Nykyisin en koskisi tikullakaan kirjaan, joka jo pienellä selailulla kirkuu "tämä on taidetta!"; kymmeniä sivun tai parin mittaisia lukuja, otsikkoina sellaisia kuin "Kaupungit ja halu", "Kaupungit ja kuolleet", "Kaupungit ja nimi", jne... Onko tämä romaani? Tavallaan on, sillä lukuja kietoo yhteen kehyskertomus, jossa Marco Polo kertoo tarinaa matkoillaan kohtaamistaan toinen toistaan oudommista kaupungeista Kublai-kaanille. Tämä tahtoo tietää aina lisää, mutta on silti jatkuvasti epäileväinen - onko yksi matkaaja voinut kokea kaiken tuon? Onko tuollaisia kaupunkeja todella olemassa? Marco Polo kertoo lisää, yhä hullummiksi ja kierommiksi käyvät kertomusten kaupungit... Ja niissähän kirjan ydin lopulta on: kuvailuja kaupungeista. On lasinen kaupunki, kuolleiden kaupunki, kaupunki jossa maa ja ilma ovat vaihtaneet paikkaa, köysien varassa kahden vuoren välillä roikkuva kaupunki, siveä kaupunki, merkkien ja kylttien kaupunki... Nämä ovat ajatusleikkejä, osin melko suoraviivaisia, osin abstrakteja. Ja kun sanon, että kyseessä on "tavallaan" romaani, täytyy sanoa, etten itse oikeastaan lukenut sitä sellaisena. Kehyskertomuksen tarinankerrontatilanne jäi vähän etäiseksi, saatoin sortua tuohon perkeleellisen yliharppomisen syntiinkin paikoittain. Mutta kuvaukset kaupungeista veivät mukanaan, olisin voinut lukea niitä loputtomasti. Näkymättömät kaupungit on lyhyt kirja, puolisentoistasataa sivua, josta kehyskertomus vie ehkä viidenneksen. Kirja on ytimekseen tiivistetty, runollinen. Onko sillä jokin syvempi sanoma? Varmasti, joskaan sillä ei minulle ollut lopulta suurta merkitystä. Calvino kirjoitti asioista, jollaisia en ollut aiemmin kohdannut, tavalla joka oli sekin uusi. On ehkä silti vaikea pitää Näkymättömiä kaupunkeja lempiromaanieni listalla (vaikkakin ostin sen juuri männäkesänä Vammalan kirjapäiviltä viimein omaankin hyllyyn; uusluenta odottaa!) siksi, etten sitä, kuten mainitsin, oikeastaan edes koe romaaniksi, en novellikokoelmaksikaan, en tiedä mikä se on muu kuin hieno ajatuskuvio, mielikuvituksen riemuvoitto, mutta ei tarinaa kertovalla tavalla. Kirjoittaja minussa inspiroitui tästä lyhyestä kirjasta melkein enemmän kuin mistään, mutta se oli ideologisen tason inspiroitumista, ei konkreettista imitointia.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin luin Calvinon tunnetuimman romaanin Jos talviyönä matkamies. En tiennyt siitä etukäteen muuta kuin kiehtovankauniin otsikon, ja sen, että sitä heiteltiin toistuvasti esiin postmodernia kirjallisuutta käsittelevissä teoriateksteissä, joita tuolloin opintojeni puolesta kahlasin (kyllä se gradu vielä jonain päivänä kuulkaas...). Tällä kertaa kyseessä on selkeästi romaani, mutta millainen? Lähtötilanne on mainio: päähenkilö, kutsumanimeltään Lukija, on juuri aloittamaisillaan Italo Calvinon uuden romaanin nimeltä Jos talviyönä matkamies. Hyvin alkanut lukukokemus katkeaa, kun ensimmäinen luku päätyttyään toistuu; kirja on viallinen kappale. Siispä kirjakauppaan ja uusi tilalle, mutta tällä kertaa - - No, en halua kertoa enempää. Ehkä tämäkin on omanlaisensa ajatuskokeilu, mutta nyt tarinallinen, ja sellaisena kertakaikkisen viihdyttävä, paikoin hauska, paikoin purevan kriittinen, ennen kaikkea vauhdilla ja äkkikäänteillä etenevä. Olin sikäli onnekas, että luin kirjan tietämättä siitä paljoakaan etukäteen. (en sitä viimeisen luvun paljastustakaan ollut etukäteen tajunnut, vaikka siinähän se olisi ollut nenän edessä koko ajan...) Loppuun päästyäni halusin lukea sen uudestaan; tai en oikeastaan tätä kirjaa, vaan... No, en halua taaskaan kertoa enempää. Lukekaa niin tajuatte. Jos talviyönä matkamies on viihdyttävän tarinankerrontansa ohella kriittinen, kirjallinen, nautinollisen temppuileva ja kertakaikkisen rakastettava; se on yksi parhaita koskaan lukemiani romaaneja ihan leikiten, ja sen hienouden ovat libristitkin maassamme huomanneet: kirjapäivillä pyydettiin hieman kulahtaneesta 80-luvulla Suomessa julkaistusta kappaleesta kepeät sata euroa, kun muut saman aikakauden Keltaisen kirjaston kirjat, ja romaanit ylipäätään, olivat kaikkialla sen parikymppiä. Jäi hankkimatta, perkeles, kun ei kukaan sitä pokkaripainostakaan myynyt, olisi minulle riittänyt hyvin.


14.9.13

Jari Tervo (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 5)

Löysin Jari Tervon keväällä 1999 pian sen jälkeen kun olin lukenut Illuminatuksen. Mies oli tietenkin jo tuolloin julkisuudesta tuttu, Uutisvuodosta ja muualtakin, joskaan en enää muista mistä - sen vain, että Uutisvuodon jo alkaessakin Tervo oli julkinen naama. Jonkinlainen ennakko-oletus hänen teoksistaan oli päässyt muodostumaan. Taisin pitää häntä paasilinnalaisen koulukunnan ylpeänä perinteenjatkajana, mikä kyllä hieman tuntui oudolta, kun kerran Finlandia-ehdokkuuttakin pukkasi. Mutta olin kansanopistolla, olin vapautunut kirjallisesti ja muutenkin, ei ollut elämässä paineita. Lainasin romaanin Pyhiesi yhteyteen ja heittäydyin sohvalle.

Enkä siitä sitten juuri malttanut noustakaan ennen kuin kirja oli ohi. Pyhiesi yhteyteen ei Finkku-ehdokkuudesta huolimatta ole paras Tervo, ei oikeastaan edes kovin tyypillinen, mutta ensikosketuksena kuitenkin oivallinen. Koukkuun jäin. Laskujen mukaan 15 Tervon kirjaa on nyt luettuna, niistä muutama useammin kuin kerran. Näihin päiviin asti olen Tervon lukijana pysynyt: Myyrän laskin uudelleenluettuna sohvapöydälle eilen, ja Laylan luin kohtuullisen tuoreeltaan viime kesänä. Jos jossain, niin esikuvitelmieni murskaamisessa Pyhiesi yhteyteen toimi. Kirja ei ollut väsyneellä kansallishuumorilla operoiva veijaritarina; sen sijaan kymmenille eri henkilöille kertojavuoron antava näkökulmaromaani eräästä rovaniemeläisestä kuolemantapauksesta, ja täydellinen esimerkki niistä kahdesta asiasta, jotka Tervo mestarin lailla hallitsee: juonenrakennus ja suomenkieli. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä, sillä vaikka Tervo sanankäytön säästeliäänä voimannäyttäjänä tunnetaankin, minä pidän hänen kirjoissaan eniten palapelin lailla rakentuvista juonista. Näistä paras esimerkki on tietenkin Minun sukuni tarina, jonka luin vuonna 2000 ensimmäisen kerran, ja olen varma että olen sen lukenut sittemmin kahdesti, vaikka pienen vihkoni mukaan vain yksi uudelleenluenta löytyy (muistiinpanojeni mahdollinen epätäydellisyys herättää suurta ahdistusta). Ensi kertaa kirjaa lukiessani hihkuin ääneen juonenkäänteiden avautuessa. Tulivat ne sitten takavasemmalta tai suoraan edestä, ne olivat aina yllätyksiä, mutta eivät kliseiseen "ettepäs tätä aavistaneet" -henkeen, vaan jotenkin luonnollisen vääjäämättömyyden synnyttämiä, ja täten tietenkin henkeäsalpaavan hyvin toimivia. Ja käänteitä kirjassa tosiaan on; asetelmat muuttuvat toisiksi, ennakko-oletukset henkilöiden tarpeista ja tavoitteista paljastuvat muuksi kuin miltä aluksi näyttää, jopa kirjan nimi saa uuden merkityksen juonen taitosten oietessa. (tai ehkä pikemminkin aluksi suoraviivaiselta näyttäneen kertomuksen taipuessa taidokkaan origamin tavoin yhä uusiin suuntiin)

Juonenrakentelultaan samankaltainen on Myyrä, Tervon historia-trilogian ensimmäinen ja järkälein. Siinä on lankoja kuitenkin enemmän kuin Minun sukuni tarinassa, aikaskaala on huomattavasti laajempi, ja todelliset Suomen historian henkilöt Kekkosen ajan hyytävän kolkoista poliittisista oloista nostavat Myyrän muutaman pykälän haasteellisemmaksi luettavaksi. Nautittava se on ehdottomasti, ja tuntuu että sain kirjasta enmmän irti nyt kuin silloin aikanaan; ehkä se on aikuisempaa Tervoa, mene ja tiedä, päähenkilössä on kuitenkin paljon samaa sekä persoonana että harjoittamassaan pakkomielteisessä kapenevaan suppiloon syöksyvässä kujanjuoksussa kuin Minun sukuni tarinan Tervon näköisessä kirjailijassa. Huomasin nyt Myyrää lukiessa, että toistuva teema Tervon romaaneissa näyttäisi olevan mies, joka kadottaa yhteyden perheeseensä juuri miehen kannalta tuhoisin seurauksin. Työ vie pidemmän korran, viinakin maistuu, vaimo jää huomiotta, lapsia on hirveä ikävä niiden luisuessa yhä kauemmas oman elämän arkipäivästä ja kaiken hiuskarvan varassa oleminen kyllä tiedetään, eikä mitään asian eteen silti kyetä tekemään. Tervon mies on aina oman paikkansa kolkossa suomalaisessa yhteiskunnassa valinnut, usein huomaamattaan, ja aina hänen kohtalonsa on karu. Ainakin Laylassa tämä myös toistuu.

Tervon alkuaikojen tuotanto pörräsi Rovaniemellä ja erityisesti sen (todellisessa tai todennäköisemmin kuvitellussa) alamaailmassa; erityismaininnan ansaitsee esikoisromaani Pohjan hovi, jonka repliikit, kerronta, kuvaukset ja kaikki ovat enemmän proosarunoa kuin romaania; parisataasivuinen lähes kappalejaoton jötikkä, jossa juodaan viinaa ja reissataan ympäri Rovaniemeä äijäköörissä niin kaunein kielellisin ilmauksin että huomaa runoilijan siinä romaanipuolelle vasta siirtyneen. Rovaniemi-romaaneista viimeinen on vähälle huomiolle jäänyt Rautapää, josta pidin aika tavalla; lyhyt ja konstailematon rikostarina Suomen ja Norjan lapista, mutta eivät ne kaikki ole onnistuneita olleet: Suomemme heimo oli muistaakseni kirja, jossa se pakollinen juonenkääntely alkoi tuntua kikkailulta, ja joka ylipäätään toisti "Rovaniemen renttuveikot" -teemaa jo jokseenkin väsyneesti, enkä kyllä Koljatistakaan niin kauheasti piitannut, joskin kiinnostavahan tuo oli ilmiönä. Nekin silti luki melkein heittäen, jo pelkästään sen kielen parissa viihtyi.

Saattaa olla vain omaa vainoharhaani (olenhan Illuminatukseni lukenut), mutta on jotenkin ollut sellainen olo, että hienommissa piireissä Tervosta pitäminenkin on vähän noloa. Se oli cool silloin kun mies oli vasta proosauraansa aloitteleva runoilija, mutta vuodet Uutisvuodossa ja lukuisat bestseller-kirjat ovat kai leimansa lyöneet. Monilla, kuten minullakin silloin kerran, tuntuu myös olevan suuria ennakkoluuloja miehen kirjoja kohtaan - enkä sitä toisaalta ihmettele. Tervo on esillä koko ajan joka paikassa, ja onhan hänen kirjojensa ääreen palatessa ollut usein itselläkin sellainen tunne, että jaksaakohan tuota, onkohan tässä nyt mitään - - ja sitten se tyylikkään nautinnollinen kieli, se niskalenkkiin nappaava juonenvienti ja ylipäätään lukukokemuksen kaikenpuolinen nautinto vie kerrassaan mukanaan, kerta toisensa jälkeen. Vaikea on Tervon kirjoista olla pitämättä, yrittäenkään.


11.9.13

Shea & Wilson: The Illuminatus! Trilogy (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 4)

Tämä on taas näitä... Eiku äh.

Prrk.

Jaahas joo. Oottakaas. Säädän vähän... Nonnih, tuosta lähtee! Jopa tähän harvaan tahtiin edeten tuntuu kirjallisuushistoriani melkein liian intensiiviseltä. Flicker viimeksi, nyt Illuminatus, tässä tulee niin isoja paukkuja peräjälkeen, että henkiset sulakkeeni ovat kovasti vaarassa. Mutta väheneehän tuo jyrähtävä impakti kun listaa edetään... Olen totta puhuen jo pari osaa hypännyt ylikin, siis alkuperäinen paperilapulle pienellä (koska otin liian pienen lapun) raapustamani luettelo on jo nyt osoittautunut ylimitoitetuksi, tekisin tätä vielä jouluna jos sen mukaan menisin, eikä tietenkään ole takeita ettenkö tätä jouluna tekisi tinkimisestä huolimatta. Ylihypätyt kirjat ovat hienoja, hienoja teoksia, valtavan merkittäviä olleet minulle joskus, ja pitkään pähkäilin kummankin kanssa. Jäivät kumminkin, mutta varmasti tulevat mainintoina tai pikakäsittelyinä jossain tulevissa osissa esiin, vartokaas vain.

Viimeksi kerroin hetkestä, jolloin löysin laatukirjallisuuden. Löysin muutamia uusia vakioluettavia vähäksi aikaa, fanitin John Irvingiä, mutta oikeastaan luin kaiken merkittävän häneltä kesän 1997 aikana: Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit, Ystäväni Owen Meany, melkein putkeen. Vaikuttavia kirjoja jokainen, mutta sen jälkeen suhteeni Irvingiin hiipui nopeasti. Muut häneltä lukemani kirjat eivät enää samoja teemoja loputtomiin jauhaessaan sytyttäneet, viimeksi olen miehen tuotantoa lukenut kesällä kymmenen vuotta sitten: muistelman, essee/novellikokoelman, ja lopuksi uudelleen Garpin maailman, sen mistä kaikki alkoi. Mutta vaikka näinkin sen, mikä 20-vuotiasta Irvingin kohtuullisen nyrjähtäneessä maailmankuvassa viehätti, en enää itse päässyt siihen sisälle. Kurt Vonnegutiin en koskaan hurahtanut samassa mitassa, mutta olen lukenut häntä laajemmin, viimeksi lainasin jonkun Vonnegutin vuosi sitten kirjastosta, mutta kuvaavaa on kai, etten enää lunttaamatta muista mikä kirja oli kyseessä. Vonnegut kyllä teki vaikutuksen kirjallisella kyvyllään (hänen monikerroksellinen metafiktionsa oli välillä huikeaa), mutta hänen teoksensa ovat aina olleet liian etäisiä, liian tietoisesti tekstiä ilman tarinan syvyyttä, enkä siksi osaa niitä suosikkikirjoikseni mainita. Lähimmäs pääsee ensimmäinen lukemani, Galapagos. Paras edelleen.

Mutta asiaan. Kuten usein käy, väärinymmärys johtaa hienojen asioiden äärelle. (vielä useammin väärinymmärys johtaa hirveisiin tragedioihin) Niin kävi minullekin. Olin kiinnostunut salaliittoteorioista, ja eräässä dokumentaarisessa salaliittosarjakuvassa (!) mainittiin ohimennen "ultimaattinen salaliittokirja", Robert Shean & Robert Anton Wilsonin The Illuminatus! Trilogy. Kiinnostuin kuten vain rapiat parikymppinen miehenalku voi. Luulin kirjaa jonkinlaiseksi historiikiksi, ja päätin hankkia sen käsiini: vähintäänkin ajattelin saavani muutamaksi illaksi viihdyttävää luettavaa, parhaimmillaan lähdemateriaalia omiin teksteihin, olin tuolloin kansanopiston kirjoittajalinjalla, jossa joka päivä tuli kirjoitetuksi julmetut määrät, koska sijainti kaukana kaikesta ei juuri muuta mahdollistanut. (paitsi tempoilevia tunteita ja kieroon kasvavia ihmissuhteita, mistä lisää muistelmissani) Onnistuin kaukolainaamaan tämänkin kirjan, muistaakseni kaikista Suomen kirjastolaitoksista löytyi yhteensä yksi kappale, joka sitten piti tilata jostain kaukaa, mutta tulipa kumminkin, koirankorville luettu ja nuhjuinen, sivut sentään tallella. Hieman taisin pettyä kun näin kirjan romaaniksi, mutta mitäpä tuosta. Oli tammikuun alku 1999, olin kansanopistolla, oli paljon pitkiä pimeitä iltoja, kyllähän hyvä tiiliskiviromaani aina kelpasi.

Seuraavat pari viikkoa vajosin kieroutuneeseen rinnakkaismaailmaan. Mikään ei ole minua niin nopeasti vienyt niin toisaalle. Tietenkin olosuhteetkin olivat otolliset: koko paikka ja koko yhteisö siellä oli arkitodellisuudesta muutenkin irrallaan, ja kun siihen heitettiin tämä - -

Miten pahasti minä Illuminatukseen upposin? Ainakin muistan lintsanneeni aamupäivän tunneilta, kahdeksasta kahteentoista, vain lukeakseni kirjaa huoneessani. Luin sitä iltaisin yhteistilojen sohvalla, jossa ympärilläni saattoi olla kymmenisen ihmistä kälättämässä ja huudattamassa televisiota ja tulemassa ja menemässä ja minä olin kuin lumottu. Totta puhuen en tarkalleen muista kuinka kauan teosta luin, mutta ei se hetkessä käynyt - kahdeksansataa pienellä präntättyä sivua englanniksi ei ihan lonkalta heittynyt, varsinkin kun edes näennäisen suoraviivaisesti ei kirjassa edetä. Toki tarina kiehtoi. Tai pikemminkin se hurja risteilevien tarinoiden kudelma, limittyvä verkosto, joka kattoi laajan skaalan henkilöitä, paikkaa ja aikaa. Toki teoksen taustalla oleva ajatus kiehtoi: tekijät olivat kaivaneet historiasta esiin jokaisen hulluimmankin salaliittoteorian, ja vyyhteyttäneet kaiken yhdeksi mielipuoliseksi palloksi, iskien teoksensa sopivasti vastakulttuuriliikkeen kulta-aikaan; Illuminatus (kolmessa osassa alkujaan ilmestynyt) on kirjoitettu 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, julkaistu monen kustantajan ensin hylkäämänä lopulta 1975. Toki teoksen hyvät henkilöt kiehtoivat, toki sen 70-lukuinen ajankuva kiehtoi, toki sen establishmenttiä ja kalkkeutunutta kansanosaa silmään pissivä ideologia vaikutti nuorukaisen sielunmaisemaan syvästi, ja toki se oli hauskakin (joskaan ei mikään kuoliaaksinaurattava komedia, millaisena sitä myös näkee mainostettavan toisinaan), mutta ehkä kaiken tämän yläpuolelle tuon lukukokemuksen aikana nousi kirjan kerronta. Rakastuin mielettömästi siihen näennäiseen helppouteen, jolla teos sinkoili henkilöissä, ajassa ja paikassa toisaalle kesken luvun, kesken kappaleen, kesken lauseen. (kuulemma ainakin osittain James Joycelta lainailtu kerrontatapa, olen sittemmin oppinut, mutten varmaksi sano, kun en yrityksistä huolimatta ole mitään saanut Joycelta luettua paria sivua enempää)

Huomatkaa, että olin paikassa, jossa oma ja lähipiirin ainut tarkoitus olla oli aamusta iltaan kirjoittaa kuin mielipuoli. Joka päivä jokainen meistä lietsoi toisiaan suorituksiin, jotka jokaisen kohdalla eksponentiaalisesti kasvoivat viikko viikolta. Olin niin vaikuttunut Illuminatuksen teknisistä ratkaisuista että meinasin seota. Että niinkin voi kirjoittaa romaanin! Yhdistettynä kirjan loputtoman kiehtovaan aihepiiriin ("Du Hexen Häse!") tämä oli kultaa, tämä oli kerronnallista timanttia, kaunokirjallisuuden riemujuhlaa. Pitäisikö juonesta jotain mainita? Ei kai, ei tämän historiasarjani ole tarkoitus teoksia syväluotaavasti esitellä, niiden merkitystä itselle pikemminkin... Mutta kuvio josta lähdetään: underground-lehden toimittaja on päässyt muinaisen salaseuran jäljille, hän katoaa ja lehden toimitus pommitetaan; kyyninen pitkän linjan nykkiläiskyttä saa jutun hoitaakseen ja vasta kun tarunhohtoinen anti-illuminaatti Hagbard Celine sukellusveneineen ilmestyy hämmentämään soppaa, aletaan vajota syvälle paranoiaan; kaikki tapahtuu tietenkin samanaikaisesti, rinnakkain ja limittäin varsinaisesta kausaalisuudesta liiemmin välittämättä. Henkilöitä on tusinoittain, viittauksia todellisiin historian tapahtumiin esihistoriasta 70-luvun pop-kulttuuriin sadoittain, jatkuvalla syötöllä.

Kirja ilmestyi suomeksikin muutama vuosi sitten, mutta vaikken yleensä olekaan alkukielisen kirjallisuuden ylivertaisuuteen vetoava nillittäjä, oli tämän suhteen kyllä melkoinen epäluulo. Illuminatus on niin pysähtymättömän assosiatiivista kielen pyörremyrskyä, että sen suomeksi kääntäminen vaatisi oikeastaan sen suomeksi kirjoittamisen - siis jonkinlaisen saarikoskelaisen suhtautumistavan alkuteokseen. Näin ei tapahtunut, minkä totesin kun jonkin matkaa käännöstä luin. En halua pahaa sanaa sanoa (koska pelkästään tällaiseen urakkaan ryhtyminen vaatii kääntäjältä hulluna pokkaa), mutta en usko että olisin suomeksi tämän luettuani niin kovasti kilahtanut. Rytmi ja sulavuus puuttuivat, kulttuurista toiseen vaihto näkyi ja kuului.

Neljä vuotta ensi kerran jälkeen luin kirjan uudestaan. Oli hyytävä tammikuu, parin viikon ajan lämpötila laski joka päivä kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen ja kävi hirmuinen viima. Ensimmäinen niistä talvistani Turussa, jolloin Aurajoki jäätyi (niitä oli sittemmin vielä kaksi minun aikanani), olin yksikseni silloisen avopuolison (joka myös joululahjoitti nyt hyllyssäni olevan Illuminatuksen aikoinaan) ollessa työharjoittelussa ala-asteella jossain Rauman suunnalla. Kääriydyin viltteihin, keitin pikakahvia (vuonna 2003 en omistanut kahvinkeitintä) ja luin Illuminatusta hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin aiemmin, ja taas kolisi. Tein tuhansittain uusia havaintoja; tällaisessa kirjassa niin tapahtuu varmasti aina kun siihen tarttuu. Asioita tajuaa lisää kun pää on kuluneena aikana laajentunut. Vielä toisen luennan jälkeenkin ylistin Illuminatusta parhaana koskaan kirjoitettuna romaanina, vielä vuosien ajan. En enää ehkä sanoisi niin, mutta toisaalta kolmas luenta kutkuttaisi. Tuntuu kyllä siltä, että tämän projektin aikana uudelleenluettavien kirjojen pino kasvaa kohtuullisen isoksi. Klassikot muistuvat taas mieleen, mikäs sen mukavampaa.

fnord


4.9.13

Theodore Roszak: Flicker (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 3)

Siinä parinkymmenen ikävuoden hujakoilla ajauduin yllättäen kirjalliseen kriisitilaan, joka on helppo havaita tutkaillessa vihkoa, johon olen lukemani teokset listannut. Joskus vuoden 1995 kuluessa kirjat ja niiden kirjoittajat muuttuvat mitäänsanomattomaksi luetteloksi epämääräistä jännitys- ja bestsellerkirjallisuutta, joka ei ole jättänyt tarpeeksi vahvoja muistikuvia hahmottuakseen kirkkaasti enää tänä päivänä. Millaisia kirjoja ovat kirjoittaneet esimerkiksi David Morrell tai George Dawes Green? En enää muista, paitsi että tylsiä. Hyvin elävästi tosiaan muistan sen hullun tunteen, että mieleni teki lukea paljon - ylipäätään luinkin paljon, koko ajan - mutta olin jatkuvasti pettynyt siihen mitä luin. Koska olin alle 20-vuotias miehenkaltainen, oletin että minua kiinnostaisivat vain jännärit, kauhu, scifi ja toiminta, enkä koskenutkaan muuhun. Ja hullun tuosta tilanteesta kai teki nimenomaan se, että olin tuolloin töissä kirjastossa useammankin vuoden putkeen. Tuhansien teosten ympäröimänä, ja minä luin kuuliaisesti Michael Crichtonin koko tuotannon pitkästyen hengiltä. Tahkosin läpi John Grishamia, Dan Simmonsia, tietenkin kaikki Kingit edelleen, mutta ne olivat juuri tuolloin muuttuneet pitkäpiimäisiksi (ja onpa King tosiaan itsekin myöntänyt, että hänen tuon aikakauden kirjansa epäonnistuivat hänen yrittäessään uudenlaista kirjoittamismetodia), häpeillen huomaan jopa joitakin Dean Koontzeja lukeneeni, ja ehkä hälyttävin avunhuuto tapahtuu viime metreillä marraskuussa 1996: olen kajonnut Weis & Hickmanin Dragonlance-sarjan roolipelifantasiaan toivoen jostain löytäväni jotain joka minussa resonoisi.

Mutta mikään ei. Luin Mustan tornin uudestaan, taas. Luin elämäkertoja (muutamia kiinnostaviakin! mutta tämä kirjallisuushistoria käsittelee vain kaunokirjallisuutta), valopilkkuna sentään Bret Easton Ellisin Amerikan psyko, jonka ahmin; josta tosiaan heti havaitsin sen olevan jotain enemmän kuin mitä keskimäärin mikään aikoihin lukemani, mutta jonka sivuja myös harpoin isot määrät yli, kun väkivallankuvaukset saivat minut fyysisesti pahoinvoivaksi. Juppikulttuurin parodia meni myös hieman maalaispoikasen hiuslatvojen ohi, se on todettava, ja kirjan suurin impakti jäi näin toteutumatta.

Mutta sitten koitti lauantai, tammikuun 25. vuonna 1997. Selailin keittiön pöydän ääressä Aamulehteä, kuten lapsuudenkodissa tapana oli, ja on edelleen, jos siellä päin satun aamiaispöydässä olemaan. Kulttuuriosastolla oli kokosivun juttu kirjasta nimeltä Flicker. Olin olevinani elokuvafriikki tuolloin (suurin osa niistä lukemistani elämäkerroista oli kuuluisien ohjaajien), ja tietenkin elokuvaa käsittelevä romaani herätti kiinnostuksen; ja koko sivu lehdestä vielä! Sivu on muuten nyt tässä vieressäni, sillä leikkasin sen aikanaan talteen lehtileikekansiooni - ja nyt häkeltyen huomaan että tuon minut luutuneesta horteestani herätelleen jutun on kirjoittanut Matti Apunen. Oli miehen lausunnoista nykyisin mitä mieltä tahansa (yritän olla menemättä nyt niihin...), hän kertoi Flickeristä tavalla, joka synnytti minussa ennenkokemattoman tarpeen saada lukea juuri tuo kirja. En muista mikä sanomalehtien tapa oli 90-luvulla, mutta en usko että silloinkaan kokosivun jutut varsinkaan käännöskirjoista olivat yleisiä. Tämä tuntui merkittävältä jo sikäli, ja kirja on käsitelty pitkästi, asiantuntevasti, ja onpa Apuselta irronnut loistava tiivistyskin, juuri sellainen, jolla parikymppinen kloppi saatiin lopullisesti myydyksi: "Agentti Mulder kohtaa Peter von Baghin". Hieman metsäänhän tuo meni, minkä sitten kirjan lopulta luettuani tajusin, mutta väliäkös sillä enää siinä vaiheessa.

Työpaikkani kautta sain kirjan kätösiini nopsasti. Se oli liian erikoinen ollakseen maalaiskunnan kirjastolaitoksen hankintalistalla, mutta Tampereelta kaukolainattiin, eikä tosiaan mennyt kuin viikko pari kun se oli jo hyppysissäni. Ja jos tämänkertainen osio kirjallisuushistoriaa on aiempia enemmän omien elämänvaiheideni kuvaukseen keskittyvä, siihen on syynsä. Flicker on merkittävin yksittäinen teos jonka koskaan olen lukenut. On aika ennen ja jälkeen Flickerin. Olin toki siirtynyt "aikuisten" kirjoihin jo seiskaluokkalaisena, mutta nyt tajusin, että on olemassa kirjallisuutta ja kirjallisuutta.

Sen huomasi jo kielestä. Nautin siitä, että kirja oli kirjoitettu hyvin. Selittelemättä, rautalangasta vääntämättä, kaihtamatta vaikeaa ilmaisua. Kaikki se aiempina vuosina lukemani roska näyttäytyi nyt entistä vastenmielisempänä. Opin, mikä ero on kirjallisuudella, jonka tarkoitus on myydä miljoonia kappaleita, ja kirjallisuudella, jonka tekijällä on polttava tarve ilmaista itseään, ajatuksiaan, tarinoitaan. Oikeastaan huomaan latteiksi yritykseni kuvata sitä järisyttävää vaikutusta, joka Flickerillä minuun tuolloin oli. Jo yksin kirjan nimestä tuli minulle tuolloin jonkinlainen amuletti. "Flicker" oli pitkään salasanani kaikkiin sellaisiin tietotekniikan osa-alueisiin, jotka tuolloin salasanaa tarvitsivat. Se oli vuosien ajan Se Paras Kirja, eikä koskaan ole kauas häilyväiseltä ykkössijalta pudonnut, vaikka näin toki onkin käynyt. Itse asiassa pitäisikin lukea tämäkin uudestaan; toinen luenta tapahtui kesällä 2000, ja muistan suhtautuneeni siihen kuin uskonnolliseen kokemukseen, pyhän äärelle palaamiseen. Sittemmin Flicker on odottanut. Pian voisi olla taas aika.

Mutta entä itse kirja? En tiedä osaanko kuvailla Flickeriä sille oikeutta tehden. "Faktaa ja fiktiota sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria" lienee helpoin määritelmä (semmitenkin, että löytyy myös kirjan takakannesta), mutta Flicker on toki paljon enemmän. Se ei ole vain historia, se on puoleensa kahlitseva kertomus tutkijasta, joka alkaa etsiä käsiinsä saksalaisen 1900-luvun alussa vaikuttaneen kulttiohjaajan Max Castlen lähes kokonaan kadonnutta tuotantoa. Asioita paljastuu. Viattomuus katoaa niin päähenkilön kuin ylipäätään Hollywoodin siloisen pinnan yltä. Pitkä tarina etenee mustuuden ytimeen kuin vääjäämätön kierre, kuin suppilo. Ja kieli, se on koko ajan kaunista, taidokasta.

Akateemisia tekstejä ja tietokirjallisuutta enimmäkseen kirjoittaneelta Roszakilta on suomennettu vain yksi romaani tämän lisäksi, Paholainen ja herra Silverman, jonka luin vuonna 2007, ja joka oli kyllä aivan herkullisen hieno kirja sekin. Näin vähällä tuotannolla miestä on vaikea kutsua "suosikkikirjalijaksi", mutta kohdallani hänen merkityksensä onkin tosiaan muualla: kuten sanottu, Theodore Roszak johdatti minut viimein oikean kirjallisuuden äärelle. Uskalsin tämän kokemuksen jälkeen tarttua kaikkeen sellaiseen, jonka olin kuvitellut tyhjänpäiväiseksi, kuivikkaaksi, ilottomaksi; ylipäätään kaikeksi sellaiseksi, josta ikäiseni ja kaltaiseni ihminen nyt ei mitenkään vaan voisi kiinnostua. Pian Flickerin lukemisen jälkeen tartuin ensi kerran niin John Irvingiin kuin Kurt Vonnegutiinkin (molempia julkaisi Tammi pahamaineisessa Keltaisessa kirjastossa; sarjassa jota olin kirjastovuosinani pitänyt harmaantuvien kansakoulunrehtorien pääasiallisena tylsyydensäpönkittäjänä), luin outoja suomalaisia (kotimaista kirjallisuutta olin etenkin välttänyt kuin ruttoa) kuten Tuomas Kilpeä, Niina Repoa ja Petri Tammista, vielä yhden Crichtoninkin luin tuoreeltaan kun se ilmestyi, mutta se jäi viimeiseksi kun osoittautui olevan jo eri maailmassa kuin minä.

Minä olin nyt hyvän kirjallisuuden äärellä. Nyt sitä tosiaan alkoi tulvimalla löytyä.


1.9.13

Stephen King (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 2)

Kauhukirjallisuuden McDonaldista puhuttaessa on heti kärkeen tehtävä selväksi kaksi asiaa: Kingistä pitäminen on varsinkin nykyisin vähän noloa, tiedetään, ja loppujen lopuksi hän on tylsimmillään kirjoittaessaan juuri sitä omintaan, eli "kauhuksi" luokiteltua genrekirjallisuutta - ja tätäkin siis nimenomaan nykyisin. Alkuvuosinaan King oli vakuuttava; ei kai hän muuten olisi saavuttanut tähtistatusta, asemaa, josta ei ilmeisesti ole mahdollista pudota, vaikka kirjojen taso romahtaisi, mitä se tosiaan tekikin 90-luvun kuluessa viimeistään. Pohjamudistaan King on onneksi kyennyt nousemaan reippaasti ylöspäin, kuten keväälläkin kirjoitin, mutta juuri mitään sellaista hän ei silti viimeisten viidentoista vuoden aikana ole kirjoittanut, johon minulla olisi ollut mitään mielenkiintoa koskea ellen olisi herkässä kasvuiässä hänen laadukkaamman kauden kirjallisuuteensa tutustunut. Myönnän että joskus on herännyt kaamea aavistus: entä jos edes Kingin alkupään tuotanto ei oikeasti ole mitenkään erityisen laadukasta. Enhän ollut itse vielä tuolloin lukenut kuin kaavamaiseen toistoon perustuvia nuortenkirjoja, kai sellaiseen verrattuna mikä tahansa erilainen tuntuu kerrassaan upealta? Mutta ei, kyllä myöhempi tutkailu on osoittanut, että sellaiset kirjat kuin esimerkiksi Hohto ja Se ovat paikkansa länsimaisen massakulttuurin kaanonissa ansainneet.

Ensimmäinen lukemani King oli Christine, tappaja-auto. (hieno tuo tarkennus, jonka suomennos on otsikkoonsa saanut) Sitä seurasivat Tulisilmä, Hohto ja Piina - kaikki klassista Kingiä; tiivistä, lavertelematonta, ylipäätään vielä jotenkin kontrolloitua. Jokainen näistä kirjoista sisältää selkeän juonen, jolla on alku ja loppu, joka etenee sujuvasti pisteestä pisteeseen. Tästä nyky-King on kaukana: esimerkkinä vaikka periaatteessa viihdyttävä Kuvun alla, joka ilmestyi pari vuotta sitten. Ei siinä ole juonta, siinä on kymmeniä henkilöitä, tusinoittain risteileviä juonia, epämääräisiä kohtauksia joita jokin koossapitävä rakennelma hädin tuskin kannattelee ja ainakin kolmesataa sivua liikaa. Aiemmin mainituista varhaiskirjoista varsinkin Hohto ja Piina ovat esimerkkejä oikeasti toimivasta "kauhusta", mitä tuon lajimääritelmän nyt sitten kukin haluaa pitävän sisällään. Yletöntä väkivaltaa on vähän, vaikka juuri sillähän serkkupoika minut aikoinaan sai Kingin pariin houkuteltua. Tosi rajuja juttuja! Sellaisia mitä ei Kolmessa etsivässä ole! Olihan niihin tutustuttava. Mutta olivatko nämä pelottavia? Ehkä jossain määrin, joskin muistikuvani ovat hataria. Christine taisi olla; King on tosin käyttänyt tietoisen (nimenomaan ilkeän tietoisen) esineen motiivia melkein kyllästymiseen asti, mutta tuolloin ajatus oli minulle uusi. Kirottu auto, joka hitaasti muutti omistajansa, onnettoman rillipäänyhverön, peruuttamattomasti toiseksi. Kirjan loppuratkaisu shokeerasi aidosti. Että kaikki ei päättynytkään hyvin! Se oli ennenkuulumatonta. Muistan että heräsin ahdistuneena seuraavana yönä siitä kun olin saanut kirjan päätökseen; elin kirjan loppuvaiheita unessa uudestaan. Olin hirvittävän surullinen, olisin toivonut päähenkilön selviävän auton ylleen langettamasta kirouksesta, mutta enhän tietenkään vielä tiennyt, että toimivassa kauhukirjallisuudessa on oltava opetus. Asioilla on hintansa.

Mutta kyllä se syy, miksi King on esillä tässä kirjallisuushistoriassani, on lopulta yksi ja ainoa: Musta torni. Sarja, joka kolmen ensimmäisen osansa ajan on hypnoottisen loistava, sitten notkahtelee, kunnes lopussa onnistuu räpiköimään takaisin pinnalle, ja selviää kuivillekin, melkein. Pieni sininen ruutuvihkoni kertoo, että olen lukenut kolme ensimmäistä osaa lyhyen ajan sisällä kolmesti: ensin niiden suomeksi ilmestyessä vuosina 1993-1994, sitten kaikki keväällä 1996 ja taas tammi-helmikuussa 1997; neljännen osan olen lukenut keväällä 1998 heti tuoreeltaan, ja uudestaan keväällä 2000. Viimeksi olen lukenut koko sarjan kun kaikki osat olivat viimein maassamme saatavilla aloittaen kesällä 2006 ja lopettaen seitsemänteen ja viimeiseen osaan seuraavan vuoden tammikuussa. Musta torni- sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat neljällä lukukerrallaan useimmin lukemani romaanit kautta aikojen, joten on kai niissä jotain oltava. Ehkä ne ovat taas vuorollaan tuntuneet uudelta ja erikoiselta olemalla ensimmäistä lukemaani "fantasiaa", taas hieman kyseenalainen lajityyppiluokittelu mutta olkoon. Sormusten herran luin myös vuonna 1993 (ja uudestaan vuonna 1995, minkä jälkeen en siihen ole koskenut, vaikka hyllystä löytyykin), mutta vaikka sekin hurjan vaikutuksen teki, en ole siihen erityisen kiintynyt. En muista hahmojen nimiä, en juonta enkä tapahtumien taustoja juurikaan (mihin ehkä auttaisi jos joskus katsoisi ne leffat... mutta... mjeh), kun taas Mustan tornin kolmen ensimmäisen osan osaisin varmaan kertoa käänteineen ulkomuistista edelleen.

Miksi? Uskokaa että olen tätä tykönäni miettinyt. Ehkä vain miellyin niin kertakaikkisesti siihen maailmaan, johon King lukijan heittää. Ehkä miellyin päähenkilö Rolandiin, joka on paljon kiinnostavampi ja moniulotteisempi kuin yksikään Tolkienin hahmo. (joskin Roland uhkaa sarjan edetessä nousta juurikin sellaiseen myyttiseen sankarimuottiin, joka amerikkalaisessa fiktiossa, niin kirjallisuuden kuin elo- ja sarjakuvankin puolella on alati ärsyttävän tyypillistä; tämä on yksi syy siihen, miksi sarja nelososasta eteenpäin menettää tehoaan) Ja ehkäpä miellyin vain Kingin mittapuulla harvinaisen hillittyyn kerrontaan. Totisesti tuo ensimmäinen osa on edelleen sarjan paras juuri siksi, että on niin vähäeleinen ja hiljainen. Lyhyt ja selittelemätön, kuin runo tai essee. Ja tiedän kyllä, että nykyisin tästä on suomeksikin saatavilla vain se Kingin 2000-luvulla uudelleen kirjoittama versio, johon on lisätty sivukaupalla kaikkea epäoleellista tuubaa. En halua tietää siitä versiosta mitään. En halua sen olevan olemassa. Mikäli jotakuta vielä aiheeseen tutustumatonta teos kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti näkemään sen vaivan, että etsii käsiinsä alkuperäisen painoksen, joka sivumennen sanoen sai Suomessa tuon riemukkaan kansikuvan, jossa on miekkaa heiluttava nainen, lohikäärme ja Taj Mahalia muistuttava temppeli - kaikki luonnollisesti elementtejä, jotka eivät sarjassa missään vaiheessa esiinny. Tämä ei ole sellainen fantasiamaailma, jossa olisi lohikäärmeitä. Miekkojen sijastakin käytetään tuliaseita. Taikuuttakaan ei juuri esiinny, mutta robotiikkaa kylläkin; ruostunutta ja toimimatonta, mutta sellaisena sitäkin upeampaa. Kolmoskirjan alkupuolella esiintyvä hulluksi tullut konekarhu Shardik on sarjan upeimpia kohtauksia. Mustan tornin maailmaa hallitsee muutenkin tuo unohtunut nuhjaisuus. Kaikki koneet ovat tuhansia vuosia vanhoja, kaupungit hylättyjä, valtavia vuoristoja halkaisevat rautatiet ovat ruostuneet niille sijoilleen. Tämän vanhuuteen kuolleen maailman kuvaus on onnistunut, ja se paikkana kiehtoo minua edelleen suuresti.

No niin, tämä meni nyt fanipoikavuodatukseksi sitten kuitenkin. Taisin kyllä arvella King-osion sellaiseksi muuttuvankin, joten otetaan nyt hieman takapakkia osoituksena siitä, että suhde Kingiin on jonkinlaisella veitsenterällä nykyisin. Edelleen toimivan Mustan tornin (ainakin vielä 2006 toimi ihan täysillä) ohella oli myös Tukikohta yksi teini-ikäiseen minuun suurimmin vaikuttaneita kirjoja. Sen eeppinen valtavuus sai kylmät väreet aikaan, se oli neroutta mielestäni tuolloin, ja mitä tapahtui, kun kymmenisen vuotta myöhemmin päätin lukea kirjan uudestaan? Inhosin sitä. Toki lähtökohta edelleen toimi kuin tauti (pun intended), mutta se mikä silloin joskus oli tuntunut hienolta hitaasti kasvavalta tunnelmoinnilta, oli nyt piinallisen turhanpäiväistä pitkittämistä, ja mikä ennen kaikkea vei keitokselta maun: suorastaan naiivin mustavalkoinen "hyvä vastaan paha" -asetelma, johon King on kyllä lukuisat kerrat myöhemminkin syyllistynyt, jossain määrin myös Mustan tornin loppuosissa. On Hyvät, jotka ovat aina Jumalan puolella ja aina pyyteettömiä, on Pahat, joiden ainoa motiivi on olla paha. Siitä lähdetään ja sitten ei muuta kuin napit vastakkain. Vakuutti teini-ikäisen minut, mutta ei vakuuta enää, olen pahoillani, Stephen. Tukikohdan masentava uudelleenluenta oli sikäli varoittava kokemus, että olen vähän vältellyt joidenkin suosikki-Kingieni uudellenluentaa sittemmin. Esimerkiksi Tarpeellista tavaraa oli aikoinaan olevinaan mielettömän hyvä. Olisikohan enää? Parempi varmaan olla kokeilematta.


28.8.13

Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 1: Roald Dahl

Intron ja ensimmäisen osan välillä tarkensin projektini luonnetta muutaman pykälän itäkaakkoon tehtyäni havainnon, että se mitä aloittelen, on jälleen yksi tapa esiinkirjoittaa omia elämänvaiheitaan: sillä mitä muuta tämä on, kuin jatkoa keväiselle tietokonepelihistorialle (pitäis lisätä se tuonne sarjahakemistoon...) ja jo neljän vuoden takaisille musiikillisille suunnannäyttäjille, joka sekin jonkin sortin aikuistumisodysseiaksi muodostui? Sillä tosiaan alullepaneva voima tätä sarjaa ajatellen oli eräs pieni ruutuvihko, joka tämän vuoden kesäkuussa täyttyi. Olen siihen kirjannut ylös kaikki lukemani kirjat yläasteikäisestä lähtien, ja selatessani vihkoa näin omien lukutottumusteni kiehtovalla tavalla muuttuvan, elävän, välillä ajautuvan kaaokseen, mutta lopulta aina jonkin hyvän äärelle on eksyneenkin kulku ohjautunut.

Ohitamme lapsuus- ja nuoruusvuodet, sillä vaikka iminkin kirjallisuutta kuin sieni jo alle kouluikäisestä, ovat muistikuvani sumenneet ja tuolloin lukemieni teosten mahdollinen mullistava vaikutus persoonaani ja elämänvalintoihini on tuskin enää havaittavissa. Siispä ensimmäinen osa vie meidät jonnekin 80- ja 90-lukujen taitteeseen. Olen juuri hakeutunut kirjaston nuortenosastolta (sen kyllä muistan, että Kolme etsivää oli suosikkisarjani, mutta pidin Blytonin Seikkailu-kirjoistakin paljon, Viisikoista vähän) aikuisten puolelle, lainannut heti kärkeen Ray Bradburyn dystopian Fahrenheit 451 (kuten olen monesti maininnut), ja tuon ensimmäisen aikuiskirjan jälkeen oli vuorossa paitsi Stephen King, myös C.S. Lewisin scifi-trilogia, josta on jäänyt mieleen muutamia villin mielikuvituksellisia kohtauksia ja todella tyylikkäät suomalaiset kannet. En tietenkään tiennyt kirjailijasta mitään erityistä, nimi kuin nimi, enkä oikeastaan vieläkään; muuta Lewisiä en ole koskaan lukenut. Mutta näillä main ajautui uteliaan käsi kirjahyllylle myös kotona. Meillä oli kyllä kirjoja, lähelle kahta tuhatta luku muistaakseni meni kun lapsuudenkodin opuksia joskus 90-luvulla yritin laskea, mutta vaikka olin selkämyksistä nimiä tavannut vielä potkuhousuissa koikkelehtiessani, ei näihin oman elämän taustamaisemiin tullut paneuduttua ennen kuin tuntui ajatus olevan kypsä kaiken kaikkiaan siirtymisestä "aikuiseen" luettavaan. Roald Dahlin kaksi jo otsikoinnillaan petollisen kieroa novellikokoelmaa, Rakkaani, kyyhkyläiseni ja Joku kaltaisesi olivat outoina kirjakerhoniteinä hyllyssä (outoina sikäli, että olivat kääntökirjoja, joista kummankin taustapuolella sijaitsi Agatha Christien dekkari - ja niin vaan toistaa historia itseään, sillä nykyisin nämä kaksi kokoelmaa ovat hyllyssäni yhteisenä kääntöniteenä, jonka exme aikoinaan lahjoitti) ja muistaakseni vanhempien suosituksesta niihin ensi kerran tutustuin, kun varovasti kyselin olisiko hyllyssä mitään hyvää. Äiti muisti erikseen varoittaa siitä viimeisestä novellista, mikä asiallinen pointti olikin.

Niille, jotka nimen Roald Dahl ylipäätään tuntevat, hän on kai yleensä lähinnä lastenkirjailija. Minulle ei; Suklaatehtaankin luin vasta muutama vuosi sitten. Minulle Roald Dahl on pirullisen ilkeä juonenpunoja, pienen ihmisen kiusaamisesta nauttiva sadisti, korpinmusta humoristi. Kaksi kokoelmaa sisältää vajaat kolmekymmentä novellia, joista jokaisessa on klassisten novellin perinteiden mukainen juonirakenne, ja vaadittava dramaattinen käänne ("haukkakohta", kuten edelleen muistan kansanopiston kirjoittajalinjalla tuota käännettä kutsutun). Tällaisista novelleista pidän, vaikka yleensä olen lyhytproosan suhteen aivan onneton. En saa lyhyitäkään kokoelmia tahkottua loppuun; varsinkin moderni tunnelmointinovelli, jossa kenties jonkin merkittävän teeman parissa hivenen aikaa kieriskellään, ei minua lämmitä. Romaanina sellainen voi toki toimia, mutta kyllä muutaman sivun mittaisen kertomuksen on pakko sisältää juoni, ja mielellään suhteellisen kaavamainen rakennekin: henkilöt, ajan ja paikan napakka määrittely, ongelma - - ja lopuksi se kutkuttava käänne, se syy, miksi tämä tarina oli merkityksellistä kertoa.

Dahlin novellien henkilöt ovat usein jollain tavoin viallisia. He ovat hermostuneita, heikkoja, tossun alla, katkeria tai pahimmillaan niin omissa sfääreissään, että yhteys muuhun yhteiskuntaan pätkii. Heidän ongelmansakaan eivät välttämättä ole suuria: novellissa Laukkaava Foxley päähenkilö istuu aamujunassa ja tunnistaa vastapäätä istuvan miehen häntä aikanaan koulussa nöyryyttäneeksi kiusantekijäksi. Hän palaa ajatuksissaan kouluun, vastapäätä istuva mies muuttuu pakkomielteeksi, ja pakkomielle on tosiaan se tekijä, joka monia näiden kertomusten onnettomia henkilöitä yhdistää. Pakkomielle fasaaninmetsästykseen, pakkomielle siisteyteen, pakkomielle perheen kissaan... Mutta arkisien asioiden ohella monet näistä kertomuksista (jotka on kirjoitettu 1950-luvulla) lähestyvät scifiä. On enemmän tai vähemmän nyrjähtäneitä keksijöitä, kuten varhaisemman kokoelman avausnovellissa Suuri automaattinen kielikone, joka nuorta minua viehätti aivan valtavasti, ja jossa esiintyvän koneen mukaisesti toimivia uutisjargonia generoivia ohjelmia on nykyisin ilmeisesti jo käytössä... Entäpä hyytävä William ja Mary? Kuolemanjälkeinen elämäkin voi olla pakkomielle, mutta missä on se lääketieteellisten toimenpiteiden raja, jonka jälkeen tuo elämä ei enää ole elämisen arvoista? Niin ja tietenkin se viimeinen novelli, Sika... Jonnekin hamaan tulevaisuuteen sijoittuva kauhunäky ihmiselämän arvosta vähimmillään ja itseään ylläpitävän yhteiskunnan tehokkaasti pyörivistä rattaista hirveimmillään. Dahlin kertojanäänikin on tässä novellissa ironisimmillaan.

Kieliasusta vielä pitkin mainita. Molemmat kokoelmat on suomentanut Pentti Saarikoski, ja kieli onkin nautinnollisen jouhevaa. Toki Saarikosken supertehokas kääntämisvauhti on myöhempinä vuosikymmeninä herättänyt asiallisia kysymyksiä (oliko tosiaan kenenkään mahdollista kääntää vaikkapa Homerosta muinaiskreikasta sillä tahdilla?), mutta luulen, että näihin tekstiin suomentaja ei sentään ole paljon pannut omiaan; korkeintaan hän on saattanut oikoa mutkia saadakseen novellit rullaamaan suomeksi, mutta niin kai taitavan kääntäjän sopiikin tehdä. Olen lukenut muutamia myöhemmin suomennettuja Dahlin saman aikakauden novelleja, ja on kyllä todettava eron käännöksen tasossa olleen huomattava.

Mutta mikä sitten on Roald Dahlin merkitys minulle nykyään? Lämpimän nostalgian rinnalla huomaan arvostukseni tämänkaltaisia rehellisen suoraviivaisia juoninovelleja kohtaan vuosien myötä yhä vain kasvaneen. Toimivan, nopean juonen kehittäminen ja sen tiiviiksi tyhjää jauhamattomaksi novelliksi kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa, ja Roald Dahlilta se on onnistunut niin kovin helpon tuntuisesti niin monta kertaa. Näiden tekstien genrehäilyvyys myös miellyttää minua. Novellit liikkuvat jossain rikoskirjallisuuden, huumorin, kauhun ja scifin välimaastossa, palaten lopulta kuitenkin aina henkilökuvauksiin, joiden täyteläisyys kai lopulta on se, mikä teksteistä tekee niin toimivia. Eläviä henkilöhahmoja, hienoja, pirullisia tarinoita, upeaa kielenkäyttöä. Täydellinen kokonaisuus.


26.8.13

Aropupu, sanajänis

Muistatteko aikaa kun Silmänkääntövankila oli Suomen puhutuin kirjallisuusblogi? Kenties ette, sillä tämä aika on vasta koittamaisillaan. Ha! Tai jos ei Suomen niin ainakin sitten Taka-Töölön... Sillä niin se on, että kun mies tulee tiettyyn ikään, hän alkaa katsella taakse jääneitä saavutuksiaan. Minun kohdallani puhumme nyt siis lähinnä luetuista kirjoista. On sinällään kummallista, että vaikka kauan, kauan sitten aloitinkin vahingossa suosikkikirjameemin (niin muinaisiin juttuihini en enää linkitä, mutta on sentään hauska ajatella aikaa, jolloin kymmenen suosikkikirjan listaaminen nähtiin omaperäisenä loistoideana, johon jokainen kynnelle kykenevä bloginpitäjä sitten tahollaan osallistui...), ei täällä loppujen lopuksi ole paljoa tullut kirjoista jauhettua. Nyt on kypsä niin aika kuin äijäkin, ja siinä missä kuusi vuotta sitten kirjoitin sarjaa jossa pyöräilin laajalla skaalalla ympäri Turkua, olin kolmisen vuotta sitten hiipunut enää pörräämään Helsingin keskustan kahviloita, ja nyt ympyräni ovat kutistuneet siten, että tätä tulevaa suurprojektiani varten ei enää tarvitse kotisohvalta nousta. Aion kirjoittaa kaikista niistä kaunokirjallisista teoksista, jotka ovat lähtemättömät jälkensä minuun jättäneet. En siis "hyvistä kirjoista"; pikemminkin teoksista, jotka ovat vaikuttaneet silloin joskus kun ne on lukenut, ja jotka edelleen koen omaan maailman- ja minäkuvaani olennaisesti vaikuttaneina opuksina (painotan sanaa "edelleen", koska syystä tai toisesta monikin nuorukaisena ultimaattisen hienona pitämäni kirja on nyttemmin jotenkin... mjeh...). Enkä siis myöskään alennu kirja-arvioihin; en sellaista osaa. Yksinkertaisimmillaan tulevia päivityksiä voi kai pitää jonkinlaisina suosituksina, itselle merkityksellisiä asioita kun on aina hauska tyrkyttää muille. Ja kun elämässäkään ei enää tapahdu kuin masentavia asioita, voi keskittyä kirjallisuuteen. (ei vaineskaan; viime viikonloppu maalla oli sekin aivan ihana, sisiliskoja vilisi ja kokkona roihusivat vanhat seinähirret, sauna lämpesi ja hiirenpapanoita imuroin vintinrapusta niin että ropina kävi)

Mutta tämä on siis johdanto. Julkaisemalla tämän ruoskin itseni aloittamaan projektin, koska saamattomuudessani en sitä tekisi, ellei niskassa painaisi häpeä siitä, ettei jotain uhoamaansa sitten teekään. Ja sitä häpeää on tähän ikään mennessä ihminen ihan tarpeeksi kokenut, se nyt vielä olisi että siitä pitäisi blogissaankin saatana kärsiä!

Pidemmittä puheitta: seuraava päivitys aloittaa hamaan tulevaan jatkuvan sarjan. Aloitetaan se saman tien kahdella kirjalla. Että vauhtiin päästään, sano.

13.8.13

"Nämä", sanoi mustapartainen mies, "eivät -"

Koulut ovat alkaneet. Mutta vielä sunnuntaina kävin lapsen kanssa Sealifessa kun on sinne kärkkynyt, pitäydyimme akvaarioiden ääressä pitkiä aikoja samalla kun turisiparvet ryntäilivät niiden ohi; lapset osoittivat sormella, huusivat vanhemmilleen, juoksivat seuraavan kohteen ääreen, aikuiset sohivat kännykameroillaan ja idiooteimmat pädeillään (olen pahoillani mutta mikään ei näytä niin vajaaälyiseltä kuin pädin sohotteleminen naamansa edessä eri suuntiin). En ole monestakaan asiasta ylpeä, mutta aina välillä ajattelen, että lapsi on tapansa hitaasti kiiruhtaa oppinut minulta. Sen, että museoihin ja vaikkapa nyt Sealifen kaltaisiin eläinpuistoihin mennään katselemaan, ei juoksemaan niiden läpi. Juttelemaan niistä asioista mitä nähdään, ei huutamaan niistä, kuuntelemaan, ei kiljumaan. Mutta voi olla että vain heijastelen sitä tyttäreen millainen itse olin lapsena, olenko vieläkin, en tiedä. Ainakin itsekseni ollessani olen kyvytön keskittymään melkein mihinkään. Paradoksi kai sekin.

Viime yönä heräsin kello 3.45 ukkoseen ja sateeseen. Nousin katsomaan. Nykyisessä asunnossani parasta on makuuhuoneen ikkunoista avautuva panoraama pohjoiseen; korkeampia taloje ei ole edessä, koko taivaankaari lännestä koiliseen avautuu näkyviin. Maalaukselliset pilvet vyöryivät Espoon suunnasta. Pasilan tornin valot olivat kuin lusifeeruksen silmät punertavan pilvimassan keskellä, salama löi lähelle Stadionia, ikkunat helähtivät. En nukkunut sitten enää, paitsi joskus kymmenen maissa simahdin sohvalle kirja sylissä puoleksi tunniksi. Onneksi oli vapaapäivä. Kahvia olen lähinnä keitellyt, siinäkin määrin etten varmaan ensi yönäkään nuku, mutta enhän minä enää muutenkaan. Kolmesta viiteen tuntiin yössä, mutta unet ovat sentään yhtä kiehtovia kuin aina.


7.8.13

Bad wolf

Ne on kummallisia nämä kuumat pilviset päivät. Hautovat, hau

tovat.

Olin uudestaan sairaslomalla pari päivää. Lääkekuuriini on nyt lisätty kortisonia ja steroideja. Vedän 22 leukaa melko kevyesti. Ennen kesälomaa vedin viitisentoista.

Minulla on muutamia loistavia ystäviä, mutta tuntuu että joka vuosi vähemmän. Sitten möläyttelen tekstiviesteissä asioita siten, että loukkaan niitä vähiäkin. No, sitä tein kyllä parisuhteessa ollessanikin. Joka kerta. Vaatii erityistaitoa varmaan, vaan kunpa ei lapselle periytyisi.

Hänen piirtämiään kuvia oli Tampereella olohuoneen seinässä kun kävin. Mutta kortti Kreikasta on jonnekin kadonnut.

Epäilen jokaista tällä hetkellä, olen varma vain siitä etten voi olla täällä, tässä tilassa, tällaisena, tällä hetkellä ilman että se johtaa jonkin merkityksellisen päättymiseen. Kummallinen pilvisyys tosiaan, kuin taivaalle peukalolla painettu harmaa muovailuvahamatto.

Olen varma että kävin eilen Ikeassa, mutta minulla on siitä hyvin vähän muistikuvia. Lapsi sai sieltä pehmoketun kun oli niin väsynyt ja onneton. Sen muistan ja kaamean tryffelikakun, hyi saasta.


30.7.13

Liftaa karjalaisittain (*)

Olen kuulemma laihtunut. Töissä ihmettelivät kun palaan lomalta niin lommoposkisena. Äitikin kylässä käydessäni asian huomioi, eikä yleensä ulkonäköön puutu, vaikka varmaan joinain pahimpina pitkätukkahiipparivuosinani olisi aihetta ollutkin. Ja kun olin heittämässä roskiin niitä kaapin perältä löytyneitä farkkuja joista ei nappi mennyt enää lähellekään kiinni kaksi vuotta sitten, tuli vitsinä mieleen kokeilla: no nehän tarvitsevat nyt vyön että pysyvät yllä. Tämä ei ole johdanto millekään järkevälle; kunhan hämmästelen. Olin kuvitellut että kolmenkympin jälkeen vyötärö kasvaa, ei kutistu, varsinkaan jos ei asian hyväksi kauheasti mitään tee. No käynhän minä lenkillä. Viimeksi, ööh, toukokuussa. Kai sitten vain kuihdun pois, onhan se jo jumaliste aikakin, tässä iässä. Hävettää täällä roikkua tyhjän panttina vuosikymmenestä toiseen kun liikakansaa on pallon päällä muutenkin. Hyödyttömänä kulutan resursseja, bensaakin polttanut satoja litroja kesän aikana suhatessani Suomenmaata ristiin rastiin. Pellolla pörräävä traktori olisi senkin polttoaineen ansainnut, olisi voinut viljellä perunaa, saatu vähän länsimaisille leffakävijöille sipsejä sitten.

Kahden viikon päästä alkavat koulut. Tyttäreni aloittaa taipaleensa osaten lukea, kirjoittaa, laskea, kellotaulunkin tuntee. Vielä hän on silti kesän kuluessa halunnut iskän syliin kuuntelemaan tarinoita; pieni on pieni sittenkin, vaikka media toitottaa lapsuuden nykyään loppuvan jo päiväkodissa, viimeistään. Minun ekalle mennessäni opettaja vielä veisautti lapsilla virsiä joka aamu urkuharmoonia tarmolla polkien. Sanaa julistettiin ja vielä yläasteellakin kuului keskusradiosta rukouksia aamusella, jos opettajien kiertävään päivänavausvuoroon sattui yksi koulun muutamasta herätysliikkeseen kuuluvasta kansankynttilästä. En tiedä käydäänkö koulusta enää edes kirkossa. Hyvä jos ei. Hesarissa oli muutama päivä sitten juttu, jossa sanottiin joka kymmenennen suomalaisen kuuluvan johonkin herätysliikkeseen. Se oli pysäyttävin lukemani tieto aikoihin. Kuukausiin varmaan, ellei vuosiin; ei minua moni asia enää hätkähdytä, mutta tämä: joka kymmenes tämän maallisena pidetyn maan kansasta. Mitä tapahtuu? Pelottavaa.

* "Liftaa karjalaisittain", eli makaa tien poskessa rähmällään sammuneena.


20.7.13

Kahvi valui hitaasti

Enhän minä työmaalle palannut. Kesäloma jatkui suoraan viikon sairaslomalla, mikä tarkoittaa että kun nyt neljättä päivää napsin antibiootteja, alkaa olo hiljalleen olla elinkelpoinen. Kiitollinen olen ihmisille: jo aiemmin mainitsemaani pizzaa olen pakastimesta sulatellut, ja Tampereen vieraat toivat tullessaan kiinalaista pöperöä siihen malliin, että sitäkin söin vielä toisena päivänä jääkaapista. Ja exmeltä sain lainaan uusioidun Doctor Whon ykköskauden boxina; mainio sarja, johon en ole ennen yrittänytkään tutustua, kun olen kuvitellut, että se on yhtäjaksoisesti posottanut 60-luvulta nykypäivään briteissä ja tässä järkälemäisyydessään kenen tahansa teetä juomattoman mahdoton lähestyä edes etäisesti (miksi exme siis sen pariin niin helposti solahtikin).

Siinähän tämä on mennyt. Tohtoria katsellessa, kahvia juodessa, lukiessa kilokaupalla niin kirjoja kuin noita mainioita 80-luvun MikroBittejäkin (yhtenä monista hauskoista havainnoista se postipalsta, jolla Aleksi Bardy paheksui lehden pelipainotteisuutta, ja vaati enemmän tilaa vakaville ohjelmoijille). Ylipäätään vietän senkaltaista lomaa, jollaisesta aina salaa haaveilee, mutta jollaista ei malta koskaan varsinaisen lomakauden koittaessa toteuttaa kun takaraivossa kalvaa ajatus ajan kulumisesta hukkaan. Mutta kun ei juuri mitään jaksa hengityksen niin rohistessa kuin pihistessäkin, ei syyllisyyskään kalva.

Valokuvia laittelin albumiin. Onhan sekin projekti totisesti jäänyt pahasti vaiheeseen, ja keitin kissalle kalaa, räpelsin toimintakuntoon uuden pesukoneen, jonka Gigantin pojat sisään kantoivat ja Absoluuttisen Nollapisteen tuotanto on stereoissa viihtynyt; on se kumma miten vuosi vuodelta korkeammalle bändin albumien henkilökohtaisella ranking-listallani nousee vuonna 2007 julkaistu iiris, tuolloin kai jonkinlaiseksi välityöksi syyttä suotta suuren yleisön (ja vähän minunkin) tasolta leimattu.

Melkein sarjakuviakin piirsin tänään, mutta sitten kuulin että tuttu oli muuttamassa samaan rappuun pari kerrosta alemmas. Kävin jeesaamassa minkä kykenin. Keitin muuttokahveetkin päälle. Sitten sohvalle päivätorkuille. On sairaslomassa jotain omituisen levollistakin tavallaan.


15.7.13

Poksuvarvas

Tässähän kasvaa hiljalleen jännitys sen suhteen, onko huomenna lomaltapaluun kohde duuni vaiko sittenkin terveyskeskus. Pian viikon jyllännyt flunssa senkun porskuttaa, oireista epäilen poskiontelon- tai korvatulehdusta tai molempia. Jälkimmäisestä olisikin aikaa. Lapsena se oli jokatalvinen riesa melkein teini-ikään asti mutta loppuipa lopulta. On kyllä muutamia kauhukuvia jäänyt äärimmäisen tuskallisista toimenpiteistä, joille maalaiskunnan toistaitoiset terkkatädit alistivat. Pikkaisen on meininki parantunut, onneksi, minkä on nyt huomannut kun isossa kaupungissa oman lapsen kanssa on korvia hoidatettu.

Suoritan aikani kuluksi jälleen kulttuuriarkeologiaa: toin kesävarastolta ikimuinaisen MikroBitti-kokoelmani, mikä tarkoitaa käytännössä vuosikertoja 1986-1988, lisättynä kolmella numerolla mallia -89 ja muutamalla aiemmalla. Luen niitä läpi aivan hölmistyneen ihastuksen vallassa. Voi aikaa kun tietokoneet olivat underground-kulttuuria! (tai siis mikrot, kuten kotikoneita tuolloin kutsuttiin) Vanhin omistamani lehti on numero 4/1984, jonka olen melkein-kahdeksanvuotiaana kätösiini saanut, ja kun sitä nyt selailin ties kuinka monen vuoden jälkeen, muistin aina mitä jokaisen sivunkäännöksen jälkeen on edessä. Hyvin se on mieleen syöpynyt. Tuo tietotekniikan hämmästyttävä maailma!

Numeron ehdoton pääartikkeli on monisivuinen "Valintaopas mikron ostajalle", olihan joulu tulossa. (Bitti aloitti ilmestymisensä vuonna -84, joten neljäs oli vuoden viimeinen numero) Ei vähempää kuin 27 eri tietokonetta huolellisesti kaikkine ominaisuuksineen taulukoituna, järjestettynä halvimmasta (Sinclair ZX81, 495 markkaa) kalleimpaan (Sinclair QL, 4950 markkaa). Onpa mukana tuo itsellenikin pian joulukuusen alta paljastuva Salora Fellow, kolmanneksi halvin, mutta mitä tästä taulukosta opinkaan: peräti kolmen ja puolen megahertsin prosessori laitteessa sentään, ei se ihan mopokone ollut... Kuusnelonenhan porskutti (kuten vielä Commodore 128:kin) sillä yhden Mhz:n prosessorillaan hamalle 90-luvulle asti. Sellaiset vielä tässä valintaoppaassa mukana olevat koneet kuin vaikka Micro-Professor, Panasonic, Triumph ja Micro-Bee olivat kyllä jo seuraavaan jouluun mennessä tyystin kadonneet. Niinhän niitä tippui ihan tasaiseen tahtiin tuolloin, uusia tuli tilalle koko ajan vähemmän.

Bittiposti-palstalla nimimerkki "64 on PARAS" toivoo lehteen palstaa, joka sisältäisi niin pelivinkkejä kuin peliennätyksiäkin. 'Esittämäsi idea on hyvä', vastaa toimitus, ja seuraavan vuoden kolmannessa numerossa sitten saikin Peliluola alkunsa. Mutta ohjelmalistaukset sentään ovat jo alkumetreillä mukana, näpyttelinpä itsekin vähäpoikana tästä numerosta löytyvän pelin "Pommeja ja ilmatorjuntaa" Fellowiini, muistaakseni siinä neliö kiisi ruudulla ja pudotteli pisteitä... No mitä voi odottaa puolen sivun mittaiselta Basic-listaukselta, tuntuipa silloin ikuisuudelta sen koneelle kirjoitus. Mitä se sillä kaamealla piippailevalla kuminäppiksellä varmaan olikin.

Silti ehdottomasti parasta tässä lehdessä: artikkeli "Tuulimittari 50 markalla Commodoreen", jossa tee-se-itse-miestä opastetaan väsäämään hyödyllinen (?) tuulimittari kuusneloseen käyttäen muovista juustorasiaa (!), pingispalloja, hitsauspuikkoja, hartsiepoksiliimaa, infrapuna-anturia (!!), transistoria ja ties mitä saakelia. Kytketään kätevästi joystick-porttiin ja jätetään ulos viipottamaan. Tuulen voimakkuudet näkyvät sitten ruudulla, tosin tietokonetta ei sitten enää voi käyttää muuhun. Jonkinlaista kadonnutta pioneerihenkeähän tuollaiset projektit huokuvat; tietokone on vain työkalu muiden joukossa, väline, jonka alan miehet runnovat helposti uuteen uskoon ja mihin käyttöön ikinä haluavatkaan. En kyllä voi käsittää miksi kukaan olisi tuota tehnyt (paitsi artikkelin laatija tietty), mutta kun lehti nyt ensi vuonna viettää 30-vuotisjuhlaansa, olisi mielestäni ehdottomasti paikallaan jonkinlainen Best of -tyylinen artikkelikokoelma, ja "Tuulimittari 50 markalla Commodoreen" olisi heti siinä alussa kunniapaikalla.

No niin, taas pitää niistää. Ja korvissa soi, eikä muuta sitten kuulukaan. Mikäs se oli se työterveysaseman numero?

"Poksuvarvas" on muuten osa sitä sanastoa, joka kehittyi kun vietin loman enimmäkseen kahdestaan kuusivuotiaan kanssa mökillä. Se on varvas jota käytetään saippuakuplien poksauttamiseen, tietenkin, höhlät.


13.7.13

Rinnassansa tunsi kummaa (y)leisku(ku)ntaa

Palasin maalta tänne kaupunkiin ja vietän aikaa maaten kotona korkeassa kuumeessa, joka öisin nousee huippulukemiin, helteisen päiväajan pysyttelee tuossa kolmeseiskapuolen tuntumassa. No, sentään asuntoani viikon käyttäneet pääkaupunkimatkailijat tekivät lähtiessään kaksi pellillistä pizzaa, että ei tässä nälkään kuole, joskin ehkä muuhun. Oliko loma antoisa? Ehkä. Tapasin jonkin verran ihmisiä joita liian harvoin tapaa. Luin tolkuttomasti kaikkea, makasin riippumatossa helteessä, vähän uinkin, ennen kaikkea pienensin (no en ihan yksin sentään) yhden satavuotiaan koivun monihaaraisesta rungosta klapeiksi. Elämänfilosofiani: mikään fyysinen ei ole sen nautinnollisempaa kuin puun pilkkominen. Paitsi syöminen voi olla, joskus, jos on oikein hyvää ruokaa ja on oikein nälkä.

Näin myös nanduja ja guonakoja, mikä loman sivistysannokseksi laskettakoon. Nyt palattuani huomaan unohtaneeni jokaisen niistä asioista, joista tänne piti kirjoittaa. Eivätpä tainneet järin tärkeitä olla.


16.6.13

Yks lokinkatku

Kesän kunniaksi poistuin eilen Facebookista. Tapahtumaan ei liity dramatiikkaa; pikemminkin kyllästyneisyyttä, viisi ja puoli vuotta siellä kuitenkin jo roikuin. Olin nokkeluuspäivittäjä: yhdestä neljään kertaan viikossa lisäsin sinne jonkin yleensä pitkään harkitun lausahduksen, joka toisinaan liittyi päivittäisiin tekemisiini, toisinaan antoi vaikutelman että liittyi, muttei kuitenkaan. Mutta halusin että minusta tykättiin. Koska Facebookissa on kyse viihtymisestä, enkä minä oikein enää viihtynyt. Seurasin ystäväni lomamatkaa Kreikasta. Hän päivitti joka päivä tukun kuvia, kirjoitteli kuulumisia, kommentoi muiden statuksia. Oli kuin ei olisi kaukana ollutkaan. Minä pyrin lomallani juurikin etääntymään kaikesta mediasosiaalisuudesta. Tekisi mieli jättää puhelinkin kaupunkiin kun lähden, mutta saahan sen sentään halutessaan pois päältä.

Edellisen päivityksen olin tuskin julkaissut, kun neljä sadebiisiä hyllystä muistui mieleen: Beatlesin Rain, Nick Caven The Carny ("And the rain it hammered down..."), Placebon English summer rain ja Tom Waitsin A Little rain. Mutta tänään olen ekaa päivää kesälomalainen, ja aurinko näyttää paistavan. Here comes the sun.

14.6.13

Vain ihminen polkee paikallaan

Taivas laskee vetensä harmaan Töölön ylle, minun kesälomani alkaa viikonloppuna. Olen kasannut asioita taas niin paljon sisälleni, että eilen oli pakko heittäytyä sohvalle pitkäkseen keskellä päivää kun näkökenttä kapeni suppiloksi ja sisällä jyski hiljalleen kiihtyvä sementtimylly, joka pakkasi tuotostaan suoniin; olin sameampi kuin ympäröivä todellisuus. Suljin silmät. Kelluin jonnekin kauas, mutta palasinkin vielä, sentään.

Poikkesin Turussa, vietin jotenkin älyttömän mukavan päivän, vaikken lopulta paljon paikallisia nähnytkään, mutta kesällä on aikaa lisääkin. Onhan? Mutta Logomo oli kyllä jotenkin niin tyypillisen turkulainen pompöösissä turhuudessaan että huh huh. Toisaalta pidän Turussa siitä, että siellä päättäjät tekevät koko ajan kaikkea hönöä. Helsingissä suuntaus on vain kohti masentavuutta; siellä susirajalla (Turku on sitä Helsingistä nähtynä) sentään ollaan rehellisesti tolloja. Siitä seuraa monesti jotain hyvääkin. Mihin tosin Logomo ei lukeudu.

Tähän harmauteen kissakin nukahti. Nyt pitäisi kuunnella kaikki levyhyllystä löytyvät sadeaiheiset kappaleet putkeen: OSIn Standy (Looks like rain), Nitsin Rainfallagain, Eppu Normaalin Suolaista sadetta, Leonard Cohenin Last year's man ("The rain falls down on last year's man..."), Juicen Edestakaisin (Laihia - Heinäpää) ("Satoi niin että otsanahkamme ois saanut kateelliseks mateen..."), Lapinlahden Lintujen Sateet tulevat, Led Zeppelinin The Rain Song, Mewin The Seething rain weeps for you ja tietenkin se yksi Tommi Liimatan soolobiisi. Äkkiseltään muistettuna ainakin nämä.

Muutama päivä sitten katselin puistossa, kun varis söi lokinpoikasen. Ei se välittänyt vähääkään ympärillään riehuvista puolustajista, jotka läiskivät sitä siivillään. Saalis tuskin näkyvästi nokastaan pilkottaen se kohosi laiskasti siivilleen ja loittoni metsikköön. Ehkä sillä oli lapsia ruokittavanaan.

8.6.13

Ajan

Kirjastosta tarttui pari viikkoa sitten mukaan Stephen Kingin kohtuullisen tuore tiilisjärkäle 22.11.63, jonka otsikosta voi näppärästi päätellä sen käsittelevän Kennedyn murhaa tuona samaisena päivämääränä Dallasissa. On ollut tapana lukaista noita Kingejä edelleen jos satun niihin kirjastossa törmäämään, mutta kyllähän nuo ovat olleet pikemminkin ajantappolukemista viime vuosina kuin mitään kovin antoisia kokemuksia. Siksi 22.11.63 olikin niin positiivinen yllätys: ensimmäinen aidosti viihdyttävä King sitten - ohhoh, muistankohan edes. Vuoden 2002 Buick 8 oli hyvä, mutta edellinen todella koukuttava King on kyllä ollut Pedon sydän joskus viime vuosituhannen lopulla.

Tästä nyt lukemastani pidin muutamasta erityisestä syystä: ensinnäkin tarinan sijoittuminen menneeseen sopii Kingin tapaan kirjoittaa. Ei voi mitään, Stephen on jo eläkeikäinen mies, ja mitä modernimman aihepiirin parissa hän on viime vuosina pakertanut, sitä onnettomampia ovat olleet aikaansaannokset. (Unensieppaaja ja Kuulolla ovat esimerkkeinä sieltä pahimmasta räpellyspäästä) King on itse kasvanut lapsesta aikuiseksi 1950- ja 1960-luvuilla, ja sen huomaa. Tuo rapiat puolen vuosisadan takainen Amerikan syrjäkylä on se oletusarvoinen King-kirjan sijainti, josta poikkeaminen voi vielä olla ok (myönnetään että hänen 70-luvulle sijoittuvat ensimmäiset romaaninsakin ovat pääosin hyviä, mutta tuolloin hän olikin aloitteleva ja näyttämishaluinen kirjailijatulokas), mutta harvoin mitään enempää. 50- ja 60-luvuilla King on kotonaan. Hän katsoo tuota aikakautta lapsen kaikennäkevin silmin, ja minä kadehdin suunnattomasti hänen kykyään tuoda se maailma sanoiksi. Toisaalta juuri tuohon aikakauteen sijoittuva King on tarinankerronnallinen kotiinpaluu myös tottuneelle King-lukijalle; niin paljon laatuaikaa niissä tarinoissa on tähän mennessä viettänyt. Ja onhan tuota aikaa yhdessä mennyt: kun 80-luvun lopulla siirryin kirjaston nuortenosastolta aikuisten puolelle, oli Kingin Christine kaikkien aikojen toinen lainaukseni sieltä. Ray Bradburyn Fahrenheit 451 oli ensimmäinen, kuten olen täällä joskus aiemminkin muistellut.

Aikakauden ja lukijaturvallisuuden lisäksi 22.11.63 viehätti tietenkin suuresti aikamatkustusteemansa ansiosta. Olen suuri aikaharppailutarinoiden ystävä, ja 22.11.63 oli monin tavoin suorastaan priimaesimerkki hyvin suunnitellusta aikamatkajuonesta: nostalgiaa ja ulkopuolisuutta sopivassa suhteessa, historian vääjäämättömyyttä, arkipäivän pienten erojen suuri merkitys ja jatkuvia alati pinoutuvia paradokseja. Voisin hyvin kuvitella, että 50-luvun lopulle pulpahtava vuoden 2011 ihminen (minun ikäiseni päähenkilö vieläpä, samaa vuosimallia!) pitäisi maailmaa ensinäkemältä neitseellisenä paratiisina; bensakaan ei maksa käytännössä mitään!

(Tässä välissä kävin ostamassa auton. Olen omistanut auton tasan kerran aiemmin: 18-vuotiaana ostin tulipunaisen Fiatin, jonka vuonna 2003 lopulta vaihdoin kaverin toimivaan Commodore kuusneloseen. Tämä nyt hankkimani on sekin tulipunainen Fiat. Kohta sillä ajan, siitä päivityksen otsikko.)

Ajan käsittämättömyys on minua alati narratiivisessa taiteessa kiehtova teema. Mieleenjäävimmät parin viime vuoden aikana näkemäni elokuvat ovat juurikin aikamatkustusaiheisia, Duncan "David Bowien poika" Jonesin Source code oli hivenen kyseenalaista loppuratkaisuaan lukuunottamatta loistava, ja espanjalainen Los Cronocrímenes vallan hykerryttävän hieno; jälkimmäisessä etenkin kiehtoo tuo aikaharppailun väistämätön paradoksaalisuus: päähenkilö ei koskaan joutuisi tilanteeseen, jossa palaa ajassa taaksepäin, ellei olisi tulevaisuudessa palannut ajassa taaksepäin... Suosittelen myös elokuvaa Primer, mutta varoitan: kärryillä ei pysy. Sehän siitä niin julmetun hauskan tekikin.

David Bowien pojasta tuli mieleeni, että hiljakkoin huomasin Stephen Kingin molempien poikien olevan nykyisin kirjailijoita. Joe Hill on jopa spesifisti kauhukirjailija, Owen sentään näyttäisi pyrkivän laajempaan genrespektriin. Varsinaista kapinointia tuokin! En ole tuotoksiaan lukenut, mutta minua epäilyttää kuinka paljon he ovat joutuneet esiin päästäkseen taistelemaan. Toki voidaan nähdä kuuluisan isän (on heidän äitinsäkin kyllä kirjailija) varjosta esiin nouseminen taisteluna, mutta rikkaista oloistahan he ovat peräisin, ja kirjallisuuspiireissä lapsuutensa viettäneet. Taiteen eteen on kärsittävä! Stephen sentään eli vuosikaudet asuntovaunussa köyhyysrajan alapuolella, kävi päivät töissä elättäkseen lapsensa ja öisin nakutti epätoivoisena romaaneja, joista Carrie sitten lopulta löi läpi... Ja kyllähän tuo taistelu elintilasta noista Stephenin alkupään romaaneista huokuu. On eräänlaista ajankuvaa jopa.


29.5.13

Tietokonepelihistoria, osa 6

Tietokonepelin on mahdollista olla taideteos siinä missä esimerkiksi elokuvan, vaikka kummankin lajin suhteen näin taitaa tapahtua harvoin. Erityisesti nykyisin kaavoittunut massatuotanto ohjaa niitä onnettomia, jotka markkinavoimien loputtomaan nälkään pyrkivät luomaan uutta henkistä vatsantäytettä. 1980-luvun alkupuoliskolla tietokonepelit olivat ilmiönä uusi, ja teollisuudenalana vinhasti kasvava. Vallinnut vapaus oli suunnaton: pelin saattoi koodata kotonaan muutamassa viikossa, kiikuttaa sen kustantajalle ja tienata omaisuuksia. Ei ollut vielä vakiintuneita lajityyppejä, ei odotuksia. Ne muodostuivat hiljalleen, ihan kuin elokuvallekin, ihan kuin tallenteina myytävälle populaarimusiikille, kaikki luova toiminta lajitellaan, luokitellaan, kahlitaan.

Pelit kasvoivat yksinkertaisista leluista monimutkaisiksi harrasteiksi, ja jossain tämän kehityskaaren käännekohdassa satuin itse olemaan paikalla, loppujen lopuksi vain muutaman vuoden, mutta ne sattuivat olemaan kriittisiä kasvuvuosia. Entä jos olisin syntynyt viisi vuotta aiemmin? Olisin ollut jo yläasteella kun kuusnelonen alkoi yleistyä; en olisi siihen junaan ehtinyt. Ihmistä määrittää sattuma. Olen nostalgisoinut nuo tietyt vuodet, niiden tiettyjen vuosien pelit, jotka saattoivat hetkeksi kasvaa harrastusmaisesta ajanvietteestä pakkomielteenomaiseksi puurtamiseksi, mutta eivät lopulta koskaan vieneet miehenalkua kokonaan mennessään.

Edellinen osa päättyi lähes kymmenen vuoden taakse. Mitä sen jälkeen on tapahtunut? Pelit ovat kehittyneet suunnattomin harppauksin, joista tuskin olen tietoinen. Pelit näyttävät eläviltä nykyisin, en tunnista niistä enää sitä konetodellisuutta, joka aikoinaan viehätti. Kynnys edes harkita minkään nykypelin ääreen asettumista on kilometrin korkuinen; ei minulla olisi aikaa, ei oikeastaan haluakaan enää. Vuonna 2006 Carmabal lainasi minulle Neverwinter Nightsin, jonka tarinaan ja kauniin elävään mikromaailmaan upposin noin viikoksi joka hetki tietäen, että tämä minä hetkenä tahansa jäisi, ja jäihän se. Niin kaunis ja kiehtova kuin peli olikin, ei se jaksanut aikuista enää tempaista mukaansa samalla tavoin kuin vaikkapa hyvä kirja. Tai etenkin juuri hyvä kirja.

Mutta 2000-luvun kuluessa myös toisenlaiset pelit ovat yleistyneet, ja vinhasti sittenkin. Netti on täynnä nopeita ja yksinkertaisia selainpelejä, nykyisin puhelimetkin kuulemma, vaikka omassani onkin vain yksi rupuinen Space Invaders -klooni. Ne oikeastaan muodostavat kuluneen vuosikymmenen pelaamishistorian kohdallani: oi miten loputtomasti esimerkiksi edelleen verkosta löytyvät Makos ja Bola venyttivätkään proseminaaritutkielmani valmistumista! (kuten myös baari-illat; ei tosiaan pidä unohtaa baari-iltoja) Ja Bookworm. Jestas. "Vielä yksi peli" -efekti pahimmillaan iski juuri tätä klikkaillessa, niin tyhjäpäistä, niin helppoa, niin addiktoivaa. Syystalvella 2006, kun puolison kanssa odoteltiin lasketun ajan hidasta lähestymistä, tuli molemmille tutuksi Neko-Games. (varsinkin aivan mahtavan simppeli Lemmings-henkinen Neko-juppiki! Ja nopeatempoinen Guruguru-neko!) Oliko muitakin tuolloin? Luulen että oli, mutta toisaalta ihan pelikorteillakin läiskittiin Canastaa. Jotenkinhan se aika piti saada kulumaan. Mutta tuostakin on kuusi vuotta ja risat. Mitä pelaan nykyisin? Mitä simppeliä klikkailupeliä olen viimeksi pelannut? En edes muista. Siitä täytyy olla kuukausia.

Ja siinähän se sitten olikin. Äärimmäisen simppeleistä Saloran arcade-kopioista lähdettiin liikkeelle, äärimmäisen simppeleihin yhden klikin ihmeisiin on päädytty. Välissä luotiin maailmoja. On kaiken tämän tekstin jälkeen tyhjä olo. Koko vuodatus, kuten ensimmäisessä osassa mainitsin, sai alkunsa siitä keskittyneestä ulkomaailman unohtavasta innosta, jolla näin tyttäreni uppoavan Angry Birdsiin. Eivät tietokonepelit ole nykyäänkään uhka. Niiden vaikutuksesta nuorisoon puhutaan täsmälleen samoin sanoin kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja niitä harrastaneetkin ovat täällä edelleen, osa meistä ne kuviot jo kauas taakseen jättäneenä.

Ei se ainakaan sen hullumpi harrastus ollut kuin partio tai kitaransoitto, sitä minä lähinnä vaan.


26.5.13

Tietokonepelihistoria, osa 5: "Taantumaa ja takapakkia"
(Sisältää myös suunnittelemattoman lisäyksen!)

Näillä main lienee hetkeksi syytä pysähtyä ja pohtia kaiken tarkoitusta. Miksi juuri tietokonepelit? Eksistentialisti minussa kohauttaa olkiaan - miksi ylipäätään mikään ihmiselämässä. Harva asia on kiinni muusta kuin sattumasta; ja vaikka olen saattanutkin antaa kuvan, etten kasvuiässäni muuta tehnytkään kuin pelannut, on kuva tietenkin väärä. Tuolloin aikaa oli enemmän. Päivät olivat loputtomia. Ja kun tietokoneen sulki, lähti yleensä ulos. Kavereiden kanssa pyöräiltiin radan taakse santamontulle ajamaan rallia, tai polttamaan sanomalehtiä jalkkiskentän laidalle, tai heittämään papatteja naapuruston ikkunalaudoille. Ah, nuo kurittomat kaksitoistavuotiaat hupaisine kommervenkkeineen!

Tietenkin pelien viehätyksen voi tylsästi nähdä ihmisolennon myötäsyntyisenä taipumuksena eskapismiin. Nykyäänhän kaikki pelaavat. Ei olisi 80-luvulla tullut kuuloonkaan, että eduskunnan istuntosalissa olisi Winter Gamesiä veivattu! (se olisi myös ollut hankalaa, kun olisi pitänyt televisiot ja jatkojohdot ja kaikki sinne roudata) Jo ala-asteella himopelaajia, alan omasta mielestään asiantuntevia harrastajia siis, katsottiin karsaasti. Toki monen kotona oli kuusnelonen tai joku rupumpi rakkine, mutta annas olla jos tosissasi keräsit pelejä, tunsit niitä kymmeniä ja satoja nimeltä, tilasit (auta armias) MikroBittiä (olin luokallani ainoa), niin sinä olit - - mikä sana tuolloin oli käytössä? "Nörtti" on vasta 90-luvun lopun keksintöä. En enää muista, joka tapauksessa tietokoneen säännöllinen käyttö ylipäätään oli paheksuttavaa. Hauskaa, innovoivaa, äärimmäisen kiinnostavaa - - ja hylkiöksitekevää.

Alakulttuurivaihe jengisotia muistuttavine demoscenekuvioineen sai itsenikin näkemään pelit jotenkin säälittävinä parin vuoden ajan, mutta kyllä ne sieltä palasivat, ja edellisosassa käsittelemäni PC-pelaamisen vuodet olivat mukaansavievyydessään niin intensiiviset, että hyvin monessa mielessä polttivat kiinnostuksen digitaalista pelaamista kohtaan loppuun.

En tosiaan ole pelannut melkein mitään vuoden 1996 jälkeen julkaistua peliä. Kahdeksan vuotta sitten upposin yhden intensiiviviikonlopun ajaksi Grand Theft Auto -sarjan silloin viimeisimpään osaan, ja eräs toinen peli yritti vietellä vuonna 2006 (siitä seuraavassa osassa). Historiakatsaus siis päättyy, niinkö? Ei sentään. Kuten olin alussa pointtiin pääsemässä, on jostakin löydyttävä syy. Minun syyni on toki osaltaan ollut yhdistelmä niitä tavallisuuksia: viihtyisä ajanviete, pako arjesta, tekniikan viehätys. Mutta koen oman persoonani pakkomielteisen taipumuksen uppoutua johonkin myös varsin oleelliseksi. Varsinkin kuusnelosaikana minua kiinnostivat itse pelin ohella kaikki siitä saatavissa oleva data: tekijät, julkaisuvuosi, kustantaja, kriitikkovastaanottoa unohtamatta. Laadin omia listoja niin paperilla kuin alkeellisilla tietokantaohjelmillakin. Oli tärkeää luetteloida ja tietää, ja kun nyt olemme todenneet aktiivipelaamiseni päättyneen vuonna 1996, arvaattekin seuraavan: jotain oli tultava tilalle. Huomasin yhtäkkiä omistavani cd-soittimen, ja aloin pää edellä syöksyä populaarimusiikin maailmaan, josta en tuolloin tiennyt niin kertakaikkisen mitään. Ja yhtäkkiä olin jälleen uppoutumassa listoihin, historiikkeihin, diskografioihin, toki sillä erolla aiempaan, että tietoa oli saatavana mielipuolisesti verrattuna tietokonepeleihin. (tuskin vähiten sen vuoksi, että myös internetitin itseni tuolloin) Ei ihme että pelit jäivät laakista. Esimerkki: syvästi ihailemani Doom-sarjan jatko-osa Quake oli elänyt huhuina koko vuoden 1995, ja deathmatch-toverini kanssa odotimme sitä kuin kuuta nousevaa. Shareware-versio Quakesta ilmestyi sitten joskus keväällä 1996, ja kaverin koneessahan se sitten saman tien pyöri. Kuulemma. En ole tähän päivään mennessä koskaan edes nähnyt koko peliä; ei vain kerta kaikkiaan kiinnostanut enää. Musiikki vei.

Ja kirjoittaminen tietenkin, kuten viimeksi taisin mainita, mutta se oli enemmän oman persoonan ulostuloa lapsuusnaamion takaa kuin oman pakkomielleoireen lääkitsemistä, mutta itseanalyysille on aikansa, ja jätettäköön tämä nyt tuonnemmaksi kuitenkin.



Suunnittelematon lisäys:

Tuota päivityksen alkuosaa kirjoittaessani alkoi verkkokalvoilla vilahdella kuvia laskeutuvista ufoista, silvotusta nautakarjasta ja pienistä harmaista olennoista. Taasko, ehdin ajatella, kunnes tajusin muiston olevan tällä kertaa digitaalinen: alitajunnasta ponnahti esiin vielä yksi oleellinen PC-kauden peli. Hämmennyin siitä, että UFO: Enemy Unknown oli ylipäätään voinut unohtua. Pelasin sitä todella intensiivisesti aikani, mutta kas tässä yhtymäkohta tuohon tämänkertaisen osion alkupuoleen - tuon kiihkeän uppoutumisen on täytynyt olla hirveän lyhyt. Veikkaisin kesää 1994, mutta varmaksi en sano. Olin joka tapauksessa jo jossain määrin sinut isomman masiinan kanssa, ja UFO oli varmaankin monipuolisin peli johon addiktoiduin, oli strateginen osuus budjetinhallintoineen ja hankintoineen, oli lievää tukikohdan rakentelua, maailmanlaajuista tutkantarkkailua hävittäjätaisteluineen ja tietenkin pelin sydän; hiuksianostattavan hirveätunnelmainen maantasotaistelu, jossa usein tuli turpaan niin että soi.

Mutta tosiaan. Keski-ikäisen työssäkävijän aika lorottaa kuin hirven virtsa suonsilmään, ja tuolloin, vielä kahdenkympin kynnykselläkin, se oli loputtomasti venyvää tahnaa. Kaksi ja puoli vuotta kestänyt PC-pelaamisen kausi sisälsi kaiken sen, minkä viime jaksossa luettelin, ja silti sinne joukkoon mahtuu vielä UFOkin, aivan äärimmäisen keskittynyt ajanjakso, jonka lopulta katkaisi piratoituun peliin sisältynyt bugi, joka muistaakseni teki elävien alieneiden säilyttämiseksi rakennetut tilat toimimattomiksi ja esti pelin läpipääsyn.

UFOa moitittiin (taisi olla itse Niko Nirvi Pelit-lehdessä) lajityypilleen tavallisesta persoonattomuudesta. Tottahan sotilailla oli nimet ja sen sellaista, mutta heistä ei muodostunut todellisia henkilöitä. No ehkä ei Petteri Peruspelaajalle, mutta omalla kohdallani viittaan viimeksikin esillä olleeseen tapaani kadota peleihin kuin tarinoihin. Randomilla arvotut nimet ja naamat muuttuivat henkilöiksi, joiden välille ajatuksissani kehittyi suhteita ja tarinoita, ja muistan pelanneeni muuten hyvin sujuneita tehtäviä uusiksi vain siksi, että yksi alusta asti mukana ollut sotamies oli saanut luodin rintaansa. Pelissä oli toki oikea juonikin, mutta minulle se oli lopulta toisarvoista, enkä tiedä olisinko jaksanut alati vaikeammaksi käyvää invaasiota vastustaa loppuun asti pelin toimiessakaan.




Harpataan vuoteen 1999. Olen Turussa, asun avopuolison kanssa Aurajoen rannalla, ja vanha IBM:ni on vaihtunut Compaq-läppäriin, joka on käytännössä kirjoituskone, jossa on nettiselainkin, mutta vielä vuonna 1999 internet on aika tylsä paikka ja siellä tulee käytyä harvoin. En edelleenkään pelaa paljon, mutta kaksi peliä ansaitsee erityismaininnan: omalla koneella Windowsin Entertainment Packiin sisältynyt Tetris, joka käynnistyy aina kun tekstintuotossa on suvantovaihe tai muuten tekee mieli nollata aivot, ja puolison pöytäkoneelle asentamani Worms (se alkuperäinen, muistattehan), joka käytännössä ajaa samaa asiaa ja jota heitän erän tai pari harva se päivä ilman mitään erityisiä tavoitteita tai ambitioita. Ja koska aika on nyt aloittanut alati nopeutuvan virtauksensa, on tämä näennäisen olematon vaihe pelaamishistoriassani oikeastaan pisin yhtenäinen vaihe; epävaihe, joka ei päättynyt. Valehtelematta voin ainakin sanoa, että Windows-Tetris ja DOS-Worms ovat eniten pelaamani pelit kautta historian. Mutta tietenkään se ei enää ollut sellaista viehtymistä pelien maailmasta, tekniikasta, tarinoista nyt varsinkaan. Nämä pelit olivat samaa kuin TV:n tuijotus. Väsyneen hyytynyttä valumista ruudun äärellä sen jälkeen kun kaikki tärkeä on tehty...

...mutta pari poikkeusta sentään rikkoo tämän näennäiskooman. Ensin kuusnelonen, kyllä vain, tuo vanha sotaratsu teki paluun elämääni vuonna 2003, jolloin ronttasin koko höskän lisälaitteineen ja disketteineen maaseudulta Turkuun opiskelija-asuntoon puolison kohtalaiseksi kauhuksi (erosimme vuotta myöhemmin), ja vaikken enää muista tarkkaa syytä tälle päähänpistolle, huomasin yhtäkkiä löytäväni aikaa nimenomaan niille peleille, joita olisin halunnut pelata "silloin joskus", mutta joihin koin olevani liian kärsimätön. Tämän jotain vuoden ja kahden väliltä kestäneen paluuvaiheen aikana opiskelin Geoff Crammondin upean Sentinelin lopulta suhteellisen yksinkertaiset säännöt ja pelasin sitä muutaman kesäyön läpeensä. Tutustuin Snaren piinallisen haasteelliseen pirullisuuteen. Ja hukuttauduin Wizballiin syvemmälle kuin koskaan, päässen siinä pidemmälle kuin milloinkaan. Tarkkasilmäiset huomannevat, että tämä vaihe osuu jo yksiin Silmänkääntövankilan olemassaolon kanssa. Aivan totta. Sentinel jopa mainitaan kaikkien aikojen neljännessä blogipäivityksessäni. Olen vieläkin vaikuttunut Mr. Crammondin ohjelmointikyvyistä: kymmenentuhatta suhteellisen laajaa kokonaan kolmiulotteista maastoa kerralla 64 kilotavussa muistia on jotain hippasen hämmentävää.

Mutta aika aikaa kutakin. Seuraavaan vuoteen mennessä tuntui että olin paluunostalgiani jo viettänyt, kuusnepa vetäytyi jossain muutossa laatikkoon palaamatta enää, nykyisin se on kesämökillä vintinportaikossa. Yllä mainitsen kuitenkin pari poikkeusta, ja se toinen on seikkailupelit; kyllä vain, juuri sellaiset kuin Indiana Jones & The Fate of Atlantis. Kävi nimittäin niin, että puolison pikkuveli oli kova pelimies (ainahan ne), ja toimitti meillekin muutaman tuoreehkon seikkailupelin kun vastasimme myöntävästi kysyttäessä kelpaisiko. Noina 2000-luvun alkuvuosina tuli pelattua läpi Discworld II, Kyrandia 3 ja jumalattoman vaikea mutta muuten vaikuttava Death Gate. Monen vuoden tauon jälkeen (Worms ja Tetris poislukien) PC-pelaaminen uudella tehokkaalla koneella ja uusien aina vain kehittyvämpien pelien parissa (nyt ne kaikki jo puhuivat!) oli tietysti tietyllä tavalla taas uutuudenviehättävää, mutta muistan myös että uuvuttavaa. Varsinkin Kyrandia imi voimavarojani; ratkaistiin sitä vuoroin yksin ja yhdessä, ja aluksi niin valloittava pelimaailma alkoi jokseenkin puuduttaa, käydä työstä jos ilmaisu sallitaan. Olimme molemmat yliopisto-opiskelijoita ja jo silloin huomasi sen, että aika oli muuttunut kulutustuotteesta arvotavaraksi. Nykyään en enää käsitä ollenkaan, miten aikuisilla ihmisillä on aikaa pelata. Se oli silloin jo hankalaa, siis jos tosissaan keskittyä halusi. Nuo kolme peliä pelattiin läpi, enemmänkin olisi ollut tarjolla, mutta emme jaksaneet enää.

Eli kun alussa sanoin, etten ole juurikaan pelannut mitään vuoden 1996 jälkeen julkaistua, se oli kurja vale tietenkin. Mutta en keskittyneesti ainakaan. En uppoutuen, pelin maailmaan eläytyen. En väitä etteikö se vieläkin onnistuisi, jos tosiaan löytyisi sopiva peli ja sitä paljon puhuttua aikaa. Kenties eläkkeellä sitten.

Olemme nyt noin vuodessa 2004. Seuraava osa on saagan viimeinen, koittakaa kestää.