20.12.12

Hän sydän hän

Mannerheimintiellä sijaitsevassa liikenteenjakajassa osapuilleen Kuusitien ratikkapysäkin kohdalla on pahvinen sydän, jossa lukee Sari & Tero. Se on ollut siinä kesästä 2011, yhä hyvässä kunnossa. Se on varmaan maamme keskeisin hääpahvisydän, ja siihen sekin on silti unohtunut. Monet suhteet hiipuvat nopeammin.

Mitäköhän Sarille & Terolle nykyään kuuluu?


17.12.12

Laavalampumpi

En tiennyt että itsensä voi unohtaa. Että kaiken oppimansa jälkeenkin voi vielä eksyä omaan arkipäiväiseen mitättömyyteensä siinä määrin, että koko elämänsä jättää epähuomiossa  kirjastokassin pohjalle tai hissiin.

Olen saavuttanut hypertarkkailijan tilan. Yritän olla keskittymättä siihen, miten älytöntä on, että jotkut tyypit menevät studioon, soittavat musiikkia, joku lauleskelee, se tallennetaan. Sitten tallennetta voi kotonaan kuunnella, ilman että ajatteleen miten hölmöltä se on näyttänyt siellä studiossa laulaessaan, aikuinen ihminen sentään. Siis yritän, mutta en oikein enää osaa. Kaiken järjettömyys on koko ajan hiipimässä taustalta etualalle. Katson kirjahyllyni sisältöä ja mietin miksi minun pitäisi lukea mitä joku palkkiorahojen toivo silmänkiiltonaan on joskus kirjoittanut. Fiksuudestaan varmana latonut peräjälkeen sanoja joita painokoneet ovat sitten syytäneet paperille ja koteihin. Istun sohvalla, luen kirjaa, lauseet soljuvat jälkiä jättämättä ohitseni, sen sijaan näen koko ajan ihmisen kirjoittamassa, miettimässä, tekemässä tietoisia sanaratkaisuja. Huomaan kirjan kielessä epätyypillisen ratkaisun ja ajattelen: ahaa, tuossa kohdin on toimittajan tekemä muutos. Enkä muistaisi mitä viimeisen viiden sivun aikana on sisällöllisesti tapahtunut jos joku kysyisi. Mutta eihän kukaan koskaan kysy.

Katson tv-sarjaa. Näen lavasteet, ajattelen miten monta kertaa tätä kohtausta on harjoiteltu, mietin miltä näyttelijästä on tuntunut, mitä hän on ajatellut, huomaan kahvini jäähtyneen, jään katsomaan vahingossa ikkunaa, lumi leijuu hiljalleen ja minä ajattelen miten kova ikävä minulla jatkuvasti on enkä sitäkään saa ääneen sanotuksi.


1.12.12

Tietenkin ne tulevat

Kävin jokunen päivä sitten tyttären kanssa Sederholmin taloon hiljakkoin avatussa Helsingin kaupunginmuseon uutukaiskohteessa Lasten kaupungissa. Oli aika mukava paikka, joka tosin muutamin paikoin muistutti enemmän kuin vähän Vammalassa jo vuosia nököttänyttä Herra Hakkaraisen taloa - no, sattumaahan tämä tietenkin. ("tietenkin!") Lähes-kuusivuotias jaksoi ottaa paikkaa haltuun jopa pidempään kuin oletin, ehdoton suosikki oli teatterihuoneen yhteydessä oleva vaatekaappi, josta kiskottiin ylle jokainen mahdollinen prinsessa-, orava-, merimies- ja tiesmikäpuku. Ja eiku peilin eteen keimailemaan. Oli minulla kamerakin mukana, ja pari kuvaakin räpsäisin, mutta lopulta kätkin aparaatin reppuun. Miksi?

No koska kaikki kuvasivat. Tai yhdeksän kymmenestä vanhemmasta, ja minua totisesti alkoi siepata se kameralla hosuminen. Se jatkuva järjetön räiskiminen, se ikuinen tallentaminen. Muistaakseni kirjoitin tästä jo keväällä, joskin tuolloin oli kohteena lasten harrastama pakkomielteinen memorabilia, nyt oli vanhempien vuoro. Jotenkin masentavin oli se valtavien ostoskassien kanssa muutenkin ahtaassa tilassa kahden tyttärensä kanssa rynninyt nuorehko naisihminen, joka juoksutti hoputtaen lapsiaan läpi museon, komensi heidät milloin minnekin poseeraamaan ja räiski sitten kuvia puhelimellaan. Hän pakitti kahdesti meitä päin saadakseen lapsensa paremmin freimiin. Ja sitten juostiin jo seuraavaan huoneeseen. Hop hop, kiire on! Ja tyttäret huutavat koko ajan kuorossa, "Äiti! Kato! Äitiii!", mutta katsooko äiti? Ei, koska hänellä on kiire niitä äsken ottamiaan kuvia ladata sillä älykapulallaan facebookiin, mitä hän tekee kävellessään huoneesta toiseen, uutta kuvattavaa etsien. Eivät tainneet kymmentä minuuttia olla koko museossa yhteensä.

Läksimmepä sitten seuraavanakin päivänä keskustaan; tiedän, olen siten itsetuhohakuinen toisinaan. Tällä kertaa kohteena joulunavauskulkue Aleksanterinkadulla. Tihkusade lievästi liudensi tunnelmaa, mutta itse kulkue sentään tuli nähdyksi hyvin, ja oli hauskakin Angrybirdseistä huolimatta. (On se ihan kiva peli, voin yhden pikakokeilun perusteella sanoa, mutta - - rajansa nyt jumaliste silti kaikella) Harmi että sitä ennen kävimme tsekkaamassa myös Stockmannin hieman aiemmin avatun jouluikkunan. Joo joo, en jaksa enää nillittää siitä, miten masentava ajatus se jotenkin on, että tavaratalon näyteikkuna on perinteinen joulunaluskäyntikohde lapsille näillä kulmilla, kun onhan se hienokin ja kaikkee. Laittaahan Stockmann jopa ikkunan eteen korotetun tasanteen, jolle juuri mahtuu rivi lyhyenläntiä kohdeihmisiä katsomaan sitä hyörinää ja välkettä lähimatkalta.

Niin ja se yksi eukko kameroineen. Se tosiaan änkesi sinne lapsille tarkoitetulle tasanteelle, joka tosiaan oli täynnä lapsia jo valmiiksi, ja joka tosiaan on rakennettu niin kapeaksi ettei tosiaan kenenkään aikuisen pitäisi tulle mieleenkään sinne kiivetä. Mutta sinne se puski. Kato kun sen kersat oli siellä. Sen piti saada niistä lähikuvia kun ne painaa rumat naamansa sitä lasia vasten. Ja olipa tällä ihmisellä iso olkalaukkukin täynnä tavaraa, ja sillä se ängetessään ja töniessään iski muitten mukuloita sopivasti kumoon ja syrjään.

Harvoin olen tilanteessa että pitää tosissaan estää itseään käymästä väkivaltaiseksi. Mutta olisi minua naurattanut jos joku olisi sen ämmän sieltä kiskonut esim. pää edellä esim. katuun. Hillitsin itseni kuitenkin mallikansalaisesti.

"Iskä tänne ei mahdu kun täällä on niin paljon aikuisia!"

"No ei siellä ole kuin tuo yksi, eikä senkään pitäisi olla."

Nostin lapsen pois. Sitä ahdisti se tönivä kurppa. Joka ei kuullut sanaakaan selkänsä takaa tulevista kommenteista, joita sentään riitti. Tai kai se kuuli muttei kuunnellut. Kun mun lapset jne.


23.11.12

Sä saat mut svengaamaan

Siinä minä olin, aamukahvimukillinen kohoamassa kohti aistillisia huuliani, kun pöydän kulmalle kuin ohimennen heitetyn Hesarin otsikon alta silmiin paistoi jotain perin tuttua: "23. marraskuuta". Missä olinkaan tuon päivämäärän tavannut joskus aiemmin? Mietin, mietin, ja mukin tyhjennyttyä muistinkin: blogipoloiseni syntymäpäivähän tuo, eikä tänä vuonna ihan mikä tahansa edes, vaan yhdeksäs. Ziisus. Olin elämää kokematon opiskelinjanplanttu kun aloitin, ja nyt huru-ukko. Pienenä luulin, että tämänikäisenä olisin omakotitalossa asuva monilapsisen perheen isäpappa, joka autolla ajelee töihin ja illat televisiota katselee, saunaa kahdesti viikossa lämmitellen. No, ei ole omakotitaloa. Eikä autoa. Eikä televisiota. Eikä saunaa. Lapsiakaan ei katraaksi asti, mutta blogi on, enkä minä nyt enää tässä vaiheessa kykene jättämään syntymäpäivää huomiotta, vaikka totta puhuen moisessa nyt tietenkään mitään järkeä ole - että omien houreittensa aloittamisen vuosipäivää jotenkin juhlistaa, nyrjähtänyttähän moinen. Vaikka toisaalta - -

Ja sitten pysähdyin miettimään teemoja. Miten tällä kertaa loisin katseeni menneeseen? Tunnuin kaiken jo tehneen! Yksivuotispäivään linkitys on nyttemmin tietty hieman turhaa, koska kyseessä on päivitys ilman sanoja - ja se ainoa kuva on sittemmin kadonnut autuaammille servereille. Sinänsä tietenkin merkityksellinen merkkipaalu, että on ensimmäinen Silmis-päivitys ilman tekstiä, joka siis nyt on myös ilman kuvaa, ja täten ehkä parasta Silmänkääntövankilaa ikinä. Siinähän oli myös se vitsi, että siellä oli ensin eri kuva, joka sittemmin vaihtui salaa toiseksi... no joo, se siitä. Kaksi vuotta täyttäessäni olin kohtuullisen lyhytsanainen. Ei ihme, olipa vuosi 2005 ollut aikamoista teksintuottoa, muuallakin kuin täällä. Listaan siellä sentään muutamia parin vuoden aikana teksteissä esiintyneitä hahmoja, taisi muistaakseni olla yritystä taholtani siihen suuntaan, että kehittäisin palailevia vakiohahmoja, vaan taidan olla nykyään lähinnä itse sellainen. Kolme vuotta, ja ensimmäinen todella pitkällinen vuosipäivävuodatus. Tuntui pitkältä ajalta silloin, nyt naurattaa ajatus. Kolme vuotta! Lähtöönkäyntiyskähtelyt vielä kaikuvat onnettoman bloggaajan ulosannissa, mutta ainakin herkeän ensi kerran muistelemaan alkuhetkiäni, vaiheitani, mikä ihmeen emeriittus kuvittelin olevani, olipa vanhasta blogoslaviastakin vielä tuolloin rippeet jäljellä, niin juuri, siitä joka nykyään retromasturboi facebookissa. Pah. No sitten täytin neljä. Kyllästyminen merkkipäivän muisteluun paistaa yhtäkkiä läpi, mutta toisaalta varsinaiset muistot ovat ehkä juuri tästä johtuen kirkkaampia, napakampia ja rehellisempiä kuin yleensä. Oikeastaan pidän tästä juhlapäiväityksestä kovasti; harvoin kykenen näin selkeän tiiviiseen ilmaisuun. Nyyh. Olet sinä Ugus hyvä jätkä, kaljan tarjoisin jos totta olisit. No niin, eteenpäin. Viisi vuotta tuntui jo absurdin pitkältä ajalta, ja ihan pieni osa minusta ihan salaa ajatteli että jospa joku taho, ei mikään tärkeä tietenkään, sen jollain pienellä tavalla muistaisi. Mutta ei. Varsinaista itsepaatoksellista merkkipäivämemorandumia en tällä kertaa halunnut kirjoittaa, vaan kehitin löyhästi tosipohjaisen (silloin istuttiin monta kertaa viikossa Naantalin Aurinkoisessa Hämeenkadulla, ja silloin oli kamalat lumituiskut) kahviladialogin, oma suosikkini kaikista vuosipäivityksistä. Kuusi vuotta täyttäessäni olin juuri kuukautta aiemmin siirtynyt Turusta Helsinkiin, ja olin ilmeisesti kohtuullisen vakavasti masentunut, mitä en itse tajunnut, mutta näkyyhän se tuossa tekstissä, ja miksei siinäkin, että vaikka kyllä muistinkin merkkipäivän myös tuolloin, jaksoin raahautua koneen ääreen vasta kolme päivää myöhemmin. Onnistuin kuitenkin kaivamaan vielä käyttämättömän muistelunlähteen: katkelma päiväkirjastani siltä päivältä, jona Silmiksen olin kuusi vuotta aiemmin aloittanut. Sittemmin päiväkirjanpitoni on tyrehtynyt, oli jo tuolloin Helsinkiin tullessani. Paha tuosta on mitään sanoa, jotenkin masentavaa luettavaa, tuntuu että tuon kirjoitin ihan äsken, ja kolme vuotta sitten kuitenkin jo. Pidän kuitenkin suuresti tuon päivityksen otsikosta. "Häpys rannat, syyt" on tietenkin anagrammi bussissa näkyvästä valotaulusta "Pysähtyy Stannar". Kehittelen koko ajan anagrammeja kaikesta, olen tehnyt sitä lukioikäisestä. Ja toissavuonna blogi tuli kouluikään. Olin monin tavoin paremmassa mielentilassa kuin vuotta aiemmin, tekstiä syntyi, ja muistelussa on uudenlainen tilastovivahteinen ote. Hyvä idea, en olisi ikinä itse keksinyt. Bonuksena kokoelma omituisimpia sivupalkkikuvia itsestäni, minkä idean hyvyydestä nyt en enää niinkään tiedä. Eivät nuo minulta näytä, joukko erilaisia tyyppejä eri tilanteissa kuvattuna. Viime vuonna jotain uutta taas: ymppäsin vuosimuistelun näpsäkästi kahvila-arvion yhteyteen. Varsin ohimenevä muistelu, mutta toisaalta sainpa kerrottua anekdootin Michael Monroesta, Peter Nymanista, minusta ja kissasta.

Noin, löytyihän se teema. Ensi vuonna sitten taas astetta hankalampaa. Ottakaapa olut Silmiksen kunniaksi jos tänään istutte baarissa. Suosittelen Hoegaardenia; erikoista mutta hyvää, kuuluu tarjoilla jääkaappihuurteisesta tuopista. Jos baarimikko ojentaa sen huoneenlämpöisessä astiassa eteenne, nostakaa meteli.


18.11.12

Verisoluvainoharhaisen vaiherikas historia
(eli "Vieläkö Chicken-butter kanavoi?")

Yhteisöt muuttavat ihmistä hitaasti laisekseen. Sitä on vuosien päästä jo erilaisempi istuessaan joidenkin aiempiensa kanssa kahvilla kuin oli joskus, ja nyttemmin on samanlaisempi niiden kanssa, joiden seurassa eilenkin vietti pitkään. Vaan onpa tämän uudenkin joukon ydinmehu löytynyt: kuusi meitä enää oli Manalassa pitkän pöydän äärellä, osa väsyneempiä kuin osa, pikkujoulukausi näetsen. Itse en moisiin. Kuuntelen kuitenkin sujuvasti, ja kuin pöyristyttävintä painajaista ovat toisinaan kertomukset: että tällainen käytös sallitaan perheellisiltä ihmisiltä, jo ikää keränneiltä, olkaa kohauttaen, vain siksi että on pikkujoulut kyseessä, hämmentää minua kyllä. Taisin viimeksi vuonna 2004 edes opiskelijasellaisiin osallistua. Niin kuin nyt muutenkaan juuri mihinkään.

Meinasin kirjoittaa mitä ajattelin, mutta lopulta jäin pitkäksi aikaa ajattelemaan mitä kirjoitin: "Katso nyt miten kauniilta näytät", oli lähetetyn kuvan liitetekstinä pikkutunneilla, varjoisan baarinnurkan kätköissä sanotun nielaisee unohduksen lohduttava tomu

10.11.12

Kupla

Sain Turun suunnalta puhelun, jonka yhteydessä vaihdettiin omia ja muiden kuulumisia. Puhelun päätyttyä tajusin tehneeni vanhan kotikaupunkini ympärille kuplan: ajatuksissani kaikki on siellä edelleen kuin kolme vuotta sitten, ja tästä johtuen, väistämättä, aina kun kuulen uutisia sieltä, valtaa jonkinlainen ahdistunut haikeus. Ei saa muuttua, huutaa se pieni osa minua joka vielä on kiinni siinä, mitä elämä siellä oli silloin joskus. Niille kaikille sinne jääneille ystäville se huutaa: Älkää vanhentuko, älkää keski-ikäistykö, älkää tehkö niin kuin minä! Ja tietenkin niin pitää tehdä, sillä mikään ei ole säälittävämpi kuin nelikymppinen joka luulee olevansa parikymppinen; ja luojan tieten heitä tosiaan tässä maassa riittää. Silti - - - olen aina yhtä hätääntynyt, joka kerta. Kun lähdin, ajattelin Turun museoksi, joka ei enää muutu, ja ihmiset siellä jatkavat aina juuri sellaisina kuin olivat silloin, kuin minäkin olin silloin, ja koska hekin, tai no joo, tekin, koska kyllähän te kaikki tätä luette, ettekö vain?, vanhenevat, tarkoittaa se sitä että niin teen minäkin, ja loppujen lopuksi tämä ajatus hiipuu, se kuolee kuin taivaan oranssi kipinä, ja miksi minä vielä tähän aikaan lauantaina jaksan kirjoittaa tätä, johtuu kai siitä, että huomenna on isänpäivä ja minä olen töissä aamusta iltaan. Vaikka mieluummin menisin lapsen kanssa johonkin kivaan paikkaan, Sealifeen vaikka, sinne tuo on kovasti viime päivinä kärkkynyt. Eikä kuusivuotiaana onneksi vielä yhtään välitä isojen tylsistä murheista.

3.11.12

A Murder of koiras

Miksi pitkän ja tylsän työpäivän viime minuuteilla aina sattuu jotain niin ettei pääse kotiin silloin kun pitäisi?

Miksi ihminen on terve kuin pukki koko syksyn, ja sitten kun neljä kuukautta aiemmin sovittu meno koittaa, hän makaa sairaana?

Miksi kissa käy hiekkalaatikolla aamuneljältä? Raps raps raps raputin raputin kops kops. Mjaauuuur.

Miksi työterveyslääkäri määrää lääkettä, jonka sivuvaikutuksissa mainitaan hallusinaatiot, mania ja psykoosi? Vuoden kestävä resepti olisi vielä pari viikkoa voimassa. Hm. Saisihan tästä vielä kiinnostavankin talven vissiin.

Miksi valtaapitävät syyllistävät ihmisiä äänestämättömyydestä? En koe kuuluvani nukkuvien puolueeseen, seuraan politiikkaa varsin aktiivisesti. Mieluummin kuitenkin tarkkailen kuin osallistun. Vaikea olisi kyynisesti kommentoida, jos olisi itse ollut niitä sähläreitä sinne valitsemassa.

Miksi verotiedoilla retostellaan julkisuudessa? Tai siis minä ymmärrän että iltapäivälehdet. Mutta miksi Hesarikin uhraa noille sivukaupalla päivästä toiseen? Kiinnostavatko nuo oikeasti jotakuta, ja miksi tuo jotakuu on niin säälittävä? Kadeko sillä on mielellä?

Miksi Halloween on ollut pakko tuoda Suomeen yhtäkkiä rytinällä niin että päiväkodissakin on Halloween-juhlat kurpitsalyhtyineen? Tämä on jotenkin surullista minusta. Oli meillä joskus sen verran itsekunnioitusta tässä maassa, ettei markkinavoimien komentojen mukaan sentään koulut ja vastaavat kumarrelleet.

Miksi niin monet ovat käyneet katsomassa uuden James Bondin? En voisi kuvitella montaa kiduttavampaa katsottavaa. No ehkä joku kotimainen elokuva voisi olla vielä kamalampi. Hyi miten inhoankaan kotimaisia leffoja.

Miksi puhelinmyyjä soittaa uudestaan, kun sille on jo kerran lyönyt luurin korvaan?

24.10.12

"No niin mutku mä aina sekoitan filantropian ja lykantropian."

Varmaan pilvet. Tai niiden välistä itseään runnova harmaa taivas. Tai voi se olla sinua ympäröivä kehäkin, tai minun huoneessani pimeän tultua iskevät suuret siivet. Vasen puoleni särkee öisin. Aavekipua, valottomien öiden seurausta, kylmien kuukausien ja vuosien. Näen että talvi on tulossa. Se saapuu kuin yksinäisyys ihmisten putoillessa ajan kuluessa matkani varrelta pois. Ja ettet aavistanut mikä olin, paljastui siitä ettet lopultakaan sanonut mitään.

Katselin vanhoja muistoja. Olin tallentanut ne albumiin, jonka sivut enää vaivoin kääntyvät. Katseesi paloi silmille pyrkivien etuhiustesi alta. Se porautui minuun suoraan. Näytä mihin pystyt, sanoit. Minä olin eräällä tavalla ensimmäinen ja monin tavoin viimeinen. Joka pystyi. Mutta unohduin korkeisiin kehiin, maailmanloppuihin.

15.10.12

Aarteita

Puolentoista kuukauden kuluttua tyttäreni täyttää kuusi vuotta. En osaa päättää onko se pitkä aika. Ainakin lapsi on kasvanut siinä ajassa ihmiseksi; olennoksi, joka osaa mennä ja tehdä yksin - siis osaa, muttei toki vielä tuossa iässä tarvitse ellei halua. Hienoa on, että hyvin usein haluaa. Hän on itsenäistymässä, ja se on aikamoinen prosessi. Mutta tuntuu kyllä siltäkin, että kuusi vuotta on todella vähän. Siitähän on monta ihmisikää, kun tuo kulman takana nyt sängyssään tuhiseva ihminen (unikaverina tänä yönä Puppa) oli vauva vailla sanottavaa persoonaa. (no, on vauvoillakin persoona, mutta ennen kaikkea ne ovat vielä vauvoja; yksilöllisyys on silloin vielä toisarvoista) En kunnolla muista noita vauvavuosia, tai kuukausiahan ne tietysti vain olivat, ei kai vuoden ikäinen ole enää "vauva" kun puhua papattaakin kuin papupata. Pitkään sitä silti kesti. Enkä totisesti niitä aikoja jäänyt kaiholla kaipaamaan.

Odottelen edelleen, että jonain päivänä minulle ilmestyksenomaisesti paljastuu, millaista on olla isä. Voi kyllä olla, ettei paljastu. Ellei, se kertoisi minulle paljon itsestäni, kaikista ikätovereistani, kaikista edeltävistä sukupolvista. Vanhemmuus ei tule, se on. Ja sitä harvoin huomaa kun se on.

Oli tarkoitus kirjoittaa miten mullistavaa se on, kun alkiosta muodostuu ihminen ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, ristiriitoineen, lahjakkuuksineen, toiveineen, tarpeineen. Mutta sanani loppuivat heti kesken.

21.9.12

Se mikä meitä vie

Ajattelin riippuvuuksia. Nuorempana olin pitkään varma, että olen addiktoituvaa sorttia. Että jos vaikka kokeilen jotain päätäsekoittavaa ainetta, olen koukussa heti ja pysyvästi. Sittemmin olen kyllä itselleni osoittanut, että asia ei ole alkuunkaan näin; pikemminkin juuri päinvastoin, mikä on kummallista, siis se, että miksi olen joskus luullut toista. Eihän minusta saa edes alkoholistia: tasan kerran olen ostanut kaljaa jääkaappiin olemaan siten, että vaikkapa pitkän päivän jälkeen tai lauantai-iltana olisi hauska juoda yksi, kuten tässä maassa on tapana tehdä. Kolme pulloa ostin. Myöhemmin sitten löysin ne jääkaappia siivotessa, olivat menneet vanhaksi, kaadoin kaikki viemäriin. Tästä on kuusi vuotta. Tupakanpolton aloitin 27-vuotiaana, nykyisyydestä katsoen ihan jokeltelevana penskana siis. Kaksi vuotta poltin säännöllisesti yrittäen epätoivoisesti kehittää itselleni jonkin riippuvuuspaheen, mutta sitten jossain vaiheessa huomasin että kului päiviä ilman että olin muistanut sauhutella kertaakaan. Se tapa sitten onneksi jäi.

Nettiaddiktiksi olen ollut pari kertaa vähällä juuttua, liittynee ajankohtiin jolloin on ilmaantunut kivoja uusia juttuja kuten blogit; ja onhan nykyisinkin, kun en televisiota katso, tärkein illanviettotapa varmaan netissä roikkuminen jos nyt ei hyvää kirjaa satu olemaan kesken. Mutta toisaalta millainen addiktio se on, jonka voi vaikkapa kesälomalla neljän viikon ajaksi katkaista siten että jo toisena iltana on unohtanut koko sen kohteen olemassaolon? Kun palasin Helsinkiin tänä vuonna, olin unohtanut kaikkien vakionettisivujeni salasanat. Sitten sain kuulla, että selaimessa on ominaisuus, jolla ne saa pysymään ihmisen reikäpäisyydestä välittämättä tallessa. Aina oppii.

Liikunta ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Nykyisin käyn puolisäännöllisesti ystäväni kanssa lenkillä, mutta ikinä, ikinä, ei siitä ole mitään endorfiinipaukkua tullut. Käyn pysyäkseni vetreänä, en saadakseni nautintoa, koska jos nautintoa kaipaan, on minulla sohva, jotain hyvää luettavaa, kahvinkeitin. En ole koskaan kokenut liikunnanjälkeistä hurmosta, enkä tässä iässä enää usko että sellaista oikeasti esiintyy. Kuntonsa puolesta pelkäävät ihmiset vain huijaavat itseään väittämällä moista. Mitä nautintoa rasituksesta muka saa? Kukkua sanon minä, ja sitten, totuuden hetki, ja johan se tuossa edellä tuli: minun akilleenkantanpääni, minun todellinen addiktioni, mutta siis sikäli, että huomaan sitä kaipaavani pitkin päivää, eikä sikäli että saisin oireita jos joskus jää päivä välistä: kahvi. Sitä kyllä kuluu. Mutta että addiktio, no jaa, ehkä se sittenkin on liioittelua. Keittelen kuitenkin muutaman kerran päivässä ison mukillisen tai välillä parikin. Viime vuonna hetken luulin iltakahvini (se päivän paras kahvi!) vievän minulta yöunia, mutta kai se oli joku muu sittenkin, koska nukun taas kuin murmeli, vaikka vielä kymmeneltä kittaisin puoli litraa sumppia. Hyvää se vain tekee.

En minä kyllä oikeasti ajatellut riippuvuuksia. Mutta välillä on ihan pakko kirjoittaa jostain, mistä tahansa. Hulluksihan sitä tulee muuten.

15.9.12

Ajatuksia entiselle rakastetulle

Jos pelkkä kosketus olisi riittänyt
olisin tehnyt sinusta kunniattoman naisen,

lähiörakkauden katumattoman tarjoajan
niiden mielessä joita en jäänyt kaipaamaan
nukkuessani lumisohjoisesta ojanvarresta pois.

13.9.12

Rukoilkaamme

Naapurini on kiropraktikkona toivoton. Hän heittelehtii tunnetiloista toisiin niin vinhaan, että pelkään kävyn selkäni alla rusentuvan, hänen harhoistaan läikehtii minuunkin jotain sopimatonta ja saa valoni läpäisemään inhoja rusentumia. Olin hänen luonaan kahvilla tänään jo toistamiseen, en sillä ettenkö huolisi hänen arvioitaan elintilastamme tai sen puutteesta, mutta olen sopeutunut ratkaisuun siitä, että kahvin äärellä tällaiset tilanteet ovat hetkellisempiä ja täten suunnattomasti arvokkaampia. Kuuntelimme musiikkia, sen hän osaa, vaikka tietämättään tosin vain, ja puhellessamme sonettien sävelväleihin minun puhelimeni soi, töistä kutsuttiin, siis minua, siis idiootiksi. Kävelin verhon ääreen ja rullailin sen pois, eikä naapurin ikkunasta näe meille töihin kuten omastani, koska hän osoittaa eri puolelle taloa, vihertävälle, hänen kesäinen luonteensa johtuu varmasti niistä linnunhauraista luista, jotka geeniperimä on sukupolvi toisensa jälkeen istuttanut hänen kupruilevaan elefantismiinsa. Ihailen ihmisiä, jotka eivät ota mitään annettuna. Ihailen ihmisiä, jotka tarjoavat sokerin jalallisessa lasipikarissa, eivätkä suotta kysy "jätänkö maitovaraa?", kun näkeehän sen jukoliste kilometrin päähän etten siihen liemeen koske. Vihasin tokaluokan liikunnanopettajaa. En ole kajonnut polttopalloon sittemmin, hänen turpeat kasvonsa välähtelevät verkkokalvoilleni aina kun kuulen sanan "nirhauma". En sanonut puheluun mitään, en katkaissutkaan, jätin luurin keikkumaan tyhjyyden reunalle, ajattelin tiaisen kenties laskeutuvan sen kapealle näppäimistölle, ikkuna oli auki ja ripottelin taskuistani pähkinämurskaa tirpansyötiksi kuin olisin omistanut huoneen. Missä vaiheessa naapuri löi minua suoraan kasvoihin, eikä vasemman silmänurkkani turvotus siis johdu muusta kuin siitä, että roskasin väärää ikkunalautaa taas kerran. Polvistukaamme.

5.9.12

Eräs ristikko

Välillä ärsyttää se, ettei ole tapana heittää mitään menemään, ikinä, mitään järjetöntäkään. Sitten toisinaan taas on kiitollinen esimerkiksi siitä, että eräänkin komeron perältä edelleen löytyy Mikrobitin vuosikerrat osapuilleen vuosilta 1985-1988. Vertailussa alle tonnin tietokoneet! Rakenna itse säteilymittari kuusneloseen! MSX:n basic-laajennus! Spectrum verkonpainona! Ja kaiken tämän minä natiaisena tietenkin ohitin ja harppasin suoraan lehden loppuun parin sivun palstaksi tiivistetyille peliarvosteluille. Ne olivat meillä ala-asteella melkoista jumalansanaa. Kun joku peli oli saanut hyvät arviot, se oli sitten hyvä. Siltikin, vaikka joku kaveri sen jo oli ostanut eikä sitä kukaan oikein osannut tai jaksanut pelata, niin se oli hyvä peli silti, pakkohan sen oli olla, kun Bitissä niin oli sanottu, vieläpä perusteltukin, mikä parhaimmissa arvosteluissa jaksettiin tehdä. Noina vuosina Bittiin kirjoittelivat sellaisetkin nykyisin isommista kuvioista tutut herrat kuin ex-kansanedustaja Jyrki Kasvi ja tuore Nokia-pomo Risto Siilasmaa, jolla oli jopa oma sivun-parin mittainen Commodore-palsta.

Mutta nyt en puhu heistä. Enkä totta puhuen tietokoneistakaan liiemmin, puhun Mikrobitin numeron 12/87 kuukauden palkintotehtävästä, joka oli ristikko. Ja millainen! Eivät sanat riitä kertomaan, joten katsokaa kuvaa (löytyy kaukaa alempaa):



Hmm, paljon käyttämätöntä mustaa tilaa, hirveästi nuolia sojottamassa sinne tänne, paljon kolmen tai pahimmillaan kahden kirjaimen sanoja, ja vastapainona viisikirjaimisia sanoja, jotka tasan yhdestä kohtaa risteävät jonkun muun kanssa. Ristikon laatijaa ei mainita, mutta tuskin kyseessä on ainakaan Erkki Vuokila ollut. Tiedän että mestareillakin on heikot päivänsä, mutta rajansa heikkoudellakin.

Oikein täytetyn ristikon kesken luvataan arpoa 15 kappaletta 10 levykkeen pakkauksia. Ei paha! Paitsi että kaksi kuukautta myöhemmin ilmestyneessä lehdessä annetaan ristikolle vastaus, ja todetaan että täytetyn ristikon lähettäjiä oli tasan kaksi, termi oikein täytetty loistaa silmiinpistävästi poissaolollaan. En varsinaisesti ihmettele. Kas tässä valmis ristikko:



Oma suosikkini on viisikirjaiminen sana, vihjeenä kellon kuva, jonka oikea vastaus on "clock", tietenkin. Tuo ensimmäinen c on ainoa muualta apuna saatava kirjain, johan sen pitäisi tyhmällekin riittää. Muita hyviä vihjeitä: Japanin lippu ja sana "keksi". Vastaus: MSX, tuo japanilainen tietokone. Tai no, tuosta vastauksesta päättelin että vihjeen laatikko viittaa Nipponiin, hankalaa silti. On mukana onneksi sentään "Pacman" ja "peliohjain", mutta mitä pitäisi ajatella vasemman alanurkan vihjeestä, jossa on piin matemaattinen merkki "+k". Vastaus: "peek". Nyt jotain rajaa hei. Ylänurkassa sana "data" tekee ristikoille varsin epätyypillisen nuolin johdatellun mutkan mennessään, ja kahdessa kohtaa näkyvät tyhjät ruudut (keskellä ja vasemmalla ylhäällä) - no, sattuuhan noita mokia kokeneemmallekin laatijalle. Ihan keskellä oleva vihje "- GOTO", jonka vastaus siis kuuluu "on", ja jolle on tyhjään ristikkoon hämäyksen vuoksi laitettu neljän kirjaimen tila, ei kyllä aukene minulle vieläkään. Löytyisiköhän Bitin toimituksen eläkekerhosta vielä joku joka selittäisi?

Että sellainen ristikko. En muista olenko tuota poikasena yrittänyt täyttää, mutta en varmaan. Olen hypännyt suoraan sen yli peliarvosteluihin, täten mielenterveyteni jossain määrin säilyttäen. Haluaisinpa nähdä ne kaksi Bittiin lähetettyä epätoivoista yritystä täyttää tämä palkintotehtävistä parhain. On ollut pojilla pakerrettavaa siinä takuulla.


7.8.12

Well I guess you had to be there

Sosiaalinen media? Se on kyllä yksi helvetin esikartano. Tai siis ei se, vaan tämä tietenkin, tämä bloggaushan sitä on ihan viimeisen päälle. Sosiaalista mediaa. Mikä sen vastakohta on, epäsosiaalinen media? Yksi mulle, kiitos! Media sinänsä on hyvä asia, mutta minä olen epäsosiaalinen ihminen (siitä on jopa virallinen diagnoosi tehty) ja kaikki kanssakäyminen ahdistaa, niin virtuaalinen kuin henkilöönkäyväkin. Joskus parikymppisenä kloppina ajattelin sen kenties olevan ohimenevää. Nykyisin olen huomannut taipumukseni sosiaaliahdistukseen vain kasvaneen eksponentiaalisesti iän myötä. Tämä on yksi syy siihen, miksi blogikin on nimimerkin takana. Totta kai tuossa nillittää naamakuva, ja totta kai 75% tuntemistani ihmisistä (yksi ihminen vastaa noin neljää prosenttia, koska en tunne kovin paljoa ketään) tietää että kirjoitan tätä. Mutta tarvitseeko niiden, jotka eivät minua tunne, tietää kuka minä olen? Ei tietenkään tarvitse. Minua on jotenkin aikojen alusta asti iljettänyt ajatus esiintyä internetissä omalla nimelläni. Facebook on siitä viheliäinen. Jostain syystä näytään pitävän hienona sitä, että siellä kaikki ovat omana itsenään, oman ristimänimensä, oman pärstäkertoimensa ja omien kissanristiäiskuviensa ja ostoslistojensa kera kaikkialla. Tämä ahdistaa minua, tietenkin, sillä mikäpä ei. Reilu vuosi sitten muutin nimeni siellä keksityksi, kuvani poistin muistaakseni jo aiemmin. Olo Facebookissa helpottui heti kun tiesin, ettei minua enää nimihaulla sieltä löydä; sen sijaan omia täyskaimojani löytyy useita, ja profiilivakoilun perusteella totesin heidän kaikkien olevan ihmisiä, joita en ikimaailmassa haluaisi kohdata. Taas ahdisti.

Olen yrittänyt ymmärtää ihmisten fb-viehtymystä vuosien ajan, enkä saa siitä kiinni. Ylipäätään minua hämmentää ihmisten tarve jakaa elämänsä juurikin niille ihmisille, jotka mieluiten siitä vähiten mitään tietäisivät. Ja juuri tässä on omakohtaisin paradoksini: juuri sitähän minä teen täällä. Tietenkin liioitellen, vääristellen, mutkat suoriksi vetäen ja ne kaikkein suurimmat henkiset angstiblokit visusti sisälläni pitäen, eiväthän niistä tiedän ketkään, lähipiirikään, minä olen lukittujen traumojen kihisevä kuoriaispesäke. Niin on jokainen meistä. Se tekee sosiaalisesta mediasta niin ahdistavan. Tiedän näkeväni siellä ihmisistä pintakuoren, joka ei vastaa todellisuutta. Toivon että minut tuntevat ihmiset ymmärtävät, että esimerkiksi melkein kaikki minkä fb-päivityksissä väitän itselleni tapahtuneen, on keksittyä. Kun mieleen tulee jokin nokkela heitto, laitan sen sinne ja saan tykkäyksiä. Eikö se niin toimi?

Muutama päivä sitten uutisoitiin, että tutkimusten mukaan ihmiset pyrkivät antamaan itsestään onnellisen, menestyvän ja kaikin tavoin todellisuutta paremman kuvan facebookissa. En tiedä keitä siihen tutkittiin, minun some-piirini (luoja että vihaan tuota "some"-lyhennettä, se raastaa korviani kuin ruosteinen naula tungettuna läpi tärykalvon, se saa oksentamaan verta) kun koostuu lähinnä sellaisista, joiden päivitykset kuvaavat paskoja päiviä, paskaa elämää ja hedonismin voittoa järjestä, krapulaa ja vitututusta. Mutta kai se on ironista vaan. Vai?

5.8.12

Hetki 2

Niin rikkoi hän väsyneen kaupungin puolipäiväisen rauhan, ja arjen lannistuneen harmoniankin hän rikkoi, ja monta sellaista korvaamatonta asiaa, joita muisteltiin sen päivänkin jälkeen, mutta vähänpä ne sitten enää kenellekään merkitsivät. Hän aloitti astumalla sisään; niin kai se usein käy, se on helpoin vaihe, ja hänen suuntaansa katsoneet tiesivät heti, etteivät pääsisi asemarakennuksesta ulos. Se hänen silmistään kai heijastui kuin taivas. Loputon, tyhjä, ja kuitenkin kaiken peittävä taivas, sellainen jolta ei pääse suojaan. Moni oli yrittänyt.

Hän käveli ensimmäisen lipunmyyntiautomaatin luo. Viimeisten lausuttujen sanojen kaiut edelleen häiritsivät jossain kattorakenteissa lepattavia puluja, hän ei puhunut mutta hymyili, mikä ei tietenkään näkynyt silmissä, ei kasvojen lihaksissa, ei missään kohdin hänen olemustaan, mutta hän oli silti hymy, rajantakainen mutta kaunis, omassa tummassa todellisuudessaan hän oli totisesti lohduttava kuin jumalan hymy, jos nyt jumalia sellaisessa paikassa oli, tai missään. Lippuautomaatin luo päästyään hän sytytti ensimmäisen tulitikun. Raapaisu otti kimmokkeen Minuuttibaarin pleksiseinästä, se oli kuin laukaus ja joku jossain kauempana kirkaisi, eikä vielä silloin tiennyt että siihen oli syytäkin.

Liekki lepatti aseman läpi kulkevassa ilmavirrassa.

Kun poliisit lopulta saapuivat, hän istui puhelin korvallaan ulko-oveen nojaten ja katseli hallia, oli nyt yksin siellä. Hän oli soittanut sille ainoalle ihmiselle, joka enää merkitsi, ja hänen romahtanut hymynsä oli valunut lattialaatoille saaden ne vääristymään, hänen oma pintansa rakoili ja kupli.

"Mitä sä oot mennyt tekemään?"

"En mitään. Ne valehtelee. Tuu takaisin."

"Ei oo mitään mihin tulla."

"On. Varmasti on, mä lupaan sulle."

"Mä näin sut netistä. Niillä on kamerat siinä pihalla, asema-aukiolla. Mitä sä oot -"

"Mä rakastan sua."

Puhelu katkesi äkisti. Kovääninen oven takana vaati häntä tulemaan ulos, kädet esillä, eikä vaatimusta toistettaisi. Vaihtoehtojaan hän mietti pidempään kuin oli miettinyt montaa asiaa milloinkaan, ja tiesi: hän oli oman biologiansa pettämä. Että tahdottomat hormonit olivat saaneet hänet joskus kuvittelemaan että oli olemassa tunteita sitä ihmistä kohtaan joka oli sittemmin mennyt, että hän oli jatkanut elämäänsä siitä huolimatta, että -

Hän oli epäonnistunut geenipankki.

Hän nousi ylös ja sytytti viimeisen tulitikun. Koska loppujen lopuksi kaikessa on kyse vain kemiasta. Jatkuessaan taivaalle hän ajatteli alkuräjähdyksen hetkeä.

Ja kaikessa oli kyse vain kemiasta.

2.8.12

Pässin pää

Kyllästyin eilen totisesti tähän Bloggerin törppöilevään uuteen editoriulkoasuun, ja myönnän oitis, etteivät nämä kulissientakaiset ongelmat tietenkään saisi heijastua varsinaiseen tekstisisältöön, mutta valitetaan nyt kun kerrankin on aihetta siihen. Lähdin haeskelemaan Silmänkääntövankilalle uutta kotia. Wordpressillä olen kaikenlaista väkertänyt jo ennenkin, joten se tuntui vaihtoehtona loogisimmalta, joskin mieli teki kyllä jotain uuttakin kokeilla. Olin jo joskus keväällä ihaillut muutamia Tumblr-pohjalla tehtyjä blogeja, ja kun muistiani tähän suuntaan virkistettiin eilen Facebook-fanisivullani (Joko liityit jäseneksi? Joka tuhannes saa ilmaisen t-paidan!), päätin ottaa pyörää sarvista ja kokeilla. Vietin illan Tumblrin kanssa väsäillen, ja vasta kun blogipohja miellytti silmää, luin helppisivustoltaan, ettei heidän blogeissaan voi harrastaa kommentointia. Kas siinäpä taas harvinaisen nerokas ratkaisu näinä sosiaalisen median voittokulun päivinä. No, minä luovutin ja palasin Wordpressiin, ja kyseessä on vielä ihan puhdas beta-versio, mutta katsokaapa: tältä voisi näyttää mahdollinen Silmiksen uusi tuleminen. Jos pohja näyttää tutulta, siellä sijaitsi pari vuotta sitten Käärmeenkielikeitto, nyt datalimboon viskattu. Siinä tapauksessa että tosissani tuonne muutan (ilmoitan kyllä täällä jos nyt näin sattuu käymään), säätänen ulkoasua uniikimpaan suuntaan; vaan askel on kuitenkin sitä luokkaa iso, että saa nähdä. Jollain tavalla tuo Wordpress on hieman liian... no, samanlainen kuin Blogger. Ehdin innostua Tumblrin helposta kuvabloggailusta ja muutenkin nopean minibloggailun mahdollistavasta timmistä ulkoasusta, totta totisesti olin jo eilisiltana kutkuttavan uudelleenkäynnistämistunteen kourissa. Nyt tuo Wordpress ei jotenkin vakuuta. Jotain muuta pitäisi keksiä, mitä? Mikä pelastaisi kehäraakin?

1.8.12

Satakuusikymmentäkaksi


Äänet kantautuivat Nuudelikaupan hämäränviileään varastoon, ja Katariina pysytteli siellä aikansa kuunnellen niitä. William väitti ettei rakkautta voinut trivialisoida, ja vaikka voisikin, ei hän olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tarinassaan niin. Oskarin mielestä romantisointi on nimenomaan trivialisointia - rakkaudesta tehdään sekä oire että lääke. Hänen mukaansa Williamin tarinassa rakastuttiin rakastumisen vuoksi, ei tarinan henkilöiden vuoksi. Sanna kysyi mitä pahaa oli rakastumisessa rakastumisen vuoksi, ja Oliver kertoi tekevänsä niin joka hemmetin perjantai, mille Udo nauroi äänekkäästi.

Katariina palasi muiden seuraan. "Minä tiedän vain miltä se tuntuu", hän sanoi. "Minä en ymmärrä sen perimmäisistä merkityksistä."

"Hyvin sanottu", William totesi. "Saako olla kahvia?"

"Yritätkö sulkea suuni?" Katariina kysyi.

"Osuit varmaan liian lähelle kotioloja", Oskar epäili. Vielä silloin vain Udo tiesi hänen pitkästä katkenneesta ihmissuhteestaan, ja on varmasti sinä iltana seurannut Oskarin pohdintoja rakkauden olemuksesta valppaana; valmiina keskeyttämään tämän sinä hetkenä, jona ajatustenvaihto alkaisi muuttua itseruoskinnaksi. Ehkä Udo ylisuojeli ystäväänsä, mutta hän oli sellainen. Sen vuoksi hän itse lopulta väsyi.

Muille Oskar Armanov oli kuitenkin vielä osittainen mysteeri. Kukaan heistä ei tiennyt, että sinä iltana hänen erostaan oli kulunut melko tarkkaan puoli vuotta, ja edelleen hän oli hajoamispisteessä uhratessaan ajatuksenkin sille elämästään poistuneelle ihmiselle, jonka ideasta Nuudelikauppa oli vuosia aiemmin syntynyt. Hän leikki tulella ja teki sen tarkoituksella.

"Ota rauhallisesti, Oskar", pyysi Udo. Hän kirjoitteli edelleen lehtiöönsä - omituisia epäloogisia ajatuksenpätkiä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja. Hän ei katsonut pöydän ääressä istujia, eikä sen vuoksi nähnyt Katariinan ja Williamin lyhyttä suudelmaa. Se ei ollut paljon lyhyempi kuin heidän ensimmäinen, varovainen suudelmansa oli lauantaina ollut, mutta se tuntui turvallisemmalta.

"Tärkeiden asioiden latistaminen saa minut hermostumaan", Oskar totesi. Seurasi hiljaisuus, joka saattoi olla kiusaantunut useastakin syystä, mutta jos olikin, ei kukaan ollut aivan varma mikä niistä sen lopulta aiheutti.

"Minä muistan hyvin millaista oli rakastua", Sanna sanoi yhtäkkiä. Mikael katsoi häntä ja hymyili, hänkin näytti muistavan, joskin oli vaikea sanoa muistelivatko he toisiaan. Oliver sytytti uuden tupakan, Sanna jatkoi: "Olihan se itse tunne silloin tärkeä. Mitä se koko prosessi olisi ilman sitä tunnetta? Jos ei ole rakastumisen tunnetta, ei voi tietää rakastuneensa. Eikö näin ollen se ensimmäinen huuma ole juuri se syy miksi rakastutaan?"

"Rakastaminen ilman rakastumista voisi olla hieno asia", Oskar sanoi.

"Mitä mieltä siinä olisi?"

"Ehkä se kertoisi jotain oikeasta välittämisestä", Mikael liittyi keskusteluun. Hän halusi olla yhtä aikaa sekä Sannan että Oskarin puolella, eikä osannut rajata tonttiaan kunnolla kummallekaan.

"Oikeaa välittämistä ilman rakastumista?" Sanna kysyi.

"Miksei."

"Ilman sitä tunnetta joka tekee ihmisestä kärsivän hullun", Oskar innostui. "Kuulostaa hyvältä. Minulle heti yksi."

Oliver hymähti. "Te olette kaukana totuudesta taas."

Sanna katsoi häntä ja hymyili narttuhymyään. "Joka on?"

"Intohimo."

William ja Udo purskahtivat nauruun yhtä aikaa, ja hetken kuluttua jokainen nauroi paitsi Katariina, joka kaipasi hiljaisuutta, pientä hetkeä kahdestaan Williamin takkahuoneen sohvalla. Hän kuuli edelleen sanat, joilla William oli sanonut rakastavansa. Miksi Katariina oli pyytänyt kertomaan siitä muille? Tuntui väärältä, että aiheesta piti keskustella kaikkien kanssa. William oli kuin lapsi, innoissaan esittelemässä kavereilleen jotain kivaa, jonka oli sattunut tienposkesta löytämään.

"Sinä olet liian nuori vielä", Udo sanoi Oliverille. "Ei sinun pitäisi tietää mitään intohimosta. Pelkästä himosta vain."

"On se kuule helvetin hienoa että sinäkin osallistut tähän keskusteluun."

"Keskity sinä vain tupakoimaan", Udo murahti.

Mikael yskähti kääntäen muiden huomion itseensä, ja myöhemmin Katariina kertoi ajatelleensa, että haluaisi tutustua mieheen paremmin, että hänestä saattaisi tulla hyvinkin helposti yksi tärkeimmistä tarinankertojista.

"Ajattelin vain sitä mitä Oskar sanoi trivialisoinnista", Mikael totesi. "Onhan se selvää, että rakkaus on nykyisin muuttunut hetkelliseksi. Tunne on tärkeämpi kuin sen kohde, minä ymmärrän nyt hyvin mitä sinä sillä tarkoitit." Mikael viittasi Oskariin, joka kuunteli keskittyneesti otsa kurtussa. "Mutta emmekö me kaikki ole tänään täällä juuri sen vuoksi? Että todellista rakkautta ei enää ole. Että me etsimme sitä ja löydämme pelkkää tunnetilaa, emme kohdetta sille. En minä osaa sitä paremmin sanoa."

Hiljaisuus täytti Nuudelikaupan takahuoneen ja kesti pitkään. Jokainen ajatteli, eivätkä kenenkään ajatukset olleet erityisen onnellisia. Sanna ei näyttänyt niin loukatulta kuin mihin hänellä ehkä olisi ollut oikeus, mutta lähti paikalta ensimmäisenä pois jättäen muut jatkamaan entistä raadollisemmaksi käyvää keskusteluaan. Udo jännitti jälleen kaiken ylle kuoleman varjon ja lähti sitten hänkin kotiinsa. Katariina myönsi myöhemmin, ettei enää siinä vaiheessa ollut erityisen innostunut kuuntelemaan mitä puhuttiin.



25.7.12

Ihan kuin olisin kokenut tämän deja vun joskus ennenkin

Olen menossa viikonloppuna Turkuun. Edelliskäynnistä onkin vierähtänyt toista vuotta, ja taas saa kokea sen ravistavan tunteen kun on yhtä aikaa kotona ja nykyisin jo täysin oudossa paikassa. En ole vielä tottunut siihen, ettei Raunistulassa ole enää siiloja. Enkä siihen ylioppilaskylän hirmuiseen saapasnahkatorniin, jonka viimeksi näin kun Helsinginkadun yli humalassa horjuin. Olisi hauska taas käydä linnassa, kuljeskella kaikessa rauhassa poikki Martin puutalokortteleiden, istahtaa jokirantaan Halisissa, eksyä Nummenmäelle, sen sellaista. Mutta tietäähän sen, miten taas käy: jengi kokoon ja baariin. Kompuroin sitten Cosmicista iltajunaan hirveässä tuubassa. Tai no jos joku haluaa minut majoittaa niin käyhän se, ja siinäkin on jotain väärin. Että pitää Turussa turvautua majoitukseen, se tuntuu edelleen hullulta, edelleen on jotenkin sellainen olo että on Helsingissä vain käymässä, vaikka kohta kolme vuotta tulee täällä täyteen, mikä aika tuntuu pitkältä. Ja kaupunki yhä vieraalta pientä aluetta lukuunottamatta: Taka-Töölöstä Ruskeasuolle on aika tuttua mestaa. Muu ei sitten niinkään. Hertsikkaa idempänä en ole edes käynyt, eikun Myllypurossa kerran, mutta se oli syksyllä -09. Olipa se kyllä ahdistava paikka.

Viittaan otsikolla taipumukseeni suhteuttaa itseäni paikkoihin. Teen sitä säännöllisin väliajoin; se on tärkeää, olen olemassa ympäröivän todellisuuteni kautta. Kesän vietin maalla, kuten jo kerroin. Vielä viime viikonvaihteessakin olin siellä, yksin paitsi kissaa, istuin vintillä vanhassa keinutuolissa, selailin kansioita, yhden välistä kierähti kirje, johon oli talteen leikattu kuolinilmoituksia. Sade löi vintin vinoneliön muotoisiin ikkunoihin. Ensimmäinen leike sai kyyneleet poskille. Siinä oli minunkin nimeni. "Lämmöllä muistaen" on liian lattea ilmaisu tilanteisiin, joissa muisto on vuosikymmenten jälkeenkin vielä terävä. Heijasin itseni hitaaseen vauhtiin ja yritin laskea, montako muurahaispesää olin aiemmin viikolla epähuomiossa iskenyt pirstoiksi kun niitin alapihan niittyä. Niitä oli parin metrin välein. Hiekka, toukat ja työläiset sinkosivat sateena ympäristöön.

Ne ottivat tilanteen hallintaansa kuin ammattilaiset.

16.7.12

Pienen pojan nukkeshow

Käytin kesän aikana seuraavia työkaluja: hakokirves, halkaisukirves, harava, lapio, moottorisaha, saha, talikko, vesuri, viikate. Tietää loman olleen onnistunut, kun hauis ja vyötärönympärys ovat molemmat kasvaneet, johan sen viimeksimainittu ehti sauvakävellyn kevään aikana kutistuakin. Keski-ikä on hirveää aikaa. Ei siitä tunnu olevan kuin hetki, kun ei vielä tarvinnut välittää sellaisista asioista kuin vatsamakkarat ja kaljuuntuminen, kun elämästä teki omalla tavallaan hohdokasta se, että oli aina ahdistunut. Mutta taiteelliseen angstiinkin kyllästyy kun siitä tulee arkipäivää, ja ehkä lomaankin kyllästyisi jos se vaan jatkuisi ja jatkuisi, mutta ei neljässä viikossa kyllä vielä ehtinyt. Olin "mökillä" (vierastan sanaa rakennuksesta, joka sentään on joskus ollut kansakoulu) koko neljä viikkoa. En tavannut juuri ketään, en käynyt missään, uin kerran. Mutta upouusi moottorisaha pärräsi niin että metsä raikui, ja hikikin virtasi aina kun aurinko muisti paistaa, eli harvoin. Oli sateisin kesä sitten vuoden 2007, jolloin tosin oli vielä paljon märempää kuin nyt.

Joka kesä mietin mahdollisuutta että jäisin sinne. Elättäisin itseni oman kasvimaan antimilla ja metsän puilla lämmittäisin saunaa ja taloa. Olisin syyskuun loppuun mennessä vainaa, mutta varmasti onnellinen. Ei nettiä, ei sanomalehtiä, täydellinen mediadeprivaatio. No, tuli siellä radiota kuunneltua, mutta keskittymättä. Yhtä lailla olisi kuunnellut talon narinaa, se vintin keinutuoli varsinkin epäilyttää kun itsekseen aina iltaisin kiikkuu. Kannoin sen alas, koko matkan se nauroi.

Nyt olen taas Helsingissä ja kädet huutavat tekemistä. Se yksi niittykin jäi niittämättä kun viimeiset puolitoista viikkoa taas vaan satoi. Mutta sitä ihmettelen, missä välissä ehdin lukea kuusi kirjaa, mutta ehdinpä muistiinpanojeni mukaan kuitenkin. Ensitutustuin Hercule Poirotiin, mutta kirja oli pettymys. Kuulemma se tv-sarja on parempi, ehkä siirryn suoraan sen pariin. Tosin keväällä ostamani Babylon 5 -dvd:t on ensin katsottava alta pois. Hitaasti, nautiskellen.

12.6.12

Kahvilakierroksen puiseva jälkipuinti

Kiersin sitten kaksi vuotta Helsingin kahviloita. Tarkoitus oli jatkaa loputtomiin, mutta huomasinkin kahvilamiljöön alkaneen pikemminkin rajoittaa kuin laajentaa ajatusmaailmaa, ja koska missään vaiheessa ei oikeasti ollut tarkoitus arvioida kahviloita vaan keksiä kirjoitettavaa, oli suuntaus huono. Siispä tälle asialle piste. Silti sallittakoon sananen jonkinlaisena yhteenvetona. Koko lista käymistäni kahviloista löytyy tietenkin edelleen sarjahakemistosta, sieltä kaikkien muiden kesken jääneiden projektien joukosta. Hassu sattuma muuten, että kun vahingossa aloitin kahvilaprojektini täsmälleen samalla päivämäärällä kuin Turun pyöräilyprojektini aikanaan, niin nyt huomaan että, kuten pyöräilyprojektia, tätäkin jaksoin tasan kahdenkymmenen päivityksen verran. Toki aikaa meni pidempään, ja toki lopettaminen johtui eri syistä, mutta kumminkin. Elämä on täynnä outoja syklejä, pelottavia.

Kahvilaseuranani näiden kahdenkymmenenyhden (koska yhteen päivitykseen on tuupattu kaksi eri paikkaa) käynnin aikana oli 11 henkilöä, heistä eri tavoin koottuna peräti 12 erilaista kahvilaseurakokoonpanoa. Kuulostaa paljolta. Ei minulla ole noin paljon kavereita edes Facebookissa! Eiku on, 49, jos tarkkoja ollaan, mikä on kuulemma kamalan vähän. Mutta siinäkin on puolet liikaa.

Kahvilakäynnin onnistumiseen vaikuttivat lukuisat seikat, joista suurimmalla osalla ei ollut mitään tekemistä itse kahvilan kanssa, näin kai se elämässä on useinkin. Välillä oli kiirettä ja stressiä, välillä mitä leppoisin joutoaikainen vapaapäivä. On ollut kesälomaa ja työpäivän päälle tehtyä väsynyttä visiittiä. On ollut entuudestaan moneen kertaan käytyjä tuttuja paikkoja, on ollut täyttä tai tyhjää, sen sellaista. Huomasin kahviloiden olevan hyvin samankaltaisia. Variaatioita teemoista on vähän; ja sitten kun niitä on, kuten Kluuvikadun elitistisessä Fazer-kahvilassa, ne ovat enimmäkseen elämää hankaloittavia, mikä ei tarkoita etteikö käynti siellä olisi ollut mieleenpainuva. Mutta parasta kahvia taisi silti saada Kanniston leipomon kahvilasta Lasipalatsista, ja pahvimukeista se juotiin, eli tässä suhteessa se millä on merkitystä, ei ole missään yhteydessä siihen, millä näennäisesti on merkitystä: minä juon mielelläni kahvin pahvimukista jos se on hyvää. Hienot astiat ja muu krumeluuri on toimivuudesta poisvievää kikkailua. Kahvilakokemuksen tärkein tekijä on mahdollisuus keskittyä a) seurusteluun, b) kahviin & muihin antimiin, ei missään nimessä c) siihen, miten minkäkin tarjottimien tai moniosaisten tilaustiskien kanssa tulisi toimia.

Pari ketjupaikkaakin tuli testattua. Wayne's Coffee jo vissiin maastamme poistuikin, eikä itse asiassa tule ikävä. Kahvinsa oli loistavaa, mutta muuten miljöö kummassakin käymässäni toimipisteessä oli jotenkin masentava. En tiedä tuleeko Starbucks näiden tilalle, ehkä, samanlaisia sarjakuppiloita kaiketi ovat. Oliko Wayne's Coffee sanan syvässä merkityksessä "kahvila"? Väittämä on vähän samankaltainen kuin "alkoholismi on sairaus" tai "rap on musiikkia". Pikemminkin loukkaus oikeasti sairaita, oikeaa musiikkia tai oikeita kahviloita kohtaan. Wayne's Coffee oli pikatiski, josta kaupunkilaiset ottivat mukaansa pahvimukillisen herätettä mennessään aamulla töihin. Pullan sai, jos sen bussiin juostessa kykeni syömään. Kahvilat ovat paikkoja, joissa tekee mieli kiireettä istua, eivätkä Wayne's Coffeen toimipisteet houkutelleet siihen. Mutta kuten arvioissanikin kirjoitin, kahvi siellä oli todella hyvää. Siitä pisteet.

Osittain tarkoitukseni oli tutustua Helsinkiin tämän projektini yhteydessä, mutta se ei oikeastaan ole onnistunut. En hahmota kaupunkia juuri paremmin kuin pari vuotta sittenkään; pikemminkin tuntuu kuin tämä ympäristö hylkisi minua kahta voimallisemmin nyt kuin silloin. Helsinki ei houkuta kulkemaan, katsomaan nurkkien taakse. Se rajaa voimallisesti minut pienelle alueelle keskustan tuntumaan, sen kadut ovat liian vilkkaita ja väsyttäviä, sen ihmiset tylyjä ja sen rauhattomuus kaltaiselleni helposti liikaa. Sikäli kahvilat ovat olleet välillä suorastaan helpottavia paikkoja: jotain sellaista, johon voi kadulta astua, jossa saa pikkurahalla kupin kahvia ja ehkä sämpylän, istumapaikan ja tilan jossa hengähtää. Niitä tiloja on nyt kaksikymmentäyksi käytynä, ja eilen viimeistä osaa kirjoittaessa tuli mieleen että nyt sai riittää. Ja tottahan se riittää, siinä on jopa rutkasti liikaa. On aika ottaa kurssi kohti uusia juttuja, mitä lienevätkään, tuskin mitään erikoista. Toivottavasti eivät. Koska parhaat ideat ovat yksinkertaisia.

11.6.12

Kaakaopuu, Kampin keskus
(eli "Kahdeskymmenes kahvilakäynti, jokohan riittäis?")

Siinä minä olin, Jyväskeskuksen Arnoldsissa edessäni donitsi ja kuppi kahvia, ja puhumassa kuin papupata, mikä minulle on kerrassaan epätyypillistä, mutta olihan edessäni elävä legenda sentään, Marginaali-Jani. Hänen shamanistista tyyneyttä huokuva olemuksensa sai minut lievästi sanoen hermostuneeksi, ja tapaaminen oli loppujen lopuksi nopsakka.

Sitten kului viisi ja puoli vuotta. Olimme molemmat uudelleensijoittuneet pääkaupunkiseudulle, ja taas pitäisi kahvilla käydä. Kohteeksi oli valittu Kampin keskuksessa sijaitseva Kaakaopuu, joka ties mimmoisista suklaaherkuistaan tunnetaan. Jopa olinkin taas etukäteen täpinöissä, meinasin jopa unohtaa lehden, joka oli tarkoitus Janille lahjoittaa, olisipa noloa ollut sekin. Hermoilin, ja tapani mukaan lähdin hirveässä etuajassa matkaan, osittain siksi, että viisi ja puoli vuotta minua oli ahdistanut se, että tulin silloin Jyväskylässä paikalle pahasti myöhässä (mitä Jani ei muistanut tapahtuneen, eli olin koko tämän ajan stressannut asiasta turhaan.) No niin, olin siis ensinnä paikalla vaikka olin hitaasti lampsien kierrellyt koko Kampin neljästi tappaessani aikaa. Ja niin - - tuskin olin päässyt tiskille ja tehnyt tilaukseni kun jo kuulin selkäni takaa epäilyttävän tuijotuksen. Siinähän hän. Olipa outo hetki. Olen ennenkin maininnut, että olen tavannut bloggaajia vähän, melkein en ollenkaan. Ehkä osittain siksi, että on ihminen verkossa, ja sitten on ihminen elävänä ihmisenä, ja ne ovat melkein aina, ei vaan ehdottoman aina, poikkeuksetta, aivan eri juttu. Esimerkiksi minä: puhun vähän mutten asiaa, ahdistun kaikesta, olen estoisempi kuin... ... ...ainoa mieleeni tuleva vertaus on "nudisti junassa", en tiedä miten se tähän liittyy, anteeksi.


Anyhoo. Löysimme pöydän, mitä olin etukäteen pelännyt (huomatkaa sanapari "etukäteen pelännyt"; se kuvaa 90-prosenttisesti kaikkea päänsisäistä toimintaani viimeisten parin vuosikymmenen aikana) mahdottomaksi, koska oli kuitenkin arkipäivä ja ruuhka-aika ja tiesin kaikkien laiskojen stadilaisten istuvan mieluummin kahvilla kuin esim. kotona perheensä parissa. Mutta Kaakaopuu olikin yllättäen melko tyhjä. Ostimme kahvia ja pullaa, tarkemmin sanoen Jani otti voisarven (ontto ohut taikinakuori), minä taas johonkin ihme wiineriin päädyin. Olimme siis aivan erityisistä suklaaherkuistaan tunnetussa konvehteja itse valmistavassa herkkukahvilassa nimeltä Kaakaopuu, emmekä kumpikaan ottaneet tiskiltä mitään suklaaseen viittaavaakaan. Että semmoiset tyypit taas liikkeellä. No, geneerinen wiineri on aina geneerinen wiineri, ja kahvi, muistan että molemmat pitivät sitä keskimääräistä parempana, joskaan en ole koskaan arvostanut tuollaisia matalia laakeita mukeja - niissä sumppi jäähtyy aivan liian nopeasti. Santsikupista ei erikseen mainittu, enkä sitä sellaisissa tapauksissa koskaan käy kyselemässäkään. Asiakasta kuuluu infota, on mottoni.

No niin, siinähän se aika sitten virtaili, keskustelimme pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen infrastruktuurista kuin tietäjät konsanaan, ja 80-luvun Marvelin sarjakuvista, no kyllähän te tiedätte mikä kaltaisiamme nörttejä yhdistää. Ei minulle kahvilasta ole enempää sanottavaa. Ylipäätään olen lopen kyllästynyt istumaan kahviloissa, joten tämän arviosarja oli sitten tässä. Kiitti ja morjes. Hyvin alkoi, paremmin päättyi, kaikki on kauniisti taas.

10.6.12

Helsingin kahvila-arviot, osa 19: Café Esplanad, Pohjoisesplanadi 37

Kävellessäni tänään kotiin lähikaupastani, Einoleinonkadun Valintatalosta, tajusin jotain: olen länsimaisessa yhteiskunnassa elävä keski-ikäinen valkoihoinen mies. Melkein kaikilla tämän planeetan asukkailla ovat asiat huonommin kuin minulla, ja luontevasti siitä tietenkin seurasi: Mitä helvettiä minäkin aina valitan? On rahaa siten että elelen, on koti ja työ, eivät kehuttavia kumpikaan mutta ovatpa kuitenkin. On perhettä ja kavereitakin, tosin niistä melkein kaikki Turussa. On terveys pysynyt, vaikka kun sukurasitteena on sydän- ja verisuonisairaudet niin puuta voi tässä kohdin koputella. Niin että mitäs. Tosin se syy miksi tätä alunperin mietin oli seuraava: kaupan edessä oli epäilyttävä reppuselkäinen miekkonen. Ajattelin että jos hän alkaa ammuskella ihmsiä, minä olisin ensimmäisten joukossa. Koska olen keski-ikäinen valkoihoinen mies ja ärsytän kaikkia, ihan jukoliste jokaista, olemassaolollani. Mutta kolme askelta myöhemmin, eikä vielä luotia selässä, keksin sitten tuon ylläselittämäni.

Että tällainen johdanto sitten tänään. Jos nyt jonkin aasinsillan keksisinkin varsinaiseen kahvilakäyntiin, se olisi joka tapauksessa teennäinen ja tämän vuoksi jääköön. Onhan tästä käynnistäkin jo aikaa - kevät vielä silloin silitteli talven taittunutta selkää. Ei ehkä sentään kinoksia enää ollut, mutta rapaista lunta katvepaikoissa ja lätäköitä, valtavasti lätäköitä. Olin edellisenä yönä nukkunut kaksi tuntia, ja oltuani vielä päivän töissä ajattelin hivenen herätä suorittamalla matkan kotoani Espalle kävellen. (Onko muuten muita kaupunkeja kuin Helsinki, jossa kaduillakin on lempinimet? Täällä on ainakin Aleksi, Espa, Flemari, Freda, Hesari, Isoroba ja Mansku. Ihmeellistä väkisinluotua kodikkuutta jos minulta kysytään. Ne on katuja. Ei niihin tarvitse olla tuttavallista suhdetta!) En sanottavammin herännyt, vaan jännästi käänteisvaikuttuen väsyin kyllä entisestään. Saavuin seesteisen kevätauringon säteissä kimaltelevan sisäänkäynnin ääreen, ja tuskin olin kaivanut kameran taskustani ottaakseni kuvan, kun Nuutisen isäntä jo harppoi paikalle hänkin. Jätin kuvaamisen, olihan sentään kahvia saatava ja pian sittenkin.

Vaihdoimme kuulumiset. Oli sekin, ensi kertaa näimme kuukausiin, ja sentään wanhan Turun jengin ainoina jäseninä nykyisin Helsingissä asumme, täsmälleen 5456 metrin päässä toisistamme (ilmateitse, pääkaupunkiseudun karttapalvelusta äkisti mitattuna). Eikä tämän useammin nähdä, tällaiseksi on elämä mennyt. Oi meitä vauhdilla vanhenevia 70-luvun jälkipuoliskolla ensirääkäisymme ottaneita! Niin vähän tuosta kaikesta on aikaa, ja niin paljon elämä silti sattuu sieluun. Elämä, sen karvaat reunaehdot. Voi Jeesus että minä vihaan välillä tätä rumaa kaupunkia, tätä hitaasti rappeutuvaa yhteiskuntaamme, tätä viihteen mädättämää persoonaani.

Laitoin muuten kirjoitteluni taustalle soimaan Curen Disintegrationin. Huomaako sen jostain? Vanhat lukijani muistavat mitä tapahtui kun viimeksi tein niin, rapiat seitsemän vuotta sitten. Nyt olen onneksi kypsempi, mutta meidän kaikkien on käytävä läpi angstiteinivuotemme.

Ai niin, se kahvila. Vaikka herättääkin suurta epäluuloa kaltaiseni duunarin mielenperukoissa jo pelkästään sijaitsemalla Esplanadin varrella, on Café Esplanad kuitenkin melko maanläheinen mesta. Ja sikäli suoranainen massajuottola, että istumatilaa on valtavasti. Siitä ehdotonta plussaa: tänne saa totisesti pungertaa turistibussillinen jos toinenkin, ja silti mahtuu vielä yksi bloggaaja ystävineen nurkkapöytään. Nyt ei tosin niin täyttä ollutkaan, ja me saimme kivan pöydän kaksiosaisen kahvilatilan vähän ylemmältä tasolta.

Tarjontaa piisasi; olisi peräti paikan päällä leivottuja herkkuja ollut evääksi asti, ja taisipa seuralaiseni jopa jonkin piiraan lopputyöpäivän evääkseen napata. Mutta herkkujahan sinne tultiin syömään, minä otin, ööh, jotain... tuota, pullaa. En minä enää muista. Kamoon - olin tuohon mennessä valvonut melkein puolitoista vuorokautta lähes unetta, vieläkö pitäisi havaintoja tehdä? Katsokaa tuosta kuvasta. Näyttäisi olevan wiineri. En muista koskaan syöneeni tuollaista. Isäntä otti miehekkään palan piirakkaa, ja kahvin sijasta teetä. Jos tosiaan makuelämykset ovatkin jo häipyneet historian tuuliin, on todettava että yksi mainio käytäntö Café Esplanadista löytyy: santsikuppi! Sen saa kahvinostaja hakea ihan omaan tahtiin ja ilman lisähintaa, ja voin sanoa että tämän mahdollisuuden hyödynsin, voi Luoja miten sen hyödynsinkään. Jäimme tosin miettimään suodaanko teenjuojalle sama palvelus, se ei selvinnyt.

Pois lähtiessämme keskityin ottamaan kuvia tilasta, koska se jotenkin viehätti minua portaikkoineen ja keskellä alempaa kerrosta sijaitsevine tiskeineen. Siinä kuvatessani kaadoin kukkaruukun univajezombina hyöriessäni. Poistuimme suht vikkelästi.

Ja kadulla se jälleen iski: tarve olla detaljeissa! Näpsin kuvia hulevedessä hilluvista terassinpöydistä, painoin mieleeni pulun askeleet sen pomppiessa poikki punasävyisten katulaattojen, näin meidät korkealta ilmasta ja tiesin että minun pitäisi nukkua, hyvä Jumala miten paljon minä tarvitsisin unta... Ja kamera kävi ja kävi ja kävi, ja sitten kiitin isäntää siitä että oli ehtinyt paikalle, olimmehan sentään hölöttäneet kaksi tuntia niin kuin ei mitään. Muistaakseni viime vuonna suunniteltua Nuutisen perheen satavuotisjuhlaa ei mainittu; se jäi pitämättä, ja nythän Nuutiset ovat yhteensä jo 103.

Minua huvittaa ajatus ettei suuri osa tätä lukevista tajua mitä helvettiä taas horisen.

Viime perjantaina olisi ollut wanhan polven bloggaajien baari-ilta Punavuoressa. No yllätys että taas sisäpiiri kokoontuu nimenomaan Helsingissä! Vaikka nythän olen itsekin täällä... Tosin kaksi ja puoli vuotta kaupungissa asuneena minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan siitä missä on Punavuori. Oh well.

(Post Scriptum: Taannoin mainitsemani Bloggerin ulkoasu-uudistus on aiheuttanut myös sen, että kuvien lisääminen on muuttunut helvetiksi - silkaksi helvetiksi!!! Tämän vuoksi kuvia, mukaanlukien yllä mainitsemani otos itse herkkutarjottimesta, ei enää esiinny. Live with it. Tämän kanssa jaksa saatana säätää yhtään enempää ku on pakko.)

24.5.12

Viisi asiaa itsestäni jotka ovat jääneet mainitsematta kuluneen kahdeksan vuoden aikana

Tulipa tuossa toissailtana tiskatessa mieleen (toimintoja, joiden aikana asioita tulee mieleen: tiskaaminen, autolla ajaminen, saunominen) että onkohan joskus edessä se hetki, jolloin blogi on valmis. Jonka jälkeen sanottavaa ei ole. Vaikka viime viikolla mietinkin mahdollisuutta, että kirjoittaminen on vain johdannaisseuraus siitä, ettei olemassaololleen keksi syytä, olen tänään toiveikkaampi. Kenties tällä kaikella on jokin tarkoitus, ehkä elämä sittenkin on kertomus, joka hyvin hitaasti avautuu, kunnes jonain päivänä: kappas. Se oli nyt sitten tässä.

Ja sitten, siinä lautasta harjalla hinkatessa edelleen, tuli mieleeni että ollakseen valmis olisi ihmisestä kertovassa tekstissä oltava kaikki se mikä hänestä tekee uniikin yksilön. Ja sitten aloin miettiä mitä itsestäni vielä on täällä kertomatta. Kolmisenkymmentä sekuntia myöhemmin olin keksinyt viisi asiaa. Ne tulevat tässä:

1. Olen suunnitellut vanhan kotikuntani kirjastokortin graafisen ulkoasun. Ja vaikka kunta on sulautunut osaksi isompaa ja kirjastojärjestelmäkin vaihtunut varmaan jo kahdesti, ovat ne vanhat kortit 90-luvun loppupuolelta edelleen joillakin käytössä, omaanikin siellä vingutin viimeksi vuosi sitten kesällä. En saanut suunnittelutyöstä mitään varsinaista palkkaa, koska olin tuolloin kirjastossa työvoimatuella työllistettynä. Tulin kunnalle aika tavalla halvemmaksi kuin joku ammattigraafikko olisi tullut.

2. Olen ollut elämäni aikana kuuntelemassa kolmea bändiä keikalla: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit marras(vai joulu?)kuussa 1999 Kårenilla Turussa, Absoluuttinen Nollapiste elokuussa 2003 Turun Downtonissa (jolla on jo vuosia ollut joku toinen nimi) ja syksyllä 2010 Tohtori Orff & Herra Dalcroze Ruoholahden ala-asteella Helsingissä. Viime mainittu oli ehkä paras. Päällimmäinen syy: siedettävä äänenvoimakkuus. Mutta kyllä ne olivat hyviä keikkoja kaikki. Enää ei tarvitse mennä. Ikinä. Festareilla en ole käynyt.

3. Keväästä syksyyn 2007 kävin erään kustantamon kanssa vääntöä novellikokoelman julkaisemisesta. Vietin pitkiä aikoja kustannustoimittajan työhuoneessa ja kävimme tekstejäni läpi. Hän lupasi että kirjani julkaistaan, ja jos ei tätä kokoelmaa, niin romaani sitten; senkin hän luki ja piti siitä. Loppusyksystä opin miten paljon painaa suullinen sopimus. Sain ilman ennakkovaroitusta kuulla ettei tekstejäni julkaistaisi sittenkään, lyhyt pahoittelu sähköpostitse, syytä mielenmuutokseen ei mainittu.

4. Olen suudellut ensisuudelmani Kokemäellä. Voin sentään lohduttautua yhdellä seikalla: parempi Kokemäki kuin Huittinen.

5. Keväällä 2003 olin vähällä menettää oikean käteni, jos en peräti henkeäni. Verenkiertoon pesiytyi jonkin mitättömän naarmun kautta bakteeri, joka muutamassa tunnissa turvotti sormet grillimakkaran kokoisiksi ja värjäsi kyynärvartta ylös etenevät verisuonet mustaksi verkostoksi. Lääkäri antoi antibioottitehohoidon, jonka vasta jälkeenpäin kertoi olleen lähinnä hyvä arvaus. Kuulemma amputaatio olisi ollut välitön vaihtoehto jos lääke ei olisi alkanut purra. Olin niin kovassa kuumeessa koko ajan, etten osannut pelätä pahinta. Olin tokkurassa ja kärsin.

Lisättäköön listan loppuun, että seuraavista julkkiskohtaamisista vain yksi on keksitty:

- Åke Blomqvist kävi aukomaan minulle päätä keskellä kaupunkia.
- Olen lyönyt Joel Hallikaista, ja lujaa vieläpä.
- Markus Kajo lähtenteli minua kirjakaupassa.
- Sain Tommy Tabermannin kerrassaan hiiltymään runoillani.

Kevennykseksi vielä se kummallinen tänään tajuamani seikka, etten ole koskaan juonut minkään merkkistä energiajuomaa. En ole maistanut edes. Puolitoista vuosikymmentä Redbullit ja muut ovat addiktoineet nuorisoa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä miltä ne maistuvat. Se on ehkä tässä kaikessa sittenkin oudointa.

22.5.12

Tallenne

Erilaisia nettiyhteisöjä on ollut aktiivisesti arkipäiväämme vaikuttamassa jo pitkälti toistakymmentä vuotta, niistä Feibu näkyvimpänä sekin jo pian viisi. Se tarkoittaa, että tämänhetkiset varhaisteini-ikäiset eivät enää hahmota maailmaa ilman Facebookia. Sen jatkuvaan läsnäoloon perustuva jakamisen kulttuuri on heille normaalia kanssakäymistä; heillä ei enää ole erilaisia ystäväpiirejä, heille on olemassa massa, kasa "ystäviä", joista jokaisen arkipäiväiset asiat ovat jatkuvasti seurattavissa, ja joille oma elämä pitää alituiseen jakaa. Ylipäätään aikuisikään on parhaillaan kasvamassa sukupolvi, jolle elämä on ennen kaikkea sarja tallennettuja tiedostoja. Olin taannoin lapsen kanssa luonnontieteellisessä museossa, mainio paikka muuten, suosittelen. Läsnä oli lisäksemme koululuokka; arvioi nyt noitten ikiä sitten, mutta veikkaisin tyttöjen olleen noin 11-vuotiaita. He kulkivat laumana vitriiniltä toiselle, osoittaen jokaista museon neliömetriä kännykamerallaan kuvaten kaiken talteen. Monin paikoin he eivät edes katsoneet kuvaamiaan kohteita; riitti kun kameralla osoitti. Mutta kiire oli silti: museossa oli ihan hirveästi "kuvattavaa", ja opettaja oli laittanut määräajan jolloin piti olla takaisin aulassa. Viisivuotias vielä jaksoi katsoa. Jopa paremmin kuin ennen, ja onpa tuolla tullut monesti käytyä, silti vasta tässä iässä keskittymiskyky oli sitä luokkaa, että iskällä meinasi jalat puutua, kun pelkkää siperiantiikeriäkin tiirattiin niin tarkasti että aika menetti merkityksensä.

Onko viiden vuoden kuluttua toinen ääni kellossa? Kuka tietää. On vaikea nähdä ennalta, mikä on oman lapsen suhde digitaaliseen, virtuaaliseen, verkkoon sitten joskus. Osaa hän nytkin kuvia näpsiä, mutta sentään niitä meillä vielä katsotaan albumeista eikä tietokoneen näytöltä. Yksi koulutytöistä muuten oli askeleen pidemmällä muita, ja kuvasi koko käyntinsä videolle. "Sitten tuolla on tommonen ja tuolla on tommonen", hän spiikkasi sohien kameraansa kohti kaikkea ja juosten vitriiniltä toiselle. Ketä varten hän kuvasi? Mistä hän oli saanut käsityksen, että koulun museokäyntikään ei merkitse mitään ilman siitä jäävää tallennetta? Jotenkin en jaksa uskoa, että hän vain halusi saada kaiken talteen kyetäkseen paneutumaan siihen sitten myöhemmin tarkemmin kuin ikinä museossa voisi.

Kun kaupungilla kuuntelee teinien puheita, niissä toistuu aina sana "Facebook". Kun tuokin palvelu joskus väistämättä kaatuu, haluanko edes tietää mikä seuraava muoti-ilmiö on? Ja olenko siinä sitten enää mukana, tuskin. Kun oljenkorsia kourienhan tässä enää muutenkin pinnalla pysyy.

11.5.12

Toinenkin autoni on Datsun

Menneiden muistelu on loppujen lopuksi aika valaisevaa puuhaa. Niin, olen pahoillani ei-bloggaavat lukijani, minä jatkan nyt hieman edellisestä aiheesta: Facebookissa kokoontuneista Wanhan koulukunnan bloggaajista. Olin tuon ryhmän alkuvaiheista aivan täpinöissäni, siellä oli viitisenkymmentä nimeä, joista muutaman tunnistinkin. Sitten tapahtui niin kuin blogikentässäkin tapahtui aikoinaan, väkimäärä kasvoi, nimiä on siellä nyt pitkälle toista sataa, enkä minä tunne enää ketään. Oliko silloin alkuvaiheessa tosiaan noin hirveästi väkeä täällä? Ja jos oli, niin miten ne kaikki nyt tietävät toisensa? Sitten minulle tuli se sama olo, jonka muistin varsin vahvana kokeneeni jo tuolloin, ja jonka olin kokonaan unohtanut: Mister Outsider. Minulla ei enää ole aavistusta mistä tuolla Face-ryhmässä puhutaan. Oudot sisäpiirivitsit seuraavat toistaan. En tunnista mainittujen blogien nimiä, en ymmärrä miten kuka liittyy kehenkin, enkä edes tunne joitakin ilmiselviä megatähtiä, kuten vaikkapa Kari Haakanaa, joka näyttäisi olevan kaikkien tuntema suomalaisen blogimaailman superstarba - never heard. Minä en kerta kaikkiaan ole liikkunut piireissä, ja eihän se olisi ollut mahdollistakaan tuolloin. Piirit olivat Helsingissä! Me turkulaiset bloggaajat, no, kai meillä oli omat kuviomme, pienimuotoiset ja vaatimattomat, emme me järkänneet blogitapaamisia baareissa.

Pointtini on se, että hämmästyin siitä minkä olin unohtanut. Että jo tuolloin oli se suuri ja kirkas Blogistania, ja sitten me jotka omassa nurkassamme puuhasimme omiamme. Vuosien kertyessä minun ja noiden alkuaikojen väliin muistini alkoi sumentaa kaiken massaksi. Että kaikki oli silloin alussa yhtä suurta perhettä, eikä se tietenkään niin ollut, miten se olisi voinutkaan olla, koska ei kai se ollut bloggaamisen ideakaan koskaan. Mutta toisaalta jotkut meistä silloisista ovat jatkaneet tauotta näihin päiviin asti, ja edelleen, hamaan tulevaan. Moni niistä muistelijoista ei ole, ja hirveän moni jopa näyttää ilolla jättäneen sen kaiken taakseen.

Eli loppujen lopuksi aloin jälleen miettiä merkitystä sille, mikä saa ihmisen kirjoittamaan verkkoon, enkä keksinyt syytä, ja niin kauan kuin en keksi, minä varmasti jatkan. Ehkä se joskus paljastuu minulle. Ja mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Huomautan kuitenkin, etten ole katkeruudella tätä kirjoittanut, koska muistin senkin, etten ollut millään tavoin piireihin pyrkivä edes tuolloin, mikä johtuu perusluonteestani tietenkin. En hakeudu äänekkäisiin seurueisiin. Jos teen numeron itsestäni, se on jotain pientä: vaikka vähän vajaa nelonen. Tai latvastaan litistynyt kasi.

Bloggaamisen sosiaalisuus on sen rajalla tasapainoilua, että osaa olla yksityinen siten, että voi samalla olla julkinen eikä heilahda kummallekaan puolelle liikaa.

9.5.12

Edes tämän kerran, rakas?

Olen ihmisenä hätiköity, maanantaikappaleehko. Suhtaudun muutoksiin lannistumalla, varustaudun tulevaan olemalla varma etteivät asiat ainakaan paremmiksi muutu. Ja katsopa tosiaan: kun nyt pidin vähän pidemmän tauon (kuukausi melkein, anteeksi kaikki vapisevin käsin reloadia hakkaavat addiktiparkani) niin eikö Blogger ole muuttanut ulkoasuaan. No on, eikä hyvään suuntaan. Ei tämä teille ole ehkä suuri uutinen; ei taikatemppujen tekotapaa ole tarpeen tietää, makkaran valmistusprosessia varsinkaan. Ja kuten salassa syntyvät suurimmat sukseet, niin myös Silmiksen prosessointi on pitkään ollut pimennossa. Siltikin on suuri symbolinen merkitys ollut sillä, että tämä Bloggerin päivitysikkuna on aina näyttänyt samalta - siis aina, siitä 2003 syksystä asti kun aloitin, sillä totisesti joka helkkarin päivitys on kirjoitettu suoraan tänne: ei Wordiin, ei Notepadiin, ei mihinkään oikoluvulliseen (minkä kyllä huomaa), ehei, suoraan tänne, ja tällä, tai siis pikemminkin sillä, nyt menneellä ja kovasti jo heti kaipaamallani oranssisävyisellä Bloggerin päivitysikkunalla on ollut valtava henkinen merkitys sille, millaisia näistäkin täsmäräpellyksistäni on muodostunut. Entä nyt? Räikeän valkoinen ruutu, liian suuri ikkuna, koko jumanklavita näytön kokoinen, fontti liian pientä, kaikki kätsyt painikkeet käytännössä kadonneet.

Olen kuin väärässä huoneessa. Hapuilen sanojani, ette arvaakaan millaista tuskaa tämäkin taas on, ette totisesti. Mutta se täytyy sanoa, että yllätyin äsken. Olin tänä iltana päättänyt jo valmiiksi että päivitän, ja sitten Facebookissa alettiin kutsua kokoon Wanhaa Blogistaniaa, tehän ehkä tiedätte mitä tarkoitan, sitä kirjoittajien vahinta ja parasta sukupolvea, ajalta jollain bloggaus painoi! Kuin kivi niskassa. Ja hyvältä se kuitenkin tuntui.

Oudosti tosiaan vanhat jutut jysähtävät luokseni tänä keväänä. Viime viikolla kävin kahvilla ystäväni kanssa, jonka olen viimeksi tavannut, jos nyt ei ohikiitänyttä hetkeä ratikkapysäkillä kuukausi sitten lasketa, toukokuussa 1999. Pelkäsin etukäteen. Kolmetoista vuotta! Ja me sentään vietimme vain yhdeksän kuukautta samassa seebaotin seläntakaisessa kansanopistossa tuolloin 90-luvun lopulla; toki muutama kirje, muutama sähköposti näinä kuluneina vuosina, mutta vähän kuitenkin ja nyt: olin varma ettei meillä olisi puhuttavaa, että olisi naurettava ajatuskin olla enää millään tavoin sama ihminen kuin kolmetoista vuotta sitten. Alkukankeus kesti noin viisi sekuntia. Seuraavat kaksi tuntia puhuimme kuin papupadat, ja mikä oudointa: emme loppujen lopuksi muistelleet menneitä hirveästi. Onhan sitä rapiat vuosikymmenessä kun kuitenkin jotain kerrottavaa kertynyt. Opin ettei kerran ystäväksi laskettu noin vain oudonnukaan, ja se oli kai tämän kevään onnellisin oppi.

No niin, nyt palaan sinne Facebookiin muistelemaan lisää menneitä.

13.4.12

K-18: Café 4, Stockmann

On yliampuvaa suureellisuutta ja sitten on Helsingin Stockmann, jonka jokaisesta kahdeksasta kerroksesta löytyy vähintään yksi kahvila, ylimmästä peräti liuta, hienoine ravintoloineenkin ilmeisesti, mutta sinne asti en ole sentään eksynyt. Ollakseni niinkin vähäkuluinen pihistelijä kuin olen (en varmaan ikinä pääse eroon opiskeluaikojen kulutustottumuksistani; ah sitä onnen tunnetta kun opintotuesta sai jäämään useammankin kympin tilin pohjalle säästöön!), käyn omituisen usein Stockmannilla. Haluan kuitenkin korostaa niille, jotka ovat synkän hahmoni siellä nähneet, etten totisesti hakeudu sinne ostaakseni asioita kalliilla (jonain päivänä kerron siitä pirun hintavasta pyöräilykypärästä, joka krhm vahingossa lähti mukaani ja vasta kotona huomasin etten ollut maksanut sitä), vaan koska siellä kaikesta selviää vähällä kulkemisella; inhoan ostoskierroksia noin ylipäätään, minkä vuoksi suosin nykyisin tavarataloja, niin epämiellyttäviä paikkoja kuin kokonaisvaltaisesti muuten ovatkin (ja tietenkin useammin minut löytää Kampin Anttilasta, josta ostan 90% kaikesta vähästä mitä ylipäätään ostan, ruoka poislukien), mutta tosiaan, Stockmann: ja jostain ihmeen syystä olen monastikin päätynyt nimenomaan kahville ja nimenomaan neloskerroksessa loogisesti sijaitsevaan Café 4:ään (Café four? Café nelonen? Café quattro?), jossa varsinkin iskääkin ostosväsyneemmän lapsen kanssa on tullut käytyä. No, tällä kertaa oli aikuisempaa seuraa, ja olimme juuri tulleet täyttävältä salaattiaterialta Kaivopihan Unicafésta, joten jälkkärikahville tänne, ja eiku observoimaan.



Yleisesti ottaen Café 4:n, ja oletettavasti jokaisen Stokkan kahvilan, asiakaskunta koostuu, ainakin keskipäivän aikaan, jolloin itse yleensä olen siellä, yksittäin istuvista eläkeläisistä, joista jokaisella on edessään joku hieno kahvi, kympin vähintään kustantanut suklaaleivos ja päivän lehti. Odotan kuumeisesti sitä päivää, että itse olen kuudenkympin tuolla puolen, perhana, sittenpä minäkin! Mutta siihen asti tyydyn normisumppiin ja tarjouspullaan, joita sentään, varmaankin eilisiä, on tiskin vieressä aina ei-niin-näyttävässä vadissa kasana, kun ne hienot konditoriatuotteet ovat vitriinissä himoittavasti valaistuna. Ja niin tälläkin kertaa; pöytiä on vain muutama, niissä jokaisessa keskimäärin 1.1 eläkeläistä lehtineen ja leivoksineen, sentään yksi vapautui käytävän puolelta, paikasta jossa istuskellessaan sai ihailla Pentikin astioita, ei hintaa esillä mutta kuka nyt Stockmannilla shoppailisi sellainen, jolle on jotain väliä se mitä mikäkin maksaa. Mistä puheen ollen Kahvenelosen hintataso oli mahdollista pitää kohtalaisen kivana juurikin valitsemalla kaikkein basicimmat tarjoilut, alle vitosella pääsin yhdistelmällä kahvi & puusti, seuralainen otti pelkän teen vissiin, en muista hintaa, mutta hieno oli muki.



Hörpinpä siinä sitten kahviani, katsellen sitä vanhusten virtaa. Ettäkö iäkkäämpi polvi maassamme olisi jotenkin köyhää, hevonkukkua sanon minä, niillä on varaa ostiskella mitä rivompia pullaviritelmiä, ja jokaisella epäilyttävästi vielä ostoskassi mukana, sitä oli taidettu käydä hankkimassa 25 euron juustohöylä saman kerroksen keittiöosastolta hieman aiemmin. Eläkkeitä on leikattava tuntuvasti ja pian! En muista miltä pulla maistui, ihan ok kai vaikka kuvassa kuivalta näyttääkin (ja taisi vähän ollakin), kahvikaan tuskin oli myrkkyä kun on täällä useamminkin tullut käytyä. Tarjoomusten määrä oli melko iso näinkin pieneksi nurkkaryystöläksi, mutta kyllä jälkeenpäin hieman harmitti, etten ottanut Mövenpickin jäätelöä, sitä kun totisesti tungettiin silmille, sen verran isolla oli Mövenpick-logo seinille lätkäisty sinne sun tänne. Näytti muutamalle mummolle hyvinkin maistuvan. Eivät muuten syöneet mummot jäätelöä minun lapsuudessani. Se oli lapsille varattu herkku silloin, Valion vaniljaa kuutio pöytään sillä välin kuin aikuiset kastoivat nisua costaricaan. Niin muuttuu maailma, Ugukseni. Trippimehutkin olivat tetroissa!

Stockmann herättää ihmisissä jonkinlaista sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Eivät muualla tuntemattomat juttele lattensa äärestä viereisiin pöytiin niin kuin täällä, ja nytkin kävi ulkomaalaismies naapurista kommentoimaan kameraani, mikä ahdisti siinä määrin että kiskoin takin päälleni ja poistuin. Hän jäi pyytelemään anteeksi, mutta selälleni sai puhua, ehkä oppi jotain. Ja sinne he jäivät, nuoripari lastenvaunuineen, molemmilla aikuisilla oikeaoppiset poolokaulusvillapaidat, täti turkiksineen, harmaa herra pienine kakkuloineen ja isoine jäätelöannoksineen ja se yksi kylähullu kumisaappaissaan ja karmeassa repussaan, joka lampsi paikalle, rönähti tuoliin ja nappasi hesarin. Aiheutti paikan tunnelmaan ihan lievän särön, johon mekin reunapöydästämme sitten kai lopulta valahdimme. Sen verran hajuton ja mauton oli Café 4, että tiedän käyväni siellä edelleenkin, ja tiedän ettei siitä vastakaan jää mitään mieleen. Paitsi jos Mövenpickiin sorrun, mutta peli on sitten menetetty, ja sydän ja sielu, olen ehkä ihan hieman jäätelönarkkis, mutta Ben & Jerry on kyllä ylihypetettyä kuraa.

11.4.12

Sjutton också, eli
Kahvilatesti seitsemäntoista: Kanniston leipomo, Lasipalatsi

Ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin huomaa aloittavansa blogikirjoitusta sanoilla "Ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin", ja sitten miettii kuumeisesti miten sitä jatkaisi toistamatta itseään, mikä tietenkin rapiat kahdeksanvuotiaassa blogissa on jo sinällään mahdottomuus, ja tämän tajutessaan mies jatkaa: jolloin tekee mieli laskiaispullaa. Yleensähän tämä mieliteko iskee helmikuussa, kumma kyllä, jotkut pitävät runebergintortuistakin, minä en, yök. Mutta se pakollinen laskiaispulla sentään on joka vuosi saatava, se on vähän kuin se jokakeväinen mignon-muna (joka, nyt huomaan, on vielä tältä vuodelta hankkimatta, alkaa tulla kiire, helevata soikoon) ja jokajouluinen irtokarkkipussi. Niin on länsimainen ihminen omaan turruttavaan pumpulielämäänsä kietoutunut, että enää herkkujen vaihtuvuus hänen vuodenkiertoaan määrittelee, oi aikoja, minunkin isovanhempani sentään vielä asuivat ikänsä talossa ilman sisävessaa tai vesijohtoa, tähän on tultu, hävettää.

Sanoin tämän muistaakseni kahvilaseuralaisellenikin: "Hävettää", mutta toki vain leikilläni, eikä se liittynyt kahvilointiin edes, vaan kävelysauvoihin, joita kanniskelin tuolloin, helmikuussa tosiaan, mukanani; olin juuri sellaiset käynyt itselleni eräästä ydinkeskustan urheiluliikkeestä hankkimassa, ja niitä esitellyt myyjäneito hehkui outoa eroottista latausta, jonka kyllä panimme merkille. Mietin onko sen liikkeen kahvihuoneessa usein kovinkin pingottunut tunnelma, miekkosista kuitenkin henkilökunta näytti enimmäkseen koostuvan. No niin, jonnekin oli sitten sauvat ojossa päästävä kahville, ja kun itse olin omaan latteaan tyyliini ehdotellut erinäisiä ankeita ketjumestoja, lausui kumppanini tuon maagisen nimen: Kanniston leipomo. Tai itse asiassa ei lausunut, koska ei muistanut paikan nimeä (enkä minäkään myöhemmin, se on jotenkin hirveän geneerinen ja vaikea muistaa, googlella sen taas tätäkin varten selvitin), mutta "se Lasipalatsin pikkukahvila" ajaa tietenkin saman asian.



Saavuimme sisään pienestä ovesta pieneen putiikkiin hieman ennen neljää iltapäivällä. Ei ollut muita siellä, mutta seinät täynnä vasteleivottua leipää, oli kakkua ja pullaa sen seitsemäätoista sorttia.

"Pitäisi laskiaispullaa saada", totesimme kuorossa. Myyjää hymyilytti, mikä johtui ehkä kävelysauvoistani.

"Hillolla", lisäsi toverini, joka oli vasta tänne kävellessämme saanut minulta kuulla, että muunlaistakin on.

"Ei ole kuin mantelimassaa jäljellä", kuului vastaus, mikä tietenkin minulle kelpasi; en itsekään ollut mantelimassasta kuullut ennen kuin vuosi muutama takaperin, mutta kerran maistettuani heitin hillopäiville hyvästit: herkkua on monenlaista, ja sittenkin mantelimassainen laskiaispulla siellä kasan huipulla keikkuu. Näin kuitenkin toverini kasvoilla vakavan kamppailun: kyetäkö vai ei, mummon tekemät hillopullat mielessään selvästi välkkyivät... Mutta toisaalta tiskillä tarjolla olleet pullat olivat niin himottavan turskeita kermavaahtoinen, että jäimmehän tänne. Asiaan vaikutti tietenkin myös se, että liikkeen toisesta ovesta, Lasipalatsin sisäpihan puolelta, saapui juuri silloin pariskunta, ja kun siellä on vaan se yksi pöytä jonka ääressä syödä, niin alkoi ahdistaa että vievät sen. Mutta leipäostoksille olivat vain saapuneet, mikä sitten selvisi kun huidoin itseni sauvoilla sinne pöydän ääreen ja he vain katsoivat oudosti.



Pullat olivat isot ja ihanat. Kermavaahtoa roiskui irstaasti haukatessa, mikä on aina oikeaoppisen laskiaispullan merkki; en tosin ole koskaan selvittänyt miksi juuri tällainen pulla juuri tähän aikaan vuodesta, eikä sillä kai väliäkään, tärkeintä että sisältä löytyy mantelimassaa, ja nyt löytyi. Runsaasti. Ihanaa, ihanaa, ja kahvikin oli hyvää, jotain erikoispaahtoa ehkä, tai vain tummaa, mutta halutessaan täältä saisi miljoonaa eri sorttia outojauhatuksia käydä irtomyynnistä hankkimassa, minkä lupasin itselleni että teen, ja samalla tiedän etten kuitenkaan ikinä, koska olen laiska, ja Löfbergs Lilan eri tummapaahtoja saa nykyisin jo monestakin marketista. Vierustoveri ihan pullasta tykkäsi, mutta kuulemma olisi sittenkin ollut hillo parempi. Hö. En oikein tuon hillon päälle ole koskaan ymmärtänyt, lapsenakin söin aina munkista hillon ensin pois, koska sitten jäi se paras osa, eli se hilloton, lopuksi. Ominaisuus lienee perinnöllinen: lapsikin taannoin ilmoitti ettei tykkää mistään hillosta. Korostus totisesti sanoista kuului. Ymmärrän häntä. Yäk, hilloa.

Kanniston leipomon hauskin ominaisuus on sen sijainti. Kuten jo aiemminkin olen todennut, Lasipalatsi on Helsingin keskeisin rakennus, ja silti neljältä iltapäivällä, viheliäisimpään tunkuaikaan, oli siitä ainokaisesta pöydästä (baarijakkarahenkinen ikkunanvieripaikka) Lasipalatsin sisäpihalle avautuva näkymä suorastaan autio. Tunnelma oli outo. Vähän kuin olisi ollut jossain Vammalassa sunnuntaiaamuna; ei juuri ketään missään, laiskasti joku välillä kulki ohi, vähän kulahtaneet funkkisrakennukset kulahtivat siinä vähän lisää maailmanloppua venaillessaan. No, istuipa sitten viereemme (neljä baarijakkaraa siinä oli, joten tämä oli mahdollista) iäkäs pariskunta pullineen. Alkoi siinä sitten rouva kovaan ääneen päivitellä sukulaisten asioita miehelle, joka keskittyi herkkuunsa. Kuuntelimme toisella korvalla, oli hetki hetkeltä maalaisempi olo, kuin olisi jostain portaalista Simonmäestä astunut sisään toiseen aikaan ja paikkaan, se tuore leipäkin kun kaikkialla tuoksui. "Kuunteleksää!?", karjaisi mamma aina toisinaan kesken vuodatuksensa, kun paappa ei ilmeellään reagoinut. Anna nyt toisen syödä pullaa äläkä kieu, olin sanomassa, mutta tyydyimme hymyilemään. Voi noita pariskuntia.



Kanniston leipomo oli siis yksi testin tähän mennessä kivoimpia paikkoja. Mahtavat pullat, hyvä kahvi, loistosijainti, rauhallinen, tunnelmallinenkin, joskin istumapaikkoja niukalti, eli puhdasta sattumaa tarvitaan mikäli tänne mielii jäädä. Mutta kannattaa ainakin hakea niitä leivonnaisia kotiin, arvelen.

27.3.12

Top-listojen äärimmäisillä rajoilla

Muistanette taannoiset päivitykseni, joissa listailin kymmenen parasta biisiä ensin Absoluuttisen Nollapisteen, sitten Lapinlahden lintujen tuotannosta? Jatkoa onkin sitten saanut odotella, ja vaikka Tuomari Nurmion kappaleita sillä korvalla tuossa jonakin vuonna kuuntelin niin tekemättä jäi. Mutta tämän talven aikana tosiaan täydensin Nick Caven diskografiani puutteet ja kun miekkosen koko soolotuotanto nyt on - - paitsi että vaikka media usein nimeääkin Caven sooloartistiksi, ei hän sitä ole missään nimessä: johan levyjen kansiinkin on aina muistettu printata yhtyeen koko nimi, "Nick Cave & The Bad Seeds". Taustayhtye on pienin muutoksin koostunut aina jumalaisen lahjakkaista muusikoista, joiden panos Caven rustaamien kappaleiden lopulliseen soundiin on ollut merkittävä, ja epäilenkin että jos miekkonen olisi nämä samat kappaleet mukanaan ponkaissut jonkin satunnnaisen studiomuusikkojengin ääreen, niin saattaapa olla että levyistään toki edelleen pitäisin, mutta varmaa on kyllä etten missään nimessä niin paljon kuin nyt.

Cave on kohdallani ehkä hieman myöhäissyntyisen arvostuksen kohde, ja sikäli syvempi kuin jotkut nuoruusvuosien fanitukset. Parikymppistä minua ei Bad Seedsin tuotanto oikeastaan vielä koskettanut paljoakaan; hypetyksen seurauksena hankin minäkin aikanaan albumin Murder Ballads, mutta muistelen etten siitä niin hirveästi tuolloin pitänyt. Cave oli minusta teatraalisuudessaan teennäinen, hänen musiikkinsa jollakin hieman kuivikkaalla tavalla taiteellista; siitä siis puuttui se tuolloin ihailemani proge-osaston kikkailu. Myöhemmin sitten ymmärsin tuon kuivakkuuden ennen kaikkea tyylitajuksi, ja kun sanoitusten lukemattomat viitteet ja vivahteet alkoivat matojen lailla kiemurrella paksuun kallooni, oli herran jo silloin 2000-luvun alussa mittavaan katalogiin tutustuttava tarkemmin.

Monelle Cave on nimenä tuttu, ja yhtä monelle tuotannoltaan ei juurikaan. Bad Seeds on pysytellyt mainstreamin rajamailla, mikä kai on saavutuksena hyvä kun ajatellaan miten erittäin, erittäin epäkaupallista tavaraa kokoonpanon pari ensimmäistä kiekkoa ovat. Mutta askel askeleelta, loogisesti kehittyen, on Nick johtanut yhtyettään helpommin saavutettavaan suuntaan, kypsyen siinä sivussa itsekin niin sanoittajana kuin muusikkona. En ole ihan varma miten Bad Seedsin musiikki pitäisi luokitella, mutta rock-musiikin parissa sentään toki mennään. Ei riffejä tai sooloja, mutta sen sijaan paljon kekseliästä, varsinkin alkuaikoina hyvin kokeellistakin kitarointia, paljon pianoa ja urkua, yleensä ainakin kaksi perkussionistia.

No niin, lyhemmittä puheitta sitten itse asiaan. Päätin tosiaan valita Caven tuotannosta kymmenen parasta kappaletta, tein mahdollisista ehdokkaista listan, josta sitten ensi töikseni karsin pois kaikki ne kappaleet, joiden ehdottomasti on oltava siinä mukana. Jäljelle jäi siis ne, joiden ehdottoman välttämättömästi tulee tuohon listaan kuulua, missä vaiheessa kappaleita oli jäljellä 28. Ja niitä sitten olen tässä mielessäni viimeiset viikot kieputellut ja pudotellut ja kuunnellut ja nauttinut projektista aivan hirveästi. Kymmenen parhaan listaan sallin kyllä itselleni viisi lisäsijaa, mutta pidempi parempi, sehän tiedetään. No, turhaahan tällainen tietenkin on, mutta ans olla jos yksikin lukija tuntee piston huomatessaan että hei, tuota kappalettahan en ole kuullutkaan... Äh, ihan omaksi iloksenihan minä tätä rustailen, pois se minusta että yhteisen edun nimissä. Yksi pointti kuitenkin vielä: cover-versioinnit jätin pois, ja Bad Seeds kun on julkaissut niitä paljon (yhden kokonaisen albumillisenkin), ei tämä ollut mikään ihan tyhjänpäiväinen päätös. Ainakin Rhye whiskey olisi taatusti päätynyt listalle, mutta nyt mennään originaalibiiseillä. Onpa niissäkin tahkoamista. Eli siis:

Nick Cave & The Bad Seedsin 15 parasta kappaletta:

15. Mercy (1988)
Uransa alkupuolella Cave yhtyeineen oli jonkinlaisessa goottigurun maineessa, ja helpostihan hänen monet 80-lukuiset kappaleensa tuohon muottiin sopivat: tunnelma on lohduton, teksteistä ei vielä välity hänen myöhemmin erittäin lahjakkaasti käyttämänsä ironinen vire, aihepiiri - no, se on pysynyt aika samana näihin päiviin asti, mutta sentään mies sallii kappaleissaan nykyisin jo muitakin tunteita kuin dekadenssisti tahrautuneen epätoivon. Hyytävän hienosti pianolla käynnistyvä Mercy on kertomus Johannes kastajasta, mutta aikalaiskriitikot näkivät sen henkilökohtaisena tilityksena huumeongelmansa kanssa painivan laulajan elämänhelvetistä. Ja vaikka Cave tämän onkin kieltänyt, mikään ei toki estä kappaletta näin kuulemasta. Rauhallinen mutta intensiivinen tempo on juuri sitä tyylitajua, jota Bad Seeds yli äyräidensä tulvii, ja sittenkin hienointa on yhtyeen jumalainen taustalaulu, jolla vastataan Caven tuskaiseen armonpyyntöön kertosäkeessä. Värisyttävää.

"And I cried 'Mercy'
Have mercy upon me
And I got down on my knees"


14. Dig, Lazarus, dig!!! (2008)
Viimeisimmän Bad Seeds -kiekon avaava nimikappale on erinomainen osoitus Caven ja hänen bändinsä mukautumiskyvystä. Kertomus meidän aikaamme haudastaan herätetystä Lasaruksesta on hillitön surkuhupaisissa käänteissään, ja on musiikillisesti sellainen potku vasten pahaa-aavistamattoman kuulijan korvakäytäviä, että melkein tämän ensi kerran kuultuani pelkäsin millainen äänivallihyökkäys albumista kokonaisuutena muodostuukaan. Mutta vaikka tosiaan totuttua rankemmissa äänimaisemissa albumimitassa edetäänkin, niin toki kuitenkin urku ja kitara potkivat raivohullujen hevosten tavoin vain niissä kappaleissa, jotka tällaisen toteutuksen tarvitsevat, ja tämä nimenomainen todella tarvitsee. Tämähän on ennen kaikkea kertomus, ja Cave on sen itsekin tajunnut: hän ei niinkään laula tekstiä kuin lausuu sen, ja totisesti hänessä on maailma eläytyvän näyttelijän menettänyt, onneksi, koska kuka näitä biisejä sitten ehtisi tehdä?

"Anyway, to cut a long story short,
fame finally found him,
mirrors became his torturers,
cameras snapped him at every chance..."


13. Stranger than kindness (1986)
Ainutlaatuinen kappale yhtyeen katalogissa sikäli, että vaikka on Bad Seedsin originaali, ei Caven nimeä löydy krediiteistä. Kitaristi Blixa Bargeldin sävellys ei ole sinällään mitenkään kummoinen, ja jonkinlaisena extra-jäsenenä 80-luvulla yhtyeen liepeillä liikuskelleen Anita Lanen tekstikin lähinnä kokoelma tunnelmakuvia. Kappaleen salaisuus piileekin intensiteetissä, joka vieläpä on saatu aikaan melkoisen minimalistisesti: kolme soittajaa, kolme instrumenttia. Bargeldin eläväinen kitara ja Mick Harveyn hullua megakomppia takovat rummut luovat tasaisen pohjan, jonka päälle Cave pudottelee lauseitaan kuin pahantahtoinen hypnotisoija uneen vaipuvan uhrinsa korvaan. Lopussa soi Hammond-urku melkein pelottavasti. Toimii totisesti.

"Stranger than kindness
Bottled light from hotels
Spilling everything
Wet hand from the volcano
Sobers your skin
Stranger than kindness"


12. Brother, my cup is empty (1992)
Akustisvoittoisella albumilla Henry's dream tämä kappale jää jotenkin isompiensa varjoon, mutta mitä enemmän levyä on kuunnellut, sitä enemmän tästä katkerasta tilityksestä on alkanut pitää. Nick Cavella on muutamia erilaisia laulutapoja, eräänlaisia vokalistipersoonia, joiden joukosta löytyvät muunmuassa kuolemanvakava toteaja, tuomiopäivän julistaja ja sitten tämänkin kappaleen esittävä vihonviimeinen kusipää. Juuri siltä tämä baarissa elämänsä virheitä (nainen, tietenkin) tilittävä kertoja kuulostaa, ja vallan kiehtovalla tavalla vielä. Kuten sanottu, kappale on toteutettu akustisin kitaroin, ja sen ilmavuus, sävellyksen tietty kansanmusiikkimaisuuskin, miellyttävät suuresti. Ei Bad Seedsin tunnetuimpia teoksia, mutta tarttuvuudessaan ykköskastia.

"So brother, be a brother
And fill this tiny cup of mine
And please, sir, make it whiskey
For I have no head for wine"


11. Lay me low (1994)
Minulla tuntuu olevan mieltymys näihin kappaleisiin, jotka yleisempi Cave-fanikunnan mielipide tuppaa ohittamaan; vuonna 1994 julkaistu melodisesti varsin rikas albumi Let love in sisältää parikin Bad Seedsin ikivihreää, mutta silti oma suosikkini levyltä on tämä kappale, jonka kertoja kuvailee miten maailma reagoi hänen kuolemaansa, joka tapahtuu sitten joskus. Kohtuullisen pienimuotoisesti alkava kertomus kasvaa kohta sellaisiin mittoihin, että haluaisinpa tietää minkä vuoksi tätä henkilöä näin kavahdetaan ja hänen kuolemallaan retostellaan - se kun ei käy ilmi. Vai onko hän vain toiveunissaan liitävä yksinäinen haihattelija? Njääh... Musiikillisesti kappale seuraa tekstin kehityskaarta, ja laiskana balladina alkanut teos kasvaa eeppiseksi pauhuksi, kuten kuuluukin.

"They'll bang a big old gong
The motorcade will be ten miles long
The world will join together for a farewell song
When they put me down below"


10. There she goes, my beautiful world (2004)
Oh mikä hillitön meno, mikä kerrassaan positiivinen draivi ja mikä tarttuva rock-melodia, jota kuljettavat niin energinen piano kuin tyylillä vetäisty kitarakin, niin Caven kiihkeä laulusuoritus kuin gospel-vaikutteiset taustalaulajatkin. Vuonna 2004 takavasemmalta ilmestyneen tupla-albumin hienoin hetki, joka olisi käynyt vaikka singlehitistä, ja jossain paremmassa maailmassa olisi menestynytkin. Teksti kertoo taiteilijan (tai ainakin sellaiseksi haluavan ja sitä kautta kuolemattomuuden saavuttavan) ja hänen muusansa ongelmallisesta suhteesta, tai ehkä se on vain rakkauslaulu, voi olla. Loppujen lopuksi kappaleen on voinut kuulla kymmeniä kertoja, eikä sanoista silti muista kuin tuon kiihkolla ja julistuksella toistellun otsikon. Tämä on taustamusiikkia sille hetkelle, kun on luonut jotain täydellistä ja on vielä onnistumisen jälkeisessä hehkutilassa. Hyvin voimallisessa.

"I look at you and you look at me and
deep in our hearts baby we know it
That you weren't much of a muse,
but then I weren't much of a poet"


9. Up jumped the devil (1988)
Tämä on niitä Caven alkuaikojen kappaleita, jotka hyvin pitkälle loivat hänelle sen morbidin maineen, josta mies sitten 90-luvun lopulta lähtien on, aika onnistuneestikin, ravistellut itsensä irti. Niin valoton kertomus jonkun piruparan kirotusta elämästä ("I was born on the day that my poor mother died"), että sisältää varmasti aimo ropauksen ironiaa. Tai en ole kyllä täysin varma, 80-luvulla kun Cave tuntui olevan vielä kovin tosissaan, ja sehän näistä alkuvuosien kappaleista tekeekin niin pelottavia tunnelmaltaan. Lauluääni on yhdistelmä kohtalonsa hyväksynyttä kuolemallenaurajaa ja sitä vittumaista kapakkapianistia taas, ja tosiaan: piano. Etten sanoisi jopa pirullinen on se säkeistöjen välillä toistuva kuvio, kaihoisassa kauneudessaan jotenkin vainoharhainen jopa. Jos nyt pianomelodia voi sellainen olla, mutta kyllä voi sanon minä.

"Who's that hanging from the gallow tree
His eyes are hollow but he looks like me
Who's that swinging from the gallow tree
Up jumped the Devil and he took my soul from me"


8. Fifteen feet of pure white snow (2001)
Kerrassaan merkityksellinen kappale oman Bad Seeds -historiani kannalta siten, että oli oikeastaan se hetki, joka sytytti lopullisen kipinän kokoonpanon tuotantoa kohtaan. Herkullinen, pitkä kappale, joka vangitsee erityisesti toistuvalla pianokuviollaan, ja siteerattakoon tähän kohdin nettiarvostelijoiden kuningasta George Starostinia, joka tästä kappaleesta totesi: "Boy, does that piano line ever rule." Mieleenpainuva, haikean odottava kuvio, jonka Cave itse soittaa, ilmeisesti, koska sen tavallisemman pianistin Conway Savagen insrumentiksi mainitaan tällä albumilla vain urut. Ja jos aiemmin mainittu Mercy ei kertonutkaan huumeista, voisin nyt väittää että tämä lumi on vähän jotain muuta kuin sitä kotosuomalaista taivaanlahjaa. "I've been paralyzed by this lack of feeling..." Koko kappale kertoo lumen alle katoavista, sinne tylsyyteen unohtuvista ja pystyynkuolevista ihmisistä. Pitänee mainita, etten paksukalloisena ensin tätä huumetulkintaa mieltänyt, ja pidin tekstiä lähinnä outona surrealismina. Miksei se sellaisenakin toimisi. Tämä on hieno, kiirehtimättä tunnelmaansa kasvattava kappale, ja juuri kun luulee sen loppuvan, bändi räjähtää kovaäänisenä kuorona ylistämään Herraa, "Raise you hands up to the sky". Mieletöntä.

"I waved to my neighbour
My neighbour waved to me
But my neighbour is my enemy..."


7. Well of misery (1984)
Caven ja kumppaneiden esikoisalbumi (siis tällä nimellä, olivathan yhtyeen nokkamies ja Mick Harvey jo julkaisseet muutaman albumin yhtyeessä Birthday party) From her to eternity on avantgardeen kallistuvaa taidepunkkia, jonka erottaa normipunkista se, että kappaleista puuttuvat pitkälti niin rytmi kuin melodiakin. Vaan onhan siinäkin toki hetkensä, etenkin nimikappaleen tunnelma on kiehtovan tiivis ja nyrjähtänyt, ja kuitenkin paras on tämä lähinnä basson ja perkussion varassa etenevä bluesahtava veto. Melodia sopisi jonkin raskaan ja raastavan mutta ehdottoman tasatahtisen työn paiskijoiden hoilattavaksi: yksi laulaa säkeen, kuoro vastaa huutaen. Tämä on musiikillistä ydinmehua, josta kaikki ylimääräinen on tislattu pois. Pahus vieköön että Bad Seeds onkin jo ensilevyllään aivan mieletön taustakuoro, ja teksti; no, se on sitä surua ja murhetta raastavimmillaan, mistä Cave alkuvuosinaan ammensi. Kyllä tässä jotain hyytävän kaunista on.

"And in that well of misery
Hangs a bucket full of sorrow
Which swings slow an' achin' like a bell
Its toll is dead and hollow"


6. West country girl (1997)
Listan lyhyin kappale, hädin tuskin kaksi ja puoli minuuttia, ja bändi aivan jumalaisessa vireessä. Viulu vie melodiaa, basso tarjoaa voimakkaan pohjan, ja akustinen kitara näppäillään suoraan kuulijan sielun seinämiin. Tämän kokoonpanon voisi kuvitella soittavan jossain Australian takamaiden rähjäisessä ladossa muun maailman unohtuessa rumuuteensa; tämä on itse kauneus. Kappale on rakenteeltaan kerrassaan suoraviivainen: kuvailu tytöstä, ei varsinaista tarinaa, ei erillisiä säkeistöjä tai kertosäettä edes. Teksti on hieno. Moni muu albumin (The Boatman's call) raidoista tahtoo tukehtua tekstiin kertyneen maailmantuskan painolastiin Caven etsiessä jumalaansa, mutta tämä on kiehtovasti avoin ja kuitenkin jollain kierolla tavalla virittynyt kuvaus ihmisestä, jolle ei luoda mitään ympäristöä, ei tarinaa jonka osaksi West country girl sitten ilmestyisi.

"Well, who could ask much more than that?
A West country girl with a big fat cat
That looks into her eyes of green
And meows, 'He loves you', then meows again"


5. The Weeping song (1990)
Tämä on yksi maailmanhistorian hienoimpia pop-kappaleita. Melodia on ajattomuudessaan nerokas, kerta kaikkiaan - jotenkin niin itsestään selvä, niin selkäytimestä kohoavan tuttu, ja kuitenkin riemukkaan oivaltava, totisesti tässä on menty jonnekin syvälle koskettavien sävelkulkujen alkulähteille. Mutta mitä siitäkin tulisi, ellei sitä soittamaan saataisi kokoonpanoa joka osaa asiansa, ja voin kuvitella, että Weeping songin sovitusta on hiottu pitkään ja hartaasti. Jokainen bassonlyönti on kohdallaan, jokainen rummunjysäys, jokainen vuorotellen laulettu laulun säe, sillä tosiaan, tässä pääsee ääneen myös kitaristi Blixa Bargeld, joka osoittaa että olisi ihan kevyesti hoitanut Bad Seedsin vokalistin tehtävätkin jos tarve olisi vaatinut. Hän saattaa olla jopa laulajana teknisesti parempi kuin Cave, jos tuolla nyt on väliä. Entä sanoitus? Mytologisesti virittynyt kertomus siitä, miten ihmiset itkevät. Surullista, mutta kuitenkin nopeasti ohi kuten oikeaoppisen hittibiisin kuuluukin.

"Go son, go down to the water
And see the women weeping there
Then go up into the mountains
The men, they are weeping too"


4. Henry Lee (1996)
Jälleen kerran osoitus siitä, että yksinkertaisuudessa on voimaa. Henry Lee ei alunperin ollut suinkaan Murder balladsin suosikkejani, mutta hiljalleen sen hiipivä kauneus on valloittanut. Duettona PJ Harveyn kanssa esitetty hienoisesti sadunkaltainen tarina rakkauden kaipuusta ja kuolemasta, ja piano on pääasiallinen instrumentti. Se illuusio, jonka tämä kappale luo, on kuoleman kauneus. Murhissakin voi olla romantiikkaa, jos ne tehdään rakkauden tähden, ja onpa tuolla levyllä sitten monia muita kappaleita, joista kauneus on varsin kaukana. Mietin ennen listan laatimista, että linkittelisin näitä kappaleita vaikkapa Youtubeen, josta monesta löytyy virallinen video. Jätin sen kuitenkin tekemättä, koska video antaa aina tietynlaisen mielikuvan, joka saattaa usein olla jotain aivan muuta kuin mikä musiikkia kuunnellessa syntyisi... tästä huolimatta teen nyt poikkeuksen, koska tämä Caven ja Harveyn laulusuoritukseen keskittyvä video Henry Leestä on sitä verta intensiivinen ja hieno, eikä oikeastaan edes yritä kuvittaa kappaletta millään tavalla.

"Lie there, lie there, little Henry Lee
Till the flesh drops from your bones
For the girl you have in that merry green land
Can wait forever for you to come home"


3. As I sat sadly by her side (2001)
Ei tämän hienommin kappale, ja sen myötä koko albumi, voi enää käynnistyä. Se piano, se piano, sulaa kauneutta, ja miten se ilmestyy niiden väreilevien akustisten kitaroiden ylle, ooh. Niin, kappale itsessään on pitkä ja surullinen; oikeastaan se tuntuu kertovan nimenomaan surusta. Kaksi henkilöä katsoo ulos ikkunasta, ja miten eri tavalla he maailman näkevätkään. Tämä on Caven filosofisin teksti, oikeastaan jokseenkin julistavakin, vai pitäisikö sanoa "määrittelevä". Jollain tavalla tässä ollaan luonnostelemassa sitä, mikä on ihmisen paikka maailmassa, ihmisen ja Jumalan suhde, ja lopulta kaikki on vain lohdutonta, istutaan ja katsellaan kun maailma virtaa ohi. Musiikki rakentuu alun hauraasta kauneudesta tiiviimmäksi, melkein uhkaavaksi, rauhoittuu sitten taas. Cave laulaa korkeammalta kuin yleensä, hänkin on suorituskykynsä rajalla ja kaunis kuusiminuuttinen on nopeasti ohi.

"Then she smiled and turned to me
And waited for me to reply
Her hair was falling down her shoulders
As I sat sadly by her side"


2. The Curse of Millhaven (1996)
No huh huh, voisi olla ensireaktio. Bad Seeds vääntää turbovaihteen päälle seitsemän minuutin ajaksi, ja kuulija pääsee kierrokselle pikkukaupunkiin, jota vainoaa sanoinkuvaamaton sarjamurhaaja. Viulu vinkuu, urku ujeltaa, tahti on maanista juoksulaukkaa ja taustakuoro on liekeissä, ja parasta on sittenkin itse tarina, jonka kertoja, viittätoista käyvä Loretta, on varustettu vallan rakastettavalla silmänpilkkeellä. Caven laulusuorituskin on yksi miehen uran hienoimpia, ja kun tarinan vaiheet kasvavat aina vain pykälän suuremmiksi on pokkaa lopulta mahdoton pitää. Mutta onko oikein nauraa näin hillittömälle kuoleman kylvämiselle? Tietenkin on, sillä jo tässä vaiheessa murhaballadialbumia ollaan käyty niin synkissä tunnelmissa, että tällainenkin reipas sarjamurhahölkkä on ennen kaikkea helpottava hetki. Ja Loretta on totisesti vittumaisuudessaan rakastettava henkilö.

"My name is Loretta but I prefer Lottie
I'm closing in on my fifteenth year
And if you think you've seen a pair of eyes more green
Then you sure didn't see them round here"


1. Wonderful life (2003)
Ettäkö kaiken tämän jälkeen Caven uran paras kappale olisi ylistys elämän ihanuudelle? Kyllä se vain edelleenkin on, ja olen ollut tätä mieltä siitä asti kun kappaleen ensi kerran kuulin. Oikeastaan epäilin ennen tätä projektiani jaksaisiko kappale vielä niin kovasti vaikuttaa. Asetin levyn soittimeen, luurit päähän, kappale soimaan... ja kun kylmät väreet kulkivat pitkin selkää suun kääntyessä väkisin onneliseen hymyyn, minä tiesin: tämä on parhautta. Ei sillä että kyseessä olisi mikään typertyneen onnellinen laulu, pois se Cavesta. Pikemmin Wonderful life on elämän surkeimpienkin hetkien hyväksymistä, "We got nothing much to lose but this wonderful life". Bad Seedsin uralla on paljon kappaleita, tälläkin listalla, jotka alkavat hiljalleen ja paisuvat sitten massiivisemmiksi, ja se on hieno tyylikeino jos sen tekee oikein. Tässä niin on tehty. Hidas, melkein unelias piano ja Caven ääni aloittavat, loppupuolella bändi on heittäytynyt notkeaan mutta vääjäämättömästi vyöryvään grooveen. "It's a wonderful life if you can find it..." Sehän pitää paikkansa, eivätkä kaikki löydä.

"There will be nothing between us, baby
But the air that we breathe
Don't cry
It's a wonderful, wonderful life"