30.7.19

Tukeva, vaaraton

Tiedättekö kun ihmisen elämässä tulee niitä hetkiä, jolloin pysähtyy miettimään sitä minkä takia täällä ollaan. Että mikä se on se tarkoitus jota kohti täällä sinnitellään muutama vuosikymmen ja sitten mennään pois. Niin minä vaan sitä että mistä tietää onko sen saavuttanut? Jos olisi, voisi sitten vaikka vähän löysätä. Mutta kun ei tiedä, niin ihminen vain sätkii ja potkii, jonnekin pyrkii, jotain kohti.

Ehkä nämä ovat niitä asioita joita pitäisi pohtia viisitoistavuotiaana, tai parikymppisenä. No, olen myöhäsytynnäinen. Kenties siitä johtuen se tarkoituskin vielä odotuttaa itseään. Mutta sen tiedän, että kun jokunen päivä sitten oli lämmintä, kiiretöntä, paikalla täällä joukko läheisiä ja kissa –  – kirjoitin sittemmin muistikirjaani että tuo taisi olla kesän paras päivä. Kun ei ollut vaatimuksia eikä aikatauluja eikä vähään aikaan huomannut kantaa huolta mistään.

Jälkeenpäin ajattelin että ehkä juuri nämä ovat niitä hetkiä. Että jos on yksi päivä vuodesta jolloin on mukavaa niin jokin taso on saavutettu, eikä kai yksilöltä sen enempää voi vaatia. Odottaakaan, ehkä.

No se siitä. Keitänpä kahveet.



23.7.19

Jättitorven perillinen

Melankolia oli kaataa minut tänään. Se iski hyökyinä, kävi ensin kesän saavutusteni kimppuun ja arvioi ne mitättömiksi, kumosi sitten käsitykseni tulevaisuudesta ja asioista joita odottaa, sai minut lopulta lähettelemään viestejä eri tahoille, kyselemään milloin tavataan. Lopulta, illan jo alkaessa laskeutua tämän käristetyn maiseman ylle, hyppäsin autoon ja lähdin tapaamaan ihmisiä. Kiittelin heitä kaikesta, asiat hyökyivät minusta ulos, ja silti, silläkin hetkellä, kävi sääliksi kissaa, joka oli juuri ehtinyt asettua kuistille tuoliin, ilta-auringon lämpimään syliin peseytymään. Se piti nostaa sisälle siksi aikaa kun lähdin, ja kyllä sitä harmitti. Ihminen on niin itsekäs olento. Melkein kuin eläin.

Mutta tokihan olo siitä kahvia keitellessä sitten helpotti.

Ihmisen ei ole hyvä olla liikaa yksin. Ja silti siihen tilaan aina pakkomielteisesti hakeutuu.

17.7.19

Uu-puu

Kaadoin puun. Tein tämän siksi, että pyrin olemaan omavarainen lämmityksen suhteen, ja kun on metsikköä kaistale niin menköön. Puu oli kaadettavaksi katsottu jo jokin aika sitten, mutta viime kesänä kuntoon huoltamani moottorisaha teki tenän. Ei saakeli käynnistynyt millään. Sisuuntuneena tartuin käsisahaan ja aloin työhön. Kolmisen varttia hikoiltuani puu lähti kallistumaan, nitisi aikansa, rytisi sitten tantereeseen. 22-metrinen haapa kun painuu makuuasentoon, kajahtelee metsässä jokseenkin nautinnollinen ääni. Sen herättämä tunne on lähellä jonkinlaista täyttymystä. Hain kissan paikalle. Se käveli puun rungon päästä päähän kiinnostuneena yhä uudelleen.


Tänään olen oksinut, pätkinyt, pilkkonut. Olo on kummallinen. En ole tavoitettavissa, puhelin on keittiön pöydällä, minä takametsässä sahoineni. Kyyhkyset kujertavat männyissä, välillä palokärki huutelee. On hyvin todellisuudesta irrallinen olo. Vain yksi mies itsekseen metsässä, ja kissa toisinaan. Joskus tässä työssä oltaisiin oltu porukalla, nyt teen tätä koska se on tottumus. Teen tätä koska niin kuuluu. Teen tätä koska olen ajatellut että ellen tee tätä, on vaara etten – –

Ajatus keskeytyi. Olen tänä kesänä iskenyt kuokkaa kantoon, kirvestä kiveen, viikatteen juurakkoon ja käräyttänyt kaksi sähkömoottoria. Päästäni on vuotanut verta vasta vähän. Unohdan mikä minun joskus piti olla. En enää hahmota miksi olen halunnut olla jotain sellaista etten – –

Ajatus keskeytyi. Sahapukki odottaa metsässä, vielä tekisi mieli hetkeksi mennä ennen kuin alkaa hämärtää. Ukkonen jytisee kaukana. Ehkä kahvit ensin.

6.7.19

Vaimoni laulavat varpaat

Olen tällainen:

Leivinuunissa räiskyi tuli, useamman vuoden liiterissä kuivuneet männyt paloivat komeasti. Yhtä halkoa pitkin viiletti hämähäkki. Puu oli toiselta puolelta jo tulessa, hämpillä oli kiire kohti turvaa, mutta lieskat löivät menosuunnassakin. Elinaikaa oli jäljellä sekunti tai pari. Sen paremmin miettimättä työnsin käteni uuniin. Hämähäkki kipitti sormelleni ja kämmenselkää pitkin ylös. Kuljetin sen ruokakomeron oven juurelle ja laskin lattialle. Se livahti oven alta kohti viileämpiä mestoja. Vasta tässä vaiheessa huomasin että käden ihoa hivenen kuumotti. Hihansuusta roikkuva lanka oli mustunut.

Viime kesä oli kuumuudessaan melkein eläimetön, tänä vuonna olen bongaillut pienellä maapalstallani kyitä, juotikkaita, sammakoita ja ojantäydeltä nuijapäitä, paljon sisiliskoja, supikoiraperheen ja oravapesueen: kuusi pörröhäntää telmi samalla männynoksalla toistensa yli ali ja ympäri. Kameraa ei tietenkään ollut sillä hetkellä mukana. Harvoin se muutenkaan on silloin kun eläimiä vilistää nurkissa; siksi kuvani tuppaavat olemaan vähän stabiilimmista asioista. Kuvaanpa kuitenkin, etenkin kaikkea pientä. Insta-tililtäni voi käydä ihmettelemässä havaintoja.

Kirjoitan yhtä kirjaa, editoin toista, ideoin kolmatta. Sitten on kaikki ne valmiit käsikset jotka muuten vain lojuvat nurkissa. Olen palannut pöytälaatikkouralleni. Hyvä minun on siellä, muistilappujen seassa.


11.6.19

Täytekakkutotuuksia

Olen kotoisin paikkakunnalta, jonka joki halkaisee kuin kirves piispa Henrikin. Tämän joen yli vie lukuisia siltoja, joista yhden arkipäiväisen maantiesillan tilalla oli vielä 80-luvun alussa hieno teräspalkeista koottu rakennelma. Se purettiin ollessani pirpanaikäinen, minkä vuoksi muistikuvani tästä sillasta ovat vajavaisia, ja kenties kokonaan peräisin vanhoista mustavalkoisista valokuvista, joita sillasta on erinäisiin teoksiin painettu. Tänä vuonna selvisi että silta on edelleen olemassa. Sitä on kuljetettu kymmenisen kilometriä alajuoksulle, missä se nykyisin johtaa kapoiselta peltotieltä pieneen idylliseen saareen keskellä jokea. Oli pysähdyttävä kuvaamaan, sen verran kummallinen näky oli kyseessä. Kävelin sillalla, oli pysähtynyt hellepäivä, vain joki virtaili allani. Koin outoja takaumia.


Perhepiirissä täytettiin tuossa päivänä muutamana tasavuosia, minkä johdosta oli hankittu täytekakku leipomosta. Sen sisällä olevassa "Kakkutakuu"-lapussa kyseinen konditoriatuote kertoi ohjeita käsittelyynsä minämuodossa. Sieltä löysin lauseen, joka minusta oli niin kaunis ja ihmiselle sopiva, että se jäi mieleen:

Kuljetathan minut varovasti ja tasaisella alustalla niin olen ehjä ja kaunis perilläkin.

Kunpa joku olisi kiinnittänyt tuollaiseen ohjeen minuunkin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Ehkä joku olisi sitä noudattanut.

29.5.19

Stan Lee esittää

Mikäli olet Marvelin sarjakuvien ystävä, olet minunkin ystäväni. Tai jollei nyt ihan noin pitkälle mennä, niin ainakin saamme jutun juurta aikaan kohdatessa – ja tästäpä tulikin mieleeni, että nyt olen uutta juurikin kyseiseen aiheeseen liittyvää blogiani sen verran monta kertaa saanut päivitetyksi etten usko sen heti hyytyvän, ja täten uskallan mainostaa täälläkin. Olkaapa hyvät ja katsokaa mistä on kyse, kun tarjolla on Pieniä ihmeitä.

Hyvä on, voin kertoakin. Kohtasin Marvelin sarjakuvat vaikutusalttiissa kasvuiässä, ja läpi kipeiden teinivuosien nämä elämää suuremmat kertomukset imivät mukaansa ja varmasti ovat voimallisesti vaikuttaneet tapaani lukea ja luoda fiktiota. Aktiiviset keräilyvuoteni olivat 1987-1993; lyhyt aika nyt nähtynä, mutta ehti siinä kasvaa lapsesta lukiolaiseksi, ja kun 90% kokoelmasta on pysynyt kesäisen piilopirttini vintinrapussa tallessa (äidin kirppispöydälle annoin lehtiä läjän myyntiin joskus vuosituhannen alussa – Tuomarit ja Aaveajajat menivät heti, muu ei kirppisyleisölle kelvannut), alkoi mieltäni kutkuttaa ajatus: miltä nämä tuntuvat nyt? Järjestin lehdet julkaisuajankohtansa mukaiseen järjestykseen ja aloin lukea.

Ja tästä projektista blogi kertoo. Sisältää muistoja, kommentteja, ehdottoman asiantuntevaa sarjakuvakritiikkiä ja tarinallisia havaintoja. Alku on ollut vauhdikas, mutta lehtien paksuus kasvaa sitä mukaa kuin 80-luku etenee, eikä niitä kohta enää laakista läpi lukaise. Silti, tervetuloa mukaan. Mukavahan näiden pariin on toistaiseksi ollut palata.

23.5.19

Putte-possu soperteli ensin kauhuissaan

Jatkan kehäni kiertämistä ajautumalla tähän aikaan vuodesta jälleen piilopirttiini maalle. Tänä vuonna työhuoneeni täyttyy vanhoista asiakirjoista, oikeuden pöytäkirjoista, isoisäni muistiinpanoista, sukutauluista ja niin edelleen. Ans kattoo, sanoisi paikkakuntalainen.

Otin mukaani lähes metrisen pinon kirjoja, kahdeksan muistivihkoa, seitsemän dvd-boksiakin jos tulee sadeiltoja. Todennäköisesti aika menee kaikkeen muuhun mihin olen suunnitellut, viime vuonna meni käristyskupolin ansiosta siihen ettei kyennyt tekemään mitään, mutta ihan jees sekin oli. No vitsit sikseen, oikeasti kirjoitin kuin hullu puuroa.

Nyt on Löfbergs Lilat omassa kissamukissa ja saunanpesässä valkea. Nurmikon pisimmät kohdat jo pärryytin trimmerillä, huomenna sitten käyn sen kimppuun rivakammin. Paitsi että ennusteen mukaan sataa, eli en kai sitten. Tänne ajaessa tuli mieleeni eräs potentiaalisesti oivallinen blogi-idea, mikä sai muistelemaan kaikkia saavutuksiani tällä glooriattomalla saralla. Tällä hetkellä tämän Silmiksen lisäksi on aktiivinen vain Run / Stop - Restore, mutta onpa noita ollut; laskin päässäni että jos nyt aloittaisin uuden niin se olisi viidestoista tai kuudestoista, ei näissä enää pysy mukana. Olisi pitänyt kirjoittaa aloittamiset ylös johonkin noista muistikirjoista.

Kuulemma nykyään on blogivalmentajiakin. Hymähtelen sellaisille isällisesti päätäni pudistellen.

16.5.19

Ne tulevat niinkuin kotihin

Oli outoa kävellä Turun ylioppilaskylän kesäisillä käytävillä monen vuoden jälkeen. Mutta niin vain ystäväni muutti sinne ja kutsui tupareihin, joten mikäs – nostalgiaa tässä ihminen onkin kaivannut. Mutta nyt kun on muutamaa kuukautta vaille vuosikymmen kulunut siitä kun itse muutin mestoilta muualle, on uudisrakentaminen kietomassa tuota sympaattista kyläntapaista otteeseensa... Pahalta näytti vielä lähestymisvaiheessa, mutta onneksi paikan sisin olemus on ennallaan.


Olen asunut Ylioppilaskylässä kuudessa osoitteessa, mikä on varmaan vähän enemmän kuin mitä siellä keskimäärin asutaan. Kahdeksaan vuoteeni siellä mahtui kaksi yksiötä, kolme kaksiota ja yksi kolmio. Siellä tapahtui melkein kaikki tärkeä: pitkän parisuhteen onnelliset vuodet ja päättyminen, toinen parisuhde, kolmaskin. Lapsen syntymä. Opiskeluakin jossain määrin, ainakin proseminaarityötä tuli väännettyä ja jotain surkeaa graduntapaista... Erään bloginkin aloitin siellä asuessani, mistä nyt ei enempiä. Katselin entisiä asuntojani: tuosta takaovesta päästin taaperon leikkipuistoon, tuolla parvekkeella istuin tupakalla katsellen hautajaisia. Tuossa kuuntelin öisin mustarastasta täysikuun valossa, runollisessa eroangstissa riutuen. Tuolla juoksin karannutta kissaa takaa-ajaen, sen sännätessä luhtikäytävää talosta toiseen. Tuolla join Jonin tarjoamaa punaviiniä siinä määrin että Kati ja Teppo saivat minut kantaa kotiin. Tuolla pidettiin bakkanaalit, tuolla piknik. Ja jatkuvasti kirjoitin, kaikkea, kaikesta. Missä nekin sanat nyt ovat, kaikki ne ajatukset...

Itse tuparit olivat mukavan hautausmaa-henkiset. Saatamme olla vanhenemassa.

Minigolf-rata oli kadonnut, mikä minulle symboloi tämän maailman muuttuneita arvoja mitä konkreettisimmin. Sen tilalla on nyt parkkipaikka.