Doctor Who 1.7: The Long Game

"Create a climate of fear, and it's easy to keep the borders closed."

Median vallankäyttö on hedelmällinen aihe varsinkin tieteisfiktiolle, ja The Long Game toki sisältää paljon hyviä hetkiä, mutta on sääli että kokonaisuus jää jokseenkin puolivillaiseksi. Jakso etsii itseään turhan pitkään, ja varsinaisen juonen pariin päästään vasta viime metreillä – ja sitten onkin jo loppupaukkeen aika. Tosin, mitä tämän jakson ensi kertaa näkevä ei tiedä, näihin tapahtumiin palataan vielä kauden lopulla, mikä pelastaa vähän. Nyt tuntuu että vuoden 200.000 ja risat ihmiskunnan outoa älyllistä rappiotilaa pedataan pitkälti, mutta nopean lopun vuoksi asiat jäävät pahan kerran kesken.

Tapahtumapaikka on "Satellite Five", suunnaton informaatiokeskus, jonka asukkaat toimivat universumin joka laidalta dataa keräävinä tietopankkeina osaamatta silti kyseenalaista mitään. Jotain on tapahtunut noin sata vuotta sitten, ja Tohtori panee nopeasti merkille, että satelliitin asukkaat ovat noin sata vuotta teknistä kehitystään jäljessä. Ihmiskunta on kuuliaista, hyväuskoista, helppoa karjaa jollekin sellaiselle, jonka käsissä kaikki tämä informaatio on. Ja jokuhan siellä satelliitin ylimmässä kerroksessa, tasolla 500, tosiaan on – siellä huhujen kultaisessa kruunussa, jonne ylennystä kaikki satelliitin käytävillä tylsää arkipäiväänsä elävät ihmispolot odottavat. Se joku ei kuitenkaan ole ihminen, mutta hänen välikappaleenaan, "Toimittajana" on vieraileva tähti Simon Pegg, joka varastaa shown olemalla hyvän hahmon vakuuttava esittäjä. Jakson ensimmäinen puolisko menee kuitenkin Tohtorin ja Rosen ihmetellessä outoa teknologiaa, vasta puolivälin paikkeilla alkaa kyseenalaistus, vasta viimeisen neljänneksen aikana selviää mitä on tekeillä... The Long Game on rakenteeltaan vähän rikki. Kerrassaan ylimääräinen on myös viime jaksosta mukaan tarttunut Adam, josta melkein-leivotaan Rosen poikaystäväehdokasta (ei siihen katsoja usko kyllä hetkeäkään), ja joka on viime jaksosta muutenkin muuttunut mahdollisesti kiinnostavasta hahmosta pelkäksi riesaksi. On kuin Russell T. Davies olisi totaalisesti vihannut jonkun toisen hänen sarjaansa lisäämää hahmoa ja kirjoittanut Adamin heti ensi tilaisuuden tullen nopeasti pois. Miekkosta ei vissiin edes mainita seuraavien kymmenen vuoden aikana kertaakaan, mikä on kyllä niinkin paljon menneisiin jaksoihin viittailevassa sarjassa kuin Doctor Who jo melkoinen saavutus.

Olisin halunnut pitää tästä jaksosta enemmän kuin pidin. Simon Pegg on hyvä; Satellite Five olisi kiinnostava paikka jos se kävisi tutummaksi, ihmiskuntaa informaatiota kontrolloidusti säätelemällä otteessaan pitävä olento nyt varsinkin tarjoaisi materiaalia vaikka mihin. Mutta mediakritiikkikään ei kohoa kovin korkealle. Toki Tohtori ja Toimittaja käyvät lopussa sananvaihtoa aiheesta, mutta se kaikki käydään läpi nopeasti ja mihinkään sen hienostuneempiin analyyseihin sortumatta. Silti tulee mieleen, että nykypäivänä tämä pahantahtoisen ja ihmiskunnan tyhmäksi massaksi orjuuttaneen mediakontrollerin hahmo olisi saanut ja ansainnut paljon julmemman kohtelun. Eikö tämä vielä vuonna 2005 ollut niin polttava aihe? Ei varmaan, kun ei vielä sosiaalista mediaakaan ollut olemassa.

Pelipöydällä: Dokmus

Vielä kymmenen vuotta sitten olisi varmaan ollut ihan huikeaa nähdä suomalaislähtöinen lautapeli kansainvälisesti markkinoituna, mutta niin vain muuttuu maailma, ja nykyisin näitä ilmestyy jo sellaiseen tahtiin, ettei kaltaiseni alaa ainakin puoliaktiivisesti seuraavakaan pysy perässä. Dokmus on Lautapelit.fi:n kustantama Mikko Punakallion suunnittelema teos vuodelta 2016, ja on jo pitkään ollut omalla tutustumislistalla. Peli on kuvien perusteella tuntunut toisaalta potentiaaliselta hitiltä tahollani, toisaalta sen haahuilevassa juonikyhäelmässä ja geneerisessä fantasiakuvituksessa on ollut jotain vieraannuttavaa – Dokmus on vaikuttanut olevan suunnattu kovemman kaliiberin pelaajille. Nyt peli kuitenkin päätyi kirjaston kokoelmista testiin, ja on todettava, että vielä ohjeita lukiessakin kalvoi epäilys: tämä on juuri sellainen monimutkaista säätöä vaativa peli, joka aktiivisesti hyljeksii kaltaisiani ajanvietepelaajia...

Mutta kuinka ollakaan. Asettelin pelin koemielessä pöydälle, etenin ohjeet kädessä muutaman siirron verran, ja asiat loksahtivat kohdalleen: ne vielä ennen pelaamista monimutkaisilta vaikuttavat säännöt ovat kaikki loogisia, jopa siinä määrin intuitiivisia, että ensimmäisen varsinaisen pelin jälkeen ei ohjeita ole tarvinnut vilkuilla. On totta puhuen suorastaan häkellyttävää, miten Dokmus onnistuu kääntämään ensivaikutelmansa päälaelleen: vaikeasti lähestyttävä ja monimutkaiselta vaikuttava peli onkin oikeasti pariin todella yksinkertaiseen sääntöön perustuva nopeasti koukuttava teos, jota on helppo lähestyä, ja joka on kaiken lisäksi todella nopea startattava – monen nykypelin vaatimaa minuuttikausien esiasettelua ei ole.

Mistä sitten on kyse? Aluevaltauksesta lähinnä. Pelissä on kahdeksan kaksipuolista maastolaattaa (joista kaksinpelissä on käytössä viisi), jotka sisältävät erilaisia maastomuotoja ja temppeleitä. Pelaajat lähtevät etenemään alueen reunalta haluamistaan paikoista, ja tarkoitus on kahdeksan vuoron aikana saavuttaa niin monta temppeliä kuin mahdollista: joka vuorolla pelaajalla on käytössä kolme telttaa, joita saa asettaa vain jo kartalle asetettujen telttojen viereisiin ruutuihin. Ei kuulosta siltä että kahdeksassa vuorossa ehtisi hirveän kauas edetä, kun yhden karttalaatan koko on sentään 7 x 7 ruutua... Mutta tässäpä Dokmuksen juju: joka vuorolla pelaajalla on myös mahdollisuus käyttää yhtä erikoiskykyä, ja nämä sisältävät vaikkapa karttalaattojen siirtelyä ja pyörittelyä. Maisema muuttuu vinhasti, ja jo tehdyt strategiat on pakko pistää uusiksi useinkin – toisaalta juuri oikealla tavalla karttaa muokkaamalla onkin mahdollista levittäytyä mahdollisimman laajalle. Ja levittäytyminen toki kannattaa: paitsi saavutetuista temppeleistä, pelaaja saa lopussa pisteitä myös sen perusteella, kuinka monen eri karttalaatan alueelle on ehtinyt. Mutta mutta: kovat bonukset on myös luvassa myös sille, joka on ottanut haltuunsa kaikki yhden laatan temppelit. Valintoja siis, piinallisia valintoja... Kuten kunnon lautapelissä kuuluukin. Itsehän rakastan suuresti Reiner Knizian pelejä, joissa keskeisenä elementtinä on aina juuri valinta: kumman näistä ehdottoman välttämättömistä asioista teen ja kumman jätän tekemättä? Dokmuksen tunnelmassa on jotain perin knizialaista – tosin Reiner olisi yksinkertaistanut saman pelin vielä muutamaa pykälää lähemmäksi puhdasta abstraktiota.

Toiseksi viimeinen vuoro: punainen pelaaja on levittäytynyt tehokkaammin olemalla jokaisella karttalaatalla, mutta vihreä on saanut oikean alakulman kartan jokaisen temppelin haltuunsa.

Parin ensimmäisen hapuilevan pelin jälkeen Dokmuksen hienoudet alkoivat paljastua. 12-vuotias pelitoveri otti laajenemiseen vaadittavat strategiat nopeammin ja tehokkaammin haltuun kuin isänsä, mutta toisaalta muutaman pelin jälkeen aloin olla hienostuneempi erityiskykyjen käyttäjä. Sikäli peli tuntuu siis ainakin parin päivän intensiivipeluun jälkeen mukavan tasapainoiselta. Ennen kaikkea Dokmus on ongelmanratkaisua. Alati muuttuvan ongelman, jossa pitää koko ajan olla pari pykälää seuraavaa siirtoa pidemmällekin ajateltuna, mutta ongelman kuitenkin: pelissä elementtejä on hyvin vähän (muutamat erilaiset maastotyypit, muutamat erilaiset erityiskyvyt), ja niitä varioimalla (sekä tietenkin eri peleissä eri karttalaattoja käyttämällä) luodaan loputtomasti uudenlaisia pelitilanteita. Tulipa jopa sellainen olo, että tämä olisi kiva saada omaankin kokoelmaan; arvelen että Dokmuksessa riittää pelattavaa vielä pitkäksi aikaa. Eikä tämä vaadi koko iltaa: yhden pelin kesto on ainakin kaksinpelissä melko lyhyt. Ei tuohon taida kuin parikymmentä minuuttia heilahtaa, ja ainakin toisen kierroksen ehtii aina ottamaan, pakkohan se on. Suuri suositus pohtimista ja pähkäilyä sisältävistä peleistä pitäville.

Aimmat Pelipöydällä-tekstit: Karuba, Hive, Dominion.

Lohkaroituma

Löysin itseni kirjasta. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta olen jotenkin kauhean vaikuttunut siitä tiedosta, että Sosiaalisen median lyhyt historia on ottanut allekirjoittaneen yhdeksi ohikiitäen mainituksi lähdeblogikseen. Olkoonkin että kirja on painettu vuonna 2013, sinne lainattu kaipaukseni marginaaliin tuntuu lämmittävän sydänalaa jotenkin ihan eri tavalla kuin melkein mikään. Toiveeni on toteutunut, sen voin nyt jälkiviisaana todeta. Spottivalo osoittaa jonnekin toisaalle, lavan reunassa olen minä, tomuhiukkanen tuulessa, sanat vailla sanojaa, unohdetun polun mutka.

Polkua kävelin eilenkin, eläinten jäiseen hankeen tallaamaa. Välillä jalka upposi, välillä lumi kantoi. Tuuli viskoi lunta, sitä tuprahteli puiden välistä kuin valkoista savua. Puristin lapionvartta. Sormia pistelivät perkeleelliset neulat; viima kävi suoraan aivan liian ohuista sormikkaista läpi. Syreeni johon kesällä ripustin riippumattoni, oli katkennyt tyvestä ja makasi polulla poikittain. Heitin lapion pois. Tuuli kiepautti sen ilmassa ympäri. Tartuin syreeniin kaksin käsin ja aloin raahata sitä polulta syrjään. Orava nauroi minulle männystä. Minäkin nauroin. Mitään niin turhaa en ollut koskaan tehnyt, en sen jälkeen kun olin kirjoittanut kir

Saunan oven edessä hanki oli jäätynyt kiveksi. Satoi neulasia. Poskissa ei enää ollut tuntoa kun käänsin kasvoni taivaalle. Kevät, kevät, kyllä se sieltä vielä kuulkaa.

Doctor Who 1.6: Dalek

"What about you, Doctor? What the hell are you changing into?"

Supersankarisarjakuvista puhuttaessa olen törmännyt käsitteeseen "diminishing threat syndrome". Tällä tarkoitetaan sitä, että kuten Vihollinen X on vuonna 1976 ollut sankarille ensiesiintyessään lähes ylivoimainen ja niin uhrautumista kuin ylivoimasta suorituskykyäkin vaativa vastus, on tämä parikymmentä vuotta ja yhtä monta uusintamatsia myöhemmin enää olankohautuksella hoideltava surkimus; jotain joka on olemassa vain voidakseen vertautua heikommin uusiin cooleihin vihollisiin.

Otan tämän esiin, koska Dalekit, nuo Tohtorin arkkivihollisista ikonisimmat, ovat tästä osuvin esimerkki tv-puolella. Jaksossa Dalek on läsnä vain yksi tämän tappajarodun edustaja, mutta panokset ovat silti korkeat, uhan ja lopullisen tuhon tuntu vahvana ilmassa. Mutta kun mennään muutama tuotantokausi eteenpäin, Dalekeita tulee vastaan lisää ja lisää, ja uhan tilalla on pelkkä vitsi. Surullista seurattavaahan tämä on ollut, mutta ymmärrän kyllä käsikirjoittajien olevan pakkoraossa. Tohtori-fanit vaativat Dalekeja, mutta mitään kovin lopullista nämä infernaaliset olennot eivät silti voi tehdä jotta sarja voisi jatkua. Niinpä ollaan pattitilanteessa, jossa vaaran aistii kerta kerralta huonommin.

Dalek sijoittuu utooppiseen tulevaisuuteen vuonna 2012, jonne Tohtori ja Rose päätyvät, eksentrisen ja ilmeisesti niin internetiä kuin puolta maailmaakin hallitsevan (?) keräilijämiljonäärin henkilökohtaiseen avaruusmemorabiliamuseoon, jonka ainoana elävänä näytekappaleena on tuo otsikon Dalek. Se herää Tohtorin aistiessaan horteestaan, ja helvetti on tässä maanalaisessa bunkkerissa irti välittömästi. Premissi ei ehkä ole kauhean originaali, mutta kun jakso hieman hitaanpuoleisesti pääsee lopulta käyntiin, se ei pysähdy, vaan jyrää intensiteetillä aina ikimuistoiseen loppuun asti. Eikä tässä ole otsikosta huolimatta kyse yksin Dalekista, vaan ennen kaikkea Tohtorista. Tämä jakso on kuvaus äärimmäisestä post-traumaattisesta oireyhtymästä kärsivästä sotaveteraanista, jonka tähän mennessä jo monesti esiin noussut tunnekylmyys alkaa saada selityksensä: "Timewar" on käyty Dalekien ja Tohtorin oman rodun Timelordien välillä. Nämä kaksi Maassa vuonna 2012 kohtaavaa yksilöä ovat miljoonia uhreja vaatineen rytäkän ainoat eloonjääneet. Kummankin mieli on järkkynyt pahan kerran, ja niin vain käy, että pasifistinen Tohtori on lopulta valmis tappamaan siinä missä Rosen avulla jotain inhimillistä sisäistänyt Dalek ei halua muuta kuin vapauteen pitkästä piinastaan. Jakson viimeinen neljännes on erityisen onnistunut.

Sikäli on harmi, että tämän kahden rikkinäisen soturin kohtaaminen on kiedottu vähän kömpelöön kehykseen. Jenkkimiljonääri on kliseinen ja viimeistelemätön hahmo (jonka näyttelijä on myös aika onneton – hänestä ei huou alkuunkaan roolin vaatimaa arvovaltaa ja voimaa), ja koko kiinnostava museoaspekti jää vähän hämärän peittoon. No, löytyyhän sieltä sentään Tohtorille komea ase kannettavaksi. Sivuhenkilöistä kiinnostavimmaksi nousee miljonäärin nuori ja nerokas apupoika Adam, jolle kovasti pedataan jonkinlaista romanssia Rosen kanssa, ja hyppääpä kaveri jakson lopussa Tardiksen kyytiinkin. Oudon lyhyeksi Adamin osuus Tohtorin mukana kuitenkin jää, vaikka potentiaalia olisi ollut.

Itse kun en ole sitä vanhaa Tohtoria koskaan nähnyt, oli tämä jakso aikoinaan ensikosketukseni olentoon nimeltä Dalek, ja olin hyvin vaikuttunut. Arvelin että vaikka tässä nyt tapasimme lajinsa viimeisen, tultaisiin näitä tyyppejä vielä näkemään, ja totta kyllä – mutta kuten alussa totesin, kohtaamisten intensiteetti heikkenee kerta kerralta, ja sen myötä Dalek-jaksojen laatukäyrä on valitettavan jyrkästi aleneva. Onneksi luisuun sentään lähdettiin näin korkealta.

Morpheus ja minä, eli Sandman top 10, osa 2

The Sandman -sarjakuvan parhaiden yksittäisten numeroiden listaukseni jälkimmäisen osuuden alkuun vielä muutama sananen omasta historiastani tämän sarjakuvan kanssa. Ensikosketus Kalma-lehden myötä nimittäin oli kyllä välittömästi sähköistävä, mutta ei tainnut lopulta kestää kovin pitkään – joko Kalma jäi lyhytikäiseksi lehdeksi, tai sitten en vain itse onnistunut haalimaan kuukausittain ilmestyvää julkaisua kätösiini. Muutaman ensimmäisen numeron kuitenkin sain, ja kirjastosta lainailin myöhemmin suomeksi julkaistuja kokoomateoksia, joita ei tullut kyllä niitäkään montaa. Toinen kirja The Doll's House ilmestyi suomeksi, mutta sekin taisi tulla epäkäytännöllisesti kahdessa osassa, mahdettiinko sitä pidemmälle enää päästäkään. Niinpä aloin kerätä Sandmania englanniksi. Ostin kirjat järjestyksessä pitkän aikavälin kuluessa, kenties keskimäärin noin albumin vuodessa. Harvaa, josko mitään, muuta painoteossarjaa olen näin pitkäjänteisesti hyllyyni koonnut. Laiskuudesta usein kärsivä keräilijäminäni on syystäkin ylpeä. Yllättäen muuten sain äskettäin tietää, että koko sarja on rykäisty suomeksi pienen kustantamon toimesta komeina kovakantisina teoksina ihan muutama vuosi sitten. Hieno juttu asiasta kiinnostuneille; jollei Sandman ole tuttu vielä niin nyt kirjasto ainakin auttanee asiaa. Toivottavasti käännöstyö on tehty huolella. (sarjakuvan suhteen jälki on usein vähän kyseenalaista, niin ikävä kuin tätä onkin sanoa...)

The Sandmanin kymmenen parasta numeroa, osa 2

5. A Dream of a Thousand Cats (Sandman #18)

Huomaan top-listani olevan siten painottunut, että nämä viisi korkeinta sijoitusta tulevat kaikki kolmesta ensimmäisestä kirjasta. Tämä ei kerro siitä että sarjan taso olisi ollut alussa korkeampi, kenties vain muusta kerronnasta terävinä erottuvat huiput tasaantuvat hiljalleen saagan edetessä... Tai ehkä nämä ensimmäisten joukossa luetut tarinat ovat tehneet minuun kovemman vaikutuksen juuri lukujärjestetyksenä vuoksi? Kolmas Sandman-kokoomateos, Dream Country, on neljästä alkuperäislehden numerosta koostuvana koko sarjan ohuin teos, ja vailla yhtenäistä juonta. Kaikki neljä tarinaa ovat kuitenkin kiehtovia kertomuksia, osoitus Gaimanin monipuolisuudesta ja taituruudesta lyhyen mittakaavan tarinoiden parissa (sivumennen sanoen, kun miestä on nyt tullut tässä ylistettyä niin todettakoon, että muutamaa hänen romaaniaan olen yrittänyt lukea, ja kesken ovat kaikki jääneet puistattavan tylsinä). Tämä kissakeskeinen kertomus vetoaa tietysti kaltaiseeni kissaihmiseen. Uni, siis Morpheus, sarjan päähenkilö, on kaikkien olevaisten unien hallitsija, myös siis kissojen – ja kuten melkein jokaisessa Sandmanin numerossa, on tässäkin keskeisessä osassa kertomus joka kerrotaan jollekin toiselle, jonka lukija sitten lukee sarjakuvamuodossa. Pentunsa julmasti ihmisten toimesta menettänyt kissa kulkee maan ja mantujen poikki kertoen lajitovereilleen öisissä kokouksissa Unelta kuulemaansa tarinaa siitä millainen maailmamme oli ennen ihmisten valtakautta: kissojen paratiisi tietenkin. Hän koittaa valaa taistelutahtoa ja uskoa paremmasta huomisesta näihin ylpeisiin olentoihin, ja tietäähän sen kai kuinka hyvin tällaiset korkealentoiset tarinat uppoavat kissamaiseen kuulijakuntaan... Eivät kaksisesti. Mutta meidän näkökulmamme on pienen ja uteliaan pennun, joka ottaa kuulemansa tarinan omakseen. Kaunis, surullinen, aika koskettavakin kertomus saa vielä ison plussan siitä, että Kelley Jones on todella pätevä piirtämään kissoja. Ihmisten kanssa hän ei ihan omimmillaan olekaan, mutta eipä heitä tässä tarinassa juuri esiinnykään.

4. Sleep of the Just (Sandman #1)

Olkoonkin että Gaiman on itse todennut Sandmanin ensimmäisen osan olevan vielä jokseenkin hapuileva, minä itse yllätyin taas kerran sen lukiessani miten hyvin se tarinana toimiikaan. 40-sivun mitassaan se on juuri sopivan hitaasti rakentuva, painostavia elementtejään kehittelevä, kertakaikkiaan taidokas kokonaisuus. Tarinan sijoittumisella vuoteen 1916 on historiallinen syynsä: Gaiman on ottanut tuolloin maailmanlaajuisesti esiintyneen unisairauden seuraukseksi siitä mitä tapahtui eräässä englantilaisessa kartanossa, jossa okkultistinen seura sorkki asioita joiden olisi parempi pysyä piilossa... Tässä on elementtejä tyypillisestä jenkkikauhusarjakuvasta, mutta aidolla historiallisella kierteellä, ja jo sikälikin tämä ensimmäinen luku on osoitus tulevasta, että itse päähenkilö on pitkälti syrjässä koko pitkän tarinan ajan. Muualla kyllä tapahtuu, eikä paljon mitään hyvää. Kuvittaja Sam Kieth on ollut vähän groteskeine ja ehkä paikoin humoristisesti liioittelevinekin tyyleineen erikoinen valinta kuvittajaksi, mutta hänen nyrjähtäneet sivutaittonsa ja huiman groteskit visionsa uppoavat kyllä tähän goottilaiseen (sillä hyvällä tavalla goottilaiseen, ei sillä mihin termi nykyisin usein viittaa) kertomukseen kuin naula otsaan. On ehkä hyvä ettei Kieth kuvittanut Sandmania pitkään, mutta on toisaalta myös uskomattoman onnekasta, että hän sattui olemaan sarjan ensimmäinen kuvittaja. Nämä ovat todella nyrjähtäneitä näkyjä parhaimmillaan.

3. Collectors (Sandman #14)

The Doll's House lienee suosikkini jos pitäisi Sandman-kirjat rankata. Se on niin hullun huojuva rakennelma kauhua, taidokkaita henkilöhahmoja, Gaimanille tyypillistä tarinoita-tarinoissa -rakennetta, groteskia huumoria ja peräti suruttomasti yliampuen ladattuja viittauksia myytteihin ja klassisiin tarinoihin... ja kuitenkin tämä hutera nukketalo pysyy kasassa. Collectors on pitkän tarinan viides luku, ja tuplamittainen tämäkin. Monet juonilinjat törmäävät: on yhä edelleen pitkän vankeutensa jälkeen valtakuntansa palasia keräilevä Uni, on eräänlaiseksi Sandman-sarjan ihmispäähenkilöksi tämän kirjan myötä nouseva Rose Walker, on hänen nuori kadonnut veljensä, on unissa supersankarina elävä Hector Hall ja tämän vaimo Hippolyta. Ja on hotellillinen sarjamurhaajia pitämässä keskinäistä konventtiaan. Mike Dringenberg kuvittaa minua mahdottomasti miellyttävällä tyylillään, joka on monesti kulmikkaan luonnosmainen, mutta ampaisee välillä yllättäviin fotorealistisiin sfääreihin ja todella kokeellisiin sivutaittoihin, jotka kuitenkin aina palvelevat itse tarinaa. Syytä siihen, miksi Nukketalo on omalla listallani ykkösenä, on vaikea sanoa. Olin jopa näiden tarinoiden pariin nyt jo monennen kerran palatessani hieman epävarma kolahtaisiko tämä vanha suosikkini yhtä kovaa kuin ennen. Mutta kyllä kolisi. Kenties tässä toisessa kirjassa aistii sen saman hurman joka Gaimanilla itselläänkin on kirjoittaessa ollut – hän on päässyt alkukankeuden yli, huomannut sarjan paitsi toimivan, myös keräävän menestystä. Kaikki on tutunut mahdolliselta, ja ideoita on lennellyt ilman filtteriä. Mahtavaa kamaahan tämä on.

2. 24 Hours (Sandman #6)

Itse kirjoittavana en voi kuin kadehtia sitä, miten toimiva 24-sivuinen painajaiskuvaus 24 Hours on. Gaiman on itse kertonut sen olevan hirvittävin hänen kirjoittamansa kertomus, ja ehkä niinkin. Se on kuvaus yhdestä vuorokaudesta eräässä tyypillisessä jenkki-dinerissa, sen kuudesta asiakkaasta ja yhdestä työntekijästä. Yhdellä heistä on hallussaan Morpheuksen medaljonki, eikä tällainen raa'an unimateriaalin hallussapito kuolevaisen käsissä lupaa hyvää kenellekään. Tämä on kenties jokseenkin fantastisesta lähtöasetelmastaan huolimatta hyvin urbaani kauhutarina, sen keskiössä ovat lähiöelämiinsä eksyneet ihmiset ja heistä (meistä) jokaisen pinnan alla poreilevat salaisuudet. 24 Hours on ravisuttava lukukokemus jo tarinana, ja että nämä muutamin sanoin maalaillut hahmot ehtivät näiden muutamien sivujen aikana käydä tutuiksi, on kirjoittajalta hatunnoston arvoinen suoritus. Mike Dringenberg on kuvittajana hienossa vedossa käyttäen sellaisia keinoja kuin saman kuvan toistuminen ja valokuvakollaasit kuvatakseen sitä miten asiat hajoavat tunti tunnilta pahemmin. Viimeisillä sivuilla laskeutuu hiljaisuus.

1. The Sound of Her Wings (Sandman #8)

Tämä ensimmäisen kirjan päättävä hiljainen luku tutustuttaa lukijat melkoiseksi suosikkihahmoksi nousseeseen Kuolemaan, Unen teräväsanaiseen isosiskoon, joka Mike Dringenbergin hahmottelemana on kertakaikkiaan mainio hahmo visuaalisestikin. Hänen ja Unen toistuvat keskustelut ovatkin koko sarjan ehdottomia kohokohtia aina viimeisiin lukuihin asti, ja hän on muutenkin inhimillisin tästä Loputtomien perheen erikoisesta sisaruskatraasta. Tämä kahdeksas luku on näiden kahden ensimmäinen kohtaaminen Unen pitkän vankeuden jälkeen, ja itsesääliinsä uponnut Uni saa kuulla kunniansa, eikä viimeistä kertaa. Mutta hän päättää kuitenkin jättää hetkeksi horteensa ja viettää päivän isosiskonsa mukana, kulkien seurana tämän kohdatessa kaikkia niitä jotka sen päivän kuluessa siirtyvät elävien maasta seuraavaan. Se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, jää lukijalle kertomatta, mikä on tietenkin Gaimanilta ainoa oikea ratkaisu – se on mysteeri, joka ei kuulu sarjakuvan sivuille. Me kuljemme vain mukana, ja ihmiset kuolevat. Se on väistämätön seuraus elämälle, sen Gaiman tuo näiden hahmojen kautta näkyviin, ja hänen suhtautumisensa kuolemaan, rujoon tai rumaankin, on lämmin. Se on vain siirtymä, ei sen enempää. Ennen kuin Sandmanin pariin tällä kertaa palasin, olin varma että 24 Hours olisi se joka taas kerran iskisi kovimmin, mutta johtuuko sitten iästä vai mistä, mutta huomasin että The Sound of Her Wings kosketti minua nyt eri tavalla kuin aiemmin. Onhan tämä monen muunkin ykkössuosikki, että ei kai tämä sikäli yllätä... Huomasin liikuttuvani tästä maanläheisen mutkattomasta suhtautumisesta aiheista kuluneimpaan. Maineensa arvoinen tarina kaiken kaikkiaan, ja jotain varsin muuta kuin mitä ison amerikkalaisen kustantamon sarjakuvalta on vuonna 1989 osattu odottaa.

Minä ja Morpheus, eli Sandman Top 10, osa 1

Neil Gaiman on sellainen fantasiapiirien kultapoju että melkein nolottaa tunnustaa miten paljon hän on minuunkin joskus vaikuttanut, mutta eihän sitä kieltääkään voi, että The Sandman oli aikoinaan, ja on piru vie edelleen, ihan uskomattoman upea sarjakuva. Voi sanoa, että se palautti suhteeni sarjakuvaan – alkujaan melko tarkkaan 30 vuotta sitten (numeron #1 kannessa lukee "January 1989", mutta edellisen vuoden puolella se oli jo myynnissä) alkanut sarja saapui Suomeenkin kohtalaisen tuoreeltaan, Semicin julkaiseman Kalma-lehden uudistuneessa muodossa vuonna 1991. Kalma oli ilmestynyt jo jonkin aikaa ennen tuota uutta starttiaan julkaisten outoja pikkukustantamojen kauhusarjakuvia, jotka olivat tavallaan ihan hyviä; sekoitus morbidia ja huumoria, joka välillä toimi, välillä ei. Tämä uusi startti vuoden -91 alusta sen sijaan keskittyi vain DC Comicsin Vertigo-merkin "aikuisempiin" sarjakuviin, joiden lippulaivana tietenkin toimi The Sandman. Ja heti tuo ensimmäinen osa kolahti minuun todella kovaa. Olin juuri noihin aikoihin perin juurin tympääntynyt Marveliin. Enää X-miehiä luin, mutta sekin oli varjo entisestään noihin aikoihin – eurooppalaiselle sarjakuvalle en ole koskaan oikein lämmennyt ja Barksin ankatkin oli jo luettu puhki. Onneksi siis rapakon takana oli käynnistynyt jotain juuri minulle sopivaa: Vertigo. Supersankareista vapaata jenkki(ja etenkin käsikirjoittajapuolella britti-)sarjakuvaa, jonka tekijät olivat kasvaneet juuri niiden samojen sarjakuvien parissa kuin itsekin ja kaipasivat jotain aikuisempaa. Yläasteikäiselle meikäläiselle kyllä maistui.

Olen lukenut Sandmanin koko nivaskana aina jokusen vuoden välein, ja aina siitä tuntuu löytyvän pikkuisen uutta, eikä se kai mikään ihme olekaan, niin täynnä viittauksia myytteihin ja tarinoihin tämä Gaimanin mestariteos on. Huomaan kuitenkin vanhemmiten osaavani arvostaa joka kerta enemmän itse kokonaisuuden rakennetta. Miten se tuntuu melko lailla valmiilta jo alusta lähtien, vaikka lopulta käsitti 75 kuukausittaisen lehden numeroa (+ pari spesiaalia), muutaman laajan tarinallisen kaaren, paljon pieniä novellinkaltaisia kertomuksia, valtavan määrän henkilöitä. Se varsinainen kertomus, joka alkaa vuonna 1916, kun okkultistinen seura onnistuu vahingossa vangitsemaan unitodellisuuden hallitsijan Morpheuksen, on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen, ja kaikki se mitä seuraa näiden kymmeneksi kokoomateokseksi kasatun sarjan aikana on jollain tavalla lähtöisin tästä tapahtumasta – kaikki se vääjäämättömyys. Muutos on positiivista, se tuntuu olevan Gaimanin sanoma tämän sarjan taustalla. Vakiintuneimmatkin käsitykset voivat muuttua, ja se on lopulta aina hyvä. Muutos on pääsemistä eteenpäin.

Johdanto sikseen. Tiedän kyllä että Sandman on nimenomaan kokonaisuuksina luettava (joko kymmenenä erillisenä tai yhtenä massiivisena) teos, mutta haluan kuitenkin kunnioittaa sitä kuukausittain ilmestyvän 24-sivuisen sarjakuvankin muotoa, jollaisina nämä alkujaan ovat ilmestyneet, ja johon muotoon Gaiman lukuisine kuvittajineenkin on kuitenkin panostanut – näissä tarinoissa on paljon sisäisiä alkuja ja loppuja, jokainen yksittäinen lukukin on kokonaisuutensa. Tämän vuoksi kokosin listan mielestäni kymmenestä parhaasta alkuperäisen kuukausittaisen sarjakuvan numerosta, tässä siitä ensimmäinen puolisko.

The Sandmanin kymmenen parasta numeroa, osa 1

10. Cerements (Sandman #55)

Kirjoista kahdeksas, World's End, on rakenteeltaan kikkailevin, eräänlainen kertomuskokoelman maatuskanukkevariaatio, jossa on kehyskertomus, joka sisältää toisen kehyskertomuksen, joka sisältää yhden numeron mittaisia tarinoita, joista jokainen sisältää lisää tarinoita... Näistä novellikokoelmaa muistuttavista kirjoista (vastaavia ovat myös kirjat 3 ja 6) tämä on suosikkini, eikä ainoastaan onnistuneen nokkelan rakenteensa vuoksi – tarinatkin ovat jotenkin villimpiä. Cerements sijoittuu kiehtovaan kaupunkiin, jonka olemassaolon tarkoitus on kuolema, sen kunnioitus, hautaus- ja seremoniariitit, kaikki elämän päättymiseen liittyvä. Päähenkilö Petrefax on oppipoika, jokseenkin viktoriaanisen mestarinsa juoksuttama, hivenen kömpelö, mutta hyväntahtoinen. Gaiman viljelee Petrefaxin ja hänen mestariensa kertomuksia ronskilla kädellä; lyhyitä anekdootteja henkilöistä jotka ovat kuoleman kanssa sinut. Shea Anton Pensan piirrosjälki on tarinaan soveltuvaa ollen sekoitus 50-luvun EC-kauhusarjakuvaa ja modernimpaa ilmaisua. Tästä maailmasta lukisi mielellään lisääkin.

9. Season of Mists: Prologue (Sandman #21)

Jos pitäisi omat suosikkini Sandman-kirjoista nimetä, sanoisin joko kirjan 2 (Doll's House) tai 4 (Season of Mists). Varsinkaan jälkimmäisestä on vaikea irrottaa yhtä suosikkilukua, mutta kovasti tämä teoksen prologi minua yhä viehättää, eikä vähiten Mike Dringenbergin piirrosjäljen vuoksi; hän lienee suosikkini monista Sandmanin piirtäjistä. Tämä on se numero, jossa Gaiman ensi kertaa marssittaa Unen perheenjäsenet näyttämölle: osa heistä, varsinkin kovin viehättävä Kuolema, ovat jo tässä vaiheessa vilahtaneetkin, mutta näiden elämää suurempien käsitteiden personifikaatioiden dysfunktionaalinen kokoontuminen yhdeksi yksiköksi on silti kerrassaan kiehtovaa luettavaa – vaikka kohtaus onkin jokseenkin irrallinen Season of Mistsin pääasiallista juonta ajatellen.

8. An Epilogue, Sunday Mourning (Sandman #73)

Sandman-kirjoista viimeinen, The Wake, on oikeastaan kokonaankin pelkkä epilogi; jo ties miten pitkään pedatun väistämättömän jälkinäytös, ja "pitkät jäähyväiset" saavat kokonaan uuden merkityksen, kun Gaiman ottaa tapahtuneesta irti kaiken. Mutta kyllä näiden henkilöiden parissa on tässä vaiheessa jo sen verran pitkään lukija viettänyt, että katkeransuloinen muistotilaisuus kaikkine kohtaamisineen on ennen kaikkea lohduttava, vähän kai vapauttavakin kokemus, etenkin edellisen kirjan pitkän ahdistuksen jälkeen. Silti oma suosikkini loppunäytöksistä on tämä varsinaisten surujuhlien ulkopuolella tapahtuva kohtaus, jossa pääosassa on Unen ystävä Hob Gadling, tuo mies joka on kuudensadan vuoden ikään mennessä ehtinyt nähdä kaikenlaista, mutta menettää sitäkin enemmän. Hob on tyttöystävineen keskiaikapäivillä, eikä oikean keskiajan kokeneena voi kuin jupisten vetää päänsä täyteen kaljateltalla. Kuolema piipahtaa kuvioissa, Uni ei tässä vaiheessa enää. Hob Gadling on Gaimanin henkilögallerian parhaasta päästä, ja tämä on hänen monista piipahtamisistaan saagassa ehdottomasti paras. Michael Zullin piirrosjälki on todella hyvää, ja tämä kirjoista viimeinen on varsin vaikuttavasti väritettykin.

7. The Kindly Ones – 3 (Sandman #59)

Morpheuksen tarina päättyy yhdeksänteen kirjaan Kindly Ones, joka on koko sarjan paksuin ja varmasti mahdottomin kontekstin ulkopuolella luettava. Gaiman heittää tähän jo ensimmäisen kirjan ensimmäisessä luvussa alkunsa saaneeseen loppunäytökseen kaikki sarjassa vilahtaneet sivuhahmot ja vähän päälle, kaikki satunnaiseltakin tuntunut palaa takaisin kummittelemaan, kun kaikki Unen tekemät ratkaisut, päätökset ja päättämättömyydet palaavat vainoamaan häntä. Tämä on melko puhdasverinen klassinen tragedia, jonka lopputulos on selvä alkumetreiltä, mutta miten sinne päädytään ja kuinka monen mutkan kautta – siinä sen hienous. Mainittava on myös melkein koko kirjan kuvittanut Marc Hempel, joka varsinkin tässä kolmosluvussa on rajussa iskussa. Tämä on suosikkini Kindly Onesin kaikkiaan kolmestatoista osasta äärimmilleen jännitetyn tunnelmansa vuoksi. Tässä lohkare on vieritetty huipulle, nyt se alkaa vyöryä alas, kiristynyt jousi laukeaa, painajaiskiintiö täyttyy ja puhkeaa valuen henkilöiden tosimaailman puolelle. Hempelin piirrosjälki muuttuu alati kulmikkaammaksi ja luonnosmaisemmaksi kun tarinan hahmot alkavat menettää paitsi järkeään, myös kiinnekohtaansa kaikesta tutusta ja turvallisesta. Vaikuttavaa kamaa, mutta niin on koko yhdeksäs kirja. Ei se ehkä ole juonellisesti suosikki-Sandmanini, mutta teknisenä suorituksena niin kuvan kuin kerronnankin puolella ehdottomasti kyllä.

6. Bad Moon Rising (Sandman #34)

Gaimanin itsensä mukaan sarjan viides kirja, A Game of You, on monen lukijan "least favourite". Mikä lie syynä, on tämä minusta parempi kuin esim. juuri pelkkään hyvästien jättöön keskittyvä The Wake. Silti myönnän että muistan olleeni itsekin vähän pettynyt tähän ensilukemalla. Johtuiko sitten vain siitä, että maailmoja ja todellisuuksien tasoja järisyttäneen Season of Mistsin jälkeen tämä muutaman yksittäisen ihmisen ongelmiin keskittyvä kertomus tuntui jotenkin takapakilta, mutta väliäkö sillä, myöhemmin olen huomannut pitäväni A Game of Yousta aina vain enemmän. Tarina sinällään jää etäiseksi, mutta henkilöhahmoja luodessaan Gaiman on ollut terävimmässä terässään sarjan tässä vaiheessa, ja koko pienen New Yorkissa sijaitsevan talon asukaskunta on elävintä elämää parhaimmillaan – sympaattisia outolintuja, onnellisia erakkoja, eksyneitä hämmästelijöitä. Kirjan kuvittaja Shawn McManus on pehmeän realistisella tyylillään onnistunut valinta, mutta suosikkini on silti tämä kuusilukuisen tarinan kolmas luku, joka on poikkeuksellisesti Colleen Doranin piirrosjälkeä, ja jonka valitettavasti melkein onnistuu tuhoamaan aivan hirveän sotkuinen tussaus. Harvinaisena poikkeuksena tämä osa tussattiin uudestaan myöhempiä kovakantisia laitoksia kootessa, kun sekä Gaiman että Doran olivat pettyneitä alkuperäiseen jälkeen, ja uskon sen kyllä – meni itseltäkin ensikokemus vähän ihmetellessä että miksi tämä näyttää niin rujolta. Toisaalta rujo tyyli kyllä on tarinan kanssa samoilla linjoilla. Tämä on leikkisän, hieman humoristisen, surrealistisen ja vinksahtaneen kertomuksen tyly keskikohta, yhtäkkinen viskeraali isku päin lukijan kasvoja. Lihaksi tullut painajainen, eikä lihaa ja verta säästellä. A Game of You on muutenkin melko feminiinisen Sandman-sarjan feminiinisin kirja ja varsinkin tämä luku on juuri se puoli naiseudesta, jota miehet eivät tunnista tai tunnusta – tai eivät halua ainakaan. Siis luulen että on, mistäpä minä sen todella tietäisin, tai mistä Neil Gaiman...

Tulen ja jään

Rapiat vuosi sitten talvella tuli olo että tutustunpa Game of Thronesiin, kun on niin kehuttu sarja. Ostin ykköskauden dvd:llä ja aloin katsella. Lukaisin kirjat. Ostin sitten loputkin kiekot, eilen pääsin muun maailman kanssa tasoihin kun katsoin seiskakauden finaalin. Heitän tässä nyt pari närää herättänyttä pointtia kun kokemus on akuuttina muistissa, nimittäin:

Katsottuani kuusi kautta oivallista poliittista juonittelua ja (kohtalaisen) realistista pseudo-keskiaikaista nujakointia oli melkoinen hämmennys kun tämä viimeisin kausi oli äkkiväärä kurvaus vasemmalle ja suoraan umpikliseisen lohikäärmefantasian pariin. Ymmärrän kyllä, että a) kirjoista ammennettu materiaali on käytetty jo ajat sitten, ja b) tekijät pikkuhiljaa asettelevat palasia paikoilleen finaalia varten. Silti tunne oli kuin olisi katsonut eri sarjaa. Ihan viihdyttävää sinällään, mutta kaukana melkein kaikesta siitä, mikä minua GoT:ssa viehätti. Poissa olivat harmaasävyt; henkilöt jaoteltiin nyt tarkasti hyviksiin tai pahiksiin. Poissa oli pitkällinen rakentelu, nyt mentiin ja taisteltiin, mutta taistelut tuntuivat olevan lähinnä olemassa vain spektaakkelin vuoksi. Juonihan ei seiskakauden kuluessa oikein mennyt mihinkään – lähinnä tämä oli pitkällinen intro jotain paljon majesteettisempaa odotellessa. Mahtaa mennä vähän överiksi.

Tai menihän se jo nytkin. Hollywoodisaatio varsinkin iski terävät kouransa päähenkilöihin seiskakauden kuluessa. Kenties oli juuri sitä realismia, että tämä sarja aiemmin saattoi tappaa keskeisiäkin henkilöitä noin vain. Seiskakaudella oli toisin: vaaran tunne puuttui, kun jaksot loppuivat kliseisiin cliffhangereihin, ja vielä kliseisemmin niistä juuri ne tärkeät henkilöt toistuvasti selvisivät. Kävi nopeasti ilmi, että nämä "tärkeät" hahmot on tarkoitus pitää hengissä koko sarjan finaaliin asti, minkä tajuaminen kyllä söi pois paitsi realismin, myös, ja ennen kaikkea, sen koodiston jonka mukaan GoT ensimmäiset kuusi vuotta toimi. Eeppiset taistelut toki kasvattivat skaalaansa, mutta Jaime Lannisterillä ei kampauskaan silti sotkeentunut. Huoh.

Enkä nyt edes puutu siihen jokaisen hahmon kehittämään selittämättömään tapaan teleportata yhden päivän kuluessa mantereen toiselta puolelta toiselle – matkoja, joiden tekemiseen taannoin kului kokonainen tuotanokausi tai useampikin. Eipä kai sille mitään selitystä voinut antaakaan, joten sikäli arvostan ettei kukaan edes yrittänyt. Jo vakiintuneet käsitykset tämän todellisuuden lainalaisuuksista se kyllä tuhosi onnistuneesti, mistä dekonstruktismi-pointsit.

Nurinani pääpointti: Game of Thrones oli minulle kiehtova sarja matkanteosta, ei päämäärästä. Seitsämännellä kaudella se yhtäkkiä hylkäsi aiemman premissinsä kokonaan ja muuttui pitkitetyksi kliimaksiksi. Vähän olin pettynyt.

Through a burning brain

Viime torstaina, viisi päivää sitten, käyskentelin asioilla Helsingin keskustassa. Lunta oli kaikkialla, taashan sitä oli tullut lisää, kuulemma ennätysmäärä tammikuun aikana, vaikka jokunen vuosi sitten oli kyllä lumisempiakin talvia – ehkä tavaraa tuli taivaalta vähän pidemmän ajan kuluessa tuolloin. Fredrikinkatu oli aurattu surkeasti siten, että autokaistan puoleinen metri oli lumivallina, talojen seinustalla tilaa. Minähän olen joka talvi varonut nimenomaan talojen seinustoja; olen nähnyt isojakin jääpaakkuja tulevan pommin tavoin alas. Nyt lämpötila oli plussan puolella ensi kertaa viikkoihin, ja kaikkialla oli loskaa, lumikasoja, oli märkää ja ärsyttävää. Yhden talon kohdalla katua ei ollut edes yritetty aurata: kulkijat olivat tallanneet aivan seinän viereen yhden ihmisen levyisen polun. Mitään puomeja tai muita esteitä ei ollut. Näytti epämiellyttävältä, mutta päätin jatkaa, lumivallin ja parkkeerattujen autojen yli kadun vastapuolelle kömpiminen olisi ollut vielä epämiellyttävämpää. Ensimmäisen askelen tälle auraamattomalle pätkälle katua olin ehtinyt ottaa kun päähän iskettiin moukarilla.

Se mikä minuun osui oli ison tietosanakirjan kokoinen kimpale kirkasta jäätä. Iskeytyi suoraan keskelle. Taju säilyi, shokkitilassa unohdin asian jonka vuoksi olin kaupungilla, kävelin kotiin. Päähän ei sattunut, mutta sitä pakotti. Kuin osumakohtaan olisi joka hetki iskeytynyt jokin yhä uudestaan. Illalla kävin päivystyksessä, todettiin ettei aivotärähdyksen oireita löytynyt. Perjantai meni ihmetellessä, vasemman silmän takaa särki aika tavalla, paineen tuntu päässä kasvoi.

Lauantaiaamuna näkö alkoi sumentua. Menin uudestaan päivystykseen, nyt sikäli viisastuneena, että otin mukaan kirjan: torstaisen kahden tunnin odotushuoneilun jälkeen nyt meni neljä tuntia, mutta tämänkertainen lääkäri pisti pääröntgeniin. Mitään akuutisti näkyvää ei kuvista löytynyt. Johonkin pääkoppa kyllä edelleen reagoi: outoja painontunteita ilmestyy sinne tänne, enimmäkseen olen nukkunut. Uskomaton väsymys vaivaa – ehkä olen yhä jonkinlaisessa jälkishokissa.

Jos joutuu onnettomuuteen, voiko sanoa olleensa onnekas jos selviää hengissä? Melkein joka talvihan joku vammautuu tai kuolee juuri näin. Jos olisin mystisyyteen taipuvainen, pitäisin tätä universumin merkkinä. Minulle on annettu tilaisuus, olen saanut jatkoajan, tämä oli merkki. Jotain sellaista. En oikein osaa puhdasta sattumaa ottaa siten. Mutta irrallisuuden tunne on jäänyt. Ikään kuin olisin koko ajan poissa – eilisen vietin hyvässä seurassa, muuten olen katsonut katosta itseäni katsomassa itseäni peilistä, jonka kuvassa näen itseni näkemässä unta, heräämässä siihen tunteeseen että joka sekunti jokin kova ja terävä lyö.

Maailman hälinä rasittaa nyt aiempaakin enemmän. En ole torstain jälkeen kestänyt uutisia, en sosiaalista mediaa, en väkijoukkoja. Olen vain, kuori.