Valtiopäivät

Tarkoitus oli siirtää viime päivien aikana kertyneitä ruskakuvia kamerasta tietokoneelle. Tuli mieleen sitä ennen päivittää käyttöjärjestelmä – en tiedä mikä idea sekin oli, viikkokaudet sitä kuitenkin kone on jo huudellut. No sehän pirulainen ilmoitti että yksi pieni päivitys vie 45 minuuttia ihmisen elämästä. Turhautuneena harpoin ulos, kohti välkkyviä valoja... Ja mitä näin: Lintsillä väkeä kuin Senaatintorin jääkiekkojuhlissa. Kotoa lähtiessä olin ottanut mukaani olkalaukun, lähinnä siksi että siinä on heijastin – mutta keltaliivineiti huvipuiston portilla halusi silti laukkuun kurkata.

"Lompakko siellä vain on", sanoin. "Ja sekin tyhjä."

Huumorini ei sytyttänyt.

Vaeltelin tungoksessa aikani. Melkein kesäisen lämmin ilma miellytti, ja miljööhän on näillä Lintsin valoviikoilla aina mitä mieluisin. Mutta se väkimäärä...

Aiemmin tänään kohtasin kotikadullani katkeraa surua ulvovan taaperon, joka roikkui äitinsä käsipuolesta täydellisen lannistumisen muotoisena päätään roikottaen ja jalkojaan raahaten.

"Minä haluan kauniin lehden!" lapsi itki.

Äidin puheesta tulkitsin että tämä tarkoitti nimenomaan yhtä tiettyä kaunista lehteä.

"Ei me sitä enää löydetä", äiti yritti. "Se on kadonnut jo muitten lehtien joukkoon."

Tilanteessa kiteytyi jotain niin oleellista elämästä ettei se ole jättänyt minua rauhaan. Se kaunis lehti, kerran nähty, joukkoon katoava. Sen perään voi itkeä mutta koskaan sitä ei enää löydä. Ja vaikka sen olisi saanutkin mukaansa, se olisi hitaasti rapistunut pois.

Minut on kesän jälkeen täyttänyt kummallinen suru. Olen yrittänyt kätkeä sitä maaniseen kirjoittamiseen, mutta pelkään sen saavan minut kiinni. Sanat pitävät sen poissa, ja sanoja, niitähän on loputtomasti. Mutta päivät lyhenevät, ihminen väsyy, kirjoitus hidas

tuu

Katsoisin sinuunkin

Eilen bussissa matkalla Tampereelle kuuntelin keskustelua jossa mainittiin Simon Singhin kirja The Code Book. Kirjoitin nimen ylös; teos kuulosti mielenkiintoiselta. Linja-auto saapui määränpäähän. Kävelimme Ratinan kautta keskustaan ja divariin, jossa The Code Book olla nökötti melkein ovella vastassa vuonna -99 suomeksi julkaistuna laitoksena. Ostin pois ja hetken ajan olin varma että saavutan päivän mittaan kaiken.

En saavuttanut. Kivaa oli silti, mutta ainahan Tampereella. Paitsi ne ratikkatyömaat.

Viimeisten kahden viikon aikana olen nähnyt ihmisiä poikkeuksellisen paljon. Hirveästi olen kirjoittanutkin. Olen myös palannut jo kerran nuorena idealistina elättelemääni ajatukseen taiteen ja kaupallisuuden ristiriidasta: onko vain ostettavissa oleva taide hyväksyttyä taidetta? Tekeekö firman logo kirjan kannessa vasta kirjasta kirjan? Eikö voisi kuvitella olevan toisinkin – että todellista sanataidetta on vain yhtenä kappaleena olemassa oleva teksti?

En pääse yli pyrkimyksistäni pyyteettömyyteen. Tunnen kirjoittavani tällä hetkellä lähinnä itselleni.

Pari päivää sitten kävin heti aamusta valaisevan viestikeskustelun parisuhteista. Viimeisimmän yritykseni päättymisestä on pian kuusi vuotta. Tykkäisinhän minä jos olisi joku jonka kanssa jakaa arkea, mutta kaikki aiemmat suhteet ovat kaatuneet siihen että olen mikä olen, ja joka tapauksessa tämän ikäisenä sitä on jo hyväksynyt että eläkepäivät, jos nyt sen ikäiseksi selviän, kuluvat omissa oloissa. Ehkä se on hyvä; ei vaikuta siltä että tapani koteloitua omiin ajatuksiin olisi ainakaan iän myötä vähenemässä.

Mistä palaan taiteen olemukseen: kun on vain itsekseen, tuntuu jotenkin hirveän itsekeskeiseltä se että kirjoittaa vain itselleen. Mutta onko itsekeskeinenkään taide taidetta? Kenelle luova työ tehdään?

Voihan tietysti olla että laajempaakin yleisöä olisi. Kuka tietää, kuka enää jaksaa välittää.

Suuri läppärivertailu

Olen ollut pikapuoliin vuoden verran Apple-käyttäjä. Ihan hyvin me tullaan jo koneen kanssa juttuun; samanlaista symbioosia ei ole muodostunut kuin Windows-koneisiin, mutta sanotaan vaikka että me siedämme toisiamme hyvin. Juuri siihen tarkoitukseen Macbook on pirun toimiva kuin mihin sen hankinkin: kätevänkokoinen ja hyväakkuinen kirjoituskone. Kelpaahan tällä takoa, tätäkin päivitystä. Kävipä tuossa kuitenkin parisen viikkoa sitten niin, että vaatekomeron perälle viime muutossa sysättyä laatikkoa penkoessa löysin jämäkän Samsonite-salkun, joka sisälsi kaikkein ensimmäisen kannettavan tietokoneeni: kesällä 1998 ostamani Compaq Armadan. Piti kokeilla lähteekö 20 vuotta täyttänyt veteraani vielä käyntiin, ja lähtihän se. Ei kiukutellut edes. Mistä sitten idea tähän juttuun. Johan lukijat ovat kaivanneetkin jatkoa legendaarisille konevertailuilleni (toim huom: sellaisia ei ole ehkä koskaan ollut).

Eli lyhyesti:

Compaq Armada 1998 vs. MacBook Air 2017

Erä 1: Koko

Kuten missikisoissa, ovat konekisoissakin strategiset mitat mitä keskeisimmät. Tällä kertaa niissä ei ole kauheasti eroa: suljettuna Mac on mitoiltaan 32,5 x 23 cm, Compaq taas 30 x 23. Mutta paksuudessa mennäänkin sitten vähän eri lukemissa: Muhkeimmasta kohdastaan Mac on 1,7 senttiä paksu, mihin verrattuna Compaqin 5,5 senttiä on aika paljon. Ei ihme että tuolle on aikanaan tullut kantolaukkukin hankittua; Macciani kuljetan nykyään ihan vain arkipäiväiseen olkalaukkuuni (aikoinaan Lasipalatsin Globehopelta ostettu, tehty Ruotsin armeijan ylijäämävarusteista) heitettynä, mutta eihän tuo Compaq sovi mihinkään, ja kun kantamisiin päästiin, niin on painossakin eroa: vaa'alle asetettu Macbook saa viisarin heilahtamaan hädintuskin kiloon asti, mutta Compaq on sellaiset mukavat kolme ja puoli. Mikä tietenkin on säälittävä lukema kun vertaa Commodore 64:n kannettavaan malliin. Tuo SX-64 kun painoi aikoinaan noin 25 kiloa – mahtoi 80-luvun nörteillä olla habaa.

Silti: Macillä saisi ehkä hengiltä kärpäsen jos osuu hyvin, mutta Compaqilla voi varmuudella tyrmätä murtovarkaan. Asioilla on puolensa.

Erän yksi voittajaksi julistan silti Macbookin. Tykkään muhkeista jutuista, mutta kannettavuus vie tällä kertaa voiton.

Kuvassa Compaqin päälle asetettu Macbook. Päinvastaisesta asettelusta Mac ei todennäköisesti olisi selvinnyt.

Erä 2: Näyttö

Compaqin näyttö on aika pieni, olisin muistellut että on 14-tuumainen, mutta liekö sitäkään. Kovin himmeäkin ja vähän sumea. Mac sen sijaan on kirkas, kristallinterävä, mukavan laajakuvainen... No, ei kai tässä epäilyksiä ollutkaan; onhan nimenomaan näyttötekniikka se, missä kehitys on harpponut kiimaisen hirven lailla viimeisten parinkymmenen vuoden ajan. Toisaalta Compaqin näyttöä sormella tökkiessä saa aikaan hauskoja efektejä, ikään kuin pisaroita tippumassa vesivärityölle. Toisaalta en ole varma onko tämä välttämättä suositeltavaa. Tekstikäyttöön vanha näyttö on ihan ok, mutta siihen se melkein jääkin: kaikki liikkuva aiheuttaa jälkikuvan, joka hiljalleen hiipuu pois toiminnan ruudulla edetessä. Hivenen kamalan näköistä suoraan sanoen, ja esim. videon katsomista ei voisi kuvitellakaan.

Jepjep, Macbook voittaa tämän toisenkin erän.

Erä 3: Näppäimistö

Sisältäen myös tuon hiiripädin. Mutta siis Macin näppäimistöhän hohtelee pimeässä. Tarvitaanko muuta?

Okei okei. Kummankin koneen näppäintuntuma on hyvä. Olen itse asiassa aika yllättynyt siitä, miten kivasti iskussa Compaqin näppäimet yhä ovat; kone oli sentään ahkerassa käytössä kesästä 1998 aina kesään 2004 – mikä tarkoittaa että tämänkin blogin varhaisia päivityksiä on paljon sillä kirjoitettu. Itse ohjelmoitavat erilliset funktionäppäimet ovat Compaqissa mukava plussa, muistin yhä että siitä ensimmäisestä käynnistyy tekstinkäsittely, toisesta Netscape. Näiden toimintonäppäintensä myötä Compaq veisi voiton, mutta kun kerran päätin tuon hiiren sisällyttää samaan niin... Huh huh miten riipivän yliherkkä tuo vanha hiirilevy on. Kahden millin sormenliikahdus laatalla teleporttaa kursorin ajatusta nopeammin ruudun laidalta toiselle. Itse asiassa käytinkin vielä tämän Compaqin ajan perinteistä pöytähiirtä, vasta vuonna 2004 luovuin johdollisesta jyrsijästä silloin kuin Armadastakin.

Macin hiirilevy on ihan ok, joten tasapeliksi meni.

Erä 4: Käyttöjärjestelmä

No niin, asiaan. Compaqissa pyörii vanha kunnon Windows 95, ja hyvin pyöriikin, mutta mikä parasta, mukana on ihan vielä Windowsista irrallaan toimiva DOS. Olipas kyllä mukava vuosien jälkeen vaellella hakemistopuissa ja katsella .BAT-tiedostoja EDITillä ihan vain huvin vuoksi. Kyllä kyllä, olen sanonut sen ennenkin ja sanon taas: DOSsia paremmaksi ei käyttöjärjestelmä mene. Graafisista suosikkini on Windows XP – sen kykyä olla järkkymättä mistään on tullut vähän ikävä. Windows 95 täräytti siniruutua vähän väliä, ja onpa tämä Maccikin jo pariin kertaa kaatunut kolisten niin että ei ole resetointikaan meinannut auttaa. Mutta XP ei koskaan. 

Compaqin taustakuvana on varhaisella digikameralla ottamani potretti Aleksista, Mac tarjoaa satunnaisesti vaihtuvia luontokuvia.

Macin käyttöjärjestelmä on High Sierra tai joku sellainen, ja ihan ok systeemi lienee, joskaan en vielä vuoden käytön jälkeenkään ymmärrä millä logiikalla esim. hakemistojen ikkunat aukeavat, tai miksi tiedostot tallentuvat milloin mihinkin. Olen hyväksynyt sen että asiat ikään kuin tapahtuvat. Compaqia käyttäessä tietää tarkoin mitä tekee, miksi ja miten. Maccia käyttäessä ei tiedä.

Ylivoimainen voittaja: Compaq.

Erä 5: Käynnitys / sammutus

Macbook käynnistyy viitisentoista sekuntia. Ei kai sellaista voi 20 vuotta vanha kone päihittää? No ei tietenkään, mutta ei Compaqin minuutin ja 40 sekunnin ruksutus ole kovinkaan huono, varsinkaan kun vertaa myöhemmän Windows XP -koneeni hyvinkin neljännestunnin kestäneeseen alkurutinaan. Sammutus sen sijaan on yllättävämpi: siinä missä vaikkapa juuri XP (alan ihmetellä jo itsekin miksi tunteeni ovat kyseistä järjestelmää kohtaan niin lämpimät) sulki itseään minuuttikaupalla, Windows 95:llä kestää noin kaksi sekuntia mykistyä siitä kun "sammuta"-painiketta on klikattu. Tämä on noin kaksi sekuntia nopeampi suoritus kuin Macin sammuminen, joten pointsit siitä.

Nyt kun asiaa ajattelen, en varmaan koskaan kuuden vuoden aikana kokeillut mitä tuo "Keskeytä"-toiminto tekee.

Mutta kyllä lähes välitön käynnistyminen aiheuttaa sen, että Macbook korjaa potin.

Erä 6: Ohjelmisto

Kaltaiselleni käyttäjälle oleellisin ohjelma on teksinkäsittely, eikä näistä koneista kumpikaan sisältänyt oletusarvoisesti kaksista kyseiseen käyttöön tarkoitettua ohjelmaa, joten välineistö oli hankittava muualta. Compaqiin asensin alkuperäisiltä 3,5 tuuman disketeiltä jo vanhaan pöytäkone-IBM:ääni hankitun MSWorks 2.0:n (copyright 1992), jolla kirjoittelin ihan tyytyväisenä aina koneen loppuun asti. Pieniä yhteensopivuusongelmia alkoi jo 2000-luvulla olla käytännössä kaiken kanssa (rtf ei ollut tallennusoptiona), mutta sinnikkäästi jatkoin. Macciin hankin Open Officen, joka onkin ihan hyvä, mutta verrattuna vaikkapa Wordiin on suomenkielen oikoluku onneton. No, ilmaisohjelma joten turha valittaa... Ei Open Office ihan Wordin tasoinen ole muutenkaan, mutta kelvollinen.

Nettiä selailen nykykoneellani Safaria käyttäen, Compaqissa on Netscapen versio 4.75, vuodelta 2000 – ihan kauhean ahkera päivittäjä en ole siis tuolloinkaan ollut. Mutta siinä missä Macin käyttö on lähinnä Safarin ja Open Officen varassa, Compaq on täynnä vaikka mitä sälää. Löytyy Paint Shop Pro ("You are on day 7056 of your 30 day trial period", asia selvä!), Sidplay, FTP-ohjelma, webbieditori, Eudora, After Dark -näytönsäästäjä, kertakaikkiaan kilokaupalla kaikkea, eikä vielä päästy edes peleihin...

Compaq sisältää seuraavat pelit: DOS-puolella Doom 2, Dune 2, Laser Squad, Settlers, SimCity 2000, Worms, Indiana Jones and the Fate of Atlantis, Ufo: Enemy Unknown, Formula 1 Grand Prix, Volfied, Slicks 'n' Slide, The Incredible Machine, Nethack, SimLife, Legend of Myra, Civilization; Windowsissa tarjolla on Windows Entertainment Pack, eli Blackjack, Chips' Challenge, Cruel, Golf, Hertta, Jezzball, Käärmepasianssi, Miinaharava, Pasianssi, Pegged, Pipedream, SkiFree, Taipei,  Tetravex, Tetris, TicTacToe, TriPeaks, Tut's Tomb, Vapaakenttä; sekä vielä ilmeisesti netistä lataillut pelit Kye, Lifegenesis ja WinRisk.

Macbook sisältää seuraavat pelit: Shakki.

On jotenkin surkuhupaisa yritys vakavastiotettavaan arvokkuuteen että se ainoa peli on vielä mahdollisimman kuiva ja ankea. No, kyllähän Macciinkin halutessaan pelejä kai saisi, ja onhan minulla kuusnelosemulaattori tässä sentään kaikkine tuhansine peleineen, edelliseltä koneelta siirrettyinä zip-paketteina tosin yhä lähinnä. Mutta silti. Toisaalta en ole vuosiin pahemmin tietokoneella enää pelannut, joten samapa tuo – ja valtaosa noista Compaqin peleistä on koemielessä pöytäkoneelta tuohon siirrettyjä; kuten jo aiemmin totesin, passiivinäyttö ja liikkuvat objektit eivät sovi yhteen, joten esim Doomin pelaaminen tuolla koneella oli silkkaa tuskaa. Hyvin pyöri, mutta näytöstä ei saanut selvää lainkaan. Civilization kyllä toimi hyvin, ja sitä muistan vielä vuonna 2004 kesällä juuri tällä koneella pelanneenikin.

Näinhän se siis on, että Compaq voittaa ohjelmistoerän.

Erä 7: Laajentamismahdollisuudet

Compaqissa on liitintä jos jonkinlaista, tosin osa niistä selittyy sillä, että kone on ajalta ennen USB:tä, joten omanlainen pistokkeensa on oltava niin näppäimistölle, hiirelle kuin printterillekin. Mutta eihän se riitä: portteja on niin pirusti joka lähtöön, on jopa lisämuistille tilaa, on langattoman verkon infrapunalukijaa, on 3,5 tuuman diskettiasema ja ties vaikka mitä. Macissa on kaksi USB-porttia eikä paljon muuta mahdukaan. Toki näihin USBeihin saa kaikenlaista, mutta pelkästään se määrä laitteita mikä Compaqiin on mahdollista saada samanaikaisesti kiinni on siinä määrin vaikuttava, että taas tuli vanhalle sotaratsulle erävoitto. Eikä etenkään pidä väheksyä korppuasemaa! Ai niin ja kun nyt oheislaitteisiin mentiin, niin Compaqissa ei myöskään ole kameraa toisin kuin Macissa. Siitäkin siis pisteet vanhukselle. (kuka tarvii tietokoneessa kameraa??)

Compaqin oikeassa reunassa on vastaanotin langattomalle verkolle. Koskaan ei tullut vastaan tilaisuutta testata sen toimivuutta.

No niin, olemme tasatilanteessa 3 -3 (ja yksi tasapeli) ennen viimeistä erää. Vaikuttaa hirveän laskelmoidulta, mitä pahoittelen.

Erä 8: Johto

Akun kestoa en nyt lähde vertailemaan, koska akut iän myötä kuluvat, ja kamoon, 20 vuotta. Mutta onhan läppäriä myös ladattava, toisinaan samanaikaisesti käytettäväkin. Ja on heti kärkeen sanottava, että näiden koneiden johdoilla on eroa kuin yöllä ja päivällä. Jo liittimessä! Koska haluanpa tässä nyt tuoda julkisesti esiin sen suuren inhoni jota tunnen tuota Macin omituista magneettikiinnitteistä johtoa kohtaan. Voi näitä valopäisiä ideoita. Kenen mielestä tuo on hyvä ratkaisu? Pienikin hipaisu johtoon ja – plop. Se on irti koneesta. Varsinkin kun ottaa huomioon että johto on aika lyhyt, rapiat puolitoista metriä, tämä liitin on katastrofaalisen onneton. Makoile siinä sitten sohvalla kivasti kone sylissä kun johto on koko ajan irti. Compaqissa sen sijaan on kolme metriä jykevää teollisuuskaapelia sellaisella liittimellä että saa kaksin käsin tempoa eikä silti meinaa koneesta irrota. Painaakin Compaqin johto suunnilleen saman verran kuin itse Macbook.

Ikävä todeta, mutta viimeisen erän voitti Compaq, joka sitten otti niukan heittäytymisvoiton tässä kaksinkamppailussa. Niin se kuulkaa on että ennen oli paremmin, koneet olivat kivempia, sääkin suosi. Mutta ollaanpa reiluja: Mac ansaitsee lisäpisteen huimasta akkukestostaan, joka on paljon parempi kuin yhdenkään koskaan omistamani PC-pohjaisen läppärin, ja oikeastaan mahdollistaa sen, että konetta on kiva kantaa mukana vaikka kirjastojen lukusaleissa, junissa, mökillä.

Niin että tasapeli sittenkin.

Tavataan taas ensi kerralla, jolloin vertaillaan Partner-merkkistä moottorisahaa ja perinteistä pokasahaa.

The Aliens of Bayou County

Tänään: kaivoin Macbookini esiin bussissa ja lähetin sähköpostin. Ette arvaa miten hävetti. Ikkunan takana vilisi kuusimetsä, puut keltaisempia kuin etelärannikolla. Saappaissa oli vielä tilaa, savuntuoksu jäi reppuun. Paikallislehdestä luin että sekä käymäni ala-aste että lukio ovat saaneet purkutuomion, myös kunnan läpi kulkevaa vanhaa rautatietä on alettu poistaa. Vähänpä jää.

Mutta mikä metsiemme eläin tekee koiranläjän näköisiä jätöksiä? Niitä on suuren kuusen alus täynnänsä – sitä on käytetty toilettina läpi syksyn. Joku kirkui kun katselin, arvelin linnuksi. Kärpässieni puski itseään tammenversojen vierestä ylpeänä esiin. Näytin palvontamenolta kun ryömin sen ääressä kameran kanssa. Sammal tirisi, on ollut märkä syys.

On ollut valtava tarve.

Olen tänään miettinyt fiktion totuusasteita. Miksi "se olikin vain unta" nähdään huonona loppuna tarinalle, joka kyseisenlaisen lopetuksen jälkeenkin on ihan sama tarina edelleen? Lukevatko ihmiset pääosin fiktion totena? Ovatko kaikki hulluja?

Maaliskuu 1995

Sillä välin kun muut viettävät päivät stressaten tulevia ylioppilaskirjoituksia, minä ja Petri alamme suunnitella elokuvaa. Onkohan tämä se isomman kaliiperin toimintapätkä jonka esituotantotyöhön käytimme paljon aikaa joskus noina ylioppilaskirjoitusten ja asepalveluksen leimaamina välikkövuosina? Saattoi hyvinkin olla. Laadimme käsikirjoitusta, haalimme kaveripiiriä rooleihin, on takaa-ajoa ja tappelukohtauksia ja muuta. Kyllähän mielessä käy että tämä ei ehkä ole viisasta, etenkin siinä vaiheessa kun selviää että toisin kuin minä, Petri on jättämässä reaalikokeen kokonaan väliin, eikä hänellä täten niin hirveästi luettavaa ole. Kyllähän minä jossain välissä kaivan ainakin Psykologian kirjat esiin, mutta ulkoa lukeminen, ylipäätään jonkin pakotetun vapaa-ajalla lukeminen, ei kerta kaikkiaan suju. Keskittymiskykyni on aina ollut todella huono (ala-asteen ensimmäisillä luokilla opettajat jututtivat vanhempiani ylivilkkauteni vuoksi), ja käytännössä olen lukuaineissa pärjännyt aina kohtuullisen hyvän nippelimuistini ansiosta. Päätän luottaa että se toimii tälläkin kertaa – joka tapauksessa kielet ovat ne mihin lähinnä panostan, eikä se elokuvakaan kyllä valmistu. Kuvaamme kohtaukset jossa päähenkilö kiitää kevarillaan sataakahtakymppiä kuudenkympin alueella ja toisen jossa sama tyttöystävänsä kuolemaa kostava antisankari (Henri sai pääroolin) pistelee sarjoja ihmisen näköiseen maalitauluun paikallisella ampumaradalla (jonka paikalla nykyään on Kariniemelle kananpoikaa kasvattava broilerifarmi). Mutta varsinaiseen replikointia vaativaan roolityöhön asti emme koskaan pääse, projekti kuivuu käsiin. Ehkä käsikirjoitus oli liian kunnianhimoinen.

No ne kirjoitukset sitten, pitkästä aikaa niiden myötä palailen päiväkirjankaltaiseni pariinkin. Mutta mitä minulla on tästä elämäni merkkipaalusta kerrottavaa? No tietenkin se keskinäinen kilpailuasetelma, joka minulla ja kavereilla on: koulun sääntöjen mukaan kokeesta saa nimittäin poistua aikaisintaan kello 12, ja kovimmat propsit porukassamme saa se joka tuolta jumppasalin ahdistavasta hiljaisuudesta ensimmäisenä lähtee. Reaalin ja ainekirjoitus kakkosen ensipoistujat jäävät itseltäni havaitsematta, mutta muuten tallettamani data on tarkkaa: Ensimmäisestä ainekirjoituksesta poistuu ykkösenä Petri (kello 13.10), matikankokeesta (jossa itse en ollut) Artsi tasan kahdeltatoista, englanninkokeesta Markku (12.10), ja viimein, siitä viimeisestä mahdollisesta eli ruotsinkokeesta minä itse vartin yli kaksitoista. Yksi lukiokäytävän luokista on varattu kokeestalähtijöiden notkumispaikaksi, ja siellä istutaan pitkiäkin aikoja höpöttämässä sitä mukaan kuin väkeä tippuu salista paikalle. Ennen lähtöä kirjoitetaan taululle terveisiä niille jotka vielä puurtavat. Hyvä tunnelma, lopullinen, kaikki lievästi hermostuneita mutta tulevaisuuskin kutkuttaa.

Kirjoitin äidinkielen kaksi ainetta, englannin, ruotsin ja reaalin, jossa vastasin kolmeen kysymykseen historiasta (analyysi kansallisosialistisen puolueen suosion kehityksestä, esimerkkejä vuosisadanvaihteen nationalismin yhdistävästä ja hajottavasta vaikutuksesta Euroopassa, sekä analyysi Galileo Galilein merkityksestä), yhteen biologiasta ("Mitä koiraa koskevat tutkimukset ja omat havaintosi kertovat koiran käyttäytymisestä?") ja neljään maantiedosta (lähinnä erilaisia maanmuotoja ja maankäyttöä koskevia kysymyksiä... muistelen että nämä olivat epätoivoisia viimehetken valintoja kellon lähetessä kolmea). Psykologiasta, siitä ainoasta aineesta jota hyvin selvästi muistan lukulomalla lukeneeni, en vastannut mihinkään. Aikaa meni reaalikokeessa melkein sinne kolmeen asti, ja tiesin lähtiessäni että vituiksi meni – ne maantiedon epätoivoiset makkarajärviesseet olivat hädin tuskin kolmen lauseen mittaisia, mutta pää kumisi vaikuttavasti tyhjyyttään jo siinä vaiheessa.

Mutta sitten se oli ohi. Yhteishakuun en keväällä osallistu; minulle on tiedossa töitä niin kesäksi kuin syksyksikin, ja tammikuussahan odottaa asepalvelus. Ehtii sitä opiskella myöhemminkin, tuumailen. Käyn kirjastolla töissä, pelailen pc:lläni, leffaprojektit jatkuvat, kaatuvat, uusia nousee, koko ajan on puuhaa.

Helmikuu 1995

Penkkaripäivämme teema on merellinen. Keskuudestamme löytyy niin seiloreita, merenneitoja kuin mereneläviäkin, itse sonnustaudun merirosvoksi: on korkeakorkoiset nahkassappaat, pussihousut, roikkuvahihainen punainen paita kultanapein, iso kaulassa roikkuva risti, nahkaliivi ja lampaanturkistakki, punainen huivikin päähän kiedottuna. Enimmäkseen 60- ja 70-lukujen vaatteita hyödyntänyt kokonaisuus huipentuu lelukaupasta hankitulla muovisella miekalla. Vasta penkkaripäivän jälkeen huomaan ettei minusta otettu asuun pukeutuneena ainuttakaan kuvaa, mikä vähän harmittaa – olin siihen itse aika tyytyväinen. Pelkkää kuvausta varten piraatiksi ei kuitenkaan tee enää mieli sonnustautua, tosin kolme ja puoli vuotta myöhemmin hyödynnän osia tästä vaateparresta elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran larpatessani kun kehitän yrmeän hahmon nimeltä Ugus.

Paikallislehden väitteestä huolimatta emme valinneet merihätäteemaa "Estonian vanavedessä", en tosin sitä tiedä mistä tuo tuli ja viittasiko mihinkään tiettyyn – luokan aktiiviset tytöt taisivat olla temaattisesta puolesta vastuussa. Eipä sillä että merellisyys olisi lopulta muualla näkynyt kuin asuissa ja sen ikivanhan Bedford-merkkisen kuorma-auton kyljessä, jolla meitä suurin piirtein kaikkia edellisen vuoden aikana opettanut autokoulunopettaja kyyditsi iloista poppootamme kunnan ala-asteelta toiselle (paikallislehdestä poimittu kuva ohessa, minä olen lavan täsmällisessä puolivälissä lampaannahkatakkeineni). Oli muuten pirullisen kylmää tuolla lavalla, sen vaan sanon. Pakkanen + pikatiellä kiitävä auto ilman tuulensuojaa tai pipoa (tai turvavöitä tai sen sellaista, mutta kaipa autokoulunopettaja tiesi mitä teki) oli hymyt hyytävä yhdistelmä. Mutta voi sitä vallan tunnetta kun sai viskoa naperoille karkkia.

Mutta tietyllä tavalla upposimme kuitenkin mallikkaasti. Lukiossamme oli nimittäin tapana että abit päästettiin penkkaripäivää edeltäväksi illaksi koristelemaan tilat seuraavan päivän pippaloihin sopivaksi. Ja sinnehän me kokoonnuimme koko porukka, ja – – oh boy. Yhdellä meistä oli mukana paikallisen vetoketjutehtaan varastosta muutama sata metriä jämäkkää kanttausnauhaa, jota, sillä välin kun osa porukasta ripusteli julisteita ja muuta koristetta seinille, lähinnä meidän videoporukkamme päätti alkaa kieputtaa lukion käytävään. Nauhaa riitti. Sitä risteili naulakosta toiseen poikki käytävän, sen yli ja ali oli lopulta pakko harppoa ja kontata ja ryömiä, ja tämänkin jälkeen nauhaa oli vielä jäljellä helvetisti.

Siirryimme luokkiin. Aloimme kasata pulpetteja ja opettajanpöytiä läjiksi, joita sitten nauhalla ja jeesusteipillä kiedottiin tiiviiksi paketiksi. Muistan hyvin sen yhden lukion ykkösten kotiluokan pyramidin, joka kasattiin tuoleista ja pulpeteista luokan keskelle. Se ylettyi kattoon asti, teippasimme kasan laen sinne kiinni.

Tämän jälkeen siirryimme yläasteen puolelle, mikä ei oikeastaan ollut sallittua, mutta hei: olimme lähtemässä täältä, lähtekäämme paukkeella. Kieputimme yläasteenkin käytävät niin täyteen narua, että liikkuminen siellä vastasi sissisulkeista. Luokkia emme tainneet sillä puolella sitoa käyttökelvottomiksi ainakaan kovin pahasti. Muistan että opettajien ilmeet olivat seuraavana aamuna kooste raivonsekaista epäuskoa, mutta eivät he penkkarimeininkiämme sentään keskeyttäneet. Ainakaan lukion puolella ei kukaan tosin pystynyt viettämään edes etäisesti normaaleja oppitunteja. Opettajaa myöten kaikki joutuivat istumaan luokissaan lattialla. Osaa kasaamistamme pöytä-tuoli-kasoista purettiin iltapäivään asti sillä välin kun me kävimme kiusaamassa oppilaita erilaisin nöyryytysrituaalein. Valitsemamme musa pauhasi keskusradiosta läpi päivän.

Sanottakoon että välittömästi meidän jälkeemme abien oikeuksia penkkaripäivän suhteen rajoitettiin tuossa lukiossamme radikaalisti, mistä näin jälkikäteen pahoittelut. (en oikeasti pahoittele, ha!)

Keskellä tätä kaaosta esitimme juhlasalissa lukion ykkösille ja kakkosille sen aiemmin kuvaamamme sketsivideon, ja on kai jostain osoitus, että se kaiken kiusanteon keskelläkin kirvoitti yleisöstään niin rehellistä naurua kuin aploditkin. Saipa osa meistä vielä jälkeenpäinkin kuulla videosta kehuja, jos nyt ei niin paljon päivän muusta toiminnasta.

Ja sitten, noin vain, aikaiset kouluaamut ovat historiaa. Yhtäkkinen vapaus jokapäiväisestä kouluelämästä häkellyttää. Lueskelen kielioppeja ja vähän kai reaaliaineitakin, vaikka olenkin aina ollut pänttäämisen suhteen onneton. Ei siitä nytkään taida mitään tulla. Teen kirjastolla töitä vähän aiempaa enemmän, ja kun nyt kerran pirusti vapaa-aikaa on, aletaan Petrin kanssa suunnitella seuraavan filmin tekoa. Kevät on koittamassa, ideoita pulppuaa.

Tammikuu 1995

Odotettu inssiajo koittaa viimein pitkältä tuntuneen joululoman jälkeen ja ryssin sen niin totaalisesti, että kokeen ajaksi mukaan takapenkille tullut opettajanikin on äimistyksissään. Hän tosin myöntää että epätavallinen opettajan mukaantulo saattoi olla stressaava tekijä ja lupaa jäädä seuraavasta ajokokeesta pois – mutta sitä ennen on pari viikkoa lisätunteja. Ne menevät taas täysin mallikkaasti, niin kuin ne ennen ensimmäistäkin koetta menivät. Toinen inssi on tammikuun seitsemästoista, ja kevyehköä jännitystä mutta myös vakaata itseluottamusta tuntien läpäisen sen nyt moitteetta. Tai no en aivan – parkkipaikalla pyydetty taskuunperuutus menee pahanlaiseksi sähläämiseksi, mistä seuraa etten ole sittemminkään kokeillut taskuparkkia kuin ehkä kahdesti, epäonnistuen. Olen tähän ikään tultuani hyväksynyt, että kyseessä on asia joten en tule ikinä oppimaan. Mutta uskokaa minua: ilman taskuparkkiakin elämässä pärjää.

Vaikka mitäpä minä toisaalta ajokortilla teen, kun ei omaa autoa ole. Perheen Kadett on vanhemmilla jatkuvassa käytössä, joten omat ajelut jäävät satunnaisiin kaupassakäynteihin, enimmäkseen olen edellen muiden kyydissä: Jussin kanssa käydään yhä elokuvissa melko säännöllisesti ja koulumatkat Artsin Nissanilla (korjaus viimekertaiseen väittämääni Mitsusta, thanks!) ovat vissiin jo ihan vakio. Yksi kirkas tammikuinen pakkaspäivä on jäänyt mieleen: meillä oli ruokiksen jälkeen hyppytunti, joten Markku kysäisi kelpaisiko maaseutuajelu. No tokihan. Hyppäsin kyytiin, Markku lähti Pohjanmaantietä pitkin kohti pohjoista ja esitteli kunnan sitä puoliskoa jota itse en tunne ollenkaan. Jylhiä metsiä, kapeita järviä, mökkiteitä. Häikäisevä aurinko kimmelsi hangista, se ysäriteknokasetti soi joka Markulla aina autossa oli. Parhaiten muistan siitä E-Roticin ensimmäisen hitin Max don't have sex with your ex. Juuri tuollainen musa kaikkien autossa silloin soi. (sivuhuomautus, E-Roticin englanninkielinen wikipediasivu muistaa erikseen mainita kokoonpanon debyyttialbumin olleen kova hitti nimenomaan Suomessa... torille!)

Kuukautta leimaa jonkinlaista loppukierrettä ottava koulunkäynti toisaalta vahvasti kirjoituksiin tähtäävine kokeineen ja tärppeineen, toisaalta tietty rentous. Olemme jo niin isoja, opettajatkin suhtautuvat meihin aikuisina, tai ainakin osa heistä, muutamat tosin katsovat kuin teuraalle meneviä lampaita päätään puistellen. Aiemmin mainitsemaani abivideota kuvataan nyt toden teolla, suurin osa alkuperäisistä sketsikäsiksistä dumpattiin liian monimutkaisina ja olemme keskittyneet luomaan lyhyitä, yksinkertaisia juttuja. Joista iso osa on pöllitty Lapinlahden Lintujen vanhoista YLE-vuosien sketsiohjelmista, mutta ne ovat tuolloin kahdesta kuuteen vuotta vanhoja eivätkä koskaan uusintoina tulleet – kuka niitä muistaa, paitsi meidän abivideotiimimme, koska Tuukalla on videolla kaksi ensimmäistä ja minulla kolmas niistä sarjoista. Kopioituvat nopeasti muille porukassamme, ja herätämme hämmennystä Kummeli-huuman ollessa valtakunnassamme kukkeimmillaan kun heittelemme iskulauseita Lappari-sketseistä. Muutamia hyviä ideoita noista kyllä löytyy, itse pidän eniten ennätystehtailijoista: maailman vihatuin, haukutuin ja kritisoiduin mutta silti tyynenä pysynyt henkilö yrittää säilyä järkähtämättä läpi Merjan äikäntunnin (ei onnistu), toinen toistaan pitkäveteisempiä ajanvietteitä ongelmitta seuraava kaveri yrittää olla hereillä Pirjon uskontotunnilla (ei onnistu), ja niinedespäin. Vaikka monen sketsin perusidea tosiaan onkin poimittu muualta, sovitettiin sketsit lukiomaailmaan aika näpsäkästi. Toisaalta kiveenhakatun käsikirjoituksen puuttuminen on pieni ongelma, kun pitkiäkin sketsejä improvisoidaan koko ajan uusiksi. Epäonnistuneita ottoja riittää... Puhtaasti omat ideamme perustuvat lähinnä erilaisiin sanaleikkeihin, kuten huumorimme muutenkin. Itse esitän yhdessä tv-mainosparodiassa rehtoriamme, koska osasin imitoida hänen puheääntään. Tekovertakin taisi joissakin sketseissä olla, ja liekitkin löivät. Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut projekti, jolle harkinnan jälkeen päätyi otsikoksi minun keksimäni nimi: Huhhahhei ja cd-rommia pullo. Jeah.

Joulukuu 1994

Tiettyä jännitystä on ilmassa, kun lähestyn minut täysi-ikäiseksi tekevää syntymäpäivää. Autokoulu huipentuu hillittömän hauskaan liukasrataharjoitteluun ja jouluaatonaattona laakista läpi meneviin kirjallisiin kokeisiin, mutta koska täytän vuosia niin lähellä joulua, ei inssiä saa ennen kuin seuraavan vuoden puolelle. Voi tuskaa! Minua muutaman päivän vanhempi Markku ehtii viime hetkillä napata kortin itselleen jouluksi, ja niin vaan huristaa omalla autolla heti päättäjäisiin. Lempo sentään! Ja oma autohan se syksyllä vuosia täyttäneellä Artsillakin on; melkein naapurissa kun asuu, niin on useampikin kerta menty hänen hopeanhohtoisella Mitsullaan kouluun. Ja yhtenä liukkaana aamuna myös railakkaasti luisteltiin mustalla jäällä pitkin vastaantulijoiden kaistaa ojaan. No, ei käynyt hullummin, joten ei muuta kuin takaisin tielle ja matka jatkui. Kaiken kaikkiaan ikäluokkani suhtautuminen autoiluun oli jokseenkin nyrjähtänyt. Käsitys tuntui olevan että kun kortti oli taskussa, kaikki oli sallittua – on pienoinen ihme miten meistä yksikään ei heittänyt tuolloin henkeään. Muistelen että kerran Markku vei minut kotiin jonkun lyhyen koulupäivän jälkeen, oletettavasti tammikuun puolella oltiin. Tie on kapeahko kahdeksankympin rajoitusalue, kohtalaisesti liikennöity, matkaa muutama kilometri. Sataaneljääkymppiä taidettiin siinä lopulta päästellä menemään. Ja teknopoppi soi stereoissa. Tuo oli ihan jokapäiväistä. Ja koska kokemukseni vasta kortinsaaneiden autoilusta on tämä, liekö ihme että suhtaudun nykyisiin mopoautoihin lievästi sanoen nihkeästi. Ei jumaliste pitäisi alle kaksvitosille edes harkita vielä autoa annettavan.

Mitäköhän mahdan saada synttärilahjaksi? Ei muistikuvaa. Juhlia en ainakaan järjestä – ihan vain itsekseni taidan tuon merkkipäiväni viettää, niin kuin ne olen siitä eteenpäinkin viettänyt. Tuplanopeuksinen cd-asema joka tapauksessa on IBM-pöytäkoneeseeni syksyn aikana asennettu, eikä ole mahdotonta että se oli juuri synttärilahja, ainakin jatkoa tälle hankinnalle seurasi heti jouluna, kun minun nörtähtävälle luonteelleni mitä parhaiten sopiva Microsoftin Cinemania '95 -romppu löytyy lahjapaketista.

Cd-romput. Nepä kuulkaa olivat kyllä tuohon aikaan se tulevaisuuden juttu. Niissä oli sitä samaa kaiken mahdollistavaa futuristista hohdetta kuin internetissä vain muutamaa vuotta myöhemmin; tuolloin olin yhä säännönmukaisesti kirjastossa töissä, ja sinne niitä hankittiin suuria määriä. Ja tuo Cinemania... Oijoi. Olin sitä varmaankin toivonut, koska muistan yhä elävästi kuinka se ensi kerran tuli tietoisuuteeni ohjelmassa Hyvät, pahat ja rumat.

...joka oli se kovin juttu silloin, se jokaperjantain puheenaihe. Mistään ei mitään tiennyt jos ei torstain myöhäisiltaa viettänyt tv:n ääressä. Rantalaista fanittivat kaikki koska se oli kova jätkä, mutta se jonka muistan mainostaneen cd-romppuja oli nimenomaan Sarasvuo. Oli vissiin joku Microsoftin myyntiedustaja raahattu studioon, ja hänen kanssaan sitten hehkutettiin miten hienoja asioita ovat romput. Edustaja klikkasi Cinemanialta käyntiin kohtauksen elokuvasta Tanssii susien kanssa, joka komeasti pyöri näytöllä. Muistan vielä Sarasvuon sanat: "Ja tässä on siis käytännössä kaikki maailman elokuvat?" Edustaja myönsi. Filminpätkän ja tämän lausunnon yhteisvaikutelma oli kieltämättä hyvä myyntipuhe, ja kauppa kävi. Olihan se toki ensinalkuun pettymys, kun jouluna paljastui että Cinemania on pelkkä tietokanta – ja lähinnä Hollywood-elokuvan sellainen. Muutama kymmenentuhatta elokuvaa luetteloituna sentään, mutta kuvia vain hyvin harvasta, dialogia vielä harvemmasta, tv:ssä esitetyn kaltaisia lyhyitä filminpätkiä vissiin alle kaksikymmentä. Silti jaksoin klikkailla ohjaaja-, näyttelijä- ja genrehakuja loputtomasti. Ja olipa joka leffasta sentään Leonard Maltinin lyhyt arvostelukin mukana, muutamista merkittävämmistä päästettiin vähän monisanaisempiakin kriitikkoja ääneen. Leffasivistykseni kasvoi, onhan se todettava. Ja varhainen graafinen käyttöliittymä oli myös aika vinkeä. Jotenkin futuristisen oloinen jopa.