The Aliens of Bayou County

Tänään: kaivoin Macbookini esiin bussissa ja lähetin sähköpostin. Ette arvaa miten hävetti. Ikkunan takana vilisi kuusimetsä, puut keltaisempia kuin etelärannikolla. Saappaissa oli vielä tilaa, savuntuoksu jäi reppuun. Paikallislehdestä luin että sekä käymäni ala-aste että lukio ovat saaneet purkutuomion, myös kunnan läpi kulkevaa vanhaa rautatietä on alettu poistaa. Vähänpä jää.

Mutta mikä metsiemme eläin tekee koiranläjän näköisiä jätöksiä? Niitä on suuren kuusen alus täynnänsä – sitä on käytetty toilettina läpi syksyn. Joku kirkui kun katselin, arvelin linnuksi. Kärpässieni puski itseään tammenversojen vierestä ylpeänä esiin. Näytin palvontamenolta kun ryömin sen ääressä kameran kanssa. Sammal tirisi, on ollut märkä syys.

On ollut valtava tarve.

Olen tänään miettinyt fiktion totuusasteita. Miksi "se olikin vain unta" nähdään huonona loppuna tarinalle, joka kyseisenlaisen lopetuksen jälkeenkin on ihan sama tarina edelleen? Lukevatko ihmiset pääosin fiktion totena? Ovatko kaikki hulluja?

Maaliskuu 1995

Sillä välin kun muut viettävät päivät stressaten tulevia ylioppilaskirjoituksia, minä ja Petri alamme suunnitella elokuvaa. Onkohan tämä se isomman kaliiperin toimintapätkä jonka esituotantotyöhön käytimme paljon aikaa joskus noina ylioppilaskirjoitusten ja asepalveluksen leimaamina välikkövuosina? Saattoi hyvinkin olla. Laadimme käsikirjoitusta, haalimme kaveripiiriä rooleihin, on takaa-ajoa ja tappelukohtauksia ja muuta. Kyllähän mielessä käy että tämä ei ehkä ole viisasta, etenkin siinä vaiheessa kun selviää että toisin kuin minä, Petri on jättämässä reaalikokeen kokonaan väliin, eikä hänellä täten niin hirveästi luettavaa ole. Kyllähän minä jossain välissä kaivan ainakin Psykologian kirjat esiin, mutta ulkoa lukeminen, ylipäätään jonkin pakotetun vapaa-ajalla lukeminen, ei kerta kaikkiaan suju. Keskittymiskykyni on aina ollut todella huono (ala-asteen ensimmäisillä luokilla opettajat jututtivat vanhempiani ylivilkkauteni vuoksi), ja käytännössä olen lukuaineissa pärjännyt aina kohtuullisen hyvän nippelimuistini ansiosta. Päätän luottaa että se toimii tälläkin kertaa – joka tapauksessa kielet ovat ne mihin lähinnä panostan, eikä se elokuvakaan kyllä valmistu. Kuvaamme kohtaukset jossa päähenkilö kiitää kevarillaan sataakahtakymppiä kuudenkympin alueella ja toisen jossa sama tyttöystävänsä kuolemaa kostava antisankari (Henri sai pääroolin) pistelee sarjoja ihmisen näköiseen maalitauluun paikallisella ampumaradalla (jonka paikalla nykyään on Kariniemelle kananpoikaa kasvattava broilerifarmi). Mutta varsinaiseen replikointia vaativaan roolityöhön asti emme koskaan pääse, projekti kuivuu käsiin. Ehkä käsikirjoitus oli liian kunnianhimoinen.

No ne kirjoitukset sitten, pitkästä aikaa niiden myötä palailen päiväkirjankaltaiseni pariinkin. Mutta mitä minulla on tästä elämäni merkkipaalusta kerrottavaa? No tietenkin se keskinäinen kilpailuasetelma, joka minulla ja kavereilla on: koulun sääntöjen mukaan kokeesta saa nimittäin poistua aikaisintaan kello 12, ja kovimmat propsit porukassamme saa se joka tuolta jumppasalin ahdistavasta hiljaisuudesta ensimmäisenä lähtee. Reaalin ja ainekirjoitus kakkosen ensipoistujat jäävät itseltäni havaitsematta, mutta muuten tallettamani data on tarkkaa: Ensimmäisestä ainekirjoituksesta poistuu ykkösenä Petri (kello 13.10), matikankokeesta (jossa itse en ollut) Artsi tasan kahdeltatoista, englanninkokeesta Markku (12.10), ja viimein, siitä viimeisestä mahdollisesta eli ruotsinkokeesta minä itse vartin yli kaksitoista. Yksi lukiokäytävän luokista on varattu kokeestalähtijöiden notkumispaikaksi, ja siellä istutaan pitkiäkin aikoja höpöttämässä sitä mukaan kuin väkeä tippuu salista paikalle. Ennen lähtöä kirjoitetaan taululle terveisiä niille jotka vielä puurtavat. Hyvä tunnelma, lopullinen, kaikki lievästi hermostuneita mutta tulevaisuuskin kutkuttaa.

Kirjoitin äidinkielen kaksi ainetta, englannin, ruotsin ja reaalin, jossa vastasin kolmeen kysymykseen historiasta (analyysi kansallisosialistisen puolueen suosion kehityksestä, esimerkkejä vuosisadanvaihteen nationalismin yhdistävästä ja hajottavasta vaikutuksesta Euroopassa, sekä analyysi Galileo Galilein merkityksestä), yhteen biologiasta ("Mitä koiraa koskevat tutkimukset ja omat havaintosi kertovat koiran käyttäytymisestä?") ja neljään maantiedosta (lähinnä erilaisia maanmuotoja ja maankäyttöä koskevia kysymyksiä... muistelen että nämä olivat epätoivoisia viimehetken valintoja kellon lähetessä kolmea). Psykologiasta, siitä ainoasta aineesta jota hyvin selvästi muistan lukulomalla lukeneeni, en vastannut mihinkään. Aikaa meni reaalikokeessa melkein sinne kolmeen asti, ja tiesin lähtiessäni että vituiksi meni – ne maantiedon epätoivoiset makkarajärviesseet olivat hädin tuskin kolmen lauseen mittaisia, mutta pää kumisi vaikuttavasti tyhjyyttään jo siinä vaiheessa.

Mutta sitten se oli ohi. Yhteishakuun en keväällä osallistu; minulle on tiedossa töitä niin kesäksi kuin syksyksikin, ja tammikuussahan odottaa asepalvelus. Ehtii sitä opiskella myöhemminkin, tuumailen. Käyn kirjastolla töissä, pelailen pc:lläni, leffaprojektit jatkuvat, kaatuvat, uusia nousee, koko ajan on puuhaa.

Helmikuu 1995

Penkkaripäivämme teema on merellinen. Keskuudestamme löytyy niin seiloreita, merenneitoja kuin mereneläviäkin, itse sonnustaudun merirosvoksi: on korkeakorkoiset nahkassappaat, pussihousut, roikkuvahihainen punainen paita kultanapein, iso kaulassa roikkuva risti, nahkaliivi ja lampaanturkistakki, punainen huivikin päähän kiedottuna. Enimmäkseen 60- ja 70-lukujen vaatteita hyödyntänyt kokonaisuus huipentuu lelukaupasta hankitulla muovisella miekalla. Vasta penkkaripäivän jälkeen huomaan ettei minusta otettu asuun pukeutuneena ainuttakaan kuvaa, mikä vähän harmittaa – olin siihen itse aika tyytyväinen. Pelkkää kuvausta varten piraatiksi ei kuitenkaan tee enää mieli sonnustautua, tosin kolme ja puoli vuotta myöhemmin hyödynnän osia tästä vaateparresta elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran larpatessani kun kehitän yrmeän hahmon nimeltä Ugus.

Paikallislehden väitteestä huolimatta emme valinneet merihätäteemaa "Estonian vanavedessä", en tosin sitä tiedä mistä tuo tuli ja viittasiko mihinkään tiettyyn – luokan aktiiviset tytöt taisivat olla temaattisesta puolesta vastuussa. Eipä sillä että merellisyys olisi lopulta muualla näkynyt kuin asuissa ja sen ikivanhan Bedford-merkkisen kuorma-auton kyljessä, jolla meitä suurin piirtein kaikkia edellisen vuoden aikana opettanut autokoulunopettaja kyyditsi iloista poppootamme kunnan ala-asteelta toiselle (paikallislehdestä poimittu kuva ohessa, minä olen lavan täsmällisessä puolivälissä lampaannahkatakkeineni). Oli muuten pirullisen kylmää tuolla lavalla, sen vaan sanon. Pakkanen + pikatiellä kiitävä auto ilman tuulensuojaa tai pipoa (tai turvavöitä tai sen sellaista, mutta kaipa autokoulunopettaja tiesi mitä teki) oli hymyt hyytävä yhdistelmä. Mutta voi sitä vallan tunnetta kun sai viskoa naperoille karkkia.

Mutta tietyllä tavalla upposimme kuitenkin mallikkaasti. Lukiossamme oli nimittäin tapana että abit päästettiin penkkaripäivää edeltäväksi illaksi koristelemaan tilat seuraavan päivän pippaloihin sopivaksi. Ja sinnehän me kokoonnuimme koko porukka, ja – – oh boy. Yhdellä meistä oli mukana paikallisen vetoketjutehtaan varastosta muutama sata metriä jämäkkää kanttausnauhaa, jota, sillä välin kun osa porukasta ripusteli julisteita ja muuta koristetta seinille, lähinnä meidän videoporukkamme päätti alkaa kieputtaa lukion käytävään. Nauhaa riitti. Sitä risteili naulakosta toiseen poikki käytävän, sen yli ja ali oli lopulta pakko harppoa ja kontata ja ryömiä, ja tämänkin jälkeen nauhaa oli vielä jäljellä helvetisti.

Siirryimme luokkiin. Aloimme kasata pulpetteja ja opettajanpöytiä läjiksi, joita sitten nauhalla ja jeesusteipillä kiedottiin tiiviiksi paketiksi. Muistan hyvin sen yhden lukion ykkösten kotiluokan pyramidin, joka kasattiin tuoleista ja pulpeteista luokan keskelle. Se ylettyi kattoon asti, teippasimme kasan laen sinne kiinni.

Tämän jälkeen siirryimme yläasteen puolelle, mikä ei oikeastaan ollut sallittua, mutta hei: olimme lähtemässä täältä, lähtekäämme paukkeella. Kieputimme yläasteenkin käytävät niin täyteen narua, että liikkuminen siellä vastasi sissisulkeista. Luokkia emme tainneet sillä puolella sitoa käyttökelvottomiksi ainakaan kovin pahasti. Muistan että opettajien ilmeet olivat seuraavana aamuna kooste raivonsekaista epäuskoa, mutta eivät he penkkarimeininkiämme sentään keskeyttäneet. Ainakaan lukion puolella ei kukaan tosin pystynyt viettämään edes etäisesti normaaleja oppitunteja. Opettajaa myöten kaikki joutuivat istumaan luokissaan lattialla. Osaa kasaamistamme pöytä-tuoli-kasoista purettiin iltapäivään asti sillä välin kun me kävimme kiusaamassa oppilaita erilaisin nöyryytysrituaalein. Valitsemamme musa pauhasi keskusradiosta läpi päivän.

Sanottakoon että välittömästi meidän jälkeemme abien oikeuksia penkkaripäivän suhteen rajoitettiin tuossa lukiossamme radikaalisti, mistä näin jälkikäteen pahoittelut. (en oikeasti pahoittele, ha!)

Keskellä tätä kaaosta esitimme juhlasalissa lukion ykkösille ja kakkosille sen aiemmin kuvaamamme sketsivideon, ja on kai jostain osoitus, että se kaiken kiusanteon keskelläkin kirvoitti yleisöstään niin rehellistä naurua kuin aploditkin. Saipa osa meistä vielä jälkeenpäinkin kuulla videosta kehuja, jos nyt ei niin paljon päivän muusta toiminnasta.

Ja sitten, noin vain, aikaiset kouluaamut ovat historiaa. Yhtäkkinen vapaus jokapäiväisestä kouluelämästä häkellyttää. Lueskelen kielioppeja ja vähän kai reaaliaineitakin, vaikka olenkin aina ollut pänttäämisen suhteen onneton. Ei siitä nytkään taida mitään tulla. Teen kirjastolla töitä vähän aiempaa enemmän, ja kun nyt kerran pirusti vapaa-aikaa on, aletaan Petrin kanssa suunnitella seuraavan filmin tekoa. Kevät on koittamassa, ideoita pulppuaa.

Tammikuu 1995

Odotettu inssiajo koittaa viimein pitkältä tuntuneen joululoman jälkeen ja ryssin sen niin totaalisesti, että kokeen ajaksi mukaan takapenkille tullut opettajanikin on äimistyksissään. Hän tosin myöntää että epätavallinen opettajan mukaantulo saattoi olla stressaava tekijä ja lupaa jäädä seuraavasta ajokokeesta pois – mutta sitä ennen on pari viikkoa lisätunteja. Ne menevät taas täysin mallikkaasti, niin kuin ne ennen ensimmäistäkin koetta menivät. Toinen inssi on tammikuun seitsemästoista, ja kevyehköä jännitystä mutta myös vakaata itseluottamusta tuntien läpäisen sen nyt moitteetta. Tai no en aivan – parkkipaikalla pyydetty taskuunperuutus menee pahanlaiseksi sähläämiseksi, mistä seuraa etten ole sittemminkään kokeillut taskuparkkia kuin ehkä kahdesti, epäonnistuen. Olen tähän ikään tultuani hyväksynyt, että kyseessä on asia joten en tule ikinä oppimaan. Mutta uskokaa minua: ilman taskuparkkiakin elämässä pärjää.

Vaikka mitäpä minä toisaalta ajokortilla teen, kun ei omaa autoa ole. Perheen Kadett on vanhemmilla jatkuvassa käytössä, joten omat ajelut jäävät satunnaisiin kaupassakäynteihin, enimmäkseen olen edellen muiden kyydissä: Jussin kanssa käydään yhä elokuvissa melko säännöllisesti ja koulumatkat Artsin Nissanilla (korjaus viimekertaiseen väittämääni Mitsusta, thanks!) ovat vissiin jo ihan vakio. Yksi kirkas tammikuinen pakkaspäivä on jäänyt mieleen: meillä oli ruokiksen jälkeen hyppytunti, joten Markku kysäisi kelpaisiko maaseutuajelu. No tokihan. Hyppäsin kyytiin, Markku lähti Pohjanmaantietä pitkin kohti pohjoista ja esitteli kunnan sitä puoliskoa jota itse en tunne ollenkaan. Jylhiä metsiä, kapeita järviä, mökkiteitä. Häikäisevä aurinko kimmelsi hangista, se ysäriteknokasetti soi joka Markulla aina autossa oli. Parhaiten muistan siitä E-Roticin ensimmäisen hitin Max don't have sex with your ex. Juuri tuollainen musa kaikkien autossa silloin soi. (sivuhuomautus, E-Roticin englanninkielinen wikipediasivu muistaa erikseen mainita kokoonpanon debyyttialbumin olleen kova hitti nimenomaan Suomessa... torille!)

Kuukautta leimaa jonkinlaista loppukierrettä ottava koulunkäynti toisaalta vahvasti kirjoituksiin tähtäävine kokeineen ja tärppeineen, toisaalta tietty rentous. Olemme jo niin isoja, opettajatkin suhtautuvat meihin aikuisina, tai ainakin osa heistä, muutamat tosin katsovat kuin teuraalle meneviä lampaita päätään puistellen. Aiemmin mainitsemaani abivideota kuvataan nyt toden teolla, suurin osa alkuperäisistä sketsikäsiksistä dumpattiin liian monimutkaisina ja olemme keskittyneet luomaan lyhyitä, yksinkertaisia juttuja. Joista iso osa on pöllitty Lapinlahden Lintujen vanhoista YLE-vuosien sketsiohjelmista, mutta ne ovat tuolloin kahdesta kuuteen vuotta vanhoja eivätkä koskaan uusintoina tulleet – kuka niitä muistaa, paitsi meidän abivideotiimimme, koska Tuukalla on videolla kaksi ensimmäistä ja minulla kolmas niistä sarjoista. Kopioituvat nopeasti muille porukassamme, ja herätämme hämmennystä Kummeli-huuman ollessa valtakunnassamme kukkeimmillaan kun heittelemme iskulauseita Lappari-sketseistä. Muutamia hyviä ideoita noista kyllä löytyy, itse pidän eniten ennätystehtailijoista: maailman vihatuin, haukutuin ja kritisoiduin mutta silti tyynenä pysynyt henkilö yrittää säilyä järkähtämättä läpi Merjan äikäntunnin (ei onnistu), toinen toistaan pitkäveteisempiä ajanvietteitä ongelmitta seuraava kaveri yrittää olla hereillä Pirjon uskontotunnilla (ei onnistu), ja niinedespäin. Vaikka monen sketsin perusidea tosiaan onkin poimittu muualta, sovitettiin sketsit lukiomaailmaan aika näpsäkästi. Toisaalta kiveenhakatun käsikirjoituksen puuttuminen on pieni ongelma, kun pitkiäkin sketsejä improvisoidaan koko ajan uusiksi. Epäonnistuneita ottoja riittää... Puhtaasti omat ideamme perustuvat lähinnä erilaisiin sanaleikkeihin, kuten huumorimme muutenkin. Itse esitän yhdessä tv-mainosparodiassa rehtoriamme, koska osasin imitoida hänen puheääntään. Tekovertakin taisi joissakin sketseissä olla, ja liekitkin löivät. Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut projekti, jolle harkinnan jälkeen päätyi otsikoksi minun keksimäni nimi: Huhhahhei ja cd-rommia pullo. Jeah.

Joulukuu 1994

Tiettyä jännitystä on ilmassa, kun lähestyn minut täysi-ikäiseksi tekevää syntymäpäivää. Autokoulu huipentuu hillittömän hauskaan liukasrataharjoitteluun ja jouluaatonaattona laakista läpi meneviin kirjallisiin kokeisiin, mutta koska täytän vuosia niin lähellä joulua, ei inssiä saa ennen kuin seuraavan vuoden puolelle. Voi tuskaa! Minua muutaman päivän vanhempi Markku ehtii viime hetkillä napata kortin itselleen jouluksi, ja niin vaan huristaa omalla autolla heti päättäjäisiin. Lempo sentään! Ja oma autohan se syksyllä vuosia täyttäneellä Artsillakin on; melkein naapurissa kun asuu, niin on useampikin kerta menty hänen hopeanhohtoisella Mitsullaan kouluun. Ja yhtenä liukkaana aamuna myös railakkaasti luisteltiin mustalla jäällä pitkin vastaantulijoiden kaistaa ojaan. No, ei käynyt hullummin, joten ei muuta kuin takaisin tielle ja matka jatkui. Kaiken kaikkiaan ikäluokkani suhtautuminen autoiluun oli jokseenkin nyrjähtänyt. Käsitys tuntui olevan että kun kortti oli taskussa, kaikki oli sallittua – on pienoinen ihme miten meistä yksikään ei heittänyt tuolloin henkeään. Muistelen että kerran Markku vei minut kotiin jonkun lyhyen koulupäivän jälkeen, oletettavasti tammikuun puolella oltiin. Tie on kapeahko kahdeksankympin rajoitusalue, kohtalaisesti liikennöity, matkaa muutama kilometri. Sataaneljääkymppiä taidettiin siinä lopulta päästellä menemään. Ja teknopoppi soi stereoissa. Tuo oli ihan jokapäiväistä. Ja koska kokemukseni vasta kortinsaaneiden autoilusta on tämä, liekö ihme että suhtaudun nykyisiin mopoautoihin lievästi sanoen nihkeästi. Ei jumaliste pitäisi alle kaksvitosille edes harkita vielä autoa annettavan.

Mitäköhän mahdan saada synttärilahjaksi? Ei muistikuvaa. Juhlia en ainakaan järjestä – ihan vain itsekseni taidan tuon merkkipäiväni viettää, niin kuin ne olen siitä eteenpäinkin viettänyt. Tuplanopeuksinen cd-asema joka tapauksessa on IBM-pöytäkoneeseeni syksyn aikana asennettu, eikä ole mahdotonta että se oli juuri synttärilahja, ainakin jatkoa tälle hankinnalle seurasi heti jouluna, kun minun nörtähtävälle luonteelleni mitä parhaiten sopiva Microsoftin Cinemania '95 -romppu löytyy lahjapaketista.

Cd-romput. Nepä kuulkaa olivat kyllä tuohon aikaan se tulevaisuuden juttu. Niissä oli sitä samaa kaiken mahdollistavaa futuristista hohdetta kuin internetissä vain muutamaa vuotta myöhemmin; tuolloin olin yhä säännönmukaisesti kirjastossa töissä, ja sinne niitä hankittiin suuria määriä. Ja tuo Cinemania... Oijoi. Olin sitä varmaankin toivonut, koska muistan yhä elävästi kuinka se ensi kerran tuli tietoisuuteeni ohjelmassa Hyvät, pahat ja rumat.

...joka oli se kovin juttu silloin, se jokaperjantain puheenaihe. Mistään ei mitään tiennyt jos ei torstain myöhäisiltaa viettänyt tv:n ääressä. Rantalaista fanittivat kaikki koska se oli kova jätkä, mutta se jonka muistan mainostaneen cd-romppuja oli nimenomaan Sarasvuo. Oli vissiin joku Microsoftin myyntiedustaja raahattu studioon, ja hänen kanssaan sitten hehkutettiin miten hienoja asioita ovat romput. Edustaja klikkasi Cinemanialta käyntiin kohtauksen elokuvasta Tanssii susien kanssa, joka komeasti pyöri näytöllä. Muistan vielä Sarasvuon sanat: "Ja tässä on siis käytännössä kaikki maailman elokuvat?" Edustaja myönsi. Filminpätkän ja tämän lausunnon yhteisvaikutelma oli kieltämättä hyvä myyntipuhe, ja kauppa kävi. Olihan se toki ensinalkuun pettymys, kun jouluna paljastui että Cinemania on pelkkä tietokanta – ja lähinnä Hollywood-elokuvan sellainen. Muutama kymmenentuhatta elokuvaa luetteloituna sentään, mutta kuvia vain hyvin harvasta, dialogia vielä harvemmasta, tv:ssä esitetyn kaltaisia lyhyitä filminpätkiä vissiin alle kaksikymmentä. Silti jaksoin klikkailla ohjaaja-, näyttelijä- ja genrehakuja loputtomasti. Ja olipa joka leffasta sentään Leonard Maltinin lyhyt arvostelukin mukana, muutamista merkittävämmistä päästettiin vähän monisanaisempiakin kriitikkoja ääneen. Leffasivistykseni kasvoi, onhan se todettava. Ja varhainen graafinen käyttöliittymä oli myös aika vinkeä. Jotenkin futuristisen oloinen jopa.

Marraskuu 1994

Loppu lähestyy, niin vuoden kuin lapsuutenikin, olen vielä seitsemäntoista, mutten enää pitkään kuitenkaan, ja miten kulutan nämä viattomuuteni viimeiset päivät? Ainakin taidettiin pelata Jussin kanssa Doomia deathmatchina viikon verran. Jussi kantoi PC:nsä minun luokseni ja sitten linnoittauduttiin viikoksi joka iltapäivä viideksi-kuudeksi tunniksi kaksinotteluun. Mainittakoon että loppuviikosta näin enää pelkkiä Doom-unia. Se oli villi viikko kyllä.

Lukemisharrastuksen pariinkin palailen hitaasti. Marvelin sarjakuvat ovat suureksi osaksi jääneet jo taakse, ja mieli halajaa muunlaisen painetun sanan pariin. En muista enää syytä, mutta tartunpa kuitenkin Linnaan ja Pohjantähti-trilogiaan; mikään koulusta annettu pakko ei siis ollut kyseessä, eikä sellaisia kai nyt enää lukion kolmannella olekaan. Kirja vie mukanaan. Vaikka olen monista kotimaisista klassikoista nykyään lähinnä painokelvotonta mieltä, en arkaile antaa kunniaa teoksille jotka sen ansaitsevat. Linnan suurteos saa jopa kauas kirjoista hiipuneen (ja lähinnä amerikkalaista viihdettä) lukeneen täysi-ikäistyvän jannun uppotumaan maailmaansa. Luen trilogian vuodenvaihteen molemmin puolin, menisikö pari kuukautta siihen kaikkiaan, ja kun nyt vaikka verrataan siihen että vähän aiemmin tahkosin Sormusten herraa hyvinkin puoli vuotta, niin onhan tuo tempaissut otteeseensa. Tuon jälkeen en ole tosin kirjan pariin palannut; se herätteli nuoressa minussa sellaisia maailmantuskan tuntoja, että tuntuisi falskilta niitä yrittää enää tavoittaa. Sisällissotavuosien kuvaus on kylmäävää kaikessa toteavassa armottomuudessaan.

Jokohan me muuten marraskuussa aloimme kuvata abivideota? Todennäköisesti ainakin suunnittelupalaverit olivat jo käynnissä. En tiedä oliko tuo yleinen traditio, mutta ainakin meidän lukiossamme abit esittivät aina penkkaripäivänä itse kuvaamansa, yleensä lähinnä sketsejä sisältävän, videon. Edellistalvena kuvistuntien kautta Petri ja minä olimme ikään kuin ajautuneet luokan videohenkilöiksi, joten abivideon suunnittelukin laskeutui jokseenkin oletuksena meidän hartioillemme. No, olivathan siinä Henri ja Tuukkakin ihan alusta asti mukana sketsejä ideoimassa, Markku ja Artsikin varmasti ainakin taustavoimissa ensihetkistä. Pitkään tuota suunnitteluvaihetta kyllä kesti: otimme asian vakavasti. Kokoustettiin vapaa-aikana, Petri piirteli stroryboardeja, minä printtailin kotonani käsiksentynkiä.

Mahdoimmekohan me kesän ja syksyn aikana kuvata mitään? Mieleen on jäänyt vain edellisen kouluvuoden viime metreillä toukokuussa kuvaamamme dokumentti ufohavainnoista. Tässä gonzohenkisessä käsivaratoteutuksessa reportteri (muistaakseni Lili – vaikutti heti uskottavammalta kun oli edes yksi naisrooli) kiertää kesäistä koulunympärysmaisemaa ja haastattelee havaitsemiaan hiippareita. Välillä taustalla vilahtelee lentäviä lautasia. Saimme niitä lainaksi koulun keittiöstä.

No oli miten oli, vaikka suunnittelu käynnistyikin aikaisin, en usko että vielä marraskuussa aloimme kuvausprojektin. Noita sketsejä kuvattiin vissiin vasta vuodenvaihteen jälkeen niin iltaisin koulun tiloissa (saimme rehtorilta avaimet käyttöömme) kuin päivisin hankien keskellä, auton ratissa ja tienpientareella, toppatakeissa ja talvikengissä.

Lokakuu 1994

Parasta siinä että isänmaa kutsuu poikiaan, on että saamme koulusta osan päivästä vapaaksi, mitä luokan tytöt leikkimielisesti protestoivat. On siis vuorossa se pelätty tapahtuma, kutsunnat, jotka meidän pikkupitäjässämme järjestetään seurakuntatalolla, koska missä muualla muka. Kuten saatatte muistaa, minulla oli kutsuntojen suhteen suuria suunnitelmia, jotka ovat kuluneen puolen vuoden aikana menneet sikäli persiilleen, että suunnitelmia kanssani laatinut hiihtotoverini vaihtoi kesän aikana paikkakuntaa, ja sivarihaaveeni romahtivat sen sileän tien. Enää tuo vaihtoehto ei tule kysymykseenkään; tiedän etten yksin kykenisi alistumaan sille stigmalle jonka siviilipalvelus minuun löisi. Kun kanssatoveri puuttuu, ei auta muu kuin tehdä se minkä aiemmatkin polvet ovat ylväinä tehneet.

Itse tilaisuudesta muistan vain vähän. Seurakuntatalon juhlasalissa (jossa olen aiemmin ollut ala-asteikäisenä erilaisissa partiotilaisuuksissa) istumme penkeille ja kaksi harmaantuvaa sotaherraa univormuissaan ottaa jokaisen vuorollaan salin etuosassa vastaan. Pitiköhän etukäteen täyttää jokin kaavake vai vasta tuolla? Joka tapauksessa toiveitaan ja osaamisiaan saa muistaakseni paperille rustata, mutta en koe itselläni sellaisia olevan, joten tyydyn siihen minne ja milloin minut määrätään astumaan palvelukseen. Tämän harmaahapsisen algoritmin lopputulos: palveluspaikkani on Niinisalon varuskunta Kankaanpäässä, ajankohta siviilielämän päättymiselle tammikuu 1996. Kello alkaa raksuttaa.

Suurin osa ikäluokastamme taitaa päätyä Porin prikaatiin Säkylään, mutta on siellä muutama eksoottisempikin paikka (ainakin joku ohjattiin Kuuskajaskarille merelliseen ympäristöön). Niinisaloon reilun vuoden päästä kanssani olivat tulossa myös Artsi ja Petri, mikä jossain määrin sentään helpottaa ahdistusta. Ainakin tässä vaiheessa vielä. Tammikuu 1996 on kaukana.

Tytöistä puheen ollen, tuo tammikuun -96 astumiserähän on ensimmäinen jolloin otettiin vastaan myös naispuolisia alokkaita. Mikäli tämä tarkoitti että heitä olisi potentiaalisesti jo meidän kutsunnoissamme ollut mukana, en tiedä – kovin miehisenä tuo tilaisuus on jäänyt mieleen, juuri sellaisena rasittavan äijäilyn ja protokollaisen pokkuroinnin komentoketjujatkumona jota ne kuukaudet Niinisalossakin sitten aikanaan tulivat olemaan, ja tuosta ajasta sitten sen ajankohtaistuessa enempi.

Muuten syksy jatkuu miellyttävissä merkeissä: lukion (ja samassa rakennuksessa toimivan yläasteen) vanhimpina olemisessa on oma ylentävä vaikutuksensa; me identifioidumme räksyttävää teinilaumaa enemmän opettajiin, joista jotkut jopa ihan tykkäävät sanansäilän kalistelusta kanssamme. Autokoulu jatkuu, teoriatunnit oli aika nopeasti käyty läpi ja ajamista on useita kertoja viikossa. Arkkitehti/ajo-opettajani dieselkäyttöinen Opel Vectra tulee tutuksi moottorin hehkutuksineen kaikkineen. Harvinainen diesel-mobiili on siinä mielessä hyvä ratkaisu autokouluautoksi, että se kiihtyy kuin horteinen kilpikonna. Opettaja on mainio heppu, jonka ajatukset tosin ovat usein ihan muualla kuin ajotilanteessa, mikä toisaalta opettaa tiettyä omataoimisuutta sekin.

Syyskuu 1994

Työnnetäänpäs tämäkin kivireki taas liikkeelle. Noin se lähtee vyörymään alarinteeseen, kipinät vain jalaksista sinkoavat kun seitsentoistavuotias maalaisjantteri viettää viimeistä lukiosyksyään. Ja niinpä se koittaa viimein loppuvuodesta syntyneelläkin onnenhetki: kolme kuukautta ennen 18-vuotispäiväänsä voi aloittaa autokoulun, ja se on sentään siinä määrin suuri tapaus, että saa minut rikkomaan kuukausia kestäneen päiväkirjahiljaisuudenkin. Kokonaisuudessaan tämä merkintä kuuluu näin: "Kohta lähden autokouluun, joka alkaa tänään! Uskomatonta! Sateleekin"

Paitsi että oikeasti tuo on kirjoitettu pölkkykirjaimin (en vielä seitsentoistavuotiaana harjoittanut tekstausta), mitä en nyt halunnut tähän toistaa. Lopusta puuttuu kyllä alkuperäistekstissäkin piste. Mutta millaisia ovat teidän autokoulukokemuksenne? Ainakin Helsingissä ajokortin suorittaneet muistelevat kauhulla niitä ensihetkiä kun kurvattiin Flemarille tai ajettiin Hesaria pitkin Manskulle ja siitä Fredalle. (Sivumennen sanoen, minkä ihmeen takia helsinkiläisillä on niin monelle kadulle tuttavallinen kutsumanimi? En tiedä toista kaupunkia maassamme joka harrastaisi vastaavaa) Toistahan se toki oli meillä maalla. Sikäli pikkupaikkakuntamme oli poikkeuksellinen, että siellä tosiaan oli oma autokoulu – pitkän linjan perheyritys, jonka perustaja oli jo äitiäni opettanut 50-luvulla, ja jonka pojat jatkoivat nyt bisnestä. Koulu toimi edelleen samassa rakennuksessa, perheen omakotitalon ulkorakennukseen rakennetussa luokkahuoneessa. Sinne pääsi pellon ja joen välissä kiemurtelevaa yhden auton levyistä hiekkatietä pitkin, jota ei Googlen kuva-autokaan ole lähtenyt yrittämään, mutta tuossa alla on kuva risteyksestä, josta vasemmalle kääntyessä pääsi ajo-opintojen pariin. Vielä kesällä 2018 vanha "Autokoulu"-tienviitta oli yhä paikallaan, vaikka koulu itse muuttikin pykälää isompaan naapurikaupunkiin jo vuosia sitten. Mutta -94 se oli vielä tuolla, ja siinä määrin suosittukin, että niistä isommista naapurikaupungeistakin oli joka kurssille tulijoita, vaikka niissä oli omiakin kouluja tarjolla.

Sen verran etukäteisvarmistelua halusin, että vähän ennen autokoulun alkua kysyin josko isä lähtisi kanssani jonnekin sopivan syrjäiselle paikalle jossa olisi tilaa kokeilla auton haltuunottoa. Muistelen isän suhtautuneen ajatukseen vähän epäluuloisesti (itse pidin tuota etukäteistestiä ehdottomana välttämättömyytenä; nykyisin vähän vaikea hahmottaa miksi), mutta myöntyihän hän. Ajettiin vuoden -86 mallisella punaisella Opel Kadetillamme kotikuntamme rautatieaseman pihaan ja ajelin siellä jonkin aikaa ympyrää. Haluan siis korostaa: tarvitsimme jonkin syrjäisen paikan jossa ei ole muita, joten menimme rautatieasemalle. Elämää maalaiskunnassa.

Mutta takaisin autokouluun. Kurssilla kanssani ei muistaakseni ollut tuttuja; vaikka Tomia sittemmin joissakin ajokokeissa tapasinkin, hän taisi ehtiä aloittamaan luvut niukasti edellisen kurssin puolella. Porukka koostui etupäässä huittislaisista tytöistä, jotka hihittelivät keskenään. Muuten meitä samanikäisiä oli sen verran, että koulussakin riitti ajokokemusten suhteen jaettavaa – ja olihan tuolla kurssilla kanssani myös eräs korston näköinen nahkatakkiin pukeutunut kaveri, joka (syksyn mittaan selvisi) oli loistava kuski, mutta koska lukutaito oli olematon, hän oli nyt neljättä kertaa koittamassa kirjallisiin. En tiedä onnistiko.

Eikä noita teoriatunteja paljon ehtinyt olla, kun jo olin auton ratissa. Minulle valikoitunut opettaja (hän oli päätoimeltaan arkkitehti) ajoi eräänä iltapäivänä kotipihaan, minä hyppäsin rattiin ja sitten lähdettiin. Ajettiin keskustan läpi uimahallin parkkipaikalle ja takaisin. Olipa se jännää kyllä. Ajotunteja oli erittäin tiheään tahtiin ja paljon, usein sovittiin ne suoraan koulusta niin että tuntien jälkeen oli vielä ajokierrokset ja sitten kotiin. Alkuun kurvailtiin tietysti niitä kotipitäjän peltoteitä, mutta jos vähän kaupungimpaa haluttiin, mentiin Vammalaan. Siellä oli nimittäin liikenneympyrä; liikennevaloja ei tosin niilläkään nurkilla. Valo-ohjatun risteyksen kohtasin autokouluaikoinani tasan sen ainoan kerran kun opintojen loppupuolella käytiin Tampereella. Siellä meni koko päivä, meitä oli neljä oppilasta ja ajoimme vuorotellen. Tuolloin söin myös elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran kebabia. Oli aivan jumalattoman hirveää.