Lupaus

Ihmettelin mitä mökää ulkoa kuuluu, kunnes muistin että on taiteiden yö. Vietin sitä itsekin katsomalla jakson Twin Peaksin kolmoskautta. Se tuottaa outoja onnen hetkiä – huomaan herkeäväni nauruun aina kun taas yksi vanhentunut näyttelijä 25 vuoden takaa ilmestyy ruutuun. Tiedättehän tuon naurun: se spontaani reaktio kun varoittamatta kohtaa jonkun sellaisen jota ei ole pariin vuosikymmeneen nähnyt ja siinä hän nyt on, keski-ikäisenä, elämän kolhimana, monin tavoin muuttuneena ja silti itsenään. Noita hetkiä Twin Peaksin uusi tuleminen on tarjonnut jo kahden ensimmäisen jakson aikana. Kaiken muun hyvän ohella tietenkin, ehkä kaikesta siitä myöhemmin syksyllä lisää.

Tätä kirjoittaessani mietin kuinka monella mittapuulla olen pudonnut erinäisiltä yhteiskunnan rattailta. Olen kauhean väsynyt elämiseen. Se kuulostaa jotenkin masentavalta, mutta ei se sitä ole. Pidän suhtautumistani olemassaoloon päinvastoin poikkeuksellisen tervehenkisenä. Jos ei minun ikäiseni ihminen ole helvetin kyllästynyt kaikkeen, hän kieltää lukemattoman määrän kylmiä faktoja. Ihmisen ei ole järkevää olla olemassa. Jokainen meistä on taakka. Ketään täältä lähtenyttä ei loppujen lopuksi kaipaa kuin korkeintaan kourallinen, hetken ajan. Meitä on miljardeja liikaa, eikä kukaan yksilönä merkitse mitään.

Näin kirjoittaessani vaikutan kauhean synkältä. Silti minua on joskus väitetty hauskaksi. Seuramies en kuitenkaan ole, vaikka esitänkin tunnetiloja taidokkaasti. Joskus nuorempana pelkäsin hirveästi sitä mahdollisuutta että olen psykopaatti. Että kaikki tunteeni ovat vain harjoittelun tulosta. Se että kaikki parisuhteeni ovat päättyneet siihen että kanssani eläminen on todettu mahdottomaksi, ruokkii kieltämättä tätä tulkintatapaa. Mutta toisaalta olen kauhean empaattinen. Ainakin fiktiivisiä henkilöitä kohtaan tunnen hirveästi. Tosielämän tragediat yleensä olankohautan. Tiedä sitten mistä sekin kertoo, mutta viittaan yllämainitsemaani. Meitä on liikaa. En nyt silti luokittelisi itseäni linkolalaiseksi. En luokittelisi itseäni miksikään, vaikka moni sitäkin puolestani yrittää. Ei tarvitse.

Etsin nimeäni Instagramin häshtägeistä ja löysin paljon kuvia viherkasveista. Tieteiskirjallisuudesta en erityisemmin pidä. Viime viikolla tein romaanihenkilöä luodakseni profiilin seuranhakusivulle. Kaikkien niiden ihmiskontaktia etsivien näkeminen siellä kävi ahdistamaan. Antaisivat olla. Ihmiselämä on niin lyhyt.

Liikahduksia ajassa

Tuntuu jotenkin hölmöltä ilmoittaa fanittavansa Twin Peaksiä. Kaikkihan tykkäävät Twin Peaksistä. Silti, jo sarjan (tuolloin pahasti vaillinainen) ensiesitys Suomessa vuonna 1991 kosketti jotain sellaista osaa minusta minkä olemassaolosta en ennen tiennyt. Tunsin tuolloin David Lynchin nimen, mutta varmaankaan hänen elokuviaan en ollut nähnyt. Niinpä Twin Peaksin leffamittainen pilottijakso on ensimmäinen kohtamaani Lynch, eikä paluuta ollut sikäli että suhteeni tarinankerrontaan muuttui pysyvästi tuon pilotin näkemisen jälkeen.

Sarjaa huomattavasti huonommin tunnettu elokuva Twin Peaks - Fire Walk With Me on ristiriitainen tuote. Cannesin festivaaleilla se sai osakseen pelkkiä buuauksia ja yleisö marssi ulos. Kohtalainen pudotus tekijänsä uralla – Lynchin edellinen elokuva Wild at Heart sentään voitti kyseisen festivaalin pääpalkinnon. Mutta olihan itse sarjakin jo tuohon mennessä paitsi pudonnut suosiosta, myös päättynyt. Yleisö todennäköisesti odotti paluuta sarjan parhaiden hetkien pariin, mutta sitähän tuo elokuva ei ole.

En ole ihan varma monestiko olen nähnyt Twin Peaks -tv-sarjan. Täällä alkujaan esitetty pahasti typistetty sarja tuli outona kaksi jaksoa yhteen niputtaneena uusintana Suomessa vuonna -95, jolloin sen VHS-nauhoitin, mutta vasta joskus vuosituhannen alussa sarja nähtiin ensi kerran kokonaan loppuun asti näilläkin nurkilla. Tuolloinkin videonauhurin rec-painike kului, ja oletan että ainakin kertaalleen nuo nauhoitukseni ehdin katsoa ennen kuin heivasin koko isohkon videokasettikokoelmani vintille, missä se kerää tomua ja hiirenpaskaa yhä tänäänkin. Ykköskauden ostin DVD:nä joskus vuoden 2006 tienoilla, mainio boksi jossa jokaisessa jaksossa on mukana ohjaajan kommenttiraita – pirun kiinnostavia ovat, ja puuttuvat myöhemmistä julkaisuista, tai ainakin siitä "Definitive edition" -boksista, jonka viime talvena vihdoin sain hankittua, jossa siis koko sarja molempine kausineen vihdoin samassa paketissa.

Sain viimeisimmän katselukerran päätökseen nyt kesällä. Twin Peaks on edelleen hyvä. Edelleen sen ensimmäinen kausi on parasta televisiota koskaan, ja vaikka toisella kaudella ote hiipuu, minua surettaa sen maine huonona. Totta kai kakkoskausi kaipaisi tiivistystä, mutta faktat faktoina: toisen kauden ensimmäinen kolmannes on edelleen täyttä tavaraa sisältäen jopa yhden sarjan parhaista jaksoista (se jota pitkään luulin sarjan finaaliksi, koska esittäminen Suomessa lopetettiin vuosina 1991 ja 1995 siihen), Lynchin itsensä ohjaaman kauden seitsemännen jakson Lonely Hearts: "It is happening again." Edelleen kylmäävä kohtaus.

Vähän tämän jälkeen, kauden puolivälin tienoilla, kaikki sutii hetken aikaa tyhjää: juonet, hahmot, tunnelma. On kuin katsoisi koreita kuoria, joiden sisältämä mehukas ydin on kadonnut. Ei sarjan katsominen tuolloinkaan mitään tuskaa ole; puitteet ovat edelleen kunnossa. Mutta vasta aivan lopussa ote jälleen kiristyy, ja kyllähän alkuperäisen Twin Peaksin (jälleen Lynchin itsensä ohjaama) päätösjakso on kaikessa psykoottisuudessaan aika lailla parasta televisiota koskaan. Onhan?

No, ainakaan se ei ollut sitä mitä sarja oli edellisen vuoden ajan ollut. Painajaista muistuttava intensiivinen psykoosi antoi suuntaviivat elokuvalle, joka ilmestyi vajaat kaksi vuotta sarjan päättymisen jälkeen. En muista milloin tuon elokuvan ensi kerran näin, ja montako kertaa olen sen tähän päivään mennessä nähnyt; tuskin kovin montaa, koska tapanani ei ole katsoa elokuvia toistuvasti. Mutta olin varmasti jo Twin Peaksin myötävaikutuksella etsinyt muutakin Lynchiä tuohon mennessä käsiini: varmasti ainakin Blue Velvet ja Wild at Heart oli nähtynä; tiesin siis mitä odottaa. Viime viikolla kävin leffadivarista ostamassa Fire Walk With Men omaankin kokoelmaani, eilen illalla sen katsoin – edelliskerrasta arvelen olevan viitisentoista vuotta. Kokemus oli edelleen ravistava. Toki ymmärrän myös Cannesin filmiväen buuauksen: Wild at Heart kaksi vuotta aiemmin oli ollut indie-elokuvan merkkipaalu, coolin (varsinkin Tarantino tästä inspiroitui) sarjakuvamaisen väkivallan saapuminen visuaaliseen taiteeseen, samanaikaisesti naiivi ja kyyninen rakkaustarina outojen hahmojen kansoittamassa alamaailmassa, humoristinen ja räiskyvä, vieläpä roadmovie – ja nehän ovat aina cooleja.

Tähän verrattuna Fire Walk With Me on hidastempoinen, raskas, totaalisen iloton. Se on kuoleman paino niskassa kahden tunnin ajan, ja vaikka ensimmäiset puoli tuntia sisältävätkin myös tyypillistä Lynch-huumoria (Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämät FBI-agentit ovat kaksikko, jota seuraisi mielellään pidempäänkin), maailma synkkenee kun saavutaan Twin Peaksiin ja seurataan Laura Palmeria tämän viimeisen viikon ajan. Mutta mitä muuta se voisi kuin synketä? Katsojahan tässä vaiheessa jo tietää mitä tapahtuu. Määränpää on selvillä, jopa pitkälti se miten sinne päädytään. Ehkä, nyt nähtynä, olisin tätä elokuvaa tiivistänyt puolivälin tienoilta. Se ei välttämättä kaipaa tiivistystä, mutta katsojan pitää olla valmis heittäytymään näihin henkilöihin, tähän todellisuteen, tähän tapaan tehdä elokuvaa, josta nuorena ja itseriittoisena totesin että "haluan kirjoittaa siten kuin Lynch ohjaa", enkä tietenkään olisi tarkemmin osannut selittää mitä tuolla tarkoitin, mutta ehkä tuo kertoo siitä miten ison vaikutuksen Lynch teki, ja nimenomaan tarinankerronnallisella tasolla.

Parhaat kohtaukset elokuvassa Fire Walk With Me ovat edelleen priima-Lynchiä. Pitkiä, piinallisia, niitä hetkiä elämässä joissa itse todellisuuden pintaa alkaa säröillä, eikä se ole muuta kuin henkilön oman hitaan kärsimyksen säröjä hivuttautumassa yksilöstä ympäristöönsä; hajoaminen ja eheytyminen, siinäpä Lynchin elokuvien ansiokkaasti yhä uudestaan kuvaama prosessi, ja varmasti Fire Walk With Me on tämän prosessin tyylipuhtaimpia edustajia ohjaajan laajassa tuotannossa.

Pidin siis elokuvasta edelleen. Se jopa, keski-ikäistyttyäni sitten viime kerran kun sen katsoin, vaikutti nyt muutamin eri tavoin. Ymmärsin joitakin sen hahmoja nyt paremmin, ja toisaalta näin elokuvan hauraan kuoren alla enemmän ahdistusta kuin olin koskaan tajunnutkaan. Ei ihme että elokuvaa moitittiin ilottomaksi. Luojan tähden, kaiva tästä nyt mitään naurunjuurta. Suurin syy siihen miksi halusin palauttaa elokuvan nyt mieleeni, on se, että Twin Peaksin jo talvella ostamani kolmoskausi odottelee hyllyssä, ja nyt kun tuon alkuperäisen sarjan uudelleenkatselun sain päätökseen, on kolmoskauden vuoro, ja ennen sitä halusin että kaikki aiemmat Twin Peaks -kokemukset ovat tuoreena muistissa. En yhtään tiedä mitä jatkossa on luvassa, muuta kuin että Lynchiä. Ja se on minulla yleensä riittänyt.

Teemu-aasi juo aamuteesi

Pohdin sellaista, että mitä jos aloittaisi populaarikulttuurin osa-alueita äärimmäisen subjektiivisesti ruotivan pitkiä kirjoituksia viljelevän blogin. Sitten muistin että olen aloittanut sellaisia varmaan tusinan verran. Niistä vain Run / Stop - Restore on porskutellut pitkään, ja palaa tällä viikolla taas (lupaan!) aktiivisesti päivittymään. Myös takkuisen elämäni tympeät vaiheet jatkuvat syksystä 1994 kun taas olen arkistojeni ääressä. Yleinen ongelmani on, että olen aina satoja kilometrejä eri paikassa kuin milloinkin tarvitsemani referenssimateriaali. Mutta joillakin on kuulemma polttavampiakin ongelmia. Viikko sitten oli Aamulehdessä juttu ihmisestä joka kärsi vakavasta masennuksesta. Näissä jutuissa on aina sama kuvio: ihminen käy pohjalla, sitten hän paranee. Oli helvetilliset vuosi tai puoli vuotta kuulemma. Pyh, amatöörit.

Kävin tänään pikemmin (melko tarkkaan kaksi tuntia) Helsingissä. Näytti siltä että mitkään kesäkuun alussa kaupunkia raastaneet tietyöt eivät olleet muuttuneet miksikään, paikoitellen kadut oli vain revitty aiempaa pahemmin auki. Kotitalon rapussa kulki ihan oudonnäköistä sakkia. Saattoi olla kyllä peilikin.

Näin viime yönä unta, jossa istuin mukavasti kirjaston portailla auringossa lukemassa Pirkka-lehteä. Siihen tuli jotain tyyppejä, jotka sanoivat että heillä on aina tapana istua tässä. Että väistäpä. En tehnyt elettäkään liikkuakseni, selailin Pirkan sivuja, sanoin että luen nyt tämän lehden ihan rauhassa loppuun. Yksi tyypeistä yritti estää lukemista peittämällä sivuja käsillään. Sanoin: "Mitä enemmän estää, sitä kauemmin kestää."

Kissa on tyytyväinen kun se saa vaania päästäisiä marjapuskissa. Mikä olisi vastaava onnentuoja ihmiselle?

Ensipainokseni! Persialaiset mattoni!

Lähes kolmen kuukauden maaseutuevakkoni on kaartamassa loppusuoralleen. Olen ollut tehokas itselleni tärkeissä asioissa: kirjoittanut kirjan, raivannut pihaa, ryöminyt pusikoissa kameran kanssa, hakannut halkoja (siinä puuhassa kiteytyy jotain ihmisyydestä). Vähän ihmisiäkin olen nähnyt, mutta suurimman osan ajasta on ollut vain minä ja kissa. Sitä miettii yhteiskunnan rattaista karatessaan että onko tämäkään nyt sitten millään tavoin järkevää. Mutta sitten: jos olisin päivätyössä tekisin jotain sellaista minkä moni muukin voisi tehdä. Näitä kirjoja taas ei kirjoittaisi kukaan ellen minä. Näin pyrin järkeistämään ratkaisuni, mutta siihen en ota kantaa menettäisikö maailma mitään ellen kirjoittaisi; mikä minä olen mitään yleistämään, yksilötasollahan tässä mennään.

Mutta sitä en kuulkaa ole koskaan tahtonut sisäistää että aina hehkutellaan niin hirveästi kesälukemista. Minä en ikinä lue niin vähän kuin kesäisin! Yksi ainoa kirja näiden kuukausien aikana on tullut tahkottua - toki kerrassaan mielenkiintoinen sukupuuttoaaltoa käsittelevä teos. Mutta no, tietenkin kirjat ovat vain yksi lukemisen muoto. Koko lailla paljon olen plärännyt 50- ja 60-lukujen aikakauslehtiä vintiltä. Hyvää kamaa. Mainioita juttuja, patavanhoillisia asenteita, yllättäviä sympaattisuuden hetkiä, rehdin sisukkaita journalismin kukkasia, ja Veikko Ennalaakin vähän.

Podcasteja en ole enää kuunnellut läheskään siinä määrin kuin viime kesänä, mutta hiljakseen silti. Sen sijaan muutamia tv-sarjoja olen edennyt, kun kerran raahasin läjän dvd:itä tänne mukanani. Kesän lautapelitähtiä niin täällä Euroopan retkiltään piipahtavan tyttäreni kuin niiden muutamien vieraidenkin kanssa ovat olleet Karuba ja Colt Express.

Nyt käy tuuli. Pitkä hellejakso on päättymässä sekin; käristekupoliko se nyt sitten oli tällä kertaa. Vuoden 2014 helteitä ei vielä päästy edes kovin lähelle, mutta median muisti on mitä on. Silloin hakkasin halkoja tuossa niityllä auringon räkötyksessä vain hattuun verhoutuneena. Nyt ei enää fysiikka kestäisi. Neljässä vuodessa asenteeni hellettä kohtaan on muuttunut: vähän viileämpi kelpaisi.

Ylihuomenna alkaa elokuu. Elämässäni on tapahtunut elokuussa pari isoa kirjallista juttua: tasan 20 vuotta sitten elokuussa alkoi kansanopiston kirjoittajalinja, joka edelleen määrittelee elämäni aikaan "ennen" ja "jälkeen". Kaksi vuotta sitten taas olin Pentinkulman päivillä osana esikoisseminaaria, jossa totesin etten olekaan ihan niin outsider kirjallisella kentällä kuin minä olin päättänyt itseäni pitää. Kävi ilmi että ihmisiä ne muutkin kirjoittavat ovat. Luulin aina että yli-ihmisiä - siis itseeni verraten. Mistä muistuikin mieleeni entisen avopuolisoni minusta tekemä määritelmä: "En ole koskaan tavannut ketään toista jolla on yhtä suuri ego mutta yhtä huono itsetunto." Saattaa olla etten enää sovi tuohon, se on lausuttu kauan sitten. Mutta silloin se herätti huomaamaan muutamia ongelmakohtiani. En niille mitään tehnyt tietenkään, mutta havaitsinpa niiden olemassaolon.

Nykyään olen väsynyt, usein yksinäinen, hankala, satunnaisen onnellinen, enimmäkseen kelvoton. Aika on kullannut muistoja, saavutukset se vain lahottaa.

Kangastuksia kuhansilmässä

Molskahdettiin aamu-uinnilla sinne. Möllötti mokoma kuin mitään maallista vailla kaislikon keskellä, kenties sen kummemmin meitäkään miettinyt, kunhan otti ja ahmaisi... Ja sieltä sitten katseltiin, koko lailla toisesta kulmasta, samean veden seasta. Silmästä.

Lähtihän se laiska levoltansa lopulta. Mutaveden mustuudessa se pujotteli valonsäteiden välistä peremmälle järvenselkää, ja kummemmilta näyttivät hetki hetkeltä ne maisemat, levämetsät ja lumpeenvarret, ahvenenkaltaiset tyypit ja varmaan pari kilkkiäkin korrella keikkumassa, en nyt sano etteikö. Todettiin ettei oltu kotonamme siellä. Se muljautteli silmäänsä ja meitä. Mulkoili menemään kuin olisi järven omistanut ja me mulkoiltiin sen mukana.

Kalana kaikkea vierasta. Ihmisen varjon lailla.

Se löysi veneen, tai vene sen, tai miten vain; siimahan sen järvestä sieppasi. Jo iski hätä. Ettei tässä nyt näin pitänyt, ja kai se kaipasi kaislikkoonsa silloin, mutta riuskoin ottein meitä jo kiskottiin päin kesäistä päivää. Taivas häikäisi, sinne vaan samojensa joukkoon viskattiin suuri ja säyseä. Kävihän se meillä mielessä että katuiko tuo nyt valintojaan, tähystikö elämänsä polkua taaksepäin kuduksi asti, mutta tokko sentään: kuha kumminkin vain.

Meidät pistettiin paloiksi.

Päätyimme parempiin suihin.

Ruusu ruusumpi

Mietin tuossa kirjallista brändäystä. Älkää pelästykö, en ole suunnittelemassa sellaista. Pikemminkin mietin miten sellaisestakin on tullut tarpeellinen tekijä. Että pitää olla jotenkin tietynlainen, nopealla vilkaisulla tunnistettava, juuri oikeanlaisia mielikuvia herättävä jo nimellään. Jos jotain, haluaisin olla mahdollisimman ristiriitainen brändi. (joku saattaa olla sitä mieltä että jo olenkin, mutta joku huutelee sieltä vintinrapusta nyt ihan rauhassa vaan) Olla monia toisiinsa julmasti kirnahtavia asioita samanaikaisesti. En voi sille mitään – olen kertakaikkisen allerginen määritelmille, ja tilanne tuntuu vanhetessani koko ajan pahenevan. En kestä kirjallisuuden genrejä. Pian en varmaan kestä sitä että eritellään proosa ja lyriikka, fakta ja fiktio. (luulette että vitsailen, mutta omat lukutottumukseni ovat jo alkaneet suuntautua täten) Itsehän olen jo pahasti leimautunut jonkinlaiseksi scifi-spefi-jännäristiksi, mikä on vähän huolestuttavaa, kun en kyseisiä genrejä juurikaan lue. Enkä mielestäni kirjoitakaan, mutta minkäs teen. Optimeinta olisi jos olisi vain kirjoja, vain kirjallisuutta ilman rajoja. Lopulta kaikessa on kyse sanoista. Itselleni ei ole koskaan ollut tärkeää juoni, ei koherentti kokonaisuus, eivät henkilötkään niin hirveästi. Kunhan on sanoja.

Sanoja. Mustia kuvioita valkoisella. Jos niitä katsoo tarpeeksi pitkään, ne muodostavat asioita. Ei sillä niin väliä millaisia.

Suureen etelän kanjoniin

Keräsin kamat kasaan. Ne täyttävät nyt tuolin, talvitakki vielä paketissaan kun tuli sen verran myöhään että helteet olivat jo alkaneet. Kulkulupa ja henkilökortti; sähköinen, perinteinen ja kolmionmallinen avain, kuulakärkikynä. No sitä ei ehkä tarvitse palauttaa. Tänään luovutin auton, huomenna haen kissan. Asuntoni olen jo antanut pois. Tämä kaikki kuulostaa dramaattiselta. En putoa tyhjän päälle. Ei voi jos siellä jo on.

Olen aina toisinaan ajatellut olla kirjailija. Se on vaikeaa. Joskus haaveilin akateemisesta urasta, mutta teoriat viuhuivat pääni ohi korkealta. Kirjastossa olisin mielelläni, mutta kun kerran hain alaa opiskelemaan, oli matikannumero liian huono. Nyt olen, olen, olen. En tiedä mikä. Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta kultaako nykyhetkeä koskaan mikään?

Arvotonta kissankultaa. Armotonta.

Olen ruskettuneempi jo nyt kuin parina viime kesänä elokuussa, toisaalta talviturkin olen viimeksi heittänyt vuonna 2014. En ole oikein uivaa tyyppiä. Mutta sujuvasti kellun, ja se kai ongelmani onkin. Siinäpä lillun kun muut kroolaavat ohi.

Jaa'a, mitä sitä taas tänään tekisi muuta kuin hukkuisi vertauskuviinsa. Se se on viihdettä kuulkaa, se.

Heinäkuu - elokuu 1994

Kesä, kesä. Nyt ja silloin, ja ikään kuin lapsuus olisi nykyään lähempänä kuin nämä aikuisuutta tavoittelevat etsikkovuodet, niin paljon enemmän muistan siitä millaista oli olla kahdeksan kuin millaista oli olla seitsemäntoista. Tai ehkä kyseessä on vain datavaje – niinkin arkisto-obsessiiviseksi ihmiseksi kuin millaiseksi genetiikka on minut siunannut, en löytänyt kesältä 1994 mitään, en jukoliste mitään. Ei päiväkirjamerkintöjä, ei luetteloa luetuista kirjoista tai katsotuista elokuvista, ei valokuvia, ei muistilappuja edes. Kun yritän saavuttaa tuolloista minääni selaamalla wikipedian luetteloa asioista joita kesällä 1994 tapahtui, mietin olisinko kiinnostunut siitä että Kim Il Sung kuoli? Tai että Shoemaker-Levy -komeetta pamahteli päin Jupiterin pintaa (mistä olen kyllä nähnyt dramaattisia kuvia myöhemmin)? No, epäilen vahvasti että Aku Ankan 60-vuotismerkkipäivä on kuitenkin ollut itseäni enempi sykähdyttänyt tapahtuma. Lehteä silti tuskin olen hankkinut; lukiovuosieni alussa kyllä tilasin Ankan itselleni vuodeksi, mutta sekin tilaus on tässä vaiheessa jo päättynyt.

Kuten aiemmin mainitsin, viettänen ainakin osan kesästä töissä kirjastolla. Pikkupaikkakunnalla ollaan vasta hiljalleen siirtymässä tietokoneistettuun aikaan, ja lainaus hoituu vielä kynän ja korttien avulla (yksi lempihommistani on edellisenä päivänä lainattujen kirjojen korttien aakkostaminen järjestykseen aina aamuisin - siinä puuhassa aakkostenhahmotus kasvoi ajatusta nopeammaksi ja nykyäänkin lasken kirjaimia yhteen numeroina... no, ehkei tämä taipumus liity kirjastotyöhön sentään), mutta pitkällinen siirtymä tietokoneaikaan on alkamassa. Kun se lopulta pääsee käyntiin, minä olen se, joka siirtää valtaosan kirjaston aineistosta tietokantaan, kirja kerrallaan, naputtelemalla. Varmaankin sen olisi vain vuotta tai paria myöhemmin voinut hoitaa muutamalla napinpainalluksella, mutta sainpa määritellä esimerkiksi tietokirjoille asiasanat oman harkinnan mukaan.

Mutta ihan vielä ei taideta olla siellä. Toistaiseksi palauttelen kirjoja hyllyyn ja istuskelen välillä tiskin takana, jokohan tässä vaiheessa kuitenkin uutuuskirjojen tiedot syötetään koneelle? Mikäli näin on, sitä teen ainakin, ja muutakin Dos-pohjaista harrastan kirjaston takahuoneen kahvintuoksussa; itse en tuohon juomista jaloinpaan liene vielä koskenutkaan, minkä nuoruudenhölmöyden saatan tässä vaiheessa myöntää. Mutta enpä noita nautintoaineita juuri muutenkaan harrasta – paitsi Pepsiä taitaa jo tässä vaiheessa kohtuullisesti kulua. Sen kittaaminen kohoaa tulevina vuosina legendaarisiin mittoihin.

Jollain tavalla tuo nyt jo tuolloisista tiloistaan toisaalle muuttanut silloinen kunnan pääkirjasto (nykyisin ison kuntaliitoskaupungin sivukirjasto) on kuitenkin minulle toinen koti näiltä vuosilta. Kesällä 1994 se alkaa vasta pikkuhiljaa sellaiseksi muodostua, mutta se tuttu porukka siellä kuitenkin jo on, se omanlaisensa tunnelma johon kotiudun. Mutta vasta pari vuotta myöhemmin saan kirjaston avaimet, joita ylpeänä avainrenkaassani kannan aina siihen asti kunnes tämän maalaiskunnan tomut jaloistani pyyhkäisen. Ja astun Kokemäen saviseen maaperään.

Oli miten oli, elokuussa 1994 kesäloma loppuu, alkaa lukion kolmas vuosi. Viimeinen kouluvuosi, sellaisenakin vajaa. Luokkamme on yhtä vaille entisellään, kun luotettava liikuntatuntilintsaustoverini S on kesän aikana muuttanut takaisin kotikonnuilleen Itä-Suomeen. Opettajat alkavat kiusallisen taajaan viljellä sanaa "kirjoitukset", mihin tässä kaiketi pitäisi tähdätä. Mutta minulla ei ole suunnitelmia jatkosta, joten en osaa ottaa tulevasta paineita. Olen suorastaan häkellyttävän huoleton tulevaisuuden suhteen, mikä piirre on tietyssä mielessä säilynyt. Kerran täällä vaan eletään ja sekin kerta on siinä määrin lyhyt että mitä tässä hötkyilemään kun ei kaikkea ehdi kuitenkaan. Ei juuri mitään.