Kevät koittaa, tietotekninen olemukseni uudistuu. Commodore sysäytyy tylysti syrjään kun huoneeseeni kannetaan PC-kone mallia IBM Ps/1. Eikä ihan mikään mopo masiinaksi olekaan: 25 megahertsin prosessori, 4 megaa muistia, jopa 80 megan kovalevy. Kirjoitan tästä päiväkirjaani vasta reilun viikon kuluttua; sen verran täpinöissä olen uudesta laitteesta etten aiemmin ehdi. Jo hyvän aikaa PC-maailmassa pyörineen Jussin kautta on heti läjäpäin kopsattuja pelejä tarjolla, ensimmäisten joukossa, muistelen, ainakin Boulder Dash -klooni Legend of Myra, Cthulhu-seikkailu Alone in the Dark ja parhaana kaikista hillitön ralliajelu Stunts. Mutta vaikka nämä isot ja erilaiset pelit kiinnostavatkin ihan eri tavalla kuin kuusnepapelit enää vuosiin, on uuden koneen suurin hohdokkuus sittenkin muualla. Parasta on näpertely. Hiplailen hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin valikoita, askartelen jotain Paintilla ja Notepadilla. Ja tietenkin, koska Windows on vain sokerikuorrutus sen koneen varsinaisen käyttöjärjestelmän yllä, otan haltuun DOSsin. Ah, muistanpa vieläkin sen puhelinluettelon paksuisen DOS 6.0 -käyttöoppaan, joka IBM:n mukana tuli. Se on edelleen kesämökin komerossa memorabiliana tallessa. En sitä kauheasti lukenut sen jälkeen kun olin peruskäskyt ottanut haltuun. Olen edelleen sitä mieltä että DOS on paras ja selkein käyttöjärjestelmä koskaan. Kun kirjoitti mitä halusi, tiesi mitä sai.
Kirjoittaminen toimiikin aasinsiltana siihen mitä olin vanhemmilleni luvannut tietokoneella pelaamisen sijasta tekeväni (kun en etukäteen osannut aavistaa miten houkuttelevia ne pelit ovatkaan... varsinkin sen jälkeen kun kesällä ostan Jussilta vanhan Soundblaster-äänikortin), eli kirjoittamiseen. Aloittelen seuraavien kuukausien kuluessa Microsoft Works 2.0:lla tekstin toisensa jälkeen, harpon niiden välillä fiiliksestä riippuen saamatta tietenkään mitään valmista (paitsi novellin otsikolla "Herra Virtanen"; melko hauska psykiatrin ja potilaan välinen yllärikäännelopulla varustettu kauhuvivahteinen dialogi), mutta jos nyt neljännesvuosisata myöhemmin noita tekstejä otsa kurtussa kirjoittavalle teinille voisin jotain sanoa, sanoisin vain että anna mennä. Ideoita, ajatuksia, henkilöitä ja tarinoita pursuaa jo tässä vaiheessa esiin hengästyttävänä ryöppynä. Kielenhuoltoa kaivataan - esimerkiksi sellaiset perusasiat kuin välimerkkien jälkeen lisätyt välilyönnit puuttuvat.Mikä saa tekstin näyttämään hieman kummalliselta,kuten havainnette.
Mutta totisesti. Näihin muutamiin tekstinalkuihin mahtuu maailmasta toiseen syöksymisiä, alien-invaasioita, kuolemaansa aseet laulaen rynnistäviä sotilaita, omakotitalojen rakenteissa asuvia mutanttihyönteisyhdyskuntia, eeppinen ulottuvuuksien välinen "ajan museo", päättymätön vankilaulottuvuus, häkellyttävästi videochattia muistuttava orwelliaaninen valvontajärjestelmä ja mitä kaikkea. En tiedä mistä nuo kaikki ovat lähtöisin. Suodatan 16 vuoden aikana sisäistämääni populaarikulttuuria kai. Lukuisista aloituksista huolimatta on yksi teksti, joka on ikäänkuin se pääasiallinen projekti. Nimetön romaani, joka alkaa lauseella "Don Rodrigusesilla oli ongelma". Sitä jatkan pisimpään, ja kauimmin, ja aloitanpa sen vielä joskus vuoden 2000 tienoilla uusiksikin mielestäni teknisesti paremmin siihen silloin kykenevänä, mutta ei se silti koskaan valmistu. Vivahteita siitä on kuitenkin säilynyt nyt kovalevyllä olevaan valmiiseen romaanikäsikseen asti. Elämäkertakirjoittajani voi sitten joskus todeta että tuo ensimmäinen romaanikäsikseni on se mitä kirjoitan koko elämäni ajan, eikä hän olekaan ihan väärässä.
Isovanhemmistani äidinäiti on asunut jo monta vuotta vanhainkodissa, hyvävointisena muuten, mutta osittain liikkumiskykynsä menettäneenä. Olen käynyt häntä katsomassa säännöllisesti ja ennen etäiseksi jäänyt ihminen on tullut vasta nyt kunnolla tutuksi. Yhtäkkiä kevään aikana mummun olemus muuttuu. Siihen asti niin iloinen ja olosuhteista huolimatta (vanhainkoti ei ole ympäristönä järin inspiroiva, minkä mummu on monesti naureskellen meille huomioinut) tarkasti maailman tapahtumia seuraava ihminen muuttuu pelokkaaksi. Hän alkaa kertoilla meille oudoista kokemuksistaan, joista yksi on jäänyt minulle erityisen tarkasti mieleen: hän haluaa meidän kysyvän henkilökunnalta miksi hänen huoneessaan käy niin paljon edesmenneitä sukulaisia sängyn äärellä öisin seisomassa. Katsomassa häntä, puhumatta. Mummu kertoo että tämä on pelottavaa ja hän toivoisi sen loppuvan. Voin uskoa. Olen koko ikäni tuntenut äidinäidin isovanhemmistani voimakastahtoisimpana ja maanläheisimpänä, ja tämä muutos on jotenkin kammottavan nopea ja raju. Tekisi mieli sanoa mummulle jotain lohduttavaa, mutta miten siihen minunlaiseni kykenisi, kun tämän omat lapsetkin ovat lähinnä hämmentyneitä näiden tarinoiden äärellä. Aavistus tulevasta leijuu raskaana ilmassa.
9.1.18
6.1.18
Menetät tuhat heittovuoroa
Teen kyllä vielä kattavammankin vuosikatsauksen, mutta eriytän tällä kertaa omaksi osiokseen lautapelit, jotka jo viime vuoden sadonkorjuussa olivat kovasti nostamassa noppaista päätään esiin. Ovatpa totisesti nousseet ihan uudella tavalla ajanvietteeksi nämä pelit kiitos lähinnä kahden seikan: Helsingin kirjastolaitoksen järisyttävän monipuolisen valikoiman, ja sen että oma jälkikasvu alkaa olla haastavaa peliseuraa ja, onneksi, varsin kiinnostunut lautapeleistä itsekin. No, jonkin verran sentään ikäisessänikin seurassa tuli vuoden mittaan otettua matsia. Mutta vuosi sitten varovasti kehumani nettipeluupaikka Boardgamearena piti kesällä jättää - viihdyttävä kuin mikä, mutta imaisi liikaa aikaa.
Ajattelin listata tähän kaikki vuoden aikana (ja vuosi on nyt vähän laajennettu käsite - alkaen syksystä 2016, jolloin Töölön kirjaston pelihylly ensi kerran räjähti kunnolla tietoisuuteemme) ensitutustutut pelit, jaoteltuna suunnilleen viihdyttävyysasteensa mukaan. Katsotaan jaksanko. Hirvittää jo etukäteen tällaiset mammuttipäivitykset. Ihan muistuu mieleen joku 2006. Kun vielä eli blogaten ja jaksoi aina vaan.
Viiden tähden pelit:
Carcassonne: Etelämeri
Se alkuperäinen Carcassonne on ensimmäisiä moderneja lautapelejä joita pelasin, joskus vuoden 2005 tienoilla Turussa, arvelen, eikä ole juuri vanhentunut - edelleen sen maisemanrakentelu ja laattojenasettelu jaksaa viehättää; ihan kaikkien aikojen suosikkipelieni kärjen tuntumaahan iso C hiplailee. Mutta myönnettävä on, että pelin pisteytys ei ole kaikkien selkein, tai loogisin edes. Monista sääntöjä eri tavoin virittelevistä uudisversioista tämä Etelämeri on niitä harvoja joita olen kokeillut, ja piru vie että se laittaa onnistuneen kierteen vanhaan klassikkoon. Peliä on virtaviivaistettu ja nopeutettu oikein huolella, sekava pisteytys on yhtäkkiä mitä yksinkertaisin ymmärtää, ja kun pelaajalla on vain kolme työläistä käytössä (heitä saa tosin tällä kertaa myös poimia laudalta halutessaan pois), ovat kaikki siirrot jotenkin tärkeämpiä kuin aiemmin. Nopea, viihdyttävä ja Carcassonne-tyyliin oikein näyttävä peli, jota tällä hetkellä pelaan mieluummin kuin sitä alkuperäistä, ainakin kun on jonkin verran uutuudenviehätystä yhä.
Fungi
Etsin joululahjaksi taktista kahden hengen korttipeliä, ja nettiarvioiden perusteella päädyin tähän sieniaiheiseen (mikä aihe ei muuten minua sienifanina häirinnyt laisinkaan). Osuipa taas kerran valinta oikeaan kohteeseen, kun tytär vasta muutaman kerran pelattuaan nimesi tämän kaikkien aikojen suosikkipelikseen. Pakko myöntää: pidän itsekin kovasti. Sienenkeruumatka kuulostaa oudolta aiheelta pelille, mutta pakankeruutahan tässä vajaan kolmen vartin mittaisessa korttienläiskinnässä harjoitetaan. Tempo on rauhallinen, mutta pöydällä olevan pakan pienentyessä alkavat hermot kiristyä kun niitä kokkaamiseen vaadittavia paistinpannuja ei vaan näy ja kädessä olisi kaksi huhtasientä mutta missä se kolmas... Oivallinen tarpeiden ja uhrausten tasapainottamisen fiilis on tässä vahvana, ja voitto voi olla pienestä mutta harkitusta ratkaisusta kiinni. Voimallisten tunteiden peli kertakaikkiaan.
Karuba
Tästä jo vuosi sitten kirjoitinkin, joten ei nyt pitkää epistolaa. On alkuhuuman jälkeen meillä vähän jäänyt muiden varjoon, mutta edelleen pirun viihdyttävä aina kun otetaan esille. Tuossa vuodenvaihteessa sain tilaisuuden ottaa aikuispelaajan kanssa matsia tässä ja siitä kehittyikin varsin verinen taistelu jossa uutta erää otettiin yhä ja yhä vaan. Mahtavaa!
Patchwork
Uwe Rosenberg tunnetaan parhaiten kohtuullisen raskaista peleistään nykyään (ja siitä papupelistä...), mutta mies on monipuolisempi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää, ja tämä varsin yksinkertainen kahden hengen tilkkutäkkipeli on ehdottomasti paras pelaamani Rosenberg (ainoa myös, mutta ehkä tilanne joskus muuttuu...). Ensimmäiset pelikerrat menivät vähän ohi miettien että tässäkö tämä, mutta kun pisteiden keruun ja laudalla etenemisen välisen tasapainottelun idean sisäisti, tästä löytyi ihan uusia tasoja. Mahtavan nerokas konsepti, jota ei visuaalinen kauneus lainkaan haittaa. Jotkut netissä valittelevat ettei tilkkutäkin pelaaminen ole kovin hohdokasta, mutta voittaa minun nähdäkseni iänikuiset keskiaikaiset eurooppalaiskaupungit mennen tullen. Tässäkin pelissä on sitä vahvaa "kerta vielä"-fiilistä.
Tokaido
Vähän varoen tämän nostan viiden tähden kategoriaan, mutta menköön nyt - jos ei muuten niin lisäpiste pelin kertakaikkisen kauniista ulkoasusta. Tätä tuli pelattua Boardgamearenalla enemmän kuin oli tervettä, ja kun tuossa joulun alla löytyi kirjastosta niin olihan live-versiotakin kokeiltava. Toimii kyllä! Tytärkin Japani-fanina tykkää. Moni on Tokaidoa kritisoinut sen suoraviivaisuudesta - yleinen moite on, ettei pelaajalla ole vuorollaan kuin yksi ilmiselvä vaihtoehto joka suorittaa, ja että peli on täten suoraviivainen, jopa vallan valinnaton. Enpä tiedä... sen verran monta peliä on nyt takana sekä virtuaalisesti että pahvisesti, että olen huomannut voittoon johtavan selkeästi erilaisia taktiikoita. Taidosta siinä vain on kuulkaa kyse. Idea tässä zeniläisessä pelissä on kulkea halki Japanin maaseudun matkasta nauttien ja ihmisiä kohdaten. Ei taisteluita, mikä miellyttävänä poikkeuksena mainittakoon. Oikein mukava elämys, hyvin erilainen kuin suurin osa nykyisistä lautapeleistä.
Neljän tähden pelit:
0-9
Laajimman, ihan vaan "hyvien" pelien kategorian avaa tämä vähän hankalasti nimetty laattojenasettelupeli, joka saa pisteet olemalla maailmanhistorian nopeimmin aloitettava lautapeli: avaa laatikon kansi ja ala pelata. Palat otetaan ulos boksista vasta pelin kuluessa - aina tiettyä numeroa esittävä palanen kerrallaan, jokainen pelaaja saman numeron samaan aikaan, ja näitä pitää sitten pinota päällekkäin tai vierekkäin ilman että väliin jää koloja. Korkeimmalle päässyt kerää pisteet. Kuulostaa hölmöltä, mutta positiiviset arviot saivat tämän lainaamaan, ja olipa mainion viihdyttävä pikapeli kyllä. Otettiin kolmen hengen matsiakin tässä, mikä ei vienyt aikaa yhtään sitä normaalia kymmenminuuttista enempää, koska, Karuban tavoin, tässäkin kaikki pelaavat omaa peliään yhtä aikaa. Mukavaa kilpanäpertelyä. Tiedä sitten kuinka aikaa kestävä tämä omassa hyllyssä olisi.
Aavikon karavaanit
Reiner Knizia on ehdottomasti suosikkini modernien pelisuunnittelijoiden joukossa. Syyksi riittäisi ehkä jo pelkkä Battle Line, oma all-time suosikkini, mutta onneksi miehen nerokkaiden pelien joukko on laaja. Aavikon karavaanit (Through the Desert) taitaa olla yksi Reinerin tunnetuimmista töistä, ja sen kamelienasettelu heksagoniautiomaalle onkin, tyypilliseen Knizia-tapaan, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävän aivojarasittavaa puuhaa. Joka vuorolla tuntuu olevan noin kymmenen ehdottoman välttämätöntä toimenpidettä tehtävänä, ja kun säännöt sallivat niitä vain kaksi... Siinä sitä on resurssien sijoittamisen pikakurssi parhaimmillaan. Näinkin leppoisan näköiseksi peliksi taistelu tilasta ja keitaista on armotonta. Olen pelannut tätä vain kahdestaan, joten en tiedä miten raadolliseksi tämä menee isommilla pelaajamäärillä, mutta ilmeisesti erittäin. Kuulostaa hyvältä, pitää joskus päästä kokeilemaan.
Camel Cup
Lisää kameleita. Joo, tiedän että tämän nimi on oikeasti Camel Up, mutta logo näyttää kannessa Camel Cupilta, ja olisi loogisempikin siten. Joten sillä nimellä peli meillä tunnetaan. Ja onpa tämä meillä ollutkin; taitaa olla vuoden aikana useimmin kirjastosta kotiin kannettu lautapeli. Kevyttä perhepeliviihdettähän tämä on, mutta kamelien kilpajuoksu on sympaattista hupia kaikessa kaoottisuudessaan, ja lyhyeksi peliksi tässä on yllättävän paljon tekemistä vedonlyönteineen. Ulkoasuunkin on panostettu: puiset kamelit ja iso nopanpyörityspyramidi ovat hienoja jo esineinä, ja kuvitus on lukuisine sarjakuvamaisine pelihahmoineen oivallinen. Pelkkää bonusta toki kaikki tällainen, mutta pidentää pelin käyttöikää kyllä. Tätäkin tulee yleensä otettua aina useampi matsi putkeen. Hölmö mutta huvittavuudessaan piristävä peli.
Dominion
Myös tästä olen jo sanani sanonut. Lainattiin kevät-kesällä pari kertaa peräkkäin ja pelattiin intensiivisesti, mutta ei ole nyt puoleen vuoteen meillä käynyt. Ehkä muita hyviä pelejä on vain tullut sen verran paljon vastaan ettei tähän ole ehtinyt palata, mutta mitenköhän olisi käynyt jos tämän olisin itselle ostanut niin kuin silloin tuumin? Pitää kyllä kohta taas kokeilla onko tämä yhä iskussa.
Hive
Tästäkin olen blogannut. Ihanan nerokas ötökkäpeli, uskomattoman yksinkertainen ja ajaton, kuin shakki, mutta sata kertaa parempi. Jäi vähän omassa suosiossani muiden taustalle kun hävisin koko ajan kaikille (mutinaa ja murinaa). Mutta ei tämän pelin tyylikkään ekonomista designia voi edelleenkään kuin ihailla.
Kingdomino
Tämä taisi voittaa sen maailman isoimman pelipalkinnon, Spiel des Jahresin. On ollut vasta kerran meillä kirjastosta lainassa, mutta osoittautui kerrassaan addiktoivaksi - tosin sillä ehdolla, että pelattiin kaksinpelissäkin kaikki pelin laatat mukaan ottavaa sääntömuunnosta; sillä pienemmällä määrällä oli turhan yksinkertainen. Mikä viittaa siihen, että tämä saattaa ajan kuluessa käydä itseään toistavaksi. Erittäin simppelihän tämä dominoa ja valtakunnankasvatusta yhdistävä peli on, mutta ilmeisesti sääntöjä monipuolistava Queendomino on askel oikeaan suuntaan, joten siihen haluan ehdottomasti tutustua. Mutta joo - on tämä kunkkukin hyvä peli, ja oikein nätti taas tämäkin. Niinhän monet nykypelit ovat.
Kodama
Tätä pelasin Tampereella kolmestaan ja teki sen verran kovan vaikutuksen, että ostin Turun kirjamessuilta pelikaupan osastolta tarjoushintaan itsellenikin. Tytär viehättyi sekä pelin teemasta että upeasta ulkoasusta kovasti, mutta korttien laajahko englanninkielinen tekstisisältö on jättänyt pelin meillä vielä vähän syrjään - olemme pelanneet vasta mukana tulevilla junior-säännöillä, joilla pääsee hyvin alkuun, mutta vasta sillä varsinaisella pakalla tämä puunkasvatuspeli pääsee oikeuksiinsa. Monia mielessä pidettäviä asioita joka kierroksella, kun oman puun käppyrät oksat kasvavat ja kiemurtelevat. Mainio, omaperäinen peli-idea ja mahdollistaa matemaattisesti orientoituneen henkilön murskavoitot muiden jäädessä ihmettelemään omia surkeita pisteitään (terveisiä vaan sinne Tampereelle...).
Taru sormusten herrasta: Kaksinkamppailu
Lisää Kniziaa. Harvinainen peli sikäli, että kahden pelaajan joukot - Sormuksen saattue tai Sauronin sotavoimat - ovat keskenään totaalisen erilaiset erilaisine ominaisuuksineen ja tavoitteineen. Ja juuri näiden toisistaan poikkeavien kykyjen yhteentörmäyksestä tämän pelin voima löytyy. Pimeyden puolella voittaminen on yleensä helpompaa, mutta voi sitä tunnetta kun hyvikset onnistuvat saamaan sormuksen Tuomiovuoren sisuksiin. Siinä melkein sauronilaisetkin herkeävät kyyneliin - niin majesteettinen tuo hetki on. Raskaasta temaattisuudestaan huolimatta Kaksinkamppailu on aika nopea ja helposti opittava peli, jonka laudallakin on vain muutama ruutu johon liikkua, mutta jossa pelaamista tuntuu silti riittävän. Suomenkielisessä versiossa tulee mukana lisäksi vaihtoehtoiset kortit, ilmeisesti vähän haastavampaa peliä ajatellen, mutta niihin emme ole vielä edes tutustuneet.
Yardmaster Express
Uutenavuotena tätä nopeaa junanrakentelupeliä tuli otettua useampi tusina erää. Lienee nopein koskaan pelaamani korttipeli: junaan laitetaan seitsemän vaunua, ja kun kaksi pelaajaa laittaa vuoron perään seitsemän korttia pöytään, voi miettiä kauanko siihen yhteen peliin menee. Mutta tästä nopeudesta huolimatta piinaavia hetkiä ja raastavia valintoja riittää. Hämmentävä peli: ei minkään näin pienen pitäisi aiheuttaa tällaista kyräilyä ja kyttäämistä. Mutta silti Yardmaster Express tässä onnistuu. Pelaajia voi olla maksimissaan viisi, jolloin pelin kestokin parista minuutista kasvanee. Tätä pitää ottaa pian muutama erä lisää.
Kolmen tähden pelit:
Castles of Mad King Ludwig
Olen pelannut vasta kahdesti, joten siksi suhtautuminen vielä vähän epävarma - tuntuu etten ihan täysin ole sisäistänyt kaikkea mitä pelillä on tarjota. Pisteytysmetodi varsinkin sai vielä toisen pelin jälkeenkin pään pyörälle, mutta kyllä tässä on runsaasti potentiaalia neljän tähden peliksi. Linnanrakentelu mitä hulluimmista huoneista on viihdyttävää puuhaa, mutta tässä on niin paljon muutakin rahatilanteen tarkkailusta alkaen mukana, että, kuten sanottu, päässä pyörii. Mutta ehkä sekin sopii pelin teemaan.
Imhotep
Tässä on peli, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin pidin. Pari kertaa tämä on meillä kirjastosta ollut, ja ihan viihdyttävä pelihän tässä on kyseessä... mutta tuntuu että pitäisi pelata enemmän aikuisseurassa. Kymmenvuotiaalle tämä muinaisen Egyptin kivenhakkuutyömaille sijoittuva peli on vähän armoton: tajusin itsekin muutaman pelin jälkeen, miten tässä on oikeastaan vain toista pelaajaa säälittä lyöviä siirtoja tehtävänä; jokainen omaa pistesaldoa edistävä siirto on mäjäytys vasten kanssapelaajan tavoitteita. Pirun tyylikäs peli kyllä isoine puukuutioineen, ja ehkä erilaisessa peliseurassa voisi olla kovempikin hitti. Pitää joskus kokeilla.
King of Tokyo
Tästä Yatzy-variaatosta me ihan tykkäsimme, mutta oli todettava että kokemus jäi kahdella pelaajalla puolitiehen. Sääntöjen mukaan tämä on mahdollinen minimimäärä, mutta kamoon: nopeasti kävi selväksi että kunnon haaste täten pelatessa jää puuttumaan. Isot monsterit mätkimässä toisiaan Tokiossa on mainio teema, ja tämäkin on hyvän näköinen peli, mutta kyllä tämä vaatisi monta pelaajaa kurmottamassa toisiaan. Kahden hengen matsissa ei ole hengenvaaraa eikä jännitettä.
Stone Age
Taisi olla ihan ensimmäisiä pelejä mitä tuolta kirjastosta kotiin kannettiin, ja teki kovan vaikutuksen aluksi, mutta kun on ollut pari kertaa tämän jälkeenkin lainassa, on osoittautunut vähän jo pitkäpiimäiseksi. Ehkä tämän pisteidenkeruun pahin ongelma onkin juuri pituus: peli jatkuu ihan liian pitkään ja lopulta hyvin samanlaisena toistuvat vuorot alkavat puuduttaa. Ensimmäiset puoli tuntia jännite säilyy. Sitten alkaa mielenkiinto lipsua. Todella kaunis pelilauta ja hurmaavat puiset resurssipalikat ovat plussaa.
Kahden tähden pelit
Crystal Caves: Kristallikaivos
Houkuttavan näköinen peli kaivoslaattoineen ja Tetris-henkisine jalokivipalasineen, mutta osoittautui pelinä aika sudeksi. Liian helppo ja haasteeton, jotenkin hengetön. Ensimmäisen illan ajan tämä viehätti, sen jälkeen ei oikein jaksettu enää kaivostoiminnan pariin palata.
Otrio
Hauskan näköinen jättikokoinen laatikko lähti kokeilumielessä mukaan kirjastosta, olipa ansaitusta Mensa-palkinnostakin lätkäisty tarra kanteen. Mutta lopulta tämä oli vain glorifioitu ristinolla. Hieno suurikokoinen puinen lauta kyllä, mutta yhden illan jälkeen tämä kävi tylsäksi kuin puhelinluettelo kun kaikki mahdolliset voittovariaatiot oli käyty läpi. Hohhoijaa.
Ja siinä ne. Totta kai vuoden aikana tuli vanhoja suosikkejakin pelattua, kuten Talismania (vähintään yksi useamman tunnin matsi pitää joka vuosi ottaa), ja olipa myös Ingenious (Knizia, tietty) ahkerasti kuvioissa mukana. Pitkästä aikaa myös Battle Line, tuo kaikkien aikojen suosikkini, josta pitäisi kyllä ihan oma päivityksin joskus väsätä. Yllättävästi viime vuoden kuluessa muutamia ikiwanhojakin pelejä nousi kammioiden kätköistä esiin, kuten Cluedo vuosi sitten ja Heitä sikaa kesällä. Kyllä kelpasivat.
Ajattelin listata tähän kaikki vuoden aikana (ja vuosi on nyt vähän laajennettu käsite - alkaen syksystä 2016, jolloin Töölön kirjaston pelihylly ensi kerran räjähti kunnolla tietoisuuteemme) ensitutustutut pelit, jaoteltuna suunnilleen viihdyttävyysasteensa mukaan. Katsotaan jaksanko. Hirvittää jo etukäteen tällaiset mammuttipäivitykset. Ihan muistuu mieleen joku 2006. Kun vielä eli blogaten ja jaksoi aina vaan.
Viiden tähden pelit:
Carcassonne: Etelämeri
Se alkuperäinen Carcassonne on ensimmäisiä moderneja lautapelejä joita pelasin, joskus vuoden 2005 tienoilla Turussa, arvelen, eikä ole juuri vanhentunut - edelleen sen maisemanrakentelu ja laattojenasettelu jaksaa viehättää; ihan kaikkien aikojen suosikkipelieni kärjen tuntumaahan iso C hiplailee. Mutta myönnettävä on, että pelin pisteytys ei ole kaikkien selkein, tai loogisin edes. Monista sääntöjä eri tavoin virittelevistä uudisversioista tämä Etelämeri on niitä harvoja joita olen kokeillut, ja piru vie että se laittaa onnistuneen kierteen vanhaan klassikkoon. Peliä on virtaviivaistettu ja nopeutettu oikein huolella, sekava pisteytys on yhtäkkiä mitä yksinkertaisin ymmärtää, ja kun pelaajalla on vain kolme työläistä käytössä (heitä saa tosin tällä kertaa myös poimia laudalta halutessaan pois), ovat kaikki siirrot jotenkin tärkeämpiä kuin aiemmin. Nopea, viihdyttävä ja Carcassonne-tyyliin oikein näyttävä peli, jota tällä hetkellä pelaan mieluummin kuin sitä alkuperäistä, ainakin kun on jonkin verran uutuudenviehätystä yhä.
Fungi
Etsin joululahjaksi taktista kahden hengen korttipeliä, ja nettiarvioiden perusteella päädyin tähän sieniaiheiseen (mikä aihe ei muuten minua sienifanina häirinnyt laisinkaan). Osuipa taas kerran valinta oikeaan kohteeseen, kun tytär vasta muutaman kerran pelattuaan nimesi tämän kaikkien aikojen suosikkipelikseen. Pakko myöntää: pidän itsekin kovasti. Sienenkeruumatka kuulostaa oudolta aiheelta pelille, mutta pakankeruutahan tässä vajaan kolmen vartin mittaisessa korttienläiskinnässä harjoitetaan. Tempo on rauhallinen, mutta pöydällä olevan pakan pienentyessä alkavat hermot kiristyä kun niitä kokkaamiseen vaadittavia paistinpannuja ei vaan näy ja kädessä olisi kaksi huhtasientä mutta missä se kolmas... Oivallinen tarpeiden ja uhrausten tasapainottamisen fiilis on tässä vahvana, ja voitto voi olla pienestä mutta harkitusta ratkaisusta kiinni. Voimallisten tunteiden peli kertakaikkiaan.
Karuba
Tästä jo vuosi sitten kirjoitinkin, joten ei nyt pitkää epistolaa. On alkuhuuman jälkeen meillä vähän jäänyt muiden varjoon, mutta edelleen pirun viihdyttävä aina kun otetaan esille. Tuossa vuodenvaihteessa sain tilaisuuden ottaa aikuispelaajan kanssa matsia tässä ja siitä kehittyikin varsin verinen taistelu jossa uutta erää otettiin yhä ja yhä vaan. Mahtavaa!
Patchwork
Uwe Rosenberg tunnetaan parhaiten kohtuullisen raskaista peleistään nykyään (ja siitä papupelistä...), mutta mies on monipuolisempi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää, ja tämä varsin yksinkertainen kahden hengen tilkkutäkkipeli on ehdottomasti paras pelaamani Rosenberg (ainoa myös, mutta ehkä tilanne joskus muuttuu...). Ensimmäiset pelikerrat menivät vähän ohi miettien että tässäkö tämä, mutta kun pisteiden keruun ja laudalla etenemisen välisen tasapainottelun idean sisäisti, tästä löytyi ihan uusia tasoja. Mahtavan nerokas konsepti, jota ei visuaalinen kauneus lainkaan haittaa. Jotkut netissä valittelevat ettei tilkkutäkin pelaaminen ole kovin hohdokasta, mutta voittaa minun nähdäkseni iänikuiset keskiaikaiset eurooppalaiskaupungit mennen tullen. Tässäkin pelissä on sitä vahvaa "kerta vielä"-fiilistä.
TokaidoVähän varoen tämän nostan viiden tähden kategoriaan, mutta menköön nyt - jos ei muuten niin lisäpiste pelin kertakaikkisen kauniista ulkoasusta. Tätä tuli pelattua Boardgamearenalla enemmän kuin oli tervettä, ja kun tuossa joulun alla löytyi kirjastosta niin olihan live-versiotakin kokeiltava. Toimii kyllä! Tytärkin Japani-fanina tykkää. Moni on Tokaidoa kritisoinut sen suoraviivaisuudesta - yleinen moite on, ettei pelaajalla ole vuorollaan kuin yksi ilmiselvä vaihtoehto joka suorittaa, ja että peli on täten suoraviivainen, jopa vallan valinnaton. Enpä tiedä... sen verran monta peliä on nyt takana sekä virtuaalisesti että pahvisesti, että olen huomannut voittoon johtavan selkeästi erilaisia taktiikoita. Taidosta siinä vain on kuulkaa kyse. Idea tässä zeniläisessä pelissä on kulkea halki Japanin maaseudun matkasta nauttien ja ihmisiä kohdaten. Ei taisteluita, mikä miellyttävänä poikkeuksena mainittakoon. Oikein mukava elämys, hyvin erilainen kuin suurin osa nykyisistä lautapeleistä.
Neljän tähden pelit:
0-9
Laajimman, ihan vaan "hyvien" pelien kategorian avaa tämä vähän hankalasti nimetty laattojenasettelupeli, joka saa pisteet olemalla maailmanhistorian nopeimmin aloitettava lautapeli: avaa laatikon kansi ja ala pelata. Palat otetaan ulos boksista vasta pelin kuluessa - aina tiettyä numeroa esittävä palanen kerrallaan, jokainen pelaaja saman numeron samaan aikaan, ja näitä pitää sitten pinota päällekkäin tai vierekkäin ilman että väliin jää koloja. Korkeimmalle päässyt kerää pisteet. Kuulostaa hölmöltä, mutta positiiviset arviot saivat tämän lainaamaan, ja olipa mainion viihdyttävä pikapeli kyllä. Otettiin kolmen hengen matsiakin tässä, mikä ei vienyt aikaa yhtään sitä normaalia kymmenminuuttista enempää, koska, Karuban tavoin, tässäkin kaikki pelaavat omaa peliään yhtä aikaa. Mukavaa kilpanäpertelyä. Tiedä sitten kuinka aikaa kestävä tämä omassa hyllyssä olisi.
Reiner Knizia on ehdottomasti suosikkini modernien pelisuunnittelijoiden joukossa. Syyksi riittäisi ehkä jo pelkkä Battle Line, oma all-time suosikkini, mutta onneksi miehen nerokkaiden pelien joukko on laaja. Aavikon karavaanit (Through the Desert) taitaa olla yksi Reinerin tunnetuimmista töistä, ja sen kamelienasettelu heksagoniautiomaalle onkin, tyypilliseen Knizia-tapaan, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävän aivojarasittavaa puuhaa. Joka vuorolla tuntuu olevan noin kymmenen ehdottoman välttämätöntä toimenpidettä tehtävänä, ja kun säännöt sallivat niitä vain kaksi... Siinä sitä on resurssien sijoittamisen pikakurssi parhaimmillaan. Näinkin leppoisan näköiseksi peliksi taistelu tilasta ja keitaista on armotonta. Olen pelannut tätä vain kahdestaan, joten en tiedä miten raadolliseksi tämä menee isommilla pelaajamäärillä, mutta ilmeisesti erittäin. Kuulostaa hyvältä, pitää joskus päästä kokeilemaan.
Camel Cup
Lisää kameleita. Joo, tiedän että tämän nimi on oikeasti Camel Up, mutta logo näyttää kannessa Camel Cupilta, ja olisi loogisempikin siten. Joten sillä nimellä peli meillä tunnetaan. Ja onpa tämä meillä ollutkin; taitaa olla vuoden aikana useimmin kirjastosta kotiin kannettu lautapeli. Kevyttä perhepeliviihdettähän tämä on, mutta kamelien kilpajuoksu on sympaattista hupia kaikessa kaoottisuudessaan, ja lyhyeksi peliksi tässä on yllättävän paljon tekemistä vedonlyönteineen. Ulkoasuunkin on panostettu: puiset kamelit ja iso nopanpyörityspyramidi ovat hienoja jo esineinä, ja kuvitus on lukuisine sarjakuvamaisine pelihahmoineen oivallinen. Pelkkää bonusta toki kaikki tällainen, mutta pidentää pelin käyttöikää kyllä. Tätäkin tulee yleensä otettua aina useampi matsi putkeen. Hölmö mutta huvittavuudessaan piristävä peli.
Dominion
Myös tästä olen jo sanani sanonut. Lainattiin kevät-kesällä pari kertaa peräkkäin ja pelattiin intensiivisesti, mutta ei ole nyt puoleen vuoteen meillä käynyt. Ehkä muita hyviä pelejä on vain tullut sen verran paljon vastaan ettei tähän ole ehtinyt palata, mutta mitenköhän olisi käynyt jos tämän olisin itselle ostanut niin kuin silloin tuumin? Pitää kyllä kohta taas kokeilla onko tämä yhä iskussa.
Hive
Tästäkin olen blogannut. Ihanan nerokas ötökkäpeli, uskomattoman yksinkertainen ja ajaton, kuin shakki, mutta sata kertaa parempi. Jäi vähän omassa suosiossani muiden taustalle kun hävisin koko ajan kaikille (mutinaa ja murinaa). Mutta ei tämän pelin tyylikkään ekonomista designia voi edelleenkään kuin ihailla.
Kingdomino
Tämä taisi voittaa sen maailman isoimman pelipalkinnon, Spiel des Jahresin. On ollut vasta kerran meillä kirjastosta lainassa, mutta osoittautui kerrassaan addiktoivaksi - tosin sillä ehdolla, että pelattiin kaksinpelissäkin kaikki pelin laatat mukaan ottavaa sääntömuunnosta; sillä pienemmällä määrällä oli turhan yksinkertainen. Mikä viittaa siihen, että tämä saattaa ajan kuluessa käydä itseään toistavaksi. Erittäin simppelihän tämä dominoa ja valtakunnankasvatusta yhdistävä peli on, mutta ilmeisesti sääntöjä monipuolistava Queendomino on askel oikeaan suuntaan, joten siihen haluan ehdottomasti tutustua. Mutta joo - on tämä kunkkukin hyvä peli, ja oikein nätti taas tämäkin. Niinhän monet nykypelit ovat.
Kodama
Tätä pelasin Tampereella kolmestaan ja teki sen verran kovan vaikutuksen, että ostin Turun kirjamessuilta pelikaupan osastolta tarjoushintaan itsellenikin. Tytär viehättyi sekä pelin teemasta että upeasta ulkoasusta kovasti, mutta korttien laajahko englanninkielinen tekstisisältö on jättänyt pelin meillä vielä vähän syrjään - olemme pelanneet vasta mukana tulevilla junior-säännöillä, joilla pääsee hyvin alkuun, mutta vasta sillä varsinaisella pakalla tämä puunkasvatuspeli pääsee oikeuksiinsa. Monia mielessä pidettäviä asioita joka kierroksella, kun oman puun käppyrät oksat kasvavat ja kiemurtelevat. Mainio, omaperäinen peli-idea ja mahdollistaa matemaattisesti orientoituneen henkilön murskavoitot muiden jäädessä ihmettelemään omia surkeita pisteitään (terveisiä vaan sinne Tampereelle...).
Taru sormusten herrasta: Kaksinkamppailu
Yardmaster Express
Kolmen tähden pelit:
Castles of Mad King Ludwig
Olen pelannut vasta kahdesti, joten siksi suhtautuminen vielä vähän epävarma - tuntuu etten ihan täysin ole sisäistänyt kaikkea mitä pelillä on tarjota. Pisteytysmetodi varsinkin sai vielä toisen pelin jälkeenkin pään pyörälle, mutta kyllä tässä on runsaasti potentiaalia neljän tähden peliksi. Linnanrakentelu mitä hulluimmista huoneista on viihdyttävää puuhaa, mutta tässä on niin paljon muutakin rahatilanteen tarkkailusta alkaen mukana, että, kuten sanottu, päässä pyörii. Mutta ehkä sekin sopii pelin teemaan.
Imhotep
King of Tokyo
Tästä Yatzy-variaatosta me ihan tykkäsimme, mutta oli todettava että kokemus jäi kahdella pelaajalla puolitiehen. Sääntöjen mukaan tämä on mahdollinen minimimäärä, mutta kamoon: nopeasti kävi selväksi että kunnon haaste täten pelatessa jää puuttumaan. Isot monsterit mätkimässä toisiaan Tokiossa on mainio teema, ja tämäkin on hyvän näköinen peli, mutta kyllä tämä vaatisi monta pelaajaa kurmottamassa toisiaan. Kahden hengen matsissa ei ole hengenvaaraa eikä jännitettä.
Stone AgeTaisi olla ihan ensimmäisiä pelejä mitä tuolta kirjastosta kotiin kannettiin, ja teki kovan vaikutuksen aluksi, mutta kun on ollut pari kertaa tämän jälkeenkin lainassa, on osoittautunut vähän jo pitkäpiimäiseksi. Ehkä tämän pisteidenkeruun pahin ongelma onkin juuri pituus: peli jatkuu ihan liian pitkään ja lopulta hyvin samanlaisena toistuvat vuorot alkavat puuduttaa. Ensimmäiset puoli tuntia jännite säilyy. Sitten alkaa mielenkiinto lipsua. Todella kaunis pelilauta ja hurmaavat puiset resurssipalikat ovat plussaa.
Kahden tähden pelit
Crystal Caves: Kristallikaivos
Houkuttavan näköinen peli kaivoslaattoineen ja Tetris-henkisine jalokivipalasineen, mutta osoittautui pelinä aika sudeksi. Liian helppo ja haasteeton, jotenkin hengetön. Ensimmäisen illan ajan tämä viehätti, sen jälkeen ei oikein jaksettu enää kaivostoiminnan pariin palata.
Otrio
Hauskan näköinen jättikokoinen laatikko lähti kokeilumielessä mukaan kirjastosta, olipa ansaitusta Mensa-palkinnostakin lätkäisty tarra kanteen. Mutta lopulta tämä oli vain glorifioitu ristinolla. Hieno suurikokoinen puinen lauta kyllä, mutta yhden illan jälkeen tämä kävi tylsäksi kuin puhelinluettelo kun kaikki mahdolliset voittovariaatiot oli käyty läpi. Hohhoijaa.
Ja siinä ne. Totta kai vuoden aikana tuli vanhoja suosikkejakin pelattua, kuten Talismania (vähintään yksi useamman tunnin matsi pitää joka vuosi ottaa), ja olipa myös Ingenious (Knizia, tietty) ahkerasti kuvioissa mukana. Pitkästä aikaa myös Battle Line, tuo kaikkien aikojen suosikkini, josta pitäisi kyllä ihan oma päivityksin joskus väsätä. Yllättävästi viime vuoden kuluessa muutamia ikiwanhojakin pelejä nousi kammioiden kätköistä esiin, kuten Cluedo vuosi sitten ja Heitä sikaa kesällä. Kyllä kelpasivat.
29.12.17
Runoutesi rajat
Pohdin kirjallista uraa. Kolmanneksi julkaistavaksi kirjakseni olisi nyt ehdolla joko ihmispolon kykenemättömyydestä kumpuava kipeä rakkaustarina (lapsuustraumoin) tai nykyhetkeämme ja yhteiskuntaamme karnevalistisesti ivaava scifiooppera (murhamysteereillä). Kumpikin olisi nyt siinä kuosissa että julkaisukuntoon hiominen voisi alkaa. En ole koskaan kirjoittanut niin paljon kuin vuonna 2017. Säännöllisesti toki ennenkin. Vuosien ajan hioin käsikirjoituksiani pedanttisesti, loputtomasti yksityiskohtia ja lauseita viilaillen. Enkä lähettänyt niitä minnekään. Ei niitä kukaan lukenut. Jossain sisälläni asuu yhä se taiteen puhtauteen uskova puristi, jonka mielestä luovan työn ainoa syy olla olemassa on tekijänsä pyrkimykset ja, mahdollisesti näitä seuraten, saavutukset. Julkaisu ei merkitse mitään. Kehut, myyntiluvut, palkinnot ovat kaikki koristeita joilla peitetään sisällön tyhjyys. Oi että olin nuorena ehdoton: pitkään jatkunutta pakkomiellettä saavuttaa julkaistu kirja seurasi vuosia jatkunut tyytyväisyys siitä että tietokoneeni kovalevy täyttyi teksteistä, joita luin yksin minä - ja jotka olivat silti parempia kuin ne tusinadekkarit joita jaksoin toisinaan kantaa kirjastosta kotiin ja joihin aina ehdin kyllästyä ennen kuin pääsin loppuratkaisuun asti.
Itsensä ylittäminen sanoilla. Oman ajatuksenjuoksunsa avaaminen. Asioiden tajuaminen kirjoittamalla. Se ainoa tapa jolla olen koskaan mitään oppinut. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hirvittävän heikko; olen huono keskittymään, onneton muistamaan mitään, [tähän piti tulla kolmaskin pointti, mutta unohdin]. Pidän todennäköisenä että kärsin jonkinasteisesta lukihäiriöstä, mutta asiaa ei ole koskaan diagnosoitu. Itse kirjoittamaani ymmärtämällä olen sentään jotain oppinut. Se on tapa jolla kaikki aivoihin valuttamani tieto tulee käsitellyksi, suodattuu, pusertuu minuksi muuttuneina informaationpalasina sanoiksi, joiden rytmistä olen aina ollut valtavan tietoinen. Epätahtiset lauseet kiusaavat minua.
Olen kuvaillut itseäni vaikeaksi ihmiseksi. Tämä on koskenut niin suhdettani kirjoittamiseen kuin ihmissuhteitani. Ei ihme että olen näillä elämänalueilla jokseenkin irrallinen. Kiusaannun edelleen kehuista. Ylpeys on sielun syöpä.
Nöyryyttä, perkele.
Kyllä taas hävettää kaikki, kaikessa kaikki, elämä.
Itsensä ylittäminen sanoilla. Oman ajatuksenjuoksunsa avaaminen. Asioiden tajuaminen kirjoittamalla. Se ainoa tapa jolla olen koskaan mitään oppinut. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hirvittävän heikko; olen huono keskittymään, onneton muistamaan mitään, [tähän piti tulla kolmaskin pointti, mutta unohdin]. Pidän todennäköisenä että kärsin jonkinasteisesta lukihäiriöstä, mutta asiaa ei ole koskaan diagnosoitu. Itse kirjoittamaani ymmärtämällä olen sentään jotain oppinut. Se on tapa jolla kaikki aivoihin valuttamani tieto tulee käsitellyksi, suodattuu, pusertuu minuksi muuttuneina informaationpalasina sanoiksi, joiden rytmistä olen aina ollut valtavan tietoinen. Epätahtiset lauseet kiusaavat minua.
Olen kuvaillut itseäni vaikeaksi ihmiseksi. Tämä on koskenut niin suhdettani kirjoittamiseen kuin ihmissuhteitani. Ei ihme että olen näillä elämänalueilla jokseenkin irrallinen. Kiusaannun edelleen kehuista. Ylpeys on sielun syöpä.
Nöyryyttä, perkele.
Kyllä taas hävettää kaikki, kaikessa kaikki, elämä.
19.12.17
Tämä runsas kajuuttani
Kuulin että nyt on muotia vältellä jotakin Whamin joulukappaletta. En nyt muista sen nimeä. En ole tietääkseni koskaan kuullut sitä, joten välttely on sikäli helppoa. Kuten elämässä yleensäkin ovat ne asiat joiden saavuttamiseksi ei vaadita kuin tilanteen pysyvyys. Viimeiseen asti venytetty kyky olla kohtaamatta asioita jotka sitten ryöppyävät ylle estymättä. Tämä on ollut tapani toimia aina, mikä on johtanut muutamiin mielenkiintoisiin tilanteisiin elämässä. Tai olisiko, en nyt muista sitäkään.
Olen viime aikoina pohtinut syitäni olla olemassa. Tiedän että näiden kanssa painitaan tavallisesti teini-iässä, mutta antakaa nyt armoa sentään: olin silloin niin keskittynyt tietokoneisiin, sarjakuviin ja muuhun. Toisaalta noin kuusivuotiaana kävin läpi hirvittävän ahdistuneen ihmiselämän turhuudesta kauhistuneen kriisin, joten oli se tavallaan jo hoidettuna alta poiskin. Mutta on jotenkin nyt taas palannut. Olemiseni on kutistunut: herään aamuyöllä, päivästä riippuen joko kirjoitan tai menen töihin, lopun vuorokaudesta hukutan itseni tarinoihin: kirjoihin, podcasteihin, tv-sarjoihin. Käyn nukkumaan, herään aamyöllä. Toistan tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat
En keksi syytä miksi olla, mikä on alkanut vaivata minua. Tällä planeetalla on kuusi miljardia ihmistä liikaa. Länsimainen kulttuuri on opettanut meille että jokainen yksilö on tärkeä, mikä on hirvittävän vahingollista. Ei kukaan ole. Ainakaan omaan olemiseeni täällä en keksi mitään hyvää syytä. Kulutan resursseja, mutta sen teen mielelläni. Kuluttamaan tänne on tultu. Kuluttaen täältä lähdetään.
Mutta kauneinta kaikesta on silti kieli.
Sanat ja tarinat. Läpihuutojuttu, eikö?
Katso: ikkunani ulkopuolella miljoonia lumihiutaleita.
Olen viime aikoina pohtinut syitäni olla olemassa. Tiedän että näiden kanssa painitaan tavallisesti teini-iässä, mutta antakaa nyt armoa sentään: olin silloin niin keskittynyt tietokoneisiin, sarjakuviin ja muuhun. Toisaalta noin kuusivuotiaana kävin läpi hirvittävän ahdistuneen ihmiselämän turhuudesta kauhistuneen kriisin, joten oli se tavallaan jo hoidettuna alta poiskin. Mutta on jotenkin nyt taas palannut. Olemiseni on kutistunut: herään aamuyöllä, päivästä riippuen joko kirjoitan tai menen töihin, lopun vuorokaudesta hukutan itseni tarinoihin: kirjoihin, podcasteihin, tv-sarjoihin. Käyn nukkumaan, herään aamyöllä. Toistan tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat
En keksi syytä miksi olla, mikä on alkanut vaivata minua. Tällä planeetalla on kuusi miljardia ihmistä liikaa. Länsimainen kulttuuri on opettanut meille että jokainen yksilö on tärkeä, mikä on hirvittävän vahingollista. Ei kukaan ole. Ainakaan omaan olemiseeni täällä en keksi mitään hyvää syytä. Kulutan resursseja, mutta sen teen mielelläni. Kuluttamaan tänne on tultu. Kuluttaen täältä lähdetään.
Mutta kauneinta kaikesta on silti kieli.
Sanat ja tarinat. Läpihuutojuttu, eikö?
Katso: ikkunani ulkopuolella miljoonia lumihiutaleita.
18.12.17
Maaliskuu 1993
Kirjoittelin tähän pitkät pätkät kaveriporukalla keväällä 1993 harjoittamastamme luovasta toiminnasta, kunnes kalvava epäilys valtasi että se tapahtui vasta seuraavana vuonna. Yritin tarkistaa faktoja, mutta edes minunlaiseni arkistoija ei ole täydellinen, ja selvittämättä jäi, mutta kallistunen myöhemmän ajankohdan suuntaan. Niinhän tämä menee, vuodet sulautuvat toisiin, peilikuva kurtistuu, joskus merkittävänä näyttäytynyt tapahtumaa litistyy kaikkien sen ylle kasautuvien painosta ja lopulta asiat ovat samaa tasaista massaa... Jossa yritän tämän projektini myötä tarpoa, ja jossa ylipäätään tunnen tällä hetkellä oudon aktiivisesti tarpovani taholla kuin taholla. Siis menneessä - mutta kaiken tämän nykyhetken datavirran vyöryessä ylleni huomaan kokevani sen jossain määrin tärkeäksi. Tai ehkä olen vain vanha.
Niin, mitä sitten tapahtui keväällä 1993? Vaikea sanoa. Lueskelin hitaasti etenevää Sormusten herraa, keräilin arkistooni puuttuvaa kuusnelosmateriaalia, todennäköisesti ihan kohtuullisesti panostin koulunkäyntiinkin, koska lukiossa oli vaikea pärjätä muuten. (no oikeesti pelasin Markun kanssa ristinollaa tunnit) Mutta ainakin sen tiedän, että kiiltopaperille painettuja pc-laitteistojen kuvastoja selailen tässä vaiheessa jo ahkerasti, ja ovatpa vanhemmatkin nyt alkaneet myöntyä siihen, että seuraavan kokoluokan kone minulle on kohta luvassa. Ai sitä tunnetta kun koulun atk-luokassa hiplaan hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin apuohjelmia ihan vain näpertääkseni kaikkea. Jussin luona pelaan Wolfenstein 3D:tä ja jopa sellaiset pienet Windows-pelit kuin Minesweeper ja Jezzball vaikuttavat mahtavilta. Kuusnelonen on alkanut tuntua ihan lelulta.
Mustaksi maalaamaani Tunturi Breakiin olen liittänyt puolitutun paikkakuntalaisen valmistaman pakoputken, joka lisää menopelini huippunopeutta tässä mopokauteni loppuvaiheessa kummasti. Kelpaa tällä viritetyllä vehkeellä vielä talvikelien mentyä toisinaan ajella, mutta en taida kouluun asti enää tässä vaiheessa. Tuntuu vähän ysiluokkalaiselta toiminnalta ehkä sellainen. Kesän tullen taitaa polkupyörä jo voittaa jos pitää valita. Eihän kulu vuottakaan kun jo ensimmäiset ikätoverit ovat ajokortti-iässä.
Niin, mitä sitten tapahtui keväällä 1993? Vaikea sanoa. Lueskelin hitaasti etenevää Sormusten herraa, keräilin arkistooni puuttuvaa kuusnelosmateriaalia, todennäköisesti ihan kohtuullisesti panostin koulunkäyntiinkin, koska lukiossa oli vaikea pärjätä muuten. (no oikeesti pelasin Markun kanssa ristinollaa tunnit) Mutta ainakin sen tiedän, että kiiltopaperille painettuja pc-laitteistojen kuvastoja selailen tässä vaiheessa jo ahkerasti, ja ovatpa vanhemmatkin nyt alkaneet myöntyä siihen, että seuraavan kokoluokan kone minulle on kohta luvassa. Ai sitä tunnetta kun koulun atk-luokassa hiplaan hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin apuohjelmia ihan vain näpertääkseni kaikkea. Jussin luona pelaan Wolfenstein 3D:tä ja jopa sellaiset pienet Windows-pelit kuin Minesweeper ja Jezzball vaikuttavat mahtavilta. Kuusnelonen on alkanut tuntua ihan lelulta.
Mustaksi maalaamaani Tunturi Breakiin olen liittänyt puolitutun paikkakuntalaisen valmistaman pakoputken, joka lisää menopelini huippunopeutta tässä mopokauteni loppuvaiheessa kummasti. Kelpaa tällä viritetyllä vehkeellä vielä talvikelien mentyä toisinaan ajella, mutta en taida kouluun asti enää tässä vaiheessa. Tuntuu vähän ysiluokkalaiselta toiminnalta ehkä sellainen. Kesän tullen taitaa polkupyörä jo voittaa jos pitää valita. Eihän kulu vuottakaan kun jo ensimmäiset ikätoverit ovat ajokortti-iässä.
12.12.17
Helmikuu 1993
Pyhästä vannomisestani huolimatta käy niin, että kun Jussi kuulee minun ja Joonaksen olleen Lalliksella, hän närkästyy ettei asiasta hänelle etukäteen kerrottu. Yritän selittää että oli kohtalaisen extemporee lähtö - - ja ettei minua kirveelläkään saa sinne uudestaan. Mutta Jussi vaatimalla vaatii, ja yksi suostutteluvaltti hänellä sentään on: isosiskonsa on juuri saanut ajokortin, joten sen karmean bussimatkan sijasta saisimme henkilökohtaisen autokyydin. Perinteisesti heikkotahtoisena ihmisenä annan periksi, joten ei kulu kauaakaan meidän edellisen Köyliön-keikkamme jälkeen kun olemme jo uudestaan matkalla. Saan kiittää joko korkeampaa johdatusta tai Jussin isosiskon ajotaitoa siitä että tästä käynnistä mitään kirjoitan liki 25 vuotta myöhemmin - niin hirveä ajokeli tuona lauantai-iltana on. Ilma on sakeana paksua suojalunta. Säkkipimeä valaisematon pikatie on pakko kulkea lyhyillä valoilla, koska kaukovaloilla näkyvissä on vain vaakasuoraan tuiskuavaa lunta. 50 metrin näkyvyydellä selviämme kuitenkin Köyliöön asti, ja hämmästyksekseni huomaan sisällä tanssisalissa nyt jotain sellaista, joka edelliskerralla jäi minulta täysin näkemättä: kahvila. Marssimme Jussin kanssa sinne sillä välin kun Joonas katoaa taas bilettävän kansanosan joukkoon, mutta koska minulla on nyt seuraa jonka kanssa kitata kokista (kahvia en tuolloin vielä juo) ja vääntää huonoa vitsiä, ei ilta ole ollenkaan huono. Tällä kertaa esiintymässä on Ressu Redford, jonka näkeminen lavalla livenä aiheuttaa maailman lievimmän stendhalin syndrooman. (Tässä vaiheessa kirjoittaja pahoittelee heikkenevää muistiaan: saattoi nimittäin olla niinkin, että Ressu oli sillä edelliskerralla lavalla, ja tällä kertaa viimeksi mainitsemani Horsepower... Anteeksi!)
Loppujen lopuksi tästä käynnistä jää kaikista ennakko-oletuksista huolimatta melko positiivinen muistikuva, mikä on varmaan ihan hyvä hetki lopettaa Lalliksella käynnit; kolmatta kertaa ei kohdalleni koskaan tule. Eikä oikeastaan muitakaan sen kaltaisia paikkoja juuri lainkaan, juuri koskaan enää. Mieleen palaa eräs yksityiskohta tuolta kahvilapuolelta. Minulla oli muistaakseni silmäkulmaan iskenyt bakteeri tuolloin, jota hoitaakseni piti syödä heviä antibioottikuuria - muutaman tunnin välein läpi päivän piti napata tabletti. Jussi meinasi saada hepulin kun aloin niitä lääketabujani siinä bilepaikan kahvilanpöydässä kaivaa esiin. Ja katsoihan se kahvilan täti meitä kieltämättä vähän epäluuloisesti siinä kohdin. Heh. Se ainoa kerta elämässäni kun on pilleristiksi luultu.
Jonkin suuren sattuman seurauksena tartun helmikuussa 1993 kahteen sellaiseen teokseen, joilla on itselleni suuri vaikutus niin lukijana kuin ehkä eritoten kirjoittajana. Mainittakoon näistä ensin Tolkien ja Taru sormusten herrasta. Kotihyllyssä on trilogian ykkösosa, jota puolikiinnostuneena alan lueskella, ja sen verran erikoiselta vaikuttaa, että haen kirjastosta sitten kevään kuluessa loputkin. Pidän kirjasta kovasti, mutta ei se hirveää vauhtia etene: saan trilogian loppuun vasta kesäkuun aikana. Ei se missään vaiheessa tylsäksi käynyt, mutta on ehkä vanhahtavalta tyyliltään jokseenkin minulle vieras. Vaikuttava toki; muistan että varsinkin kirjan liitteenä olleet kuninkaiden sukutaulut sytyttivät halun laatia jotain samanlaista. Kuusnelosella näpyttelin sitten kesäiltoina pitkiä ja polveilevia sukusaagoja oman kuvitteellisen valtakuntani vaiheista. Se oli hauskaa. Tiedosto korruptoitui sittemmin.
Toinen, ja se infiniittisesti vaikuttavampi teos, oli Stephen Kingin Musta torni. Olipa se hämmäntävä löytö kirjastosta kyllä: pienen pieni kirja tiiliskiviä tavallisesti tuottavalta tekijältä, ja mikä kansi! Vähäpukeisena keimaileva nainen miekan kanssa, lentävä lohikäärme, Taj Mahalia muistuttava temppeli. Myöhemmin sitten selvisi ettei kirjassa ole mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi mitään näistä kansikuvan elementeistä, mutta väliäkö sillä: kirja oli vaikuttavin koskaan lukemani teos. Sen kuvaaman kuolleen maailman tyhjyys, sen päähenkilöt merkittäväksi tekevä turhuus, sen kirkkain valokaarin maalatut yksinkertaiset totuudet: herranjumala miten minä ahmin tuota maailmaa. Miten elinkään siinä! Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tulkoon nyt sanotuksi taas: Kingin Mustan tornin ensimmäinen osa on se teos, joka sai minut itsekin vakavissani kirjoittamaan. Se lisäsi annoksen totuutta siihen syksystä asti jatkuneeseen vanhemmilleni esittämään vihjailuun että pc-kone olisi kiva juttu: nyt tosiaan oli oikea käyttötarkoituskin sille. Kirjoittaisin kirjan, koska yhtäkkiä tuntui että tarinat ja maailmat jotka olivat pinnan alla kuplineet vuosien ajan olivat saavuttaneet kriittisen pisteen. Ne kiehuivat yli. Ne olivat tulossa, ei sitä millään estänyt enää.
Kirjoittamiseen liittyen pikkujuttu vielä tammikuulta. En halunnut tällä rikkoa majesteettista Lallis-keikan narratiiviani edellispäivityksessä, mutta pakkohan tämä on mainita, koska olen siitä päiväkirjallenikin avautunut, enkä sinne pahemmin muuten tuossa vaiheessa enää kirjoittele. Meillä on nimittäin tammikuussa äikäntunnilla aiheena novellit, ja kun on ensin tutustuttu alan suuriin tekijöihin (kerään irtopisteitä kun Merja kysyy keitä novellisteja luokka on lukenut ja minä melkein ainoana viittaan ja mainitsen Roald Dahlin) on aika kirjoittaa itse. Muutaman annetun aihepiirin puitteissa saamme toteuttaa itseämme vapaasti, ja muistan olleeni hämmentyneen vaikuttunut siitä millaisia tarinankertojia luokaltamme löytyy. Joitakin tekstejä Merja lukee myöhemmällä tunnilla ääneenkin; mukaanlukien omani, aiheesta "Mies ampuu väärän naisen" laatimani novellin nimeltä Ydintalvi. Sitä pidetään hyvänä. Olen toki ylpeä, mutta silti olen enemmän vaikuttunut. Vielä jälkeenpäin kotona tuntuu etten halua unohtaa näitä tarinoita, joten kirjoitan päiväkirjaani millaisia tekstejä kukakin on kirjoittanut niin paljon kuin niitä vielä muistan. Mainioita yllätyskäänteitä, hyviä kielikuvia, hauskoja ja julmia juttuja. On sääli ettei tämä puhtaan proosallinen kirjoittaminen enää loppujen lukiovuosien aikana toistunut.
Loppujen lopuksi tästä käynnistä jää kaikista ennakko-oletuksista huolimatta melko positiivinen muistikuva, mikä on varmaan ihan hyvä hetki lopettaa Lalliksella käynnit; kolmatta kertaa ei kohdalleni koskaan tule. Eikä oikeastaan muitakaan sen kaltaisia paikkoja juuri lainkaan, juuri koskaan enää. Mieleen palaa eräs yksityiskohta tuolta kahvilapuolelta. Minulla oli muistaakseni silmäkulmaan iskenyt bakteeri tuolloin, jota hoitaakseni piti syödä heviä antibioottikuuria - muutaman tunnin välein läpi päivän piti napata tabletti. Jussi meinasi saada hepulin kun aloin niitä lääketabujani siinä bilepaikan kahvilanpöydässä kaivaa esiin. Ja katsoihan se kahvilan täti meitä kieltämättä vähän epäluuloisesti siinä kohdin. Heh. Se ainoa kerta elämässäni kun on pilleristiksi luultu.
Jonkin suuren sattuman seurauksena tartun helmikuussa 1993 kahteen sellaiseen teokseen, joilla on itselleni suuri vaikutus niin lukijana kuin ehkä eritoten kirjoittajana. Mainittakoon näistä ensin Tolkien ja Taru sormusten herrasta. Kotihyllyssä on trilogian ykkösosa, jota puolikiinnostuneena alan lueskella, ja sen verran erikoiselta vaikuttaa, että haen kirjastosta sitten kevään kuluessa loputkin. Pidän kirjasta kovasti, mutta ei se hirveää vauhtia etene: saan trilogian loppuun vasta kesäkuun aikana. Ei se missään vaiheessa tylsäksi käynyt, mutta on ehkä vanhahtavalta tyyliltään jokseenkin minulle vieras. Vaikuttava toki; muistan että varsinkin kirjan liitteenä olleet kuninkaiden sukutaulut sytyttivät halun laatia jotain samanlaista. Kuusnelosella näpyttelin sitten kesäiltoina pitkiä ja polveilevia sukusaagoja oman kuvitteellisen valtakuntani vaiheista. Se oli hauskaa. Tiedosto korruptoitui sittemmin.
Toinen, ja se infiniittisesti vaikuttavampi teos, oli Stephen Kingin Musta torni. Olipa se hämmäntävä löytö kirjastosta kyllä: pienen pieni kirja tiiliskiviä tavallisesti tuottavalta tekijältä, ja mikä kansi! Vähäpukeisena keimaileva nainen miekan kanssa, lentävä lohikäärme, Taj Mahalia muistuttava temppeli. Myöhemmin sitten selvisi ettei kirjassa ole mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi mitään näistä kansikuvan elementeistä, mutta väliäkö sillä: kirja oli vaikuttavin koskaan lukemani teos. Sen kuvaaman kuolleen maailman tyhjyys, sen päähenkilöt merkittäväksi tekevä turhuus, sen kirkkain valokaarin maalatut yksinkertaiset totuudet: herranjumala miten minä ahmin tuota maailmaa. Miten elinkään siinä! Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tulkoon nyt sanotuksi taas: Kingin Mustan tornin ensimmäinen osa on se teos, joka sai minut itsekin vakavissani kirjoittamaan. Se lisäsi annoksen totuutta siihen syksystä asti jatkuneeseen vanhemmilleni esittämään vihjailuun että pc-kone olisi kiva juttu: nyt tosiaan oli oikea käyttötarkoituskin sille. Kirjoittaisin kirjan, koska yhtäkkiä tuntui että tarinat ja maailmat jotka olivat pinnan alla kuplineet vuosien ajan olivat saavuttaneet kriittisen pisteen. Ne kiehuivat yli. Ne olivat tulossa, ei sitä millään estänyt enää.
Kirjoittamiseen liittyen pikkujuttu vielä tammikuulta. En halunnut tällä rikkoa majesteettista Lallis-keikan narratiiviani edellispäivityksessä, mutta pakkohan tämä on mainita, koska olen siitä päiväkirjallenikin avautunut, enkä sinne pahemmin muuten tuossa vaiheessa enää kirjoittele. Meillä on nimittäin tammikuussa äikäntunnilla aiheena novellit, ja kun on ensin tutustuttu alan suuriin tekijöihin (kerään irtopisteitä kun Merja kysyy keitä novellisteja luokka on lukenut ja minä melkein ainoana viittaan ja mainitsen Roald Dahlin) on aika kirjoittaa itse. Muutaman annetun aihepiirin puitteissa saamme toteuttaa itseämme vapaasti, ja muistan olleeni hämmentyneen vaikuttunut siitä millaisia tarinankertojia luokaltamme löytyy. Joitakin tekstejä Merja lukee myöhemmällä tunnilla ääneenkin; mukaanlukien omani, aiheesta "Mies ampuu väärän naisen" laatimani novellin nimeltä Ydintalvi. Sitä pidetään hyvänä. Olen toki ylpeä, mutta silti olen enemmän vaikuttunut. Vielä jälkeenpäin kotona tuntuu etten halua unohtaa näitä tarinoita, joten kirjoitan päiväkirjaani millaisia tekstejä kukakin on kirjoittanut niin paljon kuin niitä vielä muistan. Mainioita yllätyskäänteitä, hyviä kielikuvia, hauskoja ja julmia juttuja. On sääli ettei tämä puhtaan proosallinen kirjoittaminen enää loppujen lukiovuosien aikana toistunut.
9.12.17
Kuun juuret
Alan hiljalleen valmistua lähtemään Töölöstä. Kuin kuppa, pitäisi varmaan lisätä, mutta antaa sen nyt olla. Keväällä koittaa lähdön hetki. Se tuntuu oudolta. Olen pois muuttaessani asunut täällä kahdeksan ja puoli vuotta - se on pidempään kuin missään sen jälkeen kun vähäpoikana lähdin vanhempien nurkista. Olin niin tottunut muuttamaan noin puolentoista vuoden välein silloin kun tänne tulin, että jätin pahvilaatikot nurkkiin lojumaan kun arvelin että niitä pian taas tarvitsen. Nyt niistä on tullut sisustuselementti.
Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.
Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.
Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.
Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.
Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.
Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.
Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.
Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.
6.12.17
Crash and burn
En vietä itsenäisyyspäivää, en jaksa. Sallin sen vieton silti muille. No melkein takapihaltani lähtevä 612-marssi saisi jäädä tapahtumatta. Olen väsynyt tässä maassa vellovaan takapajuiseen idiotismiin. Olen väsynyt silmät maailmalta ummistavan umpioikeiston aivokuolleeseen retoriikkaan. Sinänsä yllättävää etten edes seuraa netissä käytäviä keskusteluja, en facebook-ryhmiä, en kommentteja uutisiin. En seuraa juuri mitään. Ja silti olen väsynyt noihin saappaantyhmiin örhöihin.
Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.
Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.
Minua masentaa.
Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.
Sekin masentaa.
Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.
Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.
Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.
Minua masentaa.
Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.
Sekin masentaa.
Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)