Maaliskuu 1992

Yläasteen aikana löydän oman visuaalisen tyylini. Tarkoitan tällä tapaa piirtää - olen etsinyt omaa graafista ilmaisuani jo jonkin aikaa, mutta kun palaset naksahtavat kohdalleen, ne tekevät sen melkein ilmestyksenomaisesti: minulle ominaisinta on nyhertää niin pientä ja pikkutarkkaa kuin vain suinkin. Vielä seiskaluokan kuviksentunneilla en suoraan sanoen saanut aikaan mitään sanottavaa. Väsyneitä tulkintoja annetuista otsikoista, ja koska opettajakin teki varsin selväksi tuolloin sen, ettei tiennyt mitään vastenmielisempää kuin teinien kaitseminen, ei vapaa-aikana aina miellyttänyt piirtäminen koulun penkillä kiinnostanut pätkän vertaa.

Mutta kasiluokan alussa saapui Suffeli. En tiedä miksi miestä tällä nimellä kutsuttiin, mutta tämän syvästi herännäisuskonnollisen baptistiseurakunnan aktiivijäsenen varsin vapaamuotoisilla tunneilla minä sain rauhassa kehittyä piirtäjänä. Olipa sentään yksi oppiaine joka kiinnosti; se ainoa jossa opettaja ei puuttunut tekemisiini millään tavalla. En edes muista onko meillä mitään erityisiä aiheita joista tehdä taidetta, mutta juuri sen seurauksena kehitänkin nyherrystyylini äärimmilleen. Piirroksissani parin millimetrin mittaiset tikku-ukot seikkailivat sentin korkuisissa aarniometsissä joista kohosi mielikuvituksellisia torneja joiden jokainen erillinen tiiliskivikin oli tarkkaan piirretty. Oli A3-paperin täyttäviä koneita, joiden kelanauhat, oskillaattorinäytöt, vivut, painikkeet ja ritilät täyttivät paperin jokaisen neliösentin. Olihan kuvisluokassa tarjolla grafiittihiiltä ja erivahvuisia taiteilijankyniä, mutta minä tein kaikki teokseni tavallisella 0,5 millin lyijytäytekynällä - kaikki muu olisi ollut tuhoisan levää jälkeä. Lukiovuosien aikana jatkan tällä tavalla piirtämistä mutta hylkään lopulta kaiken esittävän ja keskityn puhtaisiin muotoihin, abstraktioon, merkkeihin.

En tiedä pitikö Suffeli teoksistani. Hän ei juuri oppilaiden kanssa kommunikoinut. Kahdeksannen luokan aikana näitä töitä syntyi useita, ysillä tyylini oli jo kehittynyt niin hitaaksi, että varmaan alle yhden käden sormin laskettava määrä töitä tuli keväällä kotiin. Tosin, ollakseni nyt rehellinen, tähän oli todennäköisemmin syynä se, ettei kuviskaan sitten loppujen lopuksi jaksanut hirveästi kiinnostaa. Koulunkäyntiä kun kuitenkin sekin oli.

Helmikuu 1992

Jatkan menestystäni ainekikirjoituksen saralla olemalla edelleen ottamatta annettuja aiheita vakavasti. Ysiluokat osallistuvat valtakunnalliseen yrittäjäaiheeseen kirjoituskilpailuun, ja kenties aiheen kertakaikkisesta mielenkiinnottomuudesta johtuen päätän ottaa suunnaksi huumorin. Kirjoitan siitä miten perustan asuinalueeni lähistöllä kulkevalle ojanpenkalle laskettelukeskuksen. Suunnitelmat ovat tarkat ja absurdit, joskaan huumori ei kovin oivaltavaa johtuen siitä, että edes tällaisena aihe ei sytytä. Yllätyn siis suuresti kun äikänopettajamme Harri pitää kirjoitustani koulun parhaana ja lähettää sen osallistumaan myös valtakunnalliseen kilpailuun, missä se ei sentään pärjää, mutta saanpa koulun parhaasta tekstistä palkkioksi pyyhkeen. Siinä lukee "YRITYS HYVÄ 92", ja se on minulla edelleen tallessa.

Tietynlainen läskiksi lyömisen mentaliteetti hallitsee olemustani nyt muutenkin. Se on toki näkynyt koulunkäynnissä jo syksystä asti; kuten mainittu, en ole ysiluokan aikana enää esim. tehnyt läksyjä. Mutta se näkyy myös pääasiallisessa ajanvietteessäni, eli Commodore 64 -alamaailmassa. Olemme Joonaksen kanssa viettäneet tuolla scenellä vasta vajaat kaksi vuotta ja jo nyt rikomme sanattomia sääntöjä olemalla räävittömiä ja sanavalmiita. Kehitämme puhtaaseen vittuiluun ja kusetukseen perustuvan feikkitiimin nimeltä Dicktators ja ainakin yhtä ruotsalaista ja yhtä suomalaista onnetonta vedätämme aikamme. Herätämme kohua ja inhoa pitkään suunnittelemallamme diskettilehdellä nimeltä Bribed - toki han vilpitöntä odotustakin, ja se ettei Bribed lopulta ilmesty ensimmäisenkään numeron verran, on yksi niistä asioista joka scenevuosilta on jäänyt harmittamaan. Ja pääsemmehän me jäseniksi myös Cliqueen, yhteen 90-luvun alun rakastetuimmista kuusnepatiimeistä, jonka nokkamiehenä toimii kaikkien rakastama Remix, tuo joviaali turkkilainen. Saamme Cliquesta kyllä melko pian myös tyylikkäästi monoa persuksiin syynä puhdas päänaukominen - mutta tämä taitaa tapahtua vasta syksymmällä. Oi noita aikoja. Oi sitä 15-vuotiaan vilpitöntä uskoa oman egon kykyyn selvitä voittajana maailman melskeistä.

Miten ollaan

Olen kirjoittanut kaksi kaupan hyllylle asti päässyttä kirjaa. Nuorena ja nättinä ajattelin julkaisevan kirjoittamisen olevan eräänlainen tavoitteiden päätepiste. Saavutettu tila, joka on sitten tapahduttuaan näyttävä minulle lopun elämäni suunnan. Nyt ei enää tunnu siltä lainkaan. Olenko kirjailija? Jonkun määritelmän mukaan varmaan olen, mutta en enää tiedä mitä se tarkoittaa. En tunne itseäni kirjailijaksi. Oikeastaan määritelmästä tulee vähän kiusaantunut olo. Että en kai minä nyt, älkää viitsikö. Perustin kyllä jo ensiteoksen alla feispuukkiin itselleni julkisen kirjailijasivun. En päivitä sitä melkein koskaan, sillä a) en tiedä mitä hittoa sinne pitäisi, ja b) jotenkin nolottaa sellainen. Niin kuin tekisin itsestäni jotenkin tärkeän. Että minä tässä kirjailija. Mutta mikä minä olen sanomaan. Sama tyyppi kuin aina ennenkin, kriisiytyneempi vain, kiitos kysymästä.

Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.

Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.

Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.

Tammikuu 1992

Vuosi alkaa suurta ja mahtavaa naapurimaata vailla. Kauheasti en Neuvostoliiton romahduksen kylläkään muista omaa elämää kohauttaneen. Se nyt oli asia joka tapahtui - konkreettisimmin poliittiset muutokset idän suunnalla näkyivät siinä, että yhdeksännen luokan kuluessa meille maalaispitäjään muutti yhtäkkiä paljon väkeä jota kutsuttiin inkeriläisiksi paluumuuttajiksi, mutta eipä tuo kyllä viisitoistavuotiaalle mitään sanonut. Meidän luokalle ei yhtään osunut, mutta muutamia yläasteelle kyllä. Hyvin erilaisista oloista saapuvia teinejä, joilla oli suomalaiset sukunimet ja venäläiset etunimet - he pärjäsivät sisäänpäinkääntyneen maalaiskunnan yläasteella juuri niin hyvin kuin saattoi olettaa. Ryssä-huutelu oli päivittäistä. Ei meilläpäin ollut totuttu ulkomaalaisiin.

Tammikuussa Suomen televisiossa alkoi pyöriä Kauniit ja rohkeat. Muistan että sarjan ennakkomainokset herättivät epäuskonsekaista hilpeyttä. Sarja joka tulee joka päivä? Se tuntui sekä älyttömältä että jotenkin kammottavalta. Ainakin itse muistan selvästi ajatelleeni tuota jotenkin orjuuttavana konseptina, mutta vähänpä nykyisenkaltaista binge-katselua osasin aavistella... En ole muuten koskaan katsonut Kaunareita jaksoakaan, minkä vuoksi käsitykseni sarjasta on yhä peräisin yläasteemme kanslistilta. Hän piti meille yseille kerran viikossa ollutta tuntia, olisiko sen nimi ollut perhekasvatus tai jokin sellainen. Yleisluontoista elämän ja arjen opettelua, mikä kuulostaa ideana kerrassaan hienolta, harmi etten muista siitä muuta kuin Kauniit ja rohkeat -määritelmän ja sen että laki kieltää lähisukulaisten kanssa avioitumisen (tiedä sitten oliko tätä koettu tärkeäksi juuri meidän pitäjällä erityisesti painottaa). Niin se määritelmä: Kanslisti käytti jollain kevään tunnilla tätä uutta ja kohuttua sarjaa esimerkkinä tv-maailman epärealistisuudesta. Siinä kuulemma seurataan kahta sukua, joista toinen on hirveän rikas ja menestyvä ja jonka kaikki jäsenet ovat kauniita. Ja toinen suku on köyhä ja epäonnistunut ja he ovat yliampuvan rumiakin. Tuollaista sitten suomalaiset jaksavat katsoa sukupolvesta toiseen. Olen hämmentynyt.

Ysiluokalla meillä on mainio äikänopettaja Harri ("Hape"), nuori mies jonka muistan Kari Hotakaisen (ja täten myös Kari Levolan) näköisenä, mutta ehkä hän ei sitä ollut. Hänen tunneillaan on paljon aiemmasta opetuksesta rentoudessaan poikkeavaa, kuten polveilevaa keskustelua elokuvista, tietokilpailuja, ainekirjoitustakin (josta pidän kovasti) on paljon enemmän kuin ennen - tammikuussakin taas kirjoitetaan, ja kuten tavallista, Hape on laatinut liudan otsikkoja, joista saa haluamansa valita. Olen valikoiman ajatusköyhyyteen pettynyt. Valitsen listasta otsikot "Kuolema vaanii liikenteessä" ja tulevia talvikisoja ennakoivan "Suomalaiset Albertvillessä" laatien pakinamaisen tekstin siitä miten Suomen ei missään nimessä tule lähettää urheilijoitaan Ranskaan, sillä "Kuolema vaanii Albertvillessä". Opettaja pitää tästä aineesta niin kovasti, että saan arvosanaksi kympin ja hän lukee tekstin poikkeuksellisesti luokan edessä ääneen. Saan kiukkuisia tuhahduksia urheilijanuorilta johtuen siitä, että kehtaan edes huumorin varjolla ehdottaa ettei suomalaisia talvikisoihin. Mutta jos jotain jäi mieleen, niin se että sääntöjä luovasti rikkomalla pääsee menestykseen. Herranen aika. Peruskoulusta jäi jotain hyödyllistäkin kalloon. Kiitos Harri, missä ikinä oletkin nykyään.

Pelipöydällä: Dominion

Männätalven aikana vieressäni sijaitseva Töölön kirjasto investoi lautapeliosastoonsa oikein tosissaan, millä on ollut suorana seurauksena se, että paljon viime vuosien isoja pelinimiä on käynyt testattavana kotioloissa, muiden muassa Aavikon karavaanit, Stone age, King of Tokyo, riittäähän noita. Dominionia olin katsellut jo jonkin aikaa ennen kuin pari viikkoa sitten lopulta uskalsin laatikkoon tarttua. Pelin maine oli toki tuttu: ilmestyessään kymmenisen vuotta sitten Dominion aloitti kokonaisen pakankeräilygenren, ja on nykyään harrastajapelien peruskauraa siten, että Lautapelit.fi:n kaupassakin pelkästään Ison D:n lisäosille on oma hyllynsä. Ovat vielä suomeksi julkaistukin kaikki, eli pelillä pyyhkii meidän kulmillammekin hyvin. Mutta mites Domppu noin muuten? Toimiko?

No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.

Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.

Korttipeliksi Dominionin laatikko on melko kookas, kuten nalleperhe tässä demonstroi. Toisaalta kaikki monet eri pakat omissa oloissaan pitävä insertti helpottaa korttien lajittelua kummasti, joten koko on sikäli perusteltu.

Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.

Tällä kierroksella en saanut käteen lainkaan rahaa. Mutta kellarin pelaamalla tämä ongelma kyllä hoituu.

Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.

Joulukuu 1991

Joulun alla täytän viisitoista vuotta, ja saan luvan kanssa lähteä mopolla pihasta niin kauas kuin vain löpöä tankissa riittää. Ja kertyyhän sitä matkaa väkisinkin kun tällaisessa pikkukylässä asuu: melkein minne vaan kun lähtee, niin ison tien vartta pellonpielessä huomaa ajavansa ja rekat kiitää satasta ohi metrin päästä. Voi myös olla, että vuodenajasta johtuen en ihan heti ikävuodet saavutettuani tätä vapautta niin hirveästi harrasta... Päiväkirjaani kirjoittelen jouluaatonaattona pitkästä aikaa pientä selontekoa: kuusi on koristeltu, kinkku paistettu, vettä sataa kaatamalla. Ysiluokan syyslukukauden todistuksen keskiarvo on 7,6 - ei huono ollenkaan ottaen huomioon nollaluokkaa olevan kiinnostukseni koulunkäyntiin. Olisipa vain tarjolla ollut vaikkapa jonkinlaista oppilaanohjausta tulevaisuutta ajatellen...

Mutta hetkinen, olihan meillä. Yläasteellamme oli tosiaan kaikkina kolmena vuotena oppilaanohjaaja, opo vaan tuttavallisesti, joka vuonna eri. Oma toimistonsakin opolla oli yhdellä koulun monista käytävistä, mutta sepä ei kovin tutuksi vuosien aikana käynyt. Seiskaluokan aikana opo oli koululla ilmeisesti vuosia jo töissä ollut Tuija. Häntä näki vuoden aikana kerran: hän kävi luokassa esittäytymässä ja luokanvalvoja sanoi että tämä on sitten opo. Se oli siinä. Muistan että Tuijasta jäi mieleen hyvin vahvana se vaikutelma, että vähintään toinen jalka on jo paremman duunin puolella jossain hyvin kaukana sieltä, ja häippäsihän hän tosiaan sen vuoden jälkeen.

Tilalleen saateen Tuula. Muistikuvat hänestä ovat elävämpiä ja oudompia, mutta niitä sentään jonkin verran on: Tuula piti meille kerran viikossa tunnin, jolla ei muistaakseni tapahtunut mitään oppilaanohjaukseen viittaavaakaan, vaan se oli yleistä löpinää milloin mistäkin. Tuula ei ollut opettajatyyppiä. Hän ei tullut toimeen oppilaiden kanssa, eikä, mikä vuoden aikana tuli huomatuksi, oikein opettajienkaan. Hän oli räiskyvä, äänekäs ihminen, jostain paljon suuremmalta paikkakunnalta tietenkin lähtöisin. Muistan yhden päivän, jona meidän luokkamme oli ennen tuntia päättänyt pitää mykkäkoulua koko kolmevarttisen ajan - kukapa enää muistaa syytä miksi, olimme jostain hänen sanomastaan kai närkästyneet. Niinpä sitten oltiin ja istuttiin hiljaa. Kukaan ei viitannut, kukaan ei supissut, Tuula piti yksinpuheluaan vartin verran kunnes tajusi mitä teemme ja oli sitten hänkin lopputunnin hiljaa. Semmoista oli oppilaanohjaus kasiluokalla.

Ei ole yllätys että Tuula viihtyi koululla vain vuoden. Hänen tilalleen opoksi yleni meidän edellisvuotinen mainio historianopettajamme Timo, tosin häntä ei sitten näkynyt senkään vertaa kuin kahta edellistä. Yhtä ainutta kertaa en tämän opon kanssa vuoden aikana jutellut mistään, hän ei vieraillut luokissa, hän oli etäinen entiteetti omassa toimistossaan. Toisinaan Timoa sentään näki vielä käytävillä: edellisvuoden ajan napakoihin liituraitapukuihin sonnustaunut mies käytti opona ollessaan farkkuja ja sokaisevan räikeitä havaiji-kuosisia kauluspaitoja. Niin että ihan rento homma se opon virka taisi olla

Marraskuu 1991

Ysiluokan koulukuvasta näkee etten ole viime kuukausina hirveästi viihtynyt ulkona. Olemukseni on riutunut. Olen painunut kumaraan, olen kelmeänkalpea, poskeni ovat niin syvät lommot että pelkkää varjoa, rasvainen hiuskuontalo roikkuu kampaamattomana melkein silmillä. Hymyilen jotenkin sairaalloista hymyä. Verrattuna takarivin suoraryhtisinä poseeraaviin urheilijanuorukaisiin ero on huima. Koko yläasteen ajan melkein muuttumattomana pysynyt luokkamme onkin tässä kuvassa isoimmillaan, koska Jammukin on ensi kertaa kuvauspäivänä paikalla, ja ainoa meidän luokallemme kolmen vuoden aikana tullut uusi oppilas, Simo, on hänkin kuvassa. Ari istuu pyörätuolissa pienen mopokolaroinnin jäljiltä, viikkokausia hän vietti ensin sairaalassakin, mutta tokeni sentään kuvauspäiväksi. Sattuuhan näitä maalla, ja yläasteellekin rakennettiin ihan Aria varten rampit oviin ja portaisiin, ilmeisesti kautta koulun historian ensimmäinen pyörätuoli kyseessä. Ei ihan pieni homma ollutkaan, sellainen lisäsiivistä ja liitoksista koostuva porraslabyrintti tuo koulurakennus on. Ja otetaan sen verran tuosta aloituslauseesta takapakkia, että olenhan minä ulkona liikkunut: vanhempieni langettamasta mopokiellosta (eli odotetaan kiltisti sitä viidettätoista syntymäpäivää) on jo nyt alettu lipsua sen verran että olen jossain lähinaapureilla, Artsilla nyt ainakin, saanut lähteä sillä käväisemään, ja kummasti tietokone unohtuu kuin toissapäivän läksyt kun on kaksipyöräinen alla.

Koska käymme peruskoulun viimeistä vuotta, otetaan meistä luokkakohtaisten kuvien lisäksi myös kaikki ysiluokkalaiset samaan läjään keräävä joukko-otos. On siinä melkoinen otanta 90-luvun alkupuolen nuorisomuotia (pikkupaikkakuntalaisittain tulkittuna). Näytän jotenkin ihmisemmältä tässä, tai ehkä vain siltä mikä oikeasti olenkin: ikäisekseen nuorelta tyypiltä joka on kummallisen vähän kiinnostunut siitä elämästä jota ysiluokan kuvioissakin jo on. Tiedän että on kaikenlaista draamaa. Viikonloppuisin porukka kokoontuu jonnekin ja dokaa ja käy Lalliksella ja vaikka mitä. Joku on jonkun kanssa ja joku vetää jotain toista turpaan. Yhdeksännen luokan kuluessa varsinkin Janne ottaa tavakseen aina maanantaisin kertoa minulle näistä. "Kuule, arvaapa taas mitä viikonloppuna..." hän aloittaa joka maanantai, ja onpa sitä tarinaa - Janne on yksi niistä joilla menee ysiluokan kuluessa kovimmin. En tiedä miksi hän on valinnut minut. Ehkä hän toivoo minun joskus osallistuvan, vaikkei koskaan tätä toivetta taida suoraan esittääkään - ehkä hän vain pitää siitä että sai kertoa jollekin joka ei jo tiedä. En minä sentään ainoana luokalta noista menoista puutu, mutta ehkä osaan olla vastaanottavaisin yleisö. Ja onhan niitä Jannen tarinoita hauska kuunnella, mutta kerrassaan tyytyväinen olen siitäkin, ettei tarvitse itse olla siellä sekoilussa mukana.

Lokakuu 1991

Puoli vuotta mieltä kaihertanut toive toteutuu, kun lokakuussa käy kuten viidettätoista syntymäpäiväänsä lähestyville pojanklopeille maaseudulla tapana on käydä ja saan mopon. Tosin edellytys on että kotipihasta en sillä poistu ennen kuin vaadittavat ikävuodet ovat täynnä; vakuutus ei korvaa penniäkään jos sillä alaikäisenä törttöilen, ja hyväksyn tämän vaikka kismittää. Niinpä sitten kiertelen pihaan rinkejä illat pitkät ja haaveilen alla kiitävästä asfaltista. Sen verran paljon tämä hankinta minua kuitenkin sykähdyttää, että katkaisen puoli vuotta jatkuneen hiljaisuuden päiväkirjallenikin - mutta eräästä hyvin tarkoin vielä nytkin muistamastani asiasta kuitenkin vaikenen. Minulla on nimittäin ollut toinenkin haave, ja vanhempien mielestä tilanne on joko tai: mopo tai rummut. En oikein enää jälkikäteen hahmota mistä ja koska tuo rumpuinnostus on tullut (koska yhtä ainoaa maininnantapaistakaan siitä ei mistään muistiinpanoistani löydy), mutta muistan tuon valinnan. Ihan tosissani sitä hetken aikaa harkitsen, mutta silti lopputulos on kai ollut alusta asti selvä. Ei maalla ilman mopoa pärjää. Ja vaikka rytmitajuni onkin todistetusti hyvä (ettei olisi ollut joku musiikinluokan rumpupatterilla tehty yllätyshavainto tämä - sellaisesta on hämäriä muistikuvia), voi todeta että tämä oli parempi ratkaisu. Ei minusta olisi ollut muusikon vaativalle uralle. Eikä ne rummut olisi mahtuneetkaan mihinkään.

Muistini mukaan mopo hankitaan jostain paikallisesta liikkeestä käytettynä. Se on valkotankkinen Tunturi Break, melko harvinainen pienen kokoluokan menopeli, jonka pikapuoliin maalaan mustaksi. Myöhemmin vaihdan siihen myös erään paikallisen kotituunaajaan itse tekemän pakoputken, joka korottaa laitteen huippunopeuden ihan uusiin sfääreihin - kyllä sillä aika kovaa jo mopovaiheeni loppuaikoina menen. Mutta nyt ei siis tietenkään vielä olla siellä, kun ei kerran pihastakaan saa poistua. Artsi on vain vähän aiemmin saanut oman Helkama Ässänsä, ja kun sitten lopulta baanalle pääsen, niin Artsin, Markun (Tunturi Tiger Aqua), Jussin (kuten edellä) ja Pasin (...joku pieni, olisiko ollut myös Ässä?) kanssa mennään pärinää ja kakstahdinkatkua kylväen pitkin pitäjän peltoteitä. Välillä käydään vaivihkaa ruopimassa paskarinkiä jonkun luokkakaverin pihaan, vähän niin kuin jäynämielessä. Good times! Jonkun kerran mopolla ajalen kouluunkin, varsinkin vuoden kuluttua lukion syyslukukaudella, mutta kun kunta on kerran bussikuljetuksen järjestänyt, niin ei tuo kovin usein houkuttavalta tunnu. Mutta onhan se päheä fiilis polkaista iltapäivällä kone käyntiin ja jättää muut sinne pihaan odottelemaan kyydin saapuvan. Vuoden aikana suunnitelmissa toistuu useasti sekin, että kesäloman tullen lähden Joonaksen luo Isojoelle mopolla, mutta ehkä onneksi tämä kariutuu. En tiedä olisiko Break selvinnyt parinsadan kilsan matkasta lainkaan.

Lokakuussa yhdeksännellä luokalla on myös TET-viikko, tuo mainio työelämään tutustuminen. Sen verran olen kirjallinen ilmeisesti vieläkin (vaikka en usko että kovin hirveästi tässä vaiheessa elämääni mitään luenkaan), että valitsen paikakseni kunnan pääkirjaston. En muista mitä siellä viikon teen, mutta ilmeisesti työ on sen verran mukavaa, että jään hommiin jatkossakin: ainakin ysiluokan kevätpuolen ajan olen perjantai-iltapäivät koulun jälkeen kirjastolla ihan palkallisissa töissä. Ei ole yhtään pöllömpää kyllä.