Kuninkaan kuiskaus

Jos Suomessa on tällä hetkellä jokin sellainen kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa odotan aina yhtä innolla, niin se on Marko Hautala. Jaa no ehkä Johanna Sinisalo myös. Mutta ei enää Jari Tervo, jonka muutama viimeinen on osoittanut väsymisen merkkejä (tosin Matriarkkaa en ole vielä lukenut). Mutta Hautala siis: Suomen Stephen King, sanoo kustantaja, joten kai minä olen hänestä jotain pätevä sanomaan, kun itseänikin kustantaja tuolla tittelillä kutsuu. (katsokaa vaikka) Kyllä Kingin tuotanto sen verran laaja on, että meitä mahtuu tänne kaksi, tosin annan ihan mielelläni arvonimen Hautalalle.

Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?

Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.

Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.

Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.

Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.

Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.

The Never-Fondle

[tuhinaa]

- Mmh, ootko sä jo hereillä?

- Joo. Mietiskelen.

- Mitä sä tähän aikaan mietit?

- Sitä että vaikka miten paljon kirjoittaisi niin sitä enemmän on tekemättä. Että vaikka mä oon -

- Pöh. Mua sun olis pitänyt ajatella.

- En mä halunnut herättää.

- Ai ajatuksilla?

[nauraa, suukottaa]

- Niin. Kyllä siihen voi herätä.

[pussailevat]

- Voiskohan tästä kirjoittaa?

- Ai mistä, meistä?

- Niin. Blogiin. Mulla on sekin vielä.

- Mutta sitten kaikki luulee että - -

- No jos mä laitan vaan kuvan.

- Höhlä.

[suukottaa]

- Olispa kahvia.

- Mä teen jos lupaat ettet kirjoita.

- Okei.

Pelipöydällä: Hive

Harvat asiat ovat niin kiehtovia kuin ötökät, mistä johtuen haaveilin pitkään Hiven hankkimisesta omaan pelikokoelmaani. Toimisihan peli kyllä millä teemalla vain; tai vaikka pelkällä geometriikalla. Mutta onneksi John Yianni valitsi pelinsä aiheeksi nimenomaan ötökät, sillä vaikka kyseessä onkin hyvin abstrakti kaksinpeli, on tuossa pikkueläinteemassa jotain perinjuurin kiehtovaa. Hyönteistason maailma on tunnetusti julma. Kun pöydällä ottelevat muurahaiset, hämähäkit ja muut, tiedetään että kyseessä on tilanne jossa syödään tai tullaan syödyksi.

Valkoisen pelaajan joukot valmiina matsiin

Hive on tavallaan doupattu shakki. Kaksi pelaajaa, molemmilla sama pelinappulavalikoima, joista jokaisella eri lajilla oma tapansa liikkua. Tavoitteena on saada vastapuoli nalkkiin, ja siinä missä shakissa matitetaan kunkkua, Hivessä pyrkimys on piirittää vastapuolen mehiläiskuningatar. Ja vaikka edellä puhuin syömisestä, oli tarkoitus olla vertauskuvallinen, sillä juuri tässä on seikka, jossa Hive suurimmin shakista eroaa. Nappuloita ei saa pelistä pois millään. Ne eivät toisaalta ole kaikki välttämättä mukanakaan; yhdellä vapaavalintaisella ötökällä aloitetaan, minkä jälkeen vuoronsa saa aina käyttää joko jo pelissä olevan nappulan liikuttamiseen tai uuden ottamiseen reservistä. Kaikkiaan ötököitä per pelaaja on kolmetoista, ja ne ovat kuusikulmaisia, kennomaisia, mikä tarkoittaa että huomattavasti alle sen kolmentoista nappulan riittää yleensä voittoon, varsinkin kun onnettoman häviäjän omatkin nappulat usein sattuvat olemaan osa kuningatarta ahdistavaa parvea.

Musta kuningatar on yhtä sivua vaille piiritetty,
valkoinen hengaa turvallisesti pelialueen yläreunassa.

Pidän strategisista kaksinpeleistä (paitsi en shakista; onneksi pelit ovat noista ajoista ihan pikkuisen kehittyneet). Pidän ötököistä (hämpyt ja muurahaiset ovat lemppareitani). Pidän nopeista mutta haastavista peleistä, ja Hive on toki nopea, mutta myös aivoja rassaava. Peli on myös kerrassaan elegantti: nappulat ovat vähäeleisen tyylikkäitä, ja koska kiinteää pelilautaa ei ole - pelialue eli parvi muodostuu sitä mukaa kun nappuloita peliin otetaan, ja muuttaa myös joka vuorolla muotoaan - kaikenlaisen sälän ja tilpehöörin määrä on minimissä. On vain mukavan muhkeat nappulat, joiden ihanasti kilahtavasta tuntumasta (bakeliittia!) ropisee bonuspisteitä. Niitä tekee mieli ihan vaan pyöritellä kädessään, hipelöidä, kilistellä. Pelin loppuasetelma on aina jotenkin hyvän näköinen. Vaikka häviäisikin.

Hivelle löytyy aina tilaa.

Alunperin pelin on julkaissut Gen 42 Games jo vuonna 2001, mutta omaan hyllyyni hankin huomattavasti tuoreemman Hive Pocket -version, jossa on hivenen (eheh) ensipainosta pienemmät nappulat, näppärästi mukana kannettava (ja pelihyllyn hukkatilaan mahtuva!) kangaspussukka ja pari extraötökkää; tosiaan Hive on ollut pelimaailmassa sen verran suosittu, että kustantaja on julkaissut lisänappuloita uusine liikkumistapoineen, ja niistä kaksi on mukana tässä taskuversiossa. Mutta lisääkin on jo tullut. Vankka suositus nopeaa mutta vaativaa, käytännössä täysin tuurielementeistä vapaata kaksinpeliä etsiville.

Marraskuu 1990

Talvi kuluu alati laajenevassa uppoamisessa Commodore 64:n alamaailmaan postin manner-Euroopasta tuomien diskettien kautta. Joonaksen kanssa vaihdellaan saamaamme matskua, kirjoittelemme toisillemme kirjeiden lisäksi myös novellimaisiksi tarinoiksi kasvavia kertomuksia (kuusnepan näytöltä luettavia nämäkin), laadimme simppeleitä demoja. En uskoudu päiväkirjantapaiselleni enää mistään, en juuri kiinnostu koulusta, luen sentään - Kingistä olen tainnut edetä Jalavan julkaisemiin kauhunovellikokoelmiin, jotka eivät kyllä lopulta ole kaksisia, edes kasiluokkalaisen mielestä.

Elokuviin liittyen huomasin äsken kiinnostavan jutun: Rauni Mollbergin Ystävät, toverit on saanut ensi-iltansa marraskuussa 1990, ja on jäänyt mieleeni siten, että olin teatterissa Vammalassa Markon ja Petrin kanssa, kun tuon nykyään kai täysin unohdetun teoksen traileri pamahti kankaalle ja sisälsi rutkasti paljasta pintaa. Vitsailimme että tuo mennään katsomaan. Mutta mitäköhän varten me siellä Biossa olimme? Sam Raimin Darkman näyttää olleen marraskuun ensi-iltoja myös, ja Die Hard 2 oli aiemmin samana vuonna... Ne ainakin muistelen nähneeni valkokankaalta. Leffassa käyminen oli puolisäännöllinen juttu tuohon aikaan, 4-5 kertaa vuodessa ehkä, hivenen haittasi kun piti lähteä naapurikuntaan asti, ja aina täytyi järjestää kyydit. Mutta eiköhän isoimmat Hollywood-blockbusterit silti nähty. Ja se Darkman, joka oli varsin pienimuotoinen tapaus, mutta siitä oli Kolmoskanavan NoTv:ssä ollut juttu joka varmaan sai meidät kiinnostumaan. Kaikkihan NoTv:tä katsoivat. Frank Pappaa ja Baba Lybeckiä fanitettiin.

Koulukuvaus on vuonna 1990 marraskuussa. Edellisvuodesta kaikki ovat muuttuneet. Pojista on tullut jotenkin... romuluisempia, kukaan ei oikein näytä mahtuvan itseensä. Tytöt katoavat villapaitojensa ja isojen college-huppareidensa sisään. Minä istun penkillä kuvan etuosassa ja pitelen kylttiä, jossa luokan kooksi ilmoitetaan 16, mutta yksi vähemmän meitä on esillä, koska Jammu edellisvuoden tavoin oli taas kuvauspäivänä pois. Kuvaaja on varmaan sanonut jotain hassua, koska suurin osa luokasta hymyilee leveästi. Tai no, ainakin pojista. Tytöt näyttävät jotenkin synkiltä. Itselläni on kirkkaanpunainen collegepusero ja metallirannekkeinen digitaalikello, jonka olen saanut synttärilahjaksi täyttäessäni yhdeksän. Pidän sitä joka päivä kesään 2004 asti (ranneke vaihtuu tosin nahkaiseen), jolloin kyllästyn, enkä ole kelloa sittemmin omistanut.

Lokakuu 1990

Oletan että syksyn 1990 tapahtumia puitiin jossain määrin koulussakin. Koska kuohuuhan maailmalla: Kuwaitissa soditaan, Saksat yhdistyvät, Neuvostoliitto on mullistuksen kourissa, itäblokin maat kurottavat länteen. Mutta ehkä kasiluokkalaisena ei silti ihan tajunnut asioiden merkitystä. Toki nuo olivat tapahtumina kiinnostavia; siinä määrin kun maailman tapahtumat aina. Jotain kerrottavaa. Asioita ja reaktioita niihin. Sitä suurta ja etäistä, mikä aina tapahtui 5000 asukkaan länsisuomalaisesta paikkakunnasta nähtynä jossain hyvin kaukana muualla. Mutta ainakin historiantunnit olisivat olleet oivallisia foorumeja noiden asioiden käsittelyyn, ja voi olla että niin tehtiinkin, meillä oli tämän vuoden ajan hissanopettajana kerrassaan omituinen heppu nimeltä Timo. Mies tuli paikkakunnalle jostain isommasta kaupungista, opetti vuoden verran historiaa, siirtyi sitten opinnonohjaajaksi, jota virkaa taisi hoidella pitkäänkin. Hän oli viihdyttävä. Kirjoittaessaan tunnin asioita taululle hän havainnollisti niitä koomisin tikku-ukoin. Hän muistutti sketsihahmoa ainakin kun vertasi siihen nuupahtaneeseen joukkoon kansakoulunaikaisia kansankynttilöitä, joista yläastelukion henkilökunta muuten koostui: Timo oli melko lyhyt ja pyöreä, pukeutui puvuntakkiin ja puhui kirjakielen ja standup-komiikan välimuotoisesti. Käsittelimme kasiluokan aikana toista maailmansotaa, ja silti tunnit olivat välillä yhtä naurumyrskyä. Näin kirjoitettuna kuulostaa ehkä hieman kierolta, mutta asiat jäivät mieleen.

Vapaa-ajan vietän, kuten saagan edellisosista on voinut päätellä, kuusnelosen parissa. Huoneeni muodostuu linnakkeeksi. Ovi ja ikkunaverhot ovat yleensä kiinni. Pöytä täyttyy disketeistä, koulukirjat leviävät sinne mihin sopii, sarjakuvilla täytetyt lehtikotelot painavat hyllyjä vinoon. Pitsivarjostiminen kattolamppu (huone oli alunperin vanhempien makuuhuone) ei kauheasti valaise, yleistunnelma on hämärä. On kirjoituskone ja nurkissa vielä leluja, joille ei muuta sijoituspaikkaa toistaiseksi löydy. Punainen räsymatto, jossa valkoisia koirankarvoja. Nirskahteleva konttorituoli, jonka äiti on joskus pelastanut työpaikalta, ja jonka tuttavaperheen isä on pajassaan uudelleenverhoillut. Sama tuoli muuttaa kanssani Turkuun, ja taitaa vasta Yo-kylässä 2000-luvun puolella lopulta lentää totaalisen hajalle menneenä roskiin.

Minä ja Joonas olemme molemmat haalineet jo muutaman kontaktin ulkomailta, ja upouusiakin pelejä kopsahtelee jo harvakseltaan postilaatikkoon. Lisäksi molemmilla on ainakin yksi samanhenkinen kaveri myös omalla paikkakunnalla: minä kopsailen kamaa Petriltä, joka levyaseman ja 64-scenen maailmaan minut alkujaan tutustutti. Mutta Joonaksen kanssa tästä puuhasta tulee se keskeinen ajanviete. Kopsailemme toisillemme pelejä, joita posti sitten kuljettaa Pirkanmaan ja Pohjanmaan välillä. Kirjoittelemme kuusnelosella kirjeitä (sellaisilla ohjelmilla kuin Futurewriter 2 ja Legend-writer!), joita juuri äsken lueskelin emulaattorin kautta. "Kirje" on kai laaja käsite. Ennemmin tuotokset ovat sarja huudahduksia, hetkellisiä assosiaatioita ja kommenntteja johonkin nyt jo unohtuneeseen. Mutta sentään löysin 30.10. päiväämäni listauksen peleistä, joiden parissa olen syksyn aikana viettänyt eniten aikaa:

1. Midnight Resistance
2. Krakout Professional II (alkuperäinen Krakout oli kai jo niin puhkipelattu, että tahkosin tätä hakkerien väsäämää epävirallista versiota)
3. Traz
4. Speedball
5. Denaris
6. Space Rogue

Jos luin tuolloin kirjoja, siitä ei ole merkintöjä missään. Todennäköisesti Kingiä ja Koontzia on ollut yöpöydällä, sarjakuvissa pysyttelin edelleen Marvelin parissa, mutta Hämähäkkimieheen olin jo kyllästynyt. Tilasin Rautakirjan tilauspalvelun kautta Jenkeistä Daredevilin, jota sitten vuoden verran kotiin tulikin. Lehdestä vastasivat tuolloin Ann Nocenti ja John Romita Jr, ja kama oli mullistavan surrealistista. Totaalisen toista maata kuin mitä Suomessa oli DD:tä siihen mennessä julkaistu: Frank Millerin raa'an dekonstruktion jälkeen Nocenti ja Romita veivät Daredevilin hahmon ihan omiin sfääreihinsä, mutta alkuhämmennyksen jälkeen tykkäsin tuosta kaudesta kovasti. Lukeutuu omituisimpien Marvel-sarjakuvien joukkoon ehdottomasti.

Telkkarissa vaikuttivat tuolloin Lapinlahden Linnut, joiden järjestyksessä toinen sketsisarja, Maailman kahdeksan ihmettä, oli syksyllä ruudussa. Edellisvuotinen ensimmäinen sarja meni enimmäkseen ohi (kun se tuntui vähän liian ronskilta jotta sitä olisi viitsinyt kotona katsoa), mutta tätä tuli seurattua. Mopojengi Hurjat on tästä jäänyt monen mieleen. Tykkäsin biiseistäkin, ja tämä visuaalinen yhteys varmasti vaikutti siihen, että kun vuosia myöhemmin lopulta aloin lähestyä populaarimusiikin laajaa maastoa, tartuin Lappareihin. Suosikkibändejäni yhä, ja koko tuotanto on hyllyssä kyllä. Kuten ne Daredevilitkin. Ja ovat ne kaikki sadat disketitkin yhä vintinrapussa maalla, mutta tokko toimivat sentään. Jotain taidetta niistä voisi tehdä.

Party misses you

Sain kutsun illalliselle, sellaiselle juhlavammalle. Olen harvakseltaan tilaisuus-henkinen, mutta ajattelin että tällä kertaa varmaan kannattaisi mennä, jos ei muuten niin pikemmin, hyviä ja kiinnostavia tyyppejä kuitenkin paikalla. Sysäsin kutsun jonnekin ajatusten takamaille, fyysisesti siihen pinoon pöydän nurkalla joka kerää paperitavaraa ja myöhässä olevia laskuja. Jatkoin arkipäiväistä elämääni, johon pääsääntöisesti eivät kuulu tilaisuudet.

Seuraavan kerran muistin kutsun eilen, kun kutsuja soitti ja kyseli. Että kun se rsvp-päivämääräkin jo meni eikä miehestä kuulu. En osannut suoralta kädeltä sanoa; illallinen on ensi viikon perjantaina, ja perjantait ovat pahoja päiviä kun olen yleensä joko a) töissä, b) ...

Mutta lupasin tarkistaa pääsevyyteni ja ilmoittaa ensi tilassa. Pengoin kutsun esiin. "Tumma puku", siinä sanottiin. Avasin vaatekaappini ja sain todeta muistavani oikein: omistan farkkuja, pooloja ja ruutupaitoja. Avasin pukuvuokraamon sivut, katselin hintoja. Aloin epäillä etteivät tällaiset tilaisuudet ole ihan minua varten.

En ole oikein sellaista tyyppiä joka viihtyy paikoissa.

Pelipöydällä: Karuba

Kuten vannoutuneet lukijani tietävät, olen suuri lautapelien ystävä. Turussa niitä tuli pelattua porukalla paljonkin; nykyään aikuista peliseuraa löytyy vain satunnaisesti, mutta toisaalta tytär alkaa olla siinä iässä, että pistää isälle kampoihin jo vaativammissakin peleissä. Case in point: Karuba, pitkän linja pelidesignerin Rüdiger Dornin suunnittelema ja Haban 2015 julkaisema strategiapeli.

Poimin tämän Lautepelit.fi:n mainiosta puodista Kampista joulukuussa puhtaasti herätteenä. Olin etsimässä jotain ihan muuta (Stone age taisi olla vähän niin kuin tähtäimessä, mutta oli loppu), mutta tämän takakansikuvat tekivät vaikutuksen, ja kun kannessa tarra vielä kertoi että kyseessä on "Vuoden 2016 strategiapeli -finalisti", niin toivoin parasta, enkä pettynyt. (Karuba oli myös Saksassa yksi neljästä Spiel des Jahres -ehdokkaasta, mikä myöhemmin selvisi)

Karubassa jokainen pelaaja (kahdesta neljään) saa eteensä saaren, joka on jaoteltu koordinoituun ruudukkoon. Viidakkoon asetellaan neljä temppeliä, kukin pelaaja samaan ruutuun omalla kartallaan, ja rannalle neljä seikkailijaa, nämäkin samoille paikoille joka kartalle. Pyrkimyksenä on saada jokainen neljästä seikkailijasta omanvärisensä temppelin luo. Tämä tapahtuu asettamalla saarelle reiteiksi laattoja, joista muodostuu polku. Jokaisella on omat laattansa, numerojärjestyksessä muilla paitsi pelin johtajana toimivalla pelaajalla, joka nostaa satunnaispinosta yhden laatan kerrallaan, kertoo sen numeron, ja näin jokainen saa samanlaisen laatan aina samalla vuorolla. Ja tähän pelin sattumaosuus sitten jääkin: vaikka palat tulevat pinosta randomisti, on jokaisen harkinnassa miten sen omalle laudalleen asettaa, vai asettaako lainkaan: laatan voi myös hylätä, ja jossain vaiheessa niin on pakko tehdäkin, sillä vain hylättyjen laattojen myötä lähtevät seikkailijat askeltamaan temppelilleen. Välillä viidakkoon ilmestyy houkuttimeksi kultaa ja kristalleja, joita kiiluvasilmäinen aarteenhamuaja voi pysähtyä poimimaan; paitsi ettei kannata jos peli alkaa olla pitkällä.

Karuba on erittäin helppo oppia (taaskaan ohjeet eivät ole ainakaan liian selkeät, mikä on nykylautapeleissä yleinen ongelma), ja jo parin pelin jälkeen alkaa hahmottaa oivalliset reititysstrategiat. Tavallaan Karuba on aika pasianssimaista näpertämistä, mutta sitten taas toisaalta on syytä pitää silmällä tois(t)enkin saarta. Vähintäänkin jos reitit valmistuvat suht tasatahtiin (mitä ei läheskään aina tapahdu), voi olla merkitystä sillä minkä värinen seikkailija lähtee liikkeelle kenelläkin ensin. Temppelilleen ensimmäisenä ehtinyt sininen saa viiden pisteen sinisen aarteen, toisena kolmen pisteen ja niin edelleen. Peli päättyy kun joku saa kaikki neljä seikkailijaansa temppeliin tai kun laatat loppuvat. Sitten lasketaan pisteet.

Sälää Karubassa on ihan riittävästi. Reittilaattoja 4 kertaa 36, temppeliaarteet, puiset seikkailijat ja temppelit, ja päälle läjä oikein kivan näköisiä kulta- ja kristallikimpaleita. Peli on nopea. 40 minuuttia, sanotaan laatikossa, mutta kahden pelaajan pelin tempaisemme tyttären kanssa hyvinkin vartissa, eikä peliaika todennäköisesti juuri kasva kolmella tai neljällä ottelijalla, koska toiminnot tapahtuvat samanaikaisesti joka laudalla. Nurisemista tulee lähinnä siitä, että joka pelin jälkeen on muiden paitsi yhden järjestettävä laattansa numerojärjestykseen, mikä on vähän tylsää, mutta minkäs teet. Itse tykkään Karubasta kovasti, oikeastaan parin viikon pelaamisen jälkeen jopa aika lailla kovemmin kuin miltä aluksi vaikutti. Reittien optimointi on koukuttavaa, ja "vielä yksi peli" -efekti on voimallisesti läsnä kun tämä on kaivettu esiin. Myös kymmenvuotias tykkää, varsinkin kun voittaa: tuossa ohessa tyttären aivan samperin elegantti voittosaari. Omaa päämäärätöntä räpellystäni kyseisestä matsista en nyt tähän laita päivää pilaamaan.

Kuosivatkaus

Jassoo, kolmentoista vuoden silmänkääntövankeuden jälkeen saatiin modernimmat tapetit seiniin. Mikäs sen mukavampaa! Varsinkin kun tähän aikaan kalenterista on tapana ollut katsastella noita menneitä kahtatoista kuukautta sellaiseen kulttuurielämystenlistaushenkeen. Omalla kohdallanihan tämä varmaan jo vuosikymmen sitten taantui kirjaluetteloksi, ja sehän sopii, kun kirjallisuuden parissa nykyään (taas) pähkäilen enemmänkin kuin vain kirjaston vakioasiakkaana. Muutamia kivoja asioita vuoteen osui tämän aihepiirin tiimoilta: tammikuussa olin Turun pääkirjastossa kirjailijavieraana, elokuussa Urjalassa meitä esikoiskirjailijoita oli iso liuta semi-narinoimassa. Hyviä tyyppejä enemmän kuin mitä muutamassa päivässä ehti kunnolla tutustua, ja kirjallista keskustelua, mikä yleensä uuvuttaa minua henkisesti, mutta nyt ei ehtinyt, kun oli niin kamalasti kaikkea muutakin.

Mistä pääsemmekin kiinnostavimpiin vuoden 2016 aikana lukemiini kirjoihin. Pari isompaa projektia leimasi vuotta: alkuvuodesta Harry Potterit, jotka tempaisin siksi että tytärkin löysi sarjan ja uppoutui siihen juuri sillä innolla jolla yhdeksänvuotiaana hyviin kirjoihin uppoudutaan. Luin sitten tosiaan minäkin, ja vaikutuin; maineensa tuo järkäle on ansainnut - tosin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Potterista on tulossa samanlainen ikuisesti lypsettävä tuotesarja kuin joku starwars on, mikä on sääli. Se toinen projekti oli Urjalan esikoislaisten teokset, joista osan ehdin ahmaista kevät-kesällä ennen seminaaria, lisää olen lueskellut sitä mukaan kun on vastaan tullut itse tapahtuman jälkeen, joitakin ostin omaan hyllyynkin. Hyviä, jopa pirun vaikuttavia teoksia yksi toisensa jälkeen, enkä ala heitä tässä nyt erottelemaan, mutta jos ihan pari kolme pitää nostaa, niin Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut, Antti Ritvasen Miten muistat minut ja Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kolisivat niin kovaa että tuntui. Niin ja Hiltusen Simon Lampaan vaatteissa! Ja ihan liioittelematta jokainen - oli vähän sellainen olo että on totisesti kovan luokan tekijöiden keskellä siellä.

Muista kirjoista mainittakoon heti viime tammikuun alussa lukemani David Mitchellin Number9dream, joka livahti lähelle kaikkien aikojen hienoimpia lukukokemuksiani. Aiemmista lukemistani Mitchelleistä Pilvikartasto oli ok ja Black Swan Green aivan mahtava - mutta tästä viimeisimmästä voisin kuvitella että miehen on vaikea parantaa. Onhan ne loputkin nyt silti luettava. Michel Faberin The Book of Strange New Things oli hieno ja erikoinen romaani sekin, ja John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen aivan hengästyttävän upea löytö kirjastosta. Mieheltä on muitakin suomennoksia, mutta niistä olen kuullut vähän ristiriitaisia mielipiteitä - taisin vahingossa osua heti kättelyssä tekijän parhaimpaan. No, pitää tutustua muihinkin kun ehdin. Muista ruotsalaisista mainittakoon Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkarit, jotka luin suurimman osan viime vuoden aikana. Sarja oli puolivälissä parhaimmillaan, pari kolme viimeistä osaa menivät vähän liikaa olemisen tuskan puolelle. Heitetään loppuun vielä muutama kotimainen nimi: Marko Hautalan Kuokkamummo oli vähän kököstä nimestään huolimatta yhtä hyvää Hautalaa kuin aiemmat, ellei parempaa. Riivatun tunnelmallinen kirja. Alexandra Salmelan Antisankari jäi mediassa rikollisen vähälle huomiolle, varsinkin kun hänen palkittuun esikoiseensa vertaa, mutta oli kirjana minusta parempi. Julma ja hauska. Ja sitten tietysti Tommi Liimatan Jeppis 2, joka ei ollut yhtä hyvä kuin ykkösosa, mutta kelpo teos kuitenkin, ja taas paikoitellen piinallisen tuttu kuvatessaan oman ikäluokkani pojankloppien elämää 80-luvun lopulla.

Huh, onhan tuossa. Tietokirjoja en nyt ala ihmeemmin listata, mutta ahmimpa niitäkin. Varmaan yksi mieleenpainuvimmista oli Kauppinen-Oinaala -kaksikon Talvivaaran vangit, aika kylmäävä. Jollain tavalla tekstin kanssa tässä on ollut joka tapauksessa tekemisissä ikään kuin koko ajan. Onnistuin viettämään kuuden viikon kirjoittajavapaankin töistä, joka meni mukavasti maalla. Aamut kirjoitin, päivät tein ulkohommia, ja kun oli lämmin syyskuu, istuin illat löhötuolissa kuistilla lukemassa Georges Perecin romaanijärkälettä Elämä Käyttöohje. Kymmenisen vuotta sitten sen viimeksi luin, mutta taisi olla keskittymisvaikeuksia silloin; nyt kirja avautui ihan uudella tavalla, ja miten uskomattoman häikäisevällä. Niin vaan tämäkin lienee lempiromaanejani, olipa itse asiassa harvinaisen hyvä kirjavuosi tuo viime.

Musaa en enää ostanut lainkaan, se on jäänyt, Spotifyyn vähän yritin tutustua, muttei oikein ollut minun juttuni. Leffoja katselin sen verran, että tyttären kanssa käytiin Potter-elokuvat kirjojen jälkeen läpi (kummitäti lainasi), ja Studio Ghiblin animaatioita myös; hyvää lauantai-iltojen vietettä ovat. Itsekseni katselen vain tv-sarjoja. X-Files on nyt edennyt seiskakauteen, Lostin katsoin vuoden aikana kokonaan ja oli paljon parempi sekin kuin muistin, vaikka muistin hyväksi. Doctor Whota etenen tietysti, sen sellaista.

Jos nyt vielä jokin vuotta leimannut asia mainittakoon, niin lautapelit palailivat jotenkin yllättäen elämään ihan tuossa loppuvuodesta, syynä etupäässä Töölön kirjaston upea pelihylly, josta napattiin kokeiluun ainakin Stone Age (oikein tyylikäs worker placement -peli), For Sale (nopea ja hauska joutoajantappaja), Battlesheep (simppelin näköinen perhepeli, mutta julmetun koukuttava ja strategiointiin kannustava) ja sokerina pohjalla Taru sormusten herrasta -kaksinpeli, joka häikäisi yksinkertaisella toimivuudellaan, ja jossa juuri kymmenen täyttänyt pelaaja oppi nopeasti niin oivalliseksi strategistiksi, että oli siinä isällä haastetta, taisin voittokerroissa jäädä lopulta toiseksi. Joululahjaksi hommattiin ihan omaksi Karuba, mistä lisää ehkä jopa täällä lähiaikoina, katsotaan nyt. Löysinpä tuossa myös Board Game Arenan, jossa olen nyt kirjoilla ja pelailemassa. Mitä oivallisin sivusto meille lautapeleistä suuresti pitäville erakoille.

Että semmoinen vuosi. Ei huono lainkaan. Tästä voi olla suunta vain alas ja lujaa.