Kesäkuun ensimmäinen päivä alkaa järkyttävästi: "Tänä aamuna nukuin todella pitkään, ja kun heräsin oli jo melkein 9." Olen ollut jo tuohon aikaan aamuvirkku. Mutta kaipa sitä nyt kesäloman ensimmäisenä päivänä... Lounasaikaan lähden sitten Lauttakylä-lehden kirjoituskilpailun palkintomatkalle Heurekaan. Kyydissä on bussillinen outoja ihmisiä, mutta onneksi meidän koulusta palkittiin myös Tomi, joten meidän kahden päivä sujuu vallan mukavissa merkeissä. Heurekan kaupasta ostan kaikenlaista krääsää ja itse paikasta jää vahvimpana mieleen mykistävän kokoinen heiluri, joka hitaasti ja raskaasti liikehti, sitä olisi voinut jäädä pitkäksikin aikaa katsomaan. Kotopuolessa loma alkaa taas Raunon kanssa luonnossa remeltäessä. Jo toukokuun lopulla teimme pitkään suunnittelemamme patikkaretken syvälle metsään, kauas tutuilta poluilta ja seuduilta (ja löysimme munalukolla lukitun pienen aaltopeltikattoisen vajan, jota emme pystyneet lähestymään, koska sieltä kohoava löyhkä oli viedä tajun). Nyt alamme suunnitella uuden, hienomman majan rakentamista mummulan santamontulle aiemmin kesken jääneen hökkelimme korvaajaksi. Tällä kertaa on tarkoitus nakutella seinälaudat nauloilla kiinni ja kaiken kaikkiaan saada aikaan säitä pitävä ja viihtyisä rakennus. Eipä tämä projekti koskaan alkua pidemmälle pääse. Mutta majanrakennusta on kyllä kotonakin ilmassa, kun kyhään meidän pihan autotalli-varaston ylisille - no, "majaksi" sitä päiväkirjassa kutsun, mutta eipä se kyllä ole kuin muutamia lankkuja kattotuolien yhteyteen aseteltuna niin että siellä samanaikaisesti sekä pihaelämän yläpuolella että katseilta piilossa on mukava viettää lämmintä kesäpäivää sarjakuvia lukemalla.
Kesäkuussa teemme myös tämänvuotisen perheloman. Meille on varattu viikoksi mökki järven rannalta Varpaisjärveltä, mistä seuraa viikon verran pedanttisen tarkkaa mökkielämän raportointia päiväkirjalle. Viikko on mukava, vaikka mitään erikoista ei tapahdu: tehdään kävelyretkiä sekä koiran kanssa että ilman, uidaan, soudellaan järvellä (sielläkin Lupsi on mukana), katiskatkin katsotaan joka päivä eikä mitään kertaakaan löydy. Makkaraa ja muurinpohjalättyjä paistetaan, torilta ostettua kalaa savustetaan, kun ei omaa saalista kerran saada.
Muutamia yksittäisiä asioita tämän viikon varrelta on terävänä piirtynyt mieleen:
1. Heti toisena aamuna huomaan mökin varaston nurkalla nuuskineen Lupsin huulessa ongenkoukun, joten ei muuta kuin koira autoon ja kohti Varpaisjärven kunnaneläinlääkäriä. Nukutus ja nipsaus ja koukku on pois. Jätämme nukkuvan koiran mökin omistajaperheen kymmenvuotiaan pojan vahdittavaksi ja häippäsemme päiväksi Outokumpuun Vuorenpeikonmaahan, josta ei ole jäänyt mieleen mitään. Ajatukset olivat ehkä Lupsin hyvinvoinnissa?
2. Äiti on pakannut mukaan isoja piirustuslehtiöitä, paketillisen graffitihiiltä ja öljyvärejä. Hänen tehdessään ilta-auringon valossa maisemataidetta innostun minäkin piirtämään ja laadin A3-kokoiselle sivulle ensimmäisen sivun kummituslinnaan sijoittuvasta sarjakuvasta. En ole piirtänyt koskaan mitään niin pieteetillä ja pitkään. Lopputulos mykistää vanhemmatkin. Tuntuu etten ikinä parempaan pysty vaikka miten yrittäisin. Pian tämän loman jälkeen kyseinen sivu katoaa enkä ole nähnyt sitä koskaan sittemmin.
3. Kuolleita hyttysiä on aina aamuisin vessan lattialla sellainen sentin paksuinen tasainen matto. Niitä saa harjata monta rikkalapiollista joka aamu.
4. Mökin olohuoneessa on televisio, jota ei kovin paljon katsota, mutta yhtenä iltana sieltä tulee elokuva Syvä joki. Se kammottaa minua suunnattomasti.
Kun palaamme takaisin Länsi-Suomeen, ruoho on pitkää, kaikki muu ennallaan. Päiväkirjankirjoittamisesta olen kuitenkin Varpaisjärvellä saanut siinä määrin tarpeekseni, että palaan siihen puuhaan vasta yläasteen jo parin viikon verran edettyä. Mutta sen ainakin tiedän, että Raisan kanssa vietämme pitkiä kesäpäiviä piirrellen sarjakuvia ja seikkailukirjoja. Lisää Lupsin seikkailuja ja Taikamaailman tarinoita siis syntyy.
15.5.16
12.5.16
Toukokuu 1989
Torstaina toukokuun neljäntenä koittaa etukäteen jännitetty tutustumispäivä yläasteelle. Pakkaudumme koulun pihassa bussiin, hurautamme kuuden kilometrin matkan peltojen poikki ja olemme tuntemattomassa maastossa, sillä puolella kuntaa jossa ei tule ikinä käytyä, paikat ovat outoja, ihmiset näyttävät täällä kaukana vierailta. Samanlaisia eksyneitä astuu ulos muistakin busseista: kaikkien kuuden ala-asteen kutosluokkalaiset ovat tänään täällä. Päivä alkaa kohdallani katkeralla pettymyksellä; voitaneen puhua jopa pahanlaisesta jäämisestä ulkopuolelle. Minä ja Petri emme toiveesta huolimatta pääse samalle luokalle, mutta ei se vielä riitä: koko se kaveriporukka jonka kanssa tiiviisti vietän aikaa, ne ainoat koulukaverit joita näen myös vapaa-ajalla eli Petri, Artsi, Tomi ja Markku - päätyvät yhdessä luokalle 7 D. Minut osoitetaan ainoana tästä jengistä 7 C:lle. Tulee meidän koulusta sinne myös Mikko, Jammu, Harri, Piia ja Niina... Mutta onpa vähän orpo olo silti.
Tuleva luokkani on totutun jälkeen hassun pieni: vain 16 oppilasta kolmelta eri ala-asteelta ties minkä logiikan mukaan poimittuna. Vieraisiin naamoihin en pahemmin ehdi tutustua, mitä nyt panen merkille, että pojat ovat enemmistönä suhteella 10-6. En enää muista, mutta ehkäpä oli jo tässä vaiheessa tuleva luokanvalvojamme Tarja joka johdattaa meitä sitten ympäri koulua, tutustutaan sokkeloisen rakennuksen käytäviin, luokkiin, saleihin ja sinne tänne risteileviin portaikkoihin niin että pää on kohta pyörällä. Muutamia asioita painuu aivojen poimuihin hyvin selkeästi: ensimmäisenä kai se, miten suuria ja äänekkäitä kaikki ovat. Porukka on aikuisten kokoista, monet pojista paljonkin suurempia, ja kaikki huutavat koko ajan. Tunnelma on aggressiivinen, naulakoilla painitaan, ulkona tönitään, etenkin yhdellä monista ulko-ovista on kerääntyneenä todella pahiksen näköistä sakkia. Tämän paikan tulen sittemmin tuntemaan nimellä "Kympin pääty", koska tätä ovea lähimpänä on luokka numero 10 - ja Kympin pääty on totisesti se paikka jossa vain karskeimmat selviävät.
Jossain välissä olemme ryhmänä nousemassa pääoven portaita ylös, kun ovista syöksyy juosten meitä vastaan jättikokoinen pehkotukkainen poika, jonka hartiat ovat varmaan kolmen itseni levyiset, ja joka on päätä pidempi ketään näkemääni aikuista. Hän huutaa raikuvalla baritoniäänellä jotain sellaista kuin "Vondee vondee vondee vondee!" Tyyppi on kuin jonkin vieraan heimon edustaja. Hän hymyilee leveästi huutaessaan ja juoksee meidän ryhmämme läpi runnoen tarkoituksella natiaisia portaikon seinämiin. Meitä johdattanut opettaja ei reagoi. Tyyppi jatkaa juoksuaan ja katoaa kulman taakse. Myöhemmin opin ettei hän ole edes omiensa keskuudessa suosittu: "Ne kiusaa sen hengiltä", Tarja uskoutuu hänestä meille jollakin luokanvalvojantunnilla.
Toinen mieleen jäänyt yksittäinen oppilas on ysiluokkalainen tyttö, joka on viimeisillään raskaana. Hän näyttää olevan kaikkien kovimpien jätkien kaveri ja kulkee rempseästi kiroillen suuren mahansa kanssa heidän seurassaan. Hän tuntuu estoitta nauttivan siitä että kutosluokkalaiset tuijottavat häntä järkyttyneen ihastuksen vallassa, ja onhan hurjaa jo sekin, että yläasteen oppilaista kukaan ei näytä häntä kummastelevan. Ajattelen miten vieraaseen maailmaan olen astumassa. Että tällainenkin on ihan arkipäivää täällä, mietin miten voin ikinä sopeutua tällaiseen paikkaan. Kierroksemme lopuksi osallistumme yhdelle oppitunnille tarkkailijoina. Meidän luokkamme survotaan erään äikäntunnin takaseinälle, ja käsittelyssä ovat oppilaiden aineet. Kun tiukan konttoristitädin näköinen opettaja ilmoittaa lukevansa koko luokalle yhden pojan aineen, tämä protestoi kovaan ääneen ja lopulta, lukemisen alkaessa, syöksyy kiroillen ulos luokasta. Taas meidän kutosten suunnalta huokuu hiljainen tyrmistys. Opettaja vain naurahtaa ja jatkaa lukemista. Jos meidän opettajallemme joku uskaltaisi korottaa ääntään, saati kiroilla, saati lähteä omin luvin luokasta - - huh huh. Seuraukset olisivat kohtalokkaat. Yläasteella tämä näyttää kuitenkin olevan mitä jokapäiväisintä. Vasta tyrmistyksen mentyä huomaan kuunnella ainetta jota opettaja lukee. Se on mielestäni oikein hyvä, kertoo kirjoittajan kalaretkestä ja siinä on oikein kaunista luontokuvausta. Itse olisin ollut sellaisen ääneenluvusta valtavan ylpeä.
Kirjoittamiseen liittyykin toinen tärkeä tapahtuma tässä kuussa. Alkuvuonna paikallislehti järjesti kaikille lähikuntien kutosluokkalaisille kirjoituskilpailun, johon meidänkin luokka osallistui, ja minä kerroin joulukuisesta matkasta Tukholman Picasso-näyttelyyn. Tulokset saapuvat: luokaltamme minä ja Tomi olemme palkittujen joukossa, ja palkintona on heti kesäkuun alussa järjestetty matka tiedekeskus Heurekaan, joka on vasta tämän saman vuoden aikana avattu. Matka järjestetään heti kesäloman alettua, ja juttuni taidetaan julkaista lehdessäkin. (tai ehkä ei, tai jos julkaistaankin, niin ainakaan leikekokoelmaani se ei päädy) Ensimmäinen palkittu tekstini on kuitenkin jonkinasteinen virstanpylväs sentään, vaikka aika lunkisti asiaan muistaakseni suhtaudun.
Ja sitten päättyy kuudes luokka ja koko ala-aste. Mitään erityistä haikeutta ei ilmassa ole, kun tiedämme että kaikki jatkavat samalla yläasteella elokusssa. Opettajaa nyt varsinkaan ei tule ikävä. Päästötodistukeni keskiarvo kohoaa 8,3:een ja englanti on viimein se pyöreä kymppi, joka sen koetulosten perusteella olisi pitänyt olla kolmannelta luokalta asti, mutta koska tuntiaktiivisuuteni on laiskaa, se on aina ollut ysi. On lämmintä ja elämä on jotenkin aika jees. Tuleva yläaste ei kauhunäyistään huolimatta pelota, koska on niin kaukana. Vielä tässä iässäkään ei kykene hahmottamaan mitään kesäloman mittaisen ajan päähän.
Tuleva luokkani on totutun jälkeen hassun pieni: vain 16 oppilasta kolmelta eri ala-asteelta ties minkä logiikan mukaan poimittuna. Vieraisiin naamoihin en pahemmin ehdi tutustua, mitä nyt panen merkille, että pojat ovat enemmistönä suhteella 10-6. En enää muista, mutta ehkäpä oli jo tässä vaiheessa tuleva luokanvalvojamme Tarja joka johdattaa meitä sitten ympäri koulua, tutustutaan sokkeloisen rakennuksen käytäviin, luokkiin, saleihin ja sinne tänne risteileviin portaikkoihin niin että pää on kohta pyörällä. Muutamia asioita painuu aivojen poimuihin hyvin selkeästi: ensimmäisenä kai se, miten suuria ja äänekkäitä kaikki ovat. Porukka on aikuisten kokoista, monet pojista paljonkin suurempia, ja kaikki huutavat koko ajan. Tunnelma on aggressiivinen, naulakoilla painitaan, ulkona tönitään, etenkin yhdellä monista ulko-ovista on kerääntyneenä todella pahiksen näköistä sakkia. Tämän paikan tulen sittemmin tuntemaan nimellä "Kympin pääty", koska tätä ovea lähimpänä on luokka numero 10 - ja Kympin pääty on totisesti se paikka jossa vain karskeimmat selviävät.
Jossain välissä olemme ryhmänä nousemassa pääoven portaita ylös, kun ovista syöksyy juosten meitä vastaan jättikokoinen pehkotukkainen poika, jonka hartiat ovat varmaan kolmen itseni levyiset, ja joka on päätä pidempi ketään näkemääni aikuista. Hän huutaa raikuvalla baritoniäänellä jotain sellaista kuin "Vondee vondee vondee vondee!" Tyyppi on kuin jonkin vieraan heimon edustaja. Hän hymyilee leveästi huutaessaan ja juoksee meidän ryhmämme läpi runnoen tarkoituksella natiaisia portaikon seinämiin. Meitä johdattanut opettaja ei reagoi. Tyyppi jatkaa juoksuaan ja katoaa kulman taakse. Myöhemmin opin ettei hän ole edes omiensa keskuudessa suosittu: "Ne kiusaa sen hengiltä", Tarja uskoutuu hänestä meille jollakin luokanvalvojantunnilla.
Toinen mieleen jäänyt yksittäinen oppilas on ysiluokkalainen tyttö, joka on viimeisillään raskaana. Hän näyttää olevan kaikkien kovimpien jätkien kaveri ja kulkee rempseästi kiroillen suuren mahansa kanssa heidän seurassaan. Hän tuntuu estoitta nauttivan siitä että kutosluokkalaiset tuijottavat häntä järkyttyneen ihastuksen vallassa, ja onhan hurjaa jo sekin, että yläasteen oppilaista kukaan ei näytä häntä kummastelevan. Ajattelen miten vieraaseen maailmaan olen astumassa. Että tällainenkin on ihan arkipäivää täällä, mietin miten voin ikinä sopeutua tällaiseen paikkaan. Kierroksemme lopuksi osallistumme yhdelle oppitunnille tarkkailijoina. Meidän luokkamme survotaan erään äikäntunnin takaseinälle, ja käsittelyssä ovat oppilaiden aineet. Kun tiukan konttoristitädin näköinen opettaja ilmoittaa lukevansa koko luokalle yhden pojan aineen, tämä protestoi kovaan ääneen ja lopulta, lukemisen alkaessa, syöksyy kiroillen ulos luokasta. Taas meidän kutosten suunnalta huokuu hiljainen tyrmistys. Opettaja vain naurahtaa ja jatkaa lukemista. Jos meidän opettajallemme joku uskaltaisi korottaa ääntään, saati kiroilla, saati lähteä omin luvin luokasta - - huh huh. Seuraukset olisivat kohtalokkaat. Yläasteella tämä näyttää kuitenkin olevan mitä jokapäiväisintä. Vasta tyrmistyksen mentyä huomaan kuunnella ainetta jota opettaja lukee. Se on mielestäni oikein hyvä, kertoo kirjoittajan kalaretkestä ja siinä on oikein kaunista luontokuvausta. Itse olisin ollut sellaisen ääneenluvusta valtavan ylpeä.
Kirjoittamiseen liittyykin toinen tärkeä tapahtuma tässä kuussa. Alkuvuonna paikallislehti järjesti kaikille lähikuntien kutosluokkalaisille kirjoituskilpailun, johon meidänkin luokka osallistui, ja minä kerroin joulukuisesta matkasta Tukholman Picasso-näyttelyyn. Tulokset saapuvat: luokaltamme minä ja Tomi olemme palkittujen joukossa, ja palkintona on heti kesäkuun alussa järjestetty matka tiedekeskus Heurekaan, joka on vasta tämän saman vuoden aikana avattu. Matka järjestetään heti kesäloman alettua, ja juttuni taidetaan julkaista lehdessäkin. (tai ehkä ei, tai jos julkaistaankin, niin ainakaan leikekokoelmaani se ei päädy) Ensimmäinen palkittu tekstini on kuitenkin jonkinasteinen virstanpylväs sentään, vaikka aika lunkisti asiaan muistaakseni suhtaudun.
Ja sitten päättyy kuudes luokka ja koko ala-aste. Mitään erityistä haikeutta ei ilmassa ole, kun tiedämme että kaikki jatkavat samalla yläasteella elokusssa. Opettajaa nyt varsinkaan ei tule ikävä. Päästötodistukeni keskiarvo kohoaa 8,3:een ja englanti on viimein se pyöreä kymppi, joka sen koetulosten perusteella olisi pitänyt olla kolmannelta luokalta asti, mutta koska tuntiaktiivisuuteni on laiskaa, se on aina ollut ysi. On lämmintä ja elämä on jotenkin aika jees. Tuleva yläaste ei kauhunäyistään huolimatta pelota, koska on niin kaukana. Vielä tässä iässäkään ei kykene hahmottamaan mitään kesäloman mittaisen ajan päähän.
11.5.16
Huhtikuu 1989
Kuukausi on epätavallisen kesäinen, ja kun lämpötila huitelee parissakympissä useamman päivän jo puolenkuun maissa, saan mennä t-paidassa kouluun. Ulkoiluakin tällainen sää suosii, teen Lupsin kanssa ennätyspitkiä kävelymatkoja ja reipas metsämeininki Raunon kanssakin jatkuu. Alamme kyhätä mummulan suulin seinustalle kasatuista vanhoista laudoista majaa santamontun lepikön suojiin. Tämä toiminta tosin saa äkkilopun: eräänä aamuna Rauno ilmestyy tuohtuneena rimputtamaan ovikelloa, ja kertoo että santamontun puut on kaikki kaadettu, eikä majallamme ole täten enää tukirankaa. Eipä se meitä hidasta. Siirrymme luonnonsuojelupuolelle, ja alamme pelastaa Lampea (pieni soistunut lampare mummulan takana metsässä - ei kai sillä mitään virallista nimeä ole, mutta meidän puheessa se on aina vaan Lampi). Tämä tarkoittaa, että pyrimme estämään sen kasvamista umpeen, eli alamme riipiä puolen metrin paksuista karhunsammalmattoa Lammesta ylös ja raahaamaan sitä ämpäreillä jonnekin syvemmälle metsään. Mahdamme aiheuttaa melkoista tuhoa Lammen hennossa suosysteemissä, mutta tarkoitus ainakin on hyvä. Pari päivää ja useita kymmeniä ämpärillisiä myöhemmin jostain Lammen syvyyksistä alkaa yhtäkkiä pulputa öljyä. Sen lähde jää selvittämättä. Nyt kirjoittaessani mietin miltä tuo paikka nykyään näyttää; Lammesta tuskin on jäljellä mitään, mutta löytäisinkö paikan jossa se joskus sijaitsi? Ehkä on kesällä piipahdettava siellä.
Kuukauden alussa yläasteen opinto-ohjaaja käy koulussa kertomassa yläasteesta "kaikenlaista mukavaa", kuten päiväkirjalle uskoudun. Ehtivätpä mielipiteet vain muutamassa kuukaudessa totisesti muuttua, mutta tästä lisää jo ensi kuun päivityksessä kun käymme paikan päällä tutustumassa. Huh huh. Toistaiseksi saamme kuulla läninnä uusista jännittävistä aineista, joita lukujärjestykseemme ilmestyy: fysiikka-kemia kuulostaa vallan mahtavalta, ruotsi ei niinkään, kotitalous on vähän kysymysmerkki. Meitä muistutetaan myös siitä, että tuo kunnan ainoa yläaste on varsinainen sulatusuuni, jossa kaikkien kuuden ala-asteen oppilaat sekoitetaan keskenään ja heistä muodostetaan neljä rinnakkaisluokkaa. Saamme sentään täyttää paperin, jossa kysytään kenen kanssa nykyisistä oppilaista haluaisi jatkaa: minä ja Petri päätämme tähdätä samalle luokalle, joten ei muuta kuin nimeä papruun ja toivomaan parasta.
Kuukauden aikana tapahtuu kaksi kerrassaan merkittävästi persoonaani muokannutta asiaa: niistä ensimmäinen on uskaltautuminen kirjastossa aikuisten puolelle. Olen jo pitkään lukenut pääsääntöisesti sarjakuvia, ehkä osittain siksikin, etten ole nuortenosastolta löytänyt enää mitään sellaista lainattavaa, jota en olisi lukenut (Blytonin Seikkailujen-sarjan parhaita luin kyllä useampaankin kertaan) tai joka olisi millään tavoin kiinnostanut. Osittain äidin kannustuksesta lainaan sitten Ray Bradburyn dystopian Fahrenheit 451, joka on yksi äidin suosikkikirjoja (hänellä oli tuohon aikaan scifikausi menossa) ja joka saa kunnian olla ensimmäinen lukemani aikuisille tarkoitettu kaunokirjallinen teos. Ei helpoin mahdollinen alku varmastikaan, mutta pidän kirjasta kyllä. Heti Bradburyn jälkeen taidankin sitten suunnata Stephen Kingin pariin, muistaakseni Joonaksen suosituksesta, ja seuraavien kuukausien kuluessa hotkaisenkin kaikki suomennetut Kingit läpi - niitä ei tosin tuolloin vielä ole montaa, ehkä viisi tai kuusi. Christine, tappaja-auto on joka tapauksessa Kingeistä ensimmäinen, ja siksi minulle jotenkin tärkeä kirja yhä, vaikkei tunnetuinta ja parhaaksi rankattua Stepheniä olekaan. Kerrassaan vaikuttava silti, tulee uniin ja ahdistaa. Olisiko Piina ollut sitten jo seuraava... Ei kun Tulisilmä taisi sittenkin ehtiä väliin. Joka tapauksessa ensimmäiset "aikuisten" kirjani olivat melkoinen harppaus paitsi väkivallan ja kuoleman kierteeseen, myös tietynlaisen kerrontatyylin pariin - Stephen Kingin vaikutus näkyy monissa vielä vuosien päästäkin kirjoittamissani teksteissä vahvana.
Ja se toinen tapahtuma. Liittyy itse asiassa tuossa edellä mainittuun Raunon kanssa harjoittamaani metsätoimintaan - meillä on kevään aikana nimittäin koulussa projekti, jossa jokainen luokan oppilas pitää vuorollaan esitelmän jostain harrastuksestaan. Ja kun postimerkkeily, sarjakuvat tai tietokone eivät tunnu luontevilta aiheilta esitelmälle, keksin kirjoittaa kattavan selontoen siitä mitä kaikkea olen serkkupojan kanssa metsässä raatanut; otan kuviakin melkein filmirullan verran. Vielä esityspäivän koittaessa kaikki on kuten aina: minulla on avainsanoja jotka on tarkoitus laajentaa puheeksi, minulla on läjä kuvia laitettavaksi luokassa kiertämään, sellaista normaalia esitelmäkamaa. Muistanette täälläkin useaan otteeseen tulleen ilmi, että olen innokas ja näyttämishaluinen esiintyjä. Jokaisessa koulun joulu- ja kevätjuhlassa olen framilla, aina luokan tapahtumissa näytelmän tähtenä ja ties minkä itse laatimani ohjelman kanssa kaikkien pällisteltävänä ja tästä tyytyväisenä. Nyt tämä muuttuu. Minun esitelmävuoroni tulee ja astun luokan eteen. Selitän puuhiani metsässä, tosin kerrontani haahuilee sinne tänne kun olen vähän liikaa luottanut kykyihini keksiä edes viideksi minuutiksi asiaa muutamasta sanasta. Tämän lisäksi huomaan että majanrakennustouhuni herättävät luokassa hilpeyttä, mutta vääränlaista. Alan lennossa muutta kertomustani enemmän luonnonsuojelulliseen suuntaan, mutta sekoan sanoissani. Yhtäkkiä tunnen kerrassaan kummallisen tunteen: kuin päässä humisisi hirmuisen kovaa. Joudun ottamaan tukea opettajanpöydästä, ja näen käteni vapisevan kuin horkassa. Tämä järkyttää minua lisää. Ylleni hulmahtaa tuskanhiki. Sanon ehkä vielä viisi sanaa ja poistun takaisin paikalleni mukanani kuvat, joita en sitten laittanutkaan luokassa kiertämään. Sydän hakkaa kuin olisin juuri juossut kotoa kouluun. Tämä on hetki, jona muutun esiintymisestä nauttivasta naskalista siksi julkisuuskammoiseksi vetäytyjäksi, joka yhä tänäkin päivänä olen, enkä koskaan ole oikein ollut selvillä miksi näin käy. Valitsinko väärän aiheen esitelmälleni? Luotinko liikaa siihen, että aika heikolla valmistelulla olisin uskottava? Elämässä kaikki on joka tapauksessa sattumaa. Suoria syitä mihinkään ei ole, eikä millään lopulta ole tarkoitusta. Jotain vain aina tapahtuu. Päivä seuraa toista kunnes ihminen kuolee pois.
Kuukauden alussa yläasteen opinto-ohjaaja käy koulussa kertomassa yläasteesta "kaikenlaista mukavaa", kuten päiväkirjalle uskoudun. Ehtivätpä mielipiteet vain muutamassa kuukaudessa totisesti muuttua, mutta tästä lisää jo ensi kuun päivityksessä kun käymme paikan päällä tutustumassa. Huh huh. Toistaiseksi saamme kuulla läninnä uusista jännittävistä aineista, joita lukujärjestykseemme ilmestyy: fysiikka-kemia kuulostaa vallan mahtavalta, ruotsi ei niinkään, kotitalous on vähän kysymysmerkki. Meitä muistutetaan myös siitä, että tuo kunnan ainoa yläaste on varsinainen sulatusuuni, jossa kaikkien kuuden ala-asteen oppilaat sekoitetaan keskenään ja heistä muodostetaan neljä rinnakkaisluokkaa. Saamme sentään täyttää paperin, jossa kysytään kenen kanssa nykyisistä oppilaista haluaisi jatkaa: minä ja Petri päätämme tähdätä samalle luokalle, joten ei muuta kuin nimeä papruun ja toivomaan parasta.
Kuukauden aikana tapahtuu kaksi kerrassaan merkittävästi persoonaani muokannutta asiaa: niistä ensimmäinen on uskaltautuminen kirjastossa aikuisten puolelle. Olen jo pitkään lukenut pääsääntöisesti sarjakuvia, ehkä osittain siksikin, etten ole nuortenosastolta löytänyt enää mitään sellaista lainattavaa, jota en olisi lukenut (Blytonin Seikkailujen-sarjan parhaita luin kyllä useampaankin kertaan) tai joka olisi millään tavoin kiinnostanut. Osittain äidin kannustuksesta lainaan sitten Ray Bradburyn dystopian Fahrenheit 451, joka on yksi äidin suosikkikirjoja (hänellä oli tuohon aikaan scifikausi menossa) ja joka saa kunnian olla ensimmäinen lukemani aikuisille tarkoitettu kaunokirjallinen teos. Ei helpoin mahdollinen alku varmastikaan, mutta pidän kirjasta kyllä. Heti Bradburyn jälkeen taidankin sitten suunnata Stephen Kingin pariin, muistaakseni Joonaksen suosituksesta, ja seuraavien kuukausien kuluessa hotkaisenkin kaikki suomennetut Kingit läpi - niitä ei tosin tuolloin vielä ole montaa, ehkä viisi tai kuusi. Christine, tappaja-auto on joka tapauksessa Kingeistä ensimmäinen, ja siksi minulle jotenkin tärkeä kirja yhä, vaikkei tunnetuinta ja parhaaksi rankattua Stepheniä olekaan. Kerrassaan vaikuttava silti, tulee uniin ja ahdistaa. Olisiko Piina ollut sitten jo seuraava... Ei kun Tulisilmä taisi sittenkin ehtiä väliin. Joka tapauksessa ensimmäiset "aikuisten" kirjani olivat melkoinen harppaus paitsi väkivallan ja kuoleman kierteeseen, myös tietynlaisen kerrontatyylin pariin - Stephen Kingin vaikutus näkyy monissa vielä vuosien päästäkin kirjoittamissani teksteissä vahvana.
Ja se toinen tapahtuma. Liittyy itse asiassa tuossa edellä mainittuun Raunon kanssa harjoittamaani metsätoimintaan - meillä on kevään aikana nimittäin koulussa projekti, jossa jokainen luokan oppilas pitää vuorollaan esitelmän jostain harrastuksestaan. Ja kun postimerkkeily, sarjakuvat tai tietokone eivät tunnu luontevilta aiheilta esitelmälle, keksin kirjoittaa kattavan selontoen siitä mitä kaikkea olen serkkupojan kanssa metsässä raatanut; otan kuviakin melkein filmirullan verran. Vielä esityspäivän koittaessa kaikki on kuten aina: minulla on avainsanoja jotka on tarkoitus laajentaa puheeksi, minulla on läjä kuvia laitettavaksi luokassa kiertämään, sellaista normaalia esitelmäkamaa. Muistanette täälläkin useaan otteeseen tulleen ilmi, että olen innokas ja näyttämishaluinen esiintyjä. Jokaisessa koulun joulu- ja kevätjuhlassa olen framilla, aina luokan tapahtumissa näytelmän tähtenä ja ties minkä itse laatimani ohjelman kanssa kaikkien pällisteltävänä ja tästä tyytyväisenä. Nyt tämä muuttuu. Minun esitelmävuoroni tulee ja astun luokan eteen. Selitän puuhiani metsässä, tosin kerrontani haahuilee sinne tänne kun olen vähän liikaa luottanut kykyihini keksiä edes viideksi minuutiksi asiaa muutamasta sanasta. Tämän lisäksi huomaan että majanrakennustouhuni herättävät luokassa hilpeyttä, mutta vääränlaista. Alan lennossa muutta kertomustani enemmän luonnonsuojelulliseen suuntaan, mutta sekoan sanoissani. Yhtäkkiä tunnen kerrassaan kummallisen tunteen: kuin päässä humisisi hirmuisen kovaa. Joudun ottamaan tukea opettajanpöydästä, ja näen käteni vapisevan kuin horkassa. Tämä järkyttää minua lisää. Ylleni hulmahtaa tuskanhiki. Sanon ehkä vielä viisi sanaa ja poistun takaisin paikalleni mukanani kuvat, joita en sitten laittanutkaan luokassa kiertämään. Sydän hakkaa kuin olisin juuri juossut kotoa kouluun. Tämä on hetki, jona muutun esiintymisestä nauttivasta naskalista siksi julkisuuskammoiseksi vetäytyjäksi, joka yhä tänäkin päivänä olen, enkä koskaan ole oikein ollut selvillä miksi näin käy. Valitsinko väärän aiheen esitelmälleni? Luotinko liikaa siihen, että aika heikolla valmistelulla olisin uskottava? Elämässä kaikki on joka tapauksessa sattumaa. Suoria syitä mihinkään ei ole, eikä millään lopulta ole tarkoitusta. Jotain vain aina tapahtuu. Päivä seuraa toista kunnes ihminen kuolee pois.
8.5.16
Maaliskuu 1989
"Tänään päätin vakituisesti lopettaa tietokoneella pelaamisen, sillä se heikentää näköäni." Näin jämäkästi tätä asiaa heti kuun alussa painotan, mutta kai jotain kertoo se, että joudun tätä päätöstäni toistuvasti erilaisin syin perustelemaan päiväkirjalle. Vielä viime kuussa uhosin tietokoneilun tilalle aloittavani kuntoilun, mutta sitä en maaliskuussa enää mainitse sanallakaan. Tämä ei silti tarkoita etteikö kuukausi tosiaan kuluisi muualla kuin näppiksen ääressä: kun Petri poikkeaa kylässä, pelaamme Maniac Mansionin sijasta ulkona jalkkista ja juoksutamme Lupsia. Lisäksi alan viettää aikaa yhä enenevästi kolme vuotta nuoremman serkkuni Raunon kanssa, mikä, kuten täälläkin olen jo maininnut, tarkoittaa aina reipasta ulkoilua. Samoamme mummulan metsissä, siivoamme roskia luonnosta, rakennamme majaa ja lopulta laadimme ilmoituksen Alueviestiin, jossa tarjoamme koiranulkoilutuspalveluja lähiseudulla ihan vain tienausmielessä. Rahat tähän ilmoitukseen saamme pulloja tienposkesta keräämällä - mitä tervehenkisintä toimintaa siis! Itse ilmoituksesta on kuitenkin vain yksi seuraus: "väärään numeroon" meille soittajien määrä lisääntyy räjähdysmäisesti, kun paikalliset uteliaat kokeilevat että kuka sen ilmoituksen oikein on laittanut. Tai no, yksi vanhempi äijä olisi asiastakin soitellut, mutta kun kuulee äänestäni miten nuori olen, ilmoittaa ettei me hänen koiralleen pärjättäisi. Se bisnesidea kuivuu sitten siihen. Mutta ollaan me sentään välillä Raunon kanssa sisälläkin, varsinkin mummulassa kun mummu tulee taas sairaalakuntoutuksestaan viikonloppulomille. Aikuisten kahvitellessa minä, Rauno ja Raisa pelaamme korttia ja olemme päälläseisontaa sohvalla - normi mummulapäivä siis.
Kevään mittaan kulutan aikaani kuitenkin yhä enemmän ja enemmän sarjakuvien piirrellen. Mitään tarkkoja päivämääriä en eri tuotoksilleni löydä, mutta ainakin supersankariparodia Kapteeni Tornado vinkeine vihollisgallerioineen taitaa olla kevään -89 tuotoksia. Tämän lisäksi käyn toistuvasti Artsilla katsomassa Kolmoskanavaa (Alfia erityisesti tässä vaiheessa), ja yhtäkkiä olemme myös innokkaita filatelisteja. Tämä tosiaan tulee aika puskista, mutta muistelen, että sain joltain äidin työkaverilta niin valtavan läjän vanhoja ulkomaisia merkkejä, että menipä niiden lajittelussa hetki jos toinenkin, ja jos jostain, niin lajittelusta minä tykkään. Vaihdellaan Artsin kanssa joitakin merkkejä, ja varmaan vielä pari kolme vuotta tämän jälkeenkin mainitsen postimerkkien keräilyn harrastuksekseni, vaikka varsinainen kokoelmani ei tämän massiivisen alkurysäyksen jälkeen oikeastaan kasva enää lainkaan. Naputtelen myös kirjalleni jatkoa, ja jotain muutakin: lukijakirjettä Ryhmä-X:ään. Lienee ensimmäinen jonka kirjoitan, eikä sitä vielä julkaista, mutta seuraavien parin vuoden aikana niitä lähtee Mail-Manille (tuolle Suomen Marvel-julkaisuista vastaavalle sarjisgurulle) melkoinen määrä, niin yksin kuin yhdessä Joonaksen kanssa kirjoitettuja. Ryhmä-X:n palstalle en taida saada yhtään (Joonas onnistui siinä!), mutta Marvelissa, Hämiksessä ja myöhemmin starttaavassa kuivasti nimetyssä Sarjakuvalehdessä (joka sisältää Daredeviliä ja Tuomaria lähinnä) saan itseni palstalle, ja ainakin yksi minun ja Joonaksen surrealistisen sekava yhteiskirjekin julkaistaan.
Pääsiäislomalla vaeltelen Joonaksen kanssa samassa metsässä, jossa olen Raunon kanssa viettänyt koko kuun ollen tarmokas kuin partiolainen. Mutta meillä kahdella visiot lähtevät aina jotenkin kipeämpiin suuntiin. Keksimme kesäksi valokuvaprojektin: valmistamme ihmisen kokoisia nukkeja, joita asettelemme metsään erilaisin julmin tavoin murhattuina uhreina. Suunnitelmasta muodostuu nopeasti varsin monipolvinen, ja kevään aikana väsäilenkin huovasta ja täytevanusta yhden irtopään, mutta joudun toteamaan ettei se varsinaisesti aidolta näytä. Projekti unohtuu, ehkä kaikkien onneksi.
Kevään mittaan kulutan aikaani kuitenkin yhä enemmän ja enemmän sarjakuvien piirrellen. Mitään tarkkoja päivämääriä en eri tuotoksilleni löydä, mutta ainakin supersankariparodia Kapteeni Tornado vinkeine vihollisgallerioineen taitaa olla kevään -89 tuotoksia. Tämän lisäksi käyn toistuvasti Artsilla katsomassa Kolmoskanavaa (Alfia erityisesti tässä vaiheessa), ja yhtäkkiä olemme myös innokkaita filatelisteja. Tämä tosiaan tulee aika puskista, mutta muistelen, että sain joltain äidin työkaverilta niin valtavan läjän vanhoja ulkomaisia merkkejä, että menipä niiden lajittelussa hetki jos toinenkin, ja jos jostain, niin lajittelusta minä tykkään. Vaihdellaan Artsin kanssa joitakin merkkejä, ja varmaan vielä pari kolme vuotta tämän jälkeenkin mainitsen postimerkkien keräilyn harrastuksekseni, vaikka varsinainen kokoelmani ei tämän massiivisen alkurysäyksen jälkeen oikeastaan kasva enää lainkaan. Naputtelen myös kirjalleni jatkoa, ja jotain muutakin: lukijakirjettä Ryhmä-X:ään. Lienee ensimmäinen jonka kirjoitan, eikä sitä vielä julkaista, mutta seuraavien parin vuoden aikana niitä lähtee Mail-Manille (tuolle Suomen Marvel-julkaisuista vastaavalle sarjisgurulle) melkoinen määrä, niin yksin kuin yhdessä Joonaksen kanssa kirjoitettuja. Ryhmä-X:n palstalle en taida saada yhtään (Joonas onnistui siinä!), mutta Marvelissa, Hämiksessä ja myöhemmin starttaavassa kuivasti nimetyssä Sarjakuvalehdessä (joka sisältää Daredeviliä ja Tuomaria lähinnä) saan itseni palstalle, ja ainakin yksi minun ja Joonaksen surrealistisen sekava yhteiskirjekin julkaistaan.
Pääsiäislomalla vaeltelen Joonaksen kanssa samassa metsässä, jossa olen Raunon kanssa viettänyt koko kuun ollen tarmokas kuin partiolainen. Mutta meillä kahdella visiot lähtevät aina jotenkin kipeämpiin suuntiin. Keksimme kesäksi valokuvaprojektin: valmistamme ihmisen kokoisia nukkeja, joita asettelemme metsään erilaisin julmin tavoin murhattuina uhreina. Suunnitelmasta muodostuu nopeasti varsin monipolvinen, ja kevään aikana väsäilenkin huovasta ja täytevanusta yhden irtopään, mutta joudun toteamaan ettei se varsinaisesti aidolta näytä. Projekti unohtuu, ehkä kaikkien onneksi.
6.5.16
Helmikuu 1989
Kohtalaisen lumisena alkanut talvi muuttuu sateiseksi eikä hiihtoloman tullen ole enää hiihtokelejä. Tietokoneharrastukseni on kehittymässä outoon suuntaa, kun yritän väsäillä omatekoista reset-kytkintä, kunnes sitten yhtäkkiä: "Tänään sattui myös kumma tapaus, kyllästyin nimittäin tietokoneeseeni." Tämä tulee jotenkin mystisesti takavasemmalta, mutta missään nimessä ei ole hetkessä ohimenevä päähänpisto. Kaksi päivää tämän merkinnän jälkeen laadin jo paikallislehteen ilmoitusta jossa myyn kaikki pelini. Tämä kertakaikkisen fatalistinen elämänmuutos valtaa päiväkirjani sivut muutamaksi päiväksi täysin, ja huipentuu näin: "Olen muuten jo keksinyt, minkä harrastuksen otan tietokoneen tilalle. Kuntoilun! Aloitin tänään." Ehkä on merkillepantavaa, että tämä on ensimmäinen lukuisista kerroista elämäni aikana kun aloitan kuntoilun, eikä se ole vielä koskaan johtanut mihinkään. Silti pysyn päätöksessäni kohtuullisen sitkeästi (en tosin spesifioi mitä tuo aloittaminen on pitänyt sisällään - tai miten nyt ylipäätään aion kuntoilla). Hiihtolomalla vietän muutaman päivän Isojoella Joonaksen luona. Jompi kumpi meistä on vaikuttanut toiseen, ja niinpä hänkin päättää luopua kuusnelosesta. Totean meidän molempien tulleen samaan johtopäätökseen: "Aion myydä sen ja ostaa jotain esim. urheiluun liittyvää."
Mutta miten kuntoilee ihminen, joka ei ole koskaan harrastanut urheilua (paitsi hiihtämistä, mikä on ajankuluna ihan kivaa)? Ei hän oikein sitä tiedä, ja sen vuoksi uhoaa päiväkirjaansa kovasti aloittavansa vaikka mitä eikä koskaan aloita. Jotain uutta tunnun silti kaipaavan. Ehkä olemme Joonaksen kanssa kokeneet kuusnelosen jo vähän lasten jutuksi, tiedä häntä, vasta vähän yli vuoden me kumpikin olemme laitteen omistaneet, mutta vuosi on tuohon aikaan vielä ikuisuus. Joka tapauksessa muutkin vanhat harrastukset alkavat tuntua tylsiltä: viimeinen maininta elokuvakerhosta on, että siellä esitettiin Peppi Pitkätossua, ja lähdin jo alkuvaiheessa kesken kotiin.
Sarjakuvien piirtäminen alkaa näillä main viedä yhä enemmän aikaa. Joonaksen kanssa olen jo pari kesää sitten alkanut piirtää splatter-henkisiä piiiiitkiä sarjakuvaeepoksia, ja kotona itsekseni tuotan paitsi tätä samaa materiaalia, myös strippisarjakuvia, lyhyitä novellimaisia tarinoita, supersankariparodiaa, kaikenlaista. Sateisena hiihtolomapäivänä olemme Raisan kanssa sisällä ja piirrämme keittiön pöydän ääressä sarjakuvia. Meistä kumpikin kehittää oman lapsille suunnatun sarjakuvalehden lukijapalstoineen ja kilpailuineen: minun lehteni on perheen koiran mukaan yksinkertaisesti Lupsin seikkailut. Kuulostaa geneeriseltä, mutta nämä lehdet ovat heti ensihetkestään lähtien jonkinlaista metasarjakuvaa: outoa lehtiparodiaa, jossa kirjepalstalla solvataan lukijoita, sarjakuvat ovat tarkoituksellisen naiiveja ja outoja, kilpailut ovat absurdeja. Jatkamme näiden piirtämistä loma-aikoina muutaman seuraavan vuoden ajan. Viimeiset Lupsin seikkailut piirrän varmaan noin 15-vuotiaana, missä vaiheessa sarja on jo muuttunut kohtalaisen surrealistiseksi taideprojektiksi. Hämmentävää kamaa.
Toinen alkuvuonna 1989 (en nyt varmaksi sano oliko juuri hiihtolomalla, mutta se on hyvin mahdollista) kehittämäni projekti on nimeltään Taikamaailman tarinoita. Tämäkin saa alkunsa Raisan kanssa ideoinnista: meillä on ollut luvussa pari tuolloin markkinoilla ollutta "valitse oma seikkailusi"-kirjaa, jossa harpotaan lukijan omien ratkaisujen mukaan annetuista vaihtoehdoista aina tietylle sivulle, ja juoni haarautuu ja haarautuu aina vain lisää. Päätämme tehdä itsekin tällaiset kirjat (lapsen usko omiin kykyihinsä on ihastuttava ominaisuus, joka ihmiseltä sittemmin katoaa). Omaani luon sankarihahmon nimeltä Thora, joka tunkeutuu velhojen asuttamaan Taikaamailman etsimään sen tarunhohtoista kätkettyä aarretta. Kirjassa on parikymmentä sivua, joista suurin osa äkkikuolemaloppuja. Tekeminen on silti hauskaa - ennen kaikkea koska teksti on toissijaista ja keskitymme kuvitukseen. Päätämme tehdä toiset samanlaiset, ja tämäkin tapa jatkuu lomista ja vapaapäivistä toiseen. Siinä missä Raisa kehittää omiin kirjoihinsa aina uudet hahmot ja tapahtumapaikat, minä pysyttelen Thoran ja Taikamaailman parissa, ja kuten Lupsin seikkailut, myös Taikamaailma-kirjat muuttuvat nopeasti yhä tripahtavammaksi absurdikomediaksi. Ne ovat myös pitkiä: viimeisen taikamaailman piirrän 17-vuotiaana, missä vaiheessa siinä on yli 150 sivua ja Thora on muuttunut 12-vuotiaan piirtämästä kulmikkaasta ukkelista hauskaksi karrikoiduksi sarjakuvahahmoksi. Joskus 2000-luvun alussa yritän vielä elvyttää Thoran puhtaassa sarjakuvamuodossa, mutta tuossa iässä aika enää riitä. Elämän tyhjät hetket kuluvat ohi niin paljon nopeammin.
Mutta miten kuntoilee ihminen, joka ei ole koskaan harrastanut urheilua (paitsi hiihtämistä, mikä on ajankuluna ihan kivaa)? Ei hän oikein sitä tiedä, ja sen vuoksi uhoaa päiväkirjaansa kovasti aloittavansa vaikka mitä eikä koskaan aloita. Jotain uutta tunnun silti kaipaavan. Ehkä olemme Joonaksen kanssa kokeneet kuusnelosen jo vähän lasten jutuksi, tiedä häntä, vasta vähän yli vuoden me kumpikin olemme laitteen omistaneet, mutta vuosi on tuohon aikaan vielä ikuisuus. Joka tapauksessa muutkin vanhat harrastukset alkavat tuntua tylsiltä: viimeinen maininta elokuvakerhosta on, että siellä esitettiin Peppi Pitkätossua, ja lähdin jo alkuvaiheessa kesken kotiin.
Sarjakuvien piirtäminen alkaa näillä main viedä yhä enemmän aikaa. Joonaksen kanssa olen jo pari kesää sitten alkanut piirtää splatter-henkisiä piiiiitkiä sarjakuvaeepoksia, ja kotona itsekseni tuotan paitsi tätä samaa materiaalia, myös strippisarjakuvia, lyhyitä novellimaisia tarinoita, supersankariparodiaa, kaikenlaista. Sateisena hiihtolomapäivänä olemme Raisan kanssa sisällä ja piirrämme keittiön pöydän ääressä sarjakuvia. Meistä kumpikin kehittää oman lapsille suunnatun sarjakuvalehden lukijapalstoineen ja kilpailuineen: minun lehteni on perheen koiran mukaan yksinkertaisesti Lupsin seikkailut. Kuulostaa geneeriseltä, mutta nämä lehdet ovat heti ensihetkestään lähtien jonkinlaista metasarjakuvaa: outoa lehtiparodiaa, jossa kirjepalstalla solvataan lukijoita, sarjakuvat ovat tarkoituksellisen naiiveja ja outoja, kilpailut ovat absurdeja. Jatkamme näiden piirtämistä loma-aikoina muutaman seuraavan vuoden ajan. Viimeiset Lupsin seikkailut piirrän varmaan noin 15-vuotiaana, missä vaiheessa sarja on jo muuttunut kohtalaisen surrealistiseksi taideprojektiksi. Hämmentävää kamaa.
Toinen alkuvuonna 1989 (en nyt varmaksi sano oliko juuri hiihtolomalla, mutta se on hyvin mahdollista) kehittämäni projekti on nimeltään Taikamaailman tarinoita. Tämäkin saa alkunsa Raisan kanssa ideoinnista: meillä on ollut luvussa pari tuolloin markkinoilla ollutta "valitse oma seikkailusi"-kirjaa, jossa harpotaan lukijan omien ratkaisujen mukaan annetuista vaihtoehdoista aina tietylle sivulle, ja juoni haarautuu ja haarautuu aina vain lisää. Päätämme tehdä itsekin tällaiset kirjat (lapsen usko omiin kykyihinsä on ihastuttava ominaisuus, joka ihmiseltä sittemmin katoaa). Omaani luon sankarihahmon nimeltä Thora, joka tunkeutuu velhojen asuttamaan Taikaamailman etsimään sen tarunhohtoista kätkettyä aarretta. Kirjassa on parikymmentä sivua, joista suurin osa äkkikuolemaloppuja. Tekeminen on silti hauskaa - ennen kaikkea koska teksti on toissijaista ja keskitymme kuvitukseen. Päätämme tehdä toiset samanlaiset, ja tämäkin tapa jatkuu lomista ja vapaapäivistä toiseen. Siinä missä Raisa kehittää omiin kirjoihinsa aina uudet hahmot ja tapahtumapaikat, minä pysyttelen Thoran ja Taikamaailman parissa, ja kuten Lupsin seikkailut, myös Taikamaailma-kirjat muuttuvat nopeasti yhä tripahtavammaksi absurdikomediaksi. Ne ovat myös pitkiä: viimeisen taikamaailman piirrän 17-vuotiaana, missä vaiheessa siinä on yli 150 sivua ja Thora on muuttunut 12-vuotiaan piirtämästä kulmikkaasta ukkelista hauskaksi karrikoiduksi sarjakuvahahmoksi. Joskus 2000-luvun alussa yritän vielä elvyttää Thoran puhtaassa sarjakuvamuodossa, mutta tuossa iässä aika enää riitä. Elämän tyhjät hetket kuluvat ohi niin paljon nopeammin.
5.5.16
Tammikuu 1989
Uusi vuosi, elämä tasaantuu. Taakse jää näytelmäpiiri, joten yhtäkkiä ainoa missään määrin säännöllinen harrastukseni on elokuvakerho, jossa yhä Artsin kanssa silloin tällöin käyn. Talven tultua toki myös hiihdän toisinaan, mutta luistelu ei ole kyllä minun juttuni, enkä sitä harrasta kuin koulussa jos on pakko, siitäkään huolimatta että huoneeni ikkunasta voi katsella lähintä kunnan ylläpitämää luistinkenttää. Lupsin ulkoiluttaminen on talven kuluessa jäänyt enemmän ja enemmän minun vastuulleni, mikä ei ole huono juttu ollenkaan; teen koiran kanssa pitkiä lenkkejä mielelläni. Vai ovatko ne sittenkin tietynlaista pakkopullaa - miksi muuten raportoisin asiasta niin säännöllisesti päiväkirjaan? No mene ja tiedä, joka tapauksessa ulkoilen paljon. MikroBitin tilaus on vuodenvaihteessa päättynyt, mutta tietokoneen parissa puuhailen yhä kaikenlaista muutakin kuin pelaan. Näpyttelen jostain vanhasta numerosta ohjelmalistauksen Game of Life, joka sallii erilaisten solumuodostelmien elinkaaren tutkiskelun. Alan opiskella spritegrafiikan ohjelmointia basic-kielellä. Sen sellaista. Mutta vasta kun Petri kopsaa minulle Great Giana Sistersin, saa päiväkirjamerkintä muutaman huutomerkin peräänsä.
Vuodenvaihteessa luokallemme tulee uusi tyttö Huittisista, ja oppilaita on täten 29. Stressaako opettajaamme tämä aivan liian iso luokkakoko? Ehkä, mutta hienoisesti stressaantuneeltahan hän on vaikuttanut aina. Eräänä päivänä jona luokan pojilla on kaksi viimeistä tuntia puukäsitöitä (aine jota samainen mies opettaa), innostuvat jotkut meistä viimeisellä välitunnilla riehumaan tavallista enemmän. Minä ja Artsi roikumme keinuilla kuten yleensä, mutta muut (vain me kuudesluokkalaiset olemme pihalla, muiden koulupäivä on päättynyt aiemmin) riehuvat etupihalla puukässäluokan edessä. Joku on napannut joltain toiselta hanskan ja sitä heitellään kuin saalista kaverilta kaverille. Puhdasta pelinpitoa siis - ja minä ja Artsikin päätämme liittyä mukaan, vaikka homma on jo päättymässä, heittelijöiden mielenkiinto kohdistuu muualle. Hanska heitetään minulle. Olen juuri roskasäiliön vieressä joten avaan kannen, laitan hanskan sinne ja koska sen omistaja on saman tien paikalla, hän poimii sen kannen alta ja koko touhu on ohi. Se siitä, niinhän. Tapaus jota ei kukaan muista enää 27 vuoden kuluttua, ei tietenkään, paitsi sitten kello soi ja palaamme käsityöluokkaan.
Opettaja näyttää sinisessä verstastakissaan yhtä synkältä kuin aina. "Tulepas käymään tuolla", hän sanoo minulle ja nyökkää luokan toisen oven suuntaan, sinne joka vie ikkunattomaan käytävään, jonka varrella on erilaisia varastohuoneita ja ovi pommisuojaan. Menen perässä enkä tässä vaiheessa ymmärrä ollenkaan mistä on kyse. Opettaja avaa puuvaraston oven, menen sinne, hän sulkee sen perässään ja saartaa minut nurkkaan. Hänen toinen kulmakarvansa nykii, sen muistan edelleen selvästi. Hän kumartuu ylleni, muuttuu punaiseksi ja alkaa huutaa niin sydänjuuriaan myöten raivostuneena että vaikka olen hänen nähnyt ennenkin suuttuvan, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hän kysyy olinko se minä joka laittoi toisen oppilaan hanskan roskikseen? En osaa vastata, ehkä en ehdikään, hän tuskin sitä odottaakaan.
"ANNA OLLA JUMALAUTA VIIMEINEN KERTA!"
En ole koskaan ennen kuullut opettajan kiroavan. En ole koskaan ennen nähnyt aikuisen käyttäytyvän sillä tavalla, niin pidäkkeettömän, hysteerisen, raivon vallassa. Huutoa jatkuu. Tiedän sen kuuluvan käsityöluokkaan, toivon että se kuuluisi kauemmas, ulos asti, jonkun muun aikuisen korviin. Pelkään että opettaja alkaa lyödä - hän on niin kontrollinsa menettänyt etten epäile hänen kykenevän siihen. Vasta vuosia myöhemmin, aikuisena, tajuan erään yksityiskohdan merkityksen: koko ajan huutaessaan varaston nurkkaan kyyristyneen pikkupojan yllä opettaja pitää toisessa kädessään puukapulaa, jota toisen käden hiekkapaperilla hioo. Hän on ottanut sen mukaansa pitääkseen käsillään tekemistä. Se estää häntä lyömästä.
Huuto jatkuu pitkään. Kun se loppuu, olen tahdottomaksi muserrettu. Jalkani eivät kunnolla kanna kun palaan takaisin puutyöluokkaan. Käteni tärisevät. En saa lopputunnin kuluessa aikaan mitään. Vasta aikuisena tajuan senkin, että kohtauksesta olisi pitänyt kertoa jollekin. Että opettaja, jonka me tiesimme aina olevan äkkipikainen, ei yksinkertaisesti sovellu työskentelemään lasten kanssa. Hän ei siedä lapsia. Mutta miten kaksitoistavuotias ymmärtäisi sellaisen. Opettaja suuttuu jos oppilas on tehnyt väärin. Ja laitoinhan minä sen hanskan roskiin tietysti. Ei kai niin saa tehdä.
Vuodenvaihteessa luokallemme tulee uusi tyttö Huittisista, ja oppilaita on täten 29. Stressaako opettajaamme tämä aivan liian iso luokkakoko? Ehkä, mutta hienoisesti stressaantuneeltahan hän on vaikuttanut aina. Eräänä päivänä jona luokan pojilla on kaksi viimeistä tuntia puukäsitöitä (aine jota samainen mies opettaa), innostuvat jotkut meistä viimeisellä välitunnilla riehumaan tavallista enemmän. Minä ja Artsi roikumme keinuilla kuten yleensä, mutta muut (vain me kuudesluokkalaiset olemme pihalla, muiden koulupäivä on päättynyt aiemmin) riehuvat etupihalla puukässäluokan edessä. Joku on napannut joltain toiselta hanskan ja sitä heitellään kuin saalista kaverilta kaverille. Puhdasta pelinpitoa siis - ja minä ja Artsikin päätämme liittyä mukaan, vaikka homma on jo päättymässä, heittelijöiden mielenkiinto kohdistuu muualle. Hanska heitetään minulle. Olen juuri roskasäiliön vieressä joten avaan kannen, laitan hanskan sinne ja koska sen omistaja on saman tien paikalla, hän poimii sen kannen alta ja koko touhu on ohi. Se siitä, niinhän. Tapaus jota ei kukaan muista enää 27 vuoden kuluttua, ei tietenkään, paitsi sitten kello soi ja palaamme käsityöluokkaan.
Opettaja näyttää sinisessä verstastakissaan yhtä synkältä kuin aina. "Tulepas käymään tuolla", hän sanoo minulle ja nyökkää luokan toisen oven suuntaan, sinne joka vie ikkunattomaan käytävään, jonka varrella on erilaisia varastohuoneita ja ovi pommisuojaan. Menen perässä enkä tässä vaiheessa ymmärrä ollenkaan mistä on kyse. Opettaja avaa puuvaraston oven, menen sinne, hän sulkee sen perässään ja saartaa minut nurkkaan. Hänen toinen kulmakarvansa nykii, sen muistan edelleen selvästi. Hän kumartuu ylleni, muuttuu punaiseksi ja alkaa huutaa niin sydänjuuriaan myöten raivostuneena että vaikka olen hänen nähnyt ennenkin suuttuvan, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hän kysyy olinko se minä joka laittoi toisen oppilaan hanskan roskikseen? En osaa vastata, ehkä en ehdikään, hän tuskin sitä odottaakaan.
"ANNA OLLA JUMALAUTA VIIMEINEN KERTA!"
En ole koskaan ennen kuullut opettajan kiroavan. En ole koskaan ennen nähnyt aikuisen käyttäytyvän sillä tavalla, niin pidäkkeettömän, hysteerisen, raivon vallassa. Huutoa jatkuu. Tiedän sen kuuluvan käsityöluokkaan, toivon että se kuuluisi kauemmas, ulos asti, jonkun muun aikuisen korviin. Pelkään että opettaja alkaa lyödä - hän on niin kontrollinsa menettänyt etten epäile hänen kykenevän siihen. Vasta vuosia myöhemmin, aikuisena, tajuan erään yksityiskohdan merkityksen: koko ajan huutaessaan varaston nurkkaan kyyristyneen pikkupojan yllä opettaja pitää toisessa kädessään puukapulaa, jota toisen käden hiekkapaperilla hioo. Hän on ottanut sen mukaansa pitääkseen käsillään tekemistä. Se estää häntä lyömästä.
Huuto jatkuu pitkään. Kun se loppuu, olen tahdottomaksi muserrettu. Jalkani eivät kunnolla kanna kun palaan takaisin puutyöluokkaan. Käteni tärisevät. En saa lopputunnin kuluessa aikaan mitään. Vasta aikuisena tajuan senkin, että kohtauksesta olisi pitänyt kertoa jollekin. Että opettaja, jonka me tiesimme aina olevan äkkipikainen, ei yksinkertaisesti sovellu työskentelemään lasten kanssa. Hän ei siedä lapsia. Mutta miten kaksitoistavuotias ymmärtäisi sellaisen. Opettaja suuttuu jos oppilas on tehnyt väärin. Ja laitoinhan minä sen hanskan roskiin tietysti. Ei kai niin saa tehdä.
4.5.16
Joulukuu 1988
Kulttuurintäyteinen elämäni jatkuu. Näytelmäpiiri jatkaa esiintymistään paikallisissa pikkujouluissa, minkä lisäksi teemme koulusta koko päivän retken Poriin teatteriin (katsomaan mitä, sitä en tule päiväkirjalle maininneeksi) ja varsinainen loppuhuipennus tapahtuu joulun jälkeen: paikallinen taideyhdistys tekee retken Tukholmaan kohuttuun ja kehuttuun Picasso-näyttelyyn ja me olemme koko perheen voimin mukana. Illalla Ruotsiin (Silja Line Svealla), päivä Tukholmassa, seuraavana iltana takaisin (Silja Line Wellamolla). Näyttelystä muistan vielä tänäänkin kaksi asiaa: sen miten rivoja Picasson vanhana tehtailemat pienikokoiset piirustukset olivat (joukko ruotsalaisia teinityttöjä ilmestyi selkäni taakse tirskumaan ja vasta silloin tajusin itsekin, että kuvat esittivät lähinnä sukupuolielimiä ja poistuin nopeasti) ja sen miten vihamielisesti meitä katsottiin kymmeniä metrejä pitkästä lippujonosta, kun joukkona marssimme sen ohi ja sisään museoon. Mutta ennakkoon lipun ostaneille ryhmille se oli ihan ohjeiden mukainen toiminta... Taidekokemuksen sijasta keskityn päiväkirjassani kuvailemaan enemmän sitä, millaisia kolikkopelejä laivalla on. Silti tämä näyttely on tärkeä ennen kaikkea kirjoittajanurallani, mistä lisää myöhemmin.
Kirjoittamisesta puheenollen, joulu tuo tullessaan paitsi läjän tietokonepelejä (10 Great Games II ja III -kokoelmat) ja Ryhmä-X:n tilauksenkin viimein, myös sähkökäyttöisen kirjoituskoneen, joka saa korvata sen melko antiikkisen mekaanisen laitteen, jolla olen tähän asti tekstiä takonut. Nimellisesti tämä Sharp-merkkinen hieno musta laite on koko perheen, mutta minä saan sen huoneeseeni ja ylpeänä sen paikalleen asetankin. Totisesti tällä laitteella kirjoittaminen käy älyttömästi nopeammin kuin sillä vanhalla tönköllä, ja jo jonkin aikaa telakalla ollut nuortenkirjanikin jatkuu tulevien kuukausien aikana monen kymmenen sivun verran. Kaupunkilaislähiön nuorten apaattinen notkuminen jatkuu. (Kirja on tarinaltaan outo ollakseen ala-asteikäisen kirjoittama - - - no on siinä muutamia takaa-ajokohtauksiakin sentään.)
Käyn hiihtämässä, koiran kanssa lenkkeilen melkein päivittäin ja eräänä iltapäivänä olen Petrillä käymässä: "Pelattiin Great Giana Sistersiä", kirjoitan, aavistamatta minkälaisen klassikon parissa olenkaan aikaa viettänyt. Vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuo peli on edelleen kaikkien aikojen top kympissäni, ja ehkä siitäkin vielä joskus lisää, tai ehkä ei - pelejä on paljon, liikaa keskityttäväksi yhteen. Tosin yhden merkkipaalun sentään saavutan kuun alussa: "Pelasin tänään Commandon läpi". Tämän päiväkirjassani mainitsen, syyslukukauden todistukseni arvosanoja en vaivaudu. Mutta koska tuon läpyskän viimein pari viikkoa sitten löysin, voin nyt paljastaa: keskiarvoni kuudennen luokan joululoman alkaessa on 8,1. Pelkkää seiskaa, kasia ja ysiä koko todistus, mutta minkä vuoksi musiikinnumero on noussut seiskasta kasiin sitten kevättodistuksen, on vaikea sanoa. Olen kai heläyttänyt laulukokeen tavanomaista ponnekkaammin.
Kirjoittamisesta puheenollen, joulu tuo tullessaan paitsi läjän tietokonepelejä (10 Great Games II ja III -kokoelmat) ja Ryhmä-X:n tilauksenkin viimein, myös sähkökäyttöisen kirjoituskoneen, joka saa korvata sen melko antiikkisen mekaanisen laitteen, jolla olen tähän asti tekstiä takonut. Nimellisesti tämä Sharp-merkkinen hieno musta laite on koko perheen, mutta minä saan sen huoneeseeni ja ylpeänä sen paikalleen asetankin. Totisesti tällä laitteella kirjoittaminen käy älyttömästi nopeammin kuin sillä vanhalla tönköllä, ja jo jonkin aikaa telakalla ollut nuortenkirjanikin jatkuu tulevien kuukausien aikana monen kymmenen sivun verran. Kaupunkilaislähiön nuorten apaattinen notkuminen jatkuu. (Kirja on tarinaltaan outo ollakseen ala-asteikäisen kirjoittama - - - no on siinä muutamia takaa-ajokohtauksiakin sentään.)
Käyn hiihtämässä, koiran kanssa lenkkeilen melkein päivittäin ja eräänä iltapäivänä olen Petrillä käymässä: "Pelattiin Great Giana Sistersiä", kirjoitan, aavistamatta minkälaisen klassikon parissa olenkaan aikaa viettänyt. Vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuo peli on edelleen kaikkien aikojen top kympissäni, ja ehkä siitäkin vielä joskus lisää, tai ehkä ei - pelejä on paljon, liikaa keskityttäväksi yhteen. Tosin yhden merkkipaalun sentään saavutan kuun alussa: "Pelasin tänään Commandon läpi". Tämän päiväkirjassani mainitsen, syyslukukauden todistukseni arvosanoja en vaivaudu. Mutta koska tuon läpyskän viimein pari viikkoa sitten löysin, voin nyt paljastaa: keskiarvoni kuudennen luokan joululoman alkaessa on 8,1. Pelkkää seiskaa, kasia ja ysiä koko todistus, mutta minkä vuoksi musiikinnumero on noussut seiskasta kasiin sitten kevättodistuksen, on vaikea sanoa. Olen kai heläyttänyt laulukokeen tavanomaista ponnekkaammin.
2.5.16
Marraskuu 1988
Loppuvuoden aktiviteetit alkavat näkyä arkipäivässä. Luokan pikkujouluissa saa esittää omaa ohjelmaa, joten kirjoitan sinne taas näytelmän. Mutta eihän se vielä riitä: Artsin kanssa käytämme iltapäiviä marraskuussa väsäten pikkujouluun myös sarjakuvatietokilpailun ja bingon. En tietenkään halua omia minulle kuulumatonta kunniaa, mutta jotenkin nuo haiskahtavat juuri allekirjoittaneen keksimiltä ajanvietteiltä. Olin sellainen touhuhiiri tuolloin - koko ajan oli tehtävä jotain. Parhaani yritin saadakseni milloin kenetkin juttuihini mukaan. Pikkujouluja on paikkakunnalla toki enempikin, ja koska minä ja Raisa olemme olleet syksyn ajan kansalaisopiston näytelmäpiirissä, on esiintymisiä tämän taholta tiedossa. Meidät on buukattu esiintymään ainakin kunnan työntekijöiden sekä yhden paikallisen urheiluseuran pippaloihin. Muistelen että näytelmän ideana on terapeutin sohvalla makaava miekkonen, joka käy läpi elämänsä traumoja, jotka sitten näyttelijöiden toimesta visualisoituvat kukin vuorollaan lavalle. Minä olen vampyyri, ja ainoa vuorosanani on karjaistu "Janoan verta!" tai siihen suuntaan... Kauhistunut terapeutti kaivaa taskustaan valkosipulin ja pinkaisen pakoon. Maskeeraukseni on kyllä raju, siitä on kuvakin olemassa mutten tähän hätään löytänyt.
Eikä kahta näytelmää kolmannetta. Myös koulun joulujuhlat lähestyvät (ne ovat yleensä aina syntymäpäivänäni, mikä tarkoittaa etten koskaan saa tilaisuutta viedä karkkia kouluun) ja koska niilläkin on tapana tuota esiintymistaidetta harjoittaa, antaa opettaja neljä näytelmää luettavaksi neljälle eri oppilaalle. Minä, Tomi, Kati ja Niina saamme kukin omamme, ja meidän kommenttiemme perusteella sitten valitaan teos, jota luokka alkaa harjoitella. Muistan tuon tilanteen, ja muistan jopa että se oli juuri minusta pitämätön luokanopettajamme, joka minut oli valinnut tämän luottamuksen arvoiseksi. Kummallista. Ehkä hän oli epälooginen opettaja, tai ehkä on asioita jotka ovat vuosien kuluessa sumenneet. Tai ehkä kaikki vain ei ole niin mustavalkoista, millaiseksi ihmismieli tuppaa asiat värjäämään. Oli miten oli, mainitsen tuon joulujuhlanäytelmän tasan yhden kerran päiväkirjassani, joten enää en tiedä kenen lukema näytelmä valittin, kuka siinä esiintyi ja niin edelleen. Enkä tuohon erityistehtäväänikään sen kummemmalla innolla suhtaudu. Se nyt on vähän kuin keskimääräistä kivempi läksy.
Kunnan hallitseva työnantaja on kemiantehdas, jonka hienouksiin on syksyyn 1988 asti kuulunut sellainenkin erikoisuus kuin henkilökunnan oma kirjasto. Nyt se on kuitenkin lakkautettu, ja hyllymetreittäin kirjoja jaetaan halukkaille. Konttorilla töissä oleva äitini kerää viitisenkymmentä teosta, jotka hänen kanssaan kiedomme viltteihin ja laitamme olohuoneen nurkkaan joulua odottamaan sillä välin kun isä ja Raisa ovat muualla. Kirjat ovat pääasiassa 40-60-luvulla painettuja romaaneja, mutta onpa siellä minulle yksi teos, jonka luen heti joulun jälkeen ja joka sytyttää näihin päiviin jatkuneen kiinnostuksen outoja kansoja ja muinaisia kulttuureja kohtaan: Thor Heyerdahlin Aku-aku. Hullun kiehtova kirja, joka yhä on hyllyssäni, vaikka juuri muita vuonna 1988 omistamiani kirjoja ei sieltä enää löydy. Saari täynnä alkuperältään tuntemattomia patsaita ja alkuasukkaita, jotka johdattelevat valkonaamoja pitkiin ahtaisiin aarreluoliin katsomaan hautakammioita. Sehän on omia tarinoita alati kehitteleville aivoilleni kuin bensaa liekkeihin. Jotain tuon kirjan Pääsiäissaaresta ja sen tunnelmasta löytyy varmaan kymmenistä vuosien aikana kirjoittamistani teksteistä.
Eikä kahta näytelmää kolmannetta. Myös koulun joulujuhlat lähestyvät (ne ovat yleensä aina syntymäpäivänäni, mikä tarkoittaa etten koskaan saa tilaisuutta viedä karkkia kouluun) ja koska niilläkin on tapana tuota esiintymistaidetta harjoittaa, antaa opettaja neljä näytelmää luettavaksi neljälle eri oppilaalle. Minä, Tomi, Kati ja Niina saamme kukin omamme, ja meidän kommenttiemme perusteella sitten valitaan teos, jota luokka alkaa harjoitella. Muistan tuon tilanteen, ja muistan jopa että se oli juuri minusta pitämätön luokanopettajamme, joka minut oli valinnut tämän luottamuksen arvoiseksi. Kummallista. Ehkä hän oli epälooginen opettaja, tai ehkä on asioita jotka ovat vuosien kuluessa sumenneet. Tai ehkä kaikki vain ei ole niin mustavalkoista, millaiseksi ihmismieli tuppaa asiat värjäämään. Oli miten oli, mainitsen tuon joulujuhlanäytelmän tasan yhden kerran päiväkirjassani, joten enää en tiedä kenen lukema näytelmä valittin, kuka siinä esiintyi ja niin edelleen. Enkä tuohon erityistehtäväänikään sen kummemmalla innolla suhtaudu. Se nyt on vähän kuin keskimääräistä kivempi läksy.
Kunnan hallitseva työnantaja on kemiantehdas, jonka hienouksiin on syksyyn 1988 asti kuulunut sellainenkin erikoisuus kuin henkilökunnan oma kirjasto. Nyt se on kuitenkin lakkautettu, ja hyllymetreittäin kirjoja jaetaan halukkaille. Konttorilla töissä oleva äitini kerää viitisenkymmentä teosta, jotka hänen kanssaan kiedomme viltteihin ja laitamme olohuoneen nurkkaan joulua odottamaan sillä välin kun isä ja Raisa ovat muualla. Kirjat ovat pääasiassa 40-60-luvulla painettuja romaaneja, mutta onpa siellä minulle yksi teos, jonka luen heti joulun jälkeen ja joka sytyttää näihin päiviin jatkuneen kiinnostuksen outoja kansoja ja muinaisia kulttuureja kohtaan: Thor Heyerdahlin Aku-aku. Hullun kiehtova kirja, joka yhä on hyllyssäni, vaikka juuri muita vuonna 1988 omistamiani kirjoja ei sieltä enää löydy. Saari täynnä alkuperältään tuntemattomia patsaita ja alkuasukkaita, jotka johdattelevat valkonaamoja pitkiin ahtaisiin aarreluoliin katsomaan hautakammioita. Sehän on omia tarinoita alati kehitteleville aivoilleni kuin bensaa liekkeihin. Jotain tuon kirjan Pääsiäissaaresta ja sen tunnelmasta löytyy varmaan kymmenistä vuosien aikana kirjoittamistani teksteistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)