80-luvulla pikkupaikkakunnan koulut eivät totisesti järjestäneet mitään ylimääräistä toimintaa. Ei ollut iltapäiväkerhoja, ei harrastusmahdollisuuksia koulun puolesta, ei ollut koulun lehteä tai muuta sellaista. Tähän sääntöön osui minun kouluvuosieni aikana tasan yksi poikkeus: ollessamme kuudennella luokalla englanninopettajamme järjesti torstaisin koulun jälkeen kokoontuvan englanninkielen harjoitteluun keskittyvän oppimisryhmän, jonne halukkaat kutosluokan oppilaat saivat vielä tunniksi jäädä. Tämän tunnin aikana tehtiin englanniksi kaikenlaista; käsiteltiin joitakin eksoottisia maita tai esiteltiin omia harrastuksia, muun muassa. Meillä oli myös Hollannissa ystäväluokka, jonka kanssa vaihdoimme vuoden aikana kirjeitä, joille teimme lehden ja joilta saimme mahtavan paketillisen hollantilaista salmiakkia - sitä parempaa laatua siis (on suomalainenkin salmiakki ihan ok, mutta hollantilainen pesee sillä lattioita). En tiedä kenen idea tuollainen opintoryhmä oli, ehkä englanninopettajamme, miehen joka oli myös koulun johtajaopettaja (käytännössä siis kuin rehtori, mutten tiedä miksi häntä ei rehtoriksi kutsuttu).
Tykkäsin tuosta torstaikokoontumisesta aivan suunnattomasti. Vaikka toiminta tapahtuikin meidän tavallisessa luokassa koulupäivän päätteeksi, oli tunnelma noilla tunneilla paljon normaalia koulunkäyntiä rennompi, ja yleensä vähän jäykkis johtajaopettajakin oli rento. Kanssakäynti perustui yleiseen keskusteluun eikä siihen että yksi kysyy ja muut viittaavat. Näille tunneille osallistuivat suurin osa luokan tytöistä sekä minä ja Tomi. Syystä tai toisesta joko tämä toiminta, tai se että minä ja Tomi osallistuimme siihen, ärsytti meidän varsinaista luokanopettajaamme suunnattomasti. Muistanette hänet, tuon harmaantuvan miehen pienissä puolipallolaseissaan. Hän otti jo syksyn torstaiden aikana tavaksi todeta merkitsevästi painottaen että "Niin, tänäänhän on taas se tyttöjen englanninkerho." Aina toisinaan joku luokan tytöistä korjasi opettajaa kiukkuisesti. "On Tomi ja Tuomokin siellä!" Tähän opettajamme reagoi hyväksi havaitulla tavallaan: hän selaili pöytänsä papereita ja näytteli ettei kuullut. Tätä jatkui koko vuoden ja millään muulla tavoin luokanopettajamme ei tätä lukujärjestyksen ulkopuolista toimintaa koskaan kommentoinut.
En ymmärtänyt syitä opettajan käytökseen, mutta sen sentään tajusin että hänen nimenomainen tarkoituksensa oli nolata minut ja Tomi. Onneksi meidän torstaikokoontumisemme olivat liian mukavia että olisin alkanut niitä hävetä. Ei olisi tullut mieleenkään jättää niitä välistä, ja ylipäätään olin tässä vaiheessa jo oppinut sen, että opettaja ei minusta pitänyt. Muistanpa tältä syksyltä myös sen kuvaamataidontunnin, jolla piirsimme syys-lokakuussa järjestettyihin Soulin olympialaisiin iskevän mainosjulisteen. Omaan teokseeni hahmottelin mustia tikku-ukkoja harrastamassa kaikkia mahdollisia lajeja, mutta uppouduin niiden nyhertämiseen niin pitkäksi aikaa, että aika oli loppua kesken. Kun opettaja ilmoitti tunnin pian päättyvän, nappasin sinisen väriliidun, jolla hinkkasin julisteelle taustavärin sillä seurauksella, että tikkuihmiset katosivat enimmäkseen näkyvistä. No, toisinaan työt nyt vain epäonnistuivat, se oli kuvistuntien ikävä fakta. Muistapa opettaja onneksi sentään nostaa tämän työni luokan edessä korkealle kaikkien nähtäväksi ja nauraa sen värimaailmalle. Tuollaisen hän kyllä osasi.
Muistanpa kyllä yhden onnistuneenkin kuvistyön kutosluokalta. Vesivärimaalaustunnilla hahmottelin koulumatkalla kohtaamani näyn: kuusenkävyn joka kellui syvässä vesilammikossa pystyasennossa. Lammikosta heijastuivat pilvet. Löysin tuon työn jokunen vuosi sitten vanhempieni luota ja melkein järkytyin sitä miten hieno se oli. En ole mitään edes etäisesti yhtä kaunista saanut aikaan sen koommin. Kuvataiteellinen huippuhetkeni oli siis 11-vuotiaana. Saavutus sekin.
28.4.16
27.4.16
Syyskuu 1988
Tervehenkiset ulkoiluharrastukset uhkaavat tässäkin kuussa terminoida hyvin alkaneen nörttiyteni, kun vietän tietokoneen ja sarjakuvien sijasta suuren osan ajasta joko metsässä tai urheilukentällä. Viimemainittu totisesti tulee syksyn kuluessa tutuksi, kun koulusta kentälle tehtyjen käyntien lisäksi otan tavaksi pyöräillä paikan päälle Artsin kanssa vielä monesti iltapäivisinkin. Hyppäämme korkeutta, työnnämme kuulaa ja sen sellaista. Kentän kunnossapidosta vastaa kiukkuinen ikäloppu mies nimeltä Ilmari, joka kyllä pikkuisen pelottaa ja joka käy meillekin karjumassa erään kerran kun kohtelemme korkeushyppytelinettä hänen mielestään väärin. Illanvietto urheilukentällä on kuitenkin sen verran mukavaa, että siedämme Ilmarin. Suuri metsän reunustama juoksurata, kulahtaneen katsomon puiset penkit, joista sateisina päivinä kohoaa lievä lahon tuoksu. Ja kaksi kuudesluokkalaista siellä keskenään harrastamassa yleisurheilua kuin konsanaan kovemmatkin atleetit. Paikka on tunnelmallinen.
Ja niin on tietysti metsäkin, jossa liikun syksyn tullen enemmänkin Raunon kanssa. Serkkupoika on minua kolme vuotta nuorempi, mutta erähommissa olemme jokseenkin samankykyiset; Rauno on riuska kaveri ja etenee ryteikössä metsämiehen elkein. Teemme majaa mummulan takametsiin, suunnittelemme eräretkeä Lammijärven suuntaan ja noin ylipäätään tarvomme ristiin rastiin soisia taipaleita jossain mummulan ja Raunon kotitalon välillä. Kerran Rauno käy meilläkin, pelaamme tietokoneella ja saan todeta hänen kuuluvaan kerrassaan vieraaseen lajiin: suurin piirtein ikäiseni pojankloppi, joka ei oikeastaan ole erityisen kiinnostunut tietokoneista. Pelaamisemme jäävät vissiin yhteen kertaan. Rauno on kotonaan ulkona. Muutamia vuosia myöhemmin myyn hänelle autotallin nurkkaan jääneen moponi tonnilla. Mutta palataan siihen sitten aikanaan.
Syyskuussa teemme koulusta retken postikonttoriin. Meitä kierrätetään takahuoneissa ja postilokeroiden luona, saamme mehua ja keksejä aavistamatta lainkaan, että vajaat kymmenen vuotta myöhemmin sama posti esiintyy Poliisi-TV:ssä kun se kemiantehtaan palkkapäivänä (= posti täynnä käteistä) ryöstetään aseellisesti. Keikka on ammattimainen ja hyvin suunniteltu. Yksi epäillyistä on viettänyt aikaa ennen ryöstöä samassa rakennuksessa sijaitsevassa pääkirjastossa, jossa minäkin olen ollut tuona aamuna töissä. Poliisi vie kirjaston puhelinluettelon etsiäkseen siitä sormenjälkiä, mikä mielestämme haiskahtaa hivenen epätoivoiselta. Tekijät saavat helvetinmoisen saaliin, eikä juttua selvitetä koskaan. Mutta vuonna 1988 posti on siis mitä leppoisin paikka. Hullu on ajatuskin, että joku siellä aseen kanssa heiluisi, meidän kultapossupankissamme.
Ja niin on tietysti metsäkin, jossa liikun syksyn tullen enemmänkin Raunon kanssa. Serkkupoika on minua kolme vuotta nuorempi, mutta erähommissa olemme jokseenkin samankykyiset; Rauno on riuska kaveri ja etenee ryteikössä metsämiehen elkein. Teemme majaa mummulan takametsiin, suunnittelemme eräretkeä Lammijärven suuntaan ja noin ylipäätään tarvomme ristiin rastiin soisia taipaleita jossain mummulan ja Raunon kotitalon välillä. Kerran Rauno käy meilläkin, pelaamme tietokoneella ja saan todeta hänen kuuluvaan kerrassaan vieraaseen lajiin: suurin piirtein ikäiseni pojankloppi, joka ei oikeastaan ole erityisen kiinnostunut tietokoneista. Pelaamisemme jäävät vissiin yhteen kertaan. Rauno on kotonaan ulkona. Muutamia vuosia myöhemmin myyn hänelle autotallin nurkkaan jääneen moponi tonnilla. Mutta palataan siihen sitten aikanaan.
Syyskuussa teemme koulusta retken postikonttoriin. Meitä kierrätetään takahuoneissa ja postilokeroiden luona, saamme mehua ja keksejä aavistamatta lainkaan, että vajaat kymmenen vuotta myöhemmin sama posti esiintyy Poliisi-TV:ssä kun se kemiantehtaan palkkapäivänä (= posti täynnä käteistä) ryöstetään aseellisesti. Keikka on ammattimainen ja hyvin suunniteltu. Yksi epäillyistä on viettänyt aikaa ennen ryöstöä samassa rakennuksessa sijaitsevassa pääkirjastossa, jossa minäkin olen ollut tuona aamuna töissä. Poliisi vie kirjaston puhelinluettelon etsiäkseen siitä sormenjälkiä, mikä mielestämme haiskahtaa hivenen epätoivoiselta. Tekijät saavat helvetinmoisen saaliin, eikä juttua selvitetä koskaan. Mutta vuonna 1988 posti on siis mitä leppoisin paikka. Hullu on ajatuskin, että joku siellä aseen kanssa heiluisi, meidän kultapossupankissamme.
21.4.16
Elokuu 1988
Kuudes luokka alkaa, opettajanamme pysyy sama räjähdysaltis ja outoja puhuva mies kuin vitosellakin, luokkahuoneemme on edelleen koulun ylin ja perimmäisin. Helteet ovat sopivasti vaihtuneet sateisiin, mikä ei estä sitä, että ramppaan jatkuvasti metsässä: viikonloppuisin käymme jo tässä vaiheessa poimimassa sieniä, mikä on lempipuuhaani osittain siksi että tunnen sienet, osittain siksi, että Lupsin kanssa rämpiminen ryteiköissä on oikeasti hauskaa. Metsässä päästämme sen usein vapaaksi hihnasta, mistä Lupsi tykkää suuresti. Saattaa kulua puolikin tuntia ettei koiraa näy eikä kuulu, mutta jostain se sitten taas tulla tuhistaa paikalle. Kerran saapui tällaiselta retkeltään kaulaa myöten vettä tippuvana; mihin lie suonsilmäkkeeseen pudonnut, ainakaan läheltä emme mitään lamparettakaan löytäneet. Ja koulustakin tehdään heti ensimmäisellä viikolla metsäretki. Kesäloman loppuminen ei oikeastaan tunnu erityisen kurjalta. Kavereita näkee nyt enemmän, koulussa tehdään kaikenlaista poikkeavaa (liikuntatunneilla pyöräillään säännönmukaisesti urheilukentälle) ja olen viemässä tietokoneharrastuksenikin aivan uudelle taholle, kun toiveeni mukaisesti minulle hankitaan konekieliopas. Mielessäni on hurjia suunnitelmia peleistä joita koodaan. Yhden illan mittainen oppaaseen tutustuminen riittää kertomaan ettei ohjelmointi ole minua varten. Opas kätkeytyy kirjahyllyyn eikä sieltä enää esiin nouse.
Eikä pitkälle etene toinenkaan tässä syyskesällä alkamani toimi: olen käynyt silloin tällöin Raisan seurana paikallisella hevostallilla ottamassa tuntumaa ratsastukseen. Tästä kehittyy puolisäännöllinen tapahtuma, mutta kuitenkin siten, etten missään vaiheessa koe varsinaisesti harrastavani hevosia. Kunhan käyn tallilla. Vuoden verran tuota kestää, ehkä kerran kuussa keskimäärin, mutta sitten hiipuu mielenkiinto niin Raisalta kuin minultakin, tai ehkä vain aika loppuu, toinen meistä kun harrastaa aktiivisesti kaikenlaista muutakin. Ei allekirjoittanut, joskin on yksi uusi "kerran viikossa"-juttu vielä, joka sekin näin syksyllä alkaa: kansalaisopiston näytelmäpiiri. Tätä muistelmaepistolaani kirjoittaessa olen suorastaan häkeltynyt siitä kulttuurin määrästä, joten olen jo yksitoistavuotiaana harrastanut: olen maalannut, tanssinut, kirjoittanut, valokuvannut, kaitafilmannut ja totta kai olen koulun juhlissa näytellytkin jo vaikka kuinka, mutta nyt saan sitten siihenkin ihan puoliammattimaista opetusta paikallisen kesäteatterin puuhanaiselta. Kuulostaa joka tapauksessa siltä kuin olisin varsinaisessa kulttuurikodissa elänyt, mutta kyllä me olimme sitä samaa keskiluokkaista kansanmassaa kuin tuollaisen maalaiskunnan muukin väestö. No oli meillä vissiin vähän enemmän kirjoja kuin kodeissa keskimäärin - joskus 90-luvulla muistan yrittäneeni laskea kotoa löytyviä niteitä, mutta parintuhannen kohdalla laskut sekosivat ja projekti jäi kesken. Näytelmäpiiriin siis, ja Raisa on sielläkin mukana - muut ovat meitä vuoden tai pari vanhempia, mikä tarkoittaa että enimmäkseen yläasteikäisiä ja eri puolelta kuntaakin, emmekä tunne sieltä ketään. On koko syksyn ajan vähän ulkopuolinen olo, mutta ihan kivaa siellä silti on.
Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä saamme taas puhelun. Mummu, äidin äiti, on halvauksen seurauksena sairaalassa, mutta tajuissaan, ja olosuhteisiin nähden voimissaankin. Totta kai ensimmäinen tunne on pelko: se mitä viime syksynä tapahtui on kaikkien muistissa. Mutta mummu on yhtä sitkeä kuin aina. Vaikka koko oikea puoli on halvaantunut, hän säilyttää huumorinsa, elämänvoimansa ja optimisminsa. Tuntuu lohdulliselta että hän on sellaisena sairaalaympäristössä: aivan samoin kuin papasta tiesi joulukuussa ettei hän sairaalasängystä enää nousisi, tietää mummusta että hänellä on vielä paljon päiviä jäljellä. Omaan mökkiinsä hän ei voi enää palata, joten vanhainkodit kutsuvat, muistelen että ensin mummu oli jonkin aikaa Huittisissa ennen kuin sai oman kunnan puolelta paikan, mutta kuntoutustoimet alkavat kyllä välittömästi. Ei tainnut kulua kauaakaan, kun aluksi velttona riippunut oikea käsi otti jo esineistä kiinni, muutaman kuukauden kuluttua mummu värkkää taas käsitöitä liukuhihnalta. Kulkeminen on vaikeampaa, mutta tuen kanssa sekin sujuu. Ja ne jutut ja se nauru. Minä vasta tässä vanhainkotivaiheessa oikeastaan kunnolla tutustun mummuun: aiemmin on ollut kaikki mummulan metsät ja suulit, kaikki serkut ja muut sukulaiset, mummu on ollut vain taustahahmo kaikelle. Tästä elokuusta 1988 alkavien vanhainkotivuosien aikana - jolloin hän aina silloin tällöin palaa vielä joidenkin lastensa kanssa viikonloppulomille kotiin - vasta kunnolla keskustelen hänen kanssaan. Ja mummulla riittää juttua. Järki on terävä, mikä toisaalta häntä hiukan harmittaa: vanhainkodin henkilökuntakin meille uskoutuu, että mummu on hiukan pahoillaan kun on koko kodin ainoa asukas, jolla ei ole pää vielä pehmennyt. Mutta onpa toisaalta niillä hoitajillakin joku jonkun kanssa jutella.
Eikä pitkälle etene toinenkaan tässä syyskesällä alkamani toimi: olen käynyt silloin tällöin Raisan seurana paikallisella hevostallilla ottamassa tuntumaa ratsastukseen. Tästä kehittyy puolisäännöllinen tapahtuma, mutta kuitenkin siten, etten missään vaiheessa koe varsinaisesti harrastavani hevosia. Kunhan käyn tallilla. Vuoden verran tuota kestää, ehkä kerran kuussa keskimäärin, mutta sitten hiipuu mielenkiinto niin Raisalta kuin minultakin, tai ehkä vain aika loppuu, toinen meistä kun harrastaa aktiivisesti kaikenlaista muutakin. Ei allekirjoittanut, joskin on yksi uusi "kerran viikossa"-juttu vielä, joka sekin näin syksyllä alkaa: kansalaisopiston näytelmäpiiri. Tätä muistelmaepistolaani kirjoittaessa olen suorastaan häkeltynyt siitä kulttuurin määrästä, joten olen jo yksitoistavuotiaana harrastanut: olen maalannut, tanssinut, kirjoittanut, valokuvannut, kaitafilmannut ja totta kai olen koulun juhlissa näytellytkin jo vaikka kuinka, mutta nyt saan sitten siihenkin ihan puoliammattimaista opetusta paikallisen kesäteatterin puuhanaiselta. Kuulostaa joka tapauksessa siltä kuin olisin varsinaisessa kulttuurikodissa elänyt, mutta kyllä me olimme sitä samaa keskiluokkaista kansanmassaa kuin tuollaisen maalaiskunnan muukin väestö. No oli meillä vissiin vähän enemmän kirjoja kuin kodeissa keskimäärin - joskus 90-luvulla muistan yrittäneeni laskea kotoa löytyviä niteitä, mutta parintuhannen kohdalla laskut sekosivat ja projekti jäi kesken. Näytelmäpiiriin siis, ja Raisa on sielläkin mukana - muut ovat meitä vuoden tai pari vanhempia, mikä tarkoittaa että enimmäkseen yläasteikäisiä ja eri puolelta kuntaakin, emmekä tunne sieltä ketään. On koko syksyn ajan vähän ulkopuolinen olo, mutta ihan kivaa siellä silti on.
Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä saamme taas puhelun. Mummu, äidin äiti, on halvauksen seurauksena sairaalassa, mutta tajuissaan, ja olosuhteisiin nähden voimissaankin. Totta kai ensimmäinen tunne on pelko: se mitä viime syksynä tapahtui on kaikkien muistissa. Mutta mummu on yhtä sitkeä kuin aina. Vaikka koko oikea puoli on halvaantunut, hän säilyttää huumorinsa, elämänvoimansa ja optimisminsa. Tuntuu lohdulliselta että hän on sellaisena sairaalaympäristössä: aivan samoin kuin papasta tiesi joulukuussa ettei hän sairaalasängystä enää nousisi, tietää mummusta että hänellä on vielä paljon päiviä jäljellä. Omaan mökkiinsä hän ei voi enää palata, joten vanhainkodit kutsuvat, muistelen että ensin mummu oli jonkin aikaa Huittisissa ennen kuin sai oman kunnan puolelta paikan, mutta kuntoutustoimet alkavat kyllä välittömästi. Ei tainnut kulua kauaakaan, kun aluksi velttona riippunut oikea käsi otti jo esineistä kiinni, muutaman kuukauden kuluttua mummu värkkää taas käsitöitä liukuhihnalta. Kulkeminen on vaikeampaa, mutta tuen kanssa sekin sujuu. Ja ne jutut ja se nauru. Minä vasta tässä vanhainkotivaiheessa oikeastaan kunnolla tutustun mummuun: aiemmin on ollut kaikki mummulan metsät ja suulit, kaikki serkut ja muut sukulaiset, mummu on ollut vain taustahahmo kaikelle. Tästä elokuusta 1988 alkavien vanhainkotivuosien aikana - jolloin hän aina silloin tällöin palaa vielä joidenkin lastensa kanssa viikonloppulomille kotiin - vasta kunnolla keskustelen hänen kanssaan. Ja mummulla riittää juttua. Järki on terävä, mikä toisaalta häntä hiukan harmittaa: vanhainkodin henkilökuntakin meille uskoutuu, että mummu on hiukan pahoillaan kun on koko kodin ainoa asukas, jolla ei ole pää vielä pehmennyt. Mutta onpa toisaalta niillä hoitajillakin joku jonkun kanssa jutella.
20.4.16
Heinäkuu 1988
Heinäkuu 1988 on elämäntarinaprojektini toistaiseksi mustin aukko. Päiväkirja on kesäksi jäänyt huomiotta eikä valokuviakaan arkistoistani löydy. Mitä tuolloin tapahtui? Kävimmekö lomamatkalla? Olinko Isojoella taas viikon, vai oliko Joonas meillä? Oliko helteistä vai sateista, piirsinkö sarjakuvia, vietinkö päivät kuusnelosen äärellä? Varmaan kaikkea tätä. Tekisi ehkä mieli ajatella että kun olen kuitenkin jo yksitoista ja puoli, ovat kesät siirtymässä kohti uudenlaisia ajanvietteitä. Mutta eipä niin taida oikeastaan olla. Ollaan kuitenkin maalla, jossa kuviot pysyvät pitkälti samoina. Vanhemmat ovat töissä, minä ja Raisa vietetään päivät kotona. Tehdään Lupsin kanssa pitkiä lenkkejä, varmaan jotain kavereita pyörii nurkissa. Talomme on alueella, joka muutettiin pellosta asuinkäyttöön 80-luvun alussa, ja samanlaisia matalia tiilitaloja on horisontista toiseen, ja melkein jokaisessa asuu joku kouluikäinen. 2000-luvulla samat talot ovat täynnä eläkeläisiä, mutta niin on suuri osa koko kunnasta. Koululuokat ovat aika lailla pienempiä kuin silloin.
Kuluneen vuoden aikana olen uponnut totaalisesti Marvelin sarjakuvien maailmaan, ja luulen että muu lukemiseni on näillä main alkanut jo selvästi hiipua. Kirjaston nuortenkirjahyllyistä on luettu läpi kaikki kiinnostava (kaikki 3 etsivää -kirjat ja Blytonin Viisikot ja Seikkailujen-sarja ainakin), mutta harppausta aikuisten osastolle ei vielä tapahdu. Se on suuri henkinen askel, jota en ole vielä valmis ottamaan - tietokirjahyllyt ovat kyllä käyneet tutuiksi, erityisesti luonto- ja taidekirjat (ja pienemmässä määrin myös tekniikka), mutta se osastoista suurin, aikuisten romaanit, on jotenkin uhkaavan oloinen. Tuntuu että siellä ei kuulu olla. Jonkin verran lainaan sarjakuvia kirjastostakin, ja ne ovat tätä tuttua perushuttua: Asterix ja Lucky Luke ovat suosikkeja, Tintti käy paremman puutteessa (mutta on silti tylsä) ja aina joskus tarttuu mukaan sellaisia yllättäjiä kuin Umpah-pah ja Yakari. Ja Disney-sarjakuvaa tietysti, tuota sarjakuvan ruisleipää, kulutan edelleen, mutta suhde siihen on kiihkoton. Ylipäätään on sarjakuvaa ja sarjakuvaa. Marvel on omassa maailmassaan, Marvel on merkittävää. Muu on tavallista ja tavallinen on tylsää, ja ehkä tässä näkyy se jokin mikä lapsesta on kasvamassa esiin: tarve löytää oma yksityinen juttunsa. Moni löytää sen varhemmin, moni paljon myöhemmin, pian nelikymppisenä en ole varma olenko itse sitä vieläkään löytänyt, mikä on oikeastaan ainoa syy tällekin blogieepokselle. Vaikka olen monesti oman elämäni merkitystä nimenomaan kirjoittamalla yrittänyt löytää, se silti luistaa otteesta kuin kvanttisaippua. Olen luvanut itselleni etten tee tätä enää. Mutta taas sitä mennään. Elämäkerta kiellon päälle.
On kyllä sellainenkin muistikuva, että jonain kesänä kävimme perheen voimin autoretkellä jossain Vaasan suunnalla. Ehkä tämä oli se kesä. Ehkä kertookin nimenomaan Vaasan seudusta jotain se että muistikuvat ovat kuihtuneet kaikki.
Kuluneen vuoden aikana olen uponnut totaalisesti Marvelin sarjakuvien maailmaan, ja luulen että muu lukemiseni on näillä main alkanut jo selvästi hiipua. Kirjaston nuortenkirjahyllyistä on luettu läpi kaikki kiinnostava (kaikki 3 etsivää -kirjat ja Blytonin Viisikot ja Seikkailujen-sarja ainakin), mutta harppausta aikuisten osastolle ei vielä tapahdu. Se on suuri henkinen askel, jota en ole vielä valmis ottamaan - tietokirjahyllyt ovat kyllä käyneet tutuiksi, erityisesti luonto- ja taidekirjat (ja pienemmässä määrin myös tekniikka), mutta se osastoista suurin, aikuisten romaanit, on jotenkin uhkaavan oloinen. Tuntuu että siellä ei kuulu olla. Jonkin verran lainaan sarjakuvia kirjastostakin, ja ne ovat tätä tuttua perushuttua: Asterix ja Lucky Luke ovat suosikkeja, Tintti käy paremman puutteessa (mutta on silti tylsä) ja aina joskus tarttuu mukaan sellaisia yllättäjiä kuin Umpah-pah ja Yakari. Ja Disney-sarjakuvaa tietysti, tuota sarjakuvan ruisleipää, kulutan edelleen, mutta suhde siihen on kiihkoton. Ylipäätään on sarjakuvaa ja sarjakuvaa. Marvel on omassa maailmassaan, Marvel on merkittävää. Muu on tavallista ja tavallinen on tylsää, ja ehkä tässä näkyy se jokin mikä lapsesta on kasvamassa esiin: tarve löytää oma yksityinen juttunsa. Moni löytää sen varhemmin, moni paljon myöhemmin, pian nelikymppisenä en ole varma olenko itse sitä vieläkään löytänyt, mikä on oikeastaan ainoa syy tällekin blogieepokselle. Vaikka olen monesti oman elämäni merkitystä nimenomaan kirjoittamalla yrittänyt löytää, se silti luistaa otteesta kuin kvanttisaippua. Olen luvanut itselleni etten tee tätä enää. Mutta taas sitä mennään. Elämäkerta kiellon päälle.
On kyllä sellainenkin muistikuva, että jonain kesänä kävimme perheen voimin autoretkellä jossain Vaasan suunnalla. Ehkä tämä oli se kesä. Ehkä kertookin nimenomaan Vaasan seudusta jotain se että muistikuvat ovat kuihtuneet kaikki.
17.4.16
Kesäkuu 1988
Ökyisellä 80-luvulla vietetyssä lapsuudessa on se hyvä puoli, että ei tarvinnut vaipua ainakaan tekemisen puutteessa apatiaan. Esimerkkinä nyt vaikka kesä 1988: koulun päättäjäiset toukokuun viimeisenä päivänä, ja heti seuraavana aamuna kunnan järjestämä päiväretki Särkänniemeen, jonne minä ja Raisa lähdemme, ja Artsikin on mukana. Käyn päivän aikana kaikissa suosikkilaitteissa: Painekattilassa, Music Boxissa, Zik-Zakissa ja Metkulassa, muiden muassa. Toukokuun helteiset kelit ovat tosin vaihtuneet tavanomaisen kesäkuiseen tihkusateeseen, muitta väliäkös tuolla, menee vaan jonoissa vähemmän aikaa. Muitakin retkiä muistan kunnan nuorisotoimen noina vuosina järjestäneen. Ainakin Hellaksen karkkitehtaalla olin kerran Turussa (ilmaisia näytteitä sai säkillisen) ja vähän isommat lähtivät Åreen joka hiihtolomalla. Niistä retkistä sain sitten yläasteikäisenä kuulla tarinoita, joiden epäilin kyllä enimmäkseen olevan juuri tarinoita; itse en laskettelulomille koskaan lähtenyt.
Nyt kun nuo päättäjäiset tulin maininneeksi, niin todettakoon, että olin jälleen kerran framilla siellä. Se oli vielä noihin aikoihin pyrkimykseni - olla esillä kaikkialla. Kirjoittamistani näytelmistä olen jo maininnutkin, joskin näissä juhlallisemmissa tilaisuuksissa taisivat esitykset useammin olla jostain kirjoista poimittuja teoksia. Eivät tosin aina, joten viidennen luokan kevätjuhlanäytelmän nimi ja kirjoittaja jäävät hämärän peittoon: sen vain päiväkirjaani totean, että minä ja Olli olemme pääosassa. Kuka vielä muistaisi mitä esitimme? Ehkei kukaan. Se on tavallaan aika surullista.
Sateisen kesäkuun alussa äiti ja Raisa ovat viikon taideleirillä ja minä ajelehdin Artsin ja Mikon kanssa naapurustossa. "Olimme santikalla ja heittelimme junanvaunuja kivillä". Sellaista normaalia maalaistenavien ajanvietettä siis. Mainitsen myös että pelasimme porukalla purkkia, mikä kuulostaa jotenkin, hm, ankealta. Ehkä meillä oli aika tylsää. Onneksi Artsi ostaa vuorostaan pelejä Triosoftilta, ja kuten meillä (outona) tapana on, heti melkein ensimmäisenä päivänä lainaamme uuden hankinnan kaverille, joten Firefly on yksi kesän hittipeleistäni. Obskuuri avaruusräiskintä joka ei ole jäänyt kuusnelospelien historiankirjoihin siten kuin vaikkapa Wizball tai Turrican, mutta joka on surrealistisine ideoineen ja rokkaavine musiikkeineen yksi omia suosikkejani. Loppuvuodesta tekaisen siinä hulppean highscoren, jonka lähetän MikroBitin Peliluolaan. Ja sielläpä nimeni sitten koreilee Mestarien marmoritaululla. Muistan tuloksenkin yhä: 1611000 pistettä. Artsi ei koskaan yltänyt samaan, mistä häntä loputtomasti härnäsin. (tosin hän oli ylivoimainen ainakin Fist 2:ssa)
Edellisvuoden kesään asti mummulat ovat kuuluneet oleellisesti lomanviettoon, mutta kummankin isoisän poismeno loppuvuodesta 1987 muutti kuviot. Isän äiti ei enää muuta maalle talviasunnoltaan Vammalasta, joten toinen mummuloista on kokonaan tyhjillään. Äidin äiti asuu, kuten jo aiemmin totesin, melko entisen mallin mukaan pienessä talossaan, mutta kevään aikana hänen lapsensa ovat päättäneet helpottaa mummun oloa: taloon on vedetty vesijohdot ja rakennettu sisävessa ja sauna. En muista enää remontin yksityiskohtia, mutta on sen täytynyt olla aikamoinen ruljanssi, kun putket ja viemärit on pitänyt tontille tehdä, eikä lähinkään naapuri ole ihan vieressä. Kauppa-auto sentään taitaa mummun ohi vielä kesäisin ajella, mikä näin 2000-luvun näkökulmasta on asioista absurdein: ei kunnan keskustaan ja pariin kolmeen ruokakakauppaan ole mummulasta kuin hädin tuskin kaksi kilometriä. Mutta sellaista oli 80-luvulla vielä. Pari kertaa mekin siinä kauppa-autossa kävimme jätskit ostamassa. Kun kerran vierestä ajeli.
Nyt kun nuo päättäjäiset tulin maininneeksi, niin todettakoon, että olin jälleen kerran framilla siellä. Se oli vielä noihin aikoihin pyrkimykseni - olla esillä kaikkialla. Kirjoittamistani näytelmistä olen jo maininnutkin, joskin näissä juhlallisemmissa tilaisuuksissa taisivat esitykset useammin olla jostain kirjoista poimittuja teoksia. Eivät tosin aina, joten viidennen luokan kevätjuhlanäytelmän nimi ja kirjoittaja jäävät hämärän peittoon: sen vain päiväkirjaani totean, että minä ja Olli olemme pääosassa. Kuka vielä muistaisi mitä esitimme? Ehkei kukaan. Se on tavallaan aika surullista.
Sateisen kesäkuun alussa äiti ja Raisa ovat viikon taideleirillä ja minä ajelehdin Artsin ja Mikon kanssa naapurustossa. "Olimme santikalla ja heittelimme junanvaunuja kivillä". Sellaista normaalia maalaistenavien ajanvietettä siis. Mainitsen myös että pelasimme porukalla purkkia, mikä kuulostaa jotenkin, hm, ankealta. Ehkä meillä oli aika tylsää. Onneksi Artsi ostaa vuorostaan pelejä Triosoftilta, ja kuten meillä (outona) tapana on, heti melkein ensimmäisenä päivänä lainaamme uuden hankinnan kaverille, joten Firefly on yksi kesän hittipeleistäni. Obskuuri avaruusräiskintä joka ei ole jäänyt kuusnelospelien historiankirjoihin siten kuin vaikkapa Wizball tai Turrican, mutta joka on surrealistisine ideoineen ja rokkaavine musiikkeineen yksi omia suosikkejani. Loppuvuodesta tekaisen siinä hulppean highscoren, jonka lähetän MikroBitin Peliluolaan. Ja sielläpä nimeni sitten koreilee Mestarien marmoritaululla. Muistan tuloksenkin yhä: 1611000 pistettä. Artsi ei koskaan yltänyt samaan, mistä häntä loputtomasti härnäsin. (tosin hän oli ylivoimainen ainakin Fist 2:ssa)
Edellisvuoden kesään asti mummulat ovat kuuluneet oleellisesti lomanviettoon, mutta kummankin isoisän poismeno loppuvuodesta 1987 muutti kuviot. Isän äiti ei enää muuta maalle talviasunnoltaan Vammalasta, joten toinen mummuloista on kokonaan tyhjillään. Äidin äiti asuu, kuten jo aiemmin totesin, melko entisen mallin mukaan pienessä talossaan, mutta kevään aikana hänen lapsensa ovat päättäneet helpottaa mummun oloa: taloon on vedetty vesijohdot ja rakennettu sisävessa ja sauna. En muista enää remontin yksityiskohtia, mutta on sen täytynyt olla aikamoinen ruljanssi, kun putket ja viemärit on pitänyt tontille tehdä, eikä lähinkään naapuri ole ihan vieressä. Kauppa-auto sentään taitaa mummun ohi vielä kesäisin ajella, mikä näin 2000-luvun näkökulmasta on asioista absurdein: ei kunnan keskustaan ja pariin kolmeen ruokakakauppaan ole mummulasta kuin hädin tuskin kaksi kilometriä. Mutta sellaista oli 80-luvulla vielä. Pari kertaa mekin siinä kauppa-autossa kävimme jätskit ostamassa. Kun kerran vierestä ajeli.
13.4.16
Toukokuu 1988
Kevät on lämmin ja koulupäivät kuluvat enenevästi ulkona. Luokka käy pyöräretkellä tutustumassa kirkkoon ja yhden iltapäivän kuun puolivälissä vietämme jokirannassa piirtäen voimalaitosmaisemaa. Päiväkirjan mukaan lämpö nousi 30 asteeseen tuolloin, ja "melkein kaikki ottivat paidan pois." Hyvien säiden vuoksi myös mm. musiikintunteja vietetään ulkona pesistä pelaten, syynä todennäköisesti se, että luokanopettajamme on tarmokas liikuntaihminen ja vuoden aikana on käynyt selväksi musiikin olevan hänelle oppiaineista vastenmielisin. Ne kulkevat koko viidennen ja kuudennen luokan saman kaavan mukaan: otetaan musiikinkirjat esiin. Opettaja kysyy mitä lauletaan. Joku pojista viittaa ja sanoo että Lätkälaulu. Sitten kaikki kääntävät jo tutuksi käyneen sivun esiin ja Lätkälaulu kajahtaa ilmoille. "Hei hei hei, on meille tuttua tämä, lätkä ja lämä..." Opettaja näyttää mielestäni aina tavallistakin kiukkuisemmalta musiikintuntien ajan, mutta myöhemmin ymmärrän sen olleen vain syvää turhautumista sitä tosiasiaa kohtaan, että joku joskus on katsonut tarpeelliseksi tällaisen lastenlaulatustunnin kuuluvan kansalliseen oppivelvollisuuteen. Kerran kumpanakin lukukautena on pelätty laulukoe, jossa luokan jokainen oppilas laulaa aakkosjärjestyksessä vapaavalintaisen kappaleen yksin pulpetissaan istuen, muiden kuunnellessa. Laulukoetunnit ovat helvetti. Mutta vain niiden perusteella määrittyy musiikinnumero todistukseen; pojilla se on pääsääntöisesti kutonen tai seiska. Mitään instrumentteja emme näiden vuosien aikana näe, saati että jotain nuotteja tai musiikin historiaa, teoriaa tai muuta sellaista läpi käytäisiin. Lauletaan vaan. Lähinnä Lätkälaulua.
Aiemmin keväällä tilasin Tampereen Triosoftista (se ykköskauppa josta pelini kuusneloseen hankin) Shoot'em Up Construction Kitin, tuttavallisesti SEUCKin, joka C-Lehdessä (MikroBitin Commodoreen keskittynyt sisarlehti, jota toisinaan ostin) sai yltiöpäistä hehukutusta ja viisi tähteä. Se onkin mainio paketti: pelinteko-ohjelmia on toki julkaistu monia aiemminkin, mutta SEUCK on ensimmäinen naurettavan helppokäyttöinen, ja vaikkei lopulta hirvittävän monipuolinen, niin sen perusominaisuuksia muuntelemalla ja kiertelemällä syntyy kyllä yllättäviä lopputuloksia. Ja jotain kai ohjelman laadusta kertoo sekin, että yhä vuonna 2016 nettiin ilmestyy nepa-nörttien SEUCKilla väsäämiä tekeleitä... Mutta onpa tuo ohjelma nyt minullakin kasettioriginaalina legendaarisen mitäänsanomattomine käyttöohjeineen (lähinnä lappunen). Alkaa sinnikäs opettelu, mutta tämä on juuri sellaista mistä tykkään: näpertely, väsääminen, rustaaminen. Laadin "tosi hienon" helikoteripelin (Warcopter oli muistaakseni sen nimi - tein sille myöhemmin jatko-osankin), ja Tomin kanssa pian sen jälkeen avaruuspelin yhden perjantai-iltapäivän kuluessa. Ensi yritelmän jälkeen pelejä syntyy paljon, on luolaseikkailua, hyönteisaiheinen tekele, avaruusräiskintä ja onnistunpa tekemään Boulder Dash -klooninkin. Alkuinnostus kestää aikansa, mutta siitä huolimatta SEUCK on tullut jäädäkseen, ja vuotta paria myöhemmin väsäämme Joonaksen kanssa pari peliä; niistä Buggy 2000 on jäänyt erityisesti mieleen mainiona rantakirppurallina, jossa yksi vihollisista on irtopäitä heittelevä skeittaaja. Toinen on Citykillers, jossa vieraillaan stripparikapakassa. Kahden freimin animaatiolla esiintyvät alastontanssijat ovat kuusnelosgrafiikkaa kauneimmillaan. En muista kumpi meistä ne piirsi, tai jos muistankin, en kerro.
Mutta nämä viimemainitut ovat siis vasta tuloillaan. Toistaiseksi SEUCK-tekeleeni ovat oikeasti järkyttävän karkeita esityksiä ja valitettavan lyhyitä, koska pyrkimys on aina laatia koko peli yhdellä istumalla. Kun keksin välitallentamisen riemut, tulee peleihin syvyyttä: varsinkin Citykillersiä tehdään pitkään ja hartaasti. Mutta nyt on siis edelleen tuo paahtavan helteinen toukokuu 1988, viides luokka päättyy, keskiarvoni todistuksessa on 8,1. Lempiaineeni edelleen englanti, mutta kuvaamataito pääsee lähelle. Pidän suuresti myös vitosluokan myötä lukujärjestykseen tulleesta historiasta. Se on laajan mittakaavan tarinankerrontaa toisin kuin mikään siihen asti koulussa ollut.
Aiemmin keväällä tilasin Tampereen Triosoftista (se ykköskauppa josta pelini kuusneloseen hankin) Shoot'em Up Construction Kitin, tuttavallisesti SEUCKin, joka C-Lehdessä (MikroBitin Commodoreen keskittynyt sisarlehti, jota toisinaan ostin) sai yltiöpäistä hehukutusta ja viisi tähteä. Se onkin mainio paketti: pelinteko-ohjelmia on toki julkaistu monia aiemminkin, mutta SEUCK on ensimmäinen naurettavan helppokäyttöinen, ja vaikkei lopulta hirvittävän monipuolinen, niin sen perusominaisuuksia muuntelemalla ja kiertelemällä syntyy kyllä yllättäviä lopputuloksia. Ja jotain kai ohjelman laadusta kertoo sekin, että yhä vuonna 2016 nettiin ilmestyy nepa-nörttien SEUCKilla väsäämiä tekeleitä... Mutta onpa tuo ohjelma nyt minullakin kasettioriginaalina legendaarisen mitäänsanomattomine käyttöohjeineen (lähinnä lappunen). Alkaa sinnikäs opettelu, mutta tämä on juuri sellaista mistä tykkään: näpertely, väsääminen, rustaaminen. Laadin "tosi hienon" helikoteripelin (Warcopter oli muistaakseni sen nimi - tein sille myöhemmin jatko-osankin), ja Tomin kanssa pian sen jälkeen avaruuspelin yhden perjantai-iltapäivän kuluessa. Ensi yritelmän jälkeen pelejä syntyy paljon, on luolaseikkailua, hyönteisaiheinen tekele, avaruusräiskintä ja onnistunpa tekemään Boulder Dash -klooninkin. Alkuinnostus kestää aikansa, mutta siitä huolimatta SEUCK on tullut jäädäkseen, ja vuotta paria myöhemmin väsäämme Joonaksen kanssa pari peliä; niistä Buggy 2000 on jäänyt erityisesti mieleen mainiona rantakirppurallina, jossa yksi vihollisista on irtopäitä heittelevä skeittaaja. Toinen on Citykillers, jossa vieraillaan stripparikapakassa. Kahden freimin animaatiolla esiintyvät alastontanssijat ovat kuusnelosgrafiikkaa kauneimmillaan. En muista kumpi meistä ne piirsi, tai jos muistankin, en kerro.
Mutta nämä viimemainitut ovat siis vasta tuloillaan. Toistaiseksi SEUCK-tekeleeni ovat oikeasti järkyttävän karkeita esityksiä ja valitettavan lyhyitä, koska pyrkimys on aina laatia koko peli yhdellä istumalla. Kun keksin välitallentamisen riemut, tulee peleihin syvyyttä: varsinkin Citykillersiä tehdään pitkään ja hartaasti. Mutta nyt on siis edelleen tuo paahtavan helteinen toukokuu 1988, viides luokka päättyy, keskiarvoni todistuksessa on 8,1. Lempiaineeni edelleen englanti, mutta kuvaamataito pääsee lähelle. Pidän suuresti myös vitosluokan myötä lukujärjestykseen tulleesta historiasta. Se on laajan mittakaavan tarinankerrontaa toisin kuin mikään siihen asti koulussa ollut.
10.4.16
Huhtikuu 1988
Hukun arkipäivän pehmeyteen. Ala-asteen toiseksi viimeisen vuoden lähestyminen loppuaan ei aiheuta kummempaa ahdistusta, ostelen sarjakuvia, kopioin kavereilta pelejä kuusnelkkuun ja listaan päiväkirjaan koulun liikuntatuntien joukkuepelien tuloksia. Kovin usein näytämme pelaavan jotain jonka nimi on "minijalkkis". Mitä lienee. Pitsku on sentään jo tässä vaiheessa muuttunut aidoksi pesäpalloksi. Käsityötunnilla värkätään emalikoru ja avaruusalus, kotona käytän tietokonetta muuhunkin kuin pelaamiseen: "olen tehnyt jo kaksi ohjelmaa", kerron sen suuremmin tarkentamatta. Olisinpa sillä tiellä jatkanut.
Elämän vaikeammat asiat eivät ole muistiinmerkinnän arvoisia. Tai ehkei niitä osaa yksitoistavuotias käsitelläkään; saattavat ne ajatuksissa käydä, mutta elämässä on oleellista se mikä pyörii oman elämän ympärillä. Jos vanhemmilla on joskus riitaa, sitä ei päiväkirja tiedä. Kun isän äiti on puoli vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen edelleen elämänhaluton jo surkea, sitäkään ei mainita: muistan kyllä mummussa tapahtuneen rajun muutoksen. En tainnut hänen hymykuoppiaan ja silmien pilkettä enää koskaan nähdä. Äidin äiti sen sijaan jatkaa elämäänsä omassa pikku talossaan metsänreunassa melko entiseen tahtiin. Lapsia ja lapsenlapsia pyörii hänen ympärillään enemmän kuin toisella mummulla, joka on jäänyt talviasuntoonsa Vammalaan vaikka kesä tekee tuloaan. Ei mummu sieltä meidän nurkillemme enää palaa; elämä maalla loppui hänen osaltaan kun taata lähti.
Mutta mitä minä sellaisista. Koulun perinteiset vappunaamiaiset lähestyvät, minä olen tänä vuonna vampyyri. Kuukauden aikana käyn kahdessa taidenäyttelyssä, toisessa vanhempien ja Virpi-tädin kanssa, toisessa koulusta. Molemmat totean tylsiksi.
Elämän vaikeammat asiat eivät ole muistiinmerkinnän arvoisia. Tai ehkei niitä osaa yksitoistavuotias käsitelläkään; saattavat ne ajatuksissa käydä, mutta elämässä on oleellista se mikä pyörii oman elämän ympärillä. Jos vanhemmilla on joskus riitaa, sitä ei päiväkirja tiedä. Kun isän äiti on puoli vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen edelleen elämänhaluton jo surkea, sitäkään ei mainita: muistan kyllä mummussa tapahtuneen rajun muutoksen. En tainnut hänen hymykuoppiaan ja silmien pilkettä enää koskaan nähdä. Äidin äiti sen sijaan jatkaa elämäänsä omassa pikku talossaan metsänreunassa melko entiseen tahtiin. Lapsia ja lapsenlapsia pyörii hänen ympärillään enemmän kuin toisella mummulla, joka on jäänyt talviasuntoonsa Vammalaan vaikka kesä tekee tuloaan. Ei mummu sieltä meidän nurkillemme enää palaa; elämä maalla loppui hänen osaltaan kun taata lähti.
Mutta mitä minä sellaisista. Koulun perinteiset vappunaamiaiset lähestyvät, minä olen tänä vuonna vampyyri. Kuukauden aikana käyn kahdessa taidenäyttelyssä, toisessa vanhempien ja Virpi-tädin kanssa, toisessa koulusta. Molemmat totean tylsiksi.
7.4.16
Maaliskuu 1988
En ole hetkeen maininnut Marvel-harrastustani, mutta kylläpä se kuulkaa voi tässä vaiheessa jo paksusti. Tilatun Hämähäkkimiehen lisäksi ostan Ryhmä-X:n käytännössä joka kuukausi ja kiertelen divareita aina isommilla paikkakunnilla käydessä. Ja kun vuoden 1988 alusta alkoi Suomessa ilmestyä kolmas Marvel-lehti, antologiahenkisesti parhaita paloja tuosta laajahkosta supersankarimaailmasta poimiva melko yllätyksettömästi nimetty Marvel... No, tämähän on silkkaa riemujuhlaa. Olemme lehdestä Joonaksen kanssa molemmat yhtä täpinöissä: muutenkin Marvel on varsin jaettu intohimo. Kommentoimme, kritisoimme, fanitamme ja keräilemme samaa kamaa, ja kerättävää kyllä jo tuohonkin aikaan riittää.
Tuo Marvel-lehti muuten aloittaa pirun kovalla matskulla: heti vuoden alussa saadaan niin John Byrnen Ihmenelosia kuin Millerin & Mazzuchellin kylmäävän rajua Daredeviliä. Ja silti se ihan ykkönen alkaa minulle näillä main olla Ryhmä-X (jota en siis syystä tai toisesta ole vielä onnistunut saamaan itselleni tilatuksi), jonka lukemattomia sivujuonia pallottelevasta käsikirjoituksesta vastaa Chris Claremont. En nyt haluaisi ihan ylettömiin ylisanoihin yltyä, mutta pidän todennäköisenä, että Claremont on minun omaan kirjoittamiseeni eniten teoksillaan vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Totta kai Marvelilla oli tuohon aikaan (80-luku on myöhemmin kanonisoitu jonkinlaiseksi Marvelin kukoistuskaudeksi, joten olin oikeaan aikaan näiden lehtien parissa) paljon hyviä tarinankertojia, sellaisia kuin Frank Miller, John Byrne, Walt Simonson, Peter David. Mutta Claremont ja X-Men... Vaikea hänen ylivertaisuutensa syitä on eritellä. Ehkä hän vain uskoi hahmoihinsa. Juuri Claremont oli se, joka teki X-Menistä Marvelin suosituimman brändin, juuri hänen hahmonsa ja tarinansa ovat olleet kaikkien 2000-luvun X-leffojenkin perustana. Mutta kyllä minuun juonenkäänteiden ja elävien hahmojen ohella jätti jälkensä myös, ja ehkä ennen kaikkea, kertomisen tapa. Tarinoiden yllä leijuva odottavan uhan tuntu, kaiken kytkeminen jatkuvasti johonkin suureen ja laajempaan kontekstiin. Siinä missä Hämis hötkyili omissa kuvioissaan Manhattanilla, X-miehissä aisti jatkuvasti koko maailman kohinan taustalla.
Vielä keväällä 1988 en tietenkään hirveästi kirjoittele, mutta tarinoita laadin silti edelleen. Muistattehan Tiikerimiehen, tuon oman supersankariuniversumini keskushahmon? No, hän itse on jäänyt jo kauas taakse, mutta hänen maailmansa on laajennut ja laajenee yhä. Hahmoesittelyjä en ole enää jaksanut piirtää, niiden tekeminen on ehkä alkanut tuntua hieman lapselliselta. Tyydyn enää listaamaan paperille hahmojen nimiä sitä mukaa kun niitä keksin, ja keksinhän niitä. Kymmeniä, toista sataa varmasti pitkälti. Kehittelen juonia ja tarinoita potkiskellessani iltaisin pihalla jalkapalloa autotallin oveen, talvisin hiihtoladulla, pyöräillessä kouluun. Jatkan siitä mihin olen edellispäivänä jäänyt. Mutta koska mitään näitä tarinoita en ole kirjoittanut ylös, muistan niistä 28 vuotta myöhemmin enää katkelmia. Mutta meno on villiä. Poimin Marvelin tarinoista itseäni miellyttäviä elementtejä ja jatkan niiden kehittelyä uudessa surrealistisessa ympäristössä.
Ja käyn tanhuamassa. Tai kuten päiväkirjaani murehdin: "Tänään olin taas kerran tanhupiirissä. Inhoan sitä, mutta äiti pakottaa minut sinne." Hyvä että pakotit, äippä, voin vain tätäkin kokemusta rikkaampana jälkiviisaasti todeta.
Tuo Marvel-lehti muuten aloittaa pirun kovalla matskulla: heti vuoden alussa saadaan niin John Byrnen Ihmenelosia kuin Millerin & Mazzuchellin kylmäävän rajua Daredeviliä. Ja silti se ihan ykkönen alkaa minulle näillä main olla Ryhmä-X (jota en siis syystä tai toisesta ole vielä onnistunut saamaan itselleni tilatuksi), jonka lukemattomia sivujuonia pallottelevasta käsikirjoituksesta vastaa Chris Claremont. En nyt haluaisi ihan ylettömiin ylisanoihin yltyä, mutta pidän todennäköisenä, että Claremont on minun omaan kirjoittamiseeni eniten teoksillaan vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Totta kai Marvelilla oli tuohon aikaan (80-luku on myöhemmin kanonisoitu jonkinlaiseksi Marvelin kukoistuskaudeksi, joten olin oikeaan aikaan näiden lehtien parissa) paljon hyviä tarinankertojia, sellaisia kuin Frank Miller, John Byrne, Walt Simonson, Peter David. Mutta Claremont ja X-Men... Vaikea hänen ylivertaisuutensa syitä on eritellä. Ehkä hän vain uskoi hahmoihinsa. Juuri Claremont oli se, joka teki X-Menistä Marvelin suosituimman brändin, juuri hänen hahmonsa ja tarinansa ovat olleet kaikkien 2000-luvun X-leffojenkin perustana. Mutta kyllä minuun juonenkäänteiden ja elävien hahmojen ohella jätti jälkensä myös, ja ehkä ennen kaikkea, kertomisen tapa. Tarinoiden yllä leijuva odottavan uhan tuntu, kaiken kytkeminen jatkuvasti johonkin suureen ja laajempaan kontekstiin. Siinä missä Hämis hötkyili omissa kuvioissaan Manhattanilla, X-miehissä aisti jatkuvasti koko maailman kohinan taustalla.
Vielä keväällä 1988 en tietenkään hirveästi kirjoittele, mutta tarinoita laadin silti edelleen. Muistattehan Tiikerimiehen, tuon oman supersankariuniversumini keskushahmon? No, hän itse on jäänyt jo kauas taakse, mutta hänen maailmansa on laajennut ja laajenee yhä. Hahmoesittelyjä en ole enää jaksanut piirtää, niiden tekeminen on ehkä alkanut tuntua hieman lapselliselta. Tyydyn enää listaamaan paperille hahmojen nimiä sitä mukaa kun niitä keksin, ja keksinhän niitä. Kymmeniä, toista sataa varmasti pitkälti. Kehittelen juonia ja tarinoita potkiskellessani iltaisin pihalla jalkapalloa autotallin oveen, talvisin hiihtoladulla, pyöräillessä kouluun. Jatkan siitä mihin olen edellispäivänä jäänyt. Mutta koska mitään näitä tarinoita en ole kirjoittanut ylös, muistan niistä 28 vuotta myöhemmin enää katkelmia. Mutta meno on villiä. Poimin Marvelin tarinoista itseäni miellyttäviä elementtejä ja jatkan niiden kehittelyä uudessa surrealistisessa ympäristössä.
Ja käyn tanhuamassa. Tai kuten päiväkirjaani murehdin: "Tänään olin taas kerran tanhupiirissä. Inhoan sitä, mutta äiti pakottaa minut sinne." Hyvä että pakotit, äippä, voin vain tätäkin kokemusta rikkaampana jälkiviisaasti todeta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)