31.3.16

Lokakuu 1987

Asun samalla paikkakunnalla josta vanhempani ovat kotoisin, mikä tarkoittaa että molemmat mummulat ovat lähellä: linnunteitse kumpaankin on kotipihasta alle kolme kilometriä. Kumpikin mummula on vanha talo isoine pihoineen, jännittävine ulkorakennuksineen, vintiltä löytyvine vanhoine tavaroineen. Kummassakaan ei ole sisävessaa; ei minun ja ulkohuussien välissä ole kuin yksi sukupolvi. Mummulat ovat jokseenkin arkipäiväinen, itsestään selvä osa elämää. Ne ovat olleet olemassa aina, eräänlaisia kodinjatkeita molemmat (ja isän vanhempien talviasunto Vammalassa).

Lokakuussa 1987 tilanne muuttuu. Saamme puhelun että taata, isän isä, on sairaalassa ja tajuton. Vaikka asiasta meille lapsillekin kerrotaan, ei tilanteen vakavuus välity. Totta kai olen taatasta huolissani, ja haluan päästä häntä katsomaan sairaalaan, minne sitten pian menemmekin, ehkä jo seuraavana päivänä, tapahtumien aikajana on sumea, muistan vain että vääjäämätön etenee nopeasti. Taata näyttää nukkuvan. Päästä on katkennut verisuoni, hän ei reagoi rauhalliseen jutteluun jota hänen sänkynsä vierellä käydään. Mummu kertoo ensi kesän suunnitelmistaan, siitä miten aikoo laittaa puutarhaa, missä hän ja taata vielä yhdessä käyvät. Muut seisovat vaitonaisina ja katsovat taataa, joka vielä sängyssä maatessaankin huokuu tuttua arvokasta olemustaan. Hengitys rahisee. Alan itkeä ilman kontrollia ja painan kasvoni viereisen tyhjän sängyn päiväpeitteeseen. Tilanteen lopullisuus iskee kuin moukari. Mummun äänestä kuuluva epätoivo kertoo kaiken tarpeellisen: hän kyllä tietää. Pitkään taata ei sairaalassa ole, toista kertaa en ehdi edes käydä paikalla; maanantai-iltana lokakuun lopulla toinen puhelu kertoo taatan kuolleen. Hän on neljä päivää aiemmin täyttänyt 65. On aika myöhäinen ilta, itken syödessäni iltapalaa, itken käydessäni suihkussa, itken itseni uneen. Taata oli isovanhemmista läheisin, se joka oli lasten kanssa luontevimmin. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että hänhän oli varsin nuori isoisä; vanhin hänen lapsenlapsistaan on tuolloin täyttänyt jo 22. Taata oli kirjallinen ihminen, kiinnostunut kansanperinteestä ja kaskuista, oli nuorena matkustellut paljon ja oli ammattiyhdistysaktiivi. Hän kertoi hassuja juttuja polvellaan istuville lapsille ja taikoi korvan takaa karkkia. Vaikka hänen poismenonsa on shokki, se ei kuitenkaan pysäytä arkipäivää, minkä seuraavana päivänä koulussa huomaan. Minulle itselleni maailma on muuttunut, kellekään toiselle ei. Se on tavallaan lohduttava tunne. Siitä tietää että elämä jatkuu, vaikka onhan se surullista. Tuntuu väärältä se kaikki nauru ja juoksentelu, välituntien kohellus, opettajan irvailu, kaikki se normaali. Mutta loppujen lopuksi juuri kaikki normaali on niin suunnattoman suurta tuossa iässä. Se hukuttaa sen mitä ei tahtoisi kohdata, ja sen alle jää surukin, ehkä jonnekin piiloon vielä joskus noustakseen, ehkä hyväksyttynä, en tiedä. Taata jää, me muut jatkamme. Vasta aikuisena suren sitä, etten ehtinyt koskaan ajatuksella hänen kanssaan jutella. Hänellä olisi ollut tarinoita uskomaton määrä.

30.3.16

Syyskuu 1987

Syksy etenee, ehkä koulussakin jotain tapahtuu, mutta ainoiksi tallentamisen arvoisiksi asioiksi sieltä katson liikuntatuntien joukkuepelien tulokset ja sen, mitä puukäsitöissä tehdään. Harrastuksetkin alkavat taas. Käyn syksyn ensimmäisessä elokuvakerhossa, ja nyt huomaan myös valehdelleeni teille aiemmin kun kerroin etten maalausvälineisiin kevään -87 jälkeen enää koskenut: nähtävästi maalauspiirikin jatkuu edelleen. Olimmeko tosiaan koko perhe siellä kaksi vuotta? Siihen nähden en sitten loppujen lopuksi kovin aktiivinen maalari olekaan. Partion sentään lopetan. Pari vuotta siellä riitti, vaikka nyt olisi edessä ollut eteneminen sudenpennuista - saattoi vaikuttaa toki päätökseen että muutama kaverikin sen jätti. Tai ehkä minä vaikutin heihin, kuka tietää, käyn joka tapauksessa ihan itsekseni kansalaisopistolla ilmoittautumassa valokuvauskurssille, jonne onnistun houkuttelemaan Artsinkin mukaan.

Artsin kanssa tuleekin nyt viidennen luokan alettua hengattua paljon aiempaa enemmän. Kukapa näistä kaverimuodostumista näin vuosikymmenten jälkeen osaa sanoa - ja olemmehan me kavereita olleet ennenkin, mutta nyt tuntuu synkkaavan hyvin. Jos päiväkirjaan on uskomista, roikumme illat yhdessä keskimäärin viitenä päivänä viikossa läpi syyskuun, joten onhan siinä. Välillä olemme meilläkin, mutta enemmän kuitenkin Artsilla, syystä että hänellä on kuusnelonen, ja heillä näkyy Kolmoskanava. Tuo maailmanihme on tosiaan alkanut meidänkin nurkillemme yltää, ja ikään kuin jonkin satunnaisgeneraattorin ratkaisemana se joissakin talouksissa näkyy täydellisesti, joissakin ei lainkaan. Minun kotitaloni kuuluu jälkimmäiseen (ehdottomasti suurempaan) ryhmään, joten istun sitten usein Artsin luona katsomassa Batmania, Pikkumuppetteja ja Timo T. A. Mikkosen juontamaa haahuilevaa lähetysajantappajaa nimeltä Tänään, tässä ja nyt. Myös äidin puolen mummulassa näkyy Kolmonen, ja koska siellä ollaan usein lauantaisin, kokoontuvat serkut tv:n ääreen kun Star Trek alkaa. Mutta viimeistään Lauantaitanssien ajaksi pitää kääntää taas valtakunnan verkkoon. Siinä on ohjelma jota mummu ei jätä katsomatta.

Tietokonepelejä ja jenkkisarjoja. Ei maailma kuulkaa niin hirveästi ole kolmessa vuosikymmenessä muuttunut... Mutta olemmehan minä ja Artsi välillä ulkonakin. Mikko on usein kolmantena, kun pyöräilemme ympäri naapurustoa, käymme santamontulla ajamassa rallia ja ojanteella heittelemässä kiviä. Elämä on aika helppoa; mitään erityistä angstia ei päiväkirjan sivuilla vuodatu, joskaan ei paljon muutakaan, ja ennen kuun loppua lopetan kirjoittamisen sinne melkein puolen vuoden ajaksi kokonaan. Mutta siinä välissä sitten kaikenlaista sattuukin, mistä pian lisää.

Joka tapauksessa syyskuun loppua leimaa pitkän odotuksen tulos: minullekin hankitaan Commodore 64. Varsin myöhään tietenkin; olihan tuolloin Amigakin jo hiljalleen lyömässä itseään läpi Suomessa. Mutta kuusnelonen oli se juttu. Olin pari vuotta jo laitteeseen niin Artsin kuin Tominkin luona tutustunut, olin ahminut MikroBittejäkin jo puolitoista vuotta. Johan se oli aika. Oma mallini on litteäksi modernisoitu C64c, mukana kasettiasema ja kaksi Quickshot II Turbo -merkkistä joystickiä. Omaa telkkaria minulla ei vielä ole, joten tietokoneilen olohuoneessa, mikä on hyvä ja huono juttu: hyvä siksi että isolta ruudulta pelit näyttävät tosi hienoilta, huono se, että iltaisin vanhemmat katsovat telkkaria joten se siitä. Tämä on lopulta kaikkien kannalta sen verran hankalaa, että heti jouluna saan oman pienen Peony-merkkisen töllöni, ja rahtaan datakaluston oman huoneeni rauhaan. Tästä se eristäytyminen sitten hiljalleen alkaa. Tai no ei. Sosiaalista hommaahan tämä on: pelaamaan tullaan usein kaverin kanssa, välillä kolmekin yhtä aikaa koneen ääressä hihkumassa. Muutenkin konekanta alkaa yhtäkkiä kaveripiirissä laajeta: Petri saa oman kuusnepansa näihin samoihin aikoihin, samoin kuin Joonas, joten kun Isojoelta tullaan mummulakylään lauantaisin, hänellä on yleensä läjä pelejä mukanaan. Kopiointi hoituu kätevästi tupladekkisellä kasettinauhurilla.

28.3.16

Elokuu 1987

Vauhti jolla asiat kymmenvuotiaan elämässä etenevät on huima. Olen vasta jokunen viikko aiemmin päässyt sisään Marvelin sarjakuvien laajaan maailmaan; lehtikokoelmani koostuu alle viidestä kappaleesta vielä tässä vaiheessa. Eikä se enää riitä. Kiipeilen iltaisin pihanurmikkomme kivenlohkareilla ja kehittelen pässäni omia hahmoja. Eräänlaiseksi alter egoksi muodostan sankarin nimeltä Tiikerimies. Ihan aluksi kuvittelen hänet osaksi Marvelin hahmogalleriaa, mutta se tuntuu pian väärältä. Alan kehitellä omaa universumia: Tiikerimies saa omat vihollisensa ja omat kollegansa, joista jokaisella omat oudot voimansa, omat kummalliset syntytarinansa. Muutama päivä Tiikerimiehen keksimisen jälkeen alan piirtää hahmon ensimmäistä sarjakuvaseikkailua - joka tosin jää viimeiseksikin (vaikka jatkan sitä muutaman seuraavan vuoden aikana aina silloin tällöin), koska enimmän mielenkiinnon vie omien hahmoesittelyjen laatiminen.

Niin, hahmoesittelyt. Alkujaan ensyklopedisesta teossarjasta nimeltä The Official Handbook of the Marvel Universe, niitä julkaistiin aina toisinaan kotimaisissa Marvel-lehdissä. Rakastin niitä. En tuntenut hahmoja jotka esiteltiin, mikä oikeastaan teki esittelyistä kiehtovampia: koodinimi, kuva, tarkka henkilöhistoria, kuvaus supervoimista ja sen sellaista. Mielikuvitukseni laukkasi. Tämän kaavan pohjalta laadin omien superolentojeni esittelyt: loin hahmoja, joille poimin nimiä ja ominaisuuksia ympäristöstäni vähän samaan tapaan kuin Verbal Kint elokuvassa The Usual Suspects: yksi vihollinen sai nimekseen meidän kottikärryissä olleen firman nimen. Toisella oli pitkä ja lonkeromainen tarttumakäsi; samanlainen kuin parimetrinen pätkä keltaista joustavaa putkea, joka oli meillä hiekkalaatikkoleluna... ja niin edelleen. Hahmoja kertyi tasaisen varmaan tahtiin. Oma universumini kasvoi. Päiväkirjaan olen tuon ensimmäisen päivän kohdalle kirjoittanut leikkineeni ulkona Tiikerimiestä. Mutta se ei oikeastaan kuvaa tuota mitä tein. Minä kyllä kehittelin mielessäni juonia, kohtauksia, dialogia, ties mitä. Mutta en varsinaisesti yksin ollessani eläytynyt niihin. Ne olivat puhtaasti tarinaa. Kiipeily, kävely, pallon potkiskelu vain auttoivat ajatusta juoksemaan. Samaa teen nykyäänkin - no, lähinnä kävelen. Tekstien vaatimat juonenmutkat kehittyvät kun jalat vievät jonnekin. Ympäristö unohtuu.

Kuun puolivälissä alkaa viides luokka. Me siirrymme ala-asteen kahden viimeisen vuoden ajaksi sen täällä aiemmin ikonisoimani kivisen koulurakennuksen yläkerran perimmäiseen luokkahuoneeseen, josta tulee myös henkinen kotiluokkani. Tämä on se huone, joka loppuelämäkseni kiteyttää minulle sen mitä on "koulu". Juuri tämä tila esiintyy unissani tästä säännöllisesti unissa esiintyvästä rakennuksesta useimmin. Meidän suuren yhteisömme tila käytävän päässä. Ja luokkamme tosiaan alkaa olla aika iso: vaikka yksi tytöistä poistuu, saamme neljä uutta oppilasta - paikkakuntalaisia kaikki, kun kunnan sisäisiä koulurajoja säädellään ja nämä neljä vaihtavat nyt koulua pikkuruisesta isoon. Opettajaksemme saamme miehen, joka on meitä poikia jo vääpelimäisin ottein pari vuotta kyykyttänyt liikuntatunnilla. Hänen kurinsa ja mielivaltaisesti räjähtävä raivonsa tulevat tutuiksi. Verrattuna neljännen luokan opettajaamme hän osaa sentään olla myös välillä hauska, joskin huumori on omituista, mutta sentään sitä on. Ennen kaikkea ala-asteen kolmea viimeistä vuotta leimaa kuitenkin tietynlainen kauhun tunne. Opin sen, että opettaja saattaa milloin tahansa räjähtää, ja todellakaan raivon syy ei läheskään aina selviä. Jo ennen kuun loppua olen joutunut ensimmäiseen puhutteluun. Syytä en ole päiväkirjalle maininnut.

27.3.16

Heinäkuu 1987

Heti kuun alussa lähdemme käymään Isojoella, jonne olen jäämässä viikoksi kylään. Miettiessäni Joonakselle tuliaista muistan hänen sarjakuvakokoelmansa ja päädyn hankkimaan Hämähäkkimiehen viimeisimmän numeron. Luen sen matkan aikana pariin kertaan läpi ja vaikutun. Huomaan löytäneeni jotain sellaista josta minulla on kyllä ollut etäinen aavistus (johan edelliskesänä tutustuin Isojoella lehteen nimeltä Ryhmä-X), mutta jonka laajuutta en ole tajunnut. Ahmin Mail-Manin palstaa ja lehteen sisältyviä hahmoesittelyjä haltioituneena. Minuun tekee aivan erityisen vaikutuksen tämän maailman laajuus, sen säännöt, lainalaisuudet ja joka suuntaan rönsyilevät tarinat, jotka jo tämän yhden lehden kautta käyvät ilmeisiksi. Kun palaan viikon kuluttua takaisin kotiin, päätän että elämässä on aika astua eteenpäin: minullekin tilataan Hämähäkkimies. Olen astunut Marvelin maailmaan.

Tämä tilaus vaatii kuitenkin uhrauksen, joka totta puhuen ei ole hirveän suuri. Minulle on noin vuoden 1984 alusta tullut tilattuna V8-Magazine, koska... No, olen pikkupoika ja pikkupojat pitävät hienoista autoista. Tämän lisäksi isä on puolisäännöllisesti ostanut minulle Mobilisti-lehteä. Selailun asteelle näiden lukeminen on kuitenkin viime aikoina jäänyt, joten kun minua kehotetaan miettimään nyt tarkoin haluanko lopettaa pitkään jatkuneen lehden saadakseni uuden tilalle - ei sitä oikeasti joudu pahemmin miettimään. En ole aikoihin ollut mistään niin innoissani kuin supersankaritodellisuudesta, jonka olen nyt yhtäkkiä koko mitassaan löytänyt. V8:t ja Mobilistit jäävät komeron perälle keräämään pölyä, kunnes sitten 2000-luvun alkuvuosina myyn ne vammalalaiselle divaristille saaden erittäin hyvän hinnan. Ovat kuulemma haluttua keräilykamaa molemmat lehdet.

MikroBittihän minulle tulee edelleen, ja siitä olenkin tykännyt, vaikka oma konekantani on edelleen ainoastaan Salora Fellow. Muutenkin noina esidigitaalisina aikoina tulee postista jotain luettavaa säännönmukaisesti, kun jokaisella pankillakin on oma julkaisunsa. Meidän perheen tilit ovat tosin Säästöpankissa, jonka käsitys lastenlehdestä on Jekku-niminen hirvitys, joka koostuu lähinnä väritystehtävistä ja törkeän rumista kolmevuotiaille suunnatuista sarjakuvista. No joskus siellä on paperinukkeja julkkiksista: ainakin Matti Nykäsen ja Mike Monroen muistan. Sattuman oikusta on kuitenkin joskus käynyt niin, että minulle ja Raisalle on avattu nimelliset tilit myös Postipankkiin. Niitä ei koskaan käytetä, mutta saammepa Kultapossu-lehden, joka on ihan toista kuin Jekku. Kultapossu on paksu, kiiltopaperille painettu ja täynnä artikkeleita ainakin luonnosta ja populaarikulttuurista. Onpa Jake Nymanin rock-palstakin, tosin sen aina ohitan. Bonuksena tietenkin vielä legendaarisen Veikko "Joonas" Savolaisen taiteilemat kannet. Aikakauslehtiä perheeseemme ei tilata, mutta mummuloissa kahlaan läpi Valittuja paloja, Nykypostia ja Seuraa sillä välin kun vanhemmat istuvat kahvipöydässä. Aku Ankkoja on laatikot täynnä, mutta vanhoja: lehti tuli minulle vuosina 1982-1983, eikä sen jälkeen enää tilattuna. AA:n taskukirjoja ostan säännöllisesti, ja niitä lainaan paljon myös kirjastosta.

Päiväkirja ei ole Isojoen viikolla mukana, joten en osaa enää sanoa, mitä viikon aikana teemme, mutta koska kuusnelosta ei vielä ole Joonaksellakaan, viettänemme valtaosan ajasta ulkona. Kesä on jatkunut pitkään ja se jatkuu vielä pitkään. Elämän pienet ja suuret asiat suodattuvat tasavertaisina päiväkirjan sivuille kun olen taas kotona:

26.7.  - "Se eilen ostettu frisbee katosi."
27.7. - "Taatalla on kuumetta. Kunpa hän paranisi."

26.3.16

Kesäkuu 1987

Jee, kesäloma! Neljäs luokka jää taakse ja toukokuun kaltainen tapahtumien vyöry jatkuu. Tuntuiko se siltä tuolloinkin? Ei kai. Sellaista piti olla. Ei tyhjiä päiviä. Pitää olla kiitollinen vanhemmille, jotka jaksavat minua ja Raisaa kuljettaa ympäri Suomea: Tampereella käymme kahdesti; ensin äidin syntymäpäivänä Särkänniemessä, myöhemmin vasta pari kuukautta aiemmin avautuneessa Muumilaaksossa - jonka en muista olleen mitenkään sykähdyttävä kokemus. Eletään aikaa ennen tv-muumeja, kirjoja en ole lukenut, ja Janssonien omat sanomalehtisarjakuvat ovat jotenkin kummallisia, niistä jää sellainen kiusallinen vaikutelma etteivät ne ole lapsille tarkoitettuja lainkaan. Lisäksi ne on mielestäni huonosti piirretty.

Tampereen lisäksi käymme Liedon Zoolandiassa, mutta matka on pettymys. Koko päivän sataa kaatamalla, ja harvat näkemämme eläimet ovat ankeina häkeissään. Olemme lisäksi melkein ainoat ihmiset koko alueella; Ähtärin eläinpuistoon tätä ei voi edes etäisesti verrata. Korkeasaari on vielä edessäpäin: siellä käyn ensimmäisen kerran kesällä 2015, joten siitä sitten myöhemmin lisää. Keväällä hyvään vauhtiin päässyt päiväkirjani on kuitenkin jo tässä vaiheessa degeneroitunut melko luettelomaiseksi päivän tapahtumien kertaukseksi: missä oltiin, kenen kanssa, kuka kävi meillä. Koulusta kirjoittaessa tunteetkin pääsivät välillä esiin, nyt eivät enää. Vain Zoolandian aiheuttama pettymys tihkuu sivulle, mutta vähäisenä sekin, ilot ja surut tasaantuvat, tärkeää on raportointi. Kavereista eniten aikaa vietämme Jarkon kanssa, joka onkin kätevästi läsnä kun kerran rajanaapureita ollaan.

Tomin luona käymme ratkomassa hänen suunnittelemiaan legolabyrinttejä, mitä harrastusta sitten jatkammekin Raisan kanssa kotona pitkään ja hartaasti - olettaisin että Tomi keksi idean näihin ongelmanratkaisua vaativiin sokkelotehtäviin Lucasfilmin pelistä Labyrinth, jota olen hänen kanssaan kuluneen vuoden aikana moneen otteeseen kuusnelosella tahkonnut. Tomi on tuollaisten ajatusongelmien laatimisessa mestari. Myöhemmin hän kehittelee omia salapoliisitehtäviä, taisipa joskus vuosien kuluttua oman lautapelinkin laatia. Minä ammennan häneltä ideoita ja yritän sitten toteuttaa niitä huonolla menestyksellä itsekseni. Paitsi legolabyrintit säilyvät minun ja Raisan keskinäisessä ajanvietossa tosiaan kauan. Myöhemmin ne jalostuvat sarjakuviksi. Sellaista se tuohon aikaan on: ideat johtavat toisiin, tekeminen muuttaa muotoaan, kaikki on samaa lapsen maailmaa.

Tietynlaisen kohokohdan koen kesäkuisilla yrittäjämessuilla, jotka paikallinen Lions Club järjestää kolmen vuoden välein palloiluhallissa ja sen edustalla. Mukana ne kaikki olennaiset: makkaraa, muurinpohjalättyjä, poniajelua, kaikki paikalliset firmat tuotteineen ja esiintymislavalla joku keskisuuri tähti (90-luvun aikana messuilla esiintyivät ainakin Katri-Helena ja Anita Hirvonen, vuoden -87 esiintyjistä ei ole jäänyt merkintää). Hienoimpana kaikesta on kuitenkin helikopteri, joka lennättää halukkaita katsomaan kaunista kotikuntaa korkeuksista. Tätini Virpi lähtee seurakseni ja lento on ikimuistoinen: vatsanpohjasta huimaa hyvällä tavalla. Käymme älyttömän korkealla, pilotti kysyy mihin mennään ja tekee lenkin kotimme suuntaan. Kopterin ikkunat ovat auki; sisällä käy koko ajan hurja ilmavirta. Tätä kirjoittaessa on vaikea uskoa, että tuosta lennosta on tosiaan niin kauan. Muistan sen liian hyvin. Olisin luullut että tämä tapahtui jollain myöhemmistä messuista... Mutta koskaan toiste en lentänyt. Taisi olla melko kallista.

Kun sanoin päiväkirjan taantuneen enää listaukseksi, huomaan kuitenkin yhden asian, joka korostuu. Kaikki koiramme Lupsin kanssa tehdyt asiat, pienetkin, koen tärkeäksi kirjoittaa. Se alkaa olla nyt täysikokoinen, ja saamme Raisan kanssa ulkoiluttaa sitä niin paljon kuin vain jaksamme. Ja kyllähän meillä siihen tarmoa riittää. Käymme mummulassa, samoamme lähimetsissä, juoksemme oman pihan nurmikolla, välillä Lupsi pääsee suihkuun ja siitäkin kerron. Koirasta on puolessa vuodessa tullut osa arkipäivää, mutta ehdottomasti oleellinen osa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kesämme sen kanssa ja kaikki on vielä uutta.

Ja sitten on vielä kahdet synttärit, yhdet rippijuhlat, Vammalan markkinat, sukukokous Aurassa, äidin työpaikan järjestämä risteily Rautavedellä ja niin edelleen. Kyllähän te tiedätte millaisia kesät ovat.

25.3.16

Toukokuu 1987

Jo tässä vaiheessa elämäämme olemme siskon kanssa (ikämme: 10 ja 8) niin populaarikulttuurin kyllästämiä, että kun vietämme aikaa pihalla, leikimme tv-sarjoja. Niillä on sellaisia nimiä kuin Keskiaika ja Kaikki on maailman pahuutta. Tuo viimemainittu olisi kyllä näin 2010-luvullakin ihan timantti tv-sarjan otsikko. Jos jotakuta kiinnostaa tuottaa niin yhteyksiä tähän suuntaan, minä kyllä käsikirjoitan. Muutakin kuukauteen mahtuu, eikä ihan vähän. Päiväkirjaamiseni on nyt lievän takeltelun jälkeen päässyt täyteen vauhtiin, ja kirjaan jokaisen päivän tekemiset pieteetillä talteen, keskittyen pitkälti luetteloimaan tapahtuneita asioita. Kerron keiden kanssa olen ollut pihalla, liikuntatuntien joukkuepelien tulokset, mitä pelejä pelaan Tomin luona perjantaisin kuusnelosella (yhden perjantain saldo: Glug glug, Labyrinth, Calactic [sic] gardener, Hero).

Kun aikuisen näkökulmasta tuota yhtä kuukautta katsoo, on päällimmäinen tunne ähky. Tyhjiä päiviä ei ole. Yhteen kuukauteen mahtuu asioita, ihmisiä ja tekemistä järjettömästi. Lähes joka päivä olen jonkun kaverin kanssa ulkona, tässä kuussa enimmäkseen paitsi tietysti pikkusiskon, myös naapurin Jarkon, jonka kanssa rakennellaan majoja ja kuntoratoja, serkkumme Rauno on usein paikalla hänkin, ja perjantaisin, kuten sanottua, käyn Tomilla pelaamassa, välillä Isojoen sukulaiset tulevat käymään ja keksimme Joonaksen kanssa kaikkea outoa, toisesta naapuritalosta poikkeaa Maijakin muutaman kerran ja kerran vietän lauantain entisestä perhepäivähoitopaikastani tutun Villen kanssa, joka oli aikoinaan kavereistani läheisin, mutta koska asumme eri puolilla kunnan halkaisevaa jokea, käymme eri ala-astetta ja kaveruus on hiipunut. Yhtenä iltana pelailemme pienellä porukalla pihassa pesistä, kun naapurustosta alkaa valua spontaanisti paikalle muuta sakkia omine mailoineen ja räpylöineen. Isommat pojat valtaavat ottelumme, me pienet jäämme syrjään. Saan pallosta osuman keskelle otsaa, minkä jälkeen en pysy pitkään aikaan tolpillani. Isot pojat häipyvät vähin äänin. Säännöllisesti käymme molemmissa mummuloissa, vapunpäivänä Ellivuoressa vappulounaalla, äitienpäivänä olen kirkossa keräämässä kolehtia (miksi, sitä ei päiväkirja kerro), kuun viimeisenä päivänä serkkupojan lakkiaisissa Hyvinkäällä.

Ei se vielä riitä. Käyn edelleen partiossa, jossa lippukuntamme osallistuu Luvialla järjestettyihin sudenpentukisoihin. Selviydymme 71:n osallistuvan joukkueen kilpailussa kunniakkaalle sijalle 66. Kukaan ei oikeastaan ylläty. Elokuvakerho jatkuu, öljyvärimaalauskurssi huipentuu näyttelyyn, minkä lisäksi käymme perheen voimin kurssia ylläpitävän taiteilijan kotona myöhemmin visiitillä. Tänä vuonna luokkaretkemme kohdistuu Tampereelle, jossa varmasti on muitakin käyntikohteita kuin huvipuisto, mutta minulle muut tuskin merkitsevät mitään. Käyn Särkänniemessä kahdessatoista laitteeessa.

Taipumukseni kirjoittaa on sekin jo näkyvillä: paitsi päiväkirjaa, kirjoittelen silloin tällöin Silver-Reed -merkkisellä mekaanisella kirjoituskoneella (jossa on kaksi värinauhavaihtoehtoa, musta ja punainen) nuortenkirjaa, joka alkaa: "Sami käveli kohti kotia. Näin synkkää päivää hänellä ei ollut ikinä ollut." Sijoitan kirjan kaupunkiin ja kerrostalolähiöön, koska minusta kerrostalot ovat superjänniä, olen ehkä kolme tai neljä kertaa elämässäni sellaisessa käynyt. Tämän lisäksi kirjoitan käsikirjoituksen kaitafilmielokuvaan, jonka siskon kanssa eräänä iltapäivänä koulun jälkeen kuvaamme. Olemme muutaman tekeleen perheen vanhalla kaitafilmikameralla jo ennenkin kuvanneet, mutta tämä on ensimmäinen jossa on käsis. Elokuva kertoo tyypeistä, jotka kotonaan hakkeroivat (Salora Fellow'lla) vahingossa salaiseen tietoverkkoon, saavat peräänsä roistoja ja pakenevat. Ottaen huomioon että elokuvassa on useita eri rooleja, mutta vain yksi henkilö kerrallaan näkyvissä (koska toisen piti pitää kameraa), on lopputulos yllättävän onnistunut. Melko luovaa ongelmanratkaisua näkyy myös siinä, että kaitafilmielokuvissa ei ole ääniraitaa: ääniefektit on kirjoitettu paperilapuille, jotka on sinitarralla kiinnitetty seinään ja niihin sitten rajusti zoomataan tarpeen vaatiessa. Vielä näidenkin jälkeen on kirjoitettavaa: Koulussa on näytelmätunti, jossa halukkaat saavat esiintyä. Minä, Artsi, Harri ja Jammu esitämme kirjoittamani "tosi kovan" (oma määritelmä) murhadraaman. Olikohan tämä se, jossa Kivääri-Kalle ja Puukko-Pete juonivat murhatakseen joulupukin? Vai olisiko se ollut jossain pikkujoulujuhlassa... No, olen sitten vissiin kirjoitellut murhanäytelmiä enemmänkin. Harmi ettei tämäisestä ole enempää infoa säilynyt.

Kuukauteen mahtuu vielä siskon tanssikoulun kevätnäytös, jonka käymme katsomassa oudolla porukalla. Mukana ovat äidin sisko, isän isä, meidän entinen luokanopettajamme Taimi, äiti ja minä. Myöhemmin vuokraamme paikalliselta grillikioskilta (!) videonauhurin, jolla katsomme esityksen vielä kotona; tanssikoulu on sen nauhoittanut. Omaa videolaitetta meille ei vielä vuosikausiin hankita, eivätkä ne kovin yleisiä vielä tuohon aikaan olekaan. Iltaisin pelaamme usein kotona Trivial Pursuitia, mikä näin jälkikäteen tuntuu vähän oudolta ja varmaan vanhempien mielestä on ollut aika kuivikasta. Mitä me lapset muka olemme tienneet? Ja käymme sukulaisissa. Ja koulu päättyy, ja on kaikki läksyt ja kokeet, käyn kirjastossa ainakin kerran viikossa koska luen koko ajan valtavasti. Kuun lopulla Matias Rust laskeutuu Punaiselle torille. Ei se minua hirveästi hetkauta. On aika paljon kaikkea muuta.

24.3.16

Huhtikuu 1987

Mainitsin neljännen luokan alkaessa opettajamme, joka tulee vuoden kuluessa erityisen tunnetuksi tavastaan jaella mielivaltaisia jälki-istuntoja ja kotiin vietäviä lappuja joissa on nuhteita milloin mistäkin. Lapuista on jäänyt mieleen opettajan mitä oudoin käsiala - o:t ovat terävän neliskulmaisia, j:t 90 asteen väärään suuntaan sojottavia suorakulmia. L-kirjaimesta j:n erottaa vain niiden ylle laitettu piste. Näitä lappuja sitten kotona tulkittiin. Päiväkirjoissani opettajan toiminta ei juuri esiinny, mutta mainintoja on: huhtikuun aikana olen jälki-istunnossa kahdesti, molempiin syynä myöhästyminen tunnilta. ("Vain minuutin!" kirjoitan tuohtuneena, mutta en erittele syitä missä olin tuon minuutin, jonka aikana niin kaikki 22 muuta oppilasta kuin opettajakin ehtivät luokkaan).

Kuten viimeksi sanoin, käyn maanantaisin partiossa. Nyt on menossa jo toinen vuoteni siellä, päätellen siitä että odottelen jo seuraavaa syksyä ja siirtymistäni sudenpennuista vartioon. Sitä ei koskaan tapahdu. Alan olla aika kypsä partioon jo tässä vaiheessa. Huolimatta luterilaisen yhteiskuntamme minuun iskemästä ikuisen elämän pelosta en silti kiinnostu uskonnosta pätkän vertaa, ja partio on ensisijaisesti uskontoa. Kokoonnumme maanantaisin seurakuntatalolla, jossa rukoillaan ja veisataan virsiä. Sitten tehdään vähän merimiessolmuja ja opiskellaan luontoa. Saattoi olla Tomi, joka sai minut aikanaan partioon liittymään, mutta hän on tässä vaiheessa jo saanut ylennyksen, ei käy enää sudenpentukokouksissa ja vakuuttaa minulle aina koulussa että kun vaan pääsen vartioon, muuttuu kaikki tosi kivaksi. Sinne asti en kuitenkaan koskaan kestä. Kotikasvatukseni on maallinen: käymme jouluna kynttiläkirkossa ja juhlapyhinä haudoilla, muuten uskonto loistaa poissaolollaan, mistä olen kyllä kiitollinen edelleen. Mutta partioon se ei ole minua pehmentänyt ollenkaan, ja partio ja kirkko ovat niin tiiviisti yhteydessä toisiinsa, että edelliskesäisellä leirillämme yksi telttavahdeista oli seurakuntamme kirkkoherra (joka muuten oli yksi äänekkäimmin naispappeutta vastustaneista papeista koko maassa, ja on aikanaan minutkin jumal-yhteyteen kastanut; olen tästä yhteydestä sittemmin omatoimisesti eronnut). Tuolla kesäleirillä käännytystyö ampaisi sfääreihin. Makkaranpaistosta huolimatta kammosin leirinuotioita, koska niillä aikuiset kertoivat ankeita tarinoita uskoontulemisestaan. Silti jatkoin vielä toisen vuoden, ja nyt keväälläkin suunnittelen jatkavani syksyllä. Muistan edelleen miten helpottavalta tuntui kun tajusin voivani lopettaa. Luulen että vanhempianikin hiukan kiusasi se uskonnollisuus. Tai ehkä partio vain teetti heilläkin työtä. Piti rampata kaiken maailman merkinjakotilaisuuksissa. Paitsi että itse en tainnut suorittaa juuri mitään.

23.3.16

Maaliskuu 1987

Öljyvärimaalauskurssin lisäksi käyn maanantaisin partiossa ja tiistaisin satunnaisesti elokuvakerhossa. Näistä jälkimmäinen on paikkakunnan penskojen ja vähän teinimpienkin keskuudessa aika suosittu ajanviettotapa. Nuorisotoimi järjestää sen vanhalla kunnantalolla keskellä peltoa; saliin kannetaan projektori ja valkokankaalle heijastuu lähinnä 60- ja 70-luvun Disney-filmejä, ainakin Riemukuplat käydään Artsin kanssa katsomassa kaikki. Joitakin piirrettyjäkin esitetään, Aristokatit muistan nähneeni ja Miekka kivessä on jäänyt mieleeni siksi, että projektorin käyttäjä esitti filmikelat väärässä järjestyksessä, mikä ei hirveästi yleisöä haitannut. Joitakin Risto Jarvan filmejäkin on muistaakseni ohjelmistossa (tai ainakin jotain kotimaisia 70-luvulta), mutta tuolloin sali on aika tyhjä. Pienpaikkakunnan nuoriso ei hirveästi innostu suomifilmeistä, enkä itsekään sen jälkeen kun yhteen eksyn ja pitkästyn. Elokuvakerho on harrastukseni ainakin kahden vuoden ajan, mutta olisiko niin että kolmannen aikana jo kerran nähdyt leffat alkavat toistua? Jokin tuon kaltainen syy ainakin saa lopulta jättämään tämän harrastuksen kesken, eikä se sitten kunnassa enää pitkään tainnut jatkuakaan. Lama lähestyy. Partiossa en viihdy pitkään, ehkä sielläkin kaksi vuotta. Siitä lisää myöhemmin.

Muuten kevät on täynnä hetkiä, jotka ilman päiväkirjaani olisivat kadonneet. Hetkiä jotka olisivat lakanneet olemasta, ihmiselämän vaiheita ilman todisteita, avaruuteen kadonneita heijastuksia jos nyt runolliseksi tässä heittäydyn, ja miksen heittäytyisi: maaliskuun 1987 päiväkirjassa mainitsen ohimennen kirjoittaneeni rakkauskirjeen Katille. Niin sitä ollaan kymmenvuotiaana jo pihkassa. En olisi silti uskaltanut, ellei Katilla olisi luokallamme toinenkin ihailija. Idea on alkujaan lähtöisin nimenomaan Arilta, jonka mielestäni ei missään nimessä kuulu olla rakastunut Katiin, koska minähän olen. Ja kun Ari raapustaa lemmenkirjeen, teen minäkin sitten niin. Piilottelemme niitä ennen tunnin alkua Katin pulpettiin. Ja ennen kuin kuvittelette mielessänne junioriskribenttien lemmensonetteja, on todettava, että muistaakseni nämä rakkauskirjeet ovat yhden lauseen mittaisia. Mutta jostain on alettava. Jonkin aikaa tämä touhu keväällä jatkuu, kunnes hiipuu pois. Kumpikaan meistä ei saa Katilta pienintäkään vastareaktiota kirjeisiin, mutta olen melko varma hänen tietävän että ainakin minä niitä kirjoitan. Äitimme ovat nimittäin työtovereita, ja tämä pihkautumiseni, jonka olen epäonnekseni mennyt joskus ääneen lausumaan, on heidän keskinäinen jutunjuurensa ja kummankin mielestä hirmu hauskaa. Pahastun kun tunteitani pilkataan, mutta toisaalta olen järkyttävän helpottunut siitä, ettei Kati reagoi. Olen kauhuissani siitä mahdollisuudesta, että pitäisi jotain enemmänkin tehdä kuin salaa pistää lappuja pulpettiin.

Yhdellä maaliskuun välitunnilla löydämme koulun takapihalta tyhjän muovisen roskasäiliön. Yksi menee vuorollaan sinne sisään, toiset pyörittävät sitä ympäri pihaa. Nykylapsilla on vaan ipad, meillä oli sentään roskasäiliöt.