Elokuu 1986

Oho, vau. Yhtäkkiä alkaa neljäs luokka. Maailmankaikkeuden mittapuulla varmaan pieni askel, mutta minulle suunnaton harppaus, kun siirrymme koulurakennuksesta toiseen: puupuolelta kivipuolelle. Siitä pikkukoululaisten nuhjuisesta matalasta tönöstä isojen massiiviseen kivirakennukseen, jossa sijaitsevat myös koulun ruokala, juhla- ynnä liikuntasali näyttämöineen ja parvineen, puu- ja tekstiilikäsityöluokat, suuria kaikuvia portaikkoja ja pitkiä maanalaisia käytäviä. Rakennus tekee vaikutuksen minuun ja jää unieni useimmin toistuvaksi tapahtumapaikaksi ainakin seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Senkin jälkeen tämä rakennus pysyy alitajunnassa, mutta sentään harvemmin. Toisaalta viimeksi helmikuussa 2016 muistan heränneeni unesta, jossa näitä huudoista kajahtelevia kivisiä käytäviä taas juostiin. Aina niissä unissa juostaan.

Jonkun tuntemattomaksi jääneen arkkitehdin nerokkaan oivalluksen myötä rakennuksen varsinaiset luokkahuoneet on sijoitettu ylimpään kerrokseen, niin että niistä on näkymät kunnan varsin matalan keskustan yli. Koulunkäynti on yhtäkkiä ihan eri tuntuista kuin ennen, päivät kaikkien muiden yllä, ikkunasta voi katsella pilviä ja puiden latvoissa lehahtelevia variksia. Miksei niinkin. Mutta on meillä myös uusi opettaja, hieman edellistä iäkkäämpi nainen, pitkä ja laiha kuin tikku. Kukaan ei pidä hänestä. Hän jakelee mielivaltaisia huomautuksia ja lappuja kotiin jatkuvalla syötöllä, pitää epäloogista kuria ja tiuskii. Hän saa myös kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen kohtaamani itkevä opettaja. Tämä tapahtuu toki vasta myöhemmin sinä vuonna, ehkä kevään -87 puolella. Joka tapauksessa: luokka on valmistautumassa matikankokeisiin, joita ennen pidetään jonkinlainen harjoituspistokoe. Yksi oppilas 23:sta (niin, meitä on nyt yksi lisää kun Marko liittyi kastiin, isommalta paikkakunnalta hänkin, toki kovin paljon pienemmäksi ei pääsisikään) saa tästä esikokeesta täydet pisteet, minkä vuoksi opettaja ilmoittaa, että tämän yhden ei tarvitse osallistua itse kokeeseen. Seuraa yleinen protestointimökä, joka päättyy siihen että opettaja romahtaa ja pillahtaa pöytänsä takana kyyneliin. Luokkaan laskeutuu vaivautunut hiljaisuus. Nyyhkeiden seasta saamme kuulla olevamme "vaan niin hirveitä". Sitä en kyllä muista miten itse kokeen kanssa kävi. Tämä opettaja oli koulussamme vain yhden vuoden, siirtyi kuusi kilometriä itään saman kunnan toiselle ala-asteelle ja viihtyi siellä eläkeikään asti ollen kuulemma oikein pidetty. Että ehkä me tosiaan olimme hirveitä.

Mutta emme sentään ehkä vielä elokuussa. Kesä on tuoreessa muistissa, edellisvuosi koulussa ei niinkään. On tosiaan kuin olisi suuren harppaukseen elämässään tehnyt, tätä asiaa ei voi liikaa painottaa.

Heinäkuu 1986

Vuonna 1985 muutamat pitkälle 1500-luvulle asti tutkitun suvun arvovaltaiset edustajat päättivät Helsingissä perustaa sukuseuran kaikille tätä ylväähköä nimeä kantaville tai muulla tavoin sukuun kuuluville. Ensimmäisen sukukokouksen ajaksi valittiin seuraavan vuoden heinäkuu, paikaksi Rautalammin kunta Keski-Suomessa, koska siellä suvun kantaisäksi katsottu Laurentius Laurentii Jentze toimi kirkkoherrana, sieltä hänen poikansa muuttivat eri puolille maata... Ja kun heinäkuu 1986 sitten koitti, voi millaisina kansanjoukkoina he saapuivatkaan! Kaikki nämä yhtäkkisen sukulaisuussuhteen yhdistämät uteliaat valuivat paikalle näkemään satamäärin ihmisiä, joiden kanssa ei ollut mitään yhteistä mutta kuitenkin oli - nimi. Minäkin tapasin ensimmäisen ja ainoan kerran täyskaimani siellä, oli muistaakseni vähän minua nuorempi ja ärsyttävä. Sittemmin olen oppinut heitä olevan yllättävän monta. Ja sen jälkeen sukukokouksetkin ovat jatkuneet joka kesä eri puolilla Suomea, mutta ensimmäisen kaltaista väenpaljousta on ollut turha haikailla. Vielä kahdesti kävimme itsekin perheen voimin paikalla, vanhempani taisivat kerran joskus 90-luvulla poiketa jossain joka järjestettiin sopivan lähellä, mutta kyllä nämä nopeasti hiipuivat parinkymmenen sukuseuran aktiivijehun hengennostatusmeiningiksi. Eikä siinä kai mitään. Tuolloin perustettu sukuseuran lehti ilmestyy kyllä yhä sekin muutaman kerran vuodessa.

Mitä sukulaisiin tulee, olen aina ollut paljon enemmän tekemisissä äidin puoleisten kanssa, siksikin kun heitä on lähipiirissä paljon enemmän. Nytkin, heinäkuussa 1986, olemme käymässä äidin siskon perheen luona Isojoella. Minä ja serkkupoika olemme muutaman viikon erolla samanikäiset ja vaippaikäisistä asti toistemme seurassa mainiosti viihtyneet. Jään Isojoelle muun perheen palatessa kotiin, vietämme viikkoa kiipeillen autonromujen päällä, pyöräillessä pellonreunaa, ulkoiluttaen perheen koiraa ja lukien sarjakuvia, mikä merkillepantakoon tärkeänä käänteenä elämässäni. Joonaksella on nimittäin huoneessaan läjä lehteä nimeltä Ryhmä-X, jonka uusimman numeron hänen suosituksestaan ostan itsellenikin. Siihen mennessä lähinnä Disney-tuotantoon tutustuneelle naskalille tämä lehti (kansi ohessa) on jotain käsittämättömän erikoista ja kiehtovaa. Voisi melkein kuvitella että koukutun Marvelin supersankarimaailmaan heti, mutta eivät asiat ole koskaan niin johdonmukaisia. On odotettava vuosi, jonka kuluessa luen lehden n kertaa läpi. Seuraavana kesänä sitten kosahtaa.

Ai niin, se koira. Willy, mainio touhottaja, hyperenerginen petit basset griffon vendeen, sulattaa sydämeni, ja tämän kesän kuluessa alan tosissani inttää vanhemmiltani meillekin koiraa. On oikeastaan melkein poikkeus maaseudulla, että meillä ei sellaista ole. Joka toisessa talossa on koira. Varsinkin minun sukulaisillani tuntuu kaikilla olevan vähintään yksi, luokkatoverit kertovat koirajuttuja, naapureillamme on koiria joka suunnalla, kun ilta laskeutuu, naapuruston koirien haukku kantautuu hämärtyvän omakotialueen ylle. Mutta meillä ei otusta ole. Undulaatteja on kyllä kaksi ollut jo jonkin aikaa, mutta vaikka nämä elämäni ensimmäiset lemmikit ovatkin kai tässä mielessä merkittäviä, on kai jossain määrin puhuvaa, että niistä en ole koskaan löytänyt kuin yhden kuvan, yhtään päiväkirjamerkintää en ole näistä linnuista kirjoittanut. Vuoden 1986 aikana toinen niistä kuoli häkkinsä pohjalle, toinen sai uuden kodin äidin työkaverilta, jolla oli lintuja huoneellinen. Sille kävi siis hyvin - - mutta entäs se koira? Olisi kai muitakin vaihtoehtoja ollut? No, parilla luokan tytöistä muistan olleen hamstereita, kaneja taisi olla jollakin. Puuttuuko jokin?

Toki. Mutta lapsena en tuntenut ketään jolla olisi ollut kissoja. Jos olikin, kuten mummulassa, ne olivat puolivillejä ulkona eläviä ihmistä vältteleviä otuksia, jotka pelottivat. En välittänyt kissoista, en totta puhuen edes ajatellut niitä. Vaihtoehtona kissan hankkiminen lemmikiksi ei varmaan koskaan käynyt edes mielessä, mutta koiran suhteen pehmitystyö oli nyt alkanut.

Kesäkuu 1986

Kesälomaksikin kutsuttu loppumaton aika alkaa. Vielä yhdeksänvuotiaallekin kaksi ja puoli kuukautta on melkein liian pitkä aika käsittää. Elokuun puoliväli on naurettavan kaukana, toisessa maailmassa, siinä jossa ollaan neljännellä ja yhtäkkiä isoja. Kahtena edelliskesänä on tehty lomamatkoja Ruotsiin ja Tanskaan, tänä vuonna pysytään Suomen rajojen sisällä, perheemme lastautuu autoon ja suuntaa kohti Mikkeliä ja sinne vasta hiljakkoin avattua Visulahden matkailukeskusta. Siellä on dinosauruksia, mutta itseäni houkuttaa enemmään automuseo. Vahakabinettikin kuulemma löytyy.

Autoista puheen ollen, perhettämme vuosia palvellut uskollinen sakaksseiska Fiat kosahti lopullisesti kevään aikana ja lomamatkalla käytössä on tuore tuttavuus, kaksiovinen beigehtävänkeltainen Opel Kadett vuosimallia 1982. Minun ja siskon välissä takapenkillä on suuri kylmälaukku, jonka kantta käytämme pöytänä, jolla piirrellä tai pelata pelejä tai miten ikinä loputonta ajomatkaa nyt vietetäänkin. Radiota autossa ei ole, mutta eipä ollut Fiiussakaan, joten emme sellaista osaa kaivata. Äiti ja isä ajavat vuorotellen, heidän keskustelunsa etupenkillä katoaa moottorin tasaiseen hurinaan, meillä on oma tilamme, oma kesälomapaikkamme, jossa aina sama järjestys: sisko kuskin takana, minä pelkääjän.

Mikkelissä vuokraamme leirintäalueelta pienen mökin, jonne joksikin aikaa asetumme. Pesutilat ovat alueen yhteiset, mutta mökki tai alue sinälläänkään ei juuri jätä mielikuvia. Toista on Visulahdessa. Olkoon vaan automuseo ja vahakabinetti (jonka murhainstallaatiot sentään ovat asiaankuuluvan karmeita), mutta kyllä Dinosauria on kuitenkin se joka yllättää positiivisesti. Eletään aikaa kauan ennen Jurassic Parkia tai ylipäätään dinosaurusten ponnahtamista populaarikulttuurin keskiöön. Puisto on miellyttävän eleetön: suuria dinosauruspatsaita perisuomalaisessa metsikössä. Ihmisiä on vähän, päivä on kuuma, tunnelma on jännittävä kun ei koskaan tiedä millainen lisko seuraavan polunmutkan tai kukkulan takana on. Automuseon vetonaulana on vain Kekkoselle joskus kuulunut limusiini. Eihän se mitenkään voi pärjätä.

Toukokuu 1986

Tutun näköinen kaupunki, mutta suurempi kuin millaisena sen muistan. Tuomiokirkko, luonnontieteellinen museo, kaikki suuren maailman ihmeet - olemme luokkaretkellä Turussa ja minulla on mukanani kamera, jonka filmi täyttyy alaviistosta napatuilla otoksilla Turun maamerkeistä vasten lyijynharmaata taivasta. Ilma näyttää olevan lähinnä lokakuinen. Kuvissa kavereiden tukat tuivertuvat ja nenät valuvat, mutta hymyt ovat leveitä. Kahden ensimmäisen vuoden luokkaretket kohdistuivat Punkalaitumelle ja Kokemäelle, tämä on ihan pikkuisen toista jo sentään. Kokemäen luokkaretkestä on jäänyt elävästi mieleen yksi asia: market, josta sai irtokarkkeja. Ei meidän pitäjässä semmoista ollut, vaikka ruokakauppoja olikin joka toisen pellon takana siihen aikaan (ja kauppa-autokin kulki). Niin että kun sitten tuli aika lähteä ja kotoa saadut 20 markkaa olivat yhä käyttämättä, piti jotain keksiä. Marssin irtokarkkitiskille, sinne luokan muitten tenavien jonon jatkoksi. Myyjänä ollut mies näytti kypsältä minun tullessani vuoroon, enkä siis kehdannut alkaa erityisen valikoivaksi. "Noita kahdellakympillä", sanoin ja osoitin johonkin. Helvetinmoinen säkillinen pelkkiä turkinpippureita ja karrelle palanut kitalaki olivat sitten se mitä Kokemäki toi mieleeni kunnes palasin sinne elokuussa 1998 ja rakastuin moneen ihmiseen ja asiaan. Siitä myöhemmin.

Eikä Kokemäestäkään nyt muuta, se oli -85, nyt olemme Turussa, enkä muista kävimmekö linnassa. Kuvia sieltä ei ole, mutta voi olla että filmi vain on loppunut. En vielä aavista asuvani näillä nurkilla myöhemmin pitkään. En tunne Turkua, en tiedä että tämä on se kaupunki jossa aikuistun, johon juurrun, jossa olen kotonani vielä senkin jälkeen kun olen sieltäkin matkaa jatkanut. Ihan vieraskaan se ei ole, paitsi keskustaltaan kyllä - sukulaisissa Kakskerrassa on tullut käytyä keskimäärin kerran vuodessa ihan taaperosta asti, ja niinpä ne asiat mitä Turusta muistan, ovat pitkä ja tylsä ajomatka Fiatin takapenkillä, se jännä pallomainen rakennus jonka ohi ajetaan ennen siltaa (kaasukello, nykyisin kerrostalojen ympäröimä mutta restauroitu myös) ja hirveän jyrkkä viimeinen ylämäki siellä Kakskerran saaressa, jonka Fiiu jaksoi aina juuri ja juuri ykkösvaihteella ampaista. Paitsi että myöhemmin minulle selviää ettei se serkkujen perhe missään Kakskerrassa asunut, Satavan saaren puolella se talo on. Mutta itse kaupungin keskusta on siis luokkaretkellä ollessamme ihan yhtä vieras kuin minkä tahansa suomalaisen ison kaupungin keskusta paitsi Tampereen, jota vissiin jo tämänikäisenä jonkin verran tunnen. Lähin kaupunki, tutut huudit.

Oli tarkoitus jakaa kanssanne myös kolmannen luokan kevättodistuksen arvosanat, mutta sain huomata kadottaneeni ala-asteen aikaiset todistukseni. Ihan varmana oli hyvät arvosanat, uskokaa huviksenne.

Huhtikuu 1986

Miten me koulussa puhumme Tshernobylin onnettomuudesta? En muista. Ei ole erityistä mielikuvaa että siitä olisi puhuttu ihmeemmin, jotain hämärää muistan uutislähetyksistä, mutta totta puhuen ei tuo nyt niin yhdeksänvuotiaan maailmaa mullista. On tärkeämpää, kevätkin tulossa, kolmas luokka lähenee loppuaan, aletaan olla isoja. Englantia on luettu vuosi ja olen kokeista saanut pelkkiä kymppejä, ainoa sellainen aine koulussa. Jo kolmannen luokan kuluessa saan maineen luokan englannin guruna. Olen parempi kuin ne normaalit kympin oppilaat, syystä joka on itselleni täysi mysteeri, mutta tilanne josta nautin täysillä. Tämä maine seuraa minua osin perusteetta koko ala-asteen loppuun ja pitkälle yläasteellekin; ei sillä ettäkö numeroni laskisivat, mutta alkaahan niitä kymppejä sadella muillekin. Joka tapauksessa englanti on ylivoimainen lempiaineeni. Se on ainoa aine, jossa pidän itseäni jotenkin lahjakkaana. Se on myös ainoa aine, ei ehkä vielä mutta varmasti muutaman vuoden kuluttua, johon millään tavoin panostan. Vanhemmat kehuvat kymppejäni sukulaisille, ja maineeni kielinerona leviää. En ole sellainen, vaikka varmaan tässä vaiheessa uskon itsekin niin. En tähän päivään mennessä tiedä mistä tuo englannintaito pulpahti, mutta tuosta aineesta on silti jäänyt hyvät muistot, muutamista ikävistä opettajista huolimatta. Nyt kolmosella meille opettaa sitä Taimi, joka oli kaksi ensimmäistä vuotta paljon pidetty luokanopettajamme. Ehkä syy onkin siinä. Kun se normaali tuntiopettaja ei pidä minusta, loistan sen yhden opettajan tunnilla joka pitää.

Radioaktiivista laskeumaa siis ei liiemmin nurkillamme huomioida, mutta muuten yleishälytykset kyllä soivat. Paikkakunnan suurin työllistäjä on kemiantehdas, joka sijaitsee aika lähellä ala-astettamme; sieltä pääsee klooria ja muita myrkkyjä aina silloin tällöin karkuun. Joka ainut paikkakunnan lapsi tietää, että kun nouseva ja laskeva sireeni kajahtaa, juostaan sisälle ja äkkiä. Pari kertaa sellainen soi kouluaikana. Muistan ainakin yhden kerran, jolloin Taimi ei päästänyt meitä luokasta pois, vaikka koulu loppui. Vasta kun tehtaan hälytysauto kiersi ympäri keskustaa kajauttamassa että vaara oli ohi, saimme mennä. Sellaista se oli meilläpäin. Ensimmäiset kuusi vuotta asuin tuon kyseisen tehtaan vieressä, ruosteiset venäläiset säiliövaunut tihkuivat myrkkyjään suoraan keittiönikkunamme takana. Nyt olen kuitenkin jo yli kolme vuotta asunut muualla. Tietenkin tehdas on silti kaikkialla. Äiti on siellä konttorin puolella töissä (niin kuin joka toisen luokkatoverinkin vanhemmista toinen tai molemmat), tehdas omistaa toisen kunnan uimahalleista, tehtaalla on oma leikkipuisto ja rautatie. Kesällä 1999 yksi tehtaan rakennuksista räjähtää.

Maaliskuu 1986

Eräänä iltapäivänä koulusta tullessa tasan kolmekymmentä vuotta sitten odotti postilaatikossa ensimmäinen minulle kotiin kannettu MikroBitti. Niin että on tässä jo jonkin aikaa tietokoneilla näperrelty. Paitsi ettei minulla tuolloin mitään kaksista laitteistoa ollut - joululahjaksi vuonna 1984 saatu Salora Fellow oli varmaan tuohon mennessä jo uutuudenviehätyksensä käyttänyt ja kului vielä pitkään ennen kuin sain sen himoitun kuusnelosen. Aika monella meidänkin koulussa sellainen kumminkin jo oli. Kahdella kaverillanikin: Tomilla kävin pelaamassa Commodorella perjantaisin koulun jälkeen, lähempänä asuvalla Artsilla saatoin poiketa vähän suunnittelemattomamminkin. Kopioituja pelejä ei ainakaan minun kaveripiirissäni vielä tunnettu, siksi pelien määrä oli tuohon aikaan vielä nirkoinen kun vertaa siihen mikä tilanne oli muutaman vuoden kuluttua. Mutta siitä sitten aikanaan enempi. (tai sitten voitte käydä lukaisemassa kattavan tietokonepelihistoriani, joka löytyy kevään 2013 arkistostani)

Mutta vaikka olen seuraavat melkein kolme vuotta MikroBitin uskollinen tilaaja, ei minusta silti koskaan tule koodaajaa. En perusta 2000-luvulla Supercelliä tai Roviota, kuten ei tietenkään 99,9% muistakaan kotitietokoneilla tuolloin näpränneistä. Lehti oli silti aina ilmestyessään odotettu, ja vaikka suuri osa joka numerosta jäikin lukematta (luin ne kaikki läpi ensi kerran lopulta pari vuotta sitten), tuli tietyt jutut sitten taas selattua niin että osasin ne ulkoa. Ja ehkä sittenkin kotitietokoneiden tuolloin vasta heräilevässä maailmassa kiehtoi pikkunassikkaa siinä jotenkin jo väreilevä tulevaisuus. Jotenkin sen vaan tiesi, tiedostamatta, että tämä on jollain tavalla paitsi tärkeää, myös sellaista joka ei aukene jokaiselle. Että on tämä tällainen ympäristö josta suuret kansanjoukot eivät tiedä mitään, mutta siinä sisällä olevat, he ovat vihittyjä. Toisin sanoen siis ihan normaali johonkin kuulumisen tunne. Se on tämän kotimikroinnostuksen hiipuessa kohdistuva vielä moneen muuhunkin asiaan elämässäni. Sitä "oikeaa" kohdetta ei kai vain koskaan löytynyt, mikä on jokseenkin surullista, ehkä. Kirjoittaminenhan on toki se miten identifioidun. Mutta sen yksinäisempää hommaa ei olekaan.

Helmikuu 1986

Elämäni kolmas hiihtoloma. Siihen maailmanaikaan ne kuluivat oikeasti hiihdellen, mutta mikäs oli hiihtäessä kun moottorikelkelkalla vetäisty kunnan virallinen hiihtolatu kulki meidän pihankulmasta, meni vähän matkaa naapurin ojanpohjaa pitkin, hiveli muutamien matalien tiilitalojen takapihoja (70- ja 80-lukujen välissä rakennettu asuinalue) ja kurvasi sitten sähkölinjanmäkeä ylös ja Kaijansuon kautta korpeen. Lammijärvellä oli laatikko, jossa vihko, johon sai kirjoittaa nimensä että on sinne asti suksinut. Siellä tuli käytyä monta kertaa talvessa, tuohon aikaan vielä vanhempien mukana, joskus teininä sitten itseksenikin, tosin harvemmin. Silloin piti jo vähän nähdä vaivaa kun latujen reitti ei kulkenut enää kotitontin reunaa - kilometri olisi täytynyt kävellä ensin.

Vuonna 1986 luen Viisikoita, jokohan tuolloin myös Kolmea etsivää? Minulla ja siskolla on käytössä äidin vanha Philips-stereolaite, joka on scifin näköinen, valtavan kokoinen ja outo, mutta jossa on huippulaadukkaat (ja massiiviset) kaiuttimet, jotka kaverini 90-luvulla muuttaa moderniin teknologiaan sopiviksi, ja joista luukuttelen sitten parikymppisenä progelevyjä niin että basso tuntuu naapurissa. Mutta vielä 1986 laitteisto soittelee lähinnä Mikko Alatalon lastenmusiikkikasetteja. Eläimiä suomalaismetsässä on suosikki.

Tammikuu 1986

No siinähän minä olen, juuri yhdeksän vuotta täyttänyt kolmasluokkalainen, jonka päivät kuluvat kaverin kanssa pulkkamäessä tai kotona Afrikan tähteä pikkusiskon ja välillä vanhempienkin kanssa pelaten. En heti meinannut tunnistaa kun ei ole silmälaseja vielä, vaikka luokan takarivistä ei kyllä oikein tahdo enää nähdä taululle. Tällä hetkellä istun pulpetissa puisen koulurakennuksen pitkän käytävän perimmäisessä luokassa, jonka komerossa on formaldehydillä täytettyyn pulloon upotettu kyykäärme. Aina välillä auto ajaa luokan ikkunoiden alta kulkevaa tietä pitkin. Nimeä tiellä ei ole vaikka se lienee koko juuri viisi vuotta täyttäneen kunnan keskeisin väylä, toisella puolellaan kunnantalo ja toisella suurin ala-aste. Kunnassa nyt vain ei ole kadunnimiä vielä. Ajatus osoitteista tuntuu vieraalta.

Oppilaita minun luokallani on 22. Sama porukka on pysynyt koossa ekaluokan alusta alkaen, mitä nyt tokaluokalla piipahti yksi tamperelainen Tanja, joka oli parisen viikkoa ja katosi taas - ja kun kolmas luokka alkoi elokuussa, saatiin yksi pysyvämpi uusi oppilas Torniosta, Petri. Meistä tulee myöhemmin ystävät, muttei se tainnut ihan heti tapahtua; olen jo yhdeksänvuotiaana vähän hidas tutustumaan.

Meitä kaksi ensimmäistä vuotta opettanut lempeä mummon näköinen Taimi on aloittanut uuden ekaluokan kanssa, ja meillä on tämän vuoden ajan nuori ja aika nätti nainen, josta suurin osa oppilaista tykkää kovasti, mutta joka ei voi sietää minua. Marjaanako hänen nimensä on? Se on jo jonnekin sumeutunut, yritän pyyhkiä vuosien harsoja pois mutta muistikuvat ovat auttamattoman kuluneita. Nimet ovat vain nimiä. Hän on joka tapauksessa ensimmäinen kohtaamani aikuinen, josta aistin hyvin ettei hän pidä minusta. Vuosia myöhemmin ymmärrän hänen olleen äärimmäisen vanhoillinen, kenties uskonnollinen ihminen. Se minkä hänestä kirkkaimmin muistan, on ainekirjoitusvihkoon punakynällä kirjoitettu kommentti: "Liikaa mielikuvitusta!" Mutta se on minun voimavarani ollut aina. Sen verran jo yhdeksänvuotiaana sentään ymmärrän, ettei mielikuvitusta voi koskaan olla liikaa.