Top 100 kaikkien aikojen parasta biisiä, osa 13: sijat 29-24

Niille muutamille jotka ovat tietoisia Silmänkääntövankilan Youtube-kanavasta tämä on varmaan suht tuttua kauraa, mutta johdantona muille todettakoon tämän artikkelisarjan saaneen alkunsa videomuodossa viime syksynä. Ensimmäiset osat höpisin kameralle laveasti ja piirsin kuin Külli-setä. Sitten tapahtui formaatinvaihdos ja seuraava kolmannes listasta muuttui perinteisemmäksi Juutuubintäytteeksi: vähän verkosta etsittyä kuvaa, vähän kertojanääntä. Mutta elämä on muutostila. Jo alkujaan oli tarkoitus emigroida lista tänne blogiin, mutta koskaan en oikein päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä miten. No täten. Ja videot ovat tietenkin sitä mukaa poistuneet kun uusi formaatti on syntynyt. Koska netissä harva asia on ikuista, onneksi.

Joka tapauksessa olen päässyt aika pitkälle. Jäljellä on 29 maailmanhistorian parasta biisiä, joten katsotaanpa mitä:

29. Oingo Boingo: Elevator man
Vuonna 1987 Danny Elfmanin johtama Oingo Boingo oli kärsimässä hittialbuminsa (Dead man's party, 1985) jälkeistä krapulaa ja teki sitten levyllisen niin samankaltaista musiikkia että näiden kahden albumin kappaleet olisi voinut keskenään sekoittaa kuin korttipakan yhä uudestaan ja aina olisi syntynyt yhteensopiva kokonaisuus. Silti tältä jälkimmäiseltä levyltä (Boi-ngo) löytyy yksi leikkisyydessään, tarttuvuudessaan ja vinkeässä ylimielisyydessään yli muiden oleva häpeämättömän kasarigrooveinen poprenkutus. Elevator man! Miksei tämä ole maailman tunnetuin kasarihitti, en tiedä. Tai tiedänpä: tässä on liikaa musikaalista osaamista mukana. Aivoton mössö se vaan kansalle kelpaa, onhan se selvä...

29. Risto: Nina, olen palasina
Pari vuotta sitten huipulla lopettanut upea Nuorgam-musiikkisivusto valitsi tämän "2000-luvun kotimaiset pop-helmet" -sarjansa ykköseksi, ja lähellä se on minun listallanikin, seitsemänneksi paras 2000-luvun kotimainen kappale, huomaan. (spoilers!) Ennen kaikkea Riston musiikissa (jota tosin en ole kahden ensimmäisen albumin jälkeen seurannut lainkaan - mutta ne kaksi ovatkin sitten sitäkin arvokkaammalla paikalla hyllyssä) viehättivät sanoitukset, siis ihan ensiksi. Miten joku saattoikin vielä 2000-luvulla löytää noin tuoreen tulokulman! Pelon ja neuroosin läpäisemiä havaintoja kauheasta maailmasta, mutta suoraviivaisessa toteavuudessaan uskottavan pysäyttäviä. Ja tämä kappale sitten, no se taustalaulun koukku sen kai tekee. Tai se pysähtymätön kosketinkilkatus. En osaa sanoa, uskomattoman vaikuttava teos joka kuuntelulla yhä vaan.

28. Saara Suvanto: Nuo tummat pilvet
Tämän kohdalla jouduin hieman ongelmiin parin listaa aloittaessani laatimani säännön kanssa. Ensin: kappaleen on löydyttävä fyysisesti levyhyllystäni. Sitten: yhdeltä levyltä vain yksi kappale. Tämä oli ongelma, koska Saara Suvannon pysäyttävän hieno esikoisalbumi vuodelta 1989 ei ole koskaan sellaisenaan päätynyt hyllyyni. Vuosikaudet se oli minulla c-kasetilla (kyllä, lapset), mutta joskus sitten onnistuin löytämään kokoelman Klassikot, jossa on tuo melkein koko levy lisättynä joillakin myöhemmillä kappaleilla (ja sama kansikuva myös, siksi esikoislevyn päällinen ohessa). Ja tämä on siis kokoelmani ainoa Suvanto-äänite. Noh. Nuo tummat pilvet on aivan järkyttävän hieno kappale, joka olisi musiikillisesti kuulunut tuolle ihanan ajattomalle country & blues -vaikutteiselle esikoislevylle, mutta sepä löytyykin sen sijaan yhdeltä hänen myöhemmistä, tuotannollisesti valitettavan mainstream-iskelmäisistä (ja täten kovin vanhentuneen kuuloisilta nykyisin) levyistään. Oli siis valittava: joku esikoislevyn kappaleista tai tämä. Arvoin pitkään. Mutta Tummien pilvien selkäydintasolle menevä yksinkertainen melodinen kauneus vei voiton. Ja Saaran ääntä ei tietenkään voi kuin rakastaa.

27. Hassisen kone: Levottomat jalat
Suomirokin legendaarisin shamanistinen hetki (jopa legendaarisempi kuin Sielun veljien Säkenöivä voima, joka löytyi listani sijalta 70) ja yksi Alangon pitkän uran parhaista albumeista, jonka omituisen kaivosta kurluttavaan soundimaailmaan löytyy selitykseksi hupaisa anekdootti Vesa Kontiaisen kirjasta Aitoa suomirokkia - Poko Rekordsin historia. Minun ja Alangon musiikillinen suhde on mutkaton. Pidän suunnattomasti melkeinpä kaikesta mitä mies on ikinä tehnyt, mutta koskaan hän ei ole noussut fanilistani kärkipaikalle, jossa sentään on piipahdellut vuosien saatossa monia nimiä Absoluuttisesta Nollapisteestä Pink Floydin kautta Tori Amosiin ja Nick Caveen. Mutta Ismo on bändeineen aina kulkenut tasaisen tykätysti mukana. Tämä Hassisen koneen laajennettu kokoonpano olisi muuten kernaasti saanut toisenkin levyn tehdä.

26. Absoluuttinen Nollapiste: Portaat
Nollapisteen neljäs albumi Suljettu (1999) on taidonnäyte, jonka ansiot toki aikanaan huomattiin, mutta joka silti on aliarvostettu. En tiedä missä tiloissa Tommi Liimatta oli kirjoittaessaan tämän Pohjois-Suomalaisen perhetarinan, mutta niissä tiloissa on tässä maassa synnytetty paljon tärkeää taidetta, ja jonnekin sinne Meren, Paasilinnan (Erno!), Palsan ja kumppanien joukkoon tämä levy tekstillisesti sijoittuu. Musiikki on popahtavaa progea juuri siten kuin nuori Nollapiste sen parhaimmillaan teki, ja kun levyn ensi kerran kuulleilta kysyy mikä kappale jäi parhaiten mieleen, se on aina majesteettisen kaunis ja haikea Portaat, jonka sävelestä ja sanoista (ja laulustakin) vastaa itse asiassa basisti Aake Otsala. Ihme jätkiä.


25. Nick Cave & The Bad Seeds: As I sat sadly by her side
Vuonna 2001 Nick Cave saavutti täydellisyyden julkaisemalla albumin No more shall we part. Sen jälkeen hän on varmasti ollut helpottunut: samanlaista massiivista (niin sävel-, sana-, sovitus-, kuin teemapuolellakin) kokonaisuutta oli mahdoton enää edes kuvitella tekevänsä, ja niin hänen otteensa keveytyi, raskaat vaativat demonit lensivät muiden olkapäille kuiskimaan. Mutta se levy... Ja tämä avauskappale. Akustinen kitara jotenkin odottavasti käynnistää, sitten basso tulee mukaan ja kun se pianokuvio sitten terävänä kilahtaa, voi luoja, huh huh... Teksti on juuri tämän aikakauden Nickiä: kaksi ihmistä istuu vierekkäin ja katsoo murheiden täyttämän maailman virtaavan ikkunan takana ohi. He keskustelevat todellisuuden olemuksesta ja kuuntelija sulaa musiikin kauneuteen. Maailman kahdenneksikymmenenneksiviidenneksi paras kappale, eikä loppu pitkästä albumista jää juurikaan sen taakse.

X-Files 2.13: Irresistible

Kuten edellä, myös tämä jakso oli aluksi hyytävän hyvä mutta pääsi sitten luisumaan vaarallisen lähelle banaalia. Onneksi loppupuoli pelasti, ja vaikkei tälläkään kertaa oltu tekemisissä minkään kovin mielenkiintoisen juonikuvion parissa (kuolleista muistoja keräilevä estynyt mieshenkilö, joka siirtyy hautajen penkomisesta aktuaaliseen hengiltäottamistoimintaan), oli sentään hahmopuolella yritystä. Chris Carterin kirjoittamana päähenkilöiden välinen dialogi on aina hyvää, ja koko jakson paras kohtaus oli pelkkää puhetta: Scullyn keskustelu psykiatrinsa kanssa. Tavallaan ymmärrän mihin Carter tällä jaksolla (jonka hän on sanonut olevan yhden suosikeistaan, mutta kai sarjan luojalla on oikeutensa oikkuihin) pyrkii - Scully on kokenut pahoja ja kaikki henkinen painolasti on lopulta musertamassa hänet - mutta en tiedä olisiko agentin hermoromahdukseen tarvittu taas kerran kidnappausta ja hengenvaaraa. Liika on liikaa. Ehkä tässä taas kerran tulee sarjan ikä esiin, mutta eikö pikkuhiljaa olisi Mulderin vuoro?

Pääpahis on sellaisenaan lainattu Norman Bates, ulkonäköä myöten, ja on äititraumaa ja Bates Motelin mieleen tuova talokin, jossa loppukohtaus tapahtuu. Tämä ehkä hieman latistaa jakson iskevyyttä (eikä kukaan poliiseista kertaakaan mainitse Psykoa; minusta lainaukset ovat niin suoria, että siitä olisi sanan tai pari voinut ohimenevänä heittona dialogiin laittaakin), mutta onneksi on ne muutamat silmänräpäykset, joissa tuo robottimaisen kylmä mies näyttäytyy demonina. Hienoja, säpsäyttäviä hetkiä. (ja luin IMDB:stä että tähän asiaan ja tähän hahmoon palataan seitsemännen kauden jaksossa, no huh) Niistä huolimatta "Scullyn romahdus" -jaksoksi tarkoitettu Irresistible on lopulta sittenkin vain "Scully taas pulassa" -jakso, mutta sentään hän ei ole avuton, vaan olisi tämänkertaisen kaappaajansa ehtinyt ilmeisesti kädet sidottunakin päihittää, mutta tulivatpa Mulderin apuvoimatkin oikealla hetkellä ryminällä sisään. Hmhjaa.

X-Files 2.12: Aubrey

Varmaankin yksi epätasaisimmista jaksoista toistaiseksi tämä. Alkupuoli oli lupaava; 1940-luvulla tapahtuneet sarjamurhat alkavat pikkukaupungissa (tietenkin!) toistua samalla kun paikallinen poliisi kokee rajuja näkyjä niistä aiemmista. M & S kiitävät paikalle ja ovat keskellä paitsi kummia murhakuvioita, myös paikallisten poliisien salasuhdetta. Hyviä pointteja: visuaalisesti melkein ylitsevuotavan tyylikäs jakso taas (ohjaaja Rob Bowmania muistan aiemminkin kehuneeni), joskin pimeä. Varsinkin iäkkään keuhkotautisen murhamiehen rähjäinen kotitalo oli upea ollessaan samanaikaisesti sekä maanläheisen kotoinen että kerrassaan kaamea. Kyseistä roolia esittänyt Morgan Woodward oli myös mainio. Näyttelijöistä huomio kiinnittyy tietenkin eniten Terry "John Locke" O'Quinniin, mitäköhän lie Lostin jälkeen mies tehnyt. Itse muistin hänet aina Millenniumista, mutta kyllähän Lost miehen sittemmin leimasi. Aubreyssä rooli on pieni, eikä kovin merkittävä edes.

Kuitenkin vähän puolivälin jälkeen jakson momentti hiipuu ja jotenkin pysähtyykin. DNA-muistissa säilyvät murhanhimoiset taipumukset ovat hyvä idea (eikä erityisen yliluonnollinen nykytietämyksen mukaan - siis en nyt ihan tämän mittakaavan periytymisestä puhu tietenkään), mutta juoni itsessään vaipuu liian kliseiseksi murhaajajahdiksi. Toki kolmen vartin mittapuulla mennään, joten minkäs voi - mutta monet piinaaviksi ja/tai toiminnallisiksi tarkoitetut kohtaukset loppupuolella olivat aika kökköjä ja vähän kömpelöitäkin. Visuaalinen ote säilyi, mutta tarinallinen romahti. Sitäpaitsi Mulderin pitäisi olla kuollut. Mitään syytä siihen että murhaaja pysäytti partaveitseniskun hänen kaulavaltimonsa viereen viime silmänräpäyksellä ei ole. En minä nyt mitä tahansa tuubaa X-Filesiltakaan niele.

Saatesanoja julkilausumille

1. Tiikeri hiipi kadunvarren heinikossa kuin kotonaan. Se ei ollut ennen käynyt kaupungissa, mutta piti pelosta, jonka löyhkäsi kauas jokaisesta kulkijasta. Se tiesi kotiutuvansa kaupunkiin mainiosti.

2. Rick myönsi ettei ollut koskaan ennen ollut tilanteessa jossa häneltä olisi vaadittu moista uhrausta. Hän katsoi Nancyyn vielä kerran, mutta nainen oli ehdoton: joko tai. Rick päästi irti köydestä. Säkki näytti pysyvän ilmassa hetken ennen kuin aloitti syöksynsä kohti kaukana alhaalla vellovaa vettä. Itkua ei enää kuulunut.

3. Savumakrillin tuoksu palautti mieleen sen ainoan kesän jona oli saanut miestä. Ilsa astui saunan eteiseen ja näki lattialla mytyksi viskatun pyyhkeen. Junan vihellys. Kaukana pakopaikkoja.

4. Torkuimme peiton alla vierekkäin ja toisiamme sydänjuuria myöten vihaten.

5. Ravintolavaunussa Sulayman nosti tuopin huulilleen ja haisteli oluen aromia. Ikkunan takana vilisi ohi Paimio. Kännykkä värisi povitaskussa. Hän tiesi mitä asiaa oli ja kenellä, mutta ennen sitä hän tiesi juovansa vielä oluen. Aikaa oli. Poliisit eivät silti ehtisi Kupittaalle ajoissa.

Viiden tähden painajainen

Herään öisin paniikkikohtauksiin. Kesällä keskustelin toisen tämän vuoden esikoiskirjailijan kanssa. Hän sanoi: "Itsestänihän minä puhun mielelläni loputtomasti!" Mutta kun minä en. Vihaan itestäni puhumista - en kykene ymmärtämään miten voisin kiinnostaa ketään. Kun minusta puhutaan, siirrän aiheen muualle ollakseni kohtelias. Kun minulta kysellään asioita, olen anteeksipyytävä, sillä tiedän kysyjän yrittävän olla vain kohtelias.

Tämä on piirre jonka olen huomannut vasta viime vuosina. Regressioterapeutti varmasti löytäisi tähän syyn jostain kaukaa. Että ahdistun muille aiheuttamaani ajanhukkaa sillä siunaaman hetkellä kun huomaan jonkun joutuvan teeskentelemään olevansa kiinnostunut minusta. Ihmissuhteeni ovat kaatuneet melko järjestään siihen, etten puhu. Olen telkien taaksen lukittuun kassakaappiin piilotettu kryptattu arvoitus. Vain nukkuessani tunteet pääsevät irti. Silloin herään.

Keitän kahvit. Kirjoitan. Haluan samaa kuin kuka tahansa, mutta muistan sen vain öisin. En näytä ikäiseltäni. Se aiheuttaa kummallisen harhan. Ettei elämä muka olisi jo enimmäkseen takana. Paitsi että nykyään kuulemma eletään vanhaksi. En millään tahtoisi.

X-Files 2.11: Excelsis Dei

Excelsis Dei muistuttaa edeltävää Red Museumia siinä, että juonenkäänteitä on valtavasti ja vahvasti toisistaan poikkeavia elementtejä sekoitellaan surutta. Mutta siinä missä Red Museum toimi... Hm. En tiedä miksi, jotenkin tämänkertainen ei onnistunut viemään mukanaan. Ehkä syynä oli jossain määrin ongelmallinen hahmojen käsittely: epäilevä Mulder ja teorioita heittelevä Scully on ideana hyvää vaihtelua (joskin tehtiin jo ykköskauden jaksossa Beyond the Sea), mutta jotenkin se tulee nyt takavasemmalta. Kummallakaan ei ole mitään henkilökohtaista intressiä tähän tapaukseen (yltiöankeassa vanhustenhoitolaitoksessa tapahtunut väkivallanteko), joten mitään selkeää syytä normiroolien vaihtumiseen ei ole. Loppupuolella palataan normaaliin, ja huonosti: Scully ei usko että sienet voisivat aiheuttaa hallusinaatioita? Miksei? Aiemmin hänet on sentään melko pätevänä lääkärinä esitetty, nyt Mulderkin tietää shamaanien sienimatkoista enemmän kuin Scully... Ja on oikeassa, ilmeisesti, koska kun jakson loppupuoli (onneksi) lisää kierroksia löysän alun jälkeen, alkavat juonielementit tosissaan kasaantua. On sieniviljelmää ja poltergeistiä, tulvivaa kylpyhuonetta ja maanista maalaria. Potentiaalia olisi ollut vaikka mihin, mutta jollain tavalla ne hukataan. Red Museum loihti kiehtovan paranoidin tunnelman pikkukaupunkinsa ympärille, mutta Excelsis Dei on vain ankea, mikä toisaalta on toki tarkoituksellista: hoitolaitos on värejään myöten surkean synkkä ja kaikilla kurjaa. Silti jotain puuttuu.

Parasta jaksossa on Frances Bay. Olen luvannut bongata kaikki Twin Peaks -näyttelijät, joten teen sen taas. Hänen esittämänsä pyörätuolissa istuva Dorothy on hoitolan asukkaista sympaattisin, ja valloittaa jokaisessa kohtauksessa jossa on mukana. Niistä ukoista en niin välittänyt: itse asiassa mietityttää joko tässä jaksossa alkaa sarjan ikä näkyä, kun raiskauksella vitsaileva ja naispuolista hoitajaa kouriva vanha kurttuinen äijä on kaikkien mielestä vain kamalan sympaattinen ja hauska. Vaikea kuvitella 2000-luvulla näkevän moista. Periaatteessa siis ok jakso, mutta kaikkea tapahtui liikaa, ja silti liikaa oli myös vain pitkiä kohtauksia puhuvine päineen. Ja eestaas juostiin ympäri giganttisen kokoisen hoitolaitoksen enimmäkseen tyhjiä käytäviä. Ei sytyttänyt ihan hirveästi.

X-Files 2.10: Red museum

Mitä miellyttävimpiä yllätyksiä ovat nämä jaksot, jotka eivät millään tavoin vastaa odotuksia. Niitä on jo aiemminkin osunut joitakin kohdalle, ja nyt Red museum tekee saman taas. Olin valmistautunut olemaan hivenen pitkästynyt, kun jotenkin ensikäsitys tapahtumista oli outo uskonnollinen kultti ja niitähän on nähty, eikä se koskaan ole juonena kiintoisin mahdollinen... Mutta vähän samaan malliin kuin ykköskauden mainiossa jaksossa Eve pommitettiin tässäkin katsojaa ennakko-oletuksilla joita sitten samaan tahtiin vedettiin pois ja vaihdettiin toisiin. Pikkukaupungin teinejä kidnapataan ja löydetään myöhemmin harhailemasta metsästä salaperäinen viesti selkäänsä kirjoitettuna. Ja on uskonlahko, ja karjataloutta, ja väliseinän takaa naapureitaan kyttäävä hiippari, on salaperäinen tohtori ja lehmien hormonihoitoa, ja on lopulta se sama tyyppi, joka kylmästi teloitti Deep Throatin ykköskauden päätösjaksossa. Siinä vaiheessa kun Mulder ja Scully alkoivat yhdistää palasia toisiinsa kuulustellessaan yhtä epäiltyä poliisiasemalla, juoni rullasi jo niin esteettä, että nautinnon väreet kulkivat selässä. Jos jakso nostaa käsivarren karvat pystyyn, sen voi sanoa olevan laadukas.

Amerikkalainen pikkukaupunki on kaikkien näkemieni elokuvien ja tv-sarjojen (ja lukemieni kirjojen, kiitos Stephen Kingin) myötä muuttunut kerrassaan tutuksi paikaksi. Minulla on käsitys siitä millainen sen tulee olla, ja tälläkin kertaa se on täydellisesti oma itsensä: jämäkkä sheriffi, yhden keskeisen tulonlähteen ympärille rakentunut infrastruktuuri (tällä kertaa karjankasvatus), autoillaan kruisailevat teinit ja niin edelleen. Myös Red museumin pikkukaupunki on kaikkea tätä, mutta enemmän, ja ennen kaikkea ympäristö miellytti minua nyt. Maisema on taas havumetsineen ja peltoineen vallan kotoinen. Kuin Pohjanmaan lakeuksia katselisi kun ajetaan peltoteillä, kaunista. Lisäksi taas sataa, kuten X-Filesin jaksoissa usein. Kaikki on luonnonläheistä muutenkin: ulkovalo on räikeä siivilöityessään syksyisten lehtien läpi, pilvet avaralla taivaalla, auringon noustessa saviselta pellolta kohoava usva. Tämän kaiken huomaan nyt olevan sarjalle hyvin tyypillistä kuvastoa, silloin aikoinaan sitä ei niin pannut merkille. Paljon mieluummin tällaista katsoo kuin Miamin tai Los Angelesin ikuisesti vieraita palmubulevardeja ja hellettä.

Melko mitäänsanomattamana mysteeritarinana alkanut Red museum siis otti edetessään kierroksia lisää ja lisää eikä edes tyssännyt tiiliseinään lopussa vaan jätti asiat auki. Niin pitääkin. Täydet pointsit taas.

X-Files 2.9: Firewalker

Ykköskauden paras jakso Ice tehtiin uusiksi jo suht tuoreeltaan (ja Darkness falls oli pirun hyvä jakso sekin), mutta kun nyt jo kolmannen kerran jotain outoa tapahtuu syrjäisiin olosuhteisiin eristäytyneen tiedemiesporukan parissa, tulee mieleen että hittoako FBI sinne tunkee taas. Perusasetelmaltaan Firewalker siis ontuu pahasti. Nyt ollaan mannerjäätikön ja Kanadan aarniometsien sijasta Kalliovuorilla ja siellä sijaitsevan tulivuoren äärellä, mutta lopulta ympäristö jää etäisemmäksi kuin noissa kahdessa ykköskauden jaksossa. Oikeastaan kaikki jää etäisemmäksi - henkilöt kieltämättä käyttäytyvät alusta asti oudosti ja epäilyttävästikin, mutta toisaalta: tämän vuoksi heihin ei katsoja  emotionaalisesti kiinnity vähääkään. Jotenkin kaikki tuntuu jo tehdyltä, ja kaikki etenee liian suurin harppauksin; juoni on liian monimutkainen. Varsinkin alussa ekspositiota paukkaa pitkinä monologeina, ja lopussa sama toistuu. Ei, ei näin...

Hyviä pointteja toki löytyy, missään nimessä Firewalker ei siis ollut täyttä kuraa. Ensinnäkin infektoimansa ihmispolon kurkusta ulos mitä fallisimmin syöksähtävä itiöitä purskauttava sieni-jöpötin on kyllä uskomaton niin idealtaan kuin toteutukseltaankin, huh. Ja loppupuolen kohtaus, jossa käsiraudoin juuri "laukeamaisillaan" olevaan uhriin kiinnitetty Scully ryskii läpi tutkimuskeskuksen, siinä oli meininkiä ja asennetta. Vasara heilui ja sekunteja vastaan taisteltiin. Mulder juoksi samaan aikaan ulkona paikalle, mutta myöhässä taas. Niin tuttu kuvio, mutta toimi kyllä.

Musapuolella Mark Snow irrotteli. Jakson alussa kuullaan melkein scifihtävää elektronista vaibbia, sitten on paljon matalasti tunnelmoivaa murinaa ja muutamasta kohtaa tulee mitä elävimmin mieleen Myst, tuo 1990-luvun puolivälissä ilmestynyt jumalaisen hieno seikkailupeli (jonka soundtrack-levy löytyy hyllystäni). Silti on todettava että joltinenkin pettymys tämä oli. Liian geneeriset henkilöt, liian monesti tehty juoni, liikaa selostusta, liian vähän toimintaa.