Tasan ei käy

Vuosi kulahti, ja oli jotenkin omituinen sillä tavoin kulahdellessaan. Noin vain vängersi menemään, vaikka ihmispolo yritti jarrutella. Mahtuihan siihen paljon, näin jälkikäteen katsoen enemmän kuin olisi äkkiä luullutkaan. Muuttoja sinne ja tänne, putkiremontteja, vesivahinkoja, lisää muuttoja. Auto ja pesukone ihan kuin maallista omaisuutta ei tarpeeksi olisi. Lapsi aloitti koulunkäynnin, ruotsiksi. Kasvatan hiuksiakin taas, ihmissuhteet ovat mennyttä elämää, kirjoittaakaan en enää jaksa, mutta hitaasti, hyvin hitaasti innostun kaikesta visuaalisesta. Piirtelen. Olen tavannut ihmisiä enemmän kuin parina aiempana vuonna, erakoitumisellakin on rajansa. Ja vauvoja, niitä tuli lähipiiriin vuonna 2013 niin etten laskuissa pysynyt. Ensimmäinen serkkukin meidän tytölle, on sitä odotettu.

Kahta tv-sarjaa olen seurannut: Mad Menissä etenin neloskauteen, jonka boksina ostin Anttilasta syksyllä, ja exme on armollisesti tutustuttanut minut perin brittiläiseen ilmiöön nimeltä Doctor Who (siihen 2000-luvun). On lainaillut noita kausilaatikoitakin siihen malliin, että viidennen sain juuri toissapäivänä päätökseen. Alan jo Matt Smithiin tottua, mutta kyllä David Tennant on aina oleva se joka roolin minulle määrittää. On muuten sen näköinen mies että. Krhm. Tuliko täällä kuuma taas yhtäkkiä, krhm.

Vuotta taaksepäin ajatellessa nousee jostain syystä parhaana muistona mieleen pääsiäinen. Olin lapsen kanssa maalla pyhien verran, ja tehtiin kahtena päivänä kävelyretki hankikannoille. Laakeita peltoaukeita neliökilometreittäin avautui edessä, hanki oli niin kova että kesti tasajalkapompun. Käveltiin lapsuudenmaisemissani, mutta vieraasti, peltoja pitkin. Aurinko porotti kesää jo tunnustellen, käveltiin rautatielle, metsänreunaan, soliseville ojille, ja yhden sellaisen viertä alitettiin ratakin tunnelia pitkin. Siellä valkoisessa autiudessa oli äärettömän rauhallista, kummallinen yksityinen maailma, kirkkaan valkoisena melkein rajaton yhtä rajattoman sinisen taivaan alla. Horisontissa kulki pisteinä rekkoja sitä pikatietä pitkin, jolla pelko on aikanaan halkaistu. Niin lämmintä talven jälkeen, niin kaunista ja mukavaa. Siinä kai se tärkein sana: meillä oli siellä mukavaa. Arkipäivä on niin usein vain väsyttävää.

Toinen mieleen jäänyt onnellinen aika oli kesälomaa seurannut viikko. Töissäkö, kuulen teidän hämmentyvän, ja paheksun kun ette kaikkea tänne päivittämääni muista. Minähän olin sairaslomalla. Poskiontelotulehdus ja ties mitä kaikkea, mutta mikä onni: loputtomasti lukemista, ruokaa pakastin täynnä, viikon sairasloma ja jos en lukenut, nukuin. Kuume alkoi kyllästyttää, muuten ihanan pilvenpehmeää olemista oli se.

Lukemisesta tuli mieleen, että sitä tulikin harrastettua 2013 enemmän kuin aikoihin. (no okei, 50 kirjaa, mutta on se kaksi enemmän kuin edellisvuonna) Seuraavia haluan erityismainostaa:

Ernest Cline: Ready Player One. Yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista, johon en melkein uskaltanut tarttua, kun ennakko-odotukset olivat sen verran kovat. 80-luvun videopelitodellisuus muuntuneena dystooppisen tulevaisuuden virtuaaliseksi pakopaikaksi. Kirja oli kuin olisi itse kadonnut karkeisiin pikseleihin, ja juonikin oli loppujen lopuksi hyvä. Rakastin joka hetkeä. Toi mieleen Steven Hallin muutaman vuoden takaisin Haitekstin, rakastin sitäkin.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää. Hyvin outoon kerronnalliseen ratkaisuun kietoutunut murhamysteeri. Menisi perusdekkarista, ellei kertoja olisi outo yhdistelmä kaikkitetävää yliolentoa ja kirjan alussa tapahtuvan tuhopolton uhria. Jaksoi viehättää.

Iain Banks: Stonemouth, Espedair Streest, The Bridge. Kolme taidokasta Banksia. Stonemouth jäi viime vuonna kuolleen lempikirjailijani viimeiseksi ei-scifiteokseksi, nuo kaksi muuta ovat 80-luvulta, ja olleet toistaiseksi vielä lukematta. Hienoja kaikki (ja suomentamattomia), mitä näitä erittelemään. The Bridge nousi ihan Banks-suosikkieni huipun tuntumaan sillä samalla oudolla vierauden tunnelmallaan, joka minut alunperinkin lumosi silloin kauan sitten. Stonemouth kuvaa skottilaista pikkukaupunkielämää paremmin ja hyytävimmin kuin ehkä mikään aiempi Banks, ja Espedair Street... No, 70-luvulle sijoittuva brittiläisen progebändin nousu ja kukoistus. Voisinko olla rakastamasta moista teosta, en tietenkään. Ei-scifinä Banks on parhaimmillaan (on ne scifitkin loistavia!), ja nämä ovat siitäkin tuotannosta kaikki kolme kärkipäästä.

Stephen King: 22.11.63. Tästä jo kesällä kirjoitinkin. Parasta Kingiä kahteenkymmeneen vuoteen vähintään, mutta ei nyt tässä enempiä.

Marko Hautala: Torajyvät, Unikoira. Kaksi hienoa romaania suhteellisen tuoreen kotimaisen loistotekijän tuotannosta, joka alkaa melkein ollakin luettuna. Kauhukirjallisuutta ehkä, mutta usein liian unenomaista ollakseen täysin. Lynch-vaikutteita, pirun taitavaa ekonomista sanankäyttöä. Ei turvaa missään vaiheessa anglosaksisiin genrekliseisiin, vaan punoo omaa ahdistavan marraskuista tunnelmaansa. Pirun hienoja teoksia, Torajyvät lienee suosikein kaikista Hautaloista toistaiseksi.

Jennifer Egan: Sydäntorni. Paul Austerin mieleen tuovaa monentasoista kerrontaa, mutta omalla reippaan toiminnallisella vivahteella. Kiehtova uusi tuttavuus, jolta alkuvuonna luin toisenkin kirjan (Aika suuri hämäys), mutta tämä oli parempi.

Tietokirjoista mainittakoon yksi järisyttävän kiinnostava: Hannes Råstamin kirjoittama Kuinka tehtiin sarjamurhaaja - Thomas Quickin tapaus. Ahmin tämän koukuttuen paremmin kuin mihinkään jännäriin koskaan. Quick on ehkä nimenä tuttu, tuo pahamaineinen monikymmenkertainen sarjamurhaaja, joka vankila- ja lääkintähenkilökunnan regressiivisissä kuulusteluissa tunnusti hirveän määrän hirveitä tekoja, ja todisteitakin löydettiin kun miestä kierrätettiin ympäri Skandinaviaa murha- ja hautapaikoilla. Vaan mitäs sitten kävikään? Viime vuoden aikana mies vapautettiin viimeisistäkin häneen kohdistuneista syytteistä. En voi tätä kirjaa liikaa suositella, järkyttävä ja kiehtova, ennen kaikkea uskomaton ja sittenkin totta.

Ja kaiken tämän jälkeen niskaa kramppaa.

En minä ole tottunut enää tällaisia epistoloita naputtelemaan.

Tämä otsikko valehtelee

Ostin marraskuussa sikakalliit talvikengät. Ensimmäiset kunnolliset miesmuistiin, suomalaisvalmisteiset, paksuvuoriset, pitkävartisetkin kun ongelmana on aina ollut näissä Helsingin umpihangissa kahlatessa sisään nilkansuusta tursuava lumi.

Olisi varmaan kannattanut käyttää nekin rahat johonkin muuhun, sitä minä vaan.

Tänään koin silti jotain ainutlaatuista. Olin ulkona kahdeksan maissa aamulla, mikä sunnuntaisin tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin ennen viittä arkisin. Kävelin Meilahden puistossa. Navakka tuuli humisteli korkeiden mäntyjen oksistoissa, se oli ainoa ääni. Oli hiljaista kuin kirkkomaalla. Tukholmankadun tavanomainen autokohinakaan ei ollut vielä alkanut, kukaan ei liikkunut, oli pysäyttävän kaunista, pimeyttä sävyttivät kosteaan usvaan väriaineen lailla leviävät oranssit pihavalot puistoa reunustavien kerrostalojen liepeiltä. Seisahduin polulle. Tuoksui multa ja savi, kosteus. Sitten puiston läpi kantautui terävänä rastaan laulu. Kun sulki silmänsä, ei tiennyt mikä vuodenaika oli. En ole sitä ääntä koskaan kuullut kuin kesäöisin, nyt se jatkoi, jatkoi, jatkoi. Saatteli minut puistosta pois ja kotia kohti.

Aloin pakata tavaroita, maaseutu kutsuu. Viime vuonna siellä hiihdettiin, pulkkailtiin, tehtiin läjäpäin lumiukkoja. Nyt vissiin läträtään kuravedellä. Hassua miten nopeasti niihin lumitalviin tottui, sitä edelliset ties miten monta kun olivat juuri tätä mitä nytkin.

Aidanseipäät

Tytär vietti yhdistettyjä seitsenvuotisjuhliaan kahden saman viikon sisällä syntyneen luokkakaverin kanssa. Kutsuttuna olivat kaikki luokan tytöt - tusinan verran vieraita. Kaksi tuntia ei ehkä aikuisten juhlaksi olisi pituudella pilattu, mutta tuonikäisille ehdoton maksimi. Edellisvuosiin verrattuna näennäisrauhallinen alkutilanne kasvoi yleiskakofoniaksi ja nitisten hallituksi kaaokseksi; hauskaa näytti olevan, eikä aikuisten tarvinnut kuin katsoa vierestä, kun oli järjestetyt juhlat. Mutta sitä lahjatavaran määrää. Nyt on kaikkea pinkkiä ja kimalteista enemmän kuin laki sallii, mutta muutamia ihan fiksujakin juttuja. Jossain siellä keskellä iskän seitsenvuotiaalle kirjoittama kirja, kovakantinen ja kuvitettu. Ehkei se nyt ollut innolla vastaanotetuin lahja, mutta olipa sen tekeminen hauskaa.

Seuraavana yönä näin unta, jossa pakenin metsän keskellä sijaitsevalla hautausmaalla kahta nahkatakkista ihmishahmoa, jotka eivät kuitenkaan olleet ihmisiä. Oli kirkas, lämmin kesäpäivä. Minulla oli malja, johon keräsin maasta suuria jääkiteitä sulamaan. Siunasin maljaa kovaan ääneen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Se piti minut näkymättömänä pahuudelta, esti niitä pääsemästä aivan vierelleni, mutta myös minua poistumasta kalmiston ympäri kulkevalta polulta. Olin ansassa. Lopulta toinen hahmoista pysähtyi kohdalleni reunimmaisen hautarivin toiselle puolelle. Se haistoi minut vaikkei nähnyt, sen naama suli piirteettömäksi. Näky oli kaamea. Hahmo muuttui sudeksi, jonka tiesin viis veisaavan siunauksistani. Hidastin sitä hetken heittämällä maljan sisällön sen kasvoille. Pakenin metsään susi perässäni, missä vaiheessa päätin herättää itseni. Kun tietää aina unta nähdessään olevansa unessa, se on helppoa; sen kun päättää herätä.

Avasin silmät säkkipimeässä huoneessa. Sulavat miehenkasvot eivät jättäneet rauhaan. Kello oli 5.30, siihen aikaan olen lähes poikkeuksetta hereillä joka päivä. Kömmin juomaan lasillisen vettä, eteisessä lapsen kengänlaittojakkara loisti itsekseen kuin kelmeä majakka. Sänkyyn palattuani ajattelin hautausmaita. Unissani ne ovat aina jylhän mäntymetsän keskellä, aina pieniä ja vanhoja, ja aina pakenen niissä henkeni edestä, piiloudun kivien taakse.

Vain pysähtyneet ja hiljaiset sisätilat ovat unissani toistuvampi elementti. Kukkatapettiset hämärät huoneet, lattialla räsymattoja, seinillä tauluja, röyhelöiset verhot ikkunoiden edessä tiukasti suljettuina, jos ikkunoita on. Ahdistunut odotuksen tila, ummehtunut seisahtuneisuus, ei koskaan ihmisiä, paitsi vahva tietoisuus siitä, että seinän taikana heitä on, viereisessä huoneessa, hiljaisuudessa. Tunnetila näissä huoneissa on odottava kauhu, enkä tähän ikään mennessä ole saanut selville mitä pelkään tapahtuvaksi.

Ihmeekseni nukahdin uudestaan. Ennen nukahtamista kirjoitin tämän päivityksen mielessäni, tässä se on melkein sanasta sanaan sellaisena kuin sängyssä mietin, mutta lisänä oli vielä jokin kokonainen aihe, johon aasinsiltasin tuosta hiljaisesta huoneesta, se katosi kun uni aaltona ylitse vyöryi.

...and the horse you rode in on.

Rakastan kuolevaa puutarhaa. Imen voimaa sinusta, tekemättä töitä sen eteen että olisin milloinkaan enempää kuin se mitä edessäsi näet.

Kuolen hitaasti uniisi. Ajattelen, ettet sitten pelkää minua niin. Voimakkaana olen haavoittuvampi.

Ja katso: se lintu mikä eilenkin. Se on nukkunut, sen pesä on hyönteisiä täynnä, se hajoaa.

Voi minkä elämän sinä minussa menetit.

Löydän kuin aarteita.

Ottaa ny kahvetta

No huh huh.

Kymmenen vuotta sitten tällä päivämäärällä eräs neuroottinen opiskelijapoika perusti blogin. (no joo, oli se lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä jo silloin) Kymmenen vuotta! Se on pidempi aika kuin Beatlesin levytysura. Siinä ajassa käy peruskoulun (jos jää kerran luokalleen). Kuihtuu miehestä parhaassa iässään tutisevaksi eläkevaariksi, luo kirjallisen tuotannon (pöytälaatikkoon yleensä, jotkut julkaisevatkin), rakastuu, perheellistyy, eroaa, jotkut moneenkin kertaan.

Että eipä siinä. Kenraaliharjoitushengessä tämän bloginraadon jo kerran lopetinkin, mutta ei voi mitään, juhlimaan piti päästä. Meinasin ensin ottaa oluen, mutta kahvi on nykyään mieluisampaa. Eli ei sitten muutaku sumpille! Minä tarjoan leikisti.

Helsinki - Tampere - Helsinki

Bussissa istuessani keksin vitsin. Se kuuluu näin:

"Mies kävelee baariin.

- Mitä laitetaan?, kysyy baarimikko.

- En tiedä, vastaa mies. - En ole kuullut tätä aikaisemmin."

Iä! Iä! Kisu ftagn!

Heräsin viime yönä siihen säpsäyttävään tunteeseen että minua tuijotetaan. Ja totta kyllä, säkkipimeydessä leijui hiilenpunaisena hehkuva demonikissanpää, silmät suurina minua tuijottaen, kahdenkymmenen sentin etäisyydellä kasvoistani.

Hiukan siinä otin lisäpulssia sitten. Elämäni kelautui filminauhana jonnekin lukiovuosiin asti, kunnes näky liikahti, ja tajusin että se oma lupsakkainen kissanihan se siinä vain yöpöydällä istuskeli, herätyskellon punaisten led-numeroiden juuri sopivasti kasvojaan valaistessa.

Tunnen kissat ja niiden tavat sen verran hyvin, ettei käynyt edes mielessä tempun olleen mitään muuta kuin tarkoituksellinen. Jonkin aikaa vielä siinä kyllä valvoin ja mietin että kuinkakohan kauan se oli siinä tuijottanut minua. Odottaen.

Ääni valkea valkea hajoaa

Minulla oli seuraavat mahdollisuudet:

1. Lopetan siihen paikkaan. Mutta ei se ollut pitkään mahdollisuus; noin kaksitoista tuntia lopetuspäivityksen jälkeen jo tiesin etten lopettaisi.

2. Jatkaisin kuin ei mitään, seuraavaa kirjaklassikkoa vain kehiin. (olisi vuorossa Paul Auster muuten, mutten tiedä jatkanko koskaan, puoliväliin listaani pääsin) Mutta ei tämä oikein, ei.

3. Tätä suunnittelin: vertauskuvallista kertomusta, jossa tuntematon kertojaminä löytää tyhjän blogin ja asettuu taloksi, vaihtoehtoina olivat avaruudessa kelluva tyhjä alus tai metsiköstä löytyvä vankilakompleksi, jossa lukittuja huoneita yhtä monta kuin päivityksiä täällä tähän asti; ei pöllömpi vertauskuva vaikka toki raskas ja osoitteleva. Tämä olisi mennyt sitten jo liian... liian Silmikseksi joten hylkäsin senkin.

Joten se niistä. Ugus on edelleen se missä varsinaisesti tapahtuu. "Mikset vaan mennyt Twitteriin?", kysyttiin. No en, kun Twitter on outo ja pelottava enkä tiedä miten siellä tapahtuu mikäkin asia, enkä minä edes tiivistettynä mahtuisi 160 merkkiin, vai mikä se raja siellä onkaan, en muista.

Voisin kertoa myös kahdesta asiasta: kissasta, jolla on talvisin tapana röhnöttää ylävartalo ja etutassut lämpöpatterin päällä, takaosa viereisellä yöpöydällä. On sen näköinen että sulaa siihen. Toinen asia, no sekin liittyy kissoihin, mutta pelottavampiin. Voisin tosiaan kertoa siitäkin.