25.11.13

...and the horse you rode in on.

Rakastan kuolevaa puutarhaa. Imen voimaa sinusta, tekemättä töitä sen eteen että olisin milloinkaan enempää kuin se mitä edessäsi näet.

Kuolen hitaasti uniisi. Ajattelen, ettet sitten pelkää minua niin. Voimakkaana olen haavoittuvampi.

Ja katso: se lintu mikä eilenkin. Se on nukkunut, sen pesä on hyönteisiä täynnä, se hajoaa.

Voi minkä elämän sinä minussa menetit.

Löydän kuin aarteita.


23.11.13

Ottaa ny kahvetta

No huh huh.

Kymmenen vuotta sitten tällä päivämäärällä eräs neuroottinen opiskelijapoika perusti blogin. (no joo, oli se lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä jo silloin) Kymmenen vuotta! Se on pidempi aika kuin Beatlesin levytysura. Siinä ajassa käy peruskoulun (jos jää kerran luokalleen). Kuihtuu miehestä parhaassa iässään tutisevaksi eläkevaariksi, luo kirjallisen tuotannon (pöytälaatikkoon yleensä, jotkut julkaisevatkin), rakastuu, perheellistyy, eroaa, jotkut moneenkin kertaan.

Että eipä siinä. Kenraaliharjoitushengessä tämän bloginraadon jo kerran lopetinkin, mutta ei voi mitään, juhlimaan piti päästä. Meinasin ensin ottaa oluen, mutta kahvi on nykyään mieluisampaa. Eli ei sitten muutaku sumpille! Minä tarjoan leikisti.

22.11.13

Helsinki - Tampere - Helsinki

Bussissa istuessani keksin vitsin. Se kuuluu näin:

"Mies kävelee baariin.

- Mitä laitetaan?, kysyy baarimikko.

- En tiedä, vastaa mies. - En ole kuullut tätä aikaisemmin."


9.11.13

Iä! Iä! Kisu ftagn!

Heräsin viime yönä siihen säpsäyttävään tunteeseen että minua tuijotetaan. Ja totta kyllä, säkkipimeydessä leijui hiilenpunaisena hehkuva demonikissanpää, silmät suurina minua tuijottaen, kahdenkymmenen sentin etäisyydellä kasvoistani.

Hiukan siinä otin lisäpulssia sitten. Elämäni kelautui filminauhana jonnekin lukiovuosiin asti, kunnes näky liikahti, ja tajusin että se oma lupsakkainen kissanihan se siinä vain yöpöydällä istuskeli, herätyskellon punaisten led-numeroiden juuri sopivasti kasvojaan valaistessa.

Tunnen kissat ja niiden tavat sen verran hyvin, ettei käynyt edes mielessä tempun olleen mitään muuta kuin tarkoituksellinen. Jonkin aikaa vielä siinä kyllä valvoin ja mietin että kuinkakohan kauan se oli siinä tuijottanut minua. Odottaen.


7.11.13

Ääni valkea valkea hajoaa

Minulla oli seuraavat mahdollisuudet:

1. Lopetan siihen paikkaan. Mutta ei se ollut pitkään mahdollisuus; noin kaksitoista tuntia lopetuspäivityksen jälkeen jo tiesin etten lopettaisi.

2. Jatkaisin kuin ei mitään, seuraavaa kirjaklassikkoa vain kehiin. (olisi vuorossa Paul Auster muuten, mutten tiedä jatkanko koskaan, puoliväliin listaani pääsin) Mutta ei tämä oikein, ei.

3. Tätä suunnittelin: vertauskuvallista kertomusta, jossa tuntematon kertojaminä löytää tyhjän blogin ja asettuu taloksi, vaihtoehtoina olivat avaruudessa kelluva tyhjä alus tai metsiköstä löytyvä vankilakompleksi, jossa lukittuja huoneita yhtä monta kuin päivityksiä täällä tähän asti; ei pöllömpi vertauskuva vaikka toki raskas ja osoitteleva. Tämä olisi mennyt sitten jo liian... liian Silmikseksi joten hylkäsin senkin.

Joten se niistä. Ugus on edelleen se missä varsinaisesti tapahtuu. "Mikset vaan mennyt Twitteriin?", kysyttiin. No en, kun Twitter on outo ja pelottava enkä tiedä miten siellä tapahtuu mikäkin asia, enkä minä edes tiivistettynä mahtuisi 160 merkkiin, vai mikä se raja siellä onkaan, en muista.

Voisin kertoa myös kahdesta asiasta: kissasta, jolla on talvisin tapana röhnöttää ylävartalo ja etutassut lämpöpatterin päällä, takaosa viereisellä yöpöydällä. On sen näköinen että sulaa siihen. Toinen asia, no sekin liittyy kissoihin, mutta pelottavampiin. Voisin tosiaan kertoa siitäkin.


20.10.13

Olipa kerran poika jolla oli

Siis toiseksi viimeinen. Tämä on se viimeinen. Tajusin että Silmänkääntövankila ei voi loppua konventionaalisesti ilmoittamalla lopetuksesta ja sitten lopettamalla. Sen pitää tehdä tämäkin väärin. Silmis, kiroukseni ja ainoa rakkaani. Särö kivisydämessäni. Onhan tällä kaikella ollut merkitys, se kysyy, ja minä vastaan: suurempi kuin käsität. En olisi mitä olen ilman. Tytärtäni ei olisi ilman tätä blogia. En olisi astunut moneen sellaiseen saliin, en olisi kulkenut niitä käytäviä jotka, en olisi törmäilly niihin fotoneihin, en asuisi nyt tässä kaupungissa, tekisi tätä työtä, maksaisi tätä velkaa. Tästä eteenpäin on puhdas pöytä, Ugus, minä, pieni ja kaunis ja yksinäinen.

Parasta tässä on ettei kukaan voi koskaan tietää.


19.10.13

Sen pituinen se

Syksyllä 2006 spekuloin Silmänkääntövankilan viimeisellä päivityksellä. Tässä se nyt on. Kaikella on aikansa, kuuluu sanonta, mutta lopetuksessa on uuden siemen: Ugus jatkaa uusin kuvioin. Kiitos kaikille mukana seuranneille, kymmenessä vuodessa ihminen muuttuu muttei mikään muutu.

2.10.13

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 7)

Tietyt kirjat jäävät mieleen muutenkin kuin lukukokemuksina. Ne kasvavat osaksi omaa elämäntarinaa, muodostavat anekdootteja, kohtauksia, asioita joihin verrata, joiden kautta nähdä ja muistaa. Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin on sellainen. Siltikin, vaikken muista enää miksi aikanaan kiinnostuin tästä kirjasta. Kertoiko exme minulle siitä vai oliko se juuri päinvastoin? Joka tapauksessa muistan, että kun satuin käymään Turun Brahenkadulla sijaitsevassa antikvariaatti Vaskikarissa (vieläkö se on siellä?), kirja pisti jo kaukaa silmään. Tuli sellainen "tuossa se nyt on!" -hetki, jollaisia kaivattujen ja kiinnostavien kirjojen yhtäkkiset löytymiset parhaimmillaan ovat - ja tässä oli kyseessä jotain enemmän kuin jonkun heittämä kehu. Kirjasta oli käsitys jonain mullistavana, ehdottomasti luettavana. Niinpä ostin sen, ja myyjänä toiminut arvokkaan näköinen vanha rouva taitteli sen muitta mutkitta vahvaan paperikääreseen; näki heti, että näin on kirjoja myyty jo vuosikymmenet. Tunsin ostaneeni jotain arvokasta, enkä arvannutkaan miten.

Pari seikkaa: ensinnäkin kirjan otsikko. Harvassa ovat ne tapaukset, joissa käännösteoksen suomenkielinen nimi on suunnattomasti parempi kuin alkuperäinen. En tarkoita että käännökset olisivat yleensä epäonnistuneita, tai huonompia edes. Vaan juuri sitä, että välittömästi tajuaa uuden otsikon olevan nimenomaan monin verroin parempi. Jumalat juhlivat öisin. Aivan mielettömän kiehtova nimi kirjalle, hieno rytmikin, kuulostaa säkeeltä, ja mikä parasta, kirjan sisältöä täydellisesti kuvaava. Alkuperäinen The Secret History jää auttamatta toiseksi. Kunnianosoitus suomentaja Eva Siikarlalle, tai mistäs minä tiedän kuka noille otsikoita keksii, eikä silläkään väliä, sillä suomennos ylipäätään ansaitsee kehunsa. Klassinen, vanhahtava kieli ja kerronta on taidokkaasti suomeksi siirtynyt. Niin ja se toinen seikka, mikä ei liity itse kirjaan ihmeemmin, vaan tekijään. Tämä on Donna Tarttin esikoisromaani, jota hän vissiin jo yliopistovuosinaan kirjoitteli, opiskelutoverinaan muuankin Bret Easton Ellis. On siinä ollut lahjakkuutta kiitettävästi samoissa haalaribileissä, huh huh.

Entä itse kirja? Murhamysteeri tavallaan, mutta tekijä tiedetään ensisivuilta lähtien; sen sijaan teon syyt ja seuraukset sekä avautuvat että syvenevät pitkän ja rauhallisesti kulkevan teoksen edetessä. Intensiiviset henkilöhahmot, vaikuttava dekadentin elitismin kuvaus (suoritetaanpa taas viittaus Ellisiin; jotain todenmukaista tässä täytyy olla, kun molemmat ovat samanlaisia opiskelijakuvauksia kirjoittaneet), ja juoni joka voisi periaatteessa olla kovin yksinkertainen, mutta josta avautuu fraktaalin lailla uusia ajatuskuvioita. Pieni luksusyliopisto pienessä vermontilaiskaupungissa, sen pienimmän oppiaineen eristäytyvä ja omasta erinomaisuudestaan täyttyvä opiskelijajoukko. Ja kun nuoruus ja luulot kaikkivoipaisuudesta kohtaavat, ovat seuraukset pahoja, jäljelle jää psykologinen peitsienkalistelu, kiristyvä henkinen peukaloruuvi, kauhun hirvittävä epätasapaino vääjäämättä kallistuvalla pinnalla.

Kirjan ensimmäinen lause kuuluu: "Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden." Heti sen ensi kerran luettuani tiesin että rakastaisin tätä kirjaa, ja niin totisesti tein edelleen, kun tämän vuosien jälkeen viime talvena uudestaan luin. Kaikki joiden tiedän lukeneen tämän kirjan ovat olleet aivan myytyjä sen erinomaisuuden äärellä. Eipä sellaisia teoksia ihan joka vuosi tule vastaan.