27.3.13

Ränt-tätänt-tä

Olen ajatellut maailmankuvaani, sen ongelmallisuutta. Siitä tekee ongelmallisen sen sosiaalinen yhteensovittamattomuus ja sen itseaiheutettu joustamattomuus; häntäänsä syövän käärmeen lailla se on alkuun päästyään syönyt minut pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopettaminen on ollut alkuhetkestä lähtien mahdotonta, peruuttaminen ja aiempaan palaaminen samoin. Edessä on katoaminen pois.

Selittänen. Joskus lapsena koin tärkeäksi tavoitella asioita. En muista milloin viimeksi, enkä mikä sen minusta hiljalleen poisti. Kenties koululaitos; sillä on tiemmä tapana aiheuttaa vahinkoa ihmislapsissa tällä tavoin. Joka tapauksessa viimeistään täyttäessäni kaksikymmentä olin jo siinä pisteessä, että näin kaiken tavoitteellisen pyrkimisen mihin tahansa pelkkänä pintana. Sellaisena pintana vielä, joka peitti alleen onton tyhjyyden. Tämä näkemys on säilynyt ja kasvanut. Ei mitään kannata tavoitella, sillä asioiden tavoittelussa on yksi suuri ongelma: minkään saavuttaminen on sataprosenttisesti itsestä riippumattomista tekijöistä kiinni. Ainoat mahdollisuudet saada haluamansa tässä maailmassa ovat 1) sattuma ja 2) kultalusikka suussa syntyminen, joka tietysti on eräänlainen pysyväissattuma sekin. Siksi naurattaa nämä "löydä itsesi" -sisäisetsankarit kirjoineen, tv-ohjelmineen ja kalliine seminaareineen. Karjalaumaa ne ohjaavat teurasränniinsä vakuuttamalla että minkä päätät, sen saavutat. Voin kertoa: ei kukaan saavuta mitään. Mitään ei kannata yrittää, toivoa, tai tavoitella, koska mitään ei koskaan voi saavuttaa ja saada, missään ei koskaan onnistu. Ja mitä tästä seuraa, se mihin alussa viittasin: en ylipäätään koe asioiden tavoittelua tärkeänä. Sillä jos nyt sattuisi käymään se lottovoitto että jokin ihmiselämässä joskus onnistuisi, mitä sen jälkeen? Mitä merkitystä on saavutetuilla asioilla, kun joka tapauksessa viikate jokaisen kohdalla joskus heilahtaa? Minua joskus turhauttaa se, miten merkityksetöntä täällä vaeltaminen on. Joku täyttää aikansa viinalla, toinen taiteella, kolmas parisuhdesotkuilla, neljäs työllä. Minä sanon: miksi? Te kuolette jokainen joskus. Kaikki tämä päättyy.

Jossain mielessä olen pitänyt itseäni romantikkona, ja olenkin siinä mielessä, että nautin suurista tunteista fiktiossa. Rakkaus, suru, viha, imen niitä kaikkia kuin sieni. Tuohon sivupalkkiin joskus kauan sitten motoksi kirjoittamani totuudet ovat nekin tietyssä mielessä edelleen relevantteja: "Rakasta, älä vihaa", no se on itsestäänselvyys kai. "Etsi, älä pysähdy" viittaa kai siihen loputtomaan merkityksen hakemiseen nykyisin, ehkä se on tarkoittanut jotain syvällisempää kymmenen vuotta sitten. "Luo, älä tuota" on tässä kenties oleellisin. On tärkeää olla oma itsensä. Tämän vuoksi en ole merkityksettömyyttäni koskaan halunnut täyttää esimerkiksi uskonnolla. En ymmärrä uskontoja. Miksi kukaan haluaa sokeasti seurata jonkun toisen luomaa koodistoa, jonkun toisen kehittelemiä henkilöitä, jonkun toisen moraalista koodistoa? Eikö ihmisillä ole mielikuvitusta? Jotta minusta saisi uskovaisen, olisi minun luotava uskonto alusta asti itse, eikä se ehkä tuntuisi sitten mielekkäältä enää. No, ehkä siinä onkin se pieni ero. Kenties uskovat eivät pidä uskontoaan keksittynä. Se on "totta". Niin kuin nyt mikään voisi olla "totta". Naurettava ajatus. Lapsena, ehkä noin kuusi-seitsemänvuotiaana pelkäsin uskontoa. Ajattelin että se on totta, ja uhkailu ja syyllistäminen ahdisti. Sitten, joskus ala-asteen alkupuolella, tajusin että nämähän ovat ihan keksittyjä tarinoita kaikki. Sinne häipyi se ahdistus, miljoonat muut vasta tekivät tuloaan.

Olen vuosi vuodelta huonompi innostumaan asioista. Olen aistinut elämän päättymisen hyvin vahvana jo kauan, enkä tällä tarkoita mitään kornia goottiangstailua. "Kuolema" ei ole romantisoitava käsite, vaikka Neil Gaiman sen hyvin onkin tehnyt. Se on vain kaiken tämän merkityksettömyyden päättävä piste. Se piste joka on jokaisen kohdalla niin naurettavan lähellä, etten voi käsittää miksi niin monet pyrkivät niin hirveästi tekemään, tavoittelevat rahaa, uraa, saavutuksia - kun lähtölaskenta on sillä hetkellä alkanut kun tänne tullaan.

Alussa viittasin tämän maailmankuvan ongelmallisuuteen, ja se on tietenkin tässä. Tiedostan kyllä, että näkemykseni on yltiöpessimistinen ja lannistava. Mutta koska se on mitä on, en tosissani pidä tätä huonona asiana, vaikka haluaisinkin pitää.

Missäköhän helvetin vaiheessa tämä näin vaikeaksi lipsahti?


16.3.13

Totuuden häilyvä määritelmä

Olen yrittänyt olla niin monenlainen, että vaikka askel askeleelta palaisin taaksepäin, tuntuu lähtöpiste edelleen pakenevan. Se on horistontissa jossain, ja hyväksyn tietenkin asioiden taipumuksen peruuttamattomuuteen. Mutta että lähestyminenkin on mahdotonta, se masentaa. Että on joka hetki kauempana kaikesta siitä, mikä joskus on uskonut, hetkellisestikin, olevansa - ja miten kaoottinen on joskus se päivä jona kaikki lopulta vyyhdiksi kietoutuu.

Pyrin ystävyyteen: olen kanssaihmisten arvoja ja odotuksia heijastava roolihahmo.

Pyrin puolisoksi: olen mainio rakastaja, arjessa etäinen, hauska kun sille on tarvetta, lopulta tyhjä taulu. Esikuvan puutteessa ymmärtämätön, jään merkityksettömäksi.

Pyrin isäksi: toteutan matkan varrelta poimimiani hyväksyttyjä normeja. Huolehdin asioista, joista huolehtimisen tiedän minulle kuuluvan.

Pyrin kirjoittajaksi: olen kymmenjalkainen kameleontti tekstin kyllästämässä todellisuudessa, poimimassa kaikkialta kaikkea, rakentamassa lainauksista omakohtaista tyyliä.

Pyrin persoonaksi: saatan jäädä nimenä mieleen, ehkä en.

Yhdistelmän katvealueista katsoo kuusivuotias pojankloppi joka ei ole vielä oppinut miten ihminen ollaan.


8.3.13

Itseään toistava kehä

Esineindeksointiprojektini on jumiutunut yksityiskohtiin. Se ei osaa päättää, miten luetteloida vaikkapa lehtikotelosta löytyvät vanhan Zzap!64:n kannet - ovatko ne itsenäinen esine, vai osa lehteä, joka saattaa kokonaisuutena löytyä edelleen jostain toisaalta? Se miettii, miten laskea pehmoeläimet: ovatko ne projektin haltijan esineitä ensinkään, vai asunnossa majailevan lapsen; huomioitavaa on, että ne ovat kuitenkin vuosikymmeniä mukana raahautuneet. Siis muutamat niistä. Tai no yksi: Mainiopossu.

Ja entä asunnon mukana tullut irtaimisto? Verhotangon nipsut? Siivouskaapista löytynyt irtonainen keittiön vetolaatikon nuppi?

Projekti pysähtyy myös hämmästymään yksittäisten esineiden äärelle. Oudoin sen löytämä on johto, jolla Commodore 64:n levyaseman saa yhdistettyä PC:n printteriporttiin - millaisia siis ei enää ole, USBiahan nuo kaikki käyttävät. Mutta jos olisi sellainen vanha PC vielä jossain, niin sillä voisi hurruutella kuusnelosen diskettejä. Ja kyllä niin tuli tehtyäkin, vanhoina hyvinä aikoina, projekti myhäilee kun muistelee tuota vuotta, 2003 se taisi olla. Projektin haltija tilasi kyseisen kaapelin Unkarista joltain epäilyttävältä hemmolta laittamalla rahat kuoreen ja kuoren postiin. Se oli sitä aikaa se.

Entä kirjekuori? Se on yksi esine. Jos sen silppuaa pieniksi paperisydämiksi, se on yhtäkkiä monta esinettä. Sormikaspari? Pussillinen tummaa luomumakaronia? Ikkunan taakse karmiin kiinnitetty lämpömittari? Patterin taakse seinästä rapissut maali?


3.3.13

Aina

Tuli tuosta edellisestä päivityksestä mieleen, että olin nuorempana monen seikan suhteen kovin ehdoton. Oli esimerkiksi, kuten edellä muistelin, juuri sellaisia artisteja, joiden uusin levy oli ostettava aina; heitä olivat vaikkapa Ismo Alanko ja Tori Amos, ja Tuomari Nurmio tietenkin. Ja yhtä lailla oli ohjaajia joiden uusin elokuva oli nähtävä aina: Lynch, Gilliam, Burton, ja kirjailijoita joiden uusin oli aina saatava nopeasti kätösiinsä: Iain Banks nyt ainakin (toki edelleen poimin uuden Banksin aina kun näen, mutta en hänen uraansa enää silmä terävänä seuraile), mutta keski-iän korvilla on helpotus antaa ennen niin tärkeiden asioiden virrata ohi. Sitä huomaa surutta voivansa istua elämän rantakaistaleella ja ajatella miten vielä kymmenen vuotta sitten olisi ahdistanut se tieto, että vuonna 2013 tulee kuluneeksi juuri se vuosikymmen siitä kun osti viimeksi Ismon levyn. Kymmenen vuotta! Sehän on kolmannes miehen koko musiikillisesta urasta, enkä minä ole enää kärryillä ollenkaan, enkä edes välitä. Minulla on nuo vanhat hyvät hyllyssä. Niillä pärjään.

Populaarikulttuurin puolelta ainaisuus onkin valahtanut arkielämään. Ennen en välittänyt juurikaan siitä, mitä jääkaapissani oli, kunhan jotain muutakin kuin valo, paitsi että yhdessä Ylioppilaskylän asunnossa ei ollut kyllä sitäkään, kun lamppu oli palanut vissiin... Mutta nyttemmin olen jotenkin kauhean tapatietoinen. On oltava aina Valion maustamatonta AB-jugurttia litran pönikkä, mikä kestää noin kaksi päivää, mistä voikin suoraan laskea että kyseessä on ylivoimaisesti suurin elintarvikkeellinen menoeräni kun ostan tuota 3-4 purkkia viikossa, eikä ihan halpaakaan ole. Ja hillosipuleita on oltava! Ja Forssan punajuurisalaattia, sitä ei-kevyttä. Jos nämä nyt eivät mitenkään erityisen pakko-oireisilta hyödykkeiltä kuulosta, niin on korostettava sitä, että vielä vuosikymmen sitten saatoin olla viikkoja ilman voileipärasvaa jos se sattui loppumaan. Järjestelmällisyydettömyydestä ei ollut kyse; pikemminkin halusta olla mukautumatta luontevimpaan tilanteen vaatimaan ratkaisuun. Tämä asenne päti useilla elämän osa-alueilla, kaikista se teki enemmän tai vähemmän hankalia, mutta olinpa yksilö. Ei sitä kukaan huomannut.

Kroonisen unettomuuden mielenkiintoinen puoli on se, että JOS nukahdan uudelleen sen jälkeen KUN olen aamuyöstä herännyt, vajoan aina selkouneen, joissa noudattelen hyvin tutunkaltaista toimintamallia yöstä toiseen: tutkin paikkoja joissa en ole ennen käynyt. Auon ovia, etenen käytäviä, pengon komeroita ja kellareita, poikkeuksetta hieman kulahtaneita tiloja, sisustettu noin 50-80 -lukujen välille sopivan ajanjakson malliin. Ei ihmisiä, mutta loputtomasti detaljeja: jokainen esine jokaisessa piironginlaatikossa on olemassa, tarkasteltavana, aina yhtä kiehtovana, jokainen kirjanselkämys kirjahyllyssä luettavana, niiden kohdalle pysähdyn usein pitkäksi aikaa. Jokainen kuva seinällä, ja ikkunasta näkyvät maisemat, esineet pöydillä kuin juuri ennen minun saapumistani vauhdilla poistuneiden asukkaiden jälkeensä jättäminä. Näitä unia minä nykyään katselen loputtomasti tietäen olevani unessa, ihastellen, vaikuttuen, aina vain. Kun joskus täältä lähden, katoan noihin huoneisiin ja käytäviin. Haluan selvittää mitä ne minulle merkitsevät ja miksi.


23.2.13

They take apart their bodies like toys for the local boys

Nuorempana olin intohimoinen musiikinkeräilijä. Oli useita artisteja, joiden uusimman levytyksen hankin välittömästi sen ilmestyttyä kuin se olisi itsestäänselvä välttämättömyys. Nykyisin ovat enää harvassa sellaiset, joiden tulevasta julkaisusta uutisointi herättää huomion; vielä harvemmassa ne, joiden uuden levyn hankkisi hyllyyn, vaikka ei olisi siitä kuullut puolta säveltä etukäteen. Mitä näitä nyt enää on - Absoluuttinen Nollapiste, Elbow ja tietenkin Nick Cave, jonka viikko sitten ilmestyneen pitkään odotetun uutuusjulkaisun Push the sky away kävin eilen hankkimassa Anttilasta (menin ensin Levykauppa Äxään, mutta sieltä myytiin eioota, kuten viime syksynäkin kun yritin uutta Kuusumun Profeettaa hankkia (se löytyi sitten Stockmannilta) - no, sainpa höylättyä plussakorttia samalla, eli hyvinhän tämä meni). Olin tuolta Caven levyltä jo pari näytettäkin kuullut joten hyvää osasin odottaa, mutta onhan tuo silti ihan huumaavan hieno kiekko. Muutaman kuuntelun jälkeen tekisi mieleni melkein sanoa että paras, vaikka eihän sitä näin varhain vielä sovikaan sanoa. Silti on sellainen tunne, että kysykääpä minulta ensi vuonna tähän aikaan, niin olen samaa mieltä edelleen. No more shall we part ja Let love in ovat tuosta tasa- ja korkealaatuisimman Cave-levyn tittelistä tähän asti taistelleet, mutta olisiko tämä... Kyllä tämä hyvinkin voi olla.

Suunnanmuutos edelliseen levyyn on hurja. Peräti viisi vuotta sitten ilmestynyt Dig, Lazarus, dig!!! (kolmella huutomerkillä totisesti) oli toki laadukas, ja sai hyviä arvioita ja niinedespäin... Mutta sittenkin niin omasta kun nähdäkseni laajemmankin kuulijakunnan mielestä kyseessä oli jossain määrin yllätyksetön julkaisu. Äijäkööri maanisena, ja tottahan Cave & Bad Seeds osaavat runttauksen ja ränttätäntän paremmin kuin moni, mutta sittenkin - tässä vaiheessa pitkää uraa tuntui tämänkaltainen todistaminen jo turhalta. Tämä hullu maanisuus ja teatraalinen, joskin pirun viihdyttävä, messuaminen on tullut Caven taholta haltuun otetuksi jo lukemattomat kerrat, ja jos Lazarukselta jotain jäin kaipaamaan, se oli se hiljainen intensiivisyys, ei siis varsinaisesti rauhallisuus tai levollisuus (jotka toki myös ominaisuuksina tuolta albumilta enimmäkseen puuttuivat), jonka Cave ja kumppanit ovat niin hiljentävän hyvin aina osanneet. Nyt sitä saatiin koko juuri oikean mittainen (noin 42 minuuttia - tässäpä muuten yksi syy, miksi tämä saattaa olla parempi levy kuin yli 70-minuuttinen mutta muuten täydellinen No more shall we part) albumillinen. Tämä levy on julkaistu juuri oikeaan ajankohtaan: helmikuu, kuukausista synkin, se hetki jona talven päättymiseen ei enää jaksa uskoa, syyskesän auringosta on muistokin häipynyt pois. Vuodenaika jolloin tekopirteys ja kohkaaminen aivan erityisesti syövät henkilöä.

Arvosteluissa on nostettu esiin toistuvasti kappale Jubilee street uutena Cave-klassikkona. Toki, mutta myös avausraita We no who U R ja uhkaavassa painostavuudessaan tekijänsä koko uran mittakaavassakin ennätyksellisen intensiivinen pariutumisriitti Water's edge nyt ainakin. Ensi kuuntelulla en uskaltanut silmäillä tuon kappaleen sanoituksen loppupuolta etukäteen. Pelkäsin että nyt on jotain niin lohdutonta tapahtumassa, mutta musiikki, luoja miten se veikään mennessään, olin huoneen valaistuksen säätänyt minimiin, ottanut hyvän asennon sohvalla, kuulokkeet korvilla, iso muki kahvia seurana ja kissakin kiertyi syliin kuin olisi musiikin sekin kuullut, ja miksei, vaikkei tämä nimenomainen olekaan koskaan osoittanut taipumusta äänimaailmoihin. Vanhempieni luona asustava nyt jo pian 17-vuotias Aleksi sen sijaan oli nuorena innokas Pink Floyd -fani; se tuli kiehnäämään kaiuttimia aina kun Wish you were here soi. Zappalla sain sen kerran vauhkoksi.

En ole tarkoin osannut itselleni koskaan selittää, miksi juuri Cave kolahtaa niin kovin. En, vaikka vuosi sitten teinkin blogihistoriani pisimmän kirjoituksen luetellen hänen musiikkinsa parhaita hetkiä. Mutta oli syy mikä tahansa, olen nyt tämän levyn kuultuani viimein varmistunut yhdestä asiasta: että kun minun elämäni lopputekstit aikanaan hiljalleen rullaavat sammuvia tähtiä sisältävän avaruuden valkokankaan poikki, on taustalla soimassa We real cool, Jubilee street tai vaikka Higgs boson blues, mutta tältä levyltä se kappale löytyy joka tapauksessa.

8.2.13

Gummibear

Kommentoin unessa Marginaalin päivitystä, jossa Jani vaahtosi kiukkuisena jostakin nuorison suosiman kirjasarjan ensimmäisestä suomennetusta teoksesta, 900 sivua ja risat. Muistan että se oli naurettavan pitkällisen saagan avausosa, jonka ensimmäinen lause oli jotakuinkin "Tuntemamme maailmankaikkeus oli silloin vasta 200.000 sekunnin ikäinen." En muista kirjan nimeä. Saattoi käsitellä vampyyreja. Jani oli raivostunut sekä teoksen asiavirheistä, että juosten kusaistusta suomennoksesta. Esimerkkien perusteella yhdyin hänen näkemykseensä.

Unesta teki siis merkityksellisen se, että olin jonkun kanssa samaa mieltä. Tai no, kuka mistäkin merkityksiä löytää.

Taannoinen "vessan peilikaappi" -kirjoitukseni on vanhentunut sikäli, että kaappi on yhtäkkiä täynnä hajusteita, rasvoja, hiusvermeitä ja ties mitä sun näin. Henkilökohtainen vaatekaappitilanikin kutistui alle puoleen. Ja ikkunalaudoilleni ilmestyi viherkasveja niin viidakosti, ettei kissa meinaa keskelle sopia.

Nukuin viime yönä yhtäjaksoisesti seitsemän tuntia ilman yhtäkään pientä ruosteenpunaista pilleriä. Kesällä viimeksi.


30.1.13

Luetaan virallisella äänellä

Jokos se taas vuosi vierähti? No jo! Ja kerrankin jaksan raahautua männävuotiskatsaukseni pariin jo tammikuun puolella. Eli mitä siis vuosi 2012 vei mennessään? No rahat, terveyden, suurimman osan ihmissuhteista ja - - Eikun eihän tämä olekaan valitusblogi. (enää, päätin juuri niin) Olen huomannut inspiraationi erilaisten asioiden suhteen tulevan kuin aallot rantaan: kesällä piirtelin kelmeänlämpiminä öinä sarjakuvia enemmän kuin aikoihin, valokuvaus on toisaalta hieman hiipunut, mutta sanoja sentään asettelen peräjälkeen kuin ennenkin, tosin vuosi vuodelta itsekriittisemmäksi siinäkin hommassa käyden. Alan olla sen ikäinen, etten enää varmuudella muista mitä tapahtui minäkin vuonna. Olinko siellä ja siellä vuonna 2012? 2011? Aiemmin? Toisaalta kesäasunnolla tapahtuvat muutokset nykyään todentavat planeettamme kiertokulun etenemistä: moottorisahan jäljet näkyvät lähimetsissä, piha raivautui puutarhaksi, vanha sauna katosi, uuden (1910-luvulla rakennettu sekin) katto vaihtui huovasta peltiin.

Vuoden aikana luin 48 kirjaa, mikä on normimitoissa oleva määrä. Eräänä päivänä jona kirjastoon raahautuminen oli ylivoimainen jo ajatuksena (sinne on lähes 200 metriä), aloin viimein tonkia hyllyyn vuosikymmenten kuluessa kerääntyneitä klassikkoromaaneja, alkoi siis pitkään jännityksellä odotettu elämänvaihe, suosikkikirjojen uudelleenluenta. Hyväksi osoittautui. Banksin Pelaaja iski yhtä kovaa kuin silloin joskus, Tarttin Jumalat juhlivat öisin samoin, tavallaan jopa enemmän, siksi etten muistanut juonesta enää hönttäsen pöläystä, ja kaikki käänteet tulivat puun takaa. Tämä oli minua 90-luvun lopulla majesteettisesti järisyttänyt teos, ja kyllä sen nytkin huomasi ahmivansa. Barnesin 10½ lukua maailmanhistoriaa taisi olla klassikkokierroksen aloittaja, ja jos ajatellaan että olisin nämä kaikki nyt ensi kerran eteeni saanut, se olisi varmasti jättänyt lähtemättömimmän jäljen. Suuren yleisön näkökulmasta omituisen tuntematon teos, jonka ideaa ja rakennetta myöhemmin lainaili muunmuassa David Mitchellin Pilvikartasto, joskin tylsästi, mutta onpa massiivinen efektielokuva siitä juuri teattereihin silti tulossa, hohhoijaa.

Vuoden pettymyskirja oli Rimmisen Nenäpäivä, jonka ihmeellisen puskafarssikohelluksen jaksoin loppuun vain sen varjolla, että Pölkky oli hienoimpia kotimaisia romaaneja koskaan. Kun Nenäpäivän kielikikkailun uutuudenviehätys lakkasi miellyttämästä noin sivun 50 kohdalla, kirjalla ei ollut annettavana enää mitään. Sääli sinänsä; Rimminen on parhaimmillaan ollut niin briljantti. Positiivinen yllätys oli Riku Korhosen Nuku lähelläni, paljonkin parempi kuin hahmoton Lääkäriromaani, vaikkei Turkuun enää sijoittunutkaan. Keski-ikäisen miehen itseanalyysiähän tämäkin tietenkin edelleen. Susanna Alakosken Sikalat oli parhaimpia kirjoja aikoihin, joskin hämmentävästi Wikipedia mainitsee sen "humoristiseksi". Jos tuo alkoholismikuvaus on sitä, niin sitten Unelmien sielunmessu on varmaan veijarikomedia. Lapsen tuska viinassa rypevien aikuisten itsetuhoisuuden äärellä oli aika kylmäävää luettavaa, mutta osittain kyllä taidokkuutensakin vuoksi. Tykkäsin, järkytyksistä huolimatta, mutta Chuck Palahniukia yritin lukea nyt kolmannen kerran ja meinasin taas tylsistyä hengiltä, ei kiitos enää.

Mitäs muita hyviä... Paul Austerin Näkymätön vei mennessään ja tuli ahmaistua melkein kerralla. Ihan mykistää tuo Austerin lahjakkuus ja näkemys, huh. Hirveän korkeassa kuumeessa kotona maatessa luin vuosi sitten Pentti Kirstilän megapaksun semi-dekkarin Saari meren rannalla, joka kai tavallaan oli jotenkin mitäänsanomaton, mutta ehkä siinä kuumetilassani eläydyin siihen suuresti. Tuli uniinkin muistaakseni. Oksasen Puhdistuksen luin viimein, ja kai se on kannuksensa ansainnut. Hyvä, sujuvasti etenevä kirja. Ei-kaunoa tuli sitäkin luettua, parhaimpina vaikkapa Tuukka Hämäläisen kotimaisia rock-sanoittajia haastatellut Kirosäkeet, ja Jake Nymanin Kovan päivän ilta, koska Jake on aina mainio. Sean Howen Marvel Comics - The Untold Story oli juuri niin kiehtova kulissientakaishistoriikki kuin otsikkokin antaa olettaa.

Musiikkia ostin vissiin jonkin verran, mutta nykyään olen sellainen, että kertakuuntelun jälkeen uusikin levy unohtuu hyllyyn. Silti on kehaistava kolmea pitkän linjan kotimaista bändiä, jotka kaikki julkaisivat aivan hemmetin kovat kiekot vuonna 2012: Absoluuttinen Nollapiste (Pisara ja lammas 1), Kuusumun Profeetta (Huutoja hiljaisesta huoneesta) ja Sydän, sydän (Kapseli), joista viimeinen saattaa jopa olla paras; ainakin sisältää hienoimmat yksittäiset kappaleet. Nollapisteen yhdestoista täyspitkä on kokonaisuutena harvinaisen onnistunut, ja Kuusumu on sitä tuttua, kenties aiempaa maalailevampaa ja yllättävänkin vailla revittelyjä, mutta Sataa lumi maahan hiljaa ja varhain on kyllä järisyttävän upea kappale, ei voi mitään. Ulkomaisista artisteista vaikutuksen teki Ariel Pink's Haunted Graffiti, jonka albumilta Radio Helsinki soitteli montaakin kappaletta vuoden mittaan niin runsaskätisesti, että koukutuin lopulta ja ostin koko kiekon. Mature themes on kyllä hieno levy; jonkinlaista postmodernia poppia, jos nyt määritellä pitäisi.

Juuri missään en vuoden aikana käynyt, nirkoisesti Turussa, pikemmin Tampereella, enkä Helsinkiäkään ole enää juuri jaksanut ottaa haltuun, Pihlajasaari tosin toukokuun ensimmäisten helteiden aikana tuli tsekitettyä, eikä edes turhaan, hieno paikka oli. Ja joitakin kaupungin ravintoloita: Manala, Weeruska, Sävel, se mainio intialainen paikka kisahallin kulmilla ja Maroso Töölöntorilla. Lenkkeilyn aloitin helmikuussa, harrastus on säännönmukaisena jatkunut. Pyöräily taas oli pitkään katkolla, kun vakuutusyhtiöiden suosittelema turvalukko tilttasi ja jumitti pyörän viikkokausiksi, kun en sitä jaksanut alkaa huoltoon kilometrien päästä raahata. Jos ensi kesänä sitten sitäkin toimintaa jatkaisi. Ja olen ottanut tavaksi nähdä unia, joissa hiukseni ovat taas pitkät ja liehuvat. Nyyh.

Maailmanloppu koitti syntymäpäivänäni, eikä sitä mistään huomannut. En merkkipäivääni juhlinut, maailma teki siitä numeron ilmankin.


20.1.13

Juuri oikeanlaista kemiaa

Jokin aika sitten Hesarin hilpeäntyhmällä Kysy Kirstiltä -palstalla joku mietti olisiko mitä seuraamuksia sillä että lopettaa deodorantin käytön. Kirsti vastasi että siitä vaan, mutta vaarana on, että teon seurauksena muuttuu sosiaaliseksi paariaksi. Tämä aiheutti lommon jo entisestäänkin olemattomaan itsetuntooni (egoni on suunnaton, itsetunto vastavuoroisesti puuttuu kokonaan), koska en ole hajusteisiin tai niidenkaltaiseen tuotteisiin tavannut kajota, enkä silti ole huomannut olevani paarialuokkaa, jos nyt kohta itsetarkoituksellisesti erakoituva toisinaan. Mutta samainen tabloidikokoiseksi muuttuessaan uskottavuutensa menettänyt lärpäke pelasti ajatusketjuni muutama päivä sitten tiedepalstallaan: tutkimuksen mukaan monet käyttävät deodoranttia turhaan! Minä huojennuin. Kuulun hajuttomiin. Olen ikänäni omistanut yhden deodoranttipurkin, se oli vuonna 1997, muistaakseni Tabac-merkkinen puikko. Käytin sitä muutaman kuukauden aikuisuuden kynnyksellä, mutta luovuin kun en pitänyt siitä, enkä tuntenut tarvitsevani sitä, enkä ole sen paremmin aiheelle juuri ajatusta siunannut.

Huomasin sivistymättömyyteni tämän tuotevalikoiman suhteen kerran, kun piti kirjoittaa sittemmin lehdessä X julkaistuun novelliin kohtaus, jossa miespuolinen päähenkilö penkoo kylppärinsä peilikaappia. Oli konsultoitava kanssaihmisiä kun en keksinyt sisältöä: minun peilikaapissani on parranajokone, melkein täysi purkki Aqualania (käytettävä ennen -päivämäärä on kyllä jo aikaa mennyt) ja monta hyllyä kumisevaa tyhjää (hammasharja on lavuaarin reunalla). Shampoita tuli sentään harrastettua silloin kun oli vielä hiukset, muuten en ole pesuaineita ja hajusteita konsanaan käyttänyt, mikä siinä muuten onkin että varsinkin partavedet ja muut miesten hajusteet löyhkäävät niin hirveältä? Ja miksi niin monet katsovat asiakseen kyllästää itsensä niillä? Ruumistaanko ne balsamoivat? Jos tapana on hiota, niin eikö sen saisi vähemmälläkin kanssaihmisten limakalvojen kärvennyksellä peitettyä? Joskus koen olevani ihmiskunnan kummallisia tapoja tarkkailevan non-entiteetti, ominaisuusvajeinen hämmennys, joka ei tajua miksi mikään siitä tapahtuu, mitä jatkuvasti kaikkialla ympärillä tapahtuu.

Hah, oikeasti tämä on vain yritystä palata asuntoni esineindeksoinnin pariin, varmaan kaikki luulivat minun unohtaneen senkin projektini, mutta en tietenkään. Piti vain saada ryittyä aivoista kuonaa matkan varrelle, kuten nyt tuo männäviikkoinen uudestisyntymäkertomukseni. Joka muuten sai onnellisen päätöksensä eikä loppunut kesken, vaikka siltä varmaan näytti, olen pahoillani.

Ostin minä muuten partavaahtoakin kerran, mutta se oli tarkoitettu helpottamaan hiustenpoistoa. Taisi helpottaa, mutta luoja että sain olla suihkussa kauan saadakseni sen axenhajun itsestäni. Hyytää vieläkin muisto. Paitsi ettei se Axea ollut vaan Rainbowta, mutta kemiantehtaalta silti haisi. Tiedän, sillä olen ollut töissä sellaisessa kauan sitten.