Tulipa tuossa toissailtana tiskatessa mieleen (toimintoja, joiden aikana asioita tulee mieleen: tiskaaminen, autolla ajaminen, saunominen) että onkohan joskus edessä se hetki, jolloin blogi on valmis. Jonka jälkeen sanottavaa ei ole. Vaikka viime viikolla mietinkin mahdollisuutta, että kirjoittaminen on vain johdannaisseuraus siitä, ettei olemassaololleen keksi syytä, olen tänään toiveikkaampi. Kenties tällä kaikella on jokin tarkoitus, ehkä elämä sittenkin on kertomus, joka hyvin hitaasti avautuu, kunnes jonain päivänä: kappas. Se oli nyt sitten tässä.
Ja sitten, siinä lautasta harjalla hinkatessa edelleen, tuli mieleeni että ollakseen valmis olisi ihmisestä kertovassa tekstissä oltava kaikki se mikä hänestä tekee uniikin yksilön. Ja sitten aloin miettiä mitä itsestäni vielä on täällä kertomatta. Kolmisenkymmentä sekuntia myöhemmin olin keksinyt viisi asiaa. Ne tulevat tässä:
1. Olen suunnitellut vanhan kotikuntani kirjastokortin graafisen ulkoasun. Ja vaikka kunta on sulautunut osaksi isompaa ja kirjastojärjestelmäkin vaihtunut varmaan jo kahdesti, ovat ne vanhat kortit 90-luvun loppupuolelta edelleen joillakin käytössä, omaanikin siellä vingutin viimeksi vuosi sitten kesällä. En saanut suunnittelutyöstä mitään varsinaista palkkaa, koska olin tuolloin kirjastossa työvoimatuella työllistettynä. Tulin kunnalle aika tavalla halvemmaksi kuin joku ammattigraafikko olisi tullut.
2. Olen ollut elämäni aikana kuuntelemassa kolmea bändiä keikalla: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit marras(vai joulu?)kuussa 1999 Kårenilla Turussa, Absoluuttinen Nollapiste elokuussa 2003 Turun Downtonissa (jolla on jo vuosia ollut joku toinen nimi) ja syksyllä 2010 Tohtori Orff & Herra Dalcroze Ruoholahden ala-asteella Helsingissä. Viime mainittu oli ehkä paras. Päällimmäinen syy: siedettävä äänenvoimakkuus. Mutta kyllä ne olivat hyviä keikkoja kaikki. Enää ei tarvitse mennä. Ikinä. Festareilla en ole käynyt.
3. Keväästä syksyyn 2007 kävin erään kustantamon kanssa vääntöä novellikokoelman julkaisemisesta. Vietin pitkiä aikoja kustannustoimittajan työhuoneessa ja kävimme tekstejäni läpi. Hän lupasi että kirjani julkaistaan, ja jos ei tätä kokoelmaa, niin romaani sitten; senkin hän luki ja piti siitä. Loppusyksystä opin miten paljon painaa suullinen sopimus. Sain ilman ennakkovaroitusta kuulla ettei tekstejäni julkaistaisi sittenkään, lyhyt pahoittelu sähköpostitse, syytä mielenmuutokseen ei mainittu.
4. Olen suudellut ensisuudelmani Kokemäellä. Voin sentään lohduttautua yhdellä seikalla: parempi Kokemäki kuin Huittinen.
5. Keväällä 2003 olin vähällä menettää oikean käteni, jos en peräti henkeäni. Verenkiertoon pesiytyi jonkin mitättömän naarmun kautta bakteeri, joka muutamassa tunnissa turvotti sormet grillimakkaran kokoisiksi ja värjäsi kyynärvartta ylös etenevät verisuonet mustaksi verkostoksi. Lääkäri antoi antibioottitehohoidon, jonka vasta jälkeenpäin kertoi olleen lähinnä hyvä arvaus. Kuulemma amputaatio olisi ollut välitön vaihtoehto jos lääke ei olisi alkanut purra. Olin niin kovassa kuumeessa koko ajan, etten osannut pelätä pahinta. Olin tokkurassa ja kärsin.
Lisättäköön listan loppuun, että seuraavista julkkiskohtaamisista vain yksi on keksitty:
- Åke Blomqvist kävi aukomaan minulle päätä keskellä kaupunkia.
- Olen lyönyt Joel Hallikaista, ja lujaa vieläpä.
- Markus Kajo lähtenteli minua kirjakaupassa.
- Sain Tommy Tabermannin kerrassaan hiiltymään runoillani.
Kevennykseksi vielä se kummallinen tänään tajuamani seikka, etten ole koskaan juonut minkään merkkistä energiajuomaa. En ole maistanut edes. Puolitoista vuosikymmentä Redbullit ja muut ovat addiktoineet nuorisoa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä miltä ne maistuvat. Se on ehkä tässä kaikessa sittenkin oudointa.
22.5.12
Tallenne
Erilaisia nettiyhteisöjä on ollut aktiivisesti arkipäiväämme vaikuttamassa jo pitkälti toistakymmentä vuotta, niistä Feibu näkyvimpänä sekin jo pian viisi. Se tarkoittaa, että tämänhetkiset varhaisteini-ikäiset eivät enää hahmota maailmaa ilman Facebookia. Sen jatkuvaan läsnäoloon perustuva jakamisen kulttuuri on heille normaalia kanssakäymistä; heillä ei enää ole erilaisia ystäväpiirejä, heille on olemassa massa, kasa "ystäviä", joista jokaisen arkipäiväiset asiat ovat jatkuvasti seurattavissa, ja joille oma elämä pitää alituiseen jakaa. Ylipäätään aikuisikään on parhaillaan kasvamassa sukupolvi, jolle elämä on ennen kaikkea sarja tallennettuja tiedostoja. Olin taannoin lapsen kanssa luonnontieteellisessä museossa, mainio paikka muuten, suosittelen. Läsnä oli lisäksemme koululuokka; arvioi nyt noitten ikiä sitten, mutta veikkaisin tyttöjen olleen noin 11-vuotiaita. He kulkivat laumana vitriiniltä toiselle, osoittaen jokaista museon neliömetriä kännykamerallaan kuvaten kaiken talteen. Monin paikoin he eivät edes katsoneet kuvaamiaan kohteita; riitti kun kameralla osoitti. Mutta kiire oli silti: museossa oli ihan hirveästi "kuvattavaa", ja opettaja oli laittanut määräajan jolloin piti olla takaisin aulassa. Viisivuotias vielä jaksoi katsoa. Jopa paremmin kuin ennen, ja onpa tuolla tullut monesti käytyä, silti vasta tässä iässä keskittymiskyky oli sitä luokkaa, että iskällä meinasi jalat puutua, kun pelkkää siperiantiikeriäkin tiirattiin niin tarkasti että aika menetti merkityksensä.
Onko viiden vuoden kuluttua toinen ääni kellossa? Kuka tietää. On vaikea nähdä ennalta, mikä on oman lapsen suhde digitaaliseen, virtuaaliseen, verkkoon sitten joskus. Osaa hän nytkin kuvia näpsiä, mutta sentään niitä meillä vielä katsotaan albumeista eikä tietokoneen näytöltä. Yksi koulutytöistä muuten oli askeleen pidemmällä muita, ja kuvasi koko käyntinsä videolle. "Sitten tuolla on tommonen ja tuolla on tommonen", hän spiikkasi sohien kameraansa kohti kaikkea ja juosten vitriiniltä toiselle. Ketä varten hän kuvasi? Mistä hän oli saanut käsityksen, että koulun museokäyntikään ei merkitse mitään ilman siitä jäävää tallennetta? Jotenkin en jaksa uskoa, että hän vain halusi saada kaiken talteen kyetäkseen paneutumaan siihen sitten myöhemmin tarkemmin kuin ikinä museossa voisi.
Kun kaupungilla kuuntelee teinien puheita, niissä toistuu aina sana "Facebook". Kun tuokin palvelu joskus väistämättä kaatuu, haluanko edes tietää mikä seuraava muoti-ilmiö on? Ja olenko siinä sitten enää mukana, tuskin. Kun oljenkorsia kourienhan tässä enää muutenkin pinnalla pysyy.
Onko viiden vuoden kuluttua toinen ääni kellossa? Kuka tietää. On vaikea nähdä ennalta, mikä on oman lapsen suhde digitaaliseen, virtuaaliseen, verkkoon sitten joskus. Osaa hän nytkin kuvia näpsiä, mutta sentään niitä meillä vielä katsotaan albumeista eikä tietokoneen näytöltä. Yksi koulutytöistä muuten oli askeleen pidemmällä muita, ja kuvasi koko käyntinsä videolle. "Sitten tuolla on tommonen ja tuolla on tommonen", hän spiikkasi sohien kameraansa kohti kaikkea ja juosten vitriiniltä toiselle. Ketä varten hän kuvasi? Mistä hän oli saanut käsityksen, että koulun museokäyntikään ei merkitse mitään ilman siitä jäävää tallennetta? Jotenkin en jaksa uskoa, että hän vain halusi saada kaiken talteen kyetäkseen paneutumaan siihen sitten myöhemmin tarkemmin kuin ikinä museossa voisi.
Kun kaupungilla kuuntelee teinien puheita, niissä toistuu aina sana "Facebook". Kun tuokin palvelu joskus väistämättä kaatuu, haluanko edes tietää mikä seuraava muoti-ilmiö on? Ja olenko siinä sitten enää mukana, tuskin. Kun oljenkorsia kourienhan tässä enää muutenkin pinnalla pysyy.
11.5.12
Toinenkin autoni on Datsun
Menneiden muistelu on loppujen lopuksi aika valaisevaa puuhaa. Niin, olen pahoillani ei-bloggaavat lukijani, minä jatkan nyt hieman edellisestä aiheesta: Facebookissa kokoontuneista Wanhan koulukunnan bloggaajista. Olin tuon ryhmän alkuvaiheista aivan täpinöissäni, siellä oli viitisenkymmentä nimeä, joista muutaman tunnistinkin. Sitten tapahtui niin kuin blogikentässäkin tapahtui aikoinaan, väkimäärä kasvoi, nimiä on siellä nyt pitkälle toista sataa, enkä minä tunne enää ketään. Oliko silloin alkuvaiheessa tosiaan noin hirveästi väkeä täällä? Ja jos oli, niin miten ne kaikki nyt tietävät toisensa? Sitten minulle tuli se sama olo, jonka muistin varsin vahvana kokeneeni jo tuolloin, ja jonka olin kokonaan unohtanut: Mister Outsider. Minulla ei enää ole aavistusta mistä tuolla Face-ryhmässä puhutaan. Oudot sisäpiirivitsit seuraavat toistaan. En tunnista mainittujen blogien nimiä, en ymmärrä miten kuka liittyy kehenkin, enkä edes tunne joitakin ilmiselviä megatähtiä, kuten vaikkapa Kari Haakanaa, joka näyttäisi olevan kaikkien tuntema suomalaisen blogimaailman superstarba - never heard. Minä en kerta kaikkiaan ole liikkunut piireissä, ja eihän se olisi ollut mahdollistakaan tuolloin. Piirit olivat Helsingissä! Me turkulaiset bloggaajat, no, kai meillä oli omat kuviomme, pienimuotoiset ja vaatimattomat, emme me järkänneet blogitapaamisia baareissa.
Pointtini on se, että hämmästyin siitä minkä olin unohtanut. Että jo tuolloin oli se suuri ja kirkas Blogistania, ja sitten me jotka omassa nurkassamme puuhasimme omiamme. Vuosien kertyessä minun ja noiden alkuaikojen väliin muistini alkoi sumentaa kaiken massaksi. Että kaikki oli silloin alussa yhtä suurta perhettä, eikä se tietenkään niin ollut, miten se olisi voinutkaan olla, koska ei kai se ollut bloggaamisen ideakaan koskaan. Mutta toisaalta jotkut meistä silloisista ovat jatkaneet tauotta näihin päiviin asti, ja edelleen, hamaan tulevaan. Moni niistä muistelijoista ei ole, ja hirveän moni jopa näyttää ilolla jättäneen sen kaiken taakseen.
Eli loppujen lopuksi aloin jälleen miettiä merkitystä sille, mikä saa ihmisen kirjoittamaan verkkoon, enkä keksinyt syytä, ja niin kauan kuin en keksi, minä varmasti jatkan. Ehkä se joskus paljastuu minulle. Ja mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Huomautan kuitenkin, etten ole katkeruudella tätä kirjoittanut, koska muistin senkin, etten ollut millään tavoin piireihin pyrkivä edes tuolloin, mikä johtuu perusluonteestani tietenkin. En hakeudu äänekkäisiin seurueisiin. Jos teen numeron itsestäni, se on jotain pientä: vaikka vähän vajaa nelonen. Tai latvastaan litistynyt kasi.
Bloggaamisen sosiaalisuus on sen rajalla tasapainoilua, että osaa olla yksityinen siten, että voi samalla olla julkinen eikä heilahda kummallekaan puolelle liikaa.
Pointtini on se, että hämmästyin siitä minkä olin unohtanut. Että jo tuolloin oli se suuri ja kirkas Blogistania, ja sitten me jotka omassa nurkassamme puuhasimme omiamme. Vuosien kertyessä minun ja noiden alkuaikojen väliin muistini alkoi sumentaa kaiken massaksi. Että kaikki oli silloin alussa yhtä suurta perhettä, eikä se tietenkään niin ollut, miten se olisi voinutkaan olla, koska ei kai se ollut bloggaamisen ideakaan koskaan. Mutta toisaalta jotkut meistä silloisista ovat jatkaneet tauotta näihin päiviin asti, ja edelleen, hamaan tulevaan. Moni niistä muistelijoista ei ole, ja hirveän moni jopa näyttää ilolla jättäneen sen kaiken taakseen.
Eli loppujen lopuksi aloin jälleen miettiä merkitystä sille, mikä saa ihmisen kirjoittamaan verkkoon, enkä keksinyt syytä, ja niin kauan kuin en keksi, minä varmasti jatkan. Ehkä se joskus paljastuu minulle. Ja mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Huomautan kuitenkin, etten ole katkeruudella tätä kirjoittanut, koska muistin senkin, etten ollut millään tavoin piireihin pyrkivä edes tuolloin, mikä johtuu perusluonteestani tietenkin. En hakeudu äänekkäisiin seurueisiin. Jos teen numeron itsestäni, se on jotain pientä: vaikka vähän vajaa nelonen. Tai latvastaan litistynyt kasi.
Bloggaamisen sosiaalisuus on sen rajalla tasapainoilua, että osaa olla yksityinen siten, että voi samalla olla julkinen eikä heilahda kummallekaan puolelle liikaa.
9.5.12
Edes tämän kerran, rakas?
Olen ihmisenä hätiköity, maanantaikappaleehko. Suhtaudun muutoksiin lannistumalla, varustaudun tulevaan olemalla varma etteivät asiat ainakaan paremmiksi muutu. Ja katsopa tosiaan: kun nyt pidin vähän pidemmän tauon (kuukausi melkein, anteeksi kaikki vapisevin käsin reloadia hakkaavat addiktiparkani) niin eikö Blogger ole muuttanut ulkoasuaan. No on, eikä hyvään suuntaan. Ei tämä teille ole ehkä suuri uutinen; ei taikatemppujen tekotapaa ole tarpeen tietää, makkaran valmistusprosessia varsinkaan. Ja kuten salassa syntyvät suurimmat sukseet, niin myös Silmiksen prosessointi on pitkään ollut pimennossa. Siltikin on suuri symbolinen merkitys ollut sillä, että tämä Bloggerin päivitysikkuna on aina näyttänyt samalta - siis aina, siitä 2003 syksystä asti kun aloitin, sillä totisesti joka helkkarin päivitys on kirjoitettu suoraan tänne: ei Wordiin, ei Notepadiin, ei mihinkään oikoluvulliseen (minkä kyllä huomaa), ehei, suoraan tänne, ja tällä, tai siis pikemminkin sillä, nyt menneellä ja kovasti jo heti kaipaamallani oranssisävyisellä Bloggerin päivitysikkunalla on ollut valtava henkinen merkitys sille, millaisia näistäkin täsmäräpellyksistäni on muodostunut. Entä nyt? Räikeän valkoinen ruutu, liian suuri ikkuna, koko jumanklavita näytön kokoinen, fontti liian pientä, kaikki kätsyt painikkeet käytännössä kadonneet.
Olen kuin väärässä huoneessa. Hapuilen sanojani, ette arvaakaan millaista tuskaa tämäkin taas on, ette totisesti. Mutta se täytyy sanoa, että yllätyin äsken. Olin tänä iltana päättänyt jo valmiiksi että päivitän, ja sitten Facebookissa alettiin kutsua kokoon Wanhaa Blogistaniaa, tehän ehkä tiedätte mitä tarkoitan, sitä kirjoittajien vahinta ja parasta sukupolvea, ajalta jollain bloggaus painoi! Kuin kivi niskassa. Ja hyvältä se kuitenkin tuntui.
Oudosti tosiaan vanhat jutut jysähtävät luokseni tänä keväänä. Viime viikolla kävin kahvilla ystäväni kanssa, jonka olen viimeksi tavannut, jos nyt ei ohikiitänyttä hetkeä ratikkapysäkillä kuukausi sitten lasketa, toukokuussa 1999. Pelkäsin etukäteen. Kolmetoista vuotta! Ja me sentään vietimme vain yhdeksän kuukautta samassa seebaotin seläntakaisessa kansanopistossa tuolloin 90-luvun lopulla; toki muutama kirje, muutama sähköposti näinä kuluneina vuosina, mutta vähän kuitenkin ja nyt: olin varma ettei meillä olisi puhuttavaa, että olisi naurettava ajatuskin olla enää millään tavoin sama ihminen kuin kolmetoista vuotta sitten. Alkukankeus kesti noin viisi sekuntia. Seuraavat kaksi tuntia puhuimme kuin papupadat, ja mikä oudointa: emme loppujen lopuksi muistelleet menneitä hirveästi. Onhan sitä rapiat vuosikymmenessä kun kuitenkin jotain kerrottavaa kertynyt. Opin ettei kerran ystäväksi laskettu noin vain oudonnukaan, ja se oli kai tämän kevään onnellisin oppi.
No niin, nyt palaan sinne Facebookiin muistelemaan lisää menneitä.
Olen kuin väärässä huoneessa. Hapuilen sanojani, ette arvaakaan millaista tuskaa tämäkin taas on, ette totisesti. Mutta se täytyy sanoa, että yllätyin äsken. Olin tänä iltana päättänyt jo valmiiksi että päivitän, ja sitten Facebookissa alettiin kutsua kokoon Wanhaa Blogistaniaa, tehän ehkä tiedätte mitä tarkoitan, sitä kirjoittajien vahinta ja parasta sukupolvea, ajalta jollain bloggaus painoi! Kuin kivi niskassa. Ja hyvältä se kuitenkin tuntui.
Oudosti tosiaan vanhat jutut jysähtävät luokseni tänä keväänä. Viime viikolla kävin kahvilla ystäväni kanssa, jonka olen viimeksi tavannut, jos nyt ei ohikiitänyttä hetkeä ratikkapysäkillä kuukausi sitten lasketa, toukokuussa 1999. Pelkäsin etukäteen. Kolmetoista vuotta! Ja me sentään vietimme vain yhdeksän kuukautta samassa seebaotin seläntakaisessa kansanopistossa tuolloin 90-luvun lopulla; toki muutama kirje, muutama sähköposti näinä kuluneina vuosina, mutta vähän kuitenkin ja nyt: olin varma ettei meillä olisi puhuttavaa, että olisi naurettava ajatuskin olla enää millään tavoin sama ihminen kuin kolmetoista vuotta sitten. Alkukankeus kesti noin viisi sekuntia. Seuraavat kaksi tuntia puhuimme kuin papupadat, ja mikä oudointa: emme loppujen lopuksi muistelleet menneitä hirveästi. Onhan sitä rapiat vuosikymmenessä kun kuitenkin jotain kerrottavaa kertynyt. Opin ettei kerran ystäväksi laskettu noin vain oudonnukaan, ja se oli kai tämän kevään onnellisin oppi.
No niin, nyt palaan sinne Facebookiin muistelemaan lisää menneitä.
13.4.12
K-18: Café 4, Stockmann
On yliampuvaa suureellisuutta ja sitten on Helsingin Stockmann, jonka jokaisesta kahdeksasta kerroksesta löytyy vähintään yksi kahvila, ylimmästä peräti liuta, hienoine ravintoloineenkin ilmeisesti, mutta sinne asti en ole sentään eksynyt. Ollakseni niinkin vähäkuluinen pihistelijä kuin olen (en varmaan ikinä pääse eroon opiskeluaikojen kulutustottumuksistani; ah sitä onnen tunnetta kun opintotuesta sai jäämään useammankin kympin tilin pohjalle säästöön!), käyn omituisen usein Stockmannilla. Haluan kuitenkin korostaa niille, jotka ovat synkän hahmoni siellä nähneet, etten totisesti hakeudu sinne ostaakseni asioita kalliilla (jonain päivänä kerron siitä pirun hintavasta pyöräilykypärästä, joka krhm vahingossa lähti mukaani ja vasta kotona huomasin etten ollut maksanut sitä), vaan koska siellä kaikesta selviää vähällä kulkemisella; inhoan ostoskierroksia noin ylipäätään, minkä vuoksi suosin nykyisin tavarataloja, niin epämiellyttäviä paikkoja kuin kokonaisvaltaisesti muuten ovatkin (ja tietenkin useammin minut löytää Kampin Anttilasta, josta ostan 90% kaikesta vähästä mitä ylipäätään ostan, ruoka poislukien), mutta tosiaan, Stockmann: ja jostain ihmeen syystä olen monastikin päätynyt nimenomaan kahville ja nimenomaan neloskerroksessa loogisesti sijaitsevaan Café 4:ään (Café four? Café nelonen? Café quattro?), jossa varsinkin iskääkin ostosväsyneemmän lapsen kanssa on tullut käytyä. No, tällä kertaa oli aikuisempaa seuraa, ja olimme juuri tulleet täyttävältä salaattiaterialta Kaivopihan Unicafésta, joten jälkkärikahville tänne, ja eiku observoimaan.
Yleisesti ottaen Café 4:n, ja oletettavasti jokaisen Stokkan kahvilan, asiakaskunta koostuu, ainakin keskipäivän aikaan, jolloin itse yleensä olen siellä, yksittäin istuvista eläkeläisistä, joista jokaisella on edessään joku hieno kahvi, kympin vähintään kustantanut suklaaleivos ja päivän lehti. Odotan kuumeisesti sitä päivää, että itse olen kuudenkympin tuolla puolen, perhana, sittenpä minäkin! Mutta siihen asti tyydyn normisumppiin ja tarjouspullaan, joita sentään, varmaankin eilisiä, on tiskin vieressä aina ei-niin-näyttävässä vadissa kasana, kun ne hienot konditoriatuotteet ovat vitriinissä himoittavasti valaistuna. Ja niin tälläkin kertaa; pöytiä on vain muutama, niissä jokaisessa keskimäärin 1.1 eläkeläistä lehtineen ja leivoksineen, sentään yksi vapautui käytävän puolelta, paikasta jossa istuskellessaan sai ihailla Pentikin astioita, ei hintaa esillä mutta kuka nyt Stockmannilla shoppailisi sellainen, jolle on jotain väliä se mitä mikäkin maksaa. Mistä puheen ollen Kahvenelosen hintataso oli mahdollista pitää kohtalaisen kivana juurikin valitsemalla kaikkein basicimmat tarjoilut, alle vitosella pääsin yhdistelmällä kahvi & puusti, seuralainen otti pelkän teen vissiin, en muista hintaa, mutta hieno oli muki.
Hörpinpä siinä sitten kahviani, katsellen sitä vanhusten virtaa. Ettäkö iäkkäämpi polvi maassamme olisi jotenkin köyhää, hevonkukkua sanon minä, niillä on varaa ostiskella mitä rivompia pullaviritelmiä, ja jokaisella epäilyttävästi vielä ostoskassi mukana, sitä oli taidettu käydä hankkimassa 25 euron juustohöylä saman kerroksen keittiöosastolta hieman aiemmin. Eläkkeitä on leikattava tuntuvasti ja pian! En muista miltä pulla maistui, ihan ok kai vaikka kuvassa kuivalta näyttääkin (ja taisi vähän ollakin), kahvikaan tuskin oli myrkkyä kun on täällä useamminkin tullut käytyä. Tarjoomusten määrä oli melko iso näinkin pieneksi nurkkaryystöläksi, mutta kyllä jälkeenpäin hieman harmitti, etten ottanut Mövenpickin jäätelöä, sitä kun totisesti tungettiin silmille, sen verran isolla oli Mövenpick-logo seinille lätkäisty sinne sun tänne. Näytti muutamalle mummolle hyvinkin maistuvan. Eivät muuten syöneet mummot jäätelöä minun lapsuudessani. Se oli lapsille varattu herkku silloin, Valion vaniljaa kuutio pöytään sillä välin kuin aikuiset kastoivat nisua costaricaan. Niin muuttuu maailma, Ugukseni. Trippimehutkin olivat tetroissa!
Stockmann herättää ihmisissä jonkinlaista sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Eivät muualla tuntemattomat juttele lattensa äärestä viereisiin pöytiin niin kuin täällä, ja nytkin kävi ulkomaalaismies naapurista kommentoimaan kameraani, mikä ahdisti siinä määrin että kiskoin takin päälleni ja poistuin. Hän jäi pyytelemään anteeksi, mutta selälleni sai puhua, ehkä oppi jotain. Ja sinne he jäivät, nuoripari lastenvaunuineen, molemmilla aikuisilla oikeaoppiset poolokaulusvillapaidat, täti turkiksineen, harmaa herra pienine kakkuloineen ja isoine jäätelöannoksineen ja se yksi kylähullu kumisaappaissaan ja karmeassa repussaan, joka lampsi paikalle, rönähti tuoliin ja nappasi hesarin. Aiheutti paikan tunnelmaan ihan lievän särön, johon mekin reunapöydästämme sitten kai lopulta valahdimme. Sen verran hajuton ja mauton oli Café 4, että tiedän käyväni siellä edelleenkin, ja tiedän ettei siitä vastakaan jää mitään mieleen. Paitsi jos Mövenpickiin sorrun, mutta peli on sitten menetetty, ja sydän ja sielu, olen ehkä ihan hieman jäätelönarkkis, mutta Ben & Jerry on kyllä ylihypetettyä kuraa.
Yleisesti ottaen Café 4:n, ja oletettavasti jokaisen Stokkan kahvilan, asiakaskunta koostuu, ainakin keskipäivän aikaan, jolloin itse yleensä olen siellä, yksittäin istuvista eläkeläisistä, joista jokaisella on edessään joku hieno kahvi, kympin vähintään kustantanut suklaaleivos ja päivän lehti. Odotan kuumeisesti sitä päivää, että itse olen kuudenkympin tuolla puolen, perhana, sittenpä minäkin! Mutta siihen asti tyydyn normisumppiin ja tarjouspullaan, joita sentään, varmaankin eilisiä, on tiskin vieressä aina ei-niin-näyttävässä vadissa kasana, kun ne hienot konditoriatuotteet ovat vitriinissä himoittavasti valaistuna. Ja niin tälläkin kertaa; pöytiä on vain muutama, niissä jokaisessa keskimäärin 1.1 eläkeläistä lehtineen ja leivoksineen, sentään yksi vapautui käytävän puolelta, paikasta jossa istuskellessaan sai ihailla Pentikin astioita, ei hintaa esillä mutta kuka nyt Stockmannilla shoppailisi sellainen, jolle on jotain väliä se mitä mikäkin maksaa. Mistä puheen ollen Kahvenelosen hintataso oli mahdollista pitää kohtalaisen kivana juurikin valitsemalla kaikkein basicimmat tarjoilut, alle vitosella pääsin yhdistelmällä kahvi & puusti, seuralainen otti pelkän teen vissiin, en muista hintaa, mutta hieno oli muki.
Hörpinpä siinä sitten kahviani, katsellen sitä vanhusten virtaa. Ettäkö iäkkäämpi polvi maassamme olisi jotenkin köyhää, hevonkukkua sanon minä, niillä on varaa ostiskella mitä rivompia pullaviritelmiä, ja jokaisella epäilyttävästi vielä ostoskassi mukana, sitä oli taidettu käydä hankkimassa 25 euron juustohöylä saman kerroksen keittiöosastolta hieman aiemmin. Eläkkeitä on leikattava tuntuvasti ja pian! En muista miltä pulla maistui, ihan ok kai vaikka kuvassa kuivalta näyttääkin (ja taisi vähän ollakin), kahvikaan tuskin oli myrkkyä kun on täällä useamminkin tullut käytyä. Tarjoomusten määrä oli melko iso näinkin pieneksi nurkkaryystöläksi, mutta kyllä jälkeenpäin hieman harmitti, etten ottanut Mövenpickin jäätelöä, sitä kun totisesti tungettiin silmille, sen verran isolla oli Mövenpick-logo seinille lätkäisty sinne sun tänne. Näytti muutamalle mummolle hyvinkin maistuvan. Eivät muuten syöneet mummot jäätelöä minun lapsuudessani. Se oli lapsille varattu herkku silloin, Valion vaniljaa kuutio pöytään sillä välin kuin aikuiset kastoivat nisua costaricaan. Niin muuttuu maailma, Ugukseni. Trippimehutkin olivat tetroissa!
Stockmann herättää ihmisissä jonkinlaista sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Eivät muualla tuntemattomat juttele lattensa äärestä viereisiin pöytiin niin kuin täällä, ja nytkin kävi ulkomaalaismies naapurista kommentoimaan kameraani, mikä ahdisti siinä määrin että kiskoin takin päälleni ja poistuin. Hän jäi pyytelemään anteeksi, mutta selälleni sai puhua, ehkä oppi jotain. Ja sinne he jäivät, nuoripari lastenvaunuineen, molemmilla aikuisilla oikeaoppiset poolokaulusvillapaidat, täti turkiksineen, harmaa herra pienine kakkuloineen ja isoine jäätelöannoksineen ja se yksi kylähullu kumisaappaissaan ja karmeassa repussaan, joka lampsi paikalle, rönähti tuoliin ja nappasi hesarin. Aiheutti paikan tunnelmaan ihan lievän särön, johon mekin reunapöydästämme sitten kai lopulta valahdimme. Sen verran hajuton ja mauton oli Café 4, että tiedän käyväni siellä edelleenkin, ja tiedän ettei siitä vastakaan jää mitään mieleen. Paitsi jos Mövenpickiin sorrun, mutta peli on sitten menetetty, ja sydän ja sielu, olen ehkä ihan hieman jäätelönarkkis, mutta Ben & Jerry on kyllä ylihypetettyä kuraa.
11.4.12
Sjutton också, eli
Kahvilatesti seitsemäntoista: Kanniston leipomo, Lasipalatsi
Ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin huomaa aloittavansa blogikirjoitusta sanoilla "Ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin", ja sitten miettii kuumeisesti miten sitä jatkaisi toistamatta itseään, mikä tietenkin rapiat kahdeksanvuotiaassa blogissa on jo sinällään mahdottomuus, ja tämän tajutessaan mies jatkaa: jolloin tekee mieli laskiaispullaa. Yleensähän tämä mieliteko iskee helmikuussa, kumma kyllä, jotkut pitävät runebergintortuistakin, minä en, yök. Mutta se pakollinen laskiaispulla sentään on joka vuosi saatava, se on vähän kuin se jokakeväinen mignon-muna (joka, nyt huomaan, on vielä tältä vuodelta hankkimatta, alkaa tulla kiire, helevata soikoon) ja jokajouluinen irtokarkkipussi. Niin on länsimainen ihminen omaan turruttavaan pumpulielämäänsä kietoutunut, että enää herkkujen vaihtuvuus hänen vuodenkiertoaan määrittelee, oi aikoja, minunkin isovanhempani sentään vielä asuivat ikänsä talossa ilman sisävessaa tai vesijohtoa, tähän on tultu, hävettää.
Sanoin tämän muistaakseni kahvilaseuralaisellenikin: "Hävettää", mutta toki vain leikilläni, eikä se liittynyt kahvilointiin edes, vaan kävelysauvoihin, joita kanniskelin tuolloin, helmikuussa tosiaan, mukanani; olin juuri sellaiset käynyt itselleni eräästä ydinkeskustan urheiluliikkeestä hankkimassa, ja niitä esitellyt myyjäneito hehkui outoa eroottista latausta, jonka kyllä panimme merkille. Mietin onko sen liikkeen kahvihuoneessa usein kovinkin pingottunut tunnelma, miekkosista kuitenkin henkilökunta näytti enimmäkseen koostuvan. No niin, jonnekin oli sitten sauvat ojossa päästävä kahville, ja kun itse olin omaan latteaan tyyliini ehdotellut erinäisiä ankeita ketjumestoja, lausui kumppanini tuon maagisen nimen: Kanniston leipomo. Tai itse asiassa ei lausunut, koska ei muistanut paikan nimeä (enkä minäkään myöhemmin, se on jotenkin hirveän geneerinen ja vaikea muistaa, googlella sen taas tätäkin varten selvitin), mutta "se Lasipalatsin pikkukahvila" ajaa tietenkin saman asian.
Saavuimme sisään pienestä ovesta pieneen putiikkiin hieman ennen neljää iltapäivällä. Ei ollut muita siellä, mutta seinät täynnä vasteleivottua leipää, oli kakkua ja pullaa sen seitsemäätoista sorttia.
"Pitäisi laskiaispullaa saada", totesimme kuorossa. Myyjää hymyilytti, mikä johtui ehkä kävelysauvoistani.
"Hillolla", lisäsi toverini, joka oli vasta tänne kävellessämme saanut minulta kuulla, että muunlaistakin on.
"Ei ole kuin mantelimassaa jäljellä", kuului vastaus, mikä tietenkin minulle kelpasi; en itsekään ollut mantelimassasta kuullut ennen kuin vuosi muutama takaperin, mutta kerran maistettuani heitin hillopäiville hyvästit: herkkua on monenlaista, ja sittenkin mantelimassainen laskiaispulla siellä kasan huipulla keikkuu. Näin kuitenkin toverini kasvoilla vakavan kamppailun: kyetäkö vai ei, mummon tekemät hillopullat mielessään selvästi välkkyivät... Mutta toisaalta tiskillä tarjolla olleet pullat olivat niin himottavan turskeita kermavaahtoinen, että jäimmehän tänne. Asiaan vaikutti tietenkin myös se, että liikkeen toisesta ovesta, Lasipalatsin sisäpihan puolelta, saapui juuri silloin pariskunta, ja kun siellä on vaan se yksi pöytä jonka ääressä syödä, niin alkoi ahdistaa että vievät sen. Mutta leipäostoksille olivat vain saapuneet, mikä sitten selvisi kun huidoin itseni sauvoilla sinne pöydän ääreen ja he vain katsoivat oudosti.
Pullat olivat isot ja ihanat. Kermavaahtoa roiskui irstaasti haukatessa, mikä on aina oikeaoppisen laskiaispullan merkki; en tosin ole koskaan selvittänyt miksi juuri tällainen pulla juuri tähän aikaan vuodesta, eikä sillä kai väliäkään, tärkeintä että sisältä löytyy mantelimassaa, ja nyt löytyi. Runsaasti. Ihanaa, ihanaa, ja kahvikin oli hyvää, jotain erikoispaahtoa ehkä, tai vain tummaa, mutta halutessaan täältä saisi miljoonaa eri sorttia outojauhatuksia käydä irtomyynnistä hankkimassa, minkä lupasin itselleni että teen, ja samalla tiedän etten kuitenkaan ikinä, koska olen laiska, ja Löfbergs Lilan eri tummapaahtoja saa nykyisin jo monestakin marketista. Vierustoveri ihan pullasta tykkäsi, mutta kuulemma olisi sittenkin ollut hillo parempi. Hö. En oikein tuon hillon päälle ole koskaan ymmärtänyt, lapsenakin söin aina munkista hillon ensin pois, koska sitten jäi se paras osa, eli se hilloton, lopuksi. Ominaisuus lienee perinnöllinen: lapsikin taannoin ilmoitti ettei tykkää mistään hillosta. Korostus totisesti sanoista kuului. Ymmärrän häntä. Yäk, hilloa.
Kanniston leipomon hauskin ominaisuus on sen sijainti. Kuten jo aiemminkin olen todennut, Lasipalatsi on Helsingin keskeisin rakennus, ja silti neljältä iltapäivällä, viheliäisimpään tunkuaikaan, oli siitä ainokaisesta pöydästä (baarijakkarahenkinen ikkunanvieripaikka) Lasipalatsin sisäpihalle avautuva näkymä suorastaan autio. Tunnelma oli outo. Vähän kuin olisi ollut jossain Vammalassa sunnuntaiaamuna; ei juuri ketään missään, laiskasti joku välillä kulki ohi, vähän kulahtaneet funkkisrakennukset kulahtivat siinä vähän lisää maailmanloppua venaillessaan. No, istuipa sitten viereemme (neljä baarijakkaraa siinä oli, joten tämä oli mahdollista) iäkäs pariskunta pullineen. Alkoi siinä sitten rouva kovaan ääneen päivitellä sukulaisten asioita miehelle, joka keskittyi herkkuunsa. Kuuntelimme toisella korvalla, oli hetki hetkeltä maalaisempi olo, kuin olisi jostain portaalista Simonmäestä astunut sisään toiseen aikaan ja paikkaan, se tuore leipäkin kun kaikkialla tuoksui. "Kuunteleksää!?", karjaisi mamma aina toisinaan kesken vuodatuksensa, kun paappa ei ilmeellään reagoinut. Anna nyt toisen syödä pullaa äläkä kieu, olin sanomassa, mutta tyydyimme hymyilemään. Voi noita pariskuntia.
Kanniston leipomo oli siis yksi testin tähän mennessä kivoimpia paikkoja. Mahtavat pullat, hyvä kahvi, loistosijainti, rauhallinen, tunnelmallinenkin, joskin istumapaikkoja niukalti, eli puhdasta sattumaa tarvitaan mikäli tänne mielii jäädä. Mutta kannattaa ainakin hakea niitä leivonnaisia kotiin, arvelen.
Sanoin tämän muistaakseni kahvilaseuralaisellenikin: "Hävettää", mutta toki vain leikilläni, eikä se liittynyt kahvilointiin edes, vaan kävelysauvoihin, joita kanniskelin tuolloin, helmikuussa tosiaan, mukanani; olin juuri sellaiset käynyt itselleni eräästä ydinkeskustan urheiluliikkeestä hankkimassa, ja niitä esitellyt myyjäneito hehkui outoa eroottista latausta, jonka kyllä panimme merkille. Mietin onko sen liikkeen kahvihuoneessa usein kovinkin pingottunut tunnelma, miekkosista kuitenkin henkilökunta näytti enimmäkseen koostuvan. No niin, jonnekin oli sitten sauvat ojossa päästävä kahville, ja kun itse olin omaan latteaan tyyliini ehdotellut erinäisiä ankeita ketjumestoja, lausui kumppanini tuon maagisen nimen: Kanniston leipomo. Tai itse asiassa ei lausunut, koska ei muistanut paikan nimeä (enkä minäkään myöhemmin, se on jotenkin hirveän geneerinen ja vaikea muistaa, googlella sen taas tätäkin varten selvitin), mutta "se Lasipalatsin pikkukahvila" ajaa tietenkin saman asian.
Saavuimme sisään pienestä ovesta pieneen putiikkiin hieman ennen neljää iltapäivällä. Ei ollut muita siellä, mutta seinät täynnä vasteleivottua leipää, oli kakkua ja pullaa sen seitsemäätoista sorttia.
"Pitäisi laskiaispullaa saada", totesimme kuorossa. Myyjää hymyilytti, mikä johtui ehkä kävelysauvoistani.
"Hillolla", lisäsi toverini, joka oli vasta tänne kävellessämme saanut minulta kuulla, että muunlaistakin on.
"Ei ole kuin mantelimassaa jäljellä", kuului vastaus, mikä tietenkin minulle kelpasi; en itsekään ollut mantelimassasta kuullut ennen kuin vuosi muutama takaperin, mutta kerran maistettuani heitin hillopäiville hyvästit: herkkua on monenlaista, ja sittenkin mantelimassainen laskiaispulla siellä kasan huipulla keikkuu. Näin kuitenkin toverini kasvoilla vakavan kamppailun: kyetäkö vai ei, mummon tekemät hillopullat mielessään selvästi välkkyivät... Mutta toisaalta tiskillä tarjolla olleet pullat olivat niin himottavan turskeita kermavaahtoinen, että jäimmehän tänne. Asiaan vaikutti tietenkin myös se, että liikkeen toisesta ovesta, Lasipalatsin sisäpihan puolelta, saapui juuri silloin pariskunta, ja kun siellä on vaan se yksi pöytä jonka ääressä syödä, niin alkoi ahdistaa että vievät sen. Mutta leipäostoksille olivat vain saapuneet, mikä sitten selvisi kun huidoin itseni sauvoilla sinne pöydän ääreen ja he vain katsoivat oudosti.
Pullat olivat isot ja ihanat. Kermavaahtoa roiskui irstaasti haukatessa, mikä on aina oikeaoppisen laskiaispullan merkki; en tosin ole koskaan selvittänyt miksi juuri tällainen pulla juuri tähän aikaan vuodesta, eikä sillä kai väliäkään, tärkeintä että sisältä löytyy mantelimassaa, ja nyt löytyi. Runsaasti. Ihanaa, ihanaa, ja kahvikin oli hyvää, jotain erikoispaahtoa ehkä, tai vain tummaa, mutta halutessaan täältä saisi miljoonaa eri sorttia outojauhatuksia käydä irtomyynnistä hankkimassa, minkä lupasin itselleni että teen, ja samalla tiedän etten kuitenkaan ikinä, koska olen laiska, ja Löfbergs Lilan eri tummapaahtoja saa nykyisin jo monestakin marketista. Vierustoveri ihan pullasta tykkäsi, mutta kuulemma olisi sittenkin ollut hillo parempi. Hö. En oikein tuon hillon päälle ole koskaan ymmärtänyt, lapsenakin söin aina munkista hillon ensin pois, koska sitten jäi se paras osa, eli se hilloton, lopuksi. Ominaisuus lienee perinnöllinen: lapsikin taannoin ilmoitti ettei tykkää mistään hillosta. Korostus totisesti sanoista kuului. Ymmärrän häntä. Yäk, hilloa.
Kanniston leipomon hauskin ominaisuus on sen sijainti. Kuten jo aiemminkin olen todennut, Lasipalatsi on Helsingin keskeisin rakennus, ja silti neljältä iltapäivällä, viheliäisimpään tunkuaikaan, oli siitä ainokaisesta pöydästä (baarijakkarahenkinen ikkunanvieripaikka) Lasipalatsin sisäpihalle avautuva näkymä suorastaan autio. Tunnelma oli outo. Vähän kuin olisi ollut jossain Vammalassa sunnuntaiaamuna; ei juuri ketään missään, laiskasti joku välillä kulki ohi, vähän kulahtaneet funkkisrakennukset kulahtivat siinä vähän lisää maailmanloppua venaillessaan. No, istuipa sitten viereemme (neljä baarijakkaraa siinä oli, joten tämä oli mahdollista) iäkäs pariskunta pullineen. Alkoi siinä sitten rouva kovaan ääneen päivitellä sukulaisten asioita miehelle, joka keskittyi herkkuunsa. Kuuntelimme toisella korvalla, oli hetki hetkeltä maalaisempi olo, kuin olisi jostain portaalista Simonmäestä astunut sisään toiseen aikaan ja paikkaan, se tuore leipäkin kun kaikkialla tuoksui. "Kuunteleksää!?", karjaisi mamma aina toisinaan kesken vuodatuksensa, kun paappa ei ilmeellään reagoinut. Anna nyt toisen syödä pullaa äläkä kieu, olin sanomassa, mutta tyydyimme hymyilemään. Voi noita pariskuntia.
Kanniston leipomo oli siis yksi testin tähän mennessä kivoimpia paikkoja. Mahtavat pullat, hyvä kahvi, loistosijainti, rauhallinen, tunnelmallinenkin, joskin istumapaikkoja niukalti, eli puhdasta sattumaa tarvitaan mikäli tänne mielii jäädä. Mutta kannattaa ainakin hakea niitä leivonnaisia kotiin, arvelen.
27.3.12
Top-listojen äärimmäisillä rajoilla
Muistanette taannoiset päivitykseni, joissa listailin kymmenen parasta biisiä ensin Absoluuttisen Nollapisteen, sitten Lapinlahden lintujen tuotannosta? Jatkoa onkin sitten saanut odotella, ja vaikka Tuomari Nurmion kappaleita sillä korvalla tuossa jonakin vuonna kuuntelin niin tekemättä jäi. Mutta tämän talven aikana tosiaan täydensin Nick Caven diskografiani puutteet ja kun miekkosen koko soolotuotanto nyt on - - paitsi että vaikka media usein nimeääkin Caven sooloartistiksi, ei hän sitä ole missään nimessä: johan levyjen kansiinkin on aina muistettu printata yhtyeen koko nimi, "Nick Cave & The Bad Seeds". Taustayhtye on pienin muutoksin koostunut aina jumalaisen lahjakkaista muusikoista, joiden panos Caven rustaamien kappaleiden lopulliseen soundiin on ollut merkittävä, ja epäilenkin että jos miekkonen olisi nämä samat kappaleet mukanaan ponkaissut jonkin satunnnaisen studiomuusikkojengin ääreen, niin saattaapa olla että levyistään toki edelleen pitäisin, mutta varmaa on kyllä etten missään nimessä niin paljon kuin nyt.
Cave on kohdallani ehkä hieman myöhäissyntyisen arvostuksen kohde, ja sikäli syvempi kuin jotkut nuoruusvuosien fanitukset. Parikymppistä minua ei Bad Seedsin tuotanto oikeastaan vielä koskettanut paljoakaan; hypetyksen seurauksena hankin minäkin aikanaan albumin Murder Ballads, mutta muistelen etten siitä niin hirveästi tuolloin pitänyt. Cave oli minusta teatraalisuudessaan teennäinen, hänen musiikkinsa jollakin hieman kuivikkaalla tavalla taiteellista; siitä siis puuttui se tuolloin ihailemani proge-osaston kikkailu. Myöhemmin sitten ymmärsin tuon kuivakkuuden ennen kaikkea tyylitajuksi, ja kun sanoitusten lukemattomat viitteet ja vivahteet alkoivat matojen lailla kiemurrella paksuun kallooni, oli herran jo silloin 2000-luvun alussa mittavaan katalogiin tutustuttava tarkemmin.
Monelle Cave on nimenä tuttu, ja yhtä monelle tuotannoltaan ei juurikaan. Bad Seeds on pysytellyt mainstreamin rajamailla, mikä kai on saavutuksena hyvä kun ajatellaan miten erittäin, erittäin epäkaupallista tavaraa kokoonpanon pari ensimmäistä kiekkoa ovat. Mutta askel askeleelta, loogisesti kehittyen, on Nick johtanut yhtyettään helpommin saavutettavaan suuntaan, kypsyen siinä sivussa itsekin niin sanoittajana kuin muusikkona. En ole ihan varma miten Bad Seedsin musiikki pitäisi luokitella, mutta rock-musiikin parissa sentään toki mennään. Ei riffejä tai sooloja, mutta sen sijaan paljon kekseliästä, varsinkin alkuaikoina hyvin kokeellistakin kitarointia, paljon pianoa ja urkua, yleensä ainakin kaksi perkussionistia.
No niin, lyhemmittä puheitta sitten itse asiaan. Päätin tosiaan valita Caven tuotannosta kymmenen parasta kappaletta, tein mahdollisista ehdokkaista listan, josta sitten ensi töikseni karsin pois kaikki ne kappaleet, joiden ehdottomasti on oltava siinä mukana. Jäljelle jäi siis ne, joiden ehdottoman välttämättömästi tulee tuohon listaan kuulua, missä vaiheessa kappaleita oli jäljellä 28. Ja niitä sitten olen tässä mielessäni viimeiset viikot kieputellut ja pudotellut ja kuunnellut ja nauttinut projektista aivan hirveästi. Kymmenen parhaan listaan sallin kyllä itselleni viisi lisäsijaa, mutta pidempi parempi, sehän tiedetään. No, turhaahan tällainen tietenkin on, mutta ans olla jos yksikin lukija tuntee piston huomatessaan että hei, tuota kappalettahan en ole kuullutkaan... Äh, ihan omaksi iloksenihan minä tätä rustailen, pois se minusta että yhteisen edun nimissä. Yksi pointti kuitenkin vielä: cover-versioinnit jätin pois, ja Bad Seeds kun on julkaissut niitä paljon (yhden kokonaisen albumillisenkin), ei tämä ollut mikään ihan tyhjänpäiväinen päätös. Ainakin Rhye whiskey olisi taatusti päätynyt listalle, mutta nyt mennään originaalibiiseillä. Onpa niissäkin tahkoamista. Eli siis:
Nick Cave & The Bad Seedsin 15 parasta kappaletta:
15. Mercy (1988)
Uransa alkupuolella Cave yhtyeineen oli jonkinlaisessa goottigurun maineessa, ja helpostihan hänen monet 80-lukuiset kappaleensa tuohon muottiin sopivat: tunnelma on lohduton, teksteistä ei vielä välity hänen myöhemmin erittäin lahjakkaasti käyttämänsä ironinen vire, aihepiiri - no, se on pysynyt aika samana näihin päiviin asti, mutta sentään mies sallii kappaleissaan nykyisin jo muitakin tunteita kuin dekadenssisti tahrautuneen epätoivon. Hyytävän hienosti pianolla käynnistyvä Mercy on kertomus Johannes kastajasta, mutta aikalaiskriitikot näkivät sen henkilökohtaisena tilityksena huumeongelmansa kanssa painivan laulajan elämänhelvetistä. Ja vaikka Cave tämän onkin kieltänyt, mikään ei toki estä kappaletta näin kuulemasta. Rauhallinen mutta intensiivinen tempo on juuri sitä tyylitajua, jota Bad Seeds yli äyräidensä tulvii, ja sittenkin hienointa on yhtyeen jumalainen taustalaulu, jolla vastataan Caven tuskaiseen armonpyyntöön kertosäkeessä. Värisyttävää.
14. Dig, Lazarus, dig!!! (2008)
Viimeisimmän Bad Seeds -kiekon avaava nimikappale on erinomainen osoitus Caven ja hänen bändinsä mukautumiskyvystä. Kertomus meidän aikaamme haudastaan herätetystä Lasaruksesta on hillitön surkuhupaisissa käänteissään, ja on musiikillisesti sellainen potku vasten pahaa-aavistamattoman kuulijan korvakäytäviä, että melkein tämän ensi kerran kuultuani pelkäsin millainen äänivallihyökkäys albumista kokonaisuutena muodostuukaan. Mutta vaikka tosiaan totuttua rankemmissa äänimaisemissa albumimitassa edetäänkin, niin toki kuitenkin urku ja kitara potkivat raivohullujen hevosten tavoin vain niissä kappaleissa, jotka tällaisen toteutuksen tarvitsevat, ja tämä nimenomainen todella tarvitsee. Tämähän on ennen kaikkea kertomus, ja Cave on sen itsekin tajunnut: hän ei niinkään laula tekstiä kuin lausuu sen, ja totisesti hänessä on maailma eläytyvän näyttelijän menettänyt, onneksi, koska kuka näitä biisejä sitten ehtisi tehdä?
13. Stranger than kindness (1986)
Ainutlaatuinen kappale yhtyeen katalogissa sikäli, että vaikka on Bad Seedsin originaali, ei Caven nimeä löydy krediiteistä. Kitaristi Blixa Bargeldin sävellys ei ole sinällään mitenkään kummoinen, ja jonkinlaisena extra-jäsenenä 80-luvulla yhtyeen liepeillä liikuskelleen Anita Lanen tekstikin lähinnä kokoelma tunnelmakuvia. Kappaleen salaisuus piileekin intensiteetissä, joka vieläpä on saatu aikaan melkoisen minimalistisesti: kolme soittajaa, kolme instrumenttia. Bargeldin eläväinen kitara ja Mick Harveyn hullua megakomppia takovat rummut luovat tasaisen pohjan, jonka päälle Cave pudottelee lauseitaan kuin pahantahtoinen hypnotisoija uneen vaipuvan uhrinsa korvaan. Lopussa soi Hammond-urku melkein pelottavasti. Toimii totisesti.
12. Brother, my cup is empty (1992)
Akustisvoittoisella albumilla Henry's dream tämä kappale jää jotenkin isompiensa varjoon, mutta mitä enemmän levyä on kuunnellut, sitä enemmän tästä katkerasta tilityksestä on alkanut pitää. Nick Cavella on muutamia erilaisia laulutapoja, eräänlaisia vokalistipersoonia, joiden joukosta löytyvät muunmuassa kuolemanvakava toteaja, tuomiopäivän julistaja ja sitten tämänkin kappaleen esittävä vihonviimeinen kusipää. Juuri siltä tämä baarissa elämänsä virheitä (nainen, tietenkin) tilittävä kertoja kuulostaa, ja vallan kiehtovalla tavalla vielä. Kuten sanottu, kappale on toteutettu akustisin kitaroin, ja sen ilmavuus, sävellyksen tietty kansanmusiikkimaisuuskin, miellyttävät suuresti. Ei Bad Seedsin tunnetuimpia teoksia, mutta tarttuvuudessaan ykköskastia.
11. Lay me low (1994)
Minulla tuntuu olevan mieltymys näihin kappaleisiin, jotka yleisempi Cave-fanikunnan mielipide tuppaa ohittamaan; vuonna 1994 julkaistu melodisesti varsin rikas albumi Let love in sisältää parikin Bad Seedsin ikivihreää, mutta silti oma suosikkini levyltä on tämä kappale, jonka kertoja kuvailee miten maailma reagoi hänen kuolemaansa, joka tapahtuu sitten joskus. Kohtuullisen pienimuotoisesti alkava kertomus kasvaa kohta sellaisiin mittoihin, että haluaisinpa tietää minkä vuoksi tätä henkilöä näin kavahdetaan ja hänen kuolemallaan retostellaan - se kun ei käy ilmi. Vai onko hän vain toiveunissaan liitävä yksinäinen haihattelija? Njääh... Musiikillisesti kappale seuraa tekstin kehityskaarta, ja laiskana balladina alkanut teos kasvaa eeppiseksi pauhuksi, kuten kuuluukin.
10. There she goes, my beautiful world (2004)
Oh mikä hillitön meno, mikä kerrassaan positiivinen draivi ja mikä tarttuva rock-melodia, jota kuljettavat niin energinen piano kuin tyylillä vetäisty kitarakin, niin Caven kiihkeä laulusuoritus kuin gospel-vaikutteiset taustalaulajatkin. Vuonna 2004 takavasemmalta ilmestyneen tupla-albumin hienoin hetki, joka olisi käynyt vaikka singlehitistä, ja jossain paremmassa maailmassa olisi menestynytkin. Teksti kertoo taiteilijan (tai ainakin sellaiseksi haluavan ja sitä kautta kuolemattomuuden saavuttavan) ja hänen muusansa ongelmallisesta suhteesta, tai ehkä se on vain rakkauslaulu, voi olla. Loppujen lopuksi kappaleen on voinut kuulla kymmeniä kertoja, eikä sanoista silti muista kuin tuon kiihkolla ja julistuksella toistellun otsikon. Tämä on taustamusiikkia sille hetkelle, kun on luonut jotain täydellistä ja on vielä onnistumisen jälkeisessä hehkutilassa. Hyvin voimallisessa.
9. Up jumped the devil (1988)
Tämä on niitä Caven alkuaikojen kappaleita, jotka hyvin pitkälle loivat hänelle sen morbidin maineen, josta mies sitten 90-luvun lopulta lähtien on, aika onnistuneestikin, ravistellut itsensä irti. Niin valoton kertomus jonkun piruparan kirotusta elämästä ("I was born on the day that my poor mother died"), että sisältää varmasti aimo ropauksen ironiaa. Tai en ole kyllä täysin varma, 80-luvulla kun Cave tuntui olevan vielä kovin tosissaan, ja sehän näistä alkuvuosien kappaleista tekeekin niin pelottavia tunnelmaltaan. Lauluääni on yhdistelmä kohtalonsa hyväksynyttä kuolemallenaurajaa ja sitä vittumaista kapakkapianistia taas, ja tosiaan: piano. Etten sanoisi jopa pirullinen on se säkeistöjen välillä toistuva kuvio, kaihoisassa kauneudessaan jotenkin vainoharhainen jopa. Jos nyt pianomelodia voi sellainen olla, mutta kyllä voi sanon minä.
8. Fifteen feet of pure white snow (2001)
Kerrassaan merkityksellinen kappale oman Bad Seeds -historiani kannalta siten, että oli oikeastaan se hetki, joka sytytti lopullisen kipinän kokoonpanon tuotantoa kohtaan. Herkullinen, pitkä kappale, joka vangitsee erityisesti toistuvalla pianokuviollaan, ja siteerattakoon tähän kohdin nettiarvostelijoiden kuningasta George Starostinia, joka tästä kappaleesta totesi: "Boy, does that piano line ever rule." Mieleenpainuva, haikean odottava kuvio, jonka Cave itse soittaa, ilmeisesti, koska sen tavallisemman pianistin Conway Savagen insrumentiksi mainitaan tällä albumilla vain urut. Ja jos aiemmin mainittu Mercy ei kertonutkaan huumeista, voisin nyt väittää että tämä lumi on vähän jotain muuta kuin sitä kotosuomalaista taivaanlahjaa. "I've been paralyzed by this lack of feeling..." Koko kappale kertoo lumen alle katoavista, sinne tylsyyteen unohtuvista ja pystyynkuolevista ihmisistä. Pitänee mainita, etten paksukalloisena ensin tätä huumetulkintaa mieltänyt, ja pidin tekstiä lähinnä outona surrealismina. Miksei se sellaisenakin toimisi. Tämä on hieno, kiirehtimättä tunnelmaansa kasvattava kappale, ja juuri kun luulee sen loppuvan, bändi räjähtää kovaäänisenä kuorona ylistämään Herraa, "Raise you hands up to the sky". Mieletöntä.
7. Well of misery (1984)
Caven ja kumppaneiden esikoisalbumi (siis tällä nimellä, olivathan yhtyeen nokkamies ja Mick Harvey jo julkaisseet muutaman albumin yhtyeessä Birthday party) From her to eternity on avantgardeen kallistuvaa taidepunkkia, jonka erottaa normipunkista se, että kappaleista puuttuvat pitkälti niin rytmi kuin melodiakin. Vaan onhan siinäkin toki hetkensä, etenkin nimikappaleen tunnelma on kiehtovan tiivis ja nyrjähtänyt, ja kuitenkin paras on tämä lähinnä basson ja perkussion varassa etenevä bluesahtava veto. Melodia sopisi jonkin raskaan ja raastavan mutta ehdottoman tasatahtisen työn paiskijoiden hoilattavaksi: yksi laulaa säkeen, kuoro vastaa huutaen. Tämä on musiikillistä ydinmehua, josta kaikki ylimääräinen on tislattu pois. Pahus vieköön että Bad Seeds onkin jo ensilevyllään aivan mieletön taustakuoro, ja teksti; no, se on sitä surua ja murhetta raastavimmillaan, mistä Cave alkuvuosinaan ammensi. Kyllä tässä jotain hyytävän kaunista on.
6. West country girl (1997)
Listan lyhyin kappale, hädin tuskin kaksi ja puoli minuuttia, ja bändi aivan jumalaisessa vireessä. Viulu vie melodiaa, basso tarjoaa voimakkaan pohjan, ja akustinen kitara näppäillään suoraan kuulijan sielun seinämiin. Tämän kokoonpanon voisi kuvitella soittavan jossain Australian takamaiden rähjäisessä ladossa muun maailman unohtuessa rumuuteensa; tämä on itse kauneus. Kappale on rakenteeltaan kerrassaan suoraviivainen: kuvailu tytöstä, ei varsinaista tarinaa, ei erillisiä säkeistöjä tai kertosäettä edes. Teksti on hieno. Moni muu albumin (The Boatman's call) raidoista tahtoo tukehtua tekstiin kertyneen maailmantuskan painolastiin Caven etsiessä jumalaansa, mutta tämä on kiehtovasti avoin ja kuitenkin jollain kierolla tavalla virittynyt kuvaus ihmisestä, jolle ei luoda mitään ympäristöä, ei tarinaa jonka osaksi West country girl sitten ilmestyisi.
5. The Weeping song (1990)
Tämä on yksi maailmanhistorian hienoimpia pop-kappaleita. Melodia on ajattomuudessaan nerokas, kerta kaikkiaan - jotenkin niin itsestään selvä, niin selkäytimestä kohoavan tuttu, ja kuitenkin riemukkaan oivaltava, totisesti tässä on menty jonnekin syvälle koskettavien sävelkulkujen alkulähteille. Mutta mitä siitäkin tulisi, ellei sitä soittamaan saataisi kokoonpanoa joka osaa asiansa, ja voin kuvitella, että Weeping songin sovitusta on hiottu pitkään ja hartaasti. Jokainen bassonlyönti on kohdallaan, jokainen rummunjysäys, jokainen vuorotellen laulettu laulun säe, sillä tosiaan, tässä pääsee ääneen myös kitaristi Blixa Bargeld, joka osoittaa että olisi ihan kevyesti hoitanut Bad Seedsin vokalistin tehtävätkin jos tarve olisi vaatinut. Hän saattaa olla jopa laulajana teknisesti parempi kuin Cave, jos tuolla nyt on väliä. Entä sanoitus? Mytologisesti virittynyt kertomus siitä, miten ihmiset itkevät. Surullista, mutta kuitenkin nopeasti ohi kuten oikeaoppisen hittibiisin kuuluukin.
4. Henry Lee (1996)
Jälleen kerran osoitus siitä, että yksinkertaisuudessa on voimaa. Henry Lee ei alunperin ollut suinkaan Murder balladsin suosikkejani, mutta hiljalleen sen hiipivä kauneus on valloittanut. Duettona PJ Harveyn kanssa esitetty hienoisesti sadunkaltainen tarina rakkauden kaipuusta ja kuolemasta, ja piano on pääasiallinen instrumentti. Se illuusio, jonka tämä kappale luo, on kuoleman kauneus. Murhissakin voi olla romantiikkaa, jos ne tehdään rakkauden tähden, ja onpa tuolla levyllä sitten monia muita kappaleita, joista kauneus on varsin kaukana. Mietin ennen listan laatimista, että linkittelisin näitä kappaleita vaikkapa Youtubeen, josta monesta löytyy virallinen video. Jätin sen kuitenkin tekemättä, koska video antaa aina tietynlaisen mielikuvan, joka saattaa usein olla jotain aivan muuta kuin mikä musiikkia kuunnellessa syntyisi... tästä huolimatta teen nyt poikkeuksen, koska tämä Caven ja Harveyn laulusuoritukseen keskittyvä video Henry Leestä on sitä verta intensiivinen ja hieno, eikä oikeastaan edes yritä kuvittaa kappaletta millään tavalla.
3. As I sat sadly by her side (2001)
Ei tämän hienommin kappale, ja sen myötä koko albumi, voi enää käynnistyä. Se piano, se piano, sulaa kauneutta, ja miten se ilmestyy niiden väreilevien akustisten kitaroiden ylle, ooh. Niin, kappale itsessään on pitkä ja surullinen; oikeastaan se tuntuu kertovan nimenomaan surusta. Kaksi henkilöä katsoo ulos ikkunasta, ja miten eri tavalla he maailman näkevätkään. Tämä on Caven filosofisin teksti, oikeastaan jokseenkin julistavakin, vai pitäisikö sanoa "määrittelevä". Jollain tavalla tässä ollaan luonnostelemassa sitä, mikä on ihmisen paikka maailmassa, ihmisen ja Jumalan suhde, ja lopulta kaikki on vain lohdutonta, istutaan ja katsellaan kun maailma virtaa ohi. Musiikki rakentuu alun hauraasta kauneudesta tiiviimmäksi, melkein uhkaavaksi, rauhoittuu sitten taas. Cave laulaa korkeammalta kuin yleensä, hänkin on suorituskykynsä rajalla ja kaunis kuusiminuuttinen on nopeasti ohi.
2. The Curse of Millhaven (1996)
No huh huh, voisi olla ensireaktio. Bad Seeds vääntää turbovaihteen päälle seitsemän minuutin ajaksi, ja kuulija pääsee kierrokselle pikkukaupunkiin, jota vainoaa sanoinkuvaamaton sarjamurhaaja. Viulu vinkuu, urku ujeltaa, tahti on maanista juoksulaukkaa ja taustakuoro on liekeissä, ja parasta on sittenkin itse tarina, jonka kertoja, viittätoista käyvä Loretta, on varustettu vallan rakastettavalla silmänpilkkeellä. Caven laulusuorituskin on yksi miehen uran hienoimpia, ja kun tarinan vaiheet kasvavat aina vain pykälän suuremmiksi on pokkaa lopulta mahdoton pitää. Mutta onko oikein nauraa näin hillittömälle kuoleman kylvämiselle? Tietenkin on, sillä jo tässä vaiheessa murhaballadialbumia ollaan käyty niin synkissä tunnelmissa, että tällainenkin reipas sarjamurhahölkkä on ennen kaikkea helpottava hetki. Ja Loretta on totisesti vittumaisuudessaan rakastettava henkilö.
1. Wonderful life (2003)
Ettäkö kaiken tämän jälkeen Caven uran paras kappale olisi ylistys elämän ihanuudelle? Kyllä se vain edelleenkin on, ja olen ollut tätä mieltä siitä asti kun kappaleen ensi kerran kuulin. Oikeastaan epäilin ennen tätä projektiani jaksaisiko kappale vielä niin kovasti vaikuttaa. Asetin levyn soittimeen, luurit päähän, kappale soimaan... ja kun kylmät väreet kulkivat pitkin selkää suun kääntyessä väkisin onneliseen hymyyn, minä tiesin: tämä on parhautta. Ei sillä että kyseessä olisi mikään typertyneen onnellinen laulu, pois se Cavesta. Pikemmin Wonderful life on elämän surkeimpienkin hetkien hyväksymistä, "We got nothing much to lose but this wonderful life". Bad Seedsin uralla on paljon kappaleita, tälläkin listalla, jotka alkavat hiljalleen ja paisuvat sitten massiivisemmiksi, ja se on hieno tyylikeino jos sen tekee oikein. Tässä niin on tehty. Hidas, melkein unelias piano ja Caven ääni aloittavat, loppupuolella bändi on heittäytynyt notkeaan mutta vääjäämättömästi vyöryvään grooveen. "It's a wonderful life if you can find it..." Sehän pitää paikkansa, eivätkä kaikki löydä.
Cave on kohdallani ehkä hieman myöhäissyntyisen arvostuksen kohde, ja sikäli syvempi kuin jotkut nuoruusvuosien fanitukset. Parikymppistä minua ei Bad Seedsin tuotanto oikeastaan vielä koskettanut paljoakaan; hypetyksen seurauksena hankin minäkin aikanaan albumin Murder Ballads, mutta muistelen etten siitä niin hirveästi tuolloin pitänyt. Cave oli minusta teatraalisuudessaan teennäinen, hänen musiikkinsa jollakin hieman kuivikkaalla tavalla taiteellista; siitä siis puuttui se tuolloin ihailemani proge-osaston kikkailu. Myöhemmin sitten ymmärsin tuon kuivakkuuden ennen kaikkea tyylitajuksi, ja kun sanoitusten lukemattomat viitteet ja vivahteet alkoivat matojen lailla kiemurrella paksuun kallooni, oli herran jo silloin 2000-luvun alussa mittavaan katalogiin tutustuttava tarkemmin.
Monelle Cave on nimenä tuttu, ja yhtä monelle tuotannoltaan ei juurikaan. Bad Seeds on pysytellyt mainstreamin rajamailla, mikä kai on saavutuksena hyvä kun ajatellaan miten erittäin, erittäin epäkaupallista tavaraa kokoonpanon pari ensimmäistä kiekkoa ovat. Mutta askel askeleelta, loogisesti kehittyen, on Nick johtanut yhtyettään helpommin saavutettavaan suuntaan, kypsyen siinä sivussa itsekin niin sanoittajana kuin muusikkona. En ole ihan varma miten Bad Seedsin musiikki pitäisi luokitella, mutta rock-musiikin parissa sentään toki mennään. Ei riffejä tai sooloja, mutta sen sijaan paljon kekseliästä, varsinkin alkuaikoina hyvin kokeellistakin kitarointia, paljon pianoa ja urkua, yleensä ainakin kaksi perkussionistia.
No niin, lyhemmittä puheitta sitten itse asiaan. Päätin tosiaan valita Caven tuotannosta kymmenen parasta kappaletta, tein mahdollisista ehdokkaista listan, josta sitten ensi töikseni karsin pois kaikki ne kappaleet, joiden ehdottomasti on oltava siinä mukana. Jäljelle jäi siis ne, joiden ehdottoman välttämättömästi tulee tuohon listaan kuulua, missä vaiheessa kappaleita oli jäljellä 28. Ja niitä sitten olen tässä mielessäni viimeiset viikot kieputellut ja pudotellut ja kuunnellut ja nauttinut projektista aivan hirveästi. Kymmenen parhaan listaan sallin kyllä itselleni viisi lisäsijaa, mutta pidempi parempi, sehän tiedetään. No, turhaahan tällainen tietenkin on, mutta ans olla jos yksikin lukija tuntee piston huomatessaan että hei, tuota kappalettahan en ole kuullutkaan... Äh, ihan omaksi iloksenihan minä tätä rustailen, pois se minusta että yhteisen edun nimissä. Yksi pointti kuitenkin vielä: cover-versioinnit jätin pois, ja Bad Seeds kun on julkaissut niitä paljon (yhden kokonaisen albumillisenkin), ei tämä ollut mikään ihan tyhjänpäiväinen päätös. Ainakin Rhye whiskey olisi taatusti päätynyt listalle, mutta nyt mennään originaalibiiseillä. Onpa niissäkin tahkoamista. Eli siis:
Nick Cave & The Bad Seedsin 15 parasta kappaletta:
15. Mercy (1988)
Uransa alkupuolella Cave yhtyeineen oli jonkinlaisessa goottigurun maineessa, ja helpostihan hänen monet 80-lukuiset kappaleensa tuohon muottiin sopivat: tunnelma on lohduton, teksteistä ei vielä välity hänen myöhemmin erittäin lahjakkaasti käyttämänsä ironinen vire, aihepiiri - no, se on pysynyt aika samana näihin päiviin asti, mutta sentään mies sallii kappaleissaan nykyisin jo muitakin tunteita kuin dekadenssisti tahrautuneen epätoivon. Hyytävän hienosti pianolla käynnistyvä Mercy on kertomus Johannes kastajasta, mutta aikalaiskriitikot näkivät sen henkilökohtaisena tilityksena huumeongelmansa kanssa painivan laulajan elämänhelvetistä. Ja vaikka Cave tämän onkin kieltänyt, mikään ei toki estä kappaletta näin kuulemasta. Rauhallinen mutta intensiivinen tempo on juuri sitä tyylitajua, jota Bad Seeds yli äyräidensä tulvii, ja sittenkin hienointa on yhtyeen jumalainen taustalaulu, jolla vastataan Caven tuskaiseen armonpyyntöön kertosäkeessä. Värisyttävää.
"And I cried 'Mercy'
Have mercy upon me
And I got down on my knees"
14. Dig, Lazarus, dig!!! (2008)
Viimeisimmän Bad Seeds -kiekon avaava nimikappale on erinomainen osoitus Caven ja hänen bändinsä mukautumiskyvystä. Kertomus meidän aikaamme haudastaan herätetystä Lasaruksesta on hillitön surkuhupaisissa käänteissään, ja on musiikillisesti sellainen potku vasten pahaa-aavistamattoman kuulijan korvakäytäviä, että melkein tämän ensi kerran kuultuani pelkäsin millainen äänivallihyökkäys albumista kokonaisuutena muodostuukaan. Mutta vaikka tosiaan totuttua rankemmissa äänimaisemissa albumimitassa edetäänkin, niin toki kuitenkin urku ja kitara potkivat raivohullujen hevosten tavoin vain niissä kappaleissa, jotka tällaisen toteutuksen tarvitsevat, ja tämä nimenomainen todella tarvitsee. Tämähän on ennen kaikkea kertomus, ja Cave on sen itsekin tajunnut: hän ei niinkään laula tekstiä kuin lausuu sen, ja totisesti hänessä on maailma eläytyvän näyttelijän menettänyt, onneksi, koska kuka näitä biisejä sitten ehtisi tehdä?
"Anyway, to cut a long story short,
fame finally found him,
mirrors became his torturers,
cameras snapped him at every chance..."
13. Stranger than kindness (1986)
Ainutlaatuinen kappale yhtyeen katalogissa sikäli, että vaikka on Bad Seedsin originaali, ei Caven nimeä löydy krediiteistä. Kitaristi Blixa Bargeldin sävellys ei ole sinällään mitenkään kummoinen, ja jonkinlaisena extra-jäsenenä 80-luvulla yhtyeen liepeillä liikuskelleen Anita Lanen tekstikin lähinnä kokoelma tunnelmakuvia. Kappaleen salaisuus piileekin intensiteetissä, joka vieläpä on saatu aikaan melkoisen minimalistisesti: kolme soittajaa, kolme instrumenttia. Bargeldin eläväinen kitara ja Mick Harveyn hullua megakomppia takovat rummut luovat tasaisen pohjan, jonka päälle Cave pudottelee lauseitaan kuin pahantahtoinen hypnotisoija uneen vaipuvan uhrinsa korvaan. Lopussa soi Hammond-urku melkein pelottavasti. Toimii totisesti.
"Stranger than kindness
Bottled light from hotels
Spilling everything
Wet hand from the volcano
Sobers your skin
Stranger than kindness"
12. Brother, my cup is empty (1992)
Akustisvoittoisella albumilla Henry's dream tämä kappale jää jotenkin isompiensa varjoon, mutta mitä enemmän levyä on kuunnellut, sitä enemmän tästä katkerasta tilityksestä on alkanut pitää. Nick Cavella on muutamia erilaisia laulutapoja, eräänlaisia vokalistipersoonia, joiden joukosta löytyvät muunmuassa kuolemanvakava toteaja, tuomiopäivän julistaja ja sitten tämänkin kappaleen esittävä vihonviimeinen kusipää. Juuri siltä tämä baarissa elämänsä virheitä (nainen, tietenkin) tilittävä kertoja kuulostaa, ja vallan kiehtovalla tavalla vielä. Kuten sanottu, kappale on toteutettu akustisin kitaroin, ja sen ilmavuus, sävellyksen tietty kansanmusiikkimaisuuskin, miellyttävät suuresti. Ei Bad Seedsin tunnetuimpia teoksia, mutta tarttuvuudessaan ykköskastia.
"So brother, be a brother
And fill this tiny cup of mine
And please, sir, make it whiskey
For I have no head for wine"
11. Lay me low (1994)
Minulla tuntuu olevan mieltymys näihin kappaleisiin, jotka yleisempi Cave-fanikunnan mielipide tuppaa ohittamaan; vuonna 1994 julkaistu melodisesti varsin rikas albumi Let love in sisältää parikin Bad Seedsin ikivihreää, mutta silti oma suosikkini levyltä on tämä kappale, jonka kertoja kuvailee miten maailma reagoi hänen kuolemaansa, joka tapahtuu sitten joskus. Kohtuullisen pienimuotoisesti alkava kertomus kasvaa kohta sellaisiin mittoihin, että haluaisinpa tietää minkä vuoksi tätä henkilöä näin kavahdetaan ja hänen kuolemallaan retostellaan - se kun ei käy ilmi. Vai onko hän vain toiveunissaan liitävä yksinäinen haihattelija? Njääh... Musiikillisesti kappale seuraa tekstin kehityskaarta, ja laiskana balladina alkanut teos kasvaa eeppiseksi pauhuksi, kuten kuuluukin.
"They'll bang a big old gong
The motorcade will be ten miles long
The world will join together for a farewell song
When they put me down below"
10. There she goes, my beautiful world (2004)
Oh mikä hillitön meno, mikä kerrassaan positiivinen draivi ja mikä tarttuva rock-melodia, jota kuljettavat niin energinen piano kuin tyylillä vetäisty kitarakin, niin Caven kiihkeä laulusuoritus kuin gospel-vaikutteiset taustalaulajatkin. Vuonna 2004 takavasemmalta ilmestyneen tupla-albumin hienoin hetki, joka olisi käynyt vaikka singlehitistä, ja jossain paremmassa maailmassa olisi menestynytkin. Teksti kertoo taiteilijan (tai ainakin sellaiseksi haluavan ja sitä kautta kuolemattomuuden saavuttavan) ja hänen muusansa ongelmallisesta suhteesta, tai ehkä se on vain rakkauslaulu, voi olla. Loppujen lopuksi kappaleen on voinut kuulla kymmeniä kertoja, eikä sanoista silti muista kuin tuon kiihkolla ja julistuksella toistellun otsikon. Tämä on taustamusiikkia sille hetkelle, kun on luonut jotain täydellistä ja on vielä onnistumisen jälkeisessä hehkutilassa. Hyvin voimallisessa.
"I look at you and you look at me and
deep in our hearts baby we know it
That you weren't much of a muse,
but then I weren't much of a poet"
9. Up jumped the devil (1988)
Tämä on niitä Caven alkuaikojen kappaleita, jotka hyvin pitkälle loivat hänelle sen morbidin maineen, josta mies sitten 90-luvun lopulta lähtien on, aika onnistuneestikin, ravistellut itsensä irti. Niin valoton kertomus jonkun piruparan kirotusta elämästä ("I was born on the day that my poor mother died"), että sisältää varmasti aimo ropauksen ironiaa. Tai en ole kyllä täysin varma, 80-luvulla kun Cave tuntui olevan vielä kovin tosissaan, ja sehän näistä alkuvuosien kappaleista tekeekin niin pelottavia tunnelmaltaan. Lauluääni on yhdistelmä kohtalonsa hyväksynyttä kuolemallenaurajaa ja sitä vittumaista kapakkapianistia taas, ja tosiaan: piano. Etten sanoisi jopa pirullinen on se säkeistöjen välillä toistuva kuvio, kaihoisassa kauneudessaan jotenkin vainoharhainen jopa. Jos nyt pianomelodia voi sellainen olla, mutta kyllä voi sanon minä.
"Who's that hanging from the gallow tree
His eyes are hollow but he looks like me
Who's that swinging from the gallow tree
Up jumped the Devil and he took my soul from me"
8. Fifteen feet of pure white snow (2001)
Kerrassaan merkityksellinen kappale oman Bad Seeds -historiani kannalta siten, että oli oikeastaan se hetki, joka sytytti lopullisen kipinän kokoonpanon tuotantoa kohtaan. Herkullinen, pitkä kappale, joka vangitsee erityisesti toistuvalla pianokuviollaan, ja siteerattakoon tähän kohdin nettiarvostelijoiden kuningasta George Starostinia, joka tästä kappaleesta totesi: "Boy, does that piano line ever rule." Mieleenpainuva, haikean odottava kuvio, jonka Cave itse soittaa, ilmeisesti, koska sen tavallisemman pianistin Conway Savagen insrumentiksi mainitaan tällä albumilla vain urut. Ja jos aiemmin mainittu Mercy ei kertonutkaan huumeista, voisin nyt väittää että tämä lumi on vähän jotain muuta kuin sitä kotosuomalaista taivaanlahjaa. "I've been paralyzed by this lack of feeling..." Koko kappale kertoo lumen alle katoavista, sinne tylsyyteen unohtuvista ja pystyynkuolevista ihmisistä. Pitänee mainita, etten paksukalloisena ensin tätä huumetulkintaa mieltänyt, ja pidin tekstiä lähinnä outona surrealismina. Miksei se sellaisenakin toimisi. Tämä on hieno, kiirehtimättä tunnelmaansa kasvattava kappale, ja juuri kun luulee sen loppuvan, bändi räjähtää kovaäänisenä kuorona ylistämään Herraa, "Raise you hands up to the sky". Mieletöntä.
"I waved to my neighbour
My neighbour waved to me
But my neighbour is my enemy..."
7. Well of misery (1984)
Caven ja kumppaneiden esikoisalbumi (siis tällä nimellä, olivathan yhtyeen nokkamies ja Mick Harvey jo julkaisseet muutaman albumin yhtyeessä Birthday party) From her to eternity on avantgardeen kallistuvaa taidepunkkia, jonka erottaa normipunkista se, että kappaleista puuttuvat pitkälti niin rytmi kuin melodiakin. Vaan onhan siinäkin toki hetkensä, etenkin nimikappaleen tunnelma on kiehtovan tiivis ja nyrjähtänyt, ja kuitenkin paras on tämä lähinnä basson ja perkussion varassa etenevä bluesahtava veto. Melodia sopisi jonkin raskaan ja raastavan mutta ehdottoman tasatahtisen työn paiskijoiden hoilattavaksi: yksi laulaa säkeen, kuoro vastaa huutaen. Tämä on musiikillistä ydinmehua, josta kaikki ylimääräinen on tislattu pois. Pahus vieköön että Bad Seeds onkin jo ensilevyllään aivan mieletön taustakuoro, ja teksti; no, se on sitä surua ja murhetta raastavimmillaan, mistä Cave alkuvuosinaan ammensi. Kyllä tässä jotain hyytävän kaunista on.
"And in that well of misery
Hangs a bucket full of sorrow
Which swings slow an' achin' like a bell
Its toll is dead and hollow"
6. West country girl (1997)
Listan lyhyin kappale, hädin tuskin kaksi ja puoli minuuttia, ja bändi aivan jumalaisessa vireessä. Viulu vie melodiaa, basso tarjoaa voimakkaan pohjan, ja akustinen kitara näppäillään suoraan kuulijan sielun seinämiin. Tämän kokoonpanon voisi kuvitella soittavan jossain Australian takamaiden rähjäisessä ladossa muun maailman unohtuessa rumuuteensa; tämä on itse kauneus. Kappale on rakenteeltaan kerrassaan suoraviivainen: kuvailu tytöstä, ei varsinaista tarinaa, ei erillisiä säkeistöjä tai kertosäettä edes. Teksti on hieno. Moni muu albumin (The Boatman's call) raidoista tahtoo tukehtua tekstiin kertyneen maailmantuskan painolastiin Caven etsiessä jumalaansa, mutta tämä on kiehtovasti avoin ja kuitenkin jollain kierolla tavalla virittynyt kuvaus ihmisestä, jolle ei luoda mitään ympäristöä, ei tarinaa jonka osaksi West country girl sitten ilmestyisi.
"Well, who could ask much more than that?
A West country girl with a big fat cat
That looks into her eyes of green
And meows, 'He loves you', then meows again"
5. The Weeping song (1990)
Tämä on yksi maailmanhistorian hienoimpia pop-kappaleita. Melodia on ajattomuudessaan nerokas, kerta kaikkiaan - jotenkin niin itsestään selvä, niin selkäytimestä kohoavan tuttu, ja kuitenkin riemukkaan oivaltava, totisesti tässä on menty jonnekin syvälle koskettavien sävelkulkujen alkulähteille. Mutta mitä siitäkin tulisi, ellei sitä soittamaan saataisi kokoonpanoa joka osaa asiansa, ja voin kuvitella, että Weeping songin sovitusta on hiottu pitkään ja hartaasti. Jokainen bassonlyönti on kohdallaan, jokainen rummunjysäys, jokainen vuorotellen laulettu laulun säe, sillä tosiaan, tässä pääsee ääneen myös kitaristi Blixa Bargeld, joka osoittaa että olisi ihan kevyesti hoitanut Bad Seedsin vokalistin tehtävätkin jos tarve olisi vaatinut. Hän saattaa olla jopa laulajana teknisesti parempi kuin Cave, jos tuolla nyt on väliä. Entä sanoitus? Mytologisesti virittynyt kertomus siitä, miten ihmiset itkevät. Surullista, mutta kuitenkin nopeasti ohi kuten oikeaoppisen hittibiisin kuuluukin.
"Go son, go down to the water
And see the women weeping there
Then go up into the mountains
The men, they are weeping too"
4. Henry Lee (1996)
Jälleen kerran osoitus siitä, että yksinkertaisuudessa on voimaa. Henry Lee ei alunperin ollut suinkaan Murder balladsin suosikkejani, mutta hiljalleen sen hiipivä kauneus on valloittanut. Duettona PJ Harveyn kanssa esitetty hienoisesti sadunkaltainen tarina rakkauden kaipuusta ja kuolemasta, ja piano on pääasiallinen instrumentti. Se illuusio, jonka tämä kappale luo, on kuoleman kauneus. Murhissakin voi olla romantiikkaa, jos ne tehdään rakkauden tähden, ja onpa tuolla levyllä sitten monia muita kappaleita, joista kauneus on varsin kaukana. Mietin ennen listan laatimista, että linkittelisin näitä kappaleita vaikkapa Youtubeen, josta monesta löytyy virallinen video. Jätin sen kuitenkin tekemättä, koska video antaa aina tietynlaisen mielikuvan, joka saattaa usein olla jotain aivan muuta kuin mikä musiikkia kuunnellessa syntyisi... tästä huolimatta teen nyt poikkeuksen, koska tämä Caven ja Harveyn laulusuoritukseen keskittyvä video Henry Leestä on sitä verta intensiivinen ja hieno, eikä oikeastaan edes yritä kuvittaa kappaletta millään tavalla.
"Lie there, lie there, little Henry Lee
Till the flesh drops from your bones
For the girl you have in that merry green land
Can wait forever for you to come home"
3. As I sat sadly by her side (2001)
Ei tämän hienommin kappale, ja sen myötä koko albumi, voi enää käynnistyä. Se piano, se piano, sulaa kauneutta, ja miten se ilmestyy niiden väreilevien akustisten kitaroiden ylle, ooh. Niin, kappale itsessään on pitkä ja surullinen; oikeastaan se tuntuu kertovan nimenomaan surusta. Kaksi henkilöä katsoo ulos ikkunasta, ja miten eri tavalla he maailman näkevätkään. Tämä on Caven filosofisin teksti, oikeastaan jokseenkin julistavakin, vai pitäisikö sanoa "määrittelevä". Jollain tavalla tässä ollaan luonnostelemassa sitä, mikä on ihmisen paikka maailmassa, ihmisen ja Jumalan suhde, ja lopulta kaikki on vain lohdutonta, istutaan ja katsellaan kun maailma virtaa ohi. Musiikki rakentuu alun hauraasta kauneudesta tiiviimmäksi, melkein uhkaavaksi, rauhoittuu sitten taas. Cave laulaa korkeammalta kuin yleensä, hänkin on suorituskykynsä rajalla ja kaunis kuusiminuuttinen on nopeasti ohi.
"Then she smiled and turned to me
And waited for me to reply
Her hair was falling down her shoulders
As I sat sadly by her side"
2. The Curse of Millhaven (1996)
No huh huh, voisi olla ensireaktio. Bad Seeds vääntää turbovaihteen päälle seitsemän minuutin ajaksi, ja kuulija pääsee kierrokselle pikkukaupunkiin, jota vainoaa sanoinkuvaamaton sarjamurhaaja. Viulu vinkuu, urku ujeltaa, tahti on maanista juoksulaukkaa ja taustakuoro on liekeissä, ja parasta on sittenkin itse tarina, jonka kertoja, viittätoista käyvä Loretta, on varustettu vallan rakastettavalla silmänpilkkeellä. Caven laulusuorituskin on yksi miehen uran hienoimpia, ja kun tarinan vaiheet kasvavat aina vain pykälän suuremmiksi on pokkaa lopulta mahdoton pitää. Mutta onko oikein nauraa näin hillittömälle kuoleman kylvämiselle? Tietenkin on, sillä jo tässä vaiheessa murhaballadialbumia ollaan käyty niin synkissä tunnelmissa, että tällainenkin reipas sarjamurhahölkkä on ennen kaikkea helpottava hetki. Ja Loretta on totisesti vittumaisuudessaan rakastettava henkilö.
"My name is Loretta but I prefer Lottie
I'm closing in on my fifteenth year
And if you think you've seen a pair of eyes more green
Then you sure didn't see them round here"
1. Wonderful life (2003)
Ettäkö kaiken tämän jälkeen Caven uran paras kappale olisi ylistys elämän ihanuudelle? Kyllä se vain edelleenkin on, ja olen ollut tätä mieltä siitä asti kun kappaleen ensi kerran kuulin. Oikeastaan epäilin ennen tätä projektiani jaksaisiko kappale vielä niin kovasti vaikuttaa. Asetin levyn soittimeen, luurit päähän, kappale soimaan... ja kun kylmät väreet kulkivat pitkin selkää suun kääntyessä väkisin onneliseen hymyyn, minä tiesin: tämä on parhautta. Ei sillä että kyseessä olisi mikään typertyneen onnellinen laulu, pois se Cavesta. Pikemmin Wonderful life on elämän surkeimpienkin hetkien hyväksymistä, "We got nothing much to lose but this wonderful life". Bad Seedsin uralla on paljon kappaleita, tälläkin listalla, jotka alkavat hiljalleen ja paisuvat sitten massiivisemmiksi, ja se on hieno tyylikeino jos sen tekee oikein. Tässä niin on tehty. Hidas, melkein unelias piano ja Caven ääni aloittavat, loppupuolella bändi on heittäytynyt notkeaan mutta vääjäämättömästi vyöryvään grooveen. "It's a wonderful life if you can find it..." Sehän pitää paikkansa, eivätkä kaikki löydä.
"There will be nothing between us, baby
But the air that we breathe
Don't cry
It's a wonderful, wonderful life"
21.3.12
Niin mato makaa
Olen viime aikoina miettinyt matkustamista. Sain äärimmäisen kauttarantaisen etäis-mahdollisuuden viettää ensi vuonna ehkä halutessani viikon Italiassa. Olisipa se kyllä jännittävä kokemus, mutta minua askarruttaa siinä - -
No mitä minä kiertelen? Tietenkään en koskaan pääsisi perille. Tiedän että jos milloinkaan teen sen virheen, että nousen lentokoneen kyytiin, oli elämäni sitten siinä. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin päätyä palaneeksi ruhoksi vääntyneen metalliroinan sisään, ja vaikka tämä tietenkin olisi toisaalta aika nopea tapa mennä - eikös siinä taju lähde kuitenkin hyvissä ajoin? - niin en tiedä, siltikään. Ihmisen ei kuulu olla kilometrien korkeudessa satojen tonnien painoisten metalliesineiden sisässä, ja tämä on totinen totuus.
Ei silti, en ole matkustamisesta koskaan hirveästi pitänyt. Työkaveri oli juuri hiihtolomansa Las Palmasissa. Tai Teneriffalla, tai Costadelsolilla, mistä näitä muistaa ja toisistaan erottaa. Töissä oltiin kateellisia, mutta minua ahdisti ajatus hiekkarannasta ja turisteista ja paikallisista jotka näkisivät minussa vain kävelevän rahamassin. Olin mieluummin kotona, sohvalle kääriydyin viltin sisään lukemaan hyvää kirjaa. Olen juuri tällainen matkustaja: jos saisin ihan yhtäkkisesti valita vietänkö pari viikkoa New Yorkissa, Lontoossa, Firenzessä, Ateenassa, Pariisissa tai omalla kesämökillä halkoja hakaten ja riippumatossa löhöten, ei valinta olisi vaikea. Valintaa ei olisi ollenkaan. Mitä vähemmän paikasta toiseen siirtymistä kulkuvälinein, mitä vähemmän vieraissa nurkissa majailua, mitä vähemmän outoja ihmisiä outoine kielineen ja tapoineen, mitä vähemmän ihmisiä ympärillä ylipäätään - sen onnellisempi minä. Jaksan vuodesta toiseen saada hirveästi pelkästä Suomen luonnosta. Linnut ja kevyt tuulen humina männyissä kun helteisenä kesäiltana nojailee oman saunan punamullattuun seinään. On kai se sentään jotain ihan muuta kuin vieraan suurkaupungin ahdistava ihmisvilinä?
Tai mistäs minä tietäisin. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia. Jotkut pitävät matkailusta, avartaakin kuulemma, vaikka en minä niin kauhean avara halua olla, olen mielestäni jo tarpeeksi. Johan tässä kadottaa rajansa jos vielä tästä sielu laajenee, ja toisaalta kun tuntuu ettei tästä omasta ympäristöstäkään ole saanut vielä irti kuin mikroskooppisen murto-osan, tuntuisi pelottavaltakin lähteä kauas pois. Tai edes lähelle, kun en Virossakaan ole ikinä käynyt, mutta toisaalta kun noita krapulaisia sieltäpalaajia kaljakärryineen on tullut kaupungilla nähtyä aika tasaisesti niin en totta puhuen haluakaan sinne. Enkä mihinkään. Paitsi kyllä minua vähän se tarjottu Italian-viikko houkuttaa. Sellaisena extreme-henkisenä rajojenylityksenä sen voisi ottaa, mutta tietenkin tunnen itseni siten, etten usko lopulta lähteväni minnekään kuin mökille hakkaamaan halkoja ja siitä olenkin varmaan mitä onnellisin. Olen siitä iloisessa asemassa, että tunnen ihmisiä jotka paljon reissaavat. Heidän tarinoitaan kuunnellessa on kuin itsekin jossain kävisi, ilman sitä reissun aiheuttamaa mielentuskaa.
En pentele ole Turussakaan saanut aikaiseksi käydä sitten viime kesän. Se kyllä jo peräti surettaa sentään.
No mitä minä kiertelen? Tietenkään en koskaan pääsisi perille. Tiedän että jos milloinkaan teen sen virheen, että nousen lentokoneen kyytiin, oli elämäni sitten siinä. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin päätyä palaneeksi ruhoksi vääntyneen metalliroinan sisään, ja vaikka tämä tietenkin olisi toisaalta aika nopea tapa mennä - eikös siinä taju lähde kuitenkin hyvissä ajoin? - niin en tiedä, siltikään. Ihmisen ei kuulu olla kilometrien korkeudessa satojen tonnien painoisten metalliesineiden sisässä, ja tämä on totinen totuus.
Ei silti, en ole matkustamisesta koskaan hirveästi pitänyt. Työkaveri oli juuri hiihtolomansa Las Palmasissa. Tai Teneriffalla, tai Costadelsolilla, mistä näitä muistaa ja toisistaan erottaa. Töissä oltiin kateellisia, mutta minua ahdisti ajatus hiekkarannasta ja turisteista ja paikallisista jotka näkisivät minussa vain kävelevän rahamassin. Olin mieluummin kotona, sohvalle kääriydyin viltin sisään lukemaan hyvää kirjaa. Olen juuri tällainen matkustaja: jos saisin ihan yhtäkkisesti valita vietänkö pari viikkoa New Yorkissa, Lontoossa, Firenzessä, Ateenassa, Pariisissa tai omalla kesämökillä halkoja hakaten ja riippumatossa löhöten, ei valinta olisi vaikea. Valintaa ei olisi ollenkaan. Mitä vähemmän paikasta toiseen siirtymistä kulkuvälinein, mitä vähemmän vieraissa nurkissa majailua, mitä vähemmän outoja ihmisiä outoine kielineen ja tapoineen, mitä vähemmän ihmisiä ympärillä ylipäätään - sen onnellisempi minä. Jaksan vuodesta toiseen saada hirveästi pelkästä Suomen luonnosta. Linnut ja kevyt tuulen humina männyissä kun helteisenä kesäiltana nojailee oman saunan punamullattuun seinään. On kai se sentään jotain ihan muuta kuin vieraan suurkaupungin ahdistava ihmisvilinä?
Tai mistäs minä tietäisin. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia. Jotkut pitävät matkailusta, avartaakin kuulemma, vaikka en minä niin kauhean avara halua olla, olen mielestäni jo tarpeeksi. Johan tässä kadottaa rajansa jos vielä tästä sielu laajenee, ja toisaalta kun tuntuu ettei tästä omasta ympäristöstäkään ole saanut vielä irti kuin mikroskooppisen murto-osan, tuntuisi pelottavaltakin lähteä kauas pois. Tai edes lähelle, kun en Virossakaan ole ikinä käynyt, mutta toisaalta kun noita krapulaisia sieltäpalaajia kaljakärryineen on tullut kaupungilla nähtyä aika tasaisesti niin en totta puhuen haluakaan sinne. Enkä mihinkään. Paitsi kyllä minua vähän se tarjottu Italian-viikko houkuttaa. Sellaisena extreme-henkisenä rajojenylityksenä sen voisi ottaa, mutta tietenkin tunnen itseni siten, etten usko lopulta lähteväni minnekään kuin mökille hakkaamaan halkoja ja siitä olenkin varmaan mitä onnellisin. Olen siitä iloisessa asemassa, että tunnen ihmisiä jotka paljon reissaavat. Heidän tarinoitaan kuunnellessa on kuin itsekin jossain kävisi, ilman sitä reissun aiheuttamaa mielentuskaa.
En pentele ole Turussakaan saanut aikaiseksi käydä sitten viime kesän. Se kyllä jo peräti surettaa sentään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)