Kyllä minä vielä joskus kirjoittelen sellaistakin, joka ei sarjoitu mihinkään aiemmin julkaistuun, mutta tämä nyt on tällaista. Vietän päivää kotosalla flunssassa tai jossain, en minä tiedä mikä on, päätä särkee ja vituttaa, kyllä varmaan oireet ovat tuttuja kaikille. Ei siinä paljon työt maistu. No, kahvi sen sijaan. Hetaanpas toinen mukillinen.
Mutta mitä siis? Aivan, taannoin käsittelin kirjoituspöytäni viereisen vetolaatikoston ylälaatikon, nyt on vuorossa kyseisen pömpelin alimmainen. Niitä kahta väliinjäävää laatikkoa en käsittele täällä, sen nyt voin jo tähän hätään luvata. Ne sisältävät kaameita salaisuuksia.
Alalaatikosta löytyy siis:
1. Nikon quick charger MH-23, järkkärin laturi. Musta. Johto kieputettu ympärille.
2. Heppoinen kuuloke-mikrofoniyhdistelmä, merkkiä Creative. Käytetty skypettäessä, mistä viime kerrastakin on varmaan toista vuotta aikaa. Myös aikoinaan (2007?) oli tarkoitus käyttää Hitaan räjähdyksen nettiradiota tehdessä, mutta hanke ei koskaan päässyt yhtä koelähetystä pidemmälle. Olisi ollut kuulkaa hienoin nettiradio ikinä.
3. Hama Delta Bravo Microprocessor Controlled Ulta-fast Ni-MH/Ni-Cd Charger. Eli suomeksi akkuparistojen lataushärpäke, jonka ostin aikoinaan vanhaa Sonyn pokkarikameraa varten, kun sen mukana tullut Sonyn oma laturi oli maailman hitain. Pokkari on nykyisin taas käytössä, se on kuitenkin aika näpsäkkä kamera edelleen, vaikka järkkäriaikaan jo toissa kesänä siirryinkin. Massiivinen, siis tämä laturi muuntajineen. Pitkä johto. Romuluinen kaikin tavoin, mutta pirun nopea kyllä.
4. Sony Cybershot -digipokkarin USB-johto, jolla kuvat siirtyvät tietokoneelle. Tietääkö joku, miksi tällaisissa johdoissa on sellainen kovaa muovia oleva kapselimainen mötikkä keskellä? Minkä läpi se johto kulkee ilman mitään näennäistä syytä? Nämä arkielämän arvoitukset piinaavat mieltäni, eikä asiaa auta se, että itse USB-liittimessä on Sonyn logo... ja tässä johtomötikässä TDK:n. Haistan palaneen käryä, tosin taitaa tulla keittiöstä.
5. Kolmemetrinen nettipiuha, vaaleanharmaa. Eihän tuollainen mihinkään riitä, mistä johtuen tuo ei ole ollut ikinä käytössä varmaan missään asunnossani. Mahdollisesti Turun yliopiston ATK-keskuksesta joskus saatu (vai pitikö tuosta maksaa?), tosin en varmuudella sano. Kuin uusi joka tapauksessa! Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä tämän blogin toimitukseen.
6. Nokian käynnykkä, mallista en tiedä. Ostettu kalliilla vuonna 2008, ensimmäinen Nokian puhelin johon sorruin ja ainoa ikinä, sen pyhästi lupaan. Oli niin totaalinen susi kaikin tavoin, että jo parin kuukauden päästä ostin uuden, eli pian kolme vuotta moitteetta toimineen halpis-Samsungin. Olen tämän epäkelvon kännykänirvikuvan säästänyt hätätilanteita varten, ja viime vuonna sellainen iski: unohtui piru vie Samsungin laturi maalle... oli ne piinaviikot kun tämän nokialaisen kanssa piti taistella. Olen vuodesta 2008 vihannut Nokia-tuotteita syvästi, niin pahasti tämä puhelin haavoitti sieluni. Nauran aina kun Nokialla menee huonosti. Toivon yhtiölle konkurssia. Siitäs oppisivat.
7. Edellisen laturi, made in China.
8. Joku mystinen USB-johto... Öh, mahdollisesti tuon järkkärin. Mutta sitä ei ole tarvinnut enää käyttää, kun uudessa läppärissäni on kortinlukupaikka.
9. Pieni hiiri. Siis tietokoneen oheislaite! Targus scroller mini mouse, jos tarkkoja ollaan, oli joskus käytössäkin, mutta kyllä ainakin viisi viimeistä vuotta olen vain tuolla läppärin sormipädillä pärjäillyt, en oikein enää tule hiirten kanssa toimeen. Siis oheislaitteiden!
10. Samsungin laturi, kännykän siis. Tai no ei oikeasti, mutta sen pitäisi olla. Yleensä se löytyy etsimisen jälkeen kirjahyllystä, ruokapöydältä, sängystä, yöpöydältä, nurkasta, eteisen lattialta tms. niillä main kun känny on jo aikaa sitten hyytynyt. En taas tiedä missä se on. Olisipa se tässä laatikossa.
11. Hohtava musta lasikuula, joka vaikeroi hiljaa. Sen sydämestä
20.10.11
13.10.11
Kahvila 13: Café Fazer, Forum
No niin, ketjuuntumista on turha yrittää tässä kaupungissa välttää, ja niinpä minäkin päädyin jo toistamiseen tuohon karkkimaailman johdannaiseen, Fazer-kahvilaan. Melkoiseksi kulttuuritörmäykseksi kasvanut käyntini brändin lippulaivassa viime talvena on varmasti saanut monet harkitsemaan tuolla poikkeamista toiseenkin kertaan, minkä vuoksi tunnen lähes näännyttävää velvollisuutta pelastaa konserni konkurssilta näinä vaikeina aikoina, siksi siis taas. Ja toisaalta olihan se reitin varrella. Nyt kun Stockmannin kusenkeltaisten kassien päivät ovat taas ohi, ja zombien tavoin juoksentelevat kuolaavat kansalaiset eivät niitä aivopesutunnuksiaan kaikkialle kanna, on keskusta jälleen turvallinen lähestyttävä. Toki olen minäkin kerran eksynyt hulluille päiville, mutta vahingossa, ja olin ahdistuneempi kuin rapu merrassa. Jos jotain tavaratalosta tarvin, käyn aina heti alepäivien päätyttyä. Silloin on vähiten väkeä, kyllä siitä ilosta pari hilua ylimääräistä maksaa, ei tässä maassa kukaan niin köyhä ole. Jos on, niin töihin siitä, hophop!
Ah, olin siis totisesti keskellä päivää loisimassa ympäri ostoskeskusta vailla tekemistä, ja tiistai kun oli, hiljaisuuskin velloi kumajavina lyönteinä ilmassa. Tai kenties se oli päänsärky, aamukahvista alkoi olla aika viitisen tuntia, ja kaltaiselleni kofeinistille se on piinaava aika ilman annosta, eikä tietenkään ollut asiaan vaikuttamatta tytär, jolle olin ohimennen luvannut kahvilakäynnin, niin ne lapset muistavat satunnaisimmatkin heitot varmaan ikuisesti. Kävimme sentään Dressmannilla; nähdessäni liikkeen muistin vajeen vaatekaapissani, ja niin suuntasimme sisään, "ihan pooloja vaan etsin", vastasin kun kaksi myyjää yhdessä minua saapui palvelemaan. "Nyt ei oo vielä poolosesonki", vastattiin. Ja se siitä sitten. Poistuimme, ovella lapsi kysyi kovaan ääneen "Miks se oli niin huono kauppa iskä?", meidän kommenttimme eivät kylmäksi jätä. Mutta totisesti: poolosesonki! Mitä helvettiä? Onko tosiaan tietty aika vuodesta jolloin myydään jotain niinkin ei-vuodenaikaspesifiä kuin pooloja? Miksi? Mistä minun pitäisi tietää koska se on, että voisin haluamaani tuotetta ostaa? (en kysynyt, minkä nyt vasta huomaan) Vaatekauppoja kohtaan tuntemani suuri inho kasvoi taas kaksi pykälää, no, olen ehkä ensi syksyyn mennessä siten tyyntynyt, että saatan uudestaan johonkin kaltaiseensa uskaltautua.
Nyt siis sydänkin sykähteli siihen malliin että sappi kiehahteli ja korvissa kresendot joikui, kun silmien eteen piirtyi särkyvän lasin railoja, musta nieli Forumin ja happi oli kuin sinappikaasua keuhkoissani. "Iskä vois nyt sen kahvikupillisen nauttia", kirskuin hampaideni välistä ja askelsimme lähimpään kahvilaan, siis siihen Fazeriin, jonka pöydät velloivat kuin haavasta pursuava mätä ympäri Forumin käytävää. Taiteilimme niiden väleitse, tiskillä meitä odotti mitä hehkein näky: leivoskimara vailla vertaa. Nelivuotiaalle olisi kelvannut mikä tahansa kuulemma, mutta bebe vei voiton, joskin oli vähän halvan näköinen bebe; minun lapsuudessani niissä oli aina muutama nonparelli keskellä ripoteltuna, nyt ei, näin se taantuma näkyy jokapäiväisimmissäkin arjen asioissa. Itse päädyin ottamaan kahvin ja suklaamuffinssin, lapselle päärynäpillimehu ja eiku pöytään.
Verrattuna edellisfazeriin oli moni asia paremmin: asiakkaita ei teititelty, kahvin sai kaataa itse ja ennen kaikkea tarjottimet ja lautaset olivat normaalin ja sitä kautta hallittavan kokoisia. Uskon vakaasti kirjoitukseni saaneen kaikki nämä muutokset aikaan Fazerin kaikissa kahviloissa, teen työtä jolla on merkitys! Tosin palkkaa en saa. Istuimme sohvannurkkaan, minä sohvan puolelle, lapsi tuoliin, joka oli korkeampi. Ensivaikutelmat olivat lupaavat: kahvi vei tuskan, bebe näytti maistuvan, muffinssikin - - no jaa, se nyt oli sitä perushuttua, en kiinnittänyt huomiota hintaan, mutta tuskin sen arvoinen oli kuitenkaan. Liian iso joka tapauksessa suhteessa kahvin määrään: kupin tilavuus taas kerran kätkeytyi sen outoon muotoon, ja parissa hörpyssähän oli tällainen nysäastia tyhjä. Isohkon leivän kokoinen muffari sen sijaan oli tässä vaiheessa vasta alkutekijöissään, ja tietenkin kuiva kuin mikä: gah! Olipa sen loppuun saattaminen vähän vaivalloista, mutta sen verran nälkäkin kurnaisi, että menihän se. Bebe-leivos sen sijaan sai nelivuotiaankin toteamaan: liian makeaa. Muutama lusikallinen riitti, iskä maistoi lopusta palasen, ja olihan se, totta vie. Ketkäköhän noita noin kohderyhmäajattelullisesti yleisimmin nauttivat? En halua heitä tuntea.
Miljöö ei ollut pöllömpi, istuimet olivat etupäässä pehmeitä ja varsin rentouttavan näköisiä (en jokaista mallia kokeillut), valaistus hillitty, suuret lamput roikkuivat yllä luoden tietynlaista orgaanista tunnelmaa, eli tahtoo sanoa olivat kuin siemenkotia tai sieniä. Sojottelin kameraa naapuripöytien sijasta lähinnä kattoon, mutta oli syynä sekin, että yleiskuva olisi ollut kaoottinen; kohtuullisen hillitystä olemuksestaan huolimatta kahvila oli hahmoton sijaitessaan kauppakeskuksen käytävässä avoseinäisenä, missään ei ollut paikkaa, josta ei H&M:n, Seppälän tai juuri minkään mainosvalot olisi silmiin paistaneet, ja muovikasseineen kulkivat nämä orjuutensa ohjastamat muurahaiset eestaas eestaas koko ajan kahvihetkeään viettävän editse. Nauti siinä nyt kahvista sitten. Ei ihme ettei bebe kelvannut, muffinsikin meinasi kurkkuun tarttua.
Tiivistykset:
Hinta-laatu
Hyvä vissiin, tosin en huomannut katsoa mitä maksoi. No höh, narraan, kallis se oli varmasti kuin pentele. Mutta monenlaista kirjavaa leivosta ja salaattia ja täytepatonkia olisi ollut tarjolla, jäätelöallaskin, eli sikäli ei moittimista. Keskitason ostarikuppila peitottiin mennen tullen.
Miljöö
Kaamea, kaamea! Mitä ovat miellyttävät istuimet ja suuret designvalaisimet sen rinnalla, että joutuu ostarissa kahvinsa juomaan? Ei mitään. Helvetti, täysi helvetti oli tämä, onneksi oli nelivuotias lörpöttelijä seuranani, vei huomion siltä kaikelta kimalteelta ympärillämme, yksissä tuumin päätimme silti: ei tänne uudestaan. Kiitti ja moi.
Ah, olin siis totisesti keskellä päivää loisimassa ympäri ostoskeskusta vailla tekemistä, ja tiistai kun oli, hiljaisuuskin velloi kumajavina lyönteinä ilmassa. Tai kenties se oli päänsärky, aamukahvista alkoi olla aika viitisen tuntia, ja kaltaiselleni kofeinistille se on piinaava aika ilman annosta, eikä tietenkään ollut asiaan vaikuttamatta tytär, jolle olin ohimennen luvannut kahvilakäynnin, niin ne lapset muistavat satunnaisimmatkin heitot varmaan ikuisesti. Kävimme sentään Dressmannilla; nähdessäni liikkeen muistin vajeen vaatekaapissani, ja niin suuntasimme sisään, "ihan pooloja vaan etsin", vastasin kun kaksi myyjää yhdessä minua saapui palvelemaan. "Nyt ei oo vielä poolosesonki", vastattiin. Ja se siitä sitten. Poistuimme, ovella lapsi kysyi kovaan ääneen "Miks se oli niin huono kauppa iskä?", meidän kommenttimme eivät kylmäksi jätä. Mutta totisesti: poolosesonki! Mitä helvettiä? Onko tosiaan tietty aika vuodesta jolloin myydään jotain niinkin ei-vuodenaikaspesifiä kuin pooloja? Miksi? Mistä minun pitäisi tietää koska se on, että voisin haluamaani tuotetta ostaa? (en kysynyt, minkä nyt vasta huomaan) Vaatekauppoja kohtaan tuntemani suuri inho kasvoi taas kaksi pykälää, no, olen ehkä ensi syksyyn mennessä siten tyyntynyt, että saatan uudestaan johonkin kaltaiseensa uskaltautua.
Nyt siis sydänkin sykähteli siihen malliin että sappi kiehahteli ja korvissa kresendot joikui, kun silmien eteen piirtyi särkyvän lasin railoja, musta nieli Forumin ja happi oli kuin sinappikaasua keuhkoissani. "Iskä vois nyt sen kahvikupillisen nauttia", kirskuin hampaideni välistä ja askelsimme lähimpään kahvilaan, siis siihen Fazeriin, jonka pöydät velloivat kuin haavasta pursuava mätä ympäri Forumin käytävää. Taiteilimme niiden väleitse, tiskillä meitä odotti mitä hehkein näky: leivoskimara vailla vertaa. Nelivuotiaalle olisi kelvannut mikä tahansa kuulemma, mutta bebe vei voiton, joskin oli vähän halvan näköinen bebe; minun lapsuudessani niissä oli aina muutama nonparelli keskellä ripoteltuna, nyt ei, näin se taantuma näkyy jokapäiväisimmissäkin arjen asioissa. Itse päädyin ottamaan kahvin ja suklaamuffinssin, lapselle päärynäpillimehu ja eiku pöytään.Verrattuna edellisfazeriin oli moni asia paremmin: asiakkaita ei teititelty, kahvin sai kaataa itse ja ennen kaikkea tarjottimet ja lautaset olivat normaalin ja sitä kautta hallittavan kokoisia. Uskon vakaasti kirjoitukseni saaneen kaikki nämä muutokset aikaan Fazerin kaikissa kahviloissa, teen työtä jolla on merkitys! Tosin palkkaa en saa. Istuimme sohvannurkkaan, minä sohvan puolelle, lapsi tuoliin, joka oli korkeampi. Ensivaikutelmat olivat lupaavat: kahvi vei tuskan, bebe näytti maistuvan, muffinssikin - - no jaa, se nyt oli sitä perushuttua, en kiinnittänyt huomiota hintaan, mutta tuskin sen arvoinen oli kuitenkaan. Liian iso joka tapauksessa suhteessa kahvin määrään: kupin tilavuus taas kerran kätkeytyi sen outoon muotoon, ja parissa hörpyssähän oli tällainen nysäastia tyhjä. Isohkon leivän kokoinen muffari sen sijaan oli tässä vaiheessa vasta alkutekijöissään, ja tietenkin kuiva kuin mikä: gah! Olipa sen loppuun saattaminen vähän vaivalloista, mutta sen verran nälkäkin kurnaisi, että menihän se. Bebe-leivos sen sijaan sai nelivuotiaankin toteamaan: liian makeaa. Muutama lusikallinen riitti, iskä maistoi lopusta palasen, ja olihan se, totta vie. Ketkäköhän noita noin kohderyhmäajattelullisesti yleisimmin nauttivat? En halua heitä tuntea.
Miljöö ei ollut pöllömpi, istuimet olivat etupäässä pehmeitä ja varsin rentouttavan näköisiä (en jokaista mallia kokeillut), valaistus hillitty, suuret lamput roikkuivat yllä luoden tietynlaista orgaanista tunnelmaa, eli tahtoo sanoa olivat kuin siemenkotia tai sieniä. Sojottelin kameraa naapuripöytien sijasta lähinnä kattoon, mutta oli syynä sekin, että yleiskuva olisi ollut kaoottinen; kohtuullisen hillitystä olemuksestaan huolimatta kahvila oli hahmoton sijaitessaan kauppakeskuksen käytävässä avoseinäisenä, missään ei ollut paikkaa, josta ei H&M:n, Seppälän tai juuri minkään mainosvalot olisi silmiin paistaneet, ja muovikasseineen kulkivat nämä orjuutensa ohjastamat muurahaiset eestaas eestaas koko ajan kahvihetkeään viettävän editse. Nauti siinä nyt kahvista sitten. Ei ihme ettei bebe kelvannut, muffinsikin meinasi kurkkuun tarttua.
Tiivistykset:
Hinta-laatu
Hyvä vissiin, tosin en huomannut katsoa mitä maksoi. No höh, narraan, kallis se oli varmasti kuin pentele. Mutta monenlaista kirjavaa leivosta ja salaattia ja täytepatonkia olisi ollut tarjolla, jäätelöallaskin, eli sikäli ei moittimista. Keskitason ostarikuppila peitottiin mennen tullen.
Miljöö
Kaamea, kaamea! Mitä ovat miellyttävät istuimet ja suuret designvalaisimet sen rinnalla, että joutuu ostarissa kahvinsa juomaan? Ei mitään. Helvetti, täysi helvetti oli tämä, onneksi oli nelivuotias lörpöttelijä seuranani, vei huomion siltä kaikelta kimalteelta ympärillämme, yksissä tuumin päätimme silti: ei tänne uudestaan. Kiitti ja moi.
9.10.11
Takit or liivit
Hyvin alkanut indeksointiprojektini ei kun porskuttaa, joskin väsähtäneenä ja laahustaen. Onneksi exme muisti jatkaa omaansa, mistä ideankin nappasin: omistamani takit. Katsotaanpa mitä tuolta kaapista löytyy.
1. Merkitön armeijanvihreä sadetakki, kokoa L. Ei aavistustakaan mistä ja koska tuo on tullut, näyttää siltä että voisi olla uutenakin hankittu. Olen ehkä kerran pitänyt (siis ehkä, muistikuvaa ei ole ainoastakaan kerrasta - mutta kai tuo joskus on yllä ollut), olen lapsesta asti inhonnut sadetakkeja kuin loisivia nilviäisiä, kastun huomattavasti mieluummin.
2. Violetinkirjava Raiski-merkkinen toppatakki, jonka lapussa hauska teksti "Ei saa vääntää / Vrid ej". Mitäköhän tapahtuu jos väännän? En uskalla kokeilla, näkevät kuitenkin. Tai voihan se räjähtää, värinsä on siten villi. Tämä on puolison vanha jostain 90-luvulta, oli minulla jonain talvena varatakkina hetken, ja kuulemma saan heittää roskiin, en tiedä miksen ole.
3. Musta Kino-merkkinen toppatakki, jonka ostin ensimmäisenä Helsingin talvenani Sokokselta, kun olin viimeiset viisi talvea kärsinyt ilman toppatakkia ja välähti: voin hankkia sellaisen! (olen toisinaan hidas) On loistava takki, melkein liian kuuma, pitää olla kymmenisen pakkasta vähintään ettei tuon kanssa paahdu. Karvakaulushupun olen poistanut, se oli jo extremeä, vaikkei toisaalta parin viime talven aikana oikeastaan. Järjenvastaista millaisia talvia täällä stadissa pitää. Ei Turussa vaan.
4. Pitkä kellanruskea nahkatakki, jonka lapussa 50-lukuisella kirjasintyypillä teksti "Jofasa AB, Malung Sweden". Ostettu 1999 tai 2000 Turusta AA-kerhon kirppikseltä, sijaitsi tuolloin puutalossa Martinsillan kupeessa, vieläkö lienee? Maksoi 30 markkaa, mikä osoitti hinnoittelutajun puutetta. Lempitakkini, pidin sitä nuorena ja taiteilijahkona paljonkin, nykyisin ehkä kerran pari vuodessa puen päälle, erityistilaisuuksiin, ymmärrättehän. Kahden hengen ravintolailta viime talvena juuri ennen lumen tuloa taisi olla viimeksi. Näyttää siltä että sen alle voisi kätkeä haulikon, mitä ilmeelläni takkia käyttäessä aina viestitänkin.
5. Äidin tekemä raidallinen villatakki jostain 70-luvun alusta. Väriskaala: tummanpunainen, tummansininen, tummanvihreä. Pitkä rivi isoja nappeja, saa tiiviiksi ympärille, paksu kuin turkis, siihen aikaan on varmaan olleet talot kylmiä.
6. Musta nahkatakki ("Veljekset Brandt, Kokkola"), jonka Carmabal lahjoitti 2004, ja joka esiintyy muutamissa alkuaikojen sivupalkkikuvissa varsin näyttävästi. Pidin tätä aikoinaan kaikkialla, vaikka onkin siten pieni, että napit eivät kiristymättä sulkeudu. Mutta aukihan näin rokahtavan rotsin pitää roikkuakin. (vihaan sanaa "rotsi") Nykyisin käytän harvakseltaan. Vuosi sitten yhdellä baarikeikalla viimeksi, sopi illan fiiliksiin täydellisesti.
7. Pep'N Young -merkkinen farkkutakki, jonka äiti löysi komeron periltä jokunen vuosi sitten. Kysyi kelpaako, ehkä vitsinä, kelpuutin oitis, on nykyisin välikausitakkini tai viileämpinä kesäpäivinäkin menee. Tätä ei saa napittaa kiinni, näyttää daijulta. Rentona roikkessaan on toki edelleen erittäin kasari ja erittäin juntti, mutta niin olen minäkin, molempia.
8. Räiskyvänpunainen huppari, ostettu Forumin Seppälän outlet-myymälästä viime vuonna. Ihan suosikkini, näytän sopivalla tavoin hiipparilta mennessäni siinä ympäri stadin sivukujia. (vihaan kyllä myös sanaa "stadi") Oli halpa, kun kampanja oli kolme kahden hinnalla, niin sain tämän lisäksi ruutupaidan ja poolon ja maksoi silti vaan vitosen.
9. Viime vuonna ostettu, en muista mistä, ruudullinen isokauluksinen takki varustettuna rintataskuin. Muutama vuosi sitten olisin kavahtanut moisesta keski-ikäisestä ilmestyksestä, nyt se on kaikkialle kanssani kulkeva perustakki. Tuulenkestävä, mikä on tässä puhurikylässä kyllä tarpeellinen ominaisuus. Rintataskuun menee bussikortti.
Alkujaan meinasin tähän lisätä vanhoja sivupalkkikuvia muutamista takeista esimerkeiksi, mutta meni kyllä niin muotiblogiksi jo siinä vaiheessa, että aloin koevedoksen nähdessäni kouristella kauhusta. Muotiblogit, on siinäkin ilmiö jumanklavita!
1. Merkitön armeijanvihreä sadetakki, kokoa L. Ei aavistustakaan mistä ja koska tuo on tullut, näyttää siltä että voisi olla uutenakin hankittu. Olen ehkä kerran pitänyt (siis ehkä, muistikuvaa ei ole ainoastakaan kerrasta - mutta kai tuo joskus on yllä ollut), olen lapsesta asti inhonnut sadetakkeja kuin loisivia nilviäisiä, kastun huomattavasti mieluummin.
2. Violetinkirjava Raiski-merkkinen toppatakki, jonka lapussa hauska teksti "Ei saa vääntää / Vrid ej". Mitäköhän tapahtuu jos väännän? En uskalla kokeilla, näkevät kuitenkin. Tai voihan se räjähtää, värinsä on siten villi. Tämä on puolison vanha jostain 90-luvulta, oli minulla jonain talvena varatakkina hetken, ja kuulemma saan heittää roskiin, en tiedä miksen ole.
3. Musta Kino-merkkinen toppatakki, jonka ostin ensimmäisenä Helsingin talvenani Sokokselta, kun olin viimeiset viisi talvea kärsinyt ilman toppatakkia ja välähti: voin hankkia sellaisen! (olen toisinaan hidas) On loistava takki, melkein liian kuuma, pitää olla kymmenisen pakkasta vähintään ettei tuon kanssa paahdu. Karvakaulushupun olen poistanut, se oli jo extremeä, vaikkei toisaalta parin viime talven aikana oikeastaan. Järjenvastaista millaisia talvia täällä stadissa pitää. Ei Turussa vaan.
4. Pitkä kellanruskea nahkatakki, jonka lapussa 50-lukuisella kirjasintyypillä teksti "Jofasa AB, Malung Sweden". Ostettu 1999 tai 2000 Turusta AA-kerhon kirppikseltä, sijaitsi tuolloin puutalossa Martinsillan kupeessa, vieläkö lienee? Maksoi 30 markkaa, mikä osoitti hinnoittelutajun puutetta. Lempitakkini, pidin sitä nuorena ja taiteilijahkona paljonkin, nykyisin ehkä kerran pari vuodessa puen päälle, erityistilaisuuksiin, ymmärrättehän. Kahden hengen ravintolailta viime talvena juuri ennen lumen tuloa taisi olla viimeksi. Näyttää siltä että sen alle voisi kätkeä haulikon, mitä ilmeelläni takkia käyttäessä aina viestitänkin.
5. Äidin tekemä raidallinen villatakki jostain 70-luvun alusta. Väriskaala: tummanpunainen, tummansininen, tummanvihreä. Pitkä rivi isoja nappeja, saa tiiviiksi ympärille, paksu kuin turkis, siihen aikaan on varmaan olleet talot kylmiä.
6. Musta nahkatakki ("Veljekset Brandt, Kokkola"), jonka Carmabal lahjoitti 2004, ja joka esiintyy muutamissa alkuaikojen sivupalkkikuvissa varsin näyttävästi. Pidin tätä aikoinaan kaikkialla, vaikka onkin siten pieni, että napit eivät kiristymättä sulkeudu. Mutta aukihan näin rokahtavan rotsin pitää roikkuakin. (vihaan sanaa "rotsi") Nykyisin käytän harvakseltaan. Vuosi sitten yhdellä baarikeikalla viimeksi, sopi illan fiiliksiin täydellisesti.
7. Pep'N Young -merkkinen farkkutakki, jonka äiti löysi komeron periltä jokunen vuosi sitten. Kysyi kelpaako, ehkä vitsinä, kelpuutin oitis, on nykyisin välikausitakkini tai viileämpinä kesäpäivinäkin menee. Tätä ei saa napittaa kiinni, näyttää daijulta. Rentona roikkessaan on toki edelleen erittäin kasari ja erittäin juntti, mutta niin olen minäkin, molempia.
8. Räiskyvänpunainen huppari, ostettu Forumin Seppälän outlet-myymälästä viime vuonna. Ihan suosikkini, näytän sopivalla tavoin hiipparilta mennessäni siinä ympäri stadin sivukujia. (vihaan kyllä myös sanaa "stadi") Oli halpa, kun kampanja oli kolme kahden hinnalla, niin sain tämän lisäksi ruutupaidan ja poolon ja maksoi silti vaan vitosen.
9. Viime vuonna ostettu, en muista mistä, ruudullinen isokauluksinen takki varustettuna rintataskuin. Muutama vuosi sitten olisin kavahtanut moisesta keski-ikäisestä ilmestyksestä, nyt se on kaikkialle kanssani kulkeva perustakki. Tuulenkestävä, mikä on tässä puhurikylässä kyllä tarpeellinen ominaisuus. Rintataskuun menee bussikortti.
Alkujaan meinasin tähän lisätä vanhoja sivupalkkikuvia muutamista takeista esimerkeiksi, mutta meni kyllä niin muotiblogiksi jo siinä vaiheessa, että aloin koevedoksen nähdessäni kouristella kauhusta. Muotiblogit, on siinäkin ilmiö jumanklavita!
5.10.11
Ydinverkon kahdeksas säie: "Öljy"
Monet minusta kerrotut asiat ovat liioitteluja, huhhuh-puheita, väärintulkintoja ja räikeitä valeita, mutta se on kyllä todeksi tunnustettava, että ostin tosiaan uuden kahvinkeittimen, ja keittelen nyt kotosalla ollessani aiempaakin enemmän kahvia ihan vain ilosta että on hieno kahvinkeitin ja hyvää kahvia ja siten. Vapaapäivää ei voisi viettää juuri paremmin, no, ehkäpä Silmis-päivitys sentään.
Tämänkertainen säie on etupäässä baarinpöydästä peräisin. Olin varustautunut sinne mennessäni muistikirjalla, johon en tosin raapustanut tavuakaan, mutta luulen sen mukanaolon kuitenkin vaikuttaneen arkistoivaan mielenlaatuuni stimuloivasti. Oli ehkä kevättalvi. Pakkanen joka tapauksessa puri, oli edelleen pimeäkin, hankisella kadulla narskuivat askeleeni kuin kiroukset. Baari sijaitsi muistaakseni jossain päin Taka-Töölöä, mistä en mene varmuuteen, Pikku Huopalahdessakin saatoimme olla, tuossa Helsingin ärsyttävimmässä kaupunginosassa jos ei toki muuten, niin tuon mieltävääntävän kirjoitusasunsa vuoksi. "Pikku Huopalahti". Kuka perkele tuon on keksinyt? Ruotsiksi sentään Lillhoplax, yhteen. Olisi muuten haapalahti suomeksi, mutta mitäpä tuosta.
Niin, olimme tosiaan baarissa, minä ja ystäväni, jonka nimeä en enää muista, hänen kasvonsakin hämärtyvät kuin [tässä vaiheessa juoksin katsomaan mikä keittiössä romahti; kissa se vain - siis ei romahtannut, mutta romahdutti] nuo kellastuvat valokuvat 70-luvulta [huomaatteko miten sujuvasti jatkoin keskenjäänyttä vertausta], joiden teipitkin ovat albumeissa jo niin kuivahtaneet, että jos avaa, siis albumin, on sylin täydeltä kuvia sitten, ja järjestään ihmisistä jotka melkein muistaa, eikä kuitenkaan kokonaan, koskaan, sillä ihminen ei uskomuksistaan huolimatta mitään muista kokonaan täysin, se nyt vähintään jos jokin on tämänkin blogin olemassaolon periydintä: muiston hetkellinen määräytyvyys. Kysyin ystävältäni saanko väittää unohtaneeni hänet ja sain luvan. Ihmettelitte varmasti hetken.
Uutisissa puhuttiin tuona iltana öljyvahingosta, mikä sai naapuripöydän seurueen keskustelemaan kiivain sanankääntein, ottivat meihinkin kontaktia, missä vaiheessa poistuimme. Silti kirjoitin seuraavana aamuna tarinan "Öljy", johon integroin mukaan vuonna 1998 Kokemäellä piirtämäni sarjakuvan perusjuonen herra Neubauerista ja hänen huonosti alkavasta työpäivästään. Olin sitä piirtäessäni yksin huoneessani, oli myöhä, mikäli muistan, pakkanen ainakin kova ja huoneessani kylmä, tuo huone siis ei ollut varsinainen kotiosoitteeni tuolloin, vaan vuoden kestänyt tilapäismajoitus, toki inspiroiva sellainen, joskaan Kokemäki ei paikkakuntana varsinaisesti inspiroi. Asiaan: pointtia kun ei kuitenkaan ole.
Öljy
Herra Neubauer on Yhdistyneitten kansakuntien palveluksessa. Hän lentää joka vuosi monta kertaa Bonnin ja New Yorkin välillä edestakaisin. Lentokoneessa hän voi aina huonosti. Ollessaan pieni poika herra Neubauer näki unta, jossa kuusijalkainen lentokone hiippaili raunioituneiden rakennusten välissä saksalaiset alppihousut yllään. Parvi kimalaisia kuoriutui maan sisästä esiin nousseista munista. Ne söivät lentokoneen ja sen auki revitystä vatsasta valui maahan moottoriöljyä. Maa oli valkoisten kastemekkojen peitossa, öljy tahrasi ne pienen unta katselevan pojan seuratessa avuttomana vieressä. Herra Neubauer saapuu taas tänään työpaikalleen Manhattanilla sijaitsevaan YK:n päärakennukseen. Hän on YK:n atomienergiajärjestön esimiehen ensimmäinen alainen. Työhuoneen ilmassa on yllättäen jotain epämääräisen paksua. Herra Neubauerin otsalle nousevat suuret hikikarpalot kun hän huomaa ettei atomienergiajärjestön osastolla ole ketään muuta. Suuri Saksan kartta on levitetty hänen työpöydälleen. Vasta silloin herra Neubauer tunnistaa hajun. Yhdistyneitten Kansakuntien järjestelyosastolla haisee moottoriöljy. Esimiehen huoneen ovi on palanut, siitä on jäljellä vain hiiltynyt ranka. Herra Neubauer nostaa puhelimen luurin, mutta ei kuule hälytysääntä. Haju on jatkuvasti vahvempi. Herra Neubauer avaa suunsa äänettömään huutoon.
Tämänkertainen säie on etupäässä baarinpöydästä peräisin. Olin varustautunut sinne mennessäni muistikirjalla, johon en tosin raapustanut tavuakaan, mutta luulen sen mukanaolon kuitenkin vaikuttaneen arkistoivaan mielenlaatuuni stimuloivasti. Oli ehkä kevättalvi. Pakkanen joka tapauksessa puri, oli edelleen pimeäkin, hankisella kadulla narskuivat askeleeni kuin kiroukset. Baari sijaitsi muistaakseni jossain päin Taka-Töölöä, mistä en mene varmuuteen, Pikku Huopalahdessakin saatoimme olla, tuossa Helsingin ärsyttävimmässä kaupunginosassa jos ei toki muuten, niin tuon mieltävääntävän kirjoitusasunsa vuoksi. "Pikku Huopalahti". Kuka perkele tuon on keksinyt? Ruotsiksi sentään Lillhoplax, yhteen. Olisi muuten haapalahti suomeksi, mutta mitäpä tuosta.
Niin, olimme tosiaan baarissa, minä ja ystäväni, jonka nimeä en enää muista, hänen kasvonsakin hämärtyvät kuin [tässä vaiheessa juoksin katsomaan mikä keittiössä romahti; kissa se vain - siis ei romahtannut, mutta romahdutti] nuo kellastuvat valokuvat 70-luvulta [huomaatteko miten sujuvasti jatkoin keskenjäänyttä vertausta], joiden teipitkin ovat albumeissa jo niin kuivahtaneet, että jos avaa, siis albumin, on sylin täydeltä kuvia sitten, ja järjestään ihmisistä jotka melkein muistaa, eikä kuitenkaan kokonaan, koskaan, sillä ihminen ei uskomuksistaan huolimatta mitään muista kokonaan täysin, se nyt vähintään jos jokin on tämänkin blogin olemassaolon periydintä: muiston hetkellinen määräytyvyys. Kysyin ystävältäni saanko väittää unohtaneeni hänet ja sain luvan. Ihmettelitte varmasti hetken.
Uutisissa puhuttiin tuona iltana öljyvahingosta, mikä sai naapuripöydän seurueen keskustelemaan kiivain sanankääntein, ottivat meihinkin kontaktia, missä vaiheessa poistuimme. Silti kirjoitin seuraavana aamuna tarinan "Öljy", johon integroin mukaan vuonna 1998 Kokemäellä piirtämäni sarjakuvan perusjuonen herra Neubauerista ja hänen huonosti alkavasta työpäivästään. Olin sitä piirtäessäni yksin huoneessani, oli myöhä, mikäli muistan, pakkanen ainakin kova ja huoneessani kylmä, tuo huone siis ei ollut varsinainen kotiosoitteeni tuolloin, vaan vuoden kestänyt tilapäismajoitus, toki inspiroiva sellainen, joskaan Kokemäki ei paikkakuntana varsinaisesti inspiroi. Asiaan: pointtia kun ei kuitenkaan ole.
Öljy
Herra Neubauer on Yhdistyneitten kansakuntien palveluksessa. Hän lentää joka vuosi monta kertaa Bonnin ja New Yorkin välillä edestakaisin. Lentokoneessa hän voi aina huonosti. Ollessaan pieni poika herra Neubauer näki unta, jossa kuusijalkainen lentokone hiippaili raunioituneiden rakennusten välissä saksalaiset alppihousut yllään. Parvi kimalaisia kuoriutui maan sisästä esiin nousseista munista. Ne söivät lentokoneen ja sen auki revitystä vatsasta valui maahan moottoriöljyä. Maa oli valkoisten kastemekkojen peitossa, öljy tahrasi ne pienen unta katselevan pojan seuratessa avuttomana vieressä. Herra Neubauer saapuu taas tänään työpaikalleen Manhattanilla sijaitsevaan YK:n päärakennukseen. Hän on YK:n atomienergiajärjestön esimiehen ensimmäinen alainen. Työhuoneen ilmassa on yllättäen jotain epämääräisen paksua. Herra Neubauerin otsalle nousevat suuret hikikarpalot kun hän huomaa ettei atomienergiajärjestön osastolla ole ketään muuta. Suuri Saksan kartta on levitetty hänen työpöydälleen. Vasta silloin herra Neubauer tunnistaa hajun. Yhdistyneitten Kansakuntien järjestelyosastolla haisee moottoriöljy. Esimiehen huoneen ovi on palanut, siitä on jäljellä vain hiiltynyt ranka. Herra Neubauer nostaa puhelimen luurin, mutta ei kuule hälytysääntä. Haju on jatkuvasti vahvempi. Herra Neubauer avaa suunsa äänettömään huutoon.
26.9.11
Ydinverkon seitsemäs säie: "Wien"
Mikä sen kirjakaupan nimi on, jonka näkee ratikan ikkunasta vähän oopperan jälkeen keskustaan mennessä? Jonka ikkunassa on ollut viimeiset puoli vuotta isot "ALE"-teipit? No ihan sama, sieltä olen ostanut kaksi kirjaa: valokuvataiteen retrospektiivin 70-luvulta, ja Jon Ronsonin romaanin Vuohia tuijottavat miehet, vielä lukematta. Siellä on, kuten tuollaisissa antikvoissa yleisestikin, myös postikortteja, valtavasti, eikä kai viime talvenakaan todella tarkoitukseni ollut sillä ainoalla käynnilläni ostaa niinkään kirjoja kuin kortteja, sitä määrin ydinverkkoprojektini oli alkanut itseään ruokkia. Olen oppinut hankkimaan säikeitä, lopulta ne kävelevät luokseni kahden mustapukuisen salkkumiehen muodossa siinä Bistro Leonin kulmilla (he tulivat sieltä ulos), kun olin edellämainitut kirjat repussani palailemassa kotiin jäätynein poskin; mikä huomioitavaa kuitenkin: ostamiini neljään postikorttiin en ollut vielä tutustunut. Kävellessäni miesten ohi kuulin jotakuinkin seuraavaa:
Raimo: "Onhan siellä hyvä näköistä. Se on niin elävämpää se meno ku täällä."
Heikki: "Siks just Sirkkaki sinne haluaa. Mutta perkele talvihan sielläkin on."
Raimo: "Eiks se oo leudompi?"
Heikki: "Kesä oli ainaki kylmä. Me oltiin kerran juhannuksena siellä."
Tässä vaiheessa valo vaihtui vihreäksi, ylitin Runeberginkadun, olinkin melkein kotona sitten. Keittelin kahvit, avasin repun: postikortti Wienistä vuodelta 1982, allekirjoituksena väkkärä, joka on ehkä nimi "Sanna", tai voi olla myös "Swwww", mistäs minä tiedän. Vastaanottajan nimi ja osoite olivat jäljellä, olisi ollut mahdollista onkia nykyiset tietonsa, soittaa ja kysyä. Swwww oli kirjoittanut korttiin pitkällisesti, alkaen sanoilla "Olen runoilija." Outo tapa aloittaa lomaterveiset, mutta toisaalta, en ole runoilija. Ehkä se kuuluu tapoihin. Poimin kortista avainsanoja, korkeintaan kolmen perättäisen sanan yhdistelmiä ("samalla tavoin päteä"). Saman päivän Hesarissa (ruokasivuilla, oli torstai) oli juttu Sacher-leivoksista. Vasta tämän luettuani säie muotoutui. En vieläkään tiedä, mistä paikasta Raimo ja Heikki puhuivat, mutta oletan että Wienistä, ja terveiset Sirkalle. Säikeen viimeiset sanat leikkelin jostain lehdistä, liimasin kirjaimet pahville, väritin, mustasin.
Wien
Olen runoilija, vietän nyt toista talvea Itävallassa, Wienissä. Jottei maine menisi, pitää täällä talvellakin nokka räässä ja huulet jäässä istua katukahviloissa perkele Sacher-torttua syömässä. Tästä olet varmaan äärimmäisen tietoinen. Maisemat ovat kauniit. Ohi ajavat autot kuulostavat jäätyneiltä kelloilta. Istun lähellä kuuluisan kattohuoneiston rakennusta. Siellä pitävät palaverejaan lakimiehet tai jotkut, juovat lämmintä. Kuten huomaat, kynäni terä katkeilee. Vaikka talot ovat yhtä harmaita kuin ilma, on tämä kaupunki miellyttävä. Pakkanen tappaa vuolaimman sanavirran. Siitä olen tavattoman ylpeä. Ettei tarvitse samalla tavoin päteä kuin Suomessa. Ajattelin olla Wienissä kolmannenkin talven, sitten juhannukseksi kotiin ja mökille. Poltan kokossa kaiken minkä olen täällä kirjoittanut, sitten on taas helppo palata tähän samaan kahvilaan. Wienin viemäriverkostoon sijoittuu elokuva Kolmas mies. En muista ohjaajan nimeä.
Raimo: "Onhan siellä hyvä näköistä. Se on niin elävämpää se meno ku täällä."
Heikki: "Siks just Sirkkaki sinne haluaa. Mutta perkele talvihan sielläkin on."
Raimo: "Eiks se oo leudompi?"
Heikki: "Kesä oli ainaki kylmä. Me oltiin kerran juhannuksena siellä."
Tässä vaiheessa valo vaihtui vihreäksi, ylitin Runeberginkadun, olinkin melkein kotona sitten. Keittelin kahvit, avasin repun: postikortti Wienistä vuodelta 1982, allekirjoituksena väkkärä, joka on ehkä nimi "Sanna", tai voi olla myös "Swwww", mistäs minä tiedän. Vastaanottajan nimi ja osoite olivat jäljellä, olisi ollut mahdollista onkia nykyiset tietonsa, soittaa ja kysyä. Swwww oli kirjoittanut korttiin pitkällisesti, alkaen sanoilla "Olen runoilija." Outo tapa aloittaa lomaterveiset, mutta toisaalta, en ole runoilija. Ehkä se kuuluu tapoihin. Poimin kortista avainsanoja, korkeintaan kolmen perättäisen sanan yhdistelmiä ("samalla tavoin päteä"). Saman päivän Hesarissa (ruokasivuilla, oli torstai) oli juttu Sacher-leivoksista. Vasta tämän luettuani säie muotoutui. En vieläkään tiedä, mistä paikasta Raimo ja Heikki puhuivat, mutta oletan että Wienistä, ja terveiset Sirkalle. Säikeen viimeiset sanat leikkelin jostain lehdistä, liimasin kirjaimet pahville, väritin, mustasin.
Wien
Olen runoilija, vietän nyt toista talvea Itävallassa, Wienissä. Jottei maine menisi, pitää täällä talvellakin nokka räässä ja huulet jäässä istua katukahviloissa perkele Sacher-torttua syömässä. Tästä olet varmaan äärimmäisen tietoinen. Maisemat ovat kauniit. Ohi ajavat autot kuulostavat jäätyneiltä kelloilta. Istun lähellä kuuluisan kattohuoneiston rakennusta. Siellä pitävät palaverejaan lakimiehet tai jotkut, juovat lämmintä. Kuten huomaat, kynäni terä katkeilee. Vaikka talot ovat yhtä harmaita kuin ilma, on tämä kaupunki miellyttävä. Pakkanen tappaa vuolaimman sanavirran. Siitä olen tavattoman ylpeä. Ettei tarvitse samalla tavoin päteä kuin Suomessa. Ajattelin olla Wienissä kolmannenkin talven, sitten juhannukseksi kotiin ja mökille. Poltan kokossa kaiken minkä olen täällä kirjoittanut, sitten on taas helppo palata tähän samaan kahvilaan. Wienin viemäriverkostoon sijoittuu elokuva Kolmas mies. En muista ohjaajan nimeä.
20.9.11
Ydinverkon kuudes säie: "Luistelu"
Niin vain on talvi koittamassa tänne eteläänkin, tai ainakin asunnossani on riivatun kylmä ja villasukat piti kaivaa esiin jo viikko sitten. Vettäkin sataa, millaisina talvet muistan Turun vuosiltani, toisaalta nämä kaksi viime talvea Helsingissä ovat olleet hieman perinteisempiä, millä tarkoita aivan piinallisen hirveitä lumineen ja pakkasineen. Mikä tätä kaupunkia vaivaa? Toisaalta lapsi osasi jo viime talvena luistella paremmin kuin isänsä koskaan, mitä oli kyllä hauska seurata. Pulkkailukin oli kivaa. Ihan kaunistakin oli ja mukavan pimeää öisin. No joo. Tämänkertainen säie, otsikoituna "Luistelu", sai alkunsa sanoista "On mahdollista luistella", jotka oli tussilla kirjoitettu rakennustelineeseen julkisivuremontissa olevan talon kohdalla Mechelininkadulla. Siinä se nökötti, melkein kutsui jatkamaan tekstiä siltä seisomalta, mutta toisaalta en toki seisoskellut, koska oli hirveä pakkanen ja piti liikkua ettei hengiltä mene. Jos olisi ollut seuraa, olisin varmaankin etsinyt jostakin kahvilan, (kahvila-arviointini ovat vain tauolla, eivät unohtuneet) mutta toisaalta mukanani ei ollut seuraa, joten se siitä. Tuntuisi oudolta mennä kahvilaan yksin. Saapua tilaan, joutua ihmisten vaikka ohimenevänkin huomion kohteeksi, päättää hankinnat, maksaa, etsiä pöytä siten, että se pöydän valinta näyttäisi muka merkityksettömältä mutta olisi kuitenkin siten merkittävä, että siellä pöydässä olisi jotakuinkin miellyttävä olla sen kahvin ajan; entä jos ei olisikaan lukemista mukana tai paikan päällä tarjolla? Seinääkö pitäisi tuijotella? Tajusin hiljakkoin, etten ole tähän ikään mennessä koskaan ollut kahvilassa yksin. Tai siis olen, mutta siten, että olen odottanut sinne saapuvaksi seuraa. Ehkä pitäisi joskus kokeilla. Tämän tajutessani laadin listan asioista, jotka ovat vielä tekemättä:
Hetkinen... Tämähän näyttää aivan meemiltä. Nyt koko vakiojengi tarttuu tähän! Keksi viisi asiaa jota et ole ikinä tehnyt. No niin, se siitä. Paluu luisteluun: kirjoitin ensisanat muistivihkooni, mikä on romantisoitu ilmaus kännykkäni "tallennetut viestit" -hakemistolle. Kotona selasin kertynyttä ilmaisjakelulehtipinoa. Porvarisjulkaisu nimeltä Töölöläinen ei paljon "Ei mainoksia!" -lappuja kumartele, ja kolahteli tämän vuoksi aiempaan asuntooni joka jumalan viikko. Haeskelin haastatteluja ja henkilöitä, tilanteita ja kerrontaa, tapaamisia ja jotenkin sellaista degeneroitunutta nurkkakuntaisuutta, jota vain tässä pystyynkuolleessa kaupunginosassa voi autenttisesti kohdata. Löytyihän tällaista. Joka lehden joka sivulta, jos tarkkoja ollaan, ja hyvin nopean leikkaa-liimailun (ei konkreettisen) seurauksena syntyi säie nimeltä "Luistelu". En tiedä onko siitä mihinkään. En oikeastaan pidä siitä ollenkaan. Juuri siksi se kuvaa täydellisesti töölöläisyyttä. Purukumien mukaanotto tarkoituksellista, siitä lisää myöhemmin.
Luistelu
On mahdollista luistella. Mutta onko se tarpeellista? Joko 2000-luvulle tultaessa maassamme on opittu kyseenalaistamaan tämä sukupolvelta toiselle samanlaisena siirtynyt liikkumismuoto?
”Uskon muutoksen olevan lähellä”, toteaa panimotyöntekijä Irma Vesterinen, 54.
Tavoitamme hänet Väinämöisenpuiston jään reunalta, mutta rouva Vesterinen ei ole tullut tänne luistelemaan. Hän katsoo jäällä säntäilevää nuorisoa ja huokaisee. Rouva Vesterinen on viime vuosina suosiotaan nostaneen postmodernin luistelusuuntauksen perustajajäsen.
”Me etsimme rajoja, jotta voisimme rikkoa niitä”, rouva Vesterinen sanoo. Hän luistelee siellä missä ei ole tapana, tavoilla joita ei ole yleisesti hyväksytty. Kuluneen vuoden aikana postmodernit luistelijat ovat vallaneet esimerkiksi puistoja, kauppakeskuksen parkkihalleja ja peltoteitä. Monen tilaisuuden osanottajamäärä on kuitenkin ollut pieni.
”Tämä on hallitsevien olosuhteiden kyseenalaistamista”, kertoo Irma Vesterinen, jonka edellisviikkoinen oluessaluistelutapahtuma sai tylyn tuomion hänen työpaikallaan.
On tosiaan mahdollista luistella. Mutta onko tämä kapinakaan tarpeellista?
Jotta perinne säilyisi, sen rajoja on jatkuvasti etsittävä, murrettava ja muutettava. Postmodernien luistelijoiden manifestin mukaan luistelusta on riisuttava sen kiire, hätäily, ryntäily ja epäterve kilpailullisuus.
”Luistimilla on vaikea pysyä pystyssä”, sanoo rouva Vesterinen. Hän osoittaa kipsattua jalkaansa, mutta vannoo, että uusia tapahtumia on jo suunnitteilla. Kun kysyn osanottajista, hän vaikenee. Näen muovikassia pitelevän käden värähtävän, ja Irma Vesterisen katse hakeutuu jonnekin jääkentän toiselle puolelle. Taivallahdelta puhaltaa yllemme kylmä tuuli.
Olen ennen tapaamistamme lukenut Irma Vesterisen kirjoittaman manifestin, jossa hän korostaa miten paljon enemmän luistelusta nauttii, kun sen tekee rauhassa. Luistelun estetiikka on sen hitaudessa, kauneus ihmisruumiin raukeissa liikkeissä. Alan ymmärtää sen katsoessani jäätä, jolla nuoriso säntäilee kuin lokkiparvi. Juuri tätä joudun itse katsomaan päivästä toiseen kaukalon laidalla purkkaa jauhaessani. Pikkutakissani on siihen kiinni juuttuneita purukumipaakkuja, eikä kutsumanimeni Kumimies silti johdu niistä. Nuorena minäkin olin notkea, ja liikunnasta olisin saanut yhdeksikön, ellei luistelu olisi romahduttanut haaveitani. En milloinkaan pysynyt pystyssä.
Koskaan ei ole liian myöhäistä, kuuluu postmodernien luistelijoiden manifestin perusajatus, ja katsoessani syvälle Irma Vesterisen väsyneisiin silmiin, minä tiedän tapaamisemme päättyvän yhteiseen luisteluhetkeen jossakin parkkihallin pimeydessä. Syöksymme sallitun tuolle puolen.
En ole ikinä:
1. Käynyt kahvilassa yksin.
2. Lentänyt lentokoneella.
3. Ollut kihloissa / naimisissa.
4. Maannut leikkauspöydällä. (ei edes viisaudenhampaita ole koskaan ollut)
5. Käynyt Virossa.
Hetkinen... Tämähän näyttää aivan meemiltä. Nyt koko vakiojengi tarttuu tähän! Keksi viisi asiaa jota et ole ikinä tehnyt. No niin, se siitä. Paluu luisteluun: kirjoitin ensisanat muistivihkooni, mikä on romantisoitu ilmaus kännykkäni "tallennetut viestit" -hakemistolle. Kotona selasin kertynyttä ilmaisjakelulehtipinoa. Porvarisjulkaisu nimeltä Töölöläinen ei paljon "Ei mainoksia!" -lappuja kumartele, ja kolahteli tämän vuoksi aiempaan asuntooni joka jumalan viikko. Haeskelin haastatteluja ja henkilöitä, tilanteita ja kerrontaa, tapaamisia ja jotenkin sellaista degeneroitunutta nurkkakuntaisuutta, jota vain tässä pystyynkuolleessa kaupunginosassa voi autenttisesti kohdata. Löytyihän tällaista. Joka lehden joka sivulta, jos tarkkoja ollaan, ja hyvin nopean leikkaa-liimailun (ei konkreettisen) seurauksena syntyi säie nimeltä "Luistelu". En tiedä onko siitä mihinkään. En oikeastaan pidä siitä ollenkaan. Juuri siksi se kuvaa täydellisesti töölöläisyyttä. Purukumien mukaanotto tarkoituksellista, siitä lisää myöhemmin.
Luistelu
On mahdollista luistella. Mutta onko se tarpeellista? Joko 2000-luvulle tultaessa maassamme on opittu kyseenalaistamaan tämä sukupolvelta toiselle samanlaisena siirtynyt liikkumismuoto?
”Uskon muutoksen olevan lähellä”, toteaa panimotyöntekijä Irma Vesterinen, 54.
Tavoitamme hänet Väinämöisenpuiston jään reunalta, mutta rouva Vesterinen ei ole tullut tänne luistelemaan. Hän katsoo jäällä säntäilevää nuorisoa ja huokaisee. Rouva Vesterinen on viime vuosina suosiotaan nostaneen postmodernin luistelusuuntauksen perustajajäsen.
”Me etsimme rajoja, jotta voisimme rikkoa niitä”, rouva Vesterinen sanoo. Hän luistelee siellä missä ei ole tapana, tavoilla joita ei ole yleisesti hyväksytty. Kuluneen vuoden aikana postmodernit luistelijat ovat vallaneet esimerkiksi puistoja, kauppakeskuksen parkkihalleja ja peltoteitä. Monen tilaisuuden osanottajamäärä on kuitenkin ollut pieni.
”Tämä on hallitsevien olosuhteiden kyseenalaistamista”, kertoo Irma Vesterinen, jonka edellisviikkoinen oluessaluistelutapahtuma sai tylyn tuomion hänen työpaikallaan.
On tosiaan mahdollista luistella. Mutta onko tämä kapinakaan tarpeellista?
Jotta perinne säilyisi, sen rajoja on jatkuvasti etsittävä, murrettava ja muutettava. Postmodernien luistelijoiden manifestin mukaan luistelusta on riisuttava sen kiire, hätäily, ryntäily ja epäterve kilpailullisuus.
”Luistimilla on vaikea pysyä pystyssä”, sanoo rouva Vesterinen. Hän osoittaa kipsattua jalkaansa, mutta vannoo, että uusia tapahtumia on jo suunnitteilla. Kun kysyn osanottajista, hän vaikenee. Näen muovikassia pitelevän käden värähtävän, ja Irma Vesterisen katse hakeutuu jonnekin jääkentän toiselle puolelle. Taivallahdelta puhaltaa yllemme kylmä tuuli.
Olen ennen tapaamistamme lukenut Irma Vesterisen kirjoittaman manifestin, jossa hän korostaa miten paljon enemmän luistelusta nauttii, kun sen tekee rauhassa. Luistelun estetiikka on sen hitaudessa, kauneus ihmisruumiin raukeissa liikkeissä. Alan ymmärtää sen katsoessani jäätä, jolla nuoriso säntäilee kuin lokkiparvi. Juuri tätä joudun itse katsomaan päivästä toiseen kaukalon laidalla purkkaa jauhaessani. Pikkutakissani on siihen kiinni juuttuneita purukumipaakkuja, eikä kutsumanimeni Kumimies silti johdu niistä. Nuorena minäkin olin notkea, ja liikunnasta olisin saanut yhdeksikön, ellei luistelu olisi romahduttanut haaveitani. En milloinkaan pysynyt pystyssä.
Koskaan ei ole liian myöhäistä, kuuluu postmodernien luistelijoiden manifestin perusajatus, ja katsoessani syvälle Irma Vesterisen väsyneisiin silmiin, minä tiedän tapaamisemme päättyvän yhteiseen luisteluhetkeen jossakin parkkihallin pimeydessä. Syöksymme sallitun tuolle puolen.
11.9.11
Ydinverkon viides säie: "Poliisit / Keisarit / Faaraot"
Ah, no niin, kesäloman aiheuttama ajatusvuoto on viimein tyrehdytetty, ja kun huomiotaan on tarpeeksi kiinnittänyt toisaalle, se alkaa itsekseen kiinnittyä sinnekin minne on määrä: ydinverkkomuistiinpanoni eivät suinkaan ole lakanneet olemasta kesän aikana, vaikka niin kuvittelittekin, myöntäkää! Tiedän tiedän, Silmänkääntövankila on surullisenkuuluisa aloitetuista ikinä-päättymättömistä artikkelisarjoistaan (Turun pyöräretket ja Musiikilliset suunnannäyttäjät ovat eniten itseä harmittaneet jäätyään avoimeksi), mutta minkäs vakavasti keskittymishäiriöinen luonteelleen voi (80-luvulla ei tunnettu termiä "ADHD", mutta muistan että useampikin ala-asteen opettaja voivotteli vanhemmilleni sitä, kun en tunnilla kyennyt edes pysymään paikallani vaan vaelsin neuroottisesti ympäri luokkaa); siltikin, ydinverkkoa on koottu kahteen paksuhkoon muistivihkoon ja lukemattomiin rtf-tiedostoihin jo sitä verran, että johan artikkelisarjan päivitys tänne on helppoa kuin saippua.
Mitä tällä kertaa siis? Kolme lyhyehköä säiettä yhdessä korvatakseni pitkää taukoa, ja kai jollain kierolla tavalla nämäkin sopivat toisiinsa. "Poliisit" on tiivistetty Kampin Narinkkatorilla käydystä keskustelusta, jonka satuin kuulemaan matkallani lähistöllä sijaitsevaan Lautapelit.fi-kauppaan. No, ehkä "keskustelu" on liian hienostunut termi, mutta ehkä asianomaiset herrasmiehet pitäisivät siitä, että ajatustenvaihtoaan näin tituleeraan. Joka tapauksessa kirjoitin sen kotiin palattuani muistiin, olisiko joskus viime joulukuussa tapahtunut, tapani olla merkitsemättä päivämääriä muistikirjaani on välillä ihan kelvollinen kaotisoija, yleensä häiritsevä hämmennystekijä. Tietynlaisesta kertavitsihuumoristaan johtuen "Poliisit" ei kuitenkaan kanna pitkälle yksikseen, mikä on yksi syy siihen, että lisään tähän myös "Keisarit". Tämä säie on suosikkejani kaikista keräämistäni, ja ensimmäisessä säiepäivityksessäni mainittu laajamittaisempi kirjoitustyö sai sekin oikeastaan lopullisen lähtöinnostuksensa vasta tästä. "Keisarit" on häpeämättömästi varastettu blogikirjoitus, jonka olen muokannut 100% omasanaisekseni, niin että lähdettä ei enää googlaamalla löydä. Miksi tein näin, kysytte, ja lopultakin: miksi en. Pidin tarinasta, pidin sen venkoilevasta moraliteetista, pidin ylipäätään sen henkilöistä, jotka tosin kaikki poistin lyhentäessäni alkuperäistekstiä melkoisesti. Ja loppujen lopuksi, minähän olen kirjoittaja luonteeltani jos en työkseni. Kirjoittajat varastavat, tämähän on tunnettu fakta. Jos varastat tekstiä sellaisenaan, olet niljakas olmi, jos ajatuksia ja ideoita, olet luova uudelleenkäsitteljä, näinhän se menee, ja osittainhan "Keisarit" on kokeilu, en ole näin selkeää uudelleentyöstöä harrastanut milloinkaan aiemmin, lähinnä siksi, että olen hirveän omistushaluinen mitä ideoihinkin tulee, ja jonkun muun keksimä on aina lopulta jonkun muun keksimää eikä mun omaa!
"Faaraoissa" esiintyvä herra oli alunperin nimeltään Hartikainen, mutta muutin hänet Hakkaraiseksi ilmiselvistä syistä johtuen. Kenties huonoa ajankohtaan sidottua huumoria taholtani, ei tästä sen enempää.
Poliisit
Monesti ihminen joutuu käymään tarpeillaan kesken tilanteen, josta ei haluaisi olla pois. Tällöin on syytä saada tarpeensa suoritettua nopeasti. Ellei nopeus ole mahdollista, on kehitettävä sijaistoimintaa, ts. ajanvietettä. Ulkona tarpeitaan tekevä voi laskea yläpuolellaan lentäviä lintuja tai muovailla pilvistä kuvioita. Mahdollista on myös mielessään käydä dialogia, toki tällöin on syytä valita jokin hyvä kohde, jolle mielessään puhuu. Dialogin ei ole suotavaa olla luonteeltaan paheellista tai flirttailevaa, yleensäkin pään sisällä käyty dialogi on tilanteessa kuin tilanteessa suositeltavinta pitää mahdollisimman neutraalina. Ulkona asioivan on huomioitava myös se mahdollisuus, että poliisit puuttuvat tilanteeseen. Tämän tapahtuessa ei ole syytä yrittää paeta, vaan on parempi antaa tapahtumien kulkea omalla painollaan.
Keisarit
Melko kaukana on maa jossa hallitsee kolme intomielistä keisaria. He ovat kaikki keisareita siksi, että tuossa maassa voi kuka tahansa ryhtyä keisariksi jos niin haluaa. Kansa on viisasta, eivätkä kaikki halua keisareiksi, mikä voisi tapahtua jossain toisessa maassa. Silti sattuu ikäviäkin asioita. Viinitilat ovat kaukana vuoristossa, ja viinin tuominen alas kaupunkeihin maksaa paljon. Täten ruoka on juomaa halvempaa intomielisten keisareiden maassa. Viini ei hintansa vuoksi ole jokapäiväistä juomaa, mutta maan pohjavesi on syvällä ja kaivot usein kuivat. Kansalaiset kärsivät janosta. Meidän pitää toivoa että seuraava viinilähetys saapuu perille. Solassa rosvot vaanivat lähes päivittäin viinikuljetuksia, ja varastamansa saaliin he vievät ulkomaille. Muualla asuvat eivät välitä siitä, mistä viini on tuotu. He nauttivat sitä kynttiläillallisillaan. Nauru kaikuu alas kaduille korkeista rakennuksista. Köyhät kerjäläiset kuuntelevat ja ajattelevat kuinka jälleen rikkaiden viini virtaa. On vaikea ymmärtää miksi köyhät aina norkoilevat rikkaiden asuntojen edustalla. Eikö heillä todellakaan ole parempaa tekemistä? Se pistää vihaksi.
Faaraot
Eräänä päivänä herra Hakkarainen matkusti ulkomaille. Hän oli kotikaupungissaan hyvin pidetty ihminen ja monet alkoivat heti ikävöidä häntä, mutta tästä herra Hakkarainen ei pahemmin piitannut. Kävi niin että herra Hakkarainen saapui matkoillaan Egyptiin. Siellä hän antoi almun kadulla kerjänneelle naisparalle. Nainen siunasi hyväntekijää kaikkien tietämiensä faaraoiden nimeen. Faaraot olivat pellejä, totesi laupiaan maineessa oleva herra Hakkarainen.
Mitä tällä kertaa siis? Kolme lyhyehköä säiettä yhdessä korvatakseni pitkää taukoa, ja kai jollain kierolla tavalla nämäkin sopivat toisiinsa. "Poliisit" on tiivistetty Kampin Narinkkatorilla käydystä keskustelusta, jonka satuin kuulemaan matkallani lähistöllä sijaitsevaan Lautapelit.fi-kauppaan. No, ehkä "keskustelu" on liian hienostunut termi, mutta ehkä asianomaiset herrasmiehet pitäisivät siitä, että ajatustenvaihtoaan näin tituleeraan. Joka tapauksessa kirjoitin sen kotiin palattuani muistiin, olisiko joskus viime joulukuussa tapahtunut, tapani olla merkitsemättä päivämääriä muistikirjaani on välillä ihan kelvollinen kaotisoija, yleensä häiritsevä hämmennystekijä. Tietynlaisesta kertavitsihuumoristaan johtuen "Poliisit" ei kuitenkaan kanna pitkälle yksikseen, mikä on yksi syy siihen, että lisään tähän myös "Keisarit". Tämä säie on suosikkejani kaikista keräämistäni, ja ensimmäisessä säiepäivityksessäni mainittu laajamittaisempi kirjoitustyö sai sekin oikeastaan lopullisen lähtöinnostuksensa vasta tästä. "Keisarit" on häpeämättömästi varastettu blogikirjoitus, jonka olen muokannut 100% omasanaisekseni, niin että lähdettä ei enää googlaamalla löydä. Miksi tein näin, kysytte, ja lopultakin: miksi en. Pidin tarinasta, pidin sen venkoilevasta moraliteetista, pidin ylipäätään sen henkilöistä, jotka tosin kaikki poistin lyhentäessäni alkuperäistekstiä melkoisesti. Ja loppujen lopuksi, minähän olen kirjoittaja luonteeltani jos en työkseni. Kirjoittajat varastavat, tämähän on tunnettu fakta. Jos varastat tekstiä sellaisenaan, olet niljakas olmi, jos ajatuksia ja ideoita, olet luova uudelleenkäsitteljä, näinhän se menee, ja osittainhan "Keisarit" on kokeilu, en ole näin selkeää uudelleentyöstöä harrastanut milloinkaan aiemmin, lähinnä siksi, että olen hirveän omistushaluinen mitä ideoihinkin tulee, ja jonkun muun keksimä on aina lopulta jonkun muun keksimää eikä mun omaa!
"Faaraoissa" esiintyvä herra oli alunperin nimeltään Hartikainen, mutta muutin hänet Hakkaraiseksi ilmiselvistä syistä johtuen. Kenties huonoa ajankohtaan sidottua huumoria taholtani, ei tästä sen enempää.
Poliisit
Monesti ihminen joutuu käymään tarpeillaan kesken tilanteen, josta ei haluaisi olla pois. Tällöin on syytä saada tarpeensa suoritettua nopeasti. Ellei nopeus ole mahdollista, on kehitettävä sijaistoimintaa, ts. ajanvietettä. Ulkona tarpeitaan tekevä voi laskea yläpuolellaan lentäviä lintuja tai muovailla pilvistä kuvioita. Mahdollista on myös mielessään käydä dialogia, toki tällöin on syytä valita jokin hyvä kohde, jolle mielessään puhuu. Dialogin ei ole suotavaa olla luonteeltaan paheellista tai flirttailevaa, yleensäkin pään sisällä käyty dialogi on tilanteessa kuin tilanteessa suositeltavinta pitää mahdollisimman neutraalina. Ulkona asioivan on huomioitava myös se mahdollisuus, että poliisit puuttuvat tilanteeseen. Tämän tapahtuessa ei ole syytä yrittää paeta, vaan on parempi antaa tapahtumien kulkea omalla painollaan.
Keisarit
Melko kaukana on maa jossa hallitsee kolme intomielistä keisaria. He ovat kaikki keisareita siksi, että tuossa maassa voi kuka tahansa ryhtyä keisariksi jos niin haluaa. Kansa on viisasta, eivätkä kaikki halua keisareiksi, mikä voisi tapahtua jossain toisessa maassa. Silti sattuu ikäviäkin asioita. Viinitilat ovat kaukana vuoristossa, ja viinin tuominen alas kaupunkeihin maksaa paljon. Täten ruoka on juomaa halvempaa intomielisten keisareiden maassa. Viini ei hintansa vuoksi ole jokapäiväistä juomaa, mutta maan pohjavesi on syvällä ja kaivot usein kuivat. Kansalaiset kärsivät janosta. Meidän pitää toivoa että seuraava viinilähetys saapuu perille. Solassa rosvot vaanivat lähes päivittäin viinikuljetuksia, ja varastamansa saaliin he vievät ulkomaille. Muualla asuvat eivät välitä siitä, mistä viini on tuotu. He nauttivat sitä kynttiläillallisillaan. Nauru kaikuu alas kaduille korkeista rakennuksista. Köyhät kerjäläiset kuuntelevat ja ajattelevat kuinka jälleen rikkaiden viini virtaa. On vaikea ymmärtää miksi köyhät aina norkoilevat rikkaiden asuntojen edustalla. Eikö heillä todellakaan ole parempaa tekemistä? Se pistää vihaksi.
Faaraot
Eräänä päivänä herra Hakkarainen matkusti ulkomaille. Hän oli kotikaupungissaan hyvin pidetty ihminen ja monet alkoivat heti ikävöidä häntä, mutta tästä herra Hakkarainen ei pahemmin piitannut. Kävi niin että herra Hakkarainen saapui matkoillaan Egyptiin. Siellä hän antoi almun kadulla kerjänneelle naisparalle. Nainen siunasi hyväntekijää kaikkien tietämiensä faaraoiden nimeen. Faaraot olivat pellejä, totesi laupiaan maineessa oleva herra Hakkarainen.
9.9.11
Tornado
Kirjoituspöydältäni löytyvän tavarapaljouden jo käsittelin (sen sisältö on toki siitä jo runsaasti muuttunut), nyt on vuorossa laatikko. Niin, vaikka pöytäni onkin laatikkovajaa, on sen vieressä tuollainen pyörillä kruisaileva neljän vetolaatikon kokonaisuus, jonka päällä nököttää printteri-skanneri ja sälää. Käsittelen nyt vain ylimmästä laatikosta löytyvät tavarat, koska joku raja jne. Kirjoituspöydän vieressä sijaitseva vetolaatikko sisältää siis seuraavaa:
1. Rapid Supreme 27 -merkkinen nitoja, iso, väri jotain beigen ja valkoisen väliltä.
2. Musta metallinen reijittäjä, pieni ja merkitön, muistaakseni Tiimarista ostettu joskus 90-luvun lopulla.
3. 20 senttiä pitkä läpinäkyvä muovinen viivoitin, merkkiä Rumolo. (tsihii!)
4. Omituinen pieni muistilappuvihko, jossa rumat pinkki/ruskeat sivut, joka lapussa Suomen kuvalehden logo. What the hell, en ole ikinä käyttänyt yhtään lappua tästä.
5. Pieni oranssi nippu post-it -lappuja, varmaan Tiimarista nämäkin.
6. Ammattiliiton muovinen jäsenkortti.
7. Valkoinen muovinen pankkikortin kokoinen kortti, jossa siru. Ei tekstiä tai muita merkintöjä.
8. Musta muovikantinen tasku, jossa Fotoring-logo, sisällä kaksi mustavalkoista pärstäkuvaa itsestäni erittäinen pitkähiuksisena ääliösti hymyilevänä siloposkena, kuvat otettu vuonna 2001 opiskelijakorttia varten. Muovitaskussa on myös muutama satunnainen keräilykortti, joissa kuvituksena mm. Christos Achilleoksen, Carl Barksin, Hajime Sorayaman ja Boris Vallejon teoksia.
9. Tummansininen Orthex-merkkinen muovikori, jossa:
10. Iso nippu muistilappuja, leikelty omien tekstien printtiversioista kuluneen viidentoista vuoden aikana. Jokaisen yhdessä kulmassa reikä, josta ne on pujotettu pylväänä sojottavaan rautalankaan. Lappujen takapuolilla on niiden alkuperästä johtuen outoja tekstikatkelmia. Jatkuvassa käytössä.
11. Punainen iso kangaspenaali, jonka kyljessä kiukkuisen kissan ekspressiivisesti piirretty kuva; kissan vartalo muodostuu sanasta "Myrtsi". Penaalissa:
12. Varmaankin hampusta tehty karkea kankainen penaali, jossa (teko?)nahkainen "Nature"-logo delfiinin kuvalla. Penaali on ostettu jostain Tampereelta joko vuonna 1998 tai 2001. Edelleen kulkee mukana kun lähden kotoa pidemmäksi aikaa. Koska eihän sitä tiedä onko kyniä siellä minne päädyn. Penaali sisältää:
No, varmaan pitäisi totuuden nimissä mainita myös, että
1. Rapid Supreme 27 -merkkinen nitoja, iso, väri jotain beigen ja valkoisen väliltä.
2. Musta metallinen reijittäjä, pieni ja merkitön, muistaakseni Tiimarista ostettu joskus 90-luvun lopulla.
3. 20 senttiä pitkä läpinäkyvä muovinen viivoitin, merkkiä Rumolo. (tsihii!)
4. Omituinen pieni muistilappuvihko, jossa rumat pinkki/ruskeat sivut, joka lapussa Suomen kuvalehden logo. What the hell, en ole ikinä käyttänyt yhtään lappua tästä.
5. Pieni oranssi nippu post-it -lappuja, varmaan Tiimarista nämäkin.
6. Ammattiliiton muovinen jäsenkortti.
7. Valkoinen muovinen pankkikortin kokoinen kortti, jossa siru. Ei tekstiä tai muita merkintöjä.
8. Musta muovikantinen tasku, jossa Fotoring-logo, sisällä kaksi mustavalkoista pärstäkuvaa itsestäni erittäinen pitkähiuksisena ääliösti hymyilevänä siloposkena, kuvat otettu vuonna 2001 opiskelijakorttia varten. Muovitaskussa on myös muutama satunnainen keräilykortti, joissa kuvituksena mm. Christos Achilleoksen, Carl Barksin, Hajime Sorayaman ja Boris Vallejon teoksia.
9. Tummansininen Orthex-merkkinen muovikori, jossa:
9a. Nikon-merkkinen objektiivinsuojus.
9b. Täpötäysi pahvirasia Talex-merkkisiä niittejä nitojaan, maksanut Tiimarissa viisi markkaa.
9c. Noppa.
9d. Erään entisen työtoverin käyntikortti. Yritti mies kalastella minua verkostomarkkinointiin mukaan.
9e. Violetti näpsy.
9f. Ammattiliiton (eri liiton kuin se jäsenkortti) logolla varustettu huulirasvaputkilo, läpikuultavaa vihreää muovia, lievästi ällö vaniljanmaku, käytännössä loppuun käytetty.
9g. Keltainen tynnyrinmuotoinen Staedtler-kynänteroitin.
9h. Tyhjä ruma kokkolalaisen West coast -baarin tikkuaski.
9i. Kaksi Sony Cybershot -merkkistä akkuparistoa muovirasiassa.
9j. Kaksi Hama-merkkistä akkuparistoa ajelehtimassa korin pohjalla ilman rasiaa.
9k. Viiden markan kolikko vuodelta 1993. Se missä on se söpöinen hylje takapuolella. Klaava vai kruuna, en ikinä muista kumpi on kumpi.
9l. Valkoinen Faber Castell 0.5 -lyijytäytekynä, joka oli vuosia minun ainoa käyttämäni piirustuskynä ilman muuta syytä kuin jonkinlainen amulettimainen uskomus siihen, että vain tällä kynällä saan aikaan jotain kunnollista.
9m. Nasta.
9n. Hopeanvärinen 128 megan Kingston-muistitikku.
9o. Läpikuultava punainen 2 gigan Kingston-muistitikku.
9p. Valkoinen 8 gigan Kingston-muistitikku.
9q. Vesivärisuti.
10. Iso nippu muistilappuja, leikelty omien tekstien printtiversioista kuluneen viidentoista vuoden aikana. Jokaisen yhdessä kulmassa reikä, josta ne on pujotettu pylväänä sojottavaan rautalankaan. Lappujen takapuolilla on niiden alkuperästä johtuen outoja tekstikatkelmia. Jatkuvassa käytössä.
11. Punainen iso kangaspenaali, jonka kyljessä kiukkuisen kissan ekspressiivisesti piirretty kuva; kissan vartalo muodostuu sanasta "Myrtsi". Penaalissa:
11a. 13 erilaista kynää, enimmäkseen piirustus- ja huomiotusseja.
11b. Scotch-paperiliimapuikko. Minulla oli lapsena vuosia se käsitys, että teippi on englanniksi "scotch", koska meillä oli kotona punakantinen 70-luvulla painettu suomi-englanti -sanakirja, jossa näin väitettiin.
11c. Kolme pyyhekumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.
11d. Kaksi metallista sormusta, joissa koristeina lasijalokiviä.
11e. Kolme vanhaa sim-korttia, yhdessä Jippii!!-logo, muut logottomia.
11f. Kaksi 0.5-millin lyijyrasiaa, molemmat tyhjiä.
12. Varmaankin hampusta tehty karkea kankainen penaali, jossa (teko?)nahkainen "Nature"-logo delfiinin kuvalla. Penaali on ostettu jostain Tampereelta joko vuonna 1998 tai 2001. Edelleen kulkee mukana kun lähden kotoa pidemmäksi aikaa. Koska eihän sitä tiedä onko kyniä siellä minne päädyn. Penaali sisältää:
12a. Kuusi kynää, joista kaksi lyijytäyte, loput kuulakärki. Erikseen mainittava pimeässä hohtava Coca-cola-mainoskynä, joka ilmestyi reppuuni erään kulttuurihistorian luennon aikana, ja oli pitkään suosikkikynäni. Nykyisin jo kuivahtanut.
12b. Kolme pyyhikumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.
12c. Edellämainitusta lappunipusta otettu lappu, jossa puhelinnumero. Lapun takapuolella teksti "vasti ensin muutaman metrin päähän Aleksista, sitten / uneelta ja jännittyneeltä ja jatkoi sitten etenemistään / n, joka oli kaiketi kiinnittänyt kissan huomion jossain / koivuista kantautui hiljaista kahinaa, joku tuntui / koin näin puusta putoilevan lehtiä tasaisena virtana."
12d. Pitkulainen Paulig-sokeripussukka, avaamaton. Varmaankin junasta mukaan nappautunut, kun siellähän näitä kahvin kanssa tarjotaan.
No, varmaan pitäisi totuuden nimissä mainita myös, että
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)