Ydinverkon seitsemäs säie: "Wien"

Mikä sen kirjakaupan nimi on, jonka näkee ratikan ikkunasta vähän oopperan jälkeen keskustaan mennessä? Jonka ikkunassa on ollut viimeiset puoli vuotta isot "ALE"-teipit? No ihan sama, sieltä olen ostanut kaksi kirjaa: valokuvataiteen retrospektiivin 70-luvulta, ja Jon Ronsonin romaanin Vuohia tuijottavat miehet, vielä lukematta. Siellä on, kuten tuollaisissa antikvoissa yleisestikin, myös postikortteja, valtavasti, eikä kai viime talvenakaan todella tarkoitukseni ollut sillä ainoalla käynnilläni ostaa niinkään kirjoja kuin kortteja, sitä määrin ydinverkkoprojektini oli alkanut itseään ruokkia. Olen oppinut hankkimaan säikeitä, lopulta ne kävelevät luokseni kahden mustapukuisen salkkumiehen muodossa siinä Bistro Leonin kulmilla (he tulivat sieltä ulos), kun olin edellämainitut kirjat repussani palailemassa kotiin jäätynein poskin; mikä huomioitavaa kuitenkin: ostamiini neljään postikorttiin en ollut vielä tutustunut. Kävellessäni miesten ohi kuulin jotakuinkin seuraavaa:

Raimo: "Onhan siellä hyvä näköistä. Se on niin elävämpää se meno ku täällä."

Heikki: "Siks just Sirkkaki sinne haluaa. Mutta perkele talvihan sielläkin on."

Raimo: "Eiks se oo leudompi?"

Heikki: "Kesä oli ainaki kylmä. Me oltiin kerran juhannuksena siellä."

Tässä vaiheessa valo vaihtui vihreäksi, ylitin Runeberginkadun, olinkin melkein kotona sitten. Keittelin kahvit, avasin repun: postikortti Wienistä vuodelta 1982, allekirjoituksena väkkärä, joka on ehkä nimi "Sanna", tai voi olla myös "Swwww", mistäs minä tiedän. Vastaanottajan nimi ja osoite olivat jäljellä, olisi ollut mahdollista onkia nykyiset tietonsa, soittaa ja kysyä. Swwww oli kirjoittanut korttiin pitkällisesti, alkaen sanoilla "Olen runoilija." Outo tapa aloittaa lomaterveiset, mutta toisaalta, en ole runoilija. Ehkä se kuuluu tapoihin. Poimin kortista avainsanoja, korkeintaan kolmen perättäisen sanan yhdistelmiä ("samalla tavoin päteä"). Saman päivän Hesarissa (ruokasivuilla, oli torstai) oli juttu Sacher-leivoksista. Vasta tämän luettuani säie muotoutui. En vieläkään tiedä, mistä paikasta Raimo ja Heikki puhuivat, mutta oletan että Wienistä, ja terveiset Sirkalle. Säikeen viimeiset sanat leikkelin jostain lehdistä, liimasin kirjaimet pahville, väritin, mustasin.

---

Wien

Olen runoilija, vietän nyt toista talvea Itävallassa, Wienissä. Jottei maine menisi, pitää täällä talvellakin nokka räässä ja huulet jäässä istua katukahviloissa perkele Sacher-torttua syömässä. Tästä olet varmaan äärimmäisen tietoinen. Maisemat ovat kauniit. Ohi ajavat autot kuulostavat jäätyneiltä kelloilta. Istun lähellä kuuluisan kattohuoneiston rakennusta. Siellä pitävät palaverejaan lakimiehet tai jotkut, juovat lämmintä. Kuten huomaat, kynäni terä katkeilee. Vaikka talot ovat yhtä harmaita kuin ilma, on tämä kaupunki miellyttävä. Pakkanen tappaa vuolaimman sanavirran. Siitä olen tavattoman ylpeä. Ettei tarvitse samalla tavoin päteä kuin Suomessa. Ajattelin olla Wienissä kolmannenkin talven, sitten juhannukseksi kotiin ja mökille. Poltan kokossa kaiken minkä olen täällä kirjoittanut, sitten on taas helppo palata tähän samaan kahvilaan. Wienin viemäriverkostoon sijoittuu elokuva Kolmas mies. En muista ohjaajan nimeä.

Ydinverkon kuudes säie: "Luistelu"

Niin vain on talvi koittamassa tänne eteläänkin, tai ainakin asunnossani on riivatun kylmä ja villasukat piti kaivaa esiin jo viikko sitten. Vettäkin sataa, millaisina talvet muistan Turun vuosiltani, toisaalta nämä kaksi viime talvea Helsingissä ovat olleet hieman perinteisempiä, millä tarkoita aivan piinallisen hirveitä lumineen ja pakkasineen. Mikä tätä kaupunkia vaivaa? Toisaalta lapsi osasi jo viime talvena luistella paremmin kuin isänsä koskaan, mitä oli kyllä hauska seurata. Pulkkailukin oli kivaa. Ihan kaunistakin oli ja mukavan pimeää öisin. No joo. Tämänkertainen säie, otsikoituna "Luistelu", sai alkunsa sanoista "On mahdollista luistella", jotka oli tussilla kirjoitettu rakennustelineeseen julkisivuremontissa olevan talon kohdalla Mechelininkadulla. Siinä se nökötti, melkein kutsui jatkamaan tekstiä siltä seisomalta, mutta toisaalta en toki seisoskellut, koska oli hirveä pakkanen ja piti liikkua ettei hengiltä mene. Jos olisi ollut seuraa, olisin varmaankin etsinyt jostakin kahvilan, (kahvila-arviointini ovat vain tauolla, eivät unohtuneet) mutta toisaalta mukanani ei ollut seuraa, joten se siitä. Tuntuisi oudolta mennä kahvilaan yksin. Saapua tilaan, joutua ihmisten vaikka ohimenevänkin huomion kohteeksi, päättää hankinnat, maksaa, etsiä pöytä siten, että se pöydän valinta näyttäisi muka merkityksettömältä mutta olisi kuitenkin siten merkittävä, että siellä pöydässä olisi jotakuinkin miellyttävä olla sen kahvin ajan; entä jos ei olisikaan lukemista mukana tai paikan päällä tarjolla? Seinääkö pitäisi tuijotella? Tajusin hiljakkoin, etten ole tähän ikään mennessä koskaan ollut kahvilassa yksin. Tai siis olen, mutta siten, että olen odottanut sinne saapuvaksi seuraa. Ehkä pitäisi joskus kokeilla. Tämän tajutessani laadin listan asioista, jotka ovat vielä tekemättä:

En ole ikinä:

1. Käynyt kahvilassa yksin.

2. Lentänyt lentokoneella.

3. Ollut kihloissa / naimisissa.

4. Maannut leikkauspöydällä. (ei edes viisaudenhampaita ole koskaan ollut)

5. Käynyt Virossa.

Hetkinen... Tämähän näyttää aivan meemiltä. Nyt koko vakiojengi tarttuu tähän! Keksi viisi asiaa jota et ole ikinä tehnyt. No niin, se siitä. Paluu luisteluun: kirjoitin ensisanat muistivihkooni, mikä on romantisoitu ilmaus kännykkäni "tallennetut viestit" -hakemistolle. Kotona selasin kertynyttä ilmaisjakelulehtipinoa. Porvarisjulkaisu nimeltä Töölöläinen ei paljon "Ei mainoksia!" -lappuja kumartele, ja kolahteli tämän vuoksi aiempaan asuntooni joka jumalan viikko. Haeskelin haastatteluja ja henkilöitä, tilanteita ja kerrontaa, tapaamisia ja jotenkin sellaista degeneroitunutta nurkkakuntaisuutta, jota vain tässä pystyynkuolleessa kaupunginosassa voi autenttisesti kohdata. Löytyihän tällaista. Joka lehden joka sivulta, jos tarkkoja ollaan, ja hyvin nopean leikkaa-liimailun (ei konkreettisen) seurauksena syntyi säie nimeltä "Luistelu". En tiedä onko siitä mihinkään. En oikeastaan pidä siitä ollenkaan. Juuri siksi se kuvaa täydellisesti töölöläisyyttä. Purukumien mukaanotto tarkoituksellista, siitä lisää myöhemmin.

---

Luistelu

On mahdollista luistella. Mutta onko se tarpeellista? Joko 2000-luvulle tultaessa maassamme on opittu kyseenalaistamaan tämä sukupolvelta toiselle samanlaisena siirtynyt liikkumismuoto?

”Uskon muutoksen olevan lähellä”, toteaa panimotyöntekijä Irma Vesterinen, 54.

Tavoitamme hänet Väinämöisenpuiston jään reunalta, mutta rouva Vesterinen ei ole tullut tänne luistelemaan. Hän katsoo jäällä säntäilevää nuorisoa ja huokaisee. Rouva Vesterinen on viime vuosina suosiotaan nostaneen postmodernin luistelusuuntauksen perustajajäsen.

”Me etsimme rajoja, jotta voisimme rikkoa niitä”, rouva Vesterinen sanoo. Hän luistelee siellä missä ei ole tapana, tavoilla joita ei ole yleisesti hyväksytty. Kuluneen vuoden aikana postmodernit luistelijat ovat vallaneet esimerkiksi puistoja, kauppakeskuksen parkkihalleja ja peltoteitä. Monen tilaisuuden osanottajamäärä on kuitenkin ollut pieni.

”Tämä on hallitsevien olosuhteiden kyseenalaistamista”, kertoo Irma Vesterinen, jonka edellisviikkoinen oluessaluistelutapahtuma sai tylyn tuomion hänen työpaikallaan.

On tosiaan mahdollista luistella. Mutta onko tämä kapinakaan tarpeellista?

Jotta perinne säilyisi, sen rajoja on jatkuvasti etsittävä, murrettava ja muutettava. Postmodernien luistelijoiden manifestin mukaan luistelusta on riisuttava sen kiire, hätäily, ryntäily ja epäterve kilpailullisuus.

”Luistimilla on vaikea pysyä pystyssä”, sanoo rouva Vesterinen. Hän osoittaa kipsattua jalkaansa, mutta vannoo, että uusia tapahtumia on jo suunnitteilla. Kun kysyn osanottajista, hän vaikenee. Näen muovikassia pitelevän käden värähtävän, ja Irma Vesterisen katse hakeutuu jonnekin jääkentän toiselle puolelle. Taivallahdelta puhaltaa yllemme kylmä tuuli.

Olen ennen tapaamistamme lukenut Irma Vesterisen kirjoittaman manifestin, jossa hän korostaa miten paljon enemmän luistelusta nauttii, kun sen tekee rauhassa. Luistelun estetiikka on sen hitaudessa, kauneus ihmisruumiin raukeissa liikkeissä. Alan ymmärtää sen katsoessani jäätä, jolla nuoriso säntäilee kuin lokkiparvi. Juuri tätä joudun itse katsomaan päivästä toiseen kaukalon laidalla purkkaa jauhaessani. Pikkutakissani on siihen kiinni juuttuneita purukumipaakkuja, eikä kutsumanimeni Kumimies silti johdu niistä. Nuorena minäkin olin notkea, ja liikunnasta olisin saanut yhdeksikön, ellei luistelu olisi romahduttanut haaveitani. En milloinkaan pysynyt pystyssä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, kuuluu postmodernien luistelijoiden manifestin perusajatus, ja katsoessani syvälle Irma Vesterisen väsyneisiin silmiin, minä tiedän tapaamisemme päättyvän yhteiseen luisteluhetkeen jossakin parkkihallin pimeydessä. Syöksymme sallitun tuolle puolen.

Ydinverkon viides säie: "Poliisit / Keisarit / Faaraot"

Ah, no niin, kesäloman aiheuttama ajatusvuoto on viimein tyrehdytetty, ja kun huomiotaan on tarpeeksi kiinnittänyt toisaalle, se alkaa itsekseen kiinnittyä sinnekin minne on määrä: ydinverkkomuistiinpanoni eivät suinkaan ole lakanneet olemasta kesän aikana, vaikka niin kuvittelittekin, myöntäkää! Tiedän tiedän, Silmänkääntövankila on surullisenkuuluisa aloitetuista ikinä-päättymättömistä artikkelisarjoistaan (Turun pyöräretket ja Musiikilliset suunnannäyttäjät ovat eniten itseä harmittaneet jäätyään avoimeksi), mutta minkäs vakavasti keskittymishäiriöinen luonteelleen voi (80-luvulla ei tunnettu termiä "ADHD", mutta muistan että useampikin ala-asteen opettaja voivotteli vanhemmilleni sitä, kun en tunnilla kyennyt edes pysymään paikallani vaan vaelsin neuroottisesti ympäri luokkaa); siltikin, ydinverkkoa on koottu kahteen paksuhkoon muistivihkoon ja lukemattomiin rtf-tiedostoihin jo sitä verran, että johan artikkelisarjan päivitys tänne on helppoa kuin saippua.

Mitä tällä kertaa siis? Kolme lyhyehköä säiettä yhdessä korvatakseni pitkää taukoa, ja kai jollain kierolla tavalla nämäkin sopivat toisiinsa. "Poliisit" on tiivistetty Kampin Narinkkatorilla käydystä keskustelusta, jonka satuin kuulemaan matkallani lähistöllä sijaitsevaan Lautapelit.fi-kauppaan. No, ehkä "keskustelu" on liian hienostunut termi, mutta ehkä asianomaiset herrasmiehet pitäisivät siitä, että ajatustenvaihtoaan näin tituleeraan. Joka tapauksessa kirjoitin sen kotiin palattuani muistiin, olisiko joskus viime joulukuussa tapahtunut, tapani olla merkitsemättä päivämääriä muistikirjaani on välillä ihan kelvollinen kaotisoija, yleensä häiritsevä hämmennystekijä. Tietynlaisesta kertavitsihuumoristaan johtuen "Poliisit" ei kuitenkaan kanna pitkälle yksikseen, mikä on yksi syy siihen, että lisään tähän myös "Keisarit". Tämä säie on suosikkejani kaikista keräämistäni, ja ensimmäisessä säiepäivityksessäni mainittu laajamittaisempi kirjoitustyö sai sekin oikeastaan lopullisen lähtöinnostuksensa vasta tästä. "Keisarit" on häpeämättömästi varastettu blogikirjoitus, jonka olen muokannut 100% omasanaisekseni, niin että lähdettä ei enää googlaamalla löydä. Miksi tein näin, kysytte, ja lopultakin: miksi en. Pidin tarinasta, pidin sen venkoilevasta moraliteetista, pidin ylipäätään sen henkilöistä, jotka tosin kaikki poistin lyhentäessäni alkuperäistekstiä melkoisesti. Ja loppujen lopuksi, minähän olen kirjoittaja luonteeltani jos en työkseni. Kirjoittajat varastavat, tämähän on tunnettu fakta. Jos varastat tekstiä sellaisenaan, olet niljakas olmi, jos ajatuksia ja ideoita, olet luova uudelleenkäsitteljä, näinhän se menee, ja osittainhan "Keisarit" on kokeilu, en ole näin selkeää uudelleentyöstöä harrastanut milloinkaan aiemmin, lähinnä siksi, että olen hirveän omistushaluinen mitä ideoihinkin tulee, ja jonkun muun keksimä on aina lopulta jonkun muun keksimää eikä mun omaa!

"Faaraoissa" esiintyvä herra oli alunperin nimeltään Hartikainen, mutta muutin hänet Hakkaraiseksi ilmiselvistä syistä johtuen. Kenties huonoa ajankohtaan sidottua huumoria taholtani, ei tästä sen enempää.

---

Poliisit

Monesti ihminen joutuu käymään tarpeillaan kesken tilanteen, josta ei haluaisi olla pois. Tällöin on syytä saada tarpeensa suoritettua nopeasti. Ellei nopeus ole mahdollista, on kehitettävä sijaistoimintaa, ts. ajanvietettä. Ulkona tarpeitaan tekevä voi laskea yläpuolellaan lentäviä lintuja tai muovailla pilvistä kuvioita. Mahdollista on myös mielessään käydä dialogia, toki tällöin on syytä valita jokin hyvä kohde, jolle mielessään puhuu. Dialogin ei ole suotavaa olla luonteeltaan paheellista tai flirttailevaa, yleensäkin pään sisällä käyty dialogi on tilanteessa kuin tilanteessa suositeltavinta pitää mahdollisimman neutraalina. Ulkona asioivan on huomioitava myös se mahdollisuus, että poliisit puuttuvat tilanteeseen. Tämän tapahtuessa ei ole syytä yrittää paeta, vaan on parempi antaa tapahtumien kulkea omalla painollaan.

Keisarit

Melko kaukana on maa jossa hallitsee kolme intomielistä keisaria. He ovat kaikki keisareita siksi, että tuossa maassa voi kuka tahansa ryhtyä keisariksi jos niin haluaa. Kansa on viisasta, eivätkä kaikki halua keisareiksi, mikä voisi tapahtua jossain toisessa maassa. Silti sattuu ikäviäkin asioita. Viinitilat ovat kaukana vuoristossa, ja viinin tuominen alas kaupunkeihin maksaa paljon. Täten ruoka on juomaa halvempaa intomielisten keisareiden maassa. Viini ei hintansa vuoksi ole jokapäiväistä juomaa, mutta maan pohjavesi on syvällä ja kaivot usein kuivat. Kansalaiset kärsivät janosta. Meidän pitää toivoa että seuraava viinilähetys saapuu perille. Solassa rosvot vaanivat lähes päivittäin viinikuljetuksia, ja varastamansa saaliin he vievät ulkomaille. Muualla asuvat eivät välitä siitä, mistä viini on tuotu. He nauttivat sitä kynttiläillallisillaan. Nauru kaikuu alas kaduille korkeista rakennuksista. Köyhät kerjäläiset kuuntelevat ja ajattelevat kuinka jälleen rikkaiden viini virtaa. On vaikea ymmärtää miksi köyhät aina norkoilevat rikkaiden asuntojen edustalla. Eikö heillä todellakaan ole parempaa tekemistä? Se pistää vihaksi.

Faaraot

Eräänä päivänä herra Hakkarainen matkusti ulkomaille. Hän oli kotikaupungissaan hyvin pidetty ihminen ja monet alkoivat heti ikävöidä häntä, mutta tästä herra Hakkarainen ei pahemmin piitannut. Kävi niin että herra Hakkarainen saapui matkoillaan Egyptiin. Siellä hän antoi almun kadulla kerjänneelle naisparalle. Nainen siunasi hyväntekijää kaikkien tietämiensä faaraoiden nimeen. Faaraot olivat pellejä, totesi laupiaan maineessa oleva herra Hakkarainen.

Tornado

Kirjoituspöydältäni löytyvän tavarapaljouden jo käsittelin (sen sisältö on toki siitä jo runsaasti muuttunut), nyt on vuorossa laatikko. Niin, vaikka pöytäni onkin laatikkovajaa, on sen vieressä tuollainen pyörillä kruisaileva neljän vetolaatikon kokonaisuus, jonka päällä nököttää printteri-skanneri ja sälää. Käsittelen nyt vain ylimmästä laatikosta löytyvät tavarat, koska joku raja jne. Kirjoituspöydän vieressä sijaitseva vetolaatikko sisältää siis seuraavaa:

1. Rapid Supreme 27 -merkkinen nitoja, iso, väri jotain beigen ja valkoisen väliltä.

2. Musta metallinen reijittäjä, pieni ja merkitön, muistaakseni Tiimarista ostettu joskus 90-luvun lopulla.

3. 20 senttiä pitkä läpinäkyvä muovinen viivoitin, merkkiä Rumolo. (tsihii!)

4. Omituinen pieni muistilappuvihko, jossa rumat pinkki/ruskeat sivut, joka lapussa Suomen kuvalehden logo. What the hell, en ole ikinä käyttänyt yhtään lappua tästä.

5. Pieni oranssi nippu post-it -lappuja, varmaan Tiimarista nämäkin.

6. Ammattiliiton muovinen jäsenkortti.

7. Valkoinen muovinen pankkikortin kokoinen kortti, jossa siru. Ei tekstiä tai muita merkintöjä.

8. Musta muovikantinen tasku, jossa Fotoring-logo, sisällä kaksi mustavalkoista pärstäkuvaa itsestäni erittäinen pitkähiuksisena ääliösti hymyilevänä siloposkena, kuvat otettu vuonna 2001 opiskelijakorttia varten. Muovitaskussa on myös muutama satunnainen keräilykortti, joissa kuvituksena mm. Christos Achilleoksen, Carl Barksin, Hajime Sorayaman ja Boris Vallejon teoksia.

9. Tummansininen Orthex-merkkinen muovikori, jossa:

9a. Nikon-merkkinen objektiivinsuojus.

9b. Täpötäysi pahvirasia Talex-merkkisiä niittejä nitojaan, maksanut Tiimarissa viisi markkaa.

9c. Noppa.

9d. Erään entisen työtoverin käyntikortti. Yritti mies kalastella minua verkostomarkkinointiin mukaan.

9e. Violetti näpsy.

9f. Ammattiliiton (eri liiton kuin se jäsenkortti) logolla varustettu huulirasvaputkilo, läpikuultavaa vihreää muovia, lievästi ällö vaniljanmaku, käytännössä loppuun käytetty.

9g. Keltainen tynnyrinmuotoinen Staedtler-kynänteroitin.

9h. Tyhjä ruma kokkolalaisen West coast -baarin tikkuaski.

9i. Kaksi Sony Cybershot -merkkistä akkuparistoa muovirasiassa.

9j. Kaksi Hama-merkkistä akkuparistoa ajelehtimassa korin pohjalla ilman rasiaa.

9k. Viiden markan kolikko vuodelta 1993. Se missä on se söpöinen hylje takapuolella. Klaava vai kruuna, en ikinä muista kumpi on kumpi.

9l. Valkoinen Faber Castell 0.5 -lyijytäytekynä, joka oli vuosia minun ainoa käyttämäni piirustuskynä ilman muuta syytä kuin jonkinlainen amulettimainen uskomus siihen, että vain tällä kynällä saan aikaan jotain kunnollista.

9m. Nasta.

9n. Hopeanvärinen 128 megan Kingston-muistitikku.

9o. Läpikuultava punainen 2 gigan Kingston-muistitikku.

9p. Valkoinen 8 gigan Kingston-muistitikku.

9q. Vesivärisuti.

10. Iso nippu muistilappuja, leikelty omien tekstien printtiversioista kuluneen viidentoista vuoden aikana. Jokaisen yhdessä kulmassa reikä, josta ne on pujotettu pylväänä sojottavaan rautalankaan. Lappujen takapuolilla on niiden alkuperästä johtuen outoja tekstikatkelmia. Jatkuvassa käytössä.

11. Punainen iso kangaspenaali, jonka kyljessä kiukkuisen kissan ekspressiivisesti piirretty kuva; kissan vartalo muodostuu sanasta "Myrtsi". Penaalissa:

11a. 13 erilaista kynää, enimmäkseen piirustus- ja huomiotusseja.

11b. Scotch-paperiliimapuikko. Minulla oli lapsena vuosia se käsitys, että teippi on englanniksi "scotch", koska meillä oli kotona punakantinen 70-luvulla painettu suomi-englanti -sanakirja, jossa näin väitettiin.

11c. Kolme pyyhekumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.

11d. Kaksi metallista sormusta, joissa koristeina lasijalokiviä.

11e. Kolme vanhaa sim-korttia, yhdessä Jippii!!-logo, muut logottomia.

11f. Kaksi 0.5-millin lyijyrasiaa, molemmat tyhjiä.

12. Varmaankin hampusta tehty karkea kankainen penaali, jossa (teko?)nahkainen "Nature"-logo delfiinin kuvalla. Penaali on ostettu jostain Tampereelta joko vuonna 1998 tai 2001. Edelleen kulkee mukana kun lähden kotoa pidemmäksi aikaa. Koska eihän sitä tiedä onko kyniä siellä minne päädyn. Penaali sisältää:

12a. Kuusi kynää, joista kaksi lyijytäyte, loput kuulakärki. Erikseen mainittava pimeässä hohtava Coca-cola-mainoskynä, joka ilmestyi reppuuni erään kulttuurihistorian luennon aikana, ja oli pitkään suosikkikynäni. Nykyisin jo kuivahtanut.

12b. Kolme pyyhikumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.

12c. Edellämainitusta lappunipusta otettu lappu, jossa puhelinnumero. Lapun takapuolella teksti "vasti ensin muutaman metrin päähän Aleksista, sitten / uneelta ja jännittyneeltä ja jatkoi sitten etenemistään / n, joka oli kaiketi kiinnittänyt kissan huomion jossain / koivuista kantautui hiljaista kahinaa, joku tuntui / koin näin puusta putoilevan lehtiä tasaisena virtana."

12d. Pitkulainen Paulig-sokeripussukka, avaamaton. Varmaankin junasta mukaan nappautunut, kun siellähän näitä kahvin kanssa tarjotaan.

No, varmaan pitäisi totuuden nimissä mainita myös, että

Maailman sienikammoisin alalaji

Syksy on saapunut, taivaat avautuvat, asun ylimmässä kerroksessa peltikattoisessa talossa, jossa ei ole ullakkokerrosta. Herään aamukuudelta infernaaliseen jyskytykseen, mutta vesi se vain iskeytyy kolme metriä yläpuolelleni, minkä ehkä uneenkin tiedostan ja herään silti. Vietin viikonlopun maalla, tutkailin pihapiiristä löytyviä sieniä, tunnistin sentään pulkkosienet, nurmikolta löytyvät rouskut olin jo kerännyt talteen ennen kuin kirja kertoi ne kitkerän makuisiksi, eikä koivujen alta pilkottavia nystymukulakuukusiakaan kuulemma kannattanut syödä. Ei sitten, mutta sentään nuorempana olisin kaiken tämän tiennyt ilman kirjaakin. Papukaijavalmuskaa ei tänä syksynä näkynyt, liekö villiintynyt nokkospelto niellyt rihmastonsa.

Kyllä minä nuorena sienestin. Ensin vanhempien mukana, ajokortin saatuani kävin silloin tällöin itseksenikin noutamassa ämpärillisen lampaankääpää. Sittemmin tapa jäi, kuten kaikki hyvät tavat väistämättä jäävät, enkä edes muista koska viimeksi olisin metsään halunnut mennä nyt, eikä siihen toisaalta Helsingissä niin hirveästi mahdollisuuksia ole. Tai olisi, mutta välttelen niitä. Pidän silti sienistä edelleen. Viehätyn niiden muodoista ja väreistä, elintavoista, sinnikkyydestä ja kunnioitan muutamien lajien armotonta tappokykyä. Pidän erityisestä lampaankäävän ja vaaleaorakkaan mausta, kantarellikin on hyvää, suppilovahverot kelpaavat, rouskut sopivat säilötyiksi, tatteja ja haperoita en koskaan ole opetellut syömään, vaikka toki lajinsa tunnistankin; mummun suosikkisieni oli keltahaarakas, mutta se on niin harvinainen, etten ole kuin kerran lapsena löytänyt. Kehnäsientä sopii syödä raakanakin, eikä lakritsirousku oikeasti ole myrkyllinen.

Lapsuudessani moni sukulaisaikuinen piti selvänä, että rupean luonnontieteilijäksi. Olihan se väistämätöntä: poitsu menee pitkin metsiä nenä sammaleessa ja tunnistaa pihan oudoimmatkin ötökät vilkaisemalla. Mutta jotain tapahtui kuitenkin, ja kun nyt muistaa vaikka viimesyksyisen luonnontiedeinnostukseni, näyttää jotain tapahtuvan aina: minua kiehtoo lopulta enemmän ihminen. Eikä biologisena olentona siis, vaan ihmisen saavutukset, teot, ne tavat ja muodot, joilla ihminen on katsonut parhaaksi tappaa välttämättömien arkirutiiniensa ulkopuolelle jäävää joutoaikaa, niin, loppujen lopuksi kai kyse on juuri siitä: ihmiskunnan tapa hahmottaa itsensä on lopulta kiehtovampi kuin ihmiskunnan tapa hahmottaa ympäröivä todellisuus. Viimesyksyinen innostukseni lopahti kuin seinään. Tuossa linkittämässäni päivityksessä kehun oppineeni asioita alkuräjähdyksestä, enkä enää muistanut koko kirjaa lukeneeni, no joo, palaan lopulta aina niihin palasiin, joista maailmankuvani on joskus muodostunut; sarjakuviin, tietokonepeleihin, muinaisiin kulttuureihin, musiikkiin, ihmisluonnon muodostamiin asioihin. Ja sittenkin nielen tietoa metatasolla. Mieluummin kuin luen itse sarjakuvia, luen sarjakuvista. Mieluummin kuin kuuntelen musiikkia, luen musiikista. Kirjoitukset ihmisen tavoista luoda itseään ovat monesti kiinnostavampia kuin ne varsinaiset luomukset; enhän elokuviakaan ole jaksanut katsoa vuosiin, mutta silti luen aiheesta mielelläni.

Noh, nyt liioittelen. Paluita perusasioihin on sentään toisinaan tehtävä, kuten tänä kesänä, kun järjestelin laatikoissa lojuvan Marvel-arkistoni edustavampaan kuosiin. Noin 350 lehteä kattava kokonaisuus 80-luvun puolivälistä jonnekin 90-luvun alkuun aivan parasta sarjakuvaa, aivan parasta maailmankuvanmuokkaajaa rapiat kymmenvuotiaalle ihmisenalulle. Vai onko? No tietenkin, johan se on taas todistunut, kun raahasin kaikki omistamani Ryhmä-X:t mukanani Helsinkiin, ja olen lehdet aikajärjestyksessä lukenut. Olen loppusuoralla, Chris Claremont poistui juuri käsikirjoittajan paikalta ja lehden taso romahti, olin lukion ekaluokalla ja tunsin mitä tutumpien hahmojen yhtäkkiä muuttuvan vieraiksi, väärin käsitellyiksi, varjoiksi entisestään. Lopetin lehden tilauksen niille main, mutta ovathan nuo vanhat tarinat sentään edelleen olemassa. Niistä kenties myöhemmin lisää.

Kirjanne, sir

Jatkan liittyen edelliseen, mikä tietenkin tarkoittaa että nyysin TUOTTEELTA lisää ideoita. Totta puhuen olen hämmentynyt. Ei koskaan ole ennen tullut mieleen, että voisin laskea omistamani kirjat, minkäänlaisesta luetteloinnista nyt puhumattakaan. Se on hassua sikäli, että cd-kokoelmani on aina hienosti ajan tasalla taulukkolaskentamuodossa (joskaan vanhan HP:n Worksilla tehty tiedosto ei avaudu uuden läppärini Excelissä... niinpä tietenkin), julkaisuvuoden tai artistin mukaan näppärästi aakkostettavissa. Mutta kirjat - ei ikinä mitään. Kenties syynä on se, että jo lapsena tottui kirjapaljouteen. Niitä oli kaikkialla; lapsuudenkodin kirjojen määrä oli nelinumeroinen luku, eikä takuulla ykkösellä alkanut. Ei kirjoista ole siksi osannut luetteloa tehdä, kun taas musiikki oli ihan oma juttu kun sitä parikymppisenä alkoi keräillä, ennen kokematon ja tuore, erikoinen! Aivan erilainen keräilymentaliteetti siihen liittyi, ja pitkään jopa merkitsin kalenteriini aina minä päivänä ostin minkäkin levyn, mutta se tapa hyytyi joskus 2007 muistaakseni, lähinnä siksi, että lakkasin käyttämästä kalenteria tuolloin. Rannekellon olin heittänyt pois jo vuosia aiemmin.

Niin tosiaan, ne kirjat. Laskin hyllyni läpi varsin nopeatempoisella viuhtomismenetelmällä Pariisin kevään hienoa Astronautti-levyä samalla kuunnellen, eli lukemissa saattaa olla kirjan-parin heittoja suuntaan jos varmasti toiseenkin. Vaan mitäpä tuon. Kategorisoinnista laadin itselleni mielekkäimmän, eli tähän malliin:

Tietokirjoja omistan 85, niistä suomenkielisiä 61. Tämä on monipuolisin osasto sisältäen sanakirjoja, taidekirjoja, uforaportteja, ohjelmointioppaita, sarjakuvahistoriikkeja, arkeologiaa, elokuvaa ja sen sellaista. No, kaikkea mikä nyt minunlaistani sattuu miellyttämään, kai teillä nyt joku käsitys maustani on kun blogiani luette. Ei paljoa yhteiskunnallisia teoksia, paitsi No logo ja Pikaruokakansa.

Romaaneja minulla on hyllyssä 71, valtaosa, 63, tietenkin äidinkielellä. Minkä ohessa muuten sanottakoon, että kaikki ei-suomenkieliset kirjani ovat järjestään englanniksi, en minä muuta kieltä sujuvasti lue. Haalin mielelläni suosikkiromaanejani hyllyyn, ja tällä hetkellä on paljon lukemattomiakin. Sadepäivän varaa, ymmärrättehän.

Novellikokoelmia on 17, enemmän kuin olisin arvioinut. Olen hirveän huono lukemaan novelleja, yleensä kokoelmat jäävät aina kesken. Kynnys tarttua romaaniin on pienempi. Toisaalta haluan korostaen mainita seuraavat nimet: Roald Dahl, Jorge Luis Borges, Stephen King. Pidän myös suuresti suomalaisista scifinovelliantologioista, joita Ursa 80- ja 90-luvuilla julkaisi. Hyllystä löytyy.

Runokirjoja minulla on 14, mikä on paljon. En lue runoja juurikaan, mutta välillä avaan jonkin kirjan vähäksi aikaa ja tutkiskelen. Suosikkeja: Kai Nieminen, Jarkko Laine, Marjo Isopahkala & Mika Terho.

Muuta kaunokirjallisuutta on sitten esseet, artikkelikoosteet, kansantarinat, leffakäsikirjoitukset ja muu sellainen: 16 teosta, ja tietenkin sarjakuvatkin, joista laskin siis vain kirjat, lehtiä nyt riittää, joskin valtaosa niistä mökillä nykyisin. Silti hyllyssäni on 36 sarjakuva-albumia tai kovakantista kirjaa, englanniksi valtaosa näistä.

Minua suuresti miellyttävä kirjallisuuden laji on muistelmat ja elämäkerrat, laskettakoon samaan kategoriaan myös kirjekokoelmat ja päiväkirjateokset: 18 kirjaa. Suosikkeja mm. Wilkuna: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa, Palsa: Kalervo Palsan päiväkirjat, Haavio & Koskimies: 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit, Liimatta & Hynynen: Rillipää ja läski, Hardwick: Paluu Timbuktuun, joka on matkakirjana kaikkea sitä mitä Madventureskin varmaan halusi olla, mutta ilman kornia yliyrittämistä.

Ai niin, ja lastenkirjat. Niistä osa on omiani, isompi osa lapsen, mutta kun ne nyt tuossa samassa hyllyssä ovat, niin lasketaan mukaan: 14. Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja on lempparini, eikä vähiten siksi, että olen monituiset kerrat sieltä tarkistanut jotain faktatietoja muistin pettäessä.

Yhteensä hyllyssäni on kirjoja 271. Ei se hirveästi ole, mutta en tykkääkään hamstrata kirjoja älyttömästi. Ehkä sitten kun tiedän, etten enää kerran vuodessa muuta, mikä ei välttämättä ole ihan lähiaikoina saavutettava olotila, huoh. Onpa noita ihan kiitettävästi tullut kanniskeltua asunnoista toisiin.

Materian varjopuolella

Inspiroituneena TUOTTEEN ideasta päätin minäkin listata kirjoituspöydältäni löytyvät esineet. On jo aikakin ottaa selvää, mihin kaikki se muutossa kadonnut pikkusälä joutui, no vitsailen tietenkin, se on edelleen niissä samoissa laatikoissa kuin jo neljä muuttoa sitten. Mutta muuta roipetta löytyy, katsokaa vaikka:

1. Sylimikro eli salkkutietokone, tunnetaan myös läppärinä, merkkiä Acer. Keväällä ostettu, olen ollut sen toimintaan mitä tyytyväisin. Siihen kytkettyinä eri suuntiin sojottavat

2. Philips-kuulokkeet, hieman räjähtäneet, vasen toimii vain jos sitä vääntää ja potkii.

3. 9-metrinen verkkopiuha, josta 8 metriä kiepillä kirjoituspöydän takana lattialla.

4. Virtajohto, joka johtaa muuntajaan, joka nököttää pöydän kakkostasolla. Pöydälläni on kolme eri korkeudella sijaitsevaa tasoa.

5. Ruutuvihko, johon olen luetteloinut kaikki lukemani kirjat vuodesta 1989 lähtien. Alkaa olla täynnä.

6. Olipa kerran elämä -dvd, kotelo sisältää sarjan ensimmäisen puoliskon, 3 levyä.

7. Vanha ajan patinoima kahvimuki, jonka kyljessä luonnonmukaisesti taiteiltu kasvi (laji tuntematon), pohjassa teksti "AM 63, P.O. Box 37211, 1030 AE Amsterdam, Made in China". Mukista törröttää

8. Teelusikka, jossa teksti "Stainless South Korea", mukissa on myös

9. Puoli mukillista Löfbergs Lila -kahvia, vähenemään päin.

10. Valkoinen kuulakärkikynä, jonka keltaisessa kiinnitinklipsissä teksti "SUN".

11. Pentaflex Fisco -merkkinen mittanauha, vain tätä kirjoitusta varten pöydälle tuotu.

12. 32 senttiä korkea kirjoja, lehtiä ja vihkoja sisältävä pino, yksilöitynä seuraavasti:

12a. Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia, WSOY 2007

12b. Myytillisiä tarinoita, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1975

12c. Kirjain-lehden numero 1/2011

12d. Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet, Sammakko 2008

12e. Päiväkirjana toimiva paksu ruutuvihko, jonka ensimmäinen merkintä kirjoitettu 9.4.2006, toistaiseksi viimeinen 7.1.2011.

12f. Pieni ruutuvihko, jonka kanteen kirjoitettu isolla lapsen kaunokirjoituksella "Pelituloksia ja Mömmöjen matka".

12g. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät, Bazar 2009

12h. Kovakantinen kierreselkäinen muistivihko, aloitettu 2005.

12i. Yoko Ono: Grapefruit, Simon & Schuster 2000

12j. Jani & Jetsetters -yhtyeen cd-single Viileää.

12k. Pehmeäkantinen muistivihko, jonka kannessa teksti "Silmänkääntövankila", ei yhteyttä samannimiseen blogiin. Aloitettu 2004.

12l. Laurence Gardner: Bloodline of the Holy Grail, Element 2002

12m. Ray Bradbury: From the Dust Returned, Earthlight 2001

12n. Andrew Vachss: The Getaway Man, Vintage 2003

12o. Jarkko Laine: Tähden harjalta, valitut runot, Otava 2008

12p. Image-lehden numero 6-7/2011.

Kohtaan 12 sisältyneistä esineistä kolme on minulla lainassa, muut omia. Jatketaan:

13. Kaksi Karttakeskuksen jullkaisemaa GT-karttaa muovitaskuissaan. (GT 2 & GT 4)

14. Kuitti ABC Tiiriön Kirjapörssissä 22.7. tehdystä 10,7 euron ostoksesta.

15. Chrononauts-niminen korttipeli laatikossaan.

Siirrymme kirjoituspöydän kakkostasolle. Alan olla tyytyväinen siitä, että tämä pöytä on laatikoton. No joo.

16. Cd-levyjen kuljettamiseen tarkoitettu muovinen kotelo, Tiimarista joskus ostettu, sulkemiseen käytettävä vetoketju rikki, tyhjä.

17. Lasipurkki, jossa etiketti "Pirkka Pesto", sisältäen neljä kuulakärkikynää, yhden koskaan teroittamattoman lyijykynän, sakset, kolme vesivärisutia, kissankamman.

18. Lasipurkki, joskus vauvanruokaa sisältänyt, nyt täynnä lukuisenvärisiä klemmareita ja nastoja, myös yksi musta hiuslenkki näköjään.

19. Laavalamppu, johon pitäisi hamstrata hehkulamppuja loppuelämäksi ennen kuin poistuvat kaupoista. Nyt ei aktiivikäytössä, koska johto ei tuosta ylety mihinkään pistorasiaan.

20. Kolme pyöreää cd-säilytystynnyriä pinossa, sisältäen lähinnä kovalevyltä pois siirrettyjä valokuvia vuodesta 2005 alkaen. Kenties muutakin. En halua tietää.

21. Pakkausteippirulla, lähes täysi.

22. Musta muovikori, jossa kaksi pahvirasiallista valokuvankiinnitystarroja, ulkoinen 3,5 tuuman diskettiasema jossa sisällä oranssi disketti, sinitarralaatta pahvikoteloineen, vanha sinimusta nahkalompakko sisältäen jokaisen markka- ja penniajan kolikon joka oli käytössä ennen euroaikaa, vanhan pankkikortin puolikas, vanha nettipankin tunnuskoodilista.

23. Epämääräinen pino joulukortteja. Tämä on ensimmäinen esine, jonka olemassaolo oli yllätys itsellenikin. Tämä on myös esine, jonka voisi heittää kirjoituspöydältäni esim. roskiin.

24. Kaksi ruutuvihkoa, molemmat noin puolillaan nimilistoja, pohjapiirroksia, juonikaavioita, muistiinpanoja, etcetera ad infinitum.

25. Paksu kovakantinen muistivihko, johon piirretty päiväkirjasarjakuvaa vuosina 2007-2008.

26. Kaksi lapsuusaikojen päiväkirjaa vuosilta 1983-1989.

27. Muovipussillinen valokuvia, arviolta noin 150 kpl, noin vuosilta 1978-1982.

28. Lival-merkkinen kääntövartinen valkoinen loisteputkivalaisin, kiinnitetty pöydän kakkostasoon, mutta ei tällä hetkellä seinässä. On kesä ja valoisaa, nähkääs.

29, ja pöydän kolmostaso. Sony-merkkinen cd-soitin, sekä sen kaksi erillistä kaiutinta.

30. Vasemman kaiuttimen päällä iso huovuttaen tehty sinikeltainen pallo, sympaattinen.

31. Oikean kaiuttimen päällä pieni buddha-patsas, hieno.

32. Oikean kaiuttimen päällä kaksi lehtisahalla (vissiin) tehty puista sydäntä, suloiset.

33. Soittimen ja oikean kaiuttimen välissä kortti, jossa piirretty kissa, ja teksti "Sitten ehdottaisin kiirelakkoa ja aamuisin päivän halauksia".

Nappaa heinä, ole kaupassa rakas

En ole heittänyt henkeäni, katseeni kaukaisuuteen vain. Olen hylkäillyt olemisen tapoja. Ja kyllähän muutenkin joka vuosi kesälomalla käy sama homma: neljä viikkoa netittä (no joo, kävin minä ruuanhakumatkoilla pikemmin facebookissa, jos niitä statuspäivityksiäni joku kummastelee nyt), eikä täällä kertakaikkisesti tee mieli roikkua enää taas yhtään. Mutta pakkohan tänne bloginraatoon jotain on tuutata, muuten jää jo kunnioitettavan pitkästä sivupalkkiarkistosta yksi kuu välistä. Eihän semmoinen sovi.

Ydinverkko sykähtelee toismielisesti korvan juuressa kyllä yhä. Elokuussa tavataan!