22.2.11

Ragnar, jääthän (*)

Lienette viime aikoina saaneet yhteydenottoja agentiltani? Olen pahoillani, hän on sellainen. Helmikuut ovat vaikeita. Hän nukkuu enimmäkseen, vuorokauden hiljaisimpina tunteina kokee regressiivisiä paniikkeja, hoitaa toki moitteetta työnsä, mutta on silti vaikea, kovin vaikea. Ellen niin kovin jumaloisi häntä - - ei, en saa lähteä tälle linjalle, ei nyt kun hän tarvitsee minua. Yhdessä voimme voittaa pimeyden. Vaihtoaskeleemme johdattavat meidät kohti kauniimpia nummeja, vehreämpiäkin. Agenttini ja minä, kosmos ja kauneus...

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jälleen muutamasta lukemastani kirjasta. Ensin piti listata jo totuttuun malliin top ten vuoden 2010 lukukokemuksista, mutta en saanut kasaan a) kymmentä top-listan arvoista teosta, b) niitäkään vähiä en saanut mihinkään järkijärjestykseen. Joten otettakoon tämä sitten vaikka tietynlaisina lukusuosituksina, eräänlaisena kirjapäiväkirjana (kirjapäiväkirjapäivä on sitten sellainen, jonka aikana keskityn yksinomaan kirjapäiväkirjaani) (ja päiväkirjapäiväkirjapäiväkirja on sitten päiväkirjoista kirjoittamaani päiväkirjaan keskittyvästä päivästä kirjoittamani teos, jonka...ääh), jonkinasteisena kommentaarina koskien sekä päähenkilömme että pääkaupunkimme kirjastolaitoksen henkistä tilaa. Mukana on muutamia 2011:n puolella luettuja, mitä pidän ongelmana vasta vuoden kuluttua.

Neil Gaiman: Smoke and mirrors Hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jäävät muistiin elämään toimivan romaanin tavoin. Ylipäätään hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jaksaa lukea loppuun. Minä luen yleensä novelleja paljon nihkeämmin kuin romaaneja. Tämä oli hyvä. Siellä Dahlin, Sheckleyn ja kumppaneiden harvalukuisessa neronovellijengissä.

Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä Pieni mutta elämänkaaria sisältävä teos. Toki kerronta oli enemmän kuin vähän velkaa Sadan vuoden yksinäisyydelle, mutta toisaalta kuvattu maailma oli valovuosien päässä Macondosta, tai no, vuosikymmenten ja puolen mantereen.

Jyrki Vainonen: Tornit Vainoselta olen lukenut kaksi kirjaa nyt tähän mennessä, piru vie että ovat olleet hyviä. Ehkä tämä oli vähän parempi niistä kahdesta, vaikka Perintökin oli vakuuttava. Tästä voisi joku Miyazaki tehdä eeppisen animaatioelokuvan. Sen kuvasto olisi paikoitellen äärimmäisen häiriintynyttä ja painajaisiin jäävää.

Iain Banks: Transition Banksin viimeisin (siis kesällä lukiessani oli) ja paras, mukaanlukien myös kaikki "M."-kirjat. Niitä kirjoja, joiden lukemista hidastaa pitkittääkseen nautintoa. Liippasi taas kerran oudon läheltä omia aivotuksia, kuten Banksin kanssa on parhaimmillaan käynyt. Iski yhtä kovaa kuin Pelaaja silloin 2001, kun olin Iainiin vasta rakastumassa.

Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi Ei-dekkaristi Niemi kirjoitti dekkarin, jota kustantaja ei vahingossakaan ole dekkariksi missään kohdin kirjan kansitekstejä maininnut, ja joka on parempi kuin suurin osa muista lukemistani ruotsi-dekkareista. Outoa. Ei tämä nyt yhtä hieno ollut kuin Vittulajänkä, mutta hyvä kuitenkin.

Maritta Lintula: Heijastus Outo pieni kirja, kutkuttavasti häivähtävä heijastus, vinksahtava kuvaus ikävistä asioista ankean maaseudun pihtiotteessa. Kaunista kieltä, novellistina Lintula taidetaan paremmin tuntea, minä vielä harkitsen uskallanko kokoelmiinsa tämän jälkeen tarttua.

Marko Hautala: Itsevalaisevat Upea esikoisteos, ahdistavan musta kuva suomalaisesta nykymenosta. Aika valoton tosiaan, kun huumorikin hehkuu pimeäänsä. "Jos teini-iän demonit konkretisoituisivat", tai niin minä sen koin, ei moni muu ehkä.

David Mitchell: Black Swan Green
Stefano Benni: Keplo
Näistä taannoin kirjoitinkin. Rullaa vain sivua hiukan alaspäin, sieltä löytyy.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Tästä pidin aluksi paljon, oli jotenkin omanlaisensa tuulahdus, aika erilainen kirja kuin mikään. Siis aluksi. Loppua kohti menetti otteensa, mutta jos lukee puoliväliin niin paikoin ihan hykerryttävä. Siksi listalla kuitenkin, että varmaan Vainosen ohella tämänlaisen kirjallisuuden uranuurtajia Suomessa, ja heitä tarvitaan.

Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa Auster on kahtiajakoinen. Hänen suht normaaleista romaaneistaan en ole erityisemmin pitänyt, hänen identiteettikieputuksiaan olen rakastanut aivan pohjattomasti, arvatkaapa otsikon perusteella kumpaan kategoriaan tämä kuuluu?

Tommi Liimatta: Nilikki Liimatan kaunokirjallinen tuotanto muuttuu kiinnostavammaksi saman käyrän mukaan kuin Nollapisteen musiikillinen tuotanto sitä lakkaa olemasta. Toissasyksyinen Nilikki on hänen kolmesta romaanistaan paras. Herkullisen täydellinen ihmiskuvaus. Loputonta oivalluksen lentoa.




(*) murtuvat allamme.

13.2.11

Aikakupla

Kaikki, mikä näytti Turussa muuttuneen sitten edelliskertaisen käyntini viime lokakuussa, sijaitsi radan varressa. Ylioppilaskylä oli saanut Helsinginkadun varteen uljaan torninsa, ja joen vastarannalta oli Raunistulan yhtä uljas siilo surukseni purettu pois. Saattoi olla että muutakin oli tapahtunut, mutta milloinkaan en ole vielä pysytellyt näin tiiviisti paikkalintuna siellä sijaitessani: viikonlopun aikana en etääntynyt kahta korttelia kauemmas päärautatieasemalta. No joo, jonkinlainen kulttuurikeskus näytti ratapihalle myös ilmestyneen, mutta se ei suuremmin kiinnostanut ja toisaalta itse rakennushan on siinä nököttänyt vuosisatoja varmaan, käyttötarkoitusta vain on aikojen saatossa viilailtu.

Itse olin muuttunut vain reilua vuorokautta aiemmin. Viimeiset viisitoista vuotta enemmän tai vähemmän pitkänä liehunut kuontaloni sai antautua erinäisille terälaitteille, ja siirryin imagosta toiseen. En ole vielä täysin tottunut kuvaani. Silti hauskinta oli kaikkien turkulaisten tovereitteni ilmeet, jokaisen paikalle saapuvan vuorollaan. Olisi täytynyt pitää kameraa valmiina; ei tämä toista kertaa onnistu. Mutta uskonhan sen. Ei minua kukaan ole nähnyt tällaisena koskaan. Ja tottahan pitkähiuksisuus on leimannut minua siten kuin se tapaa ihmistä leimata: taiteilijaksi on luultu, on pidetty eri tavoin luovana ja erikoisena ja originellina, on katsottu paitsi hieman varovasti ja arastellen, myös alaspäin ja säälien, huudeltu perään ja pelätty pahinta, puisteltu päätä eikä vaivauduttu palvelemaan. No, en tiedä näytänkö nyt yhtään sen uskottavammalta. Kenties persoonani on vaikuttanut niihin tuntemuksiin joita olen herättänyt muissa. Mutta se pointti, se ajatus joka salamavalon lailla välähti mieleen kun peilin ääressä seisoi ja sieltä katsoi vieras mies: entä jos ulkonäköni on vaikuttanut siihen mitä olen ajatellut itsestäni, siinä määrin että se on muuttanut persoonani oletetunlaiseksi, johtanut käyttäytymään tavoilla, joille olen sitten antautunut kuin päälleni hyökyvään nousuveteen?

Kenties.

Silti oli pakko tuntua olonsa skitsofreeniseksi, kun parhaimmillaan neljän järkkärin voimin minusta räpsittiin paparazzitahtiin samanaikaisesti kuvia. Niistä yksi on nyt tuossa sivupalkissa. Löytyi oman kamerani muistikortilta, enkä ole aivan varma kuka sen otti, mutta vahva veikkaus on, että ystäväni joka muutama vuosi sitten tunnettiin näilläkin nurkilla mitä hienoimpana bloggaajana nimeltä Marimba. Kiitos kuvasta. En tiennyt että noin ylväältä olisin koskaan voinut näyttää. Kysymys on nyt kuitenkin herännyt: mitä teen niille 75:lle pitkähiuksista Ugusta esittävälle sivupalkkikuvalle nyt?

8.2.11

Kirkuva reunamerkintä

Yritin kirjoittaa kirjallisuudesta, mutta kuten aina, osoittautui aihe liian suureksi ja vaikeaksi. En koe olevani tarpeeksi mitään kirjoittaakseni kirjallisuudesta. Kirjat ja kirjoittaminen ovat keskeisiä tapoja tuhlata tätä ainutkertaista maanpäällistä aikajanaani, ja silti niiden yhdistäminen lyö minut kerta toisensa jälkeen totaalisen lukkoon.

Piti kirjoittaa kahdesta lukemastani romaanista. Niistä ensimmäinen on brittiläisen David Mitchellin Black Swan Green, suomeksi Sammakon toimesta käännetty, johon uskalsin tarttua siitäkin huolimatta, että saman kirjoittajan aiemmin suomennettu teos Pilvikartasto oli esihehkutuksestaan huolimatta pettymys. Black Swan Green oli kuitenkin toista maata. Se ei kuulunut scifi/fantasia/spefi-genreen toisin kuin edeltäjänsä, vaan sijoittui 80-luvun Brittein saarille, kertoi alkavien teinivuosiensa kanssa kamppailevasta pojasta, ja vaikka ajankohta oli muutamaa vuotta aiempi kuin omat varhaisteinivuoteni ja paikka tietenkin tuhansia kilometrejä vieraampi, oli kirjassa jotain kutkuttavan tuttua. Olen aina arvostanut niitä, jotka osaavat kirjoittaa lapsuudesta hyvin, ja Black Swan Green on lapsuuden julmuutta, itsekkyyttä, rämäpäistä älyvapautta ja omaa aikuisten maailmasta etäällä sijaitsevaa rinnakkaistotdellisuuttaan parhaimmin kuvaavia teoksia, joihin olen törmännyt. Äkkiseltään mieleen tuli kaksi yhtä taidokasta työtä: Emmanuel Carréren Huviretki painajaisiin ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian; mutta silti haluan kohottaa Mitchellin romaanin vielä näidenkin edelle: sen sivuilta huokui kummallinen tuttuus. En osaa pukea sitä sanoiksi; ainakaan minun lapsuuteni ei ollut lähimainkaan samanlaista kuin tämän kirjan päähenkilön. Silti tunsin hänet. Tunsin hänen tapansa ajatella, tunsin hänen ahdistuksensa koulumaailman nokkimisjärjestyksen mielivaltaisessa tempoilussa. Minä olen nykyään vaikeasti yllätettävä mitä kirjoihin tulee, mutta Black Swan Green teki sen olemalla estoton yhdistelmä teinivuosien yltiöpäisyyttä, psykologisesti taidokkaista henkilöhahmoja ja kevyen lennokkaasti etenevää kieltä. Ehdottomasti yksi parhaista moneen vuoteen lukemistani romaaneista.

Sattumalta pian Black Swan Greenin luettuani osui kätösiin toinen samankaltainen romaani: italialaisen Stefano Bennin Keplo. Tässäkin on miespuolinen päähenkilö, jonka kasvamista teiniksi ja aikuiseksi seurataan, mutta kirjat poikkeavat toisistaan suuresti. Keplo sijoittuu piskuiseen italialaiseen maalaiskylään, sen 60-luvulle, aikaan jolloin maa oli kuohuvan poliittisen väkivallan näyttämö, ja jopa mitättömän kyläpahasen asukkaat joutuvat kukin tavallaan tempaistuksi mukaan aaltoiluun. Päähenkilö Keplo on kylän puusepän poika, mielikuvituksessaan viihtyvä hieman outo tyyppi, joka on yhteydessä myös paikallisen metsän taruolentoihin alkaen kiukkuisista pienistä tonttu-ukoista ja päätyen Jumalaan, joka on harvinaisen ärsyttävä hahmo, ja tällaisena tietenkin mainio. Keplo on mitä kiehtovin sekoitus, kerrassaan kummallinen romaani, jonka kaltaista ei ole konsanaan tullut vastaan. Se on paikoin riivatun hauska omalla absurdilla tavallaan, paikoin koskettava, miksei järkyttäväkin kuvatessaan Italian maaseudun rajua rakennemuutosta ja poliittisen epävarmuuden aiheuttamaa pelkoa ja levottomuutta. Se tuo satapäisellä henkilögalleriallaan mieleen Sadan vuoden yksinäisyyden, ja kuvatessaan Keplon kasvamista ensin tunteittensa räiskynnässä riutuvaksi teiniksi (olemmehan sentään Italiassa) ja lopulta varhaisaikuiseksi se on jollain tavalla tuttukin; ei siinä mielessä kuin Black Swan Green, mutta kuitenkin: minä löysin Keplostakin itseni; vähintäänkin sellaisena kuin olisin kenties halunnut teininä olla. Loki-kirjojen suomeksi julkaisema teos on ensimmäinen Stefano Bennin kirja, johon olen törmännyt, mutta suomennoksia näyttää olevan useampiakin. Miekkonen meni suoraan lempparilistalleni.

Mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään. Alkuperäiset ajatukset katkeilivat uusien tieltä, lopulta se mitä olin kummastakin kirjasta ajatellut sanoa, oli kadonnut vaihtoehtoisen pintakerroksen alle ja muuttanut koko kirjoituksen pääpointin toiseksi. Tyydyin kuitenkin lopputulokseen. Kahvikin on kädenlämpöistä edelleen.

29.1.11

Nimi

Kolussamme oli poika joka puhui hassusti. Häntä kiusattiin, muistan räntäsateiset aamut bussipysäkillä, joina hän hakeutui katoksen varjoon paetakseen räkättäviä ääniä, jotka matkivat hänen tapaansa sanoa nimensä. Kuten me kaikki, hänkin kasvoi aikuiseksi. Hankki vaimon, kodin, lapsia. Sitten hän kuoli. Kävin hänen haudallaan, en muistellakseni, en tuntenut häntä niin hyvin. Olin utelias. Katsoin hänen nimeään, se oli mustaan kiveen kiinnitetty messinkisin kirjaimin. Oli pimeää ja satoi hiljalleen lunta, pikatie meni vasemmalla, alhaalla. Kotipitäjän hautausmaa on mäen päällä, olin siellä yksin, paitsi varikset kuusiaidan kätköissä tietenkin, eivätkä ne meteliä pitäneet. Jokin hänen nimessään. Vilkaisin ympärilleni, linnutkin katsoivat sen hetken pois. Yskäisin, leijuva lumi vei kaiun. Sanoin hänen nimensä ääneen, itsekseni, kuin esittäytyen hangesta hahmoina kasvaville kiville. Nimi kuulosti hassulta. Ymmärsin ja minua puistatti.

26.1.11

Korvikepastoraali

Lainakoneella, vuorokauden viimeistä tuntia odotellessa, ja sittenkin: pahvilaatikoihin kerääntyvä kirjatomun tuoksu on taas hiljalleen tässä. Tein teeleipiä iltapalaksi, sen saman vanhan reseptin mukaan. Lainakoneen näppäimistö on liian pieni, miniläppäri, ei paljon isompi kuin isoimmat kännykät, vai miksi niitä kutsutaan. Olen kerran pitänyt kädessäni mp3-soitinta, sieltä kuului silloin ruotsalaistia punkkia. En ole toista kertaa kaivannut, tämä mainittu tapahtui Turun yliopiston päärakennuksen sivuoven luona, sen joka vie portaikkoon, tiedättehän, siellä Luonnontieteiden talon puoleisella reunalla. En ole ajatellut yliopistoa aikoihin. Ehkä olisi pitänyt; siellä kuitenkin kahdeksan vuotta suoritin opintoja, valmistumatta lopulta edes etäisesti miksikään. Liemissä kypsyen. Nyt on kolme vuotta siitä kun viimeksi jotain suoritin. Syksyllä muistivat kirjeellä: sinut siirretään passiivirekisteriin. Ettäs kehtaavat. Sentään ikuisen opinto-oikeuden aikakaudella urani aloitellut. Miksei kukaan aikoinaan kertonut että elämässä on kiire? Minä edelleen mietin miksi haluan isona; olen alkanut kalvavasti epäillä, ettei se minulle selviä koskaan. En oikein siksi isoksikaan ole osannut tulla. Vatsa sentään kasvaa. Tai ainakaan yksienkään lempifarkkujeni nappi ei enää mene kiinni. On pitänyt ostaa uusia, huonompia. Ei hyviä farkkuja löydä siten että menee ja etsii. Niitä löytää siten, että herätteenä poikkeaa UFFille ja sieltä osuu silmään jotkut joista pitää. Muunlaisia housuja en oikein osaa ajatella. En muista koska olisin poistunut kotoa muussa kuin farkuissa, paitsi kesällä mökillä shortseissa, mutta nekin on farkuista leikatut. No sentään muistankin: syksyllä 2009 aloitin juoksuharrastuksen, ostin oikein juoksulenkkaritkin. Kävin kahdesti. Se on kerran enemmän kuin mihin viime keväänä aloittamassani uintiharrastuksessa riitti intoa. Paras kuntoilu on mielekästä kuntoilua: halon hakkuuta, veden kantoa saunalle, lumitöitä. Myös sulkapallo on hauskaa, mutta vaikeaa yksin. On oltava pirun nopea. Ei sellainen olo ole useinkaan. Luen kirjojakin taas hitaasti. Kamera ei muista miltä otteeni tuntuu.

21.1.11

Kaatuvien kalske

Kohtasin verkossa uutisen, jossa mainittiin turkulaisista levykaupoista monoliiteimman, Kane recordsin, lopettavan toimintansa pikapuoliin. Eihän mikään tietenkään ole ikuista, ja siltikin tuntuu kerrassaan kummalliselta ajatella Turun keskustaa ilman Kanea, ja varmaan monesta muusta minua kummallisemmalta: liike on siellä sijainnut vuodesta -76. Itse vaeltelin paikan päälle ensi kerran loppukesällä 1999, juuri Turkuun muutettuani. Silloin nykyistä Forumia vasta rakennettiin; Kane sijaitsi korttelin sisäpihan kadun varrella, täsmälleen samalla paikalla kuin nykyisinkin, mutta nyt se on ostarin käytävän varrella, silloin ensi kerralla käydessäni oli Kanella vielä ulkoseinä ja ovi josta käydä sisään, sittemminhän levylaarit ovat kuin aaltoina hyökyneet Forumin käytäville koko liikkeen leveydeltä.

Toki minusta ovat kaukana nykyisin ne hetket joina levykauppoihin menin kuin toivioretkelle, rahaa oli säästetty taas muutama viikko ja iso ostos mielessä askel kävi kohti puotia, sydän tykytti jo käden käydessä ovenripaa... Ikinä ei etukäteen tiennyt mitä tällä kertaa löytyisi. Toki oli mielessä vaihtoehtoja; aina ehdottomasti enemmän kuin mihin oli varaa, piti jättää sattumalle tilaisuus vaikuttaa, ja usein mikään mieleen listatuista ei lopulta päätynyt ostospinoon tiskille kun toinen toistaan houkuttelevampia löytöjä osui selatessa silmiin.

Eniten olen pitänyt aina pikkuisista levykaupoista, siksi varmaan Porin Green river on kaikkien aikojen suosikkini, toki häkellyttävän valikoimansa vuoksi myös. (enkä nyt halua tietää onko sekin jo toimintansa lopettanut; jos näin on, älkää kertoko minulle, pysyttelen uskossani että Green river on vielä siellä silloinkin kun Pori itse jo vajoaa mereen) Pidän hiukan rupsahtaneista tiloista, ikivanhoista musajulistekerrostumista seinillä, kerrassaan oudosta musiikista soimassa taustalla hiukan liian lujalla, ja siitä kun selaa hyllyn toisensa jälkeen pitäen samalla mielessä optioitaan: Tuolla etuvasemmalla oli se Zappan Hot rats käytettynä, kotimaisen hyllystä vois lähteä se Siekkareitten live, progeostastolla oli ainakin Van der Graaf Generatoria ja Hawkwindia mittavasti, ja Juicen Minä näyttäis olevan tässä törkeä halvalla... Siinä sitten ihmispolo selasi ja kulki kauppaa ees taas, joka hyllyn pariin kertaan, lopulta poimi kasaksi ne jotka halusi, marssi tiskille ja lähes helpottuneena luopui rahoistaan. Onnen kutkutus sydänpielessä. Toisinaan myyjä kommentoi ostoksia; varsinkin Green riverin sedän kanssa tuli käytyä ihan oikeita keskusteluja. Yleensä levykaupoista on saanut sellaisen pienen cd-kokoisen kassin, jota sitten kaupungin halki ylpeydellä kantoi: katsokaas missä minä olen käynyt. Edesmenneiden levykauppojen muovikasseja on minulla tälläkin hetkellä tallessa kaksi: turkulaisen Musiikkinurkan ja porilaisen Moe's Musicin, jonka kassin teksti "Pauketta, rytkettä & räminää!" oli hyvä motto. Moe's oli sellainen.

Ihan ensimmäinen levykauppani oli Tampereen Epe's, joka taitaa edelleen sijaita siellä missä silloinkin, vaikken ole paikalla käynyt kuin ehkä vuonna 2000 viimeksi. Epe's tutustutti minut moneen rockmusiikin perusnimeen, siinä missä Green river sittemmin moneen hämärämmän puolen heilujaan: sieltä Porin keskustan peränurkilta on plakkariin tarttunut ainakin Ozric Tentaclesin, Moon Fog Prophetin, Mansunin, Gongin ja Mothers of Inventionin levyjä, muutamia mainitakseni. Oi miten muistankaan ne kerrat kun matka vei Poriin, kymmenien kilometrien päähän sitä lähdettiin autolla huristelemaan vain yksi tarkoitus mielessä: levykauppa. Ja kun sieltä sitten palasi, oli ensin hypisteltävä kaikki ostokset, avata kaikki kannet, selailla kaikki kirjaset, fiilistellen odotella, usein en osannut päättää minkä levyn kuuntelisin ensin, oli arvottava, ja monesti koko pino saattoi koostua artisteista joiden musiikkia en ollut milloinkaan kuullut, olin heistä vain lukenut. Ihan täydellisiä herätteitä en sentään koskaan tainnut harrastaa, vähintäänkin minun täytyi tietää jokin yhteys, jonkin mielenkiinnon oli täytynyt syttyä jo aiemmin artistia kohtaan.

Nykyinen nettiostaminen ei ole tällaista. Kotonaan kun selaa aakkostettua tietokantaa, on kovin kaukana siitä mielettömästä löytämisen riemusta, joka kohtaa etsijän, kun käytettyjen levyjen osaston loppupuolella yhtäkkiä tuleekin vastaan Ulverin massiivinen William Blake -tupla. Sitä oli aikoinaan kuullut kaverin soittavan, siitä oli pitänyt, mutta eihän levy ollut mielessäkään käynyt vuosiin. Ja siinä se sitten oli, Kanen käytettyjen hyllyssä, ja pitihän se talteen poimia. Levyhyllyn aarteita ovat ne, joiden löytäminenkin on ollut omanlaistaan sattumaa. Mutta vuonna 2011 olemme tilanteessa, jossa kunnon levykaupan löytäminen alkaa olla onnekas sattuma. Maailma muuttuu, ymmärrän sen. Ei asiasta silti ole mikään pakko pitää.

9.1.11

C:\Pelit\Tetris

Vietin uudenvuodentienoon kotikonnuilla, pengoin laatikoita kuten tapanani on. Kirjoituspöydän ylimmästä kiskoin esiin kaksi vuosikymmentä tomua keränneen rattikelkkani. Stigan logotarra oli rullaantunut haperaksi, muuten vimpain kulki kuin ammus kunhan sen lähimpään rinteeseen asti kannoin; narua ei enää ollut. Sitten kävin saunassa, olen siinä saunassa kohta kolme vuosikymmentä löylytellyt, ja hyvin on murhamies aikanaan kiukaan tehnyt; ei ole vielä arinaakaan tarvinnut vaihtaa. Vankilasta siis hankittu silloin joskus, ja saunottuani pukeuduin kylpytakkiin, joka taiteltuna on odottanut paluutani ikkunalaudalla, kaktusten alla, kissojen kiipeilypuun oksan väpäjävässä likeisyydessä. Palasin kirjoituspöydälleni. Sen ääressä olen ensimmäiset proosantynkäni joskus väsännyt, pimeässä huoneessa silloinkin, mutta ilman kahvia vielä, en muista enää minkä voimalla seitsemäntoistaisena näpyttelin. Sokerin kai, ja sitä oli toiseksi ylimmässä laatikossa edelleen ei vain säkeittäin vaan tynnyreittäin. Jokaisessa oli chileläisen rahtifirman logo ja paljon tekstiä espanjaksi ja huutomerkkejä, kaivauduin peremmälle: oho! Vanha muistivihkoni, jonka luulin iäksi kadottaneeni, se sisältää sadoittain osoitteita eri puolille Eurooppaa, en muista enää sen tarkoitusta. Otin mukaani, mutta Helsinkiin palattuani olen kadottanut sen jälleen.

Kirjoituspöydän kolmas laatikko oli tyhjin toistaiseksi, otin taskulampun mukaani ja ryömin sen sisään. Pudottauduin reunalta alas; tömähdys kajahteli kaikuvassa tomuntuoksuisessa tilassa. Osoittelin valokeilalla. Seinät olivat kaukana, lähdin kohti hallin vastapäätyä, ilmassa leijui unohdus. Lattialla oli muutamia diskettejä, korppukokoa, etiketeistä päätellen niissä oli EGA-aikakauden PC-pelejä, Civilization ainakin ja Dune 2. Enempää en löytänyt, lopulta saavutin vastakkaisen seinän ja oli pakko tunnustaa joko minun pois muuttaessani tai vanhempieni myöhemmin tyhjentäneen tämän laatikon; kenties sille oli suunniteltu muuta käyttöä, turhaahan tavaroideni säilytys siellä olisi ollut minun itseni asuessa jo muualla. Palasin huoneeseeni juuri sopivasti äidin kutsuessa syömään, keskeytin Bamseensa uppoutuneen lapsen lukuhetken sohvalla ja yksissä tuumin marssimme keittiöön sen tutun eteisen läpi, sen saman jota lapsena öisin pelkäsin sen ollessa käytävämäinen ja synkkä, sen vaatenaulakoiden näyttäessä ihmisjoukoilta, sen suuren peilin näyttäessä vääristyneitä kuvia kun sen ohi käveli.

Söimme, joimme kahvit, isä kertoi takapihan lyhteen syödyn ennätysajassa tyhjäksi, talvi teki pikkulinnut nälkäisiksi, oravan vierailujakin epäiltiin, joskaan kurrea ei nähty, vain julma käkätys toisinaan kävi koivunlatvasta kun tirppaset aution ruokapaikkansa ääressä hämmentyivät. Niinpä palasin kirjoituspöydälleni. Jäljellä oli vielä neljäs laatikko, alin. Kiskoin sen auki, se oli raskas, huoneen viileään ilmaan laskeutui ruostepölyä, se peitti hillopurkit, joita oli säilötty siellä kaikkialle, siksi lämmityskin oli kytketty pois. Minua teini-iässä viehättänyt kukkatapetti tuskin enää näkyi purkkipinojen takaa, oli aroniaomenaa, raparperimansikkaa, viinimarjakarviaiasta ja mustikkapersikkaa. Viimein olin saanut laatikon auki, ilta siinä ehti tulla, isä oli saunan taas lämmittänyt, enkä ollut ihan varma olinko edellisen jälkeen muistanut nukkua. Laatikosta löytyi huoneen ikkunassa aikoinaan roikkuneet verhot, sanomalehdistä tehdyt, ne oli siististi viikattu, siellä oli Nintendon elektroniikkapelejä alkuperäisissä pahvilaatikoissaan, Ryhmä-X:n vuosikerrat 1986-1990, peltinen Quality Street -konvehtirasia täynnä legoja ja noppereita, mopon bensatankin korkki, tuulipuvun takki puisessa henkarissaan, Batman-huopa, Karvis-tyyny, linkkupuukko ja iso säkillinen pikkukiinalaisia. Harkitsin hetken toimintamahdollisuuksiani, mutta sitten saunan houkutus kävi liian voimalliseksi ja suljin laatikon. Pöytä nitkahti tyytyväisenä. Se oli taakkaansa tottunut.

29.12.10

Mä teen maan ja sinut

Asioissa onnistuminen on suhteellista. Mikä voi jollekin olla vuorenkorkuinen saavutus, on toiselle vain kynnys jonka ylitettyään voi ryhtyä varsinaisiin suorituksiin. Ja mikä jotakuta tyydyttää siinä hengessä että kun parempaankaan en pysty niin ylpeydyn, onkin sitten toiselle vain raivostuttava osoitus omasta kykenemättömyydestä. Tai tietenkin täysin suhteeton itsetyytyväisyys asiasta, joka lähinnä myötähävettää muita.

Niin, missä olinkaan? Aivan, kirjoitin eilen katkelman talvesta tänne. Ette huomanneet, koska jätin sen julkaisematta; talvi, ymmärrättehän, minäkin yritän elämässäni kääntää uusia lehtiä, vaikka kovin kankeitahan ne nykyisin jo ovat, valmiiksi nahkeitakin, ettei sillä. Mutta totesin tämän blogin seitsemän vuoden aikana talvesta ruikuttamisen jo saavuttaneen äärirajansa. Yritän nähdä pluspuolet, ja niitäkin on: ei ole vielä ikinä ollut liukurimäessä niin hauskaa kuin lapsen kanssa jouluviikolla. Olipa se vauhtia. Lumiukkojakin tekisin, mutta milläs teet kun vaikka lunta on toista metriä, se on pakkasellista kaikki. Lämpötila taisi viimeksi käydä plussan puolella joskus marraskuun puolivälissä. No joo, lauhkea merenrantailmasto kuulemma. Vaikeahan kaltaiseni sisämaan kasvatin on sellaista sietää.

Niin, mihin jäinkään? Vihkoihin tosiaan, sehän päivän aiheeni oli, kehittelin sen aamupäivällä kävellessäni lähikauppaan eli Stokkalle. Matkalla piipahdin Kampin Levykauppa Äxässä, josta olisi tehnyt mieli hamstrata iso pino musiikkia tiskille, mutta lopulta päädyin sitten vain kahteen: Tom Waitsin Alice ja Frank Zappan Over-nite sensation ovat pitkään hyllystä puuttuneet. Oikeastaan lähdin ostamaan Nick Cavea, mutta joskus käy näin. Tai no, ihan oikeasti lähdin ostamaan Palefacen uutuuslevyä, mutta se oli myyty loppuun, myös Stokkalta ja Anttilastakin, mistä sitä sitten päivän jatkuessa vielä vilkuilin. Ehkä hyvä näin. Tämä hulluus mennee ohi kun sitä vielä viikon pari kypsyttelen.

Niin, vihkoja. Pengoin arkistoistani muutamia. Olen sitä tyyppiä, joka aloittaa muistivihkoja hyvinkin spesifeihin tarkoituksiin, mutta jo muutaman houreisen merkinnän jälkeen (joista harvasta saan itsekään myöhemmin tolkkua) niistä jokainen, väistämättä, ajautuu epämääräisyyksiin, kerta kaikkiaan jälleen yhdeksi määrittelemättömäksi muistivihoksi, joka täten latteuduttuaan ei milloinkaan täyty vaan jää lojumaan kirjahyllyyn, yöpöydälle, repun pohjalle, muutossa sitten pahvilaatikkoon ja pois silmistä. Tiedätte varmasti tyypin. Työpöydälläni lojuu nytkin kuusi erikokoista ja -näköistä muistivihkoa, vain hetkellinen intuitio ratkaisee mihin päätän kirjoittaa minkäkin mieleen tulevan asian unohtumaan. Vain kerran olen antanut viholle nimen; siitä tuli Silmänkääntövankila. Viholla ei ole yhteyttä samannimiseen blogiin.

Selailin näitä koukeroiksi kadonneita ajatuksiani joulunpyhinä, ja löysin yhden mielestäni onnistuneen katkelman. En tiedä koska se on kirjoitettu, en muista asiayhteyttä. Pidin siitä silti. Näin se kuuluu:

Aamulla kello neljä
minä olen rakastunut sinuun kovemmin kuin koskaan

ja sallin ajan liikkua eteenpäin
askeleen verran.