29.12.10

Mä teen maan ja sinut

Asioissa onnistuminen on suhteellista. Mikä voi jollekin olla vuorenkorkuinen saavutus, on toiselle vain kynnys jonka ylitettyään voi ryhtyä varsinaisiin suorituksiin. Ja mikä jotakuta tyydyttää siinä hengessä että kun parempaankaan en pysty niin ylpeydyn, onkin sitten toiselle vain raivostuttava osoitus omasta kykenemättömyydestä. Tai tietenkin täysin suhteeton itsetyytyväisyys asiasta, joka lähinnä myötähävettää muita.

Niin, missä olinkaan? Aivan, kirjoitin eilen katkelman talvesta tänne. Ette huomanneet, koska jätin sen julkaisematta; talvi, ymmärrättehän, minäkin yritän elämässäni kääntää uusia lehtiä, vaikka kovin kankeitahan ne nykyisin jo ovat, valmiiksi nahkeitakin, ettei sillä. Mutta totesin tämän blogin seitsemän vuoden aikana talvesta ruikuttamisen jo saavuttaneen äärirajansa. Yritän nähdä pluspuolet, ja niitäkin on: ei ole vielä ikinä ollut liukurimäessä niin hauskaa kuin lapsen kanssa jouluviikolla. Olipa se vauhtia. Lumiukkojakin tekisin, mutta milläs teet kun vaikka lunta on toista metriä, se on pakkasellista kaikki. Lämpötila taisi viimeksi käydä plussan puolella joskus marraskuun puolivälissä. No joo, lauhkea merenrantailmasto kuulemma. Vaikeahan kaltaiseni sisämaan kasvatin on sellaista sietää.

Niin, mihin jäinkään? Vihkoihin tosiaan, sehän päivän aiheeni oli, kehittelin sen aamupäivällä kävellessäni lähikauppaan eli Stokkalle. Matkalla piipahdin Kampin Levykauppa Äxässä, josta olisi tehnyt mieli hamstrata iso pino musiikkia tiskille, mutta lopulta päädyin sitten vain kahteen: Tom Waitsin Alice ja Frank Zappan Over-nite sensation ovat pitkään hyllystä puuttuneet. Oikeastaan lähdin ostamaan Nick Cavea, mutta joskus käy näin. Tai no, ihan oikeasti lähdin ostamaan Palefacen uutuuslevyä, mutta se oli myyty loppuun, myös Stokkalta ja Anttilastakin, mistä sitä sitten päivän jatkuessa vielä vilkuilin. Ehkä hyvä näin. Tämä hulluus mennee ohi kun sitä vielä viikon pari kypsyttelen.

Niin, vihkoja. Pengoin arkistoistani muutamia. Olen sitä tyyppiä, joka aloittaa muistivihkoja hyvinkin spesifeihin tarkoituksiin, mutta jo muutaman houreisen merkinnän jälkeen (joista harvasta saan itsekään myöhemmin tolkkua) niistä jokainen, väistämättä, ajautuu epämääräisyyksiin, kerta kaikkiaan jälleen yhdeksi määrittelemättömäksi muistivihoksi, joka täten latteuduttuaan ei milloinkaan täyty vaan jää lojumaan kirjahyllyyn, yöpöydälle, repun pohjalle, muutossa sitten pahvilaatikkoon ja pois silmistä. Tiedätte varmasti tyypin. Työpöydälläni lojuu nytkin kuusi erikokoista ja -näköistä muistivihkoa, vain hetkellinen intuitio ratkaisee mihin päätän kirjoittaa minkäkin mieleen tulevan asian unohtumaan. Vain kerran olen antanut viholle nimen; siitä tuli Silmänkääntövankila. Viholla ei ole yhteyttä samannimiseen blogiin.

Selailin näitä koukeroiksi kadonneita ajatuksiani joulunpyhinä, ja löysin yhden mielestäni onnistuneen katkelman. En tiedä koska se on kirjoitettu, en muista asiayhteyttä. Pidin siitä silti. Näin se kuuluu:

Aamulla kello neljä
minä olen rakastunut sinuun kovemmin kuin koskaan

ja sallin ajan liikkua eteenpäin
askeleen verran.





18.12.10

02.20

Ehdin ajatella kertovani liikaa vain sekuntia ennen kuin huomasin kertovani liikaa. Ei ihmistä ollut luotu sellaiseen, me olimme edelleen epäluuloisia metsästäjä-keräilijöitä, joiden silmistä kimalsi oman turvallisen kotiluolan nuotionkajo niinäkin hetkinä, joina notkuimme baaritiskillä tunnustelemassa vastakkaisen sukupuolen tuoksua. Keskeytin itseni väkivalloin, yskäisin, drinkki heilahteli lasin pohjalla uhkaavasti. Hän katsoi minuun. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Olin tunnistavinani musiikin, mutta humalan siinä vaiheessa silti, jossa tunnistus olisi mennyt joko pieleen tai hukkaan. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Yritin katsoa takaisin, minua tönäistiin olkapäähän ja pääni yli karjuttiin tilauksia hanojen ääressä hikoileville. En ollut kääntänyt katsettani, silti hän ilmestyi siihen uudestaan ja uudestaan, liukui oikealta vasemmalle aina itsensä jälkeen, jokainen kuvajainen laski minun maksamani juoman tiskiin ja hän kumartui kiiltävine huulineen puoleeni, lämmin hengitys huokui lupauksia. Ei se mitään, hän kuiskasi. Yritin muistella mitä olin sanonut juuri ennen kuin vaikenin, mutta se mikä oli tuntunut sillä hetkellä vaarallisen henkilökohtaiselta tiedolta, oli kadonnut bassolinjaan, joka ei jättänyt rauhaan. New Order? Blur? Smiths? Varovasti hän suuteli suupieltäni ja vetäytyi sitten nopeasti takaisin, ehkä hän hihitti, nyt minä itse olin liukuhihnalla ja kiidin kymmenien baaritiskien sivuitse pois. Perkeleen perkeleen vittu, sanottiin takanani. Tunnuin tahmealta kun käännyin, ääni oli tuntunut minulle osoitetulta ja vaikka näky oli edessäni selkeänä, vastaansanomattomana, kesti pitkään ymmärtää että olin kaatanut kyynärpäälläni en yhtä enkä kahta tuoppia, toisaalta kolme tuntui liioittelulta. Minua nostettiin tuoliltani pois. Hapuilin otetta viereltäni, mutta minun maksamani drinkki oli kadonnut tyttö mukanaan. Pyörin ilmassa, ehkä se oli askel jonka yritin ottaa tilanteesta kauemmas. Lattia tuoksui sulaneelta lumelta raapiessaan poskeani ja minä suljin silmiäni, valot välkkyivät, tajusin: Pulp, Disco 2000. Suljin silmiäni, suutelin häntä hämärässä huoneessa ja painuimme pehmeälle vuoteelle sydämenmuotoisten mustelmien värittäessä laihaa rintakehääni hetki hetkeltä tummemmaksi.

14.12.10

Kaihoonkatsoja

"How does it feel to be one of the beautiful people?" kyseli jo The Beatles rapiat 43 vuotta sitten, ja minä viimein ymmärsin sen, hetkellisesti, tänään pelatessani kuusnelosemulaattorilla (se on ohjelma joka taianomaisesti tuo Commodore 64:n oman persoonattoman pc-koneesi ruudulle) vanhaa suosikkipeliäni Fireblast (Gremlin Graphics, 1987), jossa pelaaja saa neljännen tason loppupuolelle päästyään eteensä huuruisia pikselinäkymiä, jotka eivät voi kokonaisuudessaan ymmärtyä kuin loputtomaan kauneuteen hukkuville; maailman häkellyttävyyden äärellä kurtistuville; kauniille ihmisille; kuvittelevaisille. Tietenkin ymmärrys oli välittömästi ohi. Suljin emulaattorin, surffasin datalaineilla kauemmas, yritin väistellä virkaintoisen näytönsäästäjän suuntaani kovalevyarkistosta viskomia kuvia, huonolla menestyksellä. Se on jo kuukausien ajan suhtautunut työhönsä sitä verta innokkaasti, että saattaa räpsähtää päälle äkillisesti, niin nettilöysäilyn kuin aktiivisen kirjoitusprosessinkin veitsenä katkaisten. Ylipäätään toisinaan pelkään sähkölaitteiden kostavan; lamput sirisevät kuin kiihtyneet heinäsirkat, imuri nielaisi oman johtonsa siihen tukehtuen, vasta puoli vuotta sitten ostamani kahvinkeitin päätti lopettaa veden keittelyn ja tarjota Löfbergs Lilan minulle tästä eteenpäin hieman kädenlämpöä kuumempana. Sentään kamerani vielä toimivat, sekin pokkari joka keväällä esitti kuolevaa ja ostatutti minulla täten järkkärin seurakseen. Mutta että ihmisen voi saada rakastumaan vain paperiin painetuilla kirjaimilla, se on hienoutta. Eikä kuvitelmiensa edessä ole lopultakaan pakko nöyrtyä ellei sitä nimenomaisesti halua.

2.12.10

Karl Fazer Café, Kluuvikatu 3
eli "10" - Kahvila kuin unelma

Sade riipi katukiviä ja ilma oli kirpeä, kun he askelsivat läpi pohjolan rumimman pääkaupungin ydinkeskustan, etsien kahvilaa jossa olisi tilaa, mutta kun useamman ovelta oli käännytty pois, oli totuutta katsottava jälleen silmiin: täällä on jukoliste liikaa ihmisiä. Lopulta löytyi sateessa nääntyvien reitiltä hämärä sivukatu, jonka hämärimmässä kohdassa loisti epäilyttävän oventapaisen yllä salaperäinen neonvaloplakaati vilkutellen säristen synkkää sanomaansa: "Fazer". Paikka oli lisäksi lähes täysin tyhjä, mikä kyllä epäilytti, kun kaikki aiemmin vilkuillut kahvilat olivat niin täynnä, ettei ikkunoistakaan näkynyt sisään, kun henkeään maallistettujen kalojen lailla haukkovat kansalaiset oli painettu tiiviiksi lihamassaksi vasten kahvilatilojen sisäpintaa.

Mistä tunnistaa hienon kahvilan? Siitä, että tarjolla olevat herkut ovat kyllä näyttävästi lasivitriinissä esillä, mutta se vitriini on suljettu siten, että asiakaspuolelta ei niihin herkkuihin pääse ollenkaan käsiksi. Niinpä sitten allekirjoittanut & maalaisvieras tuijottivat herkkutarjontaa kykenemättöminä päätökseen, ja vain lievästi hermostuneemmaksi minuutti minuutilta muuttuvaa kestohymyä tarjoava neitokainen jaksoi odottaa tiskin toisella puolella päätöstämme pitkään, muiden paikalle saapuvien viuhuen ohitsemme oikealta ja vasemmalta. No okei, ei sinne juuri muita tullut. Lopulta päädyimme erilaisiin kalatäytteisiin leipäsiin pääruuaksi, ja kun kerran tänne asti oli tultu, pistettiin suklaaleivokset samaan kyytiin. Ja sieltä ne sitten meille teititellen ojennettiin tiskin yli. Teitittely! On siinäkin tapa, inhoan sitä syvästi, ja erityisesti inhoan sitä, että minua teititellään. Luullaanko minun pitävän itseäni jotenkin muita parempana? Jos ei "ole hyvä" näytä minulle kelpaavan, niin ahdistun, näinkö ylimieliseltä näytän? Enhän minä ole... mitään! Ei kukaan ole. En ole itse teititellyt koskaan ketään.

Seuraavaksi etenimme kassan luokse. Siinä vieressä oli telineellinen kahvimukeja, josta loogisesti poimin jo tässä vaiheessa täpötäydelle tarjottimelleni yhden. Virhe! Koska olin tilannut taviskahvin, ojennettiin sekin minulle tiskin yli, valmiiksi tassille asetettuna ja suklaakonvehti siinä tassilla sykkien odottamassa pääsyään kasvavaan vyötärörenkaaseeni. Tai siis se tassi ja muki ojennettiin. Kahvi piti edelleen kaataa itse, ja epäselväksi jäi, miksi niitä mukeja oli siinä itsepalveluperiaatteella saatavana. Laitoin sen itse ottamani mukin sitten takaisin telineeseen, mitä ennen olin tietenkin jo ehtinyt sinne yskiä, kuolata & klähmiä sormillani. Kuten kai kaikki siellä käyvät tekevät.

Purnauksen aiheista keskeisin: ne tarjottimet. Okei, tämä on Fazer-konsernin lippulaiva, kahviloista kallein, hienoin ja keskeisin. Okei, on erotuttava kaiken maailman tavis-wayneista tavalla jos toisellakin. Mutta ne tarjottimet, tarjottimet... Ne olivat hirveän pienet ja oudon malliset, minkä olisi vielä kestänyt, jos herkkulautaset olisivat nekin olleet pienet. Vaan ei, ne olivat valtaisat, olisivat pienestä pizzalautasesta käyneet nekin kummajaiset, jotka suklaaleivosta kannattelivat, ja annapas olla kun me otimme sekä suolaista että makeaa: tarjotin täynnä! Ja sitten siihen piti asetella mukillinen kahvia, sekin lautaselle aseteltuna, tietenkin, tai seuralaiseni tapauksessa teemuki ja pieni pannullinen haudutettua teetä. Ainoa looginen ratkaisu oli kasata pinoa ylöspäin, sillä tarjottimen pinta-ala oli täyttynyt, ja enemmän, niistä kahdesta pienestä lautasesta. Asettelin kahvimukini kahden lautasen reunan päälle keikkumaan ja aloin horjuen kävellä kohti tilan perimmäistä nurkkaa. Tässä vaiheessa oli tosin jo kahvipannua koristava "Pauligin tummapaahtoinen" -lappunen irronnut kaataessani kahvia mukiin ja pudonnut suoraan suklaakakkuuni. No, nostin sen takaisin paikalleen.

Hämmentävästi suoriuduimme pöytään kumoamatta tarjottimiemme sisältöä ympäri kahvilan kimaltavaa lattiapintaa. Saimme nurkkapöydän, jonka sohva otti minut miellyttävästi syleilyynsä; rauhallistakin oli, koska tila oli laaja, ja kuten jo tuli todettuakin, lähinnä tyhjä. Tiskitoimintojen aiheuttama ahdistus alkoi purkautua, kaivoin kameran ja räiskin herkuista otokset. Olimme pääsemässä asiaan! Pääruaaksi tilaamani lohitasku näytti ulospäin petollisen arkiselta, mutta paljastui totisesti lounaan veroiseksi: ruisleivät väliin oli tungettu lohta enemmän kuin minä normaalisti ostan kalatiskiltä kotiin vietäväksi. Seuralainen oli jotain kalapitoista valinnut hänkin, taisi olla sekin hyvää. Älkää nyt väittäkö että minun pitäisi jotain muistiinpanoja näitä varten tehdä.

Seuraava purnauksen aihe: kahvi loppui kesken. Muki ei ollut sellainen mihin olen mättökahviloissa tottunut, vaan paksuseinäisenä ja pohjaa kohti kapenevana se suorastaan petollisesti kätki todellisuudessa sisältämänsä kahvin määrän. Hörpin sumppini epähuomiossa loppuun jo lohitaskun aikana, ja arvatkaa kykeninkö näin hienossa paikassa marssimaan tiskille kysymään santsikupin hintaa? No en tietenkään, ne olisivat varmaan teititellen ilmoittaneet, ettei heillä sellaista harrasteta, herrahan ymmärtää. Perkele, miksi tällaisia paikkoja pitää olla? Missä on halpuus, arkipäiväisyys, helppous, ihana rentous ja pingottamattomuus? Niinpä otin jälkkärilusikan kauniiseen käteeni (tai siis kahvia sekoitelleen lusikkani, mikä lieni etikettivirhe) ja upotin sen suklaakakkuviipaleeseen, tai Mariannekakku se taisi olla nimeltään, samapa tuo: taivaallista totta tosiaan oli, nimestä viis. Seuralaiseni näytti nauttivan suklaakakusta siinä määrin, että aloin pöydän vastapuolelta unohtua hänen leijuessaan jonkinlaisessa hekuman pilvessä, no joo, sitä suklaa tiemmä teettää. Pointti siis: kyllä näistä herkuista mielellään maksoi vähän isommankin rahan. Mutta alle kiskaistut voileipähässäkät olivat sittenkin vaatineet veronsa: kumpikin aterioitsija alkoi täyttyä ennen massiivisen suklaaherkun viimeistä murua. Ah tätä ihanan yltäkylläistä länsimaista elämäntapaamme. Siinä melkein unohtuivat kaikki maailman nälkää näkevät lapset. Heidän kuviaan pitäisi olla tuollaisten paikkojen seinillä, ihan vain muistuttamassa.

Olimme siis kylläiset, jopa tyytyväiset siitäkin huolimatta, että alku oli niin hankalaa ollut. Mutta sijaintimme salin peränurkassa oli ollut jokseenkin oiva, siitä saattoi harvoja muiden pöytien asiakkaita tiirailla, ja hetkittäin salakuunnellakin. No, ei missään pöydässä mitään mielenkiintoista puhuttu kylläkään, samaa loputonta huulten heilutteluahan se on tämä kaupunkilaisten keskustelu. Mutta vaikka jaksoimme pitkään vastustaa sen suoraan yläpuolellamme sijaitsevan ulottuvuusportaalin vetovoimaa, se lopulta, turrutettuamme psyykkiset ankkurimme liialla suklaalla, sai meistä ottaen ja kiskoi mustan peilin sisään. Todistimme universumin lämpökuolemaa.

Lopullinen tuomio:

+ Kerrassaan herkulliset tarjoomukset, aisteja hivelevät ja massun täyttävät, kauniitkin, kaikin tavoin täydelliset.
+ Valinnanvaraakin oli herkuissa mittavasti.
+ Tila oli ainakin enimmäkseen tyhjänä miellyttävä.

- Liian pienet tarjottimet, liian suuret lautaset: logistiikka ei vaan toiminut.
- Asiakkaita teititeltiin.
- Kireän protokollainen ilmapiiri tiskin tuntumassa ahdisti, tunnelma rentoutui vasta kun pääsi pöytänsä ääreen istumaan.
- Kahvi loppui mukista heti alkuunsa.

Suositellaan varauksetta niille, joilla on aikaa, rahaa ja hermoja uhrattavaksi. Tai vaan niille, jotka eivät muualta löydä istumapaikkaa.


23.11.10

Kypsyy kuin silli liemessään

Ah, merkkipäiväni, tapaamme taas. Muistaakseni kohdatessamme on aina maassa lumi, on se kumma. Paitsi viime vuonna, ehkä siksi en silloin sinua huomioinut kuin ohimennen, myöhässä. On talvi, olet yhtä pimeä kuin aina. Personoin sinut kuin esineet ympärilläni, kaikki nuo makuuhuoneessa kirkuvat pehmolelut ja naulakkoon hirtetyt kesätakit. Vesihana sylkee sappea, mutta ikkunani takaiseen lehmukseen on kerääntynyt variksia. Ne katsovat minuun hiljaisina, nyökäyttävät tervehdyksensä. Tunnistavat omansa, ja minä olen psyykannut itseni tänään: vahvaa kahvia, kolmikanavaista sinfoniaa kuulokkeiden kautta aivokuoreen, ei tarpeeksi ruokaa, uskonnollishistoriallista kirjallisuutta aamuyön tunteina ja herättyä unesta jossa kulki palatsimaisen kirjaston tuhansien hyllymetrien täyttämistä valoisista kerroksista toisiin on olo sikäli seesteinen, että on valmis käynnistämään tämän blogirahjuksensa kahdeksannen vuoden. Oi luojani sentään, niin pitkät ajat näissä nurkissa on samoiltu eikä ihminen ole sen valmiimpi kuin koskaan, väsyneempi ehkä kuin joskus aiemmin, ja hitaampi sanomaan, mutta se harhaisen mielikuvituksen musta jyvä poikii edelleen toisinaan ajatuksia, jotka päätyvät vähintäänkin muistivihkoon ja sen kautta joskus ehkä tännekin.

Seitsemän vuotta. Damn, bitch! Henkilöhistoriani maalautuu kuin sylkipärskeet tuulilasin sisäpintaan: katsokaa tuotakin epävarmaa olentoa, joka 2003 on niin ollakseen. Sen ihmiskammoisuus kihoaa sanojen väleistä esiin ja ryöpsähtää ihmissuhdesekoiluissa kuohuen pintaan vuoden 2004 aikana; vuonna 2005 se kehittää jonkinlaisen kyynisen vittuilutilan, joka ei loppujen lopuksi ole kuin rooli sekin, mutta toisaalta tuottaa laadukasta tekstiä, ja 2006 se on liian muualle harhautunut keskittyäkseen tänne kuin ohimennen, mutta kun kevät 2007 koittaa, sen tehokkuus saavuttaa huippunsa, ja vaikka vuoden 2008 Silmiksestä en ennen tätä aamua muistanut ainuttakaan päivitystä, paljastui selailemalla että vuosi on ollut laadukkaampi kuin moni viini. 2009 kolkutteli alkuvuosien tunnelmia mutta mielenvikaisemmin, mikä positiivisena huomioitakoon, ja kulunut vuosi on liian lähellä, kirjoittaja on stadilaistunut, eli tietenkään ei, ja pitää Turusta nykyään enemmän kuin kertaakaan bloginsa aikana aiemmin. Se on myös jotenkin kypsempi, joku pitäisi aikuisempanakin, mutta älkää pelätkö, tämä on vain välivaihe.

Kesällä huomioin Silmänkääntövankilan tuhannennen päivityksen lähestyvän. Päätin silloin vakaasti, yhtä vakaasti päätöksen toteutumattomuuden tietäen, että tämä synttäripäivitys olisi se tuhannes. No ei tietenkään, nykyisellä tahdilla luku ei tämän vuoden aikana täyty, mutta numeroon 984 asti sentään päästiin. Onhan sekin paljon. Blogin ensimmäinen vuosi on kirjoiteltu enimmäkseen Turun yliopiston kasvatustieteen laitoksen Educariumin tietokoneluokassa, sitten ilmestyi kotiinkin yhteydet, ja 15-tuumaisen läppärinäytön kelmeässä valaistuksessa on sittemmin paahdettu menemään. Muistaakseni yksi (1) päivitys on tethy Maccia käyttäen. Ei minusta ole sellaiseen. Tekniikkaan, tarkoitan. Kovalevylle tallennettuja arkistoja selailemalla paljastui, että blogin ulkoasukin on nykyisekseen päätynyt jo 2006, vaikka olisin voinut vannoa että vähintään kaksi vuotta myöhemmin sentään. Alkuaikoina se rustaili sivupalkkia, piruparka, nyt on tyytyväinen kuin vanhus. Asiat ovat hyvin, ja katso: jos olisin kaupallinen taho, järjestäisin kilpailun: äänestä suosikkiasi tuhannen päivityksen joukosta ja osallistu järeän palkintokolonnan arvontaan! Nyt ei kehtaa, mutta olisihan kommenttiraidalla varustettu Silmiksen juhlapainos sentään aikansa kuva. Vaimeaa murinaani kuunnellessa nukahtaisi koliikkivauva jos toinenkin, ja bonuslevylle sopivaa arkistomateriaalia löytyisi: iso läjä kirjoitettuja mutta julkaisemattomia päivityksiä, hulppea kasa kuvia itsestä ja muista, kymmeniä skannattuja piirroksia, säälittävimpinä entiteetteinä alkuvuosien loputtomat nettitestitulokset, joita tuli jonkin verran julkaistuakin, ne olivat sitä aikaa kun tämä oli vielä yhtä coolia kuin facebook nykyisin. Mistä tulikin mieleeni: fanisivut, olkaa hyvä. Nyt käyn keittämässä toisen pannullisen kahvia.

Vaan onhan tämä minut sentään leimannut. Jopa tavallaan lukinnut; sen huomaa siitä, etten ole vähempää kuin kolme omaa ja kaksi ryhmäblogia tämän lisäksi käynnistellyt, ja kaikki ne ovat hiipuneet tarpeettomina pois (paitsi tietenkin KuvaKuva, joka aktiivisena yhä porskuttaa), sillä kaikkihan on täällä. Tämä on minun paikkani, minun kanavani, minun tilani sanoa ja olla, tämä Silmis, voi sinua blogipienoiseni, kyllä minä sinusta niin tykkään kuitenkin vaikka toisinaan painat kiviriippana selkänikamia. Narsistista toimintaahan bloggaaminen on. Oletus itsestä tärkeänä, itsestä jollain tavalla muita kiinnostava otuksena, ja välillä tuntuu siltäkin että narsismi saa astetta häiriintyneempiä piirteitä: katsokaa nyt minuakin: tietokoneelta löytyy kansiollinen kuvia minusta. Itsestäni. Nykyisin jo 80 kuvaa, joita iltamyöhäisellä selailen miettien millainen ilme seuraavan päivityksen yhteyteen sopisi, eikä sitä päivitystä koskaan tule. Koska olen unohtunut tuijottelemaan kuviani, tietenkin, ja muistatteko vanhukset sitä aikaa kun bloggaaminen vasta alkoi? Silloin vedettiin nimimerkillä; jotenkin se kuului asiaan. Nykyään avoimuus on tärkeintä, meitä nimmaribloggaajia pelätään, se on kuin huppu kasvoilla vaikka toisaalta kyllä minä sentään olen sähköposteihin ihan omalla nimelläni vastaillut. Sähköpostit! Kuka tuotakaan yhteydenpitotapaa enää käyttää nyt kun pyhä kultainen feibu on niellyt kaiken. Vuosina 2004-2005 sain fanisähköposteja, yllättävän paljonkin, niistä mieleenpainuvin tuli eräältä varsin tunnetulta iskelmälaulajalta. En usko että hän enää muistaa sellaista lähettäneensä.

Seitsemän vuoden aikana olen nähnyt blogini nimen Hesarin kuukausiliitteessä, itseni keskustelemassa bloggaamisesta Turun Kirjakahvilassa (enkä valehtele edes; minä tosiaan näin itseni katonrajasta, sitä verta ahdistava oli tilanne), muiden ympäriltä katoavan ja ydinryhmän ympärilläni jatkavan kuitenkin. Minä toivon ettei tämä perusporukkamme sentään koskaan hiivu. Muotibloggaajat kun kuitenkin vievät kaikki uudet lukijat.

Tasavuosipäivitysten ollessa aina tätä samaa skitsofreniaa, on syytä lopettaakin moiseen: kooste sivupalkkikuvista, joita ette tarkoitetulla paikallaan taatusti enää koskaan näe, mutta jotka ovat yhtä lukuunottamatta siellä kuitenkin joskus piipahtaneet. Kyllä ovat, vaikkette ehkä sellaista muistakaan. Kiitos ja näkemiin, minussa on liikaa virtaa tänään ja lumi on maassa ollut nyt viikon verran, siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.




15.11.10

Isyyllisyydestä

Olen yrittänyt pian vuoden päivät muotoilla jonkinlaista isyydentuntoista kirjoitusta, mutta joka kerta kun päässä vellovat asiat ovat asettumassa sanoiksi, ne näyttäytyvät pieninä kun niiden nimenomaisesti pitäisi olla suuria. Elämän varrella on ollut muutamia aiheita, joista ei kertakaikkiaan saa sanotuksi sanaakaan. En minä osaisi kirjoittaa lupsakkaan humoristista isän päiväkirjaa, en kuukausittaista sopivasti naurattavaa kolumnia vanhemmuuden vaikeudesta aikakauslehteen, en totta puhuen osaisi edes aiheesta kysyttäessä sanoa mitään ynähdystä kummempaa.

"Isyys" on nykyään rooli. Isien pitää ottaa aikaa isyydelle, isien pitää olla moderneja huolehtivia isiä, siis toisenlaisia, tätä painotetaan, kuin kaikkien aiempien sukupolvien isät. Isyydestä keskustellaan nykyisin; julkaistaan kirjoja joissa pohditaan modernia isyyttä, televisiossa alkoi juuri dokumenttisarja suomalaisista isistä. Isyys on nyt in. Jonkinlaisena laajemman modernin miehisyyden sivuraiteena on yhteiskunnassamme havaittu näennäinen ongelmakohta: isyydestä keskustelemattomuus. Niinpä nykyään on ihan helvetin hankala olla isä, kun oudoksi suorittajarooliksi muodostunut sana tunkee esiin kaikkialta.

Minä en oikein tiedä miltä tuntuu olla isä. Ehkä on kamalaa sanoa näin kun lapsi on kohta nelivuotias sentään. Mutta kun haen häntä päiväkodista iltapäivisin, en tunne erityistä sielunyhteyttä niiden autolla rakennuksen eteen kaartavien isien kanssa, jotka heittävät asiantuntevaa juttua hoitotätien kanssa, nappaavat naperonsa napakasti käsipuoleen ja joustavin askelin alkavat harppoa kohti bemariaan juuri siten kuin heidät olisi tätä varten luotu. Minusta tuntuu aina hiukan ulkopuoliselta mennä päiväkotiin. Tuntuu että tädit katsovat minua oudosti, vaikka lapset suhtautuvatkin varsin luontevasti. Muut vanhemmat taas melkein pelkäävät. Keskenään he muodostavat kevyeen sananvaihtoon perustuvia juttelurinkejä, jotka syntyvät ja hajoavat niiden muutamien minuuttien aikana, jotka minä etsin pusikkoon piiloutuvaa tytärtä, joka ei vielä millään malttaisi lähteä kotiin kun on leikit kesken. On se tietenkin aina hieno hetki kun hän sitten lopulta löytyy ja harppaa halaamaan.

Tampereella järjestettiin viime viikonloppuna Miespäivät, jossa pidettiin puheita ja paneeleita otsikolla "Isän oikeudet - Mahdollisuus isyyteen". Voi luoja. Ei näin. Nykyaika ylianalysoi kaiken. Isät ovat yksinkertaisia olentoja, jotka ovat onnellisempia jos heidät jätetään rauhaan. Ei isä kuulu "olla". Siis sillä tavalla kuin nykyisin, suoriutuen. Kaiken voimavaransa isyyteen uhraten. Hirveän tietoiseksi sen tehden, mikä on vuosimiljoonia tullut varsin luonnostaan. Sitä voi olla isä ilman sitä isyyden vapautumiseen ja valokeilautumiseen ja glorifioimiseen automaattisesti liittyvää painolastia. Isä voi olla tekemättä siitä numeroa. Tai niin minä haluaisin. En tiedä millainen isä olen; ei kai sitä itse voi kovin tarkkaan tietää. Nelivuotiaan tarmolla minua on jo sanottu tyhmäksi ja harmituksissa heitetty pehmoleluilla. Mutta kyllä minua sitten odotetaankin kun olen ollut poissa. En osaa kertoa opettavaisia tarinoita, jotka valaisisivat elämän tiettyjä osa-alueita lapsella tämän kriittisissä kasvuvaiheissa. En osaa olla miehen mallina, kun en harrasta mitään miehekästä. Mutta läsnä minä olen, ja vaikka joskus väsyttääkin, niin yleensä mielelläni. Maailma tosin vaatisi minulta enemmän.

7.11.10

Nolkytäluvun tärpeimmät

Olen sen verran viime aikoina hairahdellut valitsemallani syväangstipolulla, että olen tehnyt mielijohteisia otantoja nykyisin enimmäkseen pölynpeittämän levyhyllyni tienoille ja fiilistellyt, nautiskellut, myönnettäköön että useammin kuin kerran jopa tanssahdellut musiikin, tuon taiteenlajirakkauksistani jos ei nyt välttämättä vanhimman niin ainakin aikoinaan intensiivisimmän, parissa. Ehkä syynä on täälläkin hiljakkoin mainitsemani uusi tuttavuus: radio. Sen masentavan musiikkitarjonnan parista huomaa yhä useammin hakeutuvansa puhetaajuuksille, jotka tosin nekin tykittävät ihmispoloille lähinnä samoja ohjelmia kuin eilen, jolloin ne olivat samoja kuin toissapäivänä. Onneksi kotona saa kuunnella mitä tykkää, ja erityisesti se eetteripuolella ylenkatsotumpi kama on tupannut muinaisen stereoni kiekkolautaselle hakeutumaan: tuore kotimainen musiikki, ja tuoreella tarkoitan 2000 luvun juuri hiljakkoin päättyneen ensimmäisen vuosikymmenen aikana julkaistua. 2000-luvun ensikymmen oli musiikillisesti kiintoisaa aikaa kotimaassa; tuntui että aivan uudenlainen indiesukupolvi aloitti toimintansa, ja silti muutamat 90-luvun aikana aloittaneet bänditkin edelleen jaksoivat, tosin selvästi kymmenvuotiskauden edetessä väsyneemmin. Ja ne vanhat suomirock-dinosaurukset jotka edelleen jotain julkaisivat, olivat monesti kiinnostavampia kuin vuosiin, siitäkin huolimatta, että populaarimusiikki on hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nuorten juttu, ja se on oikein. Niin pitääkin olla. Meitä vanhoja se ei toki estä kritisoimasta. Paitsi että kun mennään niinkin kauas kuin vuoteen 2000, jonka tämän listaukseni keinotekoiseksi starttiviivaksi päätin, olin minäkin vielä mitä nuorukaisin: tuon maagisen luvun napsahtaessa mittariin tammikuun ensimmäisenä olin minä vasta muutaman kuukauden ikäinen turkulainen, yliopistosta en edes haaveillut vielä, ensikännikin kaukana edessäpäin. Musiikkiin toisaalta suhtauduin mielenvikaisen kiihkeästi, ja onpa sekin tapa kadonnut, mutta toisaalta jälkensä jättänyt. Niinpä katsonkin olevani vähintäänkin kykenevä tarjoamaan ihastuttaville lukijoilleni jälleen listamuotoisen tekstintyngän, eikä sitä niin kuolettavan vakavasti tarvitse ottaa ellei halua, mutta suosittelen näihin levytyksiin tutustumaan jos yksikin on vähemmän tuttu. Keskusteluakin saa aloitella jos niin mielii.

Silmänkääntövankilan historian pisimmän aloitusjorinan jälkeen asiaan: kyseessä siis

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaat kotimaiset levytykset:

10. Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Umpikuja 5 (2003)

Lapsille tarkoitettu musiikki on huonoimmillaan heliumversioita tympeistä pophiteistä, parhaimmillaan Tohtori Orffia. Tämän kolmikon keikkakuntokin tuli hiljakkoin tsekattua Ruoholahden ala-asteella, ja yllättävän hyvin levytysten rikas äänimaailma toistui livenä. Sillä rikastahan tämä on; poprockia toki, mutta tyylilajeissa ei totisesti pihistellä. Mistään lajiparodioista tai sietämättömästä genrestä toiseen loikkimisesta ei kuitenkaan ole kyse; Tohtori Orff koostuu liian taitavista muusikoista sortuakseen sellaiseen. Bändillä on oma varsin tunnistettava paljolti puhallinsoittimiin perustuva äänimaailmansa, mutta sähkökitaraa ei pelätä käyttää jos kappale sitä vaatii. Sanoitusten osoittelematon ja kuulijaansa aliarvioimaton huumori naurattaa aikuista miestäkin kerta toisensa jälkeen. Myönnetään: näitä on levyhyllyyn hankittuna useita, ja niitä tulee monesti kuunneltua ihan itsekseenkin. Tosin tytärkin tykkää kovasti.

Maininnan arvoinen kappale: Leikkimökin takana. Sisältää letkeän ruohontuoksuisen poljennon, lapsikuoron, takaperoista laulua ja tyylitietoisen kitarasoolon. Mitä muuta tarvitaan?

9. Lapinlahden Linnut: Etiäppäin (2007)

Jotain suunnattoman sielualämmittävää on siinä, kun muinainen suosikkiyhtye kykenee vuosien väsähdystilan jälkeen yhtäkkiä pusertamaan itsestään levyn joka ei ole ainoastaan parempi kuin ties kuinka moni edeltävä levytys, myös täysin vertailukelpoinen yhtyeen alkuaikojen huippuhetkien kanssa. Ei sellaista tapahdu koskaan, ja kuitenkin. Lapparit palasivat jonkinasteiseen klassikkokoonpanoonsa, ja tekivät levyn, jolla on toki tutunkuuloiset äkkiväärät hetkensä, mutta jonka perusvire on kovin, kovin melankolinen. Ehkä jonkinlainen aavistus oli jo ilmassa; 95% yhtyeen materiaalista säveltänyt Pekka Hedkrok poistui kokoonpanosta pian levyn ilmestymisen jälkeen, ja on vaikea kuvitella uutta albumia enää milloinkaan ilmestyvän. Tämän tyylikkäämpää lopetusta en silti osaisi yhtyeelle kuvitella.

Maininnan arvoinen kappale: Etiäppäin. Koska olen levyn hienoimmasta hetkestä (Kakadun laulu) kirjoittanut jo aiemmin, on mainittava tämä albumin avaava nimikkokappale. Arkaainen lyyrinen poljento kohtaa irkkumusiikin, ja kertosäkeessä estottoman discobiitin. Hämmentävä homoeroottinen ote kruunaa hääjuhlasta kertovan tekstin. Tapio Liinoja esiintyy Jumalana. Hyvä meno.

8. Risto: Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006)

Saa myös palkinnon ärsyttävimmästä levynnimestä ikinä. Mutta kyllähän tämä bändi iski kovaa ja korkealta kun ensi kerran kuulin. Sanoituksessa oli välittömästi sitä jotain, se jokin tietty poikkeavuus kaikesta koskaan kirjoitetusta kotimaisesta laululyriikasta. Pyydettäessä määrittelemään en osaisi tarkkaan sanoa mikä erottaa Riston sanoitukset muusta, mikä saa ne niinkin moninaisella kentällä kuin kotimainen musiikki kerta kaikkiaan erottumaan joukosta. Ehkä oikea sana olisi vire. Näiden kappaleiden vire on todella nyrjähtänyt, jopa pelottava. Särähtävällä urulla, jokseenkin kouliintumattomalla lauluäänellä ja sen sellaisella tuodaan musiikki lähelle tekstejä, ja nämä ovat hyviä kappaleita, levy on lyhyt mutta siinä ei ole mitään liikaa. Paljon pianoa. Se on kaunista.

Maininnan arvoinen kappale: Auringon prinsessa. Kauneimpia sävellyksiä, mitä kotimaisen poprockin kentällä on vastaan tullut. Teksti hykerryttää, hyytää, sisältää jopa yllätyskäänteen lopussa ja on ennen kaikea aivan helvetin surullinen. Raju. Ei tällaista terve ihminen tee.

7. Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva (2007)

Porilaisista pidemmän linjan muusikoista koostuva bändi, jossa Noora Tommilan kylmäävän lakoninen laulu kohtaa elektronisesti sävyttyneen vaihtoehtopopin. Kappaleiden yhtenäisenä teemana mahdollinen sarjamurhaajanainen, tai kenties vain kuvitelmissaan liitävä ahdistunut kotiäiti. Olin skeptinen levyn ilmestyessä. Voisiko tämä toimia? Mutta tietenkin se voi, tekijäkaarti on rautainen ja sanoituksista, vaikka koko yhtyeen nimiin kreditoidaankin, paistaa läpi Mika Rätön kädenjälki varsin vahvasti. Ei huono asia ollenkaan. Vainajan muotokuva on kaunis levy, kappaleista popeimmat toimisivat radiohitteinä sellaisenaan, osa on häiriintyneempää tavaraa ja pienet musiikilliset jipot maustavat menoa suorastaan runsaudenpulaisesti. Kakkoslevy ilmestyi vuotta myöhemmin, ja on melkein yhtä hyvä. Sen jälkeen bändi lieneen kadonnut, paitsi toivon ettei.

Maininnan arvoinen kappale: Maailmanloppu. Massiivinen päätöskappale, siis tässä pop-mittakaavassa massiivinen. Yhtä nihilististä tekstiä en muista missään näin hauraankauniisti lauletun. Tunnelma ihmisvihassaan aidosti hyytävä, ja riivatun kaunis.

6. Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (2006)

Porin ihmepojat ovat 2000-luvun kuluessa julkaisseet jo useammankin duettoalbumin, joista tämän jyräävä elektroninen vyörytys on kertakaikkista parhautta. Suuren osan kestostaan tämä levy on pikemminkin instrumentaalinen, siitäkin huolimatta että joka kappaleessa on tekstinsä; monesti ne ovat kuitenkin vain outoja hoettuja mantroja, ihmisääni instrumenttina muiden joukossa. Bassoasetus pitää aina tätä kuunnellessa vääntää kaakkoon. Tulee mieleen 80-lukuinen synapop maailman riemukkaimmalla tripillä, paikoin jopa hypnoottinen jyskytys ja kristallinkirkkaat synamelodiat siihen päälle. Nautintoa. Tämä levy on ehdottomasti eniten kuuntelemani tältä listalta. Toimii taustamusiikkinakin, mitä melkein mikään musiikki ei mielestäni tee ikinä.

Maininnan arvoinen kappale: Kukkakaupan kaunis Bella. Kaiken jyräyksen keskellä upean kaunis tunnelmapala, mutta vahvoine rytmiikkoineen sopii silti häiritsemättä joukkoon.

5. PMMP: Kovemmat kädet (2005)

Oli tietynlainen itsetutkiskelun paikka, kun eräänä marraskuisena aamupäivänä viisi vuotta sitten olimme porukalla matkalla ulkosaaristoon juomaan viinaa, ja kaveri löi auton cd-soittimeen tämän. Muutama kappale meni kunnes lopulta oli pakko itselleen myöntää: perkele, tämä toimii! Ikävä kyllä osa materiaalista kärsii nykyisin liiasta radiotuppauksesta, mutta onneksi levyltä löytyy niitäkin helmiä joita ei kuule kuin laittamalla kiekon soimaan. Jori Sjöroosin sävellys/tuotantopuolta ei ole suotta kehuttu. Kappaleet sisältävät hirveästi kaikkea olematta silti turboahdettuja kalkkunoita. Kuulokkein kuunneltuna aivan erityisen vänkä; taustalta paljastuu jos ties minkälaisia lausahduksia, huudahduksia ja efektointeja. Taidokasta poppia, jotenkin ajatonta, tai ainakin toistaiseksi vielä siltä tuntuu.

Maininnan arvoinen kappale: Matoja. Raivopäisyydessään suosikki-PMMP:ni yhä edelleen.

4. Ismo Alanko Säätiö: Sisäinen solarium (2000)

Olin aika tuore Ismo-fani kun tämä levy ilmestyi, muistelen että radiossa soittivat levyltä ilmestymisviikolla seitsenminuuttisen Kosovon, ja olihan se niin ihan muuta kuin mitä kukaan muu pitkän linjan rokkari teki missään päin maailmaa, että meinasin pudota tuolilta. En oikein edes tiedä miten tällainen musiikki pitäisi luokitella. Jonkinlaista maailmanmusiikkiahan tämä kai on, sävellykset paljolti joukkoimprovisaatioita ja sanoitukset välillä silkkaa keksittyjen sanojen tajunnanvirtaa. Todella hämmentävä levy, ja varsin palkitseva, vaikkei kylläkään monenlaiseen mielentilaan sopiva. Mutta deliriumkausina uppoaa kuin kirves kalloon.

Maininnan arvoinen kappale: E-mail.internet.seksi.seksi.seksi. Tätä en pysty kuuntelemaan vakavalla naamalla, mutta sen sanon vain kehumielellä. Tämä on levyn nyrjähtänein kappale, ja se julkaistiin singlenä. Tolkku pois! Ehkä ne Värttinästä psykoosin vuoksi erotetut naiskuorot vielä kestäisi, mutta kun se kasakkahenkinen miesjoukko alkaa keuhkojensa pohjasta tuota otsikon mantraa hoilata, ei siinä pokka pidä. Eikä kuulukaan. Tämä on riemukasta musiikkia, hullua, täysin irrallaan suurimmasta osasta länsimaisen musiikin traditioita, ja riemukasta sittenkin, tai juuri siksi. Mahtavuutta.

3. Kuusumun Profeetta: Lyhtykuja (2008)

Nyt mennään sfääreihin. Rauhallisella folk-poljennolla aikoinaan aloittanut Kuusumun Profeetta siirtyi albumi albumilta kohti rokimpaa ilmaisua, ja tämä oli jo vahvasti elektroninen, paikoin jopa industrial-sävytteinen. Mutta tärkeintä tällä albumilla on intensiteetti. Siinä missä yhtyeen aiemmat levyt eivät onnistuneet muodostamaan täysin huippuhetkiään vastaavia kokonaisuuksia, tämä tarttuu kuulijaa korvasta ja tempaisee rivakasti päin äänivallia. Katharttisen kaaoksen hetkiä on useita, ja Mika Rätön (taas hän, tietenkin) huikaisevat äänivarat pääsevät päätöskappaleen gregoriaanis-vaikutteisessa loppumaalailussa oikeuksiinsa. Tämän kun saisi jossain katedraalissa kovalla soimaan; kuulijat lakoaisivat polvilleen luullen jumalansa saapuvan. Sanoituksista en sano juuta enkä jaata, teemalevy kyseessä lienee, mutta tarinoiden sijasta nämä tekstit muodostavat pikemminkin hetkiä. Melko hienoja sellaisia.

Maininnan arvoinen kappale: Täältä tullaan taivas. Kaveri totesi tästä, että se sopisi jonkin eeppisen elokuvan lopputekstimusiikiksi. Pitää paikkansa, ja on silti vasta levyn toiseksi viimeinen kappale. Kertoo jotain siitä, miten eeppinen se viimeinen todella on.

2. Apulanta: Kiila (2005)

On klise, että hyvä taide syntyy tuskasta, ja silti se on totuus. Tämä on ultimaattinen erolevy, varmasti ylittämätön, muiden on turha enää erota kun Toni Wirtanen on sen kerran tehnyt ja hänen ahdistuksestaan syntyi tämä kokoelma toinen toistaan tuskaisempia kappaleita. Mutta voi millaisiin kuoriin ne onkaan kiedottu. Jyräävä äänimaisema, tyrnäriffit, jopa bassokin iskee niin että sen piru vie kerrankin kuulee. Ja ne melodiat, tarttuvia kuin takiaiset, taidokkaita sävellystöitä niin kuin Wirtanen sen parhaiten osaa. Onpa tätä tullut useamman kuin yhden oman angstikauden otteessa veivattua, ja aina se helpottaa että jollain muullakin on joskus mennyt huonosti.

Maininnan arvoinen kappale: Laululintu. Vaikka melkein mikä vaan muukin kävisi. Mutta tämän riffi on jotenkin aivan erityisen toimiva. Se rullaa eteenpäin kun lohkare alamäkeen. Toimii, jumanklavita.

1. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu (2002)

Nollapisteen kuudes albumi, ja yhtä mones, ja viimeinen, täydellinen. Tässä kiteytyivät kaikki ne ominaisuudet, jotka saivat minut joskus nuorena tähän yhtyeeseen tarttumaan. Taidokkaat ja silti petollisen helpolta kuulostavat sävellykset; tajuamisen rajoilla liikkuvat sanoitukset muutamine aivan riivatun siteerattavine lausahduksineen; progea hipova soitanta ilman kikkailuntarvetta; eksentrinen nörttiys. Olen koko tämän artikkelin yhdeltä istumalta kirjoitettuani liian hengästynyt kuvailemaan itse levyä enää, sanani eivät riitä. Tämä on musiikin täydellisyyttä, päälle vyöryvän aikuisuuden pelkoa, lapsuuden katoamista, poikamaista leikkimieltä, hetken vakavoitumista murheen äärellä, riitasoinnutonta ristiriitaa elämän kanssa ja julmaa hauskuutta, pirun hauskaa julmuutta. Kiitos jätkät.

Maininnan arvoinen kappale: Liukuovet. "On voimakas halu elää / on voimakas halu juosta / ja liukuovista kävellä maidonlämpimään yöhön". Noiden avaussäkeiden melodia on levyn kaunein.




Listalta karsintavaiheessa mitä niukimmin pois putosivat seuraavat hienot julkaisut: Ismo Alanko Säätiö: Hallanvaara (2002), Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat (2004), Limonadi Elohopea: Saippua (2000), PMMP: Puuhevonen (2007), Regina: Puutarhatrilogia (2009), Sir Elwoodin hiljaiset värit: 18. tammikuuta (2003), Sydän, sydän: Auto (2005), Sydän, sydän: Usko itseesi (2008), Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Täällä vartioin minä! (2002).

30.10.10

Se joka ei tiennyt hiljaisuutta

Vietin viime viikonlopun maalla. Istuin täysikuun valaisemalla saunanportaalla kun havaittava maailma oli enää metsänrajana jäljellä, välillä pieninä ääninä pakkasen puremassa lehtimatossa. Höyrysin pimeälle taivaalle. Kuun kasvojen editse kulki pilvien laiska virta, oli kaunis ja hiljainen hetki. En ole koskaan kokenut itseäni erityisen kaupunkilaiseksi; se on etäämpänä minusta nykyisin kuin vuosikausiin. Otan välimatkaa siihen minkä osaksi olen tullut, pääkaupunki on hienoimmillaan ollessaan taustakohinaa, olen raivokkaasti katoamatta sen kortteleihin ja kadunnimiin.

Istuin saunanportaalla ja tunsin vahvaa yhteyttä siihen kivikkoiseen maahan, jolle sauna joskus on rakennettu. Tölkin pintaan kiinteytynyt kosteus pisaroi kädelleni ja tipahteli viereen portaalle. Hörppäsin, rakennuksesta näkyi keittiön valo neliönä pimeässä, en ilman silmälaseja nähnyt liikkuiko siellä joku. Muut aistit riuhtoivat menemään kuin olisivat lukitusta häkistään niitylle päässeet. Tuoksui löyly ja syksy, maistui mallas, ihoa kutitti hiipivä ilma, pohjoisesta tietenkin. Askeleet kulkivat jostain läheltä saunan taakse: peuroja. Ne kulkevat pimeässä ja aamulla voi jäljistä todeta niiden käyneen.

Niin olin sinä samana aamunakin. Havainnoin terävinä piirtyneitä jälkiä pakkasen muovaamasta kasvillisuudesta, ne oli siihen lyöty kuin leimaksi. Olin kierrellyt kameran kanssa kyttäämässä sitä samaa kuuta, laskimonsinisen aamutaivaan alla se mollotti metsänreunan kuusten yläpuolella kuin tasapainoillen. Näihin maisemiin juoksi viime vuonna kissa eikä koskaan palannut. Sen ruokakipot odottavat kotona astiakaapin ylähyllyllä, raskaina. Vuodessa on päässyt tilaan, jossa poismenneestä voi jo jutella ahdistumatta, voi sen tekemisiä muistella hymyillen, nauraakin uskaltaa. Kuvista tuli pitkään paha olo.

Olin pukeutunut sinimustaan fleecepusakkaan ja kirkkaanpunaiseen tupsupipoon. Näyin kauas, mutta minut näki vain edesmenneiden harsomainen pataljoona, joka niitä raukkoja rajoja kiertää omassa hukkuneessa unessaan. Yritin laskea ihmisiä, joita olen täällä käyttänyt, isännöinyt muka sellaisen osaten, saunottanut miehen elkein. Sekosin laskuissa, jäin makrotähtäämään huurteista lehteä, lumikiteitä ratapölkyn päällä, hiljenneen tien rapautunutta pintaa. Yli lensi näkymätön parvi äänekkäitä lintuja, ne olivat ja eivät olleet siellä.

Ulos tullessani olin portaan viereltä poiminut jäätyneen mustarouskun. Se näytti esineeltä. Koputtelin lakin reunoja, ei se ollut enää kuin itsensä kuva. Kuollut olento, käyttötarkoituksensa menettänyt ja silti olemassa. Halusin muistaa miltä tuntuu kun taivaalla on tähdet, halusin vakuuttua siitä, että sähkövalot eivät sentään ole niitä vieneet. Mutta aamu jo aavisti, ja tähdetkin olivat sen siniseen sammuneet. Sieni ei tuoksunut. Laskin sen varovasti takaisin sammaleen päälle. Kuu odotti.

Kaikki ne ajatukset ilman taukoa, sen lyhyen hetken aikana, jona käsi säätää valotusajan ja aukon koon, silmä sommittelee kuvan ja lopulta suljin räpsähtää, kaikki on ikuistettu ja loppujen lopuksi mitään siitä ei tallentunut mihinkään, mikä siinä hetkessä oli merkityksellistä. Oli palattava sisälle kuitenkin, alkoi tulla kylmä, aamukahvikin edelleen juomatta. Liedessä oli jo tuli kun kopistelin keittiöön. "Iskä kato!" Lapsi oli puuroa odotellessa kirjoittanut nimensä paperiin, ja "iskä", luki vieressä käänteis-ässällä, "äiti" komeasti juuri niin kuin pitikin. Kuukautta vaille neljä ja osaa jo aavistellen lukea ja kirjoittaa. Ihan kuin olisi elämässä kiire. Nostin kameran hyllylle, vuoden 1959 Seuran päälle, Lenita Airiston uimapukukuvat olin jo edellispäivänä selaillut läpi.

Aamu koitti harmaana, aloin odottaa iltaa ja saunaa. Jotenkin sen vain jo etukäteen koko viikonlopun kiteytymäksi tiesi, ja äkkiä se päivä oli kuun katseessa mennyt, siellä se jälleen oli, katsoi kun höyrysin, haihduin.