8.5.10

Neljäs kerta kahvin sanoo: Anonyymi kahvila, Sokos

Erään kerran kävi niin, että aurinkoisten ja kesää lupaavien päivien jälkeen laskeutui kaupungin ylle sumuinen harmaus, joka satunnaisesti pisaroi maahan sateena. Sillä viikolla oli ollut monenlaista sattumusta jo valmiiksi vaikka oli vasta tiistai. Ehkä sen teki se syksyisyys, joka oli pesiytynyt paitsi ympäristöön, myös sitä kautta ihmisiin, ja jos pysähtyi ja kuunteli, saattoi hetken kuvitella, että myös kaupungin yllä kaartelevat lokit kirkuivat kerrassaan onnettomina sinä iltapäivänä.

Sitten tapahtumat jatkuivat siten, että töölöläisestä kerrostalosta ilmestyi kadulle henkilö, joka kopsautti askeleensa kohti läheistä ratikkapysäkkiä ja hyppäsi keskustaa kohti matkaavan nelosen kyytiin. Vaunu oli melko täynnä, mutta koska matka oli lyhyt, ei tämä rispaantuneeseen takkiin, kulahtaneisiin farkkuihin ja saumoistaan repsottaviin buutseihin pukeutunut herraskaisehko tapaus välittänyt siitä, että joutui seisoskelemaan. Penkit näyttivätkin joka tapauksessa epämiellyttäviltä. Hän katseli maisemia, ja kummasteli sitä, että oli puolessa vuodessa ne oppinut jossakin mielessä kotoisiksi havaitsemaan. Siinä vilahtelivat ohi kansallisooppera, Hesperian puisto, Finlandia-talo, eduskuntakin ja se onneton Kyösti Kallion patsas, jonka edessä tummaihoiset interreilaajat usein kuvaavat toisiaan hassuin ilmein. Kyllä siihen on syynsä, henkilö ajatteli, ettei näköispatsaita tavata tehdä istuvassa asennossa. Kyösti-polo on kiveen hakattu tilanteessa, joka muistuttaa joko väsynyttä lannistumista tai kesäistä toimitusta takapihan puuseessä. Mutta presidentillistä arvovaltaa patsas ei huou.

No sitten tapahtumat jatkuivat Lasipalatsilla, jossa sankarimme poistui ratikasta niiden vieraspaikkakuntalaisten keskelle, jotka siinä perin hämmentyneinä parveilivat. Kai ne miettivät missä se luvattu lasipalatsi oli, ja niinpä henkilömmekin palasi viisi vuotta taaksepäin, kevääseen jolloin ensi kerran kävi Helsingissä ja odotti hänkin Lasipalatsin olevan jotain nimeään vastaavaa, henkeä kenties salpaavaa. Silloisen pettymyksen kirpaistessa hänen huulilleen pahanlaisen irvistyksen miekkosemme poistui pysäkiltä kohti tapaamispaikaksi sovittua Kiasmaa, jossa kahvikumppani jo odottelikin. Tällä matkalla, joka käytännössä on kahden kadun ylitys, orastava henkilömme sai kimppuunsa ei yhtä vaan peräti kaksi pahanlaista kerjäläistä, jotka pahvimukiaan heiluttivat erilaisin bulgariankielisin itkuvirsin ranneliikettään tehostaen. Kymmenet ihmiset jättivät heidät jälleen kerran huomiotta. Kiasman eteen satoi markan kolikon kokoista pisaraa, kun junalla periferiasta saapunut kahviseuralainen havaitsi päähenkilömme ja he vaihtoivat kohteliaat kuulumiset. Aiempi sopimus jonnekin etelärannassa sijaitsevaan fiinimpään kahvitilaan matkaamisesta sai kertakaikkiaan lokakuisen ilmanalan vuoksi jäädä, ja niin luotiin katse suoraan äsken ylitetyn risteyksen toiselle puolelle: Sokos. Siinähän se seisoi kuin toisesta maailmasta matanut monstrositeetti, kaikessa rumassa kukkeudessaan ja leuhkassa taipumuksessaan peittää näkymä kaikilta suunnilta kaikkialle.

Sitten tapahtui hissiepisodi, jossa noustiin vitoskerrokseen ja kahvila löytyi vaateosastolta takkien välistä syrjään vilahtamalla. Tässä vaiheessa heeroksemme aivot olivat jo aloittaneet tiedonkeruunsa, ja kaikkine aisteineen hän imi vaikutteita paikasta, jossa ei ollut ennen käynyt, mutta jonka tavallaan kyllä tiesi: vain vähän aiemmin hän oli määritellyt Sokoksen kahvilan junttilaksi, ja juuri tähän määritelmään sopi asiakaskunta. Ei näy Helsingissä niin usein niin montaa tuulipukua samassa tilassa kuin Sokoksen kahvilassa, ja jos päähenkilömme vielä olisivat olleet alle kolmekymppisiä, he olisivat olleet paikan ainoat. Nyt he tietenkin keski-ikäisyydessään sulautuivat mitä parhaimmin joukkoon.

Kun oli aikansa siinä pähkäilty ja hymistelty, oli tarjottimille valikoitunut seuraavaa: kahvi, tee, peruspulla ja kakkusiivu. Ala-asteen luokanopettajan mieleen tuonut rouva tiskin takana oli jämäkän asiallinen, jopa hivenen pelottava, mitä päähenkilömme toisaalta arvosti, sillä hän oli nuorten kassatyttöjen lähes eroottiseen huokailuun tiskin takaa jo ei pelkästään tottunut vaan suorastaan kyllästynyt. Oli silti nikotuksen paikka kun vain omienkin ostosten hinta napsahti kilahtaen itäberliiniläisen kassakoneen näyttöön. Sokoksella ei pikkurahalla selvinnyt. Olisihan tämän toki ymmärtänyt, jos kahvilassa olisi ikkunoita, sillä kerros oli korkea ja maisema sieltä joka suuntaan hyvä - mutta kahvittelijat paimennetaan tässä neuvostokompleksissa rakennuksen keskipisteeseen, sen alempiin kerroksiin avautuvan kuilun reunalle sentään, mutta laiha oli henkilöillemme tämä lohtu, kun olisi siinä kahvitellessa voinut kenkäostoksiaan tekevien rouvien sijasta katsella vaikkapa Mannerheimintien liikennevilinää ja kuunnella pääpostin luota tuttua ääntä kun sen ratsastajan päälaelle pulut estoitta ulostavat.

Sitten kulki ajatus siellä vanhusten ja väsymysten ympäröimänä siten, että henkilömme huomasivat jossain vaiheessa keskustelevansa lähinnä vanhenemisesta, sukulaisvierailuista ja siitä, miten ei enää koskaan tule tehtyä mitään kivaa. Kohdekaksikostamme vanhempi ahdistui siinä mitassa, että kulautti kahvinsa ennätysajassa, ja poistui tiskille hakemaan toista, joka hintaan sentään sisältyi. Teetä sen sijaan ei saanut santsata; kenties kuuma vesi oli Sokokselle kalliimpaa hankkia kuin kahvi. Kului kahvi, kului kuulemma maistuva kakku, kului kupillinen teetä ja kului mitäänsanomaton pulla. Asiakkaita riitti. Eräässä pöydässä nautittiin olutta ja mainion näköistä suolaista piirakkaa, mikä mahdollisuus vasta poistuvan kaksikkomme päähän ideana välkähti, mutta siinä vaiheessa heidän oli jo mentävä, tai niin he kuvittelivat ennen kuin jämähtivät seuraavaksi kahdeksi tunniksi keskustan eri kirjakauppoihin. Sellaista on elämä siellä rajakiven takana, tuossa kaukaisessa kaupungissa, Helsingissämme, joka pitkän junamatkan päässä kaikkialta sijaitsee, ja syystä.

Totuuksia kaivosta:

Sokoksen kahvila on kallis, melko epäviihtyisä, eikä tarjoa mitään erityistä elämystä makujensa puolesta. Silti se saattaa pakotetun ostosmarssin uuvuttavalle ihmisraukalle olla kuin keidas helvetin keskellä. Ja totisesti sieltä olisi oluttakin saanut.


2.5.10

Kahvikaipuu osa 3: Kahvila Kasinonranta, Lauttasaari

Kun vappukin on takanapäin, lienee kevät, ja kun on kevät, on lähellä kesä, ja kesällä mennään rannalle. Tai näin mietitään Lauttasaaressa, tuossa Stadin Rivierassa, jossa äveriäät porhot asustavat ja pöveriäät ärhöt käyvät kääntymässä, toivoen edes hetkeksi unohtavansa kurjan elämänsä Kontulassa, Vantaalla tai Turussa. Ei sillä ettenkö minäkin mieluusti majailisi täällä, hiekkarantojen kullankimalluksessa ja aaltojen harmonisessa huminassa, joka kuin gregoriaaninen kuoro tarjoaa ikuista taustamusiikkiaan tänne runoilijoiden ja muiden korkeampien elämänmuotojen keskuuteen. Mutta asiaan. Paikka ilman kahvilaa on kuin pakara ilman kauneuspilkkua, ja niinpä täältäkin, Kasinonrannaksi syystä tai toisesta nimetyltä biitsiltä, löytyy oma kahvikeitaansa, jonka nimi ei paikan päällä selvinnyt, mutta internet tämänkin epäkohdan avasi: mitä mielikuvituksettomin nimi on tuvalle lätkäisty sen sijaan, että olisi otsikkona ollut esim. Operaatio Merenneito, joka sentään luki paikan seinässä isolla. Se lukee myös kahvilan kotisivulla, mutta sieltäkään ei selviä, mikä tuo operaatio varsinaisesti on. Ei sillä että kiinnostaisikaan, kahvin perässähän tuonne valuttiin, joten asiaan. Taas.

Jo kaukaa näki, että Kahvila Kasinonranta on sijainnillaan iskenyt kultasuoneen. Lämpötila oli juuri ja juuri kymmenen astetta pakkasrajan yläpuolella, ja väkeä tungeksi sekä rannassa että kahvilassa niin että heikompaa heikotti. Seurueemme vietti aikansa nauttien auringon kosketuksista, keinuen ja ylipäätään juosten kirkuen pitkin hiekkarantaa (no, lähinnä yksi kolmasosa meistä keskittyi muuhun kuin ensinmainittuun), mutta lopulta virvokkeenhimo kävi ylivoimaiseksi ja askel vei jäätelöaltaalle ja varsinaiselle kahvitiskille. Seuralaisistani nuorempi valitsi mansikkajätskituutin, vanhempi kahvin ja korvapuustin; itse päädyin jatkamaan askeettiseksi vakiintunutta kahvilatestilinjaani: kahvi ja pulla, kiitos. Hintataso oli mitä kohtuullisin, sillä vaikka kombinaatioon vielä lisättiin pillimehu, jäi kokonaishinta alle 11 euron. Halvempaa kuin kotona syöminen, sanoo töölöläinen.

Saimme terassialueen ainoan tyhjän pöydän. Viereisen yrmeän pariskunnan katsoessa yrmeinä kohti kimaltavaa merta, me skoolasimme pahviset juhlamokkamukimme keväälle, ja kriitikkoseurueemme juniori keskittyi jäätelöönsä. Mitä tämänkaltaiset ulkokahvilat yleensä meissä mielikuvina herättävät? Kitkerää kahvia, eilistä pullaa, puolisulaa jäätelöä ja listahittejä tykittävä radio. Entäpä Kasinonranta? Ei mitään näistä. Kahvi oli pehmoista, jäätelö mitä jäisintä, taustasorinana vain merilinnut ja aaltojen kuiske, ja mikä silti mieleenpainuvinta: kerrassaan herauttavan tuoreet leivonnaiset. Voisilmäpulla oli pehmyt ja tirisevä, korvapuusti suuri ja mehevä. Jopa kahvilakriitikkona jo ammoin konkaroitunut allekirjoittanut herkistyi näin muhevien lämpimäisten äärellä. Pullaa ei juuri tuoreemmaksi saisi edes itse leipoen. Iso plussa siis. Näin iso.

Olisi kahvilassa ollut sisätilakin, mutta tämänkaltaisissa rantamestoissa sisätilat ovat vain sääliöille, enkä tämän vuoksi käynyt edes vilkaisemassa miltä siellä näytti. Ulkopuoli ei valitettavasti herättänyt spontaaneja huokauksia; kuisti oli ankara ja karu, kalusteet mustia ja jäyhiä, päivänvarjotkin armaijanvihreitä - enkä edes ole vielä maininnut itse kahvilarakennusta, joka oli toyotanruskeaa lautaa ja pikemminkin kuin kahvilan, toi mieleen rannalle Virosta ajautuneen laatikon. Kuulemma siellä ei myöskään ollut juoksevaa vettä, sanoi myyjärouva, mikä hiukan hämmensi. Silti, maisema oli näinkin liki Helsingin keskustaa sijaitessaan mitä miellyttävin, eli piskuinen hiekkaranta ja merta, mutta tämä tietenkin vain jos katsoi oikeaan suuntaan. Suoraan selän takana oli katu ja rivi kerrostaloja, hö, ei Lauttasaarikaan ihmeisiin pysty. Urbaani syke on täälläkin aina liki.

Lopullinen tuomio:

Kahviluus:
Erinomainen
. Kun sekä hinnat että tarjoomukset ovat kohdallaan, ei kai voi valittaa. No, erikoiskahveja ei näyttänyt listalla olevan, mutta sen sijaan monen sorttisia teepuruja näyttävissä lasipurkeissa. Jos nyt joku teestä tykkää. Pehmiskonekin löytyi, mutta vettä ei tosiaan saanut kuin pullotettuna. Pullia ja suolaisia piirakoita muutama, mutta eihän ulkokahvilaan valikoiman
perässä mennä. Painukaa Bulevardille, saatanan elitistit.

Viihtyisyys:
Hyvä
. Merelle päin avautui periaatteessa kaunis maisema, joskin sen peitti maailman suurin kiipeilyteline, osapuilleen aidon ruotsinlaivan kokoinen Lappset-yhtiön kaiken tietotaidon itseensä kerännyt megalomaaninen kiipeilymonumentti. Kesällä terassi saattaa täyttyä puolialastomista uimarivartaloista, mikä voi olla hyvä tai huono seikka, vartalosta riippuen. Ruokit, räyskät ja riskilät kirkuivat taustalla varsin merellisesti, mikä viihdytti.

Kannattaa tulla kauempaakin, jos
viitsii. Ei tämä nyt niin luksusta ollut, etteikö lähempääkin keskustaa löytyisi jotain osapuilleen vastaavaa. Ilman hiekkarantaa tietysti, mutta silti. Kovemmalla tuulella sitä hiekkaa on sitten vaan pulla täynnä.

28.4.10

Aamukahviarviointeja osa 2: JohtoCafe, Kauppakeskus Kamppi

Aloitin aamun kävelemällä Kenkä-Pennaselle ostamaan uusia bootseja, mutta liike ei suosi kaltaisteni aamuvirkkujen palvelemista, ja niinpä olin lukitun oven takana lähes tuntia ennen kuin kukaan henkilökunnasta. Kamppi ei ole kaukana, ajattelin, ja kun aamukahvi oli jäänyt kotona juomatta, niin mikäs. Pirtsakassa auringonpaisteessa kilahtivat kannukseni Etu-Töölön asfalttiin ja puhelimella sain viriteltyä paikalle kahviseuraa, lopulta, missä vaiheessa kenkäkauppa oli kyllä jo auki, muttei se enää jaksanut kiinnostaa kofeiininpuutteen alkaessa vavisuttaa väsynyttä lihaksistoa.

JohtoCafe on paikka, jonka olemassaolo täytyy tietää, sillä vahingossa sinne ei eksy. Se sijaitsee lähes yksikseen Kampin kauppakeskuksen vitoskerroksessa, jonne ei pääse sitten melkein millään, kun kaikki rullaportaat päättyvät neloseen, mistä pitää sitten erikseen etsiä ne kaukana muista sijaitsevat vitoseen vievät. No ainakaan paikka ei ole ikinä täynnä, millä, siis "ikinällä", viittaan nyt niihin kahteen kertaan jolloin olen siellä asioinut, eli viime heinäkuussa ja tänään.

Heti ensimmäiseksi meidät otti vastaan kovalla soiva musiikki, mikä kuitenkin soi onneksi koko tilan kauimmaisella reunalla pullatiskiltä kuultuna, eli ei loppujen lopuksi haitannut, ja oli sellaista trendikkään hidasta latenight-bailumusaa joka tapauksessa, joka antoi taustalla soidessaan aamulle aika rauhallisen alkupotkun. Ja kuten sanoin, muita asiakkaita ei vielä kymmenenkään maissa paljoa näkynyt; istumatilaa oli kuin kouluruokalassa konsanaan, mutta ehkä viisi asiakasta siellä trendikahvejaan lipitti. Joo, tämä on taas näitä paikkoja, joissa tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi kun tilaa vain "kahvin", mutta ainakin sen sentään sai ihan oikeassa mukissa verrattuna joidenkin vielä muodikkaampien mestojen järjenvastaiseen taipumukseen juottaa asiakkailleen kahvi pitkästä korvattomasta juomalasista. "Missä täällä on mukit?", minä kerran kysyin yhden sellaisen paikan tiskillä, ja geelihiuksinen poitsu kassakoneen takana katsoi minua siten kuin vain autenttisia rypsikynsiä katsotaan.

Mutta täällä siis sai mukin. Seuralaiseni valitsi houkuttelevasta sämpylä- & piirakkavalikoimasta lihattoman juustosämpylän, josta täytteet melkein ulos tursusivat, ja minä sitten alkuperäisestä pullasuunnitelmasta lipsuen lankesin samaan. Se & kahvi oli yhteensä 6,50, mikä on melko paljon, mutta minä myös myönnän että Turun kahvilahintoihin tottuneena minä todennäköisesti tulen ruikuttamaan joka ainoan kahvilan hinnoista Helsingissä. Koittakaa kestää.

JohtoCafe on oma tyylitietoinen maailmansa sijaitessaan kauppakeskuksen minikokoisessa vitoskerroksessa ja ollen ainoastaan toinen toistaan kikkailevampien pienten muotiasusteliikkeiden ympäröimä. Ne olivat kaikki auki jo aamusta, mutta yksikään ihminen ei niistä yhdessäkään näyttänyt asioivan, hm. Silti: vaikka itse koin olevani kolme pykälää liian arkipäiväinen JohtoCafen ympäristöön, minä toisaalta viihdyin siellä. Istuimeksi oli valittavissa sohvaa, pehmeää tuolia, kovaa tuolia ja omituista Aalto-maljakon mieleen tuovaa, hmm, istuinta. Pöydän sai valita joko keskeltä tilaa, tai syvyyksiin syöksyvän kaiteen viereltä, mistä tosiaan näkyvyys oli suoraan viisi kerrosta alaspäin kuin kaivoon. Vähempikin pyörryttää, mistä johtuen valitsimme pöydän mahdollisimman keskeltä, sohvapaikka ja lattianpäällysteenä suunnaton ilmakuva Helsingin keskustasta. Kiva, mutta alas katsoessa tuntui kuin olisi liidellyt jossain kaupungin yllä. Taas huippasi.

Naapuripöydässä puhuttiin englantia ja näpyteltiin laiskasti miniläppäriä. Juotiin stailia kahvia ja hypisteltiin kalliin vaatekaupan piskuista paperipussia. Kassatyttökin oli taas kuin valkokankaalta eläväksi astunut (mielenkiintoisena seikkana mainittakoon firman kotisivuilla oleva työpaikkahakemuslomake, jossa pyydetään liittämään mukaan joko CV tai kuva), ja yhden ison lasiseinän kautta korkeaan mutta kuitenkin levolliseen tilaan lankesi aamuinen auringonsäde. Kenties Kampissa ollessaan sitä tuntee kuuluvansa kaupungin alati sykkivään elämänmenoon ihan eri tavalla kuin vaikkapa Ruoholahdessa, mutta jokin tästä paikasta teki kummallisen miellyttävän. Sitä tunsi olevansa osa jotakin... suurempaa. Ja parempaa. Ja hienompaa, ehdottomasti hienompaa kuin mihin se oma arkipäiväinen elämä antaa pienintäkään oikeutusta. Sitä ikään kuin kuului salaseuraan; niihin harvoihin jotka tietävät JohtoCafen olemassaolon ja maailmanomistajina istuvat sen mukavilla sohvilla kaikkien alapuolellaan sijaitsevissa kerroksissa shoppailevien sopuleiden tavoittamattomissa. Sitäpaitsi sämpylä oli hyvä. Se oli tuhti, ja juustossa löytyi. Kahvissa ei moittimista, mutta minä olisin tähän hintaan kelpuuttanut isommankin mukillisen, eikä kokovaihtoehtoja pahemmin kyselty. Sokeri oli sentään yksittäispakkausten sijasta palasina purkissa, ja vieläpä sitä viileänmuodikasta intiaanisokeria. Eihän toki JohtoCafen asiakaskunta voisikaan mitään perus-Sirkkua ajatellakaan käyttävänsä.

Plussat ja miinukset:

Kiitämme: Oivalliset purtavat, viihtyisä ympäristö, "bättre folk"-atmosfääri joka on tavallisenkin tallaajan saavutettavissa.

Moitimme: Korkeanpaikankammoisia alkaa pyörryttää. Ruuhka-aikaan muodikkaan citykeskustelun yliannostusvaara on ilmeinen.

Älä käy täällä kahvilla, jos koet olevasi maalainen. Ihan totta, älä. Ei sinua välttämättä katsota pahalla, mutta sinä et soveltuisi ympäristöön. Tuntisit koko kahvihetkesi ajan olevan väärässä paikassa, etkä nauttisi kokemuksestasi alkuunkaan. Jos olet maalainen, Sokos on sinua varten vain pienen kävelymatkan päässä.


26.4.10

Café Turné osa 1: Ciao! Caffe, Kauppakeskus Ruoholahti

Olen harvoin osunut niin antoisaan kultasuoneen kuin kolme vuotta sitten, kun päätin kruisailla polkupyörällä ympäri Turkua tehden havaintoja kaupunginosista, ihmisistä, rakennuksista ja elämästä ylipäätään. Tätä projektiani on haikaillen muisteltu suuntaani, ja varmasti moni odotti minun tekevän jotain vastaavaa nyt kun olen alien, täysin ulkopuolinen. Mutta koska uskollinen Inserani on edelleen ketjut pötköksi ruostuneena, vaihdevaijerit rupsahtaneena ja kaikenkaikkisesti ankeana tuolla takapihalla, näyttää siltä että hivenen kestää ennen kuin pyörällä pääsen juuri mihinkään. Haluan kuitenkin tarjota faneilleni vain parasta, ja niinpä päätin tehdä jotain, joka vaatii miellyttävästi vähemmän hikoilua, rehkimistä ja bussin alle jäämistä. Epämääräiskestoisen ja satunnaisesti jatkuvan uutuus-projektini tarkoitus on kartoittaa Helsingin kahvilakenttä kokonaisuudessaan jonkinasteisen toispaikkakuntalaisen, tai vähintään hitaasti kotiutuvan pääkaupunkilaisen, silmin. Projekti alkaa tänään, ja ensimmäinen kohde on

Ruoholahti. Mikä luonnonkaunis nimi paikalle, joka on terästä, lasia ja betonia tiiviimmin kuin aika moni muu kaupunginosa Helsingissä. Kuulemma tätä paikkaa on joskus leimannut rock, punk ja rappio; nyt noista vuosista on jäljellä enää omituinen kuminen lepakko isossa lasikaapissa alueen läpi pyyhkäisevän valtaväylän vierellä. Nykynuoret vissiin ihmettelevät sen merkitystä, minä sentään olen aiheesta kuullut huhuja. Jotain suurta täällä on joskus tapahtunut.

Nykyisin Ruoholahdessa tehdään bisnestä. Lasiset tornit kohoavat taivaisiin kannatellen isojen konsulttifirmojen neonvalologoja, niiden varjoon jäävät taviksempien kauppapaikat kuten Citymarket ja sensellainen, ja vielä niidenkin takaa löytyy kerrostaloja, joista osa on aika luksusta, osa näyttää epäilyttävästi kaupungin vuokrakämpiltä; ei sillä että väittäisin tällaisten asuntojen asukkaiden olevan jotenkin muusta massasta tunnistettavia. Melkein kaikkialta paikkaa ympäröi meri, joskaan asiaa ei siellä juuri missään huomaa, ei varsinkaan päivän kohteeksi sattumalta valitussa Ciao! Caffe:ssa. Ärsyttävä nimi muuten huutomerkkeineen. Karjaisevatko ne aina otsikkonsa puhelimeen jos sinne soittaa?

Kahvila itsessään on melko monipaikkainen, joskin hahmoton sijaitessaan eteistilassa, jonka läpi kuljetaan Citymarketiin. Tarkemmin katsoen Ciao! on kyllä vallannut aulasta ihan oman nurkkansa, jopa kumman rauhallisen, mihin toki saattoi vaikuttaa valitun testihetken ajankohta: kello yhdeksän aamulla stadilaisten enemmistö kääntää vielä kylkeään vällyjen välissä. Pöytiä on monenlaisia pienistä isoihin, ja suurin osa istuimistakin on mitä leppoisimman näköistä nahkapäällysteistä nojatuolia tai sohvaa. Molto bene! Tämä näyttää paikalta jossa voisi viihtyä, paitsi tietysti päivemmällä, jolloin vierestä virtaa kansalaisten karjalauma muovikassit kädessään ruokakauppaan ja pois. Paitsi että ikkunanvierimmissä paikoissa tästä ei liene haittaa; nyt ne valikoituivat istumapaikkavaihtoehdoista pois, koska aamuaurinko paistoi suoraan niihin lähes grillaavalla teholla. La primavera!

Seuralaiseni valitsi kahvilan monimutkaiselta kahvilistalta lattea, ja selvästi pienemmältä purtavalistalta jonkinlaisen mozzarella-ciabattan, tai en minä nyt enää muista mikä se oli. Itse tyydyin peruskahviin ja donitsiin, jollaisia oli yhtä lajia: suklaista. Kelpasi ajatustasolla, mutta paljastui oudon mauttomaksi sitten lopulta. Edes suklaakuorrutus ei maistunut suklaalta, vaan pikemminkin - no jaa. Ei tuo nyt pahaakaan ollut. Kahvi sen sijaan, olkoonkin että oli vain kahvi (anteeksi, tarkoitan tietysti caffe) eikä esim. moccacchio, oli oikein hyvää. Aavistuksen tummapaahtoisempaa kuin se perinteinen suomalainen sumppi, eikä liian kuumaa, kuten kahviloiden tiskeillä pienillä keittolevyillään nököttävissä pannuissa niin kovein usein on. Pienet sokeripussit oli ilmeisesti roudattu suoraan Italiasta, mistä miinuspiste. Kassaneiti olisi saanut koska tahansa diilin mistä tahansa maailman johtavasta mallitoimistosta, mistä pluspiste.

Varsinaista viihdykettä Ciao! Caffe ei sisäisesti nautittavien lisäksi tarjonnut, mitä nyt kiusoitellen ilmoitti langattoman netin löytyvän. Minä noista interwebeistä niin ymmärrä joten jäi testaamatta; sen sijaan luettavaa löytyi tämän saman aulatilan toiselta reunalta ilmaislehtien muodossa, joiden valikoima oli mukavan kattava. Ne upottavat nahkaistuimet olivatkin kuin suunniteltu tuntikausien löhöämiseen yhä uusia santsikuppeja noudellen! Välissä maistuisi varman aito italialainen jäätelö, kovin houkuttavasti ne siinä olivat kaikki tiskillä sammioissaan esillä. Turussa vastaavia saa ainakin Pappagallosta, jos kyseinen mesta vielä on pystyssä. Muistaakseni ihan hyvältä maistuvat.

Silti, jos olisin ollut liikkeellä yksin, olisin kokenut paikan hieman tylsäksi, etenkin koska se on niin lohduttoman avoin. Vauhdilla olisin kahvini hörppinyt ja muualle mitä kiireisintä asiaa keksinyt. Nyt saattoi sentään esittää kommentteja Itämerenkadun liikenteestä, joka sekin on vielä aamuysiltä aika hiljaista, näköjään. Paikan muu asiakaskunta koostuikin yksinäisitä kahvittelijoista, joista joku oli sentään napannut mukaansa Metro-lehden, tuon ankeuden kiteytyneen timantin, loput tuijottelivat apaattisina ikkunoista tai - - toisaalta saatoin myös tulkita heitä väärin. Ehkä apaattisuus olikin jonkinlaista zeniläistä voimainkeruuta, sillä siihen Ciao! Caffe siihen aikaan päivästä totisesti sopi. Ihmisvirrat puuttuivat, liikenne oli hiljainen, eikä koko paikassa ollut auki mitään radion tapaistakaan, televisiota nyt vielä vähemmän. Aika kivaa. Sain yhtäkkiä sellaisen olon, että näissä kahvilakäynneissä kytee potentiaalinen luomisvimma.

Pisteytys:

Tarjoomukset: * * *
Kahvi maistui, mutta vaihtoehdot olivat vain "pieni" ja "suuri", joista kumpikin oli liian-. Tai kuten takanani kassalle tullut mies ääneen hämmästeli: "Eiks teillä oo tavallisen kokoista?" Ei kuulemma. Ciabatta vaikutti kelpaavan, donitsi oli tyhjää parempi. Lievä tylsyys vaivasi valikoimaa.

Miljöö: * * * *
Rauhallinen, paitsi suurimman osan päivästä todennäköisesti ei. Miellyttävät istuimet. Siisti, jopa lievään kliinisyyteen asti. Isot ikkunat, valoisa; tosin myös hyvin hämärät kahvilat ovat mukavia. Yksi iso tähti siitä, ettei mikään mökä soi koko ajan taustalla.

Hintataso: * *
Pieni kahvi oli kallis. Donitsikin oli pieni ja kallis. Mutta on pahempaakin nähty.

Mene tänne kahville, jos....
Satut jostain ihmeen syystä olemaan Ruoholahdessa aamutuimaan vailla tähdellistä tekemistä. Jos olet yksin, hanki jostain luettavaa ja heittäydy sohvalle, tai nojatuoliin aamuauringon säteeseen ikkunan ääreen. Tiedän toki, ettei skenaario ole todennäköinen, mutta mistä sen tietää miten elämä heittää? En minäkään vielä Ciao! Caffeen mennessäni tiennyt aloittavani artikkelisarjaa. Idea syntyi kupillisen puolivälissä, ja viimeistä tilkkaa kulauttessani olin huojentunut siitä, että keksin jotain, jonka avulla saan Silmiksen pidettyä taas vähän aikaa hengissä. Phuh! Ei ole helppoa se nykyään!


23.4.10

Pupuhuuli

Ihminen kutistuu oman mikrouniversuminsa sisään kun pieneliöt hänessä tekevät tihutöitään. Olen viettänyt pikapuoliin viikon omassa 33,5 neliössäni Taka-Töölön hedelmällisillä kukkamailla kun elämäni kummallisin flunssapöpö teki minut työkyvyttömäksi. Ei kuumetta, mutta alilämpöä - - miksei sitä muuten ole nimetty kylmeeksi? 35,2 sain eräänä yönä kuumemittariin tulokseksi ja eritin niin kylmää hikeä että hengitys höyrysi. Sen lisäksi ovat olleet poskiontelot ynnä muut päänsisäiset kanavat tukossa kuin Simonmäki arkisin noin kello neljä. Eikä sitten muuta. Mutta on tuokin riittänyt kaatamaan ihmispolon tuskatilaisena pedinpohjalle. On tämä kumma kaupunki. Turussa olin yleensä terve. Täällä minä olen vuoronperään flunssassa ja noroviruksessa kuin pahaisin sakilainen. Hyh.

Totta puhuen minä missään pedissä maannut vaan kaivoin kaapinperiltä esiin vanhan läppärini. Ja kun ottaa huomioon, että tämä normikoneenikin on vuosimallia 2004, on "vanha" läppäri minun kohdallani totisesti muinainen; vuosimallia 1998 ellen väärin unohda. Emuloin lukioaikaisia sairaskausiani, ja vietin aivoja tyhjentävän tietokonepelin ääressä muutaman päivän. Worms, tuo aito ja alkuperäinen versio, (c) 1994, oli hauskempaa kuin mikään, siis kaksi päivää, kunnes eilen alkoi lopulta kyllästyttää. Siirryin ruotsalaisen dekkarin pariin, joskin sekin etenee hitaasti. Jonkun pitäisi kertoa dekkaristeille, että heidän suurin virheensä on kuvitella olevansa oikeita kirjailijoita. Dekkareita luetaan murhamysteerin vuoksi. Ei siksi, että oltaisiin kiinnostuneita kymmenien ja kymmenien sivujen verran päähenkilön, viisikymppinen mies muuten aina, avioelämän kriiseistä tai siitä tyhjyyden tunteesta, jonka poliisityö heissä väistämättä aiheuttaa. Ei. Nämä aiheet eivät kuulu dekkareihin, ne kuuluvat korkeakirjallisuuteen, ja minä toki ymmärrän että juuri korkeakirjallisuus on se, jolle ropisee palkintoja. Mutta on dekkareillakin kuulemma joku vuotuinen gaalansa. Vaikkei tarvitsisi, kun ne myyvät muutenkin.

Olen minä myös kuunnellut musiikkia enemmän kuin aikoihin. Teen satunnaislöytöjä cd-hyllystäni, joka on tällä hetkellä järjestetty levyn julkaisuvuoden mukaiseen järjestykseen, alkaen Miles Davisin Milestonesista (1958) ja päättyen Absoluuttisen Nollapisteen Mustaan hiekkaan (2009). Eniten yksittäisiä julkaisuja on vuodelta 2000, ja hyvä vuosikerta tuo musiikillisesti onkin. Tämän aamun aloitin Tomahawkilla, olen soitellut Alanis Morissettea ja Eppu Normaalia, fiilistellyt Curella ja Tori Amoksella, onpa levylautasella käynyt myös Tangerine dream, sekä nuo mainiot juutinmaalaiset, Press play on tape, jonka ykkösalbumi on maailmanparhautta.

Miksi kirjoitan tämän? Minä, jonka vakaa mielipide on, ettei mikään latista blogia niin pahasti kuin sen kirjoittajan päivittäisten tekemisten kaavamainen luettelointi? Niin. Olin pääsemässä niihin yksilöllisiin mikrouniversumeihin, mutta harhauduin. Olen luomassa kuvaa yksilöstä, jonka keskeinen päivärakenne koostuu yhteiskunnan syrjässä sijaitsemisesta, minkä on aiheuttanut hänen hengityselimistöönsä pesiytynyt bakteeri. Noin pieni. Että se on jostain tullut minuun ja asettunut kodiksi, on suoraan johtanut siihen, että olen monta päivää viettänyt sisätiloissa tekemällä asioita, joita en olisi muuten tehnyt, ja toisaalta jättänyt toteuttamatta suunnitelmia.

Olen toisella korvalla seurannut uutisia tuhkapilvistä ja erilaisten tahojen lakkoiluista. Ne tulevat luokseni kaukaa, koska vaikka netissä kaiken ylimääräiseni roikunkin, en seuraa uutisia. En kykene siihen. En tiedä mitään niin aggressiivisesti aivotoimintaa tylsyttävää asiaa kuin uutiset. Uutiset. Minulle on jo lapsena kehittynyt outo inho sanaa kohtaan. Uutiset oli aina se hetki, jona aikuiset keskittyivät lukemaan / katselemaan / kuuntelemaan jotain kuolettavan tylsää. Se on sitä edelleen.

Kuulemma taas tänään joku pahantahtoinen liitto lakkoilee. Onneksi laitoin leipää pakkaseen alkuviikosta. Toisaalta en nykyisin enää juuri syö.

Keitänpä toisen pannullisen, niin kivasti tämä aamu tästä käynnistyi.

21.4.10

Liekki

Pidemmän aikaa se oli jo kävellyt pimeässä, varmaan siten että oli siihen jo ajatuksen tasollakin tottunut, mikä tietenkin tarkoittaa että oli uskotellut itselleen tottuneensa. Jonkinnäköistä polkua varmasti seuraillut, tai ehkä tämänkin asian pikemminkin päättänyt kuin sen kummemmin totuudeksi tiennyt. Ei pimeässä polkuja näe.

Jostain sitten lepatti erään kerran vastaan liekki. Se näkyi kaukaa, ihmissilmä on sellainen pimeässä, ja se lähti kiinnostuneena liekkiä kohti. Lähempää se näytti tutulta. Oli se sen joskus ennenkin nähnyt, se muisti sen, ja ihan ihmeellinen värähdys meni sen läpi kun se tajusi miten pitkään oli ollut pimeä ja kylmä.

Se käveli pitkän matkan kunnes saapui liekin luokse.

Siinä se lepatti, ei ollut varma paloiko siinä jokin materia vai itsekseenkö se siinä ilmassa lepatti, polun yllä, tai sen mikä oli ollut kuviteltu poluksi, mutta mistä nyt näki ettei se ollut kuin juurakkoa ja sammalta. Se istui alas. Liekki lämmitti sitä, ja liekki valaisi ja sen liekin luona sen oli hyvä.

Aika kului. Se ajatteli matkaa jonka oli kulkenut, ja muisti mistä oli lähtenyt. Se mietti kaivattiinko sitä vielä siellä. Se katsoi liekkiä, joka lämmitti ja valaisi, ja sitten se katsoi olkansa yli. Sitten se epäröi ja nousi seisomaan.

Jos minä vain nopeasti, se ajatteli. Vilkaisi taas olkansa yli. Oli rauhallista siellä mistä se oli tullut. Toistaiseksi, edelleen, eikä se tiennyt mikä sitä hermostutti, mutta silti. Se kääntyi ympäri, nyt se oli selin liekkiin. Otti askeleen ja toisen, ja edelleen ajatteli: jos minä vain ihan nopeasti. Se otti kolmannen askeleen ja vilkaisi olkansa yli. Liekki alkoi kadota pimeään.

Se otti vielä askeleen ja kaksi eikä kestänyt enempää, kun sen oli taas pakko katsoa taakseen, liekin suuntaan, ja se oli edelleen siellä, mutta kauempana, loukattuna se nuoli nyt sitä juurakkoa jota oli poluksi luultu, se meni siniseksi ja kuumaksi, kiemurteli kallion lakea ja levisi laajalle ja himmeni ja kutistui kipinäksi.

Siitä tuntui pahalta. Se kaipasi liekin lämpöä. Oletko taas täällä kun minä palaan, se ajatteli, mutta liekki oli mennyt pieneksi ja hiljaiseksi.

Kun minä palaan. Se haparoi pimeyteensä.

14.4.10

Ja kaikki ne miljoonat putoavat tähdet

Olen ollut poissa.

Ne sanovat asioiden olevan merkityksettömiä jos konkreettiset todisteet puuttuvat.

Olen luvannut olla hyvä. Olen löytynyt uudelleen. Olen itseni enemmän kuin ehkä vielä koskaan. No, lapsena sentään. Jokainen on lapsena omimmillaan, mutta tietenkin vain silloin kun aikuiset eivät näe.

Kai se on surullista. Etteivät vanhemmat koskaan todella opi tuntemaan sitä jonka ovat omaksi kuvakseen tehneet, vahingossa tai tieten. Ja niin toistuvat virheet läpi kronologian.

Viikonloppuna kuvasin sinun tulenpunaisia hiuksiasi. Kapusit puuhun, tarvoit lumessa joka on Helsingistä jo mennyt. Ja mietin miksi nyt. Miksi juuri tänä keväänä, taas. Ajattelen eläintä jolla on sinun silmäsi. Sen hengitys höyryää yössä. Se odottaa.

Äitiydessä on jotain puhtaankaunista.

Tytär kirjoitti nimensä lyijykynällä paperille. Hyvin meni, mutta kun kirjaimet eivät olleet suorassa rivissä, alkoi kiukkuparku. Ei kolmevuotiaan tarvitsisi vielä pyrkiä täydellisyyteen.

Nyt hän yskähtelee seinän takana unissaan. Unikaveriksi piti saada Vandaalikoira. Olen hämmentyneen tietoinen siitä miten suuria asioita minulle tarjotaan. Mutta mikä minä olen ottamaan vastaan kun olen luopumisistanikin vasta toipunut. Ja jostain olisi tietenkin luovuttava taas. Eliniästä, tavallaan. Näinä öinä polttaisin yön siniseen tupakan toisensa jälkeen parvekkeella. Paitsi ettei minulla ole parveketta. Ja kun ei ole enää opiskelija pitää yötkin nukkua. Mutta muuten.

4.4.10

Whenever it rains you think of her

Stereoissani on viime päivinä viivähtänyt Tori Amos. Pitkästä aikaa, ja asialle on kai looginen selityskin. Jostain se on kaivettavissa. Tai ehkä se on likaisen sulamisveden kastelemiin katukiviin kirjoitettu. Moni asia on. Ne jäävät näkemättä jos katsoo kaupungilla kulkiessaan ihmisiä silmiin. Sitä yritän välttää kuin sairautta.

Onko ihmisestä tällä iällä aloittamaan asioita? Pitkään on tuntunut, että tätä kirjoittavan viimeisen käyttöpäivänsä ohittaneen kurttuisen ihmiskuoren voisi joku avulias rypistää pieneksi ja viskata biojätteeseen. Että siellä ei sitten olisi muiden tiellä. Jugurttiset kahvinpurut ja käyneet banaanit sitten vain tussahtelisivat niskaan, ja katkerana siellä muhisi omissa liemissään kypsäksi, tai mediumin asteelle varmasti jäisi.

Mutta sitten taas ajatus siitä, että vielä olisi tilaisuus tarttua asioihin, se.

Katkaisee ajatuksenjuoksun näköjään. Aikuisena sitä tietenkin on valmiimpi ja järkevämpi kuin siloposkisena kloppina. Kun vastuuta on ikänsä pelännyt, on sen merkityksen oppinut lopulta hahmottamaan.