Olen ja en ole vaiennut tarkoituksella. Hiljenin, koska kadonnut ystäväni on edelleen kadonnut, ja alati kasvava huoli on paitsi sumentanut tekstintuottoon tarkoitetut osiot aivoissani, myös saanut tällaisen näpertelyn tuntumaan turhalta; minä en ole valmis luovuttamaan, ja palaaminen normaalina pitämääni päiväjärjestykseen merkitsisi luovuttamista. Fun fact: pidin jo hiiren osoitinta Bloggerin "Delete this blog" -napin päällä, sormen jo melkein klikatessa bittini historian hurmeeseen. Taikauskon: jos luovun jostakin tärkeästä, saan jotakin tärkeää tilalle. Enkä kuitenkaan. Ja syyt tämän teon harkintaankin olivat todenpuhuen jo etäämmällä, ne ovat vain odottaneet toimeenpanomääräystä, joka on nyt kuitenkin jonnekin rattaisiin juuttunut. Nirsk nirsk.
Tämä kirjoitus päätyi kiertoteitse käsittelemään aivan muuta kuin kadonnutta kissaa, enkä minä osaa käsitellä nyt muuta, koska yrityksistä huolimatta minun on vaikea miettiä muuta. Ne pelosta vapaat hetket täyttää lapsi, jonka "Miksi?"-kausi alkoi ja kysymykset seuraavat toisiaan limittyen äärettömyyksiin kuin Escherin kuviot. Sohvapöydällä on pinossa neljä kirjaa, joita luen vuoronperään, viitisen sivua kutakin, enempään en keskity vaikka haluaisin.
Jos nukahdan, herään päättyviin tarinoihin.
28.7.09
10.7.09
Lomalta
Piti kirjoittaa tähän tarmoa uhkuva kirjoitus siitä, miten viisi viikkoa ilman nettiä, lehtiä, radiota ja, enimmäkseen, sosiaalisia kontakteja tekee ihmiselle hyvää. Tulee nukutuksi pitkään, tulee saunotuksi keskimäärin kuudesti viikossa. Sateella voi paiskia sisähommia, helteellä ulko, ja molempia riitti. Muitakin aihioita muhi mielessä. Ajattelin kirjoittaa tämänkertaisesta kirjasaaliistani Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä, kenties hohdokkaimmat löydöt koskaan, ja sen ohessa kalkkiutua muistelemaan aiempien vuosien hankintoja sieltä, ja kenties niiden avulla luoda näkökulmaa oman kirjamaun myötä siihen, miten ihminen on kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi vanhojen kirjojen parissa. Piti siitäkin, miten uitin riemusta hihkuvaa tytärtä Kokemäenjoessa, jonka vesi oli naurettavan lämmintä; ei joessa tuollaista pitäisi kun virtaileehan se kuitenkin. Ja sitten piti mökkiläisen perushuolista ja luonnonhelman perusheilahteluista, kaikesta tästä.
Mutta kolme päivää sitten kissa lähti mökinpihasta teilleen eikä palannut. Loma päättyi liueten epätietoon. En hirveästi saanut unta, kuuntelin yöt sadetta. Tänään palasin kaupunkiin töihin, muut jäivät sinne kun suunnitelmat menivät uusiksi. Kolme ja puoli vuorokautta nyt, eikä se tietenkään ole kissalle pitkä aika, kyllä minä sen tiedän. Mutta että minua pelottaa. Ei Rasmus ole metsiin tottunut, se on stadilaiskolli, joskus Malmilta talteen noukittu. Kuljettiin sateessa hakkuualueilla ja metsässä, riivatullisen kivilouhikon poikki kävelin hirveän viiman iskiessä vatukkoa kasvoille, vesi tuli kuin saavista, huusin kissan nimeä eikä se varmaan olisi metriä kauemmas kuulunut mutta jotain täytyi. Ei kai se sinne voinut mennä? Miksi olisi, mukavuudenhaluinen kaveri, joka varsin taitavaksi hiirestäjäksi kehittyi parissa viikossa. Ei sille nälkä tule. Ovat vaan olleet niin kylmiä ja märkiä juuri nämä viimeiset päivät. Kaksi vuorokautta on tuullut kuin lokakuussa, ja Rasmus pelkää hirveästi tuulta. On kuulemma kyitäkin siellä, ja kettuja, tosin vain jälkimmäistä nähtiin omassa pihassa.
Kätken jutusteluun sen mitä en uskalla ajatella. Minä olen niin saakelin kiintynyt siihen ronttiin, ystävystyin sen kanssa heti, silloin kerran, ja paremmin kuin yhdenkään muun kissan ja monen ihmisen. Palaa kunnossa, kirjoitan, ja toivon että vaikka sanat eivät, ajatus silti saavuttaa sen pienen otuksen, joka aamuisin kehrää korvanjuuressa niin että unessa soi. Tule nyt takaisin sieltä Rasmus, sinusta niin moni on jo huolissaan ettet tiedäkään.
Mutta kolme päivää sitten kissa lähti mökinpihasta teilleen eikä palannut. Loma päättyi liueten epätietoon. En hirveästi saanut unta, kuuntelin yöt sadetta. Tänään palasin kaupunkiin töihin, muut jäivät sinne kun suunnitelmat menivät uusiksi. Kolme ja puoli vuorokautta nyt, eikä se tietenkään ole kissalle pitkä aika, kyllä minä sen tiedän. Mutta että minua pelottaa. Ei Rasmus ole metsiin tottunut, se on stadilaiskolli, joskus Malmilta talteen noukittu. Kuljettiin sateessa hakkuualueilla ja metsässä, riivatullisen kivilouhikon poikki kävelin hirveän viiman iskiessä vatukkoa kasvoille, vesi tuli kuin saavista, huusin kissan nimeä eikä se varmaan olisi metriä kauemmas kuulunut mutta jotain täytyi. Ei kai se sinne voinut mennä? Miksi olisi, mukavuudenhaluinen kaveri, joka varsin taitavaksi hiirestäjäksi kehittyi parissa viikossa. Ei sille nälkä tule. Ovat vaan olleet niin kylmiä ja märkiä juuri nämä viimeiset päivät. Kaksi vuorokautta on tuullut kuin lokakuussa, ja Rasmus pelkää hirveästi tuulta. On kuulemma kyitäkin siellä, ja kettuja, tosin vain jälkimmäistä nähtiin omassa pihassa.
Kätken jutusteluun sen mitä en uskalla ajatella. Minä olen niin saakelin kiintynyt siihen ronttiin, ystävystyin sen kanssa heti, silloin kerran, ja paremmin kuin yhdenkään muun kissan ja monen ihmisen. Palaa kunnossa, kirjoitan, ja toivon että vaikka sanat eivät, ajatus silti saavuttaa sen pienen otuksen, joka aamuisin kehrää korvanjuuressa niin että unessa soi. Tule nyt takaisin sieltä Rasmus, sinusta niin moni on jo huolissaan ettet tiedäkään.
5.6.09
Hevonen heilahti kuin kirves
Kesäisin on kiva istua lukemassa takapihalla. Ottaa hyvä kirja, lepolassessa lokoisa lötkötys, pöydälle viereen lasillinen virvoitetta. Joka tosin laimenee, sadevedellä kun on sellainen vaikutus. Ja kirjasta sivut vettyvät hiljalleen, tuolissakin on lopulta aika kylmä, ja raajojen yleisen sinisyysasteen noustua jonnekin iltataivaan tasolle on aika käydä välillä sisällä. Juoda kuppi kahvia, palata sitten takaisin pihalle. Koska on kesä.
Kaksisataa sivua sanojani oli tänään baarinpöydässä, kädestä käteen kiersivät ja olutläikkien, kahvinkin, keskellä tietään hakien lopulta päätyivät salkkuun ja pois. Nostalgisoin tuossa itsekin; muistin vanhan yliopiston sähköpostini jonain päivänä katoavan tavutaivaalle ja niinpä napsin sieltä kirjeenvaihdon talteen, minun ja toisen välinen tutustuminen, yhden kauniin kevään aikana neljä vuotta sitten. Tekstitiedoston kooksi kasvoi rapiat viisisataa sivua. Ehkä, kun olemme vanhoja ja ajan kultaamia, meidän lapsemme voi sitä hätkähtäen lukea. Miten rakastutaan sanoilla, se on hurja ajatus jos sen antaa tulla. Mutta sanat ovat pelottavia. Niiden kohtaaminen, vaatimukset. Se mitä ne haluavat.
Ei silti. Tulkoon jäistä vettä, käyköön trombi kimppuun, purkoon punkki ja kärppä. Ei haittaa yhtään! Huomenna alkaa kesäloma!
Katoan näihin maisemiin:
Kaksisataa sivua sanojani oli tänään baarinpöydässä, kädestä käteen kiersivät ja olutläikkien, kahvinkin, keskellä tietään hakien lopulta päätyivät salkkuun ja pois. Nostalgisoin tuossa itsekin; muistin vanhan yliopiston sähköpostini jonain päivänä katoavan tavutaivaalle ja niinpä napsin sieltä kirjeenvaihdon talteen, minun ja toisen välinen tutustuminen, yhden kauniin kevään aikana neljä vuotta sitten. Tekstitiedoston kooksi kasvoi rapiat viisisataa sivua. Ehkä, kun olemme vanhoja ja ajan kultaamia, meidän lapsemme voi sitä hätkähtäen lukea. Miten rakastutaan sanoilla, se on hurja ajatus jos sen antaa tulla. Mutta sanat ovat pelottavia. Niiden kohtaaminen, vaatimukset. Se mitä ne haluavat.
Ei silti. Tulkoon jäistä vettä, käyköön trombi kimppuun, purkoon punkki ja kärppä. Ei haittaa yhtään! Huomenna alkaa kesäloma!
Katoan näihin maisemiin:
2.6.09
Beni Hasan, Elefantine, Giza, Siwa, Sillal
Sitä laskeskeli miekkonen eilisehtoonkorvilla rahojaan, välillä loi väsähtäneen katseen jääkaapin suuntaan, ja tyhjyydestä katse kimmahti kaikuna takaisin. Ei jaksaisi alkaa kokkaamaan, myöhä jo kolisteli kellonpieliä ja lähipuoti salpaisi uksensa. No, jos minä nyt uhraan kolikoitani pizzaan sitten, miekkonen tuumasi. Hän käppäili rusehtavassa valossa putiikkiin ja humalaisten haaliessa mallaslientä koreihinsa hän kaarteli pakastealtaalle. Olivat alennettuna tarjolla pakastekiekot siellä, minkä myhäillen miekkonen merkille pani.
Päädyin kassalle. Näön vuoksi ostin vielä kurkkua, leipää, muuta pientä ettei niin hävettäisi kun pizzaa iltamyöhällä kotiin kantaa, sentään raavas mies, tai lähinnä hintelä mutta mies kuitenkin. Maksoin, heitin ostokset kangaskassiini ja valo oli edelleen kertakaikkisen sairas kun kävelin kotiin paeten petokissojen murinaa, joka viimein eteisessä vatsaksi osoittautui. Napsautin uunin päälle ja läväytin pizzan kassista, missä vaiheessa vasta havaitsin napanneeni altaasta epähuomiossa salamipizzan.
Hetkisen siinä miekkonen tuumaili toimintatapojaan. Toisaalta hänen teki kovasti mieli pizzaa, ja näkökentän rajoja jo musta verho pyrki sulkemaan, eli siinä mielessä alkoi olla aika saada ravintoa sisuksiin. Mutta lihaa. Hän oli jo avaamassa roskista, sammuttamassa uunia. Vielä kuitenkin mietti. Päätti lopulta kirpaisun olevan kertahenkinen ja repäisi pizzan käärestään, missä vaiheessa jäisen kiekon ylle levitellyt salamiviipaleet räväyttivät keittiöön typerryttävän metvurstinlöyhkänsä ja mies alkoi tosissaan voida pahoin. Syvähengitellen tahdonvoimaa sisäänsä hän tarttui lihanpaloihin ja viskoi ne roskikseen. Ei sitä ihan teerenpoikia olla, hän mietti ja hillosipulein peitti näin kovin autioksi käyneen pizzansa pintaa. Ketsupoi myös hivenen, ja ei kun uuniin. Siellä sitten muhi eines, ja asuntoon levitti lihan hajua, mikä oli omiaan tappamaan ruokahalun.
Kun munakello maukaisi, avasin luukun. Näköaistilla havaittavaa lihaa ei ollut jäljellä, mutta se haju, se haju. Jossain tuon sulaneen juuston ja taikinapohjan välissä oli edelleen eläimenpaloja, mutta koska jo talvella olin itseni karaissut nauttimalla pari siivua mureaa porokassleria, totesin etten kai tähän henkeäni heitä, ja loppujen lopuksi haju olikin pahinta; hillosipulikuorrutukseni kätki oikeastaan kaikki muut maut niin tehokkaasti että pizza sinällään menetti merkityksensä ja olisin yhtä hyvin voinut syödä niitä hillosipuleita yksikseen. Nautin iltapalantapaiseni kahvin kanssa, ja sopivathan ne toisilleen kuin hillo. Ei se pahaa ollut. Vasta viitisen tuntia myöhemmin aloin rajusti oksentaa.
Päädyin kassalle. Näön vuoksi ostin vielä kurkkua, leipää, muuta pientä ettei niin hävettäisi kun pizzaa iltamyöhällä kotiin kantaa, sentään raavas mies, tai lähinnä hintelä mutta mies kuitenkin. Maksoin, heitin ostokset kangaskassiini ja valo oli edelleen kertakaikkisen sairas kun kävelin kotiin paeten petokissojen murinaa, joka viimein eteisessä vatsaksi osoittautui. Napsautin uunin päälle ja läväytin pizzan kassista, missä vaiheessa vasta havaitsin napanneeni altaasta epähuomiossa salamipizzan.
Hetkisen siinä miekkonen tuumaili toimintatapojaan. Toisaalta hänen teki kovasti mieli pizzaa, ja näkökentän rajoja jo musta verho pyrki sulkemaan, eli siinä mielessä alkoi olla aika saada ravintoa sisuksiin. Mutta lihaa. Hän oli jo avaamassa roskista, sammuttamassa uunia. Vielä kuitenkin mietti. Päätti lopulta kirpaisun olevan kertahenkinen ja repäisi pizzan käärestään, missä vaiheessa jäisen kiekon ylle levitellyt salamiviipaleet räväyttivät keittiöön typerryttävän metvurstinlöyhkänsä ja mies alkoi tosissaan voida pahoin. Syvähengitellen tahdonvoimaa sisäänsä hän tarttui lihanpaloihin ja viskoi ne roskikseen. Ei sitä ihan teerenpoikia olla, hän mietti ja hillosipulein peitti näin kovin autioksi käyneen pizzansa pintaa. Ketsupoi myös hivenen, ja ei kun uuniin. Siellä sitten muhi eines, ja asuntoon levitti lihan hajua, mikä oli omiaan tappamaan ruokahalun.
Kun munakello maukaisi, avasin luukun. Näköaistilla havaittavaa lihaa ei ollut jäljellä, mutta se haju, se haju. Jossain tuon sulaneen juuston ja taikinapohjan välissä oli edelleen eläimenpaloja, mutta koska jo talvella olin itseni karaissut nauttimalla pari siivua mureaa porokassleria, totesin etten kai tähän henkeäni heitä, ja loppujen lopuksi haju olikin pahinta; hillosipulikuorrutukseni kätki oikeastaan kaikki muut maut niin tehokkaasti että pizza sinällään menetti merkityksensä ja olisin yhtä hyvin voinut syödä niitä hillosipuleita yksikseen. Nautin iltapalantapaiseni kahvin kanssa, ja sopivathan ne toisilleen kuin hillo. Ei se pahaa ollut. Vasta viitisen tuntia myöhemmin aloin rajusti oksentaa.
28.5.09
Taustatietoja vaitiolovelvollisille
Kaikeksi on tähän ikään mennessä sanottu vaan ei konservatiiviksi vielä, kunnes tänään Jani ohimennen heitti minun olevan konservatiivisuuden perikuvana tunnettu. Meni siinä hetki kun kokosin itseäni. En väitä ettenkö olisi kädellä vasenta rintapuolta painanut ja hikikarpaloita kulmakarvojen tienoilta hihalla pyyhkeillyt. Moni muu olisi saanut saman määritelmän viskellä ilmoille ilman sanottavaa reagointia, mutta Marginaali-Jani on tunnettu piru lukijaksi, kätketymmätkin piilomerkitykset verikoirana vainuava. Ja, vaikka aikoinaan tiivis blogitoveruutemme onkin ajanvirtaan osin liuennut (no niin, nyt alkaa mennä siirappiseksi tämä...), huomaan edelleen antavani painoarvoa hänen kommenteilleen.
Vaan että! Konservatiivi! Ja minä kun olen kuvitellut olevani kliseisyyteen asti tyypillinen vasemmistolaishippi, humanistisia aineita kukka hiuksissa opiskellut ruohonpolttaja-utopisti. En Conservapediaankaan enää nykyään päivittäin kirjoita! Wikipedian, jota sivumennen sanoen en pidä kovin hyvänä lähteenä (huomaan nyt heti antavani värittyneitä merkityksiä tälle mielipiteelleni) mutta nyt laiskottaa, mukaan konservatismi on "poliittinen, henkinen ja yhteisöllinen näkemys, joka pyrkii säilyttämään vallitsevia ja palauttamaan entisiä arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän piirteitä". Heti tämän varjossa ymmärrän Janin näkemystä. Minulla on vahva tendenssi suhtautua epäilyksellä uusiin ilmiöihin; ja mitä suuremmalla rummunpärinällä esiintuotuihin, sen vahvempi. Pidän tätä pikemminkin nostalgismina kuin konservartismina. Nähdäkseni tämä on vain tervettä epäluuloa, tai epätervettä ehkä mutta epäluuloa kuitenkin. Kautta historian ihminen on kapsahtanut katajaan, ja mikä voi mennä pieleen, se 99%:ssa tapauksista menee. Silti olen vankkumaton eteenpäinpyrkimisen kannattaja: ihminen joka pysähtyy paikalleen on henkisesti kuollut ihminen. Konservatiivi siis.
Nostalgisointitaipumustani suurempi syyllinen, jos nyt tosiaan mitään syyllisyyttä tässä etsitään, on se, miten tartun aiheisiin, joista nyt ylipäätään voi tehdä kirjoittajan maailmankatsomukseen liittyviä yhteenvetoja. Jo vuosia sitten päätin kirjoittaa päivänpolttavista aiheista (vaikkapa politiikka, sananvapaudet internetissä, tekijänoikeudet) mittarit punaisella väpättäviä kirjoituksia, jotka iskeytyvät vasten sillä hetkellä vahvinta näkemystä joka kaltaisteni nettikirjoittajien keskuudessa vallitsee. Syynä on pikemminkin vastarannankiiskeys kuin se että olisin järkähtämättä näiden kirjoitusteni takana. Olen kouluikäisestä asti ollut pakkomielteisen allerginen sille, että kaikki ovat kuorossa samaa mieltä. Ajatelkaa itse, minun tekee mieli sanoa jokaiselle, kaikessa. Älkää olko samaa mieltä kuin nuo muut vain koska ette muusta tiedä.
Ajattelin etten koskaan paljastaisi sitä miten suuri vaikutus tällä tavalla mahdollisesti on ollut siihen kuvaan joka Silmänkääntövankilan kautta on minusta piirtynyt, mutta tulipahan esiin. On tosiaan saattanut minut esittää vankkumattoman vanhoillisessa valossa välillä, mutta mitäs pirua minä sille voin että tämä internet on sellainen lammaslauma, jonkunhan se on vastaan sanottava.
Vaan että! Konservatiivi! Ja minä kun olen kuvitellut olevani kliseisyyteen asti tyypillinen vasemmistolaishippi, humanistisia aineita kukka hiuksissa opiskellut ruohonpolttaja-utopisti. En Conservapediaankaan enää nykyään päivittäin kirjoita! Wikipedian, jota sivumennen sanoen en pidä kovin hyvänä lähteenä (huomaan nyt heti antavani värittyneitä merkityksiä tälle mielipiteelleni) mutta nyt laiskottaa, mukaan konservatismi on "poliittinen, henkinen ja yhteisöllinen näkemys, joka pyrkii säilyttämään vallitsevia ja palauttamaan entisiä arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän piirteitä". Heti tämän varjossa ymmärrän Janin näkemystä. Minulla on vahva tendenssi suhtautua epäilyksellä uusiin ilmiöihin; ja mitä suuremmalla rummunpärinällä esiintuotuihin, sen vahvempi. Pidän tätä pikemminkin nostalgismina kuin konservartismina. Nähdäkseni tämä on vain tervettä epäluuloa, tai epätervettä ehkä mutta epäluuloa kuitenkin. Kautta historian ihminen on kapsahtanut katajaan, ja mikä voi mennä pieleen, se 99%:ssa tapauksista menee. Silti olen vankkumaton eteenpäinpyrkimisen kannattaja: ihminen joka pysähtyy paikalleen on henkisesti kuollut ihminen. Konservatiivi siis.
Nostalgisointitaipumustani suurempi syyllinen, jos nyt tosiaan mitään syyllisyyttä tässä etsitään, on se, miten tartun aiheisiin, joista nyt ylipäätään voi tehdä kirjoittajan maailmankatsomukseen liittyviä yhteenvetoja. Jo vuosia sitten päätin kirjoittaa päivänpolttavista aiheista (vaikkapa politiikka, sananvapaudet internetissä, tekijänoikeudet) mittarit punaisella väpättäviä kirjoituksia, jotka iskeytyvät vasten sillä hetkellä vahvinta näkemystä joka kaltaisteni nettikirjoittajien keskuudessa vallitsee. Syynä on pikemminkin vastarannankiiskeys kuin se että olisin järkähtämättä näiden kirjoitusteni takana. Olen kouluikäisestä asti ollut pakkomielteisen allerginen sille, että kaikki ovat kuorossa samaa mieltä. Ajatelkaa itse, minun tekee mieli sanoa jokaiselle, kaikessa. Älkää olko samaa mieltä kuin nuo muut vain koska ette muusta tiedä.
Ajattelin etten koskaan paljastaisi sitä miten suuri vaikutus tällä tavalla mahdollisesti on ollut siihen kuvaan joka Silmänkääntövankilan kautta on minusta piirtynyt, mutta tulipahan esiin. On tosiaan saattanut minut esittää vankkumattoman vanhoillisessa valossa välillä, mutta mitäs pirua minä sille voin että tämä internet on sellainen lammaslauma, jonkunhan se on vastaan sanottava.
25.5.09
Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 8:
Sielun veljet / Suomi - Finland (1988)
Mielenkiintoisin ulkomusiikillinen seikka Sielun veljien kuudennen albumin Suomi - Finland cd-painoksessa on hyttynen. Kantta koristava lihaveistos esiintyy myös kotelon takakannessa epätarkempana versiona, ja keskelle tuon epämiellyttävällä tavalla omituisen taideteoksen kasvoja, taustapaperin ja muovikannen väliin, on omistamassani kappaleessa liiskaantunut hyttynen. Pidin tätä hulppeana sattumana levyn hankittuani. Harvoin sentään kaupallisiin tuotteisiin näin näkyvälle paikalle jää mitään sellaista kuin kuolleita hyönteisiä; steriiliä tehdaskamaahan nämä. Kului aikaa ja poikkesin, kuten tuolloin usein tapasin tehdä, Porin Green riverissä levyhankintamatkalla. Selailin Siekkareiden osastoa harkiten lisääväni bändin edustusta kokoelmassani, kun havaitsin Suomi - Finlandin levyn takakannessa, samalla kohtaa jos ei sentään millilleen niin parin sentin tarkkuudella, taas kerran liiskaantuneen hyttysen. Voitaneen sanoa että niillä main ajatuksissa vilahteli selityksiä ja tapahtumaketjuja, joista yksikään ei ole järjellinen. Onko kyseessä sattuma vai onko joku, jossakin, joskus asetellut tarkoituksella hyttysiä levynkansiin? Kenen tietoisella päätöksellä näin on tehty, jos on? Haluaisin mielelläni havaintoja muilta jotka mahdollisesti omistavat tämän saman levyn. Vilkaiskaa sitä takakantta ja kertokaa.
Tästä mysteeristä on pitänyt jo vuosien ajan kirjoittaa.
Ensikosketukseni Ismo Alankoon tapahtui syksyllä 1998, taas siellä samassa hippiluolassa, korjaan, kansanopistossa joka muutamissa sarjan aiemmissakin episodeissa mainitaan. Eräällä opiskelijalla oli Ismon tuolloin ilmestynyt Alangolla-boksi mukanaan, ja sen neljää levyä soiteltaessa minulle paljastui, ettei kyseessä ole J. Karjalaiseen tai Edu Kettuseen rinnastettava rallattelija (kuten olin syystä tai toisesta kuvitellut), vaan mies joka kirjoittaa perhanan hyviä tekstejä ja jonka musiikillinen pensseli maalaa laajalle kankaalle aika saakelinmoista väriskaalaa. Jouluna sain sitten lahjaksi Ismo Alanko Säätiön tuoreen albumin Pulu, josta pidin, mutta vasta seuraavana keväänä hankkimani Suomi - Finland räjäytti potin ja teki minusta Ismo-fanin eliniäksi.
Rock-setien mielestä tämä on Sielun veljien vähiten hyviä julkaisuja, ja minä sanon siihen seuraavaa: se litistynyt hyttynen siellä takakannen sisällä kuvaa kiekkoa oikeastaan varsin mainiosti. Tämä on rujo levy, muttei sillä tavalla että särökitarat runnoisivat ja tuplabasari paukkuisi. (hah, Ugus yrittää kirjoittaa kuin asiantuntija - - ei minulla oikeasti ole aavistustakaan mikä on rock-jargonissa usein esiintyvä "tuplabasari") Akustisen albumin kun on aika vaikea olla sillä tavalla rujo. Tai no, ei kai tämä täysakustinen ole, johan sen satunnaiset aneemisesti inisevät sähköurut estävät, mutta tehtyään pari albumillista riivatun suosittua riivatun suoraviivaista rujorokkia Alanko ja kumppanit (Forsman, Hohko, Orma) ilmeisesti kyllästyivät ja rupesivat avantgardeiksi. Minä, vielä vuonna 1999 elätellen vanhoja "vain outo musiikki on hyvää musiikkia" -periaatteitani, tietysti ohitin suvereenisti koko yhtyeen menestyksekkään vaiheen ja aloitin sen tuotantoon tutustumiseen tästä levystä. Joka muuten on edelleen, valtaosan miehen tuotannosta levyhyllyyni hankittuanikin, yksi Alangon kolmesta parhaasta levystä.
Tällä albumilla Sielun veljet unohtaa kolme oleellista seikkaa rock-musiikista: 1) ne sähkökitarat, 2) purkkamaisen tarttuvat kertosäkeet, 3) sen, että kun on takavasemmalta noustu maan melkein suosituimmaksi bändiksi, pitää faneille antaa sitä mitä fanit haluavat. Näiden sijasta saadaan ruosteentuoksuinen äänimaailma, äärimmäisen vittumainen asenne ("Rock'n'roll" ja "Suomi - Finland" ovat kappaleita, joiden kuuntelu tekee hyvää koska, kuten kaiken kunnon rock-musiikin, niiden tekijää on selvästi vituttanut asiaintila) ja outo, lähes primitiivinen rytmiikka. Onko tämä etnomusiikkia? Ei, mutta jotain hyvin kansanomaista tässä on. Shamanistista alkuvoimaa betonilähiöstä, sitähän tämä on, ja kun tulee se hitaampi hetki, se tulee hienona: "Ihminen" on minun lempikappaleeni levyllä, ja se on tuntemani musiikkitodellisuuden ainoa teos, jota en kykene kuuntelemaan laulamatta mukana. Sen maalailevan hidas, käärmeen lailla kääntyvä melodia kiskaisee minut. Se vie transsiin vaikken kovin selvillä olekaan, edelleenkään, vuosikymmenen jälkeen, siitä mistä tämä kappale kertoo.
Sielun veljet lopetti pari vuotta tämän albumin jälkeen. On hienoa että yhtyeet osaavat toisinaan lopettaa ollessaan luomiskautensa huipulla, mutta se jättää silti kalvavan tunteen: olisiko niillä vielä yksi tai kaksi kiekollista huippumateriaalia ollut jemmassa? Alangon sooloura on kertonut hyvin selvästi että ainakin hänen puolestaan olisi, mutta on muistettava että kaikista Ismon bändeistä Sielun veljet oli selvimmin bändi, ei yhden ihmisen projekti. Ja hieno bändi olikin, ja minulle kovin tärkeä. Keräilin niitä alkupään levyjäkin sittemmin, mutta niin hittikappaleita kuin L'amourha sisältääkin, on sen musiikillinen anti selvästi niukempi kuin bändin kolmen viimeisen sfääreihin singahtaneen julkaisun. Vaan voihan se olla ettei ilman "Peltirumpua" olisi koskaan päästy siihen mihin tämä levy päättyy: "Volvot ulvoo kuun savuun / Ihmislapset hullaantuu".
20.5.09
Luojamme anamorfiset anteeksiannot
Niin, piti kirjoittaa aikeista mutta vääristyin, sen hetken muistamana kun tajuaa ettei todella ole olemassa; että nämä nukkaiset seinät ovat niitä itserakennetun pakkopaidan sisäpintoja, joita rispaantuneet sormenpäät enää unisina hiplaavat, rakennellen kuvia, aistimuksista mahdollisuuksista.
Ihmeellisiä totuuksia. On järjenvastaista että yksilö kykenee kasvamaan aikuiseksi kaiken sen keskellä mikä sitä ympäröi, ja silti jokainen vuorollaan puhkeaa kukkaan jokaisen oman kissankusisen takaportaan reunalla kun se omin kevät koittaa.
Voi olla että olen tänään taas "tuulella". Kuka näitä hetkiä heittelee? Tavallaan on hienoa olla puolivälissä hysteriaa ja apatiaa, aikansa. Kahvilla hetkiä voi venyttää, ja odotellessa: musiikkia, kuvia, ihminen täyttää itsensä muiden ihmisten käsitteillä, ehkä joku, jossain, joskus, näilläkin mitä tänne oksennan ja karkeasti arvioiden varmasti näin, sillä jossain on edelleen männävuosi, aika kuluu hitaasti kun tietää niksit.
Poimin kuin hedelmää. Vapisen eteesi, mutta silmiisi en koskaan uskalla katsoa, sen lupaan.
Ihmeellisiä totuuksia. On järjenvastaista että yksilö kykenee kasvamaan aikuiseksi kaiken sen keskellä mikä sitä ympäröi, ja silti jokainen vuorollaan puhkeaa kukkaan jokaisen oman kissankusisen takaportaan reunalla kun se omin kevät koittaa.
Voi olla että olen tänään taas "tuulella". Kuka näitä hetkiä heittelee? Tavallaan on hienoa olla puolivälissä hysteriaa ja apatiaa, aikansa. Kahvilla hetkiä voi venyttää, ja odotellessa: musiikkia, kuvia, ihminen täyttää itsensä muiden ihmisten käsitteillä, ehkä joku, jossain, joskus, näilläkin mitä tänne oksennan ja karkeasti arvioiden varmasti näin, sillä jossain on edelleen männävuosi, aika kuluu hitaasti kun tietää niksit.
Poimin kuin hedelmää. Vapisen eteesi, mutta silmiisi en koskaan uskalla katsoa, sen lupaan.
17.5.09
Meistä jokainen on kertaluontoinen
Odottelen innolla ennakkoäänestyspäivien koittamista, minulla on ensi kerran pieneen ihmisikään ehdokas jonka numeron käyn raapaisemassa lappuun, tai miten se toimenpide nyt tapahtuikaan, en muista enää koska olen äänestänyt tasan kerran, vuonna 1995 eduskuntavaaleissa, ehdokkaani ei läpäissyt seulaa, mistä luojahemmolle jälkijättöiset kiitokset, koska tämä, siis ei luojahemmo vaan se jota äänestin, oli jonkinlainen pienimuotoisen "irti EU:sta" -puolueen jäsen, joka vetosi minuun lähinnä sillä, että, no, halusi irti EU:sta. Minäkin halusin, tuolloin, koska olin maalaispoika. No, nyt minulla on ehdokas, joka tosin Hesarin vaalikonetestin mukaan ei ole minulle suinkaan sopivin, Kanki-Kaikkonen ja Jani Sievinen sen sijaan olisivat top viidessäni, hm, mutta äänestän häntä silti, jopa silti että puolueensakaan ei minua viehätä. Minäpä perkele äänestän. Kerrankin.
Yksinkertainen ihminen on yksinkertaisimmillaan puristaessaan hikiseen kännyynsä mainoskynää, jolla kaihertaa paperille numeron kielenpää suupielestään pilkahtaen. Hän toivoo, että yksi ihminen ratkaisisi hänen ongelmansa, ja hänen kotimaansa ongelmat, ja hänen lastensakin, ehkä, jos sellaisia on, mutta toisaalta pieni ihminen, korjaan: yksinkertainen, ei välttämättä ajattele näin pitkälle; kenties tarkoituksellisesti hän jättää tulevaisuuden omaan arvoonsa, hänhän äänestää sentään vaaleissa vaan, ei tässä nyt maailmaa ratkaista.
Silloin kerran kun minä kävin äänestämässä, kaikki vaalitoimitsijat olivat joko omia sukulaisiani (eno istui vaalipöydän takana) tai muuten ihmisiä jotka tunsin kylän raitilta, kaupan jonosta, kirjaston tiskin vastapuolelta, koska lukioikäisenä jamppana jo tuolloin kirjastossa satunnaisesti taskurahoja tienailin, jotka menivät etupäässä bensaan ja pizzoihin, pennoset. Olisipa nekin älynnyt säästää. Olisin vaikka tänään käynyt ostamassa jätskiä, oli niin sellainen päivä.
Rakastellessaan ihminen aina hetkeksi rakastuu uudelleen, aktin kumppaniin tai johonkin toiseen, ajatuksissa asuvaan, etäiskuvaankin, mutta tunne on silti hetkellisesti sama kuin silloin, sinä yhtenä päivänä jona alkukesän aurinko siivilöityi vaaleanvihreiden koivunlehdentapaisten läpi nurmikolle jossa istuttiin vierekkäin kädet toisen ympärille sanomatta mitään koska ei tarvinnut.
Ikkunastani näkyy mielettömän kauniita pilviä. Perhonen.
Kukkia.
Yksinkertainen ihminen on yksinkertaisimmillaan puristaessaan hikiseen kännyynsä mainoskynää, jolla kaihertaa paperille numeron kielenpää suupielestään pilkahtaen. Hän toivoo, että yksi ihminen ratkaisisi hänen ongelmansa, ja hänen kotimaansa ongelmat, ja hänen lastensakin, ehkä, jos sellaisia on, mutta toisaalta pieni ihminen, korjaan: yksinkertainen, ei välttämättä ajattele näin pitkälle; kenties tarkoituksellisesti hän jättää tulevaisuuden omaan arvoonsa, hänhän äänestää sentään vaaleissa vaan, ei tässä nyt maailmaa ratkaista.
Silloin kerran kun minä kävin äänestämässä, kaikki vaalitoimitsijat olivat joko omia sukulaisiani (eno istui vaalipöydän takana) tai muuten ihmisiä jotka tunsin kylän raitilta, kaupan jonosta, kirjaston tiskin vastapuolelta, koska lukioikäisenä jamppana jo tuolloin kirjastossa satunnaisesti taskurahoja tienailin, jotka menivät etupäässä bensaan ja pizzoihin, pennoset. Olisipa nekin älynnyt säästää. Olisin vaikka tänään käynyt ostamassa jätskiä, oli niin sellainen päivä.
Rakastellessaan ihminen aina hetkeksi rakastuu uudelleen, aktin kumppaniin tai johonkin toiseen, ajatuksissa asuvaan, etäiskuvaankin, mutta tunne on silti hetkellisesti sama kuin silloin, sinä yhtenä päivänä jona alkukesän aurinko siivilöityi vaaleanvihreiden koivunlehdentapaisten läpi nurmikolle jossa istuttiin vierekkäin kädet toisen ympärille sanomatta mitään koska ei tarvinnut.
Ikkunastani näkyy mielettömän kauniita pilviä. Perhonen.
Kukkia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)