20.11.08

Pimpsistä

Ennen kuin ryhdyin itse isääntymään, olin uskossa että lapset ovat vähintään nelivuotiaaksi asti jotakuinkin kohtalaisfiksun naapurinkoiran tasolla älyllisesti. Että sellaiset seikat kuin kommunikointi, päättelykyky tai, etenkään, minkäänkaltainen luova toiminta olisivat seikkoja jotka, jos hyvin kävisi, olisivat kenties kouluikään mennessä edes jossain määrin ihmisenalulle ilmaantuneet.

Vaan kuinka taas maailma miestä kouluttaa. Oma tytär täyttää muutaman viikon sisällä kaksi, ja on jo reilut puoli vuotta puhunut kuin papupata, paitsi vain rikkaammalla verbaalisella sisällöllä. Minua häkellyttää että ihminen joka ei ole vielä kahta vuodenkiertoa ollut olemassa, osaa jo kertoa mitä ajattelee. Mitä tuntee. Osaa tulkita näkemäänsä, osaa leikkiä, osaa pyytää, kysyä, vastata, kertoa, jutella, muistella, väittää ja ilmoittaa. Se on hurjaa miten kieli, sanat ja juuri omanlaisensa tapa ilmaista asiansa muodostuvat. Se on päivittäistä yllättymistä.

Joskus syksyn kuluessa lapsi alkoi kehitellä omia onomatopoeettisia ilmauksia pyllähtämisille, törmäilyille ja esineiden heittelylle: sellaisia kuin humpsista, popsista, komppelis, kapsis; ja oma suosikkini joka kuultiin ensi kerran kun värikynät lensivät piirtämisen jälkeen takaisin rasiaansa: pimpsistä!

Se tarttui minuunkin ja jäi sanavarastoon. Näinkö päin tämä meneekin?

4.11.08

Ævøe lad is gone quiet for puma by Jämözkcxh

Olen, myönnän, joskus raivostuttava kaikkine lähimmäistä hulluksi tekevine pakkomielteineni, ja, myönnän senkin, ihminen kestää vain tiettyyn pisteeseen asti niidenkinlaisia vikoja jotka sattuvat osumaan kohdalle vain harvoin. Mutta, ymmärrättehän, olentoisekseni muodostunut fysiologinen ilmentymä on loppujen lopuksi oman ikuisen keskenkasvuisuutensa vanki, ja, tämän arvasittekin, yrittää tämän todetessaan vain puolustella itsessään niitä asioita jotka ennemmin kannattaisi jättää kokonaan piiloon. On ollut kohteita. On ollut tilanteita ja tilaisuuksia. Ja on ollut galaksin lailla hitaasti itsestään ulospäin kiertyvä levottomuuden kehä, joka ei varmaankaan ole saanut alkuaan kenestäkään sellaisesta yksilöstä joka niin kuvittelee, mutta koska yksilö on yksilö se on aina maailmansa napa. Minkä kukaan viheliäisparka voi sille miltä todellisuus sen silmin näyttää? Pöytään kiinni kasvaneet letkut venyvät ranteiksi ja käsivarsiksi ja vaikka välillä vaikuttaa siltä kuin se vetäytyisi, ei sillä kuitenkaan ole valittavanaan yhtäkään näistä vaihtoehdoista.

31.10.08

Pane kynttilät pois, emme tarvitse nekromantiikkaa

Jos kerran kuussa eksyy kirjastoon niin eikö sitä päädy Turun sanomien runousgallupiin. Isketään runokirjaa käteen ja sanotaan että luepa tuo, räiskitään vähän kuvia tässä samalla. Sitten pitää lukea sitä runoa kykenemättä keskittymään mihinkään, lihakset alkavat nykiä hermostuneesti, se kamera on liian lähellä koko ajan ja tekee mieli perääntyä tilanteesta mutta kun meni jo sanomaan että no joo voin mä.

Eivät muuten esitelleet itseään, toimittaja tai kuvaaja, vaikka minulta nimen kysyivät. Huomasin myös oudon piirteen itsessäni: sensuroin ajatukset. Luetettu runo oli minusta huono, mutta syystä tai toisesta en suoraan pamauttanut niin. Kyseltiin mielikuvia: mitä ajatuksia runo herättää? Miten tulkitsisit tämän? Vuosia jatkutut räpiköintini kirjallisuudenopiskelijana on vienyt minusta paitsi halun myös kyvyn lukea runoutta ja siksi en halunnut sanoa mitään. Keksin muutamia näkemyksiä: goottiromantiikkaa. Pakenemisen hetki. Silmäni etsivät sivulta sanoja joihin tarttua. Kokonaisuus ei valottunut, ajatus pätki ja lopulta toimittaja, jonka uskon tunnistaneeni vaikkei esitellyt, totesi että eiköhän tässä ja katosi, savupilveen melkein tai ehkä vain pyörryin.

Olen nyt osallistunut juuri niihin turhanpäiväisiin sivuntäytejuttuihin joita jaksan manata. Että ihminen osaa.

Eilen kun tiskasin ja muu perhe katsoi Muumeja läppäristä, keksin maailman aneemisimman vitsin, se menee näin:

"Mistä tietää sekä Tapanin että Maurin ja Tarjan katsovan Muumeja?

Karkeloi Kansa ja Kunnailla soi."

30.10.08

Hei sullon mun kuume

Pyörän tyhjä kumi. Korissa likainen muovikassi, pinnalla levää. Tihutti, muttei vielä ollut pimeää. Keittiön ikkunat katsoivat selkään kun räpelsin lukkoa auki. Oli myöhä tai aikainen, kenen kulmasta katsoi. Lihaksia kiristi, päätä särki, olin menossa taas, olin luvannut ja en; ja kenelle ja en.

Tätä varten on ihminen tehty. Soitin isälle matkalla syntymäpäiväpuhelun. Kortti jäi ostamatta tänä vuonna, ei ollut tilillä rahaa siihen. Puhuttiin pitkään sentään; soittaako minunkin lapseni minulle iltamyöhällä, kiireensä keskellä, kolmen vuosikymmenen kuluttua, "hei onneks olkoon, mitäs teille?". Se sama joka ihan äsken liimaili syksyn lehtiä pahville, näytti riemusta hehkuen sitä: "iskä kattoo!".

Teki mieli olla onnellinen. Menimme tänään laivapuistoon potkimaan palloa ja kiukkuinen orava huusi meille puusta.

24.10.08

Kiero

Sinusta pursuaa sanoja. Olet varmaan sellainen ettet huomaa, mutta kasvat kuin juurakko meidän kaikkien ympärille. Sinussa rimpuillaan kun et ole paikalla, ja entä kun olet, ja mistä sen enää tietää, siitä on kauan. Sinä kohoat heijastuksina tämän ruman kaupungin ylle. Minä huomaan; älä väitä ettet tietäisi mistä puhun. Sinusta säteilee, vai onko sekin vain sanoja, ja tavoilla joilla huomautuksesi livahtavat piilopaikkoihin voisi aloittaa sotia. Sanon tämän vain siksi että tietäisit mikä on varmaa ja mihin itse uskon vaikka pelkään. Sanon tämän vain siksi että aikaa on kulunut jo niin paljon, melkein kaikki aika, elämä. Sanon tämän vain siksi että - -

Ei, en sittenkään. Ei mitään niin hienoa, sinä nauraisit jos. Mutta minä olen kiero ja elävä.

16.10.08

Joista elämäkerroissa vaietaan

Vietin tänään kolme tuntia kahvilla. Oi kunpa koskaan ei koittaisi se aika, jona korvan juuressa viuhuva oravanpyörä lopulta tempaisee minut mukaansa ja vie pois mahdollisuudet, no, vaikkapa istua keskellä päivää kolme tuntia kahvilla. Hämeenkatu oli itse harmaus ja lasin takana satoi, suuret kokoomuskasvot lipuivat vedessä ohi kahdeksan minuutin välein. Aiheen kirvoitti juuri se suuri ja oravainen yhteiskunnan ratas: olisiko ihminen parempi jos olisi aina halunnut juuri niitä asioita joihin suurin osa tuntuu tyytyvän? Entä miksi on oltava niin rakennettu ettei halua?

Tai kysymyksinä ilmaan ne kai lensivät, minä vajosin omenarahkapiirakkaani, se musertui lautaselle kuin kuoleva organismi, itsestään tietoinen meille tuntemattomin tavoin. Mihin taas ollaan matkalla kun kuu kutistuu - mikä elämän meihin puhaltaa ja miksi, lopulta, me olemme niin kuin untuvat tuulessa, mikä siinä on, joka ikinen meistä, aina.

Toisinaan, ehkä syksyisin, huomaa kuuluvansa niihin joista elämäkerroissa vaietaan. Sanojen sekakäyttäjä pyytää olemustaan anteeksi.

13.10.08

Ne tietävät kuka olen, ne katsovat kun kuljen

Se mitä ensin luultiin tajuttomuuskohtaukseksi oli fyysisestä kantajastaan irronnut tietoisuus. Kiertoradoille se lähti. Etsi, katsoi ja pyöritteli, oli mukavanaan ja sitten taas ei ollut; se ei pitänyt säännönmukaisuuksista eikä siitä että sen olisi jokaisena tiettynä hetkenä pitänyt olla jokaisen tietyn hetken määritelmän alle sopiva. Tietoisuus otti suunnan ja hätkähdytti, sen ratkaisusta keskusteltiin ja joillekin tietoisuus edusti suurinta vapautta. Itselleen, tietenkään, ei. Se oli vain tietoisuus - vain yksi piste miljardeista jotka maailman kukin omalla tavallaan näkivät ja tekemänsä ratkaisu oli lopulta vain ja ainoastaan sen. Tietoisuus päätti katsoa miten pitkälle pääsisi. Se ohitti maailmankantoja ja juurakkoja, pieninä kihisivät syntyvät todellisuudet jossain elämän kiehuvissa alkuliemissä kun tietoisuus meni. Sitä kodissaan kiinni pitävä lanka venyi ja venyi. Vain vähän sen jälkeen kun jossain alkoi avautua silmiä, miljoonia suuria silmiä, lukumäärättömiä, maailmojen kokoisia, ne alkoivat aueta kuin tuuli olisi niiden yli käynyt ja tietoisuus napsahti takaisin kotiinsa, avasin silmäni enkä muistanut missä olin ollut, minulla oli hieman huono olo mutta itsevarma. Ehkä hyväkin. Hymyilytti joka tapauksessa.

4.10.08

Oi sinun mitättömyytesi

Presidentillistä mandoliinikrapulaa kärsiessä päivä meni kuin siivilä astiakaappiin, ja vain tietyistä seikoista näkyi ajan kulku: puista putoavat lehdet, vastapäisen talon ikkunoihin syttyvät valot.

Houreisen aamuyön aikana näin unia joissa ihmisiä vammautui vaikeasti, pelon ilmapiiri levisi, kävelin öisellä puistotiellä muutamien juuri edellisyönä baarinpöydässä tavattujen ihmisten kanssa ja lopulta juoksin loputonta kerrostalon rappukäytävää alaspäin, pimeässä, hirveän suurta taakkaa kantaen, paljain jaloin.

Se hitaasti leviävä vainoharhainen pelko oli pahinta, ja edelleen se huokuu kaikkialta unen jo katkettua.

Tavallaan se oli jo ennen untakin olemassa, enkä muista miten olin päässyt kotiin mutta pyörä oli iltapäivällä telineessä paikallaan, lampussa valo.