On tässä pidempäänkin pitänyt blogsotella aiheesta "vanhat hyvät ajat". Mikä tuo ääni oli? Aa, hiiret vain vikisivät kirjoituspöytiä vasten kun surffikansa guuglaa parempaa luettavaa. Johan sitä sormet tuollaisessa kuluu. Ottakaa vähän rauhallisemmin. (vrt. Frank Zappa, "You'll hurt your throat, stop it!")
Niin kuin pääsin Marginaalissa jo tänään sanomaan (nyt Jani kyllä suuttuu kun linkitin sinne, vaikka hän on lopettanut), tämä bolsgiminen on mennyt ihan erilaisemmaksi kuin ennen. Mitä tarkoitan: no, olen nostalgikko viimoisen päälle ja näkyyhän se tässäkin. Kaipailen niitä aikoja kun blogeja oli jotain tuhat. Se on vielä ihan käsiteltävissä oleva määrä, siitä kun kymmentä prosenttia vilkaisi joskus, viittä prosenttia luki säännöllisesti ja yhtä prosenttia piti blogikavereinaan niin kaikki oli hienosti ja homma rullaili kun enovainaan mopo. (olen kiintynyt tuohon vertauskuvaan)
Sitten koitti tuo kauhea vuosi 2005. Tai 2006, hitostako minä muistan. Joka tapauksessa todellisuus pirstaloitui ja atomitasolla värähteli. Tai no, totta puhuen blogien määrä alkoi kasvaa. Kaveripiiritkin kasvoivat, ensteeks. Lopulta ne olivat liian suuria, ja niiden ylläpitö kävi työstä. Ja kun joku ennen kiva asia käy työstä, se ei enää ole kiva. Sitten alkoi hidas taantuma. Blogilistan tilatuimpia ovat nykyään sellaiset joita en pidä blogeina lainkaan. Alkoi vanhan polven kato, ensin ne lakkasivat päivittämästä aktiivisesti. Sitten ne lakkasivat kommentoimasta, tai mikä pahempaa, niiden kommenttiosastot valtasi parvi jotain joita en tuntenut. Huomasin etten oikein ollut kotonani enää vanhoissa mestoissa. Joka puolella hengasi jotain tyyppejä... ja minä kun olin juuri tutustunut niihin muutamiin. Alkoi ahistaa. Omissa nurkissa kävi enää viima kun väki katosi. Tai no, tilastot väittävät että tätä lueskellaan, mutta kaikkihan tietävät: tilasto, emävale, tilasto. Eeei, tuo ei nyt mennyt ihan nappiin...
Olen tässä kevään mittaan merkillepannut hassun asian. Nääs aina päivitettyäni Silmistä vilkaisen tilaajamäärääni Blogilistalla, ja noin kolmen viime kuukauden ajan jokaisen päivityksen jälkeen on yksi tilaaja vähentynyt. Jokaikisen! Sen takia en päivitä. Haluan pitää lukijoistani kiinni. Miksei muuten kukaan kommentoinut Kissansilmän viimeisimmän levyn kansia? Varmaan luultiin että nappasin ne jostain netin kuvapankista, mutta kyllä ne ovat viimeistä pikseliä myöten omaa työtä. Nyyh. Vuodatan niin paljon verta, hikeä ja virtsaa tämän blogin eteen ja tällaista itsesäälistä ruikutusta sitä sitten syntyy. Pitääpä lopettaa tämä blogi ennen kuin se hiipuu vain aniharvoin päivittyväksi varjoksi entisest - - - ääh.
Kaikki vaan lopettaa bloggaamisen. Ja se on ihan blöö.
27.4.08
18.4.08
Send in the clowns
Sain tänään kuulla sopivani loistavasti sirkukseen; pellenä olisin kuulemma ehdoton vetonaula. Eikä tähän tarvittu kuin yksi toimelias kaksiminuuttinen: ensin hyppelyä yhdellä jalalla keittiössä käsi sivulla räpiköiden, mitä tosin itse kutsuin reisilihasten venyttelyksi, ja sen kohtaamasta hilpeydestä ahdistuneena kasvojen ruiskiminen vedellä tiskialtaan luona, eli vain lievästi epäonnistunut astianpesu. Voi tosiaan olla että olisin hyvä. Ainakin kumppani oli ratketa hysteriaan kotielämääni katsellessa. Mutta mitä tämä tekee vakavalle imagolleni? Noh, hah, ironisoin tapauksen ja väännän sen hauskaksi blogimerkinnäksi. Koska, eikä minun tietenkään tarvitse lukijoilleni tätä kertoa, kaikki on sivelty piilomerkitysten kellertävällä rasvalla. Elämäänsä voi katsoa kahdella tavalla: vääristävän linssin läpi tai silmät kiinni. Jos unohtaa hetkeksi sen minkä on itsestään vaivalla tehnyt, voi ohimennen näyttää siltä mikä jossain kuorensa alla ihan tosissaan on. Enkä minä nyt puhu kirjallisuudesta, siltikään vaikka sain juuri päätökseen Stephen Kingin viimeisimmän käännöksen Kuulolla, heikko nimi muuten. Suhteeni Kingiin on kuin sinun suhteesi siihen ensirakkauteesi, jonka kanssa olette eronneet mutta edelleen ystäviä; jonka kanssa et millään jaksaisi viettää aikaa koska ajatuskin hänestä kyllästyttää, mutta sitten harvoin kun taas, epäilemättä jälleen elämänne puuduttavan tympiön serauksena, päädytte samaan tilaan, huomaat tulevasi loistavasti juttuun, ja vaikka suhteenne on ikuisesti muuttunut, teillä on edelleen kivaa, koska jollain tasolla tietenkin olette suorastaan häkellyttävän hyvin samalla aaltopituudella; ettehän toki ilman tätä seikkaa olisi niin hirveästi joskus lähes-lapsina rakastuneetkaan. Ja niinpä; kirja oli aluksi aivan kamala. Viidenkymmenen sivun jälkeen olin vähällä luovuttaa, mutta niillä main myös King antoi periksi ja heitti hiiteen alun Day of the dead -tunnelmoinnin ja alkoi tehdä sitä mitä ilmiselvästi eniten maailmassa haluaa: plagioida itseään. Jos Kuulolla olisi jonkun muun kuin Kingin kirjoittama, sitä pidettäisiin häpeämättömänä Tukikohta-kopiona, johon on vielä härskisti ympätty enemmän kuin vähän Mustaa tornia; ei siis konkreettisesti mutta ideatasolla. Taas mennään postapokalyptisessä maailmassa pienellä sankarijoukolla, taas kokoontuvat pahan mustan miehen jengit jonnekin Jumalan, jota muuten hyvät rukoilevat ja saavat täten voimaa, missä yhtymä myös Kingin heikkoon Epätoivon kaupunkiin, selän taakse ja seuraa yhteenotto ja messiaanista tuhoa ja uusi maailma alkaa. Anteeksi, spoilasinko. No, kannatti se lukea, koska tuollaisen jälkistrukturalistisen Yhdysvaltain kulutusraunion King on osannut kyllä aina kuvata hyvin. Kauhukirjana tätäkin mainostetaan, ja kyllähän tässä splatter-osastoa lienee enemmän kuin missään sedän aikaisemmassa, mutta scifi/fantasiaahan tämäkin on kuten Stephenin koko tuotanto ainakin pian parinkymmenen vuoden ajan. Spefiä, kuten muodikas termi kuuluu. Ja niin: jos et ole ennen Kingiä lukenut, älä aloita tästä. Kolmikymppisenä mies osasi kirjoittaa julmetun taitavasti, nyt hän on kuusikymppinen ja jaanailee pitkästyttävästi, siis tavalla jota hänen faninsa kuten minä pitävät kai aika sympaattisena joskin hieman nolona, mutta jolle kukaan häntä aiemmin tuntematon tuskin lämpenee. Vaikka oppiihan vanhankin koiran remmi joskus uusia tapoja kiertyä hurttansa kurkkuun: minäkään koskaan Blurista tykännyt, ja nyt kuuntelen kokoelmaa Best of yön pimeydessä kuin ei maailma ehkä olisikaan aivan niin diskarnevalisoitunut kuin miltä se aina teemukin ääressä näyttää. Musiikista ei tosin pitänyt kirjoittaa, sen tekevät muut nykyään paremmin, ja kun allekirjoittanut jaksaa enää muutenkaan laittaa levyn soimaan korkeintaan kerran viikossa, on aihe lipsunut minusta kauas. Lautapelit sen sijaan! Analysoin niitä mielessäni öisin, kirjoittaisin aiheesta kirjan, mutta toisaalta kokemukseni on vajaa ja toki sikäli kuin kerran Siljalla käynyt kirjoittaisi kirjan ruotsalaisuuden syvimmästä olemuksesta. Silti, lautapelien top 5:
1. Talisman
2. Trivial Pursuit
3. Carcassone (tuore listallenousija!)
4. Muuttuva labyrintti
5. Abalone
Shakki sucks. Tässä peilissä on tänään säröjä joita en siellä eilen nähnyt. Kulta? Onko kaikki hyvin? Minua. Palelt
1. Talisman
2. Trivial Pursuit
3. Carcassone (tuore listallenousija!)
4. Muuttuva labyrintti
5. Abalone
Shakki sucks. Tässä peilissä on tänään säröjä joita en siellä eilen nähnyt. Kulta? Onko kaikki hyvin? Minua. Palelt
6.4.08
Palöhazard
Jos satuit perjantai-iltapäivänä Espoon Ikean noutovarastossa näkemään pitkähiuksisen ohimoilta kaljuuntuvan miehen hurjastelemassa työntökärryllä (niillä kun ottaa ensin kunnon vauhdin ja sitten hyppää itse kyytiin pääsee pitkälle ja lujaa!), niin älä enää kärsi näystä: minä se vain. Emme kyenneet odottamaan kesäkuuhun, jolloin kyseisen ketjun laitos avataan meidänkin nurkilla, vaan teimme keväisen perhematkan tuohon paljon, hm, mainittuun Ikeeseen.
En ollut ennen käynyt Ikeassa, joten odotin suurta. Ja mitä vielä sittenkin, kokemus oli melkoinen antikliimaksi. Söimme lounastakin siellä, ja se oli kyllä aika hyvää ja halpaa, että sikäli kokemus oli toki plussan puolella; vain firman toimintaperiaate sai sappeni kiehumaan. Että huonekalut pitää noutaa itse sadan kilon laatikoissa, raahata kärryyn (millä kohdin viilsin sormeeni haavan) ja sitten väistellä muiden hiki päässä rehkivien asiakkaiden kärryjä matkalla kohti kassaa ja kuljetustiskiä, jossa vetelän näköinen henkilökunta odottelee että huonekalut nostetaan heidän syliinsä ja pois. Prkele. Ruotsalaiset eivät ilmeisesti tykkää palvelusta.
Mutta se ruoka oli tosiaan hyvää. Ja juustokakku kahvin kanssa.
Lapsella oli myös tilaa juosta, mistä seurasi että myös iskä juoksi aikamoista ravia ympäri "huonekalunäyttelyä", miksi Ikeassa kutsutaan sitä tilaa, jossa huonekalut ovat esillä. Olin siihen pettynyt siinä mielessä, että siellä ei tuoksunut puu ja lapsuus kuten oikeissa huonekaluliikkeissä. Kehän mallisesta asettelusta kuitenkin plussaa. Sai juosta ympäri ja ympäri.
Päivän päätteeksi muut jäivät yöksi Espooseen, minä matkustin pummilla Leppävaarasta rautatieasemalle, eikä aikaakaan kun Kupittaan valot jo sirisivät silmäluomieni lävitse, pakastepizzaa kaupasta kyytiin ja kuin kunnon poikamies ainakin minä perjantai-iltani päätteeksi pesin pyykkiä ja tiskasin.
Taskusta löysin tänään Ikea-kynän.
En ollut ennen käynyt Ikeassa, joten odotin suurta. Ja mitä vielä sittenkin, kokemus oli melkoinen antikliimaksi. Söimme lounastakin siellä, ja se oli kyllä aika hyvää ja halpaa, että sikäli kokemus oli toki plussan puolella; vain firman toimintaperiaate sai sappeni kiehumaan. Että huonekalut pitää noutaa itse sadan kilon laatikoissa, raahata kärryyn (millä kohdin viilsin sormeeni haavan) ja sitten väistellä muiden hiki päässä rehkivien asiakkaiden kärryjä matkalla kohti kassaa ja kuljetustiskiä, jossa vetelän näköinen henkilökunta odottelee että huonekalut nostetaan heidän syliinsä ja pois. Prkele. Ruotsalaiset eivät ilmeisesti tykkää palvelusta.
Mutta se ruoka oli tosiaan hyvää. Ja juustokakku kahvin kanssa.
Lapsella oli myös tilaa juosta, mistä seurasi että myös iskä juoksi aikamoista ravia ympäri "huonekalunäyttelyä", miksi Ikeassa kutsutaan sitä tilaa, jossa huonekalut ovat esillä. Olin siihen pettynyt siinä mielessä, että siellä ei tuoksunut puu ja lapsuus kuten oikeissa huonekaluliikkeissä. Kehän mallisesta asettelusta kuitenkin plussaa. Sai juosta ympäri ja ympäri.
Päivän päätteeksi muut jäivät yöksi Espooseen, minä matkustin pummilla Leppävaarasta rautatieasemalle, eikä aikaakaan kun Kupittaan valot jo sirisivät silmäluomieni lävitse, pakastepizzaa kaupasta kyytiin ja kuin kunnon poikamies ainakin minä perjantai-iltani päätteeksi pesin pyykkiä ja tiskasin.
Taskusta löysin tänään Ikea-kynän.
3.4.08
Voi lippua voi
Puoliso osti lapselle Plaston kahviastiaston neljälle. Hyvä hankinta olikin; molemmat vanhemmat, kaikki pehmoeläimet ja kissa ovat sen jälkeen saaneet ryystää heitä kohti ojennetuista mukeista imaginääristä kahvia sielunsa kyllyydestä. Astiastoa kevätauringon kajossa käännellessäni tein kuitenkin kiintoisan havainnon. Nimittäin:
Ei vähempää kuin viisi avainlippua koristaa kahviastiaston pakkausta. Tämän suomalaisemmaksi ei ihan äkkiä mennä!
Ja sitten vielä yksi lippu pakkausta peittäneen muovin tarralapussa. "Made in Finland" vielä, niin kuin se nyt ei olisi jo selväksi tullut. Kuusi avainlippua! Plaston lelut ovat varmaan suomalaisinta ikinä.
Mikä mielessäpitäen onkin harmillista, että kun niitä kahvilautasia siinä auringon valossa kääntelin, huomasin niiden pohjassa jotain jonka ei siellä olisi pitänyt olla.
"Made in Denmark" ja "Fabrique au Danemark" ovat selvästi havaittavissa. Ne on koitettu hioa tai stanssata pois, mutta siinä epäonnistuen. "Made by PLASTO" koristaa hieman irvokkaasti lautasen pohjaa näiden huonosti piilotettuen jälkien keskellä. Lautasen yläreunassa näkyy myös Bambola-yhtiön logo nalleineen; muistan, että mummulassa oli 70-lukuisia lasten muoviastioita joita koristi juuri tuo sama logo, mutta en ole sitä sittemmin missään nähnyt. Ennen kuin nyt, näissä Plaston "made in Finland" -lautasissa.
Tiedä siitä avainlipusta sitten.
Ei vähempää kuin viisi avainlippua koristaa kahviastiaston pakkausta. Tämän suomalaisemmaksi ei ihan äkkiä mennä!
Ja sitten vielä yksi lippu pakkausta peittäneen muovin tarralapussa. "Made in Finland" vielä, niin kuin se nyt ei olisi jo selväksi tullut. Kuusi avainlippua! Plaston lelut ovat varmaan suomalaisinta ikinä.
Mikä mielessäpitäen onkin harmillista, että kun niitä kahvilautasia siinä auringon valossa kääntelin, huomasin niiden pohjassa jotain jonka ei siellä olisi pitänyt olla.
"Made in Denmark" ja "Fabrique au Danemark" ovat selvästi havaittavissa. Ne on koitettu hioa tai stanssata pois, mutta siinä epäonnistuen. "Made by PLASTO" koristaa hieman irvokkaasti lautasen pohjaa näiden huonosti piilotettuen jälkien keskellä. Lautasen yläreunassa näkyy myös Bambola-yhtiön logo nalleineen; muistan, että mummulassa oli 70-lukuisia lasten muoviastioita joita koristi juuri tuo sama logo, mutta en ole sitä sittemmin missään nähnyt. Ennen kuin nyt, näissä Plaston "made in Finland" -lautasissa.
Tiedä siitä avainlipusta sitten.
28.3.08
Ne elämän harvat huokeat hetket
Huonekaluliikkeet tuoksuvat lapsuudelle. Olin onnekkaassa ikähaarukassa neljästä seitsemään kun vanhempani ensin rakensivat talon ja sitten alkoivat sisustaa sitä; tuntui että tuolloin rampattiin huonekaluliikkeissä jatkuvasti, tai siinä yhdessä ainakin. Lapset pitävät tiloista joissa mahtuu juoksemaan, ja lapset pitävät paikoista joihin piiloutua, paikoista joissa kiipeillä: ja katso, siellä oli mahdollisuus tähän kaikkeen. Ja tietenkin siellä tuoksui puu, kangas ja nahka. Se oli juuri se sukulaistädin museota muistuttava olohuone jossa ei koskaan saanut edes käydä vaikka juuri sinne olisi tehnyt mieli - vain miljoona kertaa suurempana.
Erilaista se on nykyisin, vaikka nimenomaan sen ei pitäisi olla. Ihminen leikkii liian harvoin. Kuka kustantaisi aikuisille megahalleja täynnä näyttäviin kompositioihin aseteltuja huonekaluja, joilla ei ole muuta virkaa kuin olla kiivettävänä tai piilo?
Entä koska työnantajat velvoitetaan myöntämään alaisilleen vähintään kolmesti vuodessa leikkipäivä, jolloin on vapaus kirmata puistoon kiipeilemään, keinumaan tai leikkimään piilosta? Olisi myös mahdollista piirtää paksuilla väriliiduilla tai koota duploista avaruusaluksia ja linnoja.
Viimeksimainittua olen muuten viime aikoina harrastanut runsaasti. On kivempaa kuin melkein mikään!
Erilaista se on nykyisin, vaikka nimenomaan sen ei pitäisi olla. Ihminen leikkii liian harvoin. Kuka kustantaisi aikuisille megahalleja täynnä näyttäviin kompositioihin aseteltuja huonekaluja, joilla ei ole muuta virkaa kuin olla kiivettävänä tai piilo?
Entä koska työnantajat velvoitetaan myöntämään alaisilleen vähintään kolmesti vuodessa leikkipäivä, jolloin on vapaus kirmata puistoon kiipeilemään, keinumaan tai leikkimään piilosta? Olisi myös mahdollista piirtää paksuilla väriliiduilla tai koota duploista avaruusaluksia ja linnoja.
Viimeksimainittua olen muuten viime aikoina harrastanut runsaasti. On kivempaa kuin melkein mikään!
23.3.08
Toinen hetki kadunmiehen elämässä
Kadunmies on jälleen elementissään, ja paperista leikeltyjä muistuttavat suuret lumihiutaleet varisevat taivaalta hänen katseensa editse autojen kaduille ja asfaltille, jota ne läikittävät hetken ennen kuin jalankulkijoiden aiheuttamassa kitkalämmössä sulavat ja katoavat. Kadunmies on edellisenä iltana ollut ahdistunut, mutta nukkunut yönsä kuin tukki, sillä hänen untaan eivät perkele kovin helposti asiat häiritse, näin on nimittäin.
Hän puristelee käsiään nyrkkiin ja auki pitääkseen lämmön sormissaan, jotka toki ovat nahkaisten käsineiden sisällä, mutta ilma on viileä ja nyrkki on miehekkäin mahdollinen lämmittelyliike, jota tekee toisinaan silloinkin kun ei kylmyyden takia tarvitse. Kadunmies, miksi seisoskelet aloillasi? Miksi katseesi niin haikeasti käy jälleen ihmisestä toiseen, tuskin sipaisten kohdettaan ennen kuin siirtyy seuraavaan kulkijaan?
Niin, onhan hän yksin. Mutta meidän tuskin silti on syytä tuntea sääliä kadunmiestä kohtaan, sillä monin tavoin tila on hänen vuosia jatkuneen tietoisen toimintansa seurausta, ja vaikka tämä toiminta on toki ollut yhteiskunnan hänelle tarjoamaa, hän on ottanut sen annettuna vastaan, ja vaivautumatta kyseenalaistamaan hän on edennyt elämässään kuin suksi ladussa. Ja lopulta on ollut myöhäistä kääntyä, sen paremmin takaisin kuin mihinkään. Kadunmies on alamäessä nyt, jos siis suksiteemaa jatkamme, ja voitelu on onnistunut täydellisesti, häntä ei pysäytä mikään ja maaliin hän saapuu yhtenä sadoistatuhansista. Onnellisia ovat keskeyttäneet, sillä heidät vielä muistetaan; kun loppuun asti pääseviä on liikaa, eivät he ketään kiinnosta, ja kadunmies vetää sisäänsä jäistä pääsiäisilmaa.
Toista se oli kevätkin ennen, ettäkö ilmasto muka lämpenisi, ja sille ajatukselle viimein kadunmiehenkin suupieli hymyyn käyristyy, toki ohikiitäen vain. Lapsuuden lammasruuat käväisevät kadunmiehen mielessä, eipä pääsiäistä enää huomaa juuri muusta. Se on ajatuksissa enää, mielentila, kuten oikeastaan jokainen niistä vuoden mittaan vastaan tulevista juhlapäivistä, jotka merkitsivät hirmuisesti silloin vielä kun oli lapsi. Nyt kadunmiehestä tuntuu, niin hullu kuin ajatus onkin, että juhlapyhät ovat kalenterissa lapsia varten; mitä aikuinen niistä saa irti? Aikuinen on arjenpyörässään niin tiiviisti, etteivät hänelle muutamat ylimääräiset vapaat mitään merkitse, ei niitä huomaa kuin stressinä, joka ilmestyy olan taakse vaanimaan ja sydänalaa kutittamaan kun taas on tehtävä perheelle parhaansa että jälleen yksi juhla olisi sellainen kuin muilla.
Kadunmies astuu sisään kirjakauppaan, ette ehkä lumisateelta huomanneet, että hän seisoi aivan sen oven ääressä. Hän tervehtii myyjätyttöä murahtaen ja tämä on kohtelias vaikka vihaa kadunmiestä tämän huomaamatta. Kirjakaupassa ei ole muita asiakkaita, onhan pääsiäisviikonlopun ainoa arkisempi päivä ja silloin ihmiset hamstraavat hysteerisinä ruokaa, ei hengenravinto kiinnosta kun kaupat ovat kaksi päivää kiinni ja nälkäkuoleman uhka akuuttina ilmassa. Kadunmies on päättänyt tänään olla kulturelli; hän on heti aamusta tuntenut outoa halua kulkea valtavirtaa vastaan ja niin hän on päivän lehdestä lukenut kulttuurisivun, nähnyt runoilijan kirjan arvosteltuna ja päättänyt ostaa sen. Kadunmies ei ole koskaan lukenut runoja, mutta nyt, ja tietenkin jos myyjätyttö jotain kysäisee niin lahjaksi sentään vain.
Runohylly on täynnä ohuita kirjoja, joiden hintaa ei ymmärrä maalaisjärki. Kadunmies yllättyy löytäessään heti etsimänsä joutumatta kysymään, hän huomaa kannen olevan melko mitäänsanomaton ja kustantajan temppuileva nimikin herättää hänessä ärtymystä, mitä vikaa on vanhassa kunnon Otavassa? Siihen aikaan vielä osattiin kun tuotemerkitkin haettiin tähdistä, ja kadunmies näine mietteineen satunnaisaukaisee kirjan kohdasta jossa runoilija, nuorehko mies, kirjoittaa: "Meidän oli niistä hetkistä kasvettava, ja loppuunpalaneen nostokurjen varjossa sinä olit kuin savua"
Kadunmies tuntee koko kaupungin katseen arvioivana niskassaan kun hän laskee kirjan varovasti hyllyyn näytellen sen vahingossa ottaneensa etsiessään viimeisintä Remestä. Hän tuntee palan kurkussaan ja alkaa kutistua; harmaa parransänki hänen kasvoillaan ensin tummenee, sitten katoaa, hänen vatsansa imeytyy sisään, hänen hiuksensa tuuhenevat ja ryhtinsä suorenee, sitten kadunmiehen tiistainharmaa takki repeytyy kuin käärmeennahka paljastaen altaan merkkihupparin, iPodin kuulokkeet pulpahtavat esiin hänen korvistaan ja niin kadunmies on muuttunut nuorukaiseksi, tuskin kahdeksantoistavuotiaaksi iältään. Hän on tässä maailmassa omimmassa paikassaan, hän rakastaa näitä katuja ja hän tietää omistavansa kaupungin, hän nyökkäilee musiikkinsa tahdissa, ja nyt muuttuneena ihmettelee hetken miksi on kirjakaupassa, muistaa sitten mitä oli etsimässä ja kävelee sitten dekkarihyllyn luo. Salainen pahe. Mutta nuoreksi tullut kadunmies ei sentään pelkää koko kaupunkia, hänellä on mainetta menetettävänään vähemmän; tai sanotaanko että hän uskoo olevansa paljon parempi sen paikkailemassa nyt kuin vielä äsken, vanhana.
Kadunmies ostaa dekkarin, myyjätyttö hymyilee hänelle ja vaikka he vaihtavat tässä ensi kerran kohdatessaan vain ohimenevän katseen, he kolmen ja puolen vuoden kuluttua viettävät suuria kirkkohäitä saariston vanhassa kivikirkossa, saavat myöhemmin kaksi lasta ja kuolevat hirveän vanhoina mutta enimmäkseen onnellisina.
Hän puristelee käsiään nyrkkiin ja auki pitääkseen lämmön sormissaan, jotka toki ovat nahkaisten käsineiden sisällä, mutta ilma on viileä ja nyrkki on miehekkäin mahdollinen lämmittelyliike, jota tekee toisinaan silloinkin kun ei kylmyyden takia tarvitse. Kadunmies, miksi seisoskelet aloillasi? Miksi katseesi niin haikeasti käy jälleen ihmisestä toiseen, tuskin sipaisten kohdettaan ennen kuin siirtyy seuraavaan kulkijaan?
Niin, onhan hän yksin. Mutta meidän tuskin silti on syytä tuntea sääliä kadunmiestä kohtaan, sillä monin tavoin tila on hänen vuosia jatkuneen tietoisen toimintansa seurausta, ja vaikka tämä toiminta on toki ollut yhteiskunnan hänelle tarjoamaa, hän on ottanut sen annettuna vastaan, ja vaivautumatta kyseenalaistamaan hän on edennyt elämässään kuin suksi ladussa. Ja lopulta on ollut myöhäistä kääntyä, sen paremmin takaisin kuin mihinkään. Kadunmies on alamäessä nyt, jos siis suksiteemaa jatkamme, ja voitelu on onnistunut täydellisesti, häntä ei pysäytä mikään ja maaliin hän saapuu yhtenä sadoistatuhansista. Onnellisia ovat keskeyttäneet, sillä heidät vielä muistetaan; kun loppuun asti pääseviä on liikaa, eivät he ketään kiinnosta, ja kadunmies vetää sisäänsä jäistä pääsiäisilmaa.
Toista se oli kevätkin ennen, ettäkö ilmasto muka lämpenisi, ja sille ajatukselle viimein kadunmiehenkin suupieli hymyyn käyristyy, toki ohikiitäen vain. Lapsuuden lammasruuat käväisevät kadunmiehen mielessä, eipä pääsiäistä enää huomaa juuri muusta. Se on ajatuksissa enää, mielentila, kuten oikeastaan jokainen niistä vuoden mittaan vastaan tulevista juhlapäivistä, jotka merkitsivät hirmuisesti silloin vielä kun oli lapsi. Nyt kadunmiehestä tuntuu, niin hullu kuin ajatus onkin, että juhlapyhät ovat kalenterissa lapsia varten; mitä aikuinen niistä saa irti? Aikuinen on arjenpyörässään niin tiiviisti, etteivät hänelle muutamat ylimääräiset vapaat mitään merkitse, ei niitä huomaa kuin stressinä, joka ilmestyy olan taakse vaanimaan ja sydänalaa kutittamaan kun taas on tehtävä perheelle parhaansa että jälleen yksi juhla olisi sellainen kuin muilla.
Kadunmies astuu sisään kirjakauppaan, ette ehkä lumisateelta huomanneet, että hän seisoi aivan sen oven ääressä. Hän tervehtii myyjätyttöä murahtaen ja tämä on kohtelias vaikka vihaa kadunmiestä tämän huomaamatta. Kirjakaupassa ei ole muita asiakkaita, onhan pääsiäisviikonlopun ainoa arkisempi päivä ja silloin ihmiset hamstraavat hysteerisinä ruokaa, ei hengenravinto kiinnosta kun kaupat ovat kaksi päivää kiinni ja nälkäkuoleman uhka akuuttina ilmassa. Kadunmies on päättänyt tänään olla kulturelli; hän on heti aamusta tuntenut outoa halua kulkea valtavirtaa vastaan ja niin hän on päivän lehdestä lukenut kulttuurisivun, nähnyt runoilijan kirjan arvosteltuna ja päättänyt ostaa sen. Kadunmies ei ole koskaan lukenut runoja, mutta nyt, ja tietenkin jos myyjätyttö jotain kysäisee niin lahjaksi sentään vain.
Runohylly on täynnä ohuita kirjoja, joiden hintaa ei ymmärrä maalaisjärki. Kadunmies yllättyy löytäessään heti etsimänsä joutumatta kysymään, hän huomaa kannen olevan melko mitäänsanomaton ja kustantajan temppuileva nimikin herättää hänessä ärtymystä, mitä vikaa on vanhassa kunnon Otavassa? Siihen aikaan vielä osattiin kun tuotemerkitkin haettiin tähdistä, ja kadunmies näine mietteineen satunnaisaukaisee kirjan kohdasta jossa runoilija, nuorehko mies, kirjoittaa: "Meidän oli niistä hetkistä kasvettava, ja loppuunpalaneen nostokurjen varjossa sinä olit kuin savua"
Kadunmies tuntee koko kaupungin katseen arvioivana niskassaan kun hän laskee kirjan varovasti hyllyyn näytellen sen vahingossa ottaneensa etsiessään viimeisintä Remestä. Hän tuntee palan kurkussaan ja alkaa kutistua; harmaa parransänki hänen kasvoillaan ensin tummenee, sitten katoaa, hänen vatsansa imeytyy sisään, hänen hiuksensa tuuhenevat ja ryhtinsä suorenee, sitten kadunmiehen tiistainharmaa takki repeytyy kuin käärmeennahka paljastaen altaan merkkihupparin, iPodin kuulokkeet pulpahtavat esiin hänen korvistaan ja niin kadunmies on muuttunut nuorukaiseksi, tuskin kahdeksantoistavuotiaaksi iältään. Hän on tässä maailmassa omimmassa paikassaan, hän rakastaa näitä katuja ja hän tietää omistavansa kaupungin, hän nyökkäilee musiikkinsa tahdissa, ja nyt muuttuneena ihmettelee hetken miksi on kirjakaupassa, muistaa sitten mitä oli etsimässä ja kävelee sitten dekkarihyllyn luo. Salainen pahe. Mutta nuoreksi tullut kadunmies ei sentään pelkää koko kaupunkia, hänellä on mainetta menetettävänään vähemmän; tai sanotaanko että hän uskoo olevansa paljon parempi sen paikkailemassa nyt kuin vielä äsken, vanhana.
Kadunmies ostaa dekkarin, myyjätyttö hymyilee hänelle ja vaikka he vaihtavat tässä ensi kerran kohdatessaan vain ohimenevän katseen, he kolmen ja puolen vuoden kuluttua viettävät suuria kirkkohäitä saariston vanhassa kivikirkossa, saavat myöhemmin kaksi lasta ja kuolevat hirveän vanhoina mutta enimmäkseen onnellisina.
19.3.08
Hetki kadunmiehen elämässä
Kadunmies poistuu kahvilasta Hämeenkadulla ja tuntee olonsa jollain määrittelemättömällä tavalla ärtyneeksi. Hänen lippahattunsa on vinossa; sellainen ruudullinen. Siitä näkee kadunmiehen mielentilan, ja tällä kuluvalla hetkellä hän tosiaan on hieman ärtynyt. Kadunmies on juonut suuren kupillisen kahvia mustana, euro seitkyt, ja katsellut paitsi suurten ikkunoiden takana ohi viuhtovaa kulkijamassaa, myös kahvilan sisäistä asiakaskuntaa. Aivan erityisesti kadunmies on kiinnittänyt katseensa nuorisoon.
Nyt, jälleen kadulla, hän vetää henkeensä pakokaasun saostamaa ilmaa rauhoittuakseen. Hän sanoisi itselleen, jos olisi sellaisiin akkojen konsteihin taipuvainen, ettei hänellä ole syytä hermostua. Ei kadunmies suinkaan ole paha ihminen, hän on vain hirveän keskiverto. Ja kuten tiedämme, keskiverto alkaa tätä nykyä olla vanha. Toista on siellä Vietnamissa ja Burmassa ja ties missä Surinamissa, kadunmies miettii, sillä hän on lukenut lehtiä ja tietää että kolmansissa maissa vain harva on yli kolmikymppinen. Siellä ne nuorina sikiävät, ja miksei sitä itsekin olisi nuorena, sellaisissa lämpimänkosteissa oloissa. Vaan harmaassa isänmaassa on kadunmies joutunut hyvät vuotensa viettämään, ja siitä palaakin hänen mieleensä jälleen se halveksunta jota nuoriso kotiaan kohtaan tuntee.
Juuri hänen maataan kohtaan, hänen isänsä laukkufirmaa, isoisänsä maatilaa ja niinpäinpois, sitä kohtaan nämä kovaa nauravat tyttötukat tuntevat selvästi mitä suurinta vastenmieltä. Ja kadunmies näkee tummaihoisen pariskunnan kävelevän häntä kohti yli suojatien. Astuvat kuin omistaisivat, ja autot väistävät vaikkei valojakaan ole.
Ihan yllättäen kadunmiehen sydämeen käy piikki. Se on hieman kaareva ja pureutuu läpi kammioiden ja eteisten, kirnaisee aorttaa mennessään ja lopulta se kiertyy itseensä kiinni ja jää jäiseksi renkaaksi sisuksiin. Kadunmies oivaltaa, juuri siinä hetkessä, juuri katsoessaan tummaihoisen pariskunnan astuvan kahden valkoisen tiehen maalatun raidan väliä, että se mitä hän kuvittelee oikeutetuksi ylenkatseeksi ja pitkään eläneen viisaudeksi ja etuoikeudeksi, onkin epävarmuutta ja pelkoa, jonka juuret ovat paksut ja puiset ja kasvaneet lapsuuden sateisiin syksyihin kiinni. Kadunmies oivaltaa tämän niin nopeasti, ettei oikeastaan huomaa oivaltaneensa. Hän ei tiedosta, mutta jonnekin syvälle hänen sisäänsä tieto jää kytemään. Hän on yksi sadoistatuhansista samana vuonna syntyneistä, yksi miljoonasta samaan aikaan kansakoulun penkkiä kuluttaneesta, ja hän on näiden joukkojen keskellä yksin. Syntymästään asti niin yksin kuin ihminen voi olla, ja yksinäisyytensä ympärille hän on turvaksi tehnyt kuoren.
Lämpimän kuoren joskus, lähinnä humalassa, yleensä siis kylmän, mutta aina kovan. Ehdottomasti vahingoittumattoman. Kun kadumiehen sydän nyt lyö uusi rengas siihen koruna kiinnittyneenä, sen isku hajoittaa kuoren hetkeksi, tai ei hajoita - kuori vain yhden sydämenlyönnin ajaksi lakkaa olemasta. Ja sen hetken aikana kadunmiehen silmään kihoaa kyynel. Hän ehtii tuntea koko maailman lämmön, kaikkien ihmisten, kaikkien erilaisten ajatusten ja tunteiden tulvan.
Ja sydän lyö, ravistaen renkaan kyljestään pois. Kuori palaa takaisin, kadunmies pyyhkii roskan silmästään ja värähtää. Suoristaa lakkinsa ja alkaa kävellä kotiaan kohti. Hän on kolmatta päivää eläkkeellä ja yksin.
Nyt, jälleen kadulla, hän vetää henkeensä pakokaasun saostamaa ilmaa rauhoittuakseen. Hän sanoisi itselleen, jos olisi sellaisiin akkojen konsteihin taipuvainen, ettei hänellä ole syytä hermostua. Ei kadunmies suinkaan ole paha ihminen, hän on vain hirveän keskiverto. Ja kuten tiedämme, keskiverto alkaa tätä nykyä olla vanha. Toista on siellä Vietnamissa ja Burmassa ja ties missä Surinamissa, kadunmies miettii, sillä hän on lukenut lehtiä ja tietää että kolmansissa maissa vain harva on yli kolmikymppinen. Siellä ne nuorina sikiävät, ja miksei sitä itsekin olisi nuorena, sellaisissa lämpimänkosteissa oloissa. Vaan harmaassa isänmaassa on kadunmies joutunut hyvät vuotensa viettämään, ja siitä palaakin hänen mieleensä jälleen se halveksunta jota nuoriso kotiaan kohtaan tuntee.
Juuri hänen maataan kohtaan, hänen isänsä laukkufirmaa, isoisänsä maatilaa ja niinpäinpois, sitä kohtaan nämä kovaa nauravat tyttötukat tuntevat selvästi mitä suurinta vastenmieltä. Ja kadunmies näkee tummaihoisen pariskunnan kävelevän häntä kohti yli suojatien. Astuvat kuin omistaisivat, ja autot väistävät vaikkei valojakaan ole.
Ihan yllättäen kadunmiehen sydämeen käy piikki. Se on hieman kaareva ja pureutuu läpi kammioiden ja eteisten, kirnaisee aorttaa mennessään ja lopulta se kiertyy itseensä kiinni ja jää jäiseksi renkaaksi sisuksiin. Kadunmies oivaltaa, juuri siinä hetkessä, juuri katsoessaan tummaihoisen pariskunnan astuvan kahden valkoisen tiehen maalatun raidan väliä, että se mitä hän kuvittelee oikeutetuksi ylenkatseeksi ja pitkään eläneen viisaudeksi ja etuoikeudeksi, onkin epävarmuutta ja pelkoa, jonka juuret ovat paksut ja puiset ja kasvaneet lapsuuden sateisiin syksyihin kiinni. Kadunmies oivaltaa tämän niin nopeasti, ettei oikeastaan huomaa oivaltaneensa. Hän ei tiedosta, mutta jonnekin syvälle hänen sisäänsä tieto jää kytemään. Hän on yksi sadoistatuhansista samana vuonna syntyneistä, yksi miljoonasta samaan aikaan kansakoulun penkkiä kuluttaneesta, ja hän on näiden joukkojen keskellä yksin. Syntymästään asti niin yksin kuin ihminen voi olla, ja yksinäisyytensä ympärille hän on turvaksi tehnyt kuoren.
Lämpimän kuoren joskus, lähinnä humalassa, yleensä siis kylmän, mutta aina kovan. Ehdottomasti vahingoittumattoman. Kun kadumiehen sydän nyt lyö uusi rengas siihen koruna kiinnittyneenä, sen isku hajoittaa kuoren hetkeksi, tai ei hajoita - kuori vain yhden sydämenlyönnin ajaksi lakkaa olemasta. Ja sen hetken aikana kadunmiehen silmään kihoaa kyynel. Hän ehtii tuntea koko maailman lämmön, kaikkien ihmisten, kaikkien erilaisten ajatusten ja tunteiden tulvan.
Ja sydän lyö, ravistaen renkaan kyljestään pois. Kuori palaa takaisin, kadunmies pyyhkii roskan silmästään ja värähtää. Suoristaa lakkinsa ja alkaa kävellä kotiaan kohti. Hän on kolmatta päivää eläkkeellä ja yksin.
18.3.08
Runsasarominen, hapokas
Hö. Monta sataa viikkoa sitten kun aloitteli tätä harrastehenkistä puhdetointaan, oli sillä mielellä että on kerrankin vapaa sana ja mielenkäänteensä saa joko sellaisinaan tai milloin minkäkin filtterin kautta vääntää ruudun kelmeään kajoon heittymään lukijoiden verkkokalvoille. Niin, muistattehan tuon ajan kun olin vielä tulokas, nyt nähtynä sympaattisia raapusteluja ovat nuo silloiseni, mikä varmaan selittää miksi jotkut niistä tykkäsivät; nyttemminhän olen vain kitkerä vanhus, sellainen ikävä ihminen jolla on mielipiteitä. Ja, palatakseni niihin filttereihin, ne mielipiteet usein tänne tiristyvät sen tunkkaisimman roolin läpi. En minä koskaan ole oikeasti kovin kärkevä, ainakaan niitten mielestä jotka minut tuntevat, paitsi useimpien.
Ja raiteille taas: kului vuosi pari, se sellainen onnellinen etsikkoaika, ja sitten joku maamme kimaltelevassa mediakylässä pani meikäläiset merkille; ilmoille viskottiin kansalaisjournalismin käsite. No jopa nyt, ja hikikarpaloiden otsalle kihotessa minä toki tartuin ojennettuun pullasiivuun ja parhaani mukaan yritin olla sitä mitä isot sallivat. Vaan ei, enpä työtäni hoitanut hyvin. Nyt minut luokitellaan viihteeksi!
Enkä kyllä totta puhuen yrittänytkään. Tai jos ollaan tarkkoja...
...
Tästä muuten pääsemmekin taas lempiaiheeseeni, yhteen miljoonista, eli luokitteluun. Ihmisen tarpeeseen tehdä raja-aitoja. Olen huomannut mitä vanhemmaksi käyväni, sen allergisemmaksi tulevani nimenomaisesti tälle toiminnalle. Kirjallisuuden genret? Ihmistyypit? Henkilön asemat yhteiskunnassa? Lokeroita toisensa jälkeen! Onneksi minulla on tämä lokeroimaton todellisuuteni, jonka luokittelun olen blogilistallakin tarkoituksella jättänyt tekemättä; ei löydä tänne minkään hakuotsikon alta. Koska tämä ei ole - - mitään. Sillä niin on hyvä.
En varmaan koskaan kykene hankkimaan itselleni pysyvää ammattia, koska ahdistuisin hengiltä tilanteesta, jossa minun pitäisi määritellä itseni tietyn työn tekijäksi hautaani asti. Paitsi että ennen sitä tulisi minusta "eläkeläinen"; ne kuulemma tosin nykyään laulavat rokkia ettei sikäli...
Lopuksi ilman ennakkovaroitusta pari sanaa taiteesta. Lapsi on viime viikkoina ottanut melko fyysistä tuntumaa äänitekokoelmaani, ja jos hänen makuunsa voi luottaa, ovat seuraavat kolme kansitaiteeltaan ehdottomasti levyhyllyni helmet.
Ja raiteille taas: kului vuosi pari, se sellainen onnellinen etsikkoaika, ja sitten joku maamme kimaltelevassa mediakylässä pani meikäläiset merkille; ilmoille viskottiin kansalaisjournalismin käsite. No jopa nyt, ja hikikarpaloiden otsalle kihotessa minä toki tartuin ojennettuun pullasiivuun ja parhaani mukaan yritin olla sitä mitä isot sallivat. Vaan ei, enpä työtäni hoitanut hyvin. Nyt minut luokitellaan viihteeksi!
Enkä kyllä totta puhuen yrittänytkään. Tai jos ollaan tarkkoja...
...
Tästä muuten pääsemmekin taas lempiaiheeseeni, yhteen miljoonista, eli luokitteluun. Ihmisen tarpeeseen tehdä raja-aitoja. Olen huomannut mitä vanhemmaksi käyväni, sen allergisemmaksi tulevani nimenomaisesti tälle toiminnalle. Kirjallisuuden genret? Ihmistyypit? Henkilön asemat yhteiskunnassa? Lokeroita toisensa jälkeen! Onneksi minulla on tämä lokeroimaton todellisuuteni, jonka luokittelun olen blogilistallakin tarkoituksella jättänyt tekemättä; ei löydä tänne minkään hakuotsikon alta. Koska tämä ei ole - - mitään. Sillä niin on hyvä.
En varmaan koskaan kykene hankkimaan itselleni pysyvää ammattia, koska ahdistuisin hengiltä tilanteesta, jossa minun pitäisi määritellä itseni tietyn työn tekijäksi hautaani asti. Paitsi että ennen sitä tulisi minusta "eläkeläinen"; ne kuulemma tosin nykyään laulavat rokkia ettei sikäli...
Lopuksi ilman ennakkovaroitusta pari sanaa taiteesta. Lapsi on viime viikkoina ottanut melko fyysistä tuntumaa äänitekokoelmaani, ja jos hänen makuunsa voi luottaa, ovat seuraavat kolme kansitaiteeltaan ehdottomasti levyhyllyni helmet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)