5.8.07

Niilo Oravapuun polku
eli "In the ghetto, osa 15"

Hupaisa sattuma sinällään, että Turun kaiketi legendaarisimmat lähiöt sijoittuivat perättäin pyöräilyprojektiini. Aivan niin, arvanettekin jo, kun viimeksi kävin Runosmäessä, on nyt sitten vuorossa se toinen turjake: Varissuo. Minulle toki tutumpi tämä, asuihan Nuutisen emäntä siellä useammankin vuoden ja silloin tuli paikka tutuksi. Tai no, miten tutuksi nyt sellainenkin kolkka, enhän minä siellä meinannut koskaan uskaltaa nurkan taakse kulkea.

Nyt sen sijaan. Alkumatkani kulki jo kolmen aiemman tavoin (Bertantie, Daniel Hjortin katu ja Juolukkatie) Kupittaalle, joskin nyt tein jyrkän kaarteen itään. Kalevantie oli kuumuudennihkeä, eikä helteiseen sunnuntaiaamupäivään ollut moni lähtenyt seuraukseni kulkemaan. Ja niilläkin harvoilla oli useimmilla kaljapullo kädessä, mikä hämmensi kun tämän oli tarkoitus olla vielä ihan hyvää seutua, ja ne helvetin kaupunkifestaritkin jo menivät... (nimimerkki "Ensimmäinenkin DBTL vielä kokematta vaikka kahdeksan vuotta Turussa" haluaa tässä kohdin tuoda esiin rikinkatkuisen mielipiteensä siitä, että kaupungin keskustaa aidataan joka kesä kaljatelttojen ja huonojen bändien areenaksi. Se pistää vihaksi!) Zeniläisenä monumenttina Pääskyvuoren torni siinsi sfumato-efektin takana kaukana Kalevankadun vastakkaisessa päässä. Se rentoutti minut siinä määrin, etten edes tällä kertaa pysähtynyt hautuumaalle, siinä Vanhan Littoistentien varressa on yksi pieni ja salaperäinen, ettepä tienneet.



Omenantuoksu huumasi. Se oli paksu, maukas ja makea, kuin veri virratessaan hitaasti iltapäivän auringon lämmittämälle marmorille. Olin Pääskyvuoressa, ja minua hymyilytti joskus tekemäni havainto paikannimien ja niiden maineen korrelaatiosta. Pääskyvuorta kun pidetään hyvänä ja miellyttävänä asuinlähiönä, ja onhan jo sen nimikin mitä satumaisempia mielikuvia luova. Heti sen takaa taas avautuu Varissuo, tuo karmea maahanmuuttajia ja alkoholisteja hyysäävä saastan kehto. Eikä niillä loppujen lopuksi niin hirveästi eroa näyttänyt olevan, mitä nyt rintamamiehiä täälläkin talojen perusteella asusti, ja punaposkiset omenat puutarhoissaan odottivat varkaita.

Sitten alkoi tulla tuttua maisemaa vastaan. Bussillahan minä aina ennen Varissuolla kävin, joten pyörällä saapumisessa oli annos samaa kuin olisi soutuveneellä tullut Tukholman satamaan. Ja siinähän ne kaikki tutut elementit. Ruskea tiili, jota on varmaan saanut jonkun miljoonan tonnin alennuserän, en muuten keksi miksi sillä on päällystetty joka ainoa rakennus. Ja tietenkin The Torni, suuri ja yksinäinen kaiken ylle kohoava Varissuon bättre folkin asuinpaikka vissiin... tai enpä tiedä, ainakin humalaista mongerrusta sen suunnalta kuului, eikä tosiaan vielä sunnuntain puolipäivässä oltu. Ja melkein nousi tippa linssiin kun näki ankeuden huipentuman: Itäkeskuksen bussikatoksen, jossa räntäsateessa monet kerrat bussia odotteli kun täältä halusi kotiin. Korostan siis sanaa melkein. Vaikka ei silti; jollain tavalla symppaan Varissuota. On tämä lähes dogmaattisesti yhteensopivine rakennuksineenkin ihan toista kun toissapäiväinen Runosmäellä kokemani rumuus. Sitä paitsi Nuutisen perheen kaikkien aikojen toinen virallinen kokoontuminen oli Varissuolla. Sniisk.







Tunnekuohun ravistamana poikkesin syrjäkujalle Kaarinan rajalla. Tottapa niin - näin lähellä naapurikuntaa en vielä ollut yhdelläkään pyörämatkallani käynyt. Valpuri Innamaan katu lasketteli kohti rajaa yhä uhkaavammin, piikkilanka-aidat lähestyivät... No ei, oikeasti seutu näytti kivalta. Vähän kuin opiskelijakylältä, mutta vanhuksilla, ja pukkasihan siellä sitten rivitaloakin lopulta vastaan. Tiet päättyivät, rautatie rajana kuin railo, ja vinosti sen takana vissiin sitten Kaarina, tosin myös Vaala, tuo minulle täysin hämäräksi jäänyt nurkka Turkua, johon myöhempi pyörämatka minut on vievä joten ei sinne nyt, oli maltettava...


Pyörinen hölmistyneenä puolukkana kujalla, joka järjen mukaan oli Niilo Oravapuun polku, mutta jota kukaan ei kertonut. Napsin valokuvia tyhjään loppuvasta tiestä ja heinän reunustamasta rautatiestä. Voi pojat, nyt oltiin rajalla! Lopulta löysin kyltin pensaan sisästä. Ei ole täällä tehty suunnistamista helpoksi, tosin kenelläpä tänne mitään asiaa pitäisi ollakaan, sen sain huomata kun hitaasti ohitseni lipuvasta BMW:stä minua aurinkolasien takaa tuijottivat tummat kasvot, ja gangstamusa soi vielä kun kiväärinpiippu jo väpättävänä sormena pyysi minua poistumaan, tai ei niinkään pyytänyt kuin vaati, laukaisua painotuksena käyttäen. Liitelin matkoihini ja hikihelmet kirjailivat tiehen äkkiväärän polkuni, olin osunut keskelle niiden paljonpuhuttujen jengien kotisijoja! Tai saattoi se olla vain kotiin kaksikerroksiseen rivitaloasuntoonsa palaileva ylilääkärikin joka siitä ajoi, en niin tarkkaan katsonut, ja jos ammuttiinkin niin en usko että se siellä tapahtuu niinkään jengin kuin Securitaksen toimesta, olivatpa rajalla nimittäin asunnot pikemminkin sitä luokkaa ettei edes keskituoloisella sinne ole asiaa. Oi missä olivat ne Varissuon köyhät ja kamalat? Heitä minä olisin halunnut kohdata, mutta ei ei...



Paluumatka olikin sitten enimmäkseen sitä samaa. Paita liimautui ihoon kiinni, ei ole tänä kesänä saanut liikaa tällaisista helteistä nauttia. Tulin Kalevantietä takaisinkin, halusin nähdä ne kaikki hangaarin kokoiset Prismat ja muut K-raudat tästäkin suunnasta. McDonaldsin valomainos näytti ensin jotenkin oudolta, kunnes muistin että olen Turussa eikä niitä täällä näe ikinä missään. Voi Hesburger sentään, täällähän on paikallisfirmalle kilpailija.

Viidennentoista pyörämatkan pituus: 12 kilometriä



3.8.07

Munterinkatu
eli "Piru se pellossa puhisee, osa 14"

Arvatenkin olen liian itsepäätön onnistuakseni pysymään tulinkivenkatkuisissa ratkaisuissani ja niin kävi, että pyörää vietiin taas kun olin hetkellisessä tekemättömyyden tilassa, joskin kuvitellussa, sillä tiskivuori on mitoiltaan 1x1x2 metriä ja odottaa minua, edelleen siis. Puoliväli on nyt projektissani joka tapauksessa ylitetty, neljätoista matkaa tehty, kaksitoista jäljellä, ehkä tauko osui sikäli oikeaan kohtaan. Epäilys jälkimmäisen puoliskon valmiiksi saamisesta on toki edelleen ilmassa ja pysyy, minusta nähden, eikä asioista tiedä, ei tiennyt kukaan heistäkään jotka kuvittelivat tietävänsä ja ovat nyttemmin kuolleet ja väärin joka kirjassa siteeratut.

Heistä ei sen enempää. Tämänkertainen kohteeni oli Runosmäki, tuo paljon puhuttu lähiö, jossa olen onnistunut olemaan kertaakaan piipahtamatta kahdeksan Turun vuoteni aikana. Pitihän tämä asia korjata, onneksi sieltä siis löytyi M:llä alkava katu, joka kohteeksi kompassiin, polkumoottori käyntiin ja menoksi. Alkumatka oli toki tuttu jo Catilluksentielle, Gabrielinkadulle ja Heikki Huhtamäen kadulle johtaneilta matkoiltani, mutta hyvähän se on saada lähiympäristöön tuntumaa. No joo, Vanhan Tampereentien hypersekavassa risteyksessä päsmäröin itseni erilaisia suojatienpätkiä pitkin lukuisten kaistojen yli ja äänitorvien melodisessa syleilyssä olin valmis jatkamaan matkaani Markulantietä ylös; siis nimenomaan sinne, eikä vähän! Nousua, mitä merkillistä täälläkin on ajateltu kun heti suojatieltä on tie jyrkkä? Entä ne jotka eivät siihen vauhdissa pääse? Valitusta menemään sano! Kiroiluni suisti minut lähes ojaan, onneksi kohdalla sattui olemaan Pulmussuontien risteys, joten jatkoinpa sitä kuin tarkoittaen.



Isoja taloja, sellaista pimpattua rintamamiestyyliä, arvioisin, ja pihatkin puolet isompia kuin kilometriä lähempänä keskustaa. Eivät silti kaksisia tietenkään, mutta joillakin on palavuus asua kaupunkialueella ja maalla ja näihin on sitten tyytyminen. Toista se oli lapsuudessa, kun oman pihan reunalta reunalle ei auttanut kävellä, ei olisi sen päivän aikana ehtinyt. Pyörällä mentiin, ja lujaa, ja ruusupenkeistä multa tuiskusi kun rallikuskia leikittiin! Vaan nyt ei.

Liikkeiden nimistä päättelin että olin nyt Pallissa, tuossa toispaikkakuntalaisia niin perin huvittavassa kaupunginosassa. Ohessa kuvaamani liike ei ollut erityisen vetävän näköinen ulospäin, mutta silti sen julkisivua kuvattiin melko ahkerasti, millä tarkoitan sitä että sattumalta paikalle osuin ja silti minunkin edelläni oli kahden kuvaajan jono. Mainos on ilmaista, muttei missään nimessä hyvää, ei tuollaisella nimellä.



Maisema harmaantui, ehkä pilvistä johtuen, mutta toki osasyynsä oli lähestyvällä Runosmäelläkin. Rintaa kouristi kun se läheni; tuo pelottava paikka, olin ensin pitänyt sitä tahrana linssissä mutta uskottava oli kun näki: rumuutta on montaa tasoa ja sitten on kuitenkin aina lopulta Runosmäki. Hyvä helvetti sentään, tännekö on siirretty Itä-Saksasta germaanien yhdistyttyä puretut ankeuslähiöt? Sattui sieluun. Pyörrytti. Ja kuin västäräkkinä harhaili katseeni ulospääsyä etsien; toisaalta toki myös morbidia kiinnostusta tuota kuitenkin kymmenentuhannen ihmisen asuinsijaa kohtaan tuntien. Että täältäkö koti, mietin spekuloiden, mutta en kyennyt näkemään sentään aivan niin kuvitteellista vaihtoehtomaailmaa. "PIRUNPELTO", kirkaisi tienviitta vieressäni ja säpsäytti haaveista, oli sen verran kiehtova otsikko että pitihän se tsekata, semmitenkin kun osoitti tien vasemmalle puolelle ja metsään, mikä oikealla odottavaa kerrostalolabyrinttiä auttoi kätevästi välttämään tovin.



Hmm, kuntorataa ja humajavaa havumetsää, niin vieressä kaikkea. Jätin pyöräni puun nojalle ja seurasin verellä maahan tuhrittua opastetta Pirunpellon suuntaan. Palavasilmäiset sudet seurasivat minua lähipuiden takana huohottaen, heitin niille karkkia taskusta ja onnellisina ne sitä jäivät natustamaan. Jonkun viikate kirnahti takanani männynrunkoon, en ihmeemmin vilkaissut, jännitti olla uudenlaisessa paikassa, ja jalkapatikassa vielä kesken pyöräprojektin! Älkää tehkö tätä kotona, tai missään. Polku oheni niin että lopulta siitä näkyi kasvillisuus läpi ja olin eksyä. Onneksi matka oli lyhyt, viimeinen neljännes jyrkkää nousua ja huipulla, ah, jälleen siellä!, oli Pirunpelto. Että tällainenkin paikka piti löytää, kolme ja puoli kilometriä kauppatorilta kaupungin keskustasta... On tämä onneton kaupunginnysä, vaan ei vailla hyviä puoliaan tietenkään.







Vuorigasellin lailla kapusin kiveltä toiselle, ja lopulta olin jonkinasteisesti laella. Kovin kaunista, hiljaistakin, eikä tästä etukäteen mitään tiennyt. Kaupunki kätkee kauneimmat kasvonsa, siltä alkoi näyttää, Runosmäen rumuutta kun kuitenkin kaikkialla esiin tuodaan. Ja vieressä tämä jääkautinen rakennelma, mainio tekele. Napsin pari kuvaa kivipinnasta työpöydän taustaksi ja tanssahtelin alas. Olin innosta puhkuva palatessani pyörälleni ja jouduin absurdiin tilanteeseen: avainnippu oli jäänyt farkkujen taskussa kiinni naruun, ja kun kovasti tempaisin, ei naru katkennut vaan nippua koossa pitävä metallirengas suoristui ja avaimet helisivät ympäri mantua. Hölmistytti niin etten meinannut koossa pysyä.

Sitä verta kuitenkin Pirunpelto minua rohkaisi että uskalsin ampaista Runosmäen sydämeen. Rumahan se, ja lähiöhän se, ja mummoinen. Kauppakasseineen ihmiset tulivat marketista ja osa oli bussipysäkillä, muuten ei siellä juurikaan ketään liikkunut, paitsi että Runostuopin terassi oli täynnä kaljamahasetää, häkellyttävä määrä jopa, tietenkin sillä huomiolla että eiväthän hekään liikkuneet.





Löysin Munterinkadun ja lähdinpä sitä seurailemaan. Etupäässä tämän varrella tein äsken luettelemani havainnot, ja oudon ilmiön: lihavia parrakkaita miehiä kireissä t-paidoissa oli kaikkialla, etenkin kerrostalojen ovenpielissä istumassa, tupakoiden, katsellen minua vihaisesti. Työttömiä? Eikös heitä lähiöissä ole tapana olla, ja onneksi se kaikki jäi taakse elämässäni kuin yliopisto-opinnot konsanaan. Harmaa ihmiskennosto vaihtui värikkäämpään teollisuushallistoon, ja minä päädyin Kiikkuun. Ja sitä kautta hautusmaalle tietenkin, projektini viides jo vissiinkin tämä, eli Kärsämäen, olisi siellä jossain joku varmasti uljas siunauskappelikin ollut, mutten enää matkan tässä vaiheessa jaksanut kävellä, mitä mielipidettäni edesauttoivat pilvet, yhä kerääntyväisemmät lähinnä minun ylleni, ja kun hautuumaalta lähdin, ripsahtivat ensimmäiset pisarat.

Sitä tunsi olevansa kaukana kun oli moottoritien liikennemerkkiä ja Turku-taajamaa tarjolla, ja varsinkin kun satoi. Jälkimmäinen lakkasi onneksi kahdessa minuutissa, edeltävämmätkin seikat jäivät taakse vinhasti kun tuli pohjoisen suunnasta Kärsämäkeen, ja rullasin asfalttia kaarelle kun hyvässä myötäisessä huomasin tien sivussa maailman enimmin köynnöstyneen rakennuksen. Olipa hieno! Yritin ottaa kuvia mutta eihän siitä mitään tullut, kalansilmää olisi kaivattu, oli liikaa seinää, ja kuvatessani mietin mitä villimpiä vaihtoehtoja sille mikä rakennus on kyseessä vaan edetessä se sitten selvisi: taisipa olla työntekijöistään taannoin tyhjennetty Leafin karkkitehdas tämä.



Muutenkin huomasin pitäväni Kärsämäestä aivan valtavasti. Sen vanhat ja jylhät rakennukset vilahtelivat vaikuttavina ohi kun laskettelin alas Aurajokea kohti, pitkän matkan se Kärsämäentie tekee, ehtii siinä havainnoida, ja tilaa oli, ja ikivanhoja lehtipuita ja köynnöstä talojen seinillä ja mäkeä ja kiveä. Se oli jotenkin hirmuisen vanha paikka ja sellaisenaan kaunis, oikein kaunis. Eikä enää ollenkaan niin kaukana keskustasta kuin Runosmäki. Joo, onhan tässä asunnonhaku päällä että siinä mielessä mietteeni ymmärtynevät. Vaan ehkä sittenkin kaukana edelleen... kun minä haluaisin voida kävellä kekustaan ja vali vali, vanhat tiet ja halkeilleet asfaltit, Vanhan Tampereentien risteyksessä oli hirmuinen ryysis, joku pyöräilijä kuulemma tuntia aiemmin aiheuttanut massakolarin, viuhahdin ohi ja poljin Virusmäentielle, sen päästä päähän melkein, jäin miettimään mitä ne kolme mahakasta miestä lippikset päässä tekivät Lidlin katolla kun näyttivät olevan sunnuntaikävelyllä siellä, yksi partasetä istui aidalla kuin veneen reelingillä huojuen, olin Raunistulassa, alati kauniissa, palasin Lonttisten kautta kotiin, alkoholistit ensisuojansa nurkilla eivät ehtineet huomata mikä heihin osui, onneksi ilmavirta vain.

Neljännentoista pyörämatkan pituus: 12,8 kilometriä.

29.7.07

Mies eikä mikään joka ei valita

Ostin kolme vuotta sitten lenkkarit, hieman vitsinäkin toteutin uhkaukseni ja painuin mainoksen perässä Lidliin hankkimaan kahdeksan euroa maksavan parin. Pidin niitä sen ensimmäisen kesän, ja suurimman osan toista, tosin toisen käyttökautensa loppupuolella lenkkarit alkoivat sanoa työsopumistaan hiljalleen irti ja saumat repeilivät. No, kahdeksalla eurolla lenkkarit kahdeksi kesäksi, ei hullumpaa, varsinkaan kun istuivat jalkaankin kivasti. Joka tapauksessa esiin tuli uuden parin osto. Satuin olemaan juuri vanhempieni luona risaisine tossuineni, joten äiti havahtui: uudet jalkineet on pojalle saatava, ja parhaasta päästä! Ei siinä auttanut, mentiin urheiluliikkeeseen ja hyllystä löytyi sadan euron Asicsit, tosin tarjoushintaan 65, josta äiti lupasi maksaa puolet. Kävihän se. Siitä on nyt kaksi vuotta ja saumat Asicseista repsottavat, vesi solahtaa läpi, on reikiä kankaassa. Tulee vain mieleen että minulle naurettiin silloin neljä vuotta sitten kun sanoin että ostan mieluummin kahdeksan euron lenkkarit parin vuoden välein kun monen kympin lenkkarit täsmälleen yhtä usein. Mutta kun näin se vaan menee, lenkkarimaailmassa.

Saimme lahjaksi muutama viikko sitten komeassa pakkauksessa kaksi Fiskarsin "stainless steel"-merkattua keittiöveistä. Iso Halloween-mallinen ja pieni sahalaitainen, joka on kaikilla muilla kielillä "tomato knife", "tomatokniv" tai vastaavaa, suomeksi "pieni keittiöveitsi". Noh. Ensimmäisen tiskauksen jälkeen olivat molemmat ruosteessa. Onneksi ei maksettu niistä, kun eivät vissiin ihan halpoja ole nuo Fiskarsit. Jos olisi ulkomaisia ystäviä, nyt ei tekisi heille mieli suositella suomalaista laatutuotetta. On meillä 30 vuotta käytettyjä keittiöveitsiäkin onneksi, eivät ruostu.

Remonttimiesten kanssa kävi kerran niin että muutettiin vastaremontoituun asuntoon ylioppilaskylässä ja parvekkeen kynnyksen pelti sojotti riekaleisena pystyssä kuin jalanviiltelyyn tarkoitettu ansa. Soitettiin huoltomies. "Onpa rivo!" hän huudahti nähdessään sen ja alkoi korjaushommiin. Selvisi siinä että oli hänen omaa työtään alunperinkin se kynnys. Voi kyllä huonomminkin remontin kanssa käydä.

24.7.07

Menetin tilaisuuteni kun minua ei kadulla tunnistettu

Ajoin tänään parran pois. Kuulen teidän kiemurtelevan mielenkiintonne kourissa; pakottava tarpeenne tietää asiasta lisää valuu huokosistanne tehden lattiasta allanne liukkaan kalvon. Mutta valitettavasti toimenpiteeseen ei ollut mitään erityistä syytä. Se vain alkoi ahdistaa, se parta. Tuntui että se on saatava äkkiä pois, tuli olo että pitää eriltä näyttää kuin on aikoihin näyttänyt, ja ennätyspitkään nyt jaksoinkin, viime vuoden maaliskuuta oli kun tällä kertaa innostuin että kasvatanpa taas. Yleensä jo paljon aiemmin iskee halu muuttaa ulkonäköä. Liian pitkään ei saa näyttää samalta, muuten turtuu siihen että asiat ehkä olisivat pysyviä. Ettei maailma todella olisi jatkuvassa muutoksen tilassa. Bonukseksi puoliso lyhensi hiuksiani parisenkymmentä senttiä. Kylläpä katsoi illalla peilistä eri mies kuin aamulla. Tytär tuijotti minua liikkumatta silmät lautasina pari minuuttia, totesi sitten kaiken olevan ilmeisesti ok ja meni ennalleen.

Ihan tässä nuoreni. Tuntuu kuin olisi juuri bloggaamisen aloittanut sirkeän siloposkinen opiskelijajunnu, joka vielä innosta pihisten yliopiston raskaita lasiovia aukoo reppu täynnä luentomuistiinpanoja.

No, aika on virrannut viemäriin niiltä elämäni alueilta, eikä viemäristä luojan kiitos nousta. On aika koputella uusia ovia. Jos aukenisivat vaikka.

21.7.07

Mikään ei ollut myöhäistä sittemmin

Tiedättekö mikä on kivaa sillä välin kun lapsi nukkuu? Iltapäiväseksi. Niin, paitsi ettei tämä ole sellainen blogi. Jos elämästä jotain tietäisin niin kirjoittaisin siitä, mutta mitä sekin elämä sitten, sijainteja paikoissa, jokaisen hetken kiteytys: missä on ihminen kun kellon viisari kulkee sekuntien välin? Nyt olemme taas arvatenkin Turussa, tuomiokirkon torni osoittaa iltapäivää taivaanlaessa ja sade jäi kaakkoon. On tämä maa leveä kun sen mutkissa kulkee, ja majoittuu aina vähän eri järven rannalle öiden välillä. Sen verran satoi että mieli tapaili Marquezia, onneksi tuli se yhdestoista: hellepäivä tänä kesänä meinaan, ja meikäläinen pulahteli järven silkoiseen pintaan renkaita. Kyllä on hyvä olla suomalainen niinä hetkinä kuin neitseensiniseen taivaaseen puhkoo savupatsas saunanpiipusta tietään. Oli siinä kaukana kaikesta. Paitsi jostain ihan mukavista jutuista.

9.7.07

Pykii hiljaa itsekseen

Kun natiaisina pelailimme kuusnepalla karatepelejä, oli niissä aina yksi liike ylitse muiden: hyppypotku. En tiedä onko se virallinen termi; en edes sitä, onko tuollaista liikettä oikeasti budolajeissa olemassa. Että loikataan pituushypyn piirimestaruustuloksen verran eteenpäin jalka ojossa ja monotetaan vastapuolta leukaperiin. Joka tapauksessa hyppypotku jätti mieleen jäljen. Edelleen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, on aina välillä sellainen tunne että tekisi mieli hyppypotkaista. Koko massallaan ja momentillaan iskeytyä korkealta ilmasta päin jotakin joka oman kyvykkyyden alle sitten lyyhistyisi. Se olisi hyvä asia joskus.

Nyt kun muu perhe on poissa kotoa, kuuntelen Toolia kovalla pitkästä aikaa ja riffit kaikuvat sementtiseinistä kauniina. Tietokoneen vierellä on iso mukillinen kahvia ja levyllinen Fazerin salmiakkisuklaata. Ei pässimpää mussutettavaa, mutta tuskin ostan toiste. Minua ahdistaa se, että salmiakkitäyte näyttää sameanvihreältä liemeltä. Se on kuin keskellä havumetsää sijaitsevän suojärven vesi niinä pilvisinä kuutamoöinä, joina pakenee hengitys höyryten kylmä hiki niskassa polulta pois, kulkee kalpean naishahmon perässä yhä synkkenevän mäntymetsän keskelle ja korkealla oksistoissa huhuilevat, niin, eivät pöllöt suinkaan.

Saapas uppoaa syvälle suohon. On mustaa, siinä tilanteessa muistaa miltä tuntui kun oli kolmen viikon ikäinen ja heräsi keskellä yötä kaukana äitinsä sylistä. Tuoksuu havu ja suopursut ja pakkanen, ja kylmyys syö ydintä. Pelko kouristaa ihoa. Kun pakokauhu kasvaa tarpeeksi suureksi, ihminen sylkee verta. Ja sydämensä hän pysäyttää vain voidakseen paeta.

3.7.07

Seitsemän asiaa jota kukaan ei olisi halunnut minusta tietää

1. Olen ollut yliopistossa kirjoilla pian kuusi täyttä vuotta, pääaineenani kotimainen kirjallisuus, enkä ole koskaan lukenut Seitsemää veljestä. Enkä ainuttakaan Waltaria. Enkä Kalevalaa.

2. Vielä vuonna 2005 en tiennyt, että Espoo on rannikkokaupunki. Luulin sen olevan kokonaan sisämaassa, jossain Helsingin pohjoispuolella. Luulin tuolloin myös Espoon olevan köyhän kansan työläiskorttelihelvetti, mikä käsitys on sittemmin sekin osoitettu vääräksi. Niin ja kuvittelin myös Keravan ja Hyvinkään kuuluvan pääkaupunkiseutuun. Enkä silloin tiennyt että Senaatintori on niin lähellä rantaa. Enkä että Helsingistäkin menee ruotsinlaivoja. Joskus keväällä -05 kaikki nämä käsitykseni muuttuivat.

3. Blogeissa luomani kirjoittajahenkilö on täysin fiktiivinen tarkoin rakennettu konstruktio; minua ei oikeasti ole olemassa.

4. Olin elämäni kovimmassa humalassa 27.-28.11.2004 välisenä yönä. Muisti meni, sammuin suihkun lattialle, oksennuslätäkköön. Kyseessä silkka itsetuhohakuisuus. Toistaiseksi viimeisin kunnon perskänni oli viime joulukuun lopulla 30-vuotisjuhlinnan yhteydessä. Kyllä siinäkin loppuilta katosi.

5. Olen loistava sängyssä, kerta kaikkiaan täydellinen rakastaja kun sille päälle satun.

6. Olin Kysyn vaan.

7. Pelkään edelleen pimeää yhtä paljon kuin lapsena.

30.6.07

Laveaa tietä

Maaseutu, syöt sieluni.

En pyöräile enää, pelkkä ajatus Turun lähiöiden kiertelystä polkien tuntuu vastenmieliseltä nyt kun kaupunkiin kahden viikon jälkeen taas palasi. Projektini on täten jäädytetty hamaan ikuiseen; vähätkö siitä että lupasin itselleni... enhän minä ole eläissäni vielä lupausta pitänyt.

Kaksitoista päivää kuumeessa on uusi henkilökohtainen ennätykseni. Loppuihan se sitten kun helteetkin, sadesäästä sai terveenä nauttia.

Tietoyhteiskuntaa ei ole niissä paikoissa joissa ei vesi juokse sisälle kuin kantaen. Vintiltä voi penkoa aina uuden vuosikerran itseä vanhempaa aikakauslehteä, voi vajota sohvaan ja välillä käydä viskomassa klapia saunan pesään.

Kuntaliitos tekee siitäkin maailmankolkasta kohta kaupungin. Ja tunsihan toki metropolin sykkeen niissä ohikiitävissä junissa. Aseman ikkunat on vaan jo naulattu umpeen.