Ostin kolme vuotta sitten lenkkarit, hieman vitsinäkin toteutin uhkaukseni ja painuin mainoksen perässä Lidliin hankkimaan kahdeksan euroa maksavan parin. Pidin niitä sen ensimmäisen kesän, ja suurimman osan toista, tosin toisen käyttökautensa loppupuolella lenkkarit alkoivat sanoa työsopumistaan hiljalleen irti ja saumat repeilivät. No, kahdeksalla eurolla lenkkarit kahdeksi kesäksi, ei hullumpaa, varsinkaan kun istuivat jalkaankin kivasti. Joka tapauksessa esiin tuli uuden parin osto. Satuin olemaan juuri vanhempieni luona risaisine tossuineni, joten äiti havahtui: uudet jalkineet on pojalle saatava, ja parhaasta päästä! Ei siinä auttanut, mentiin urheiluliikkeeseen ja hyllystä löytyi sadan euron Asicsit, tosin tarjoushintaan 65, josta äiti lupasi maksaa puolet. Kävihän se. Siitä on nyt kaksi vuotta ja saumat Asicseista repsottavat, vesi solahtaa läpi, on reikiä kankaassa. Tulee vain mieleen että minulle naurettiin silloin neljä vuotta sitten kun sanoin että ostan mieluummin kahdeksan euron lenkkarit parin vuoden välein kun monen kympin lenkkarit täsmälleen yhtä usein. Mutta kun näin se vaan menee, lenkkarimaailmassa.
Saimme lahjaksi muutama viikko sitten komeassa pakkauksessa kaksi Fiskarsin "stainless steel"-merkattua keittiöveistä. Iso Halloween-mallinen ja pieni sahalaitainen, joka on kaikilla muilla kielillä "tomato knife", "tomatokniv" tai vastaavaa, suomeksi "pieni keittiöveitsi". Noh. Ensimmäisen tiskauksen jälkeen olivat molemmat ruosteessa. Onneksi ei maksettu niistä, kun eivät vissiin ihan halpoja ole nuo Fiskarsit. Jos olisi ulkomaisia ystäviä, nyt ei tekisi heille mieli suositella suomalaista laatutuotetta. On meillä 30 vuotta käytettyjä keittiöveitsiäkin onneksi, eivät ruostu.
Remonttimiesten kanssa kävi kerran niin että muutettiin vastaremontoituun asuntoon ylioppilaskylässä ja parvekkeen kynnyksen pelti sojotti riekaleisena pystyssä kuin jalanviiltelyyn tarkoitettu ansa. Soitettiin huoltomies. "Onpa rivo!" hän huudahti nähdessään sen ja alkoi korjaushommiin. Selvisi siinä että oli hänen omaa työtään alunperinkin se kynnys. Voi kyllä huonomminkin remontin kanssa käydä.
29.7.07
24.7.07
Menetin tilaisuuteni kun minua ei kadulla tunnistettu
Ajoin tänään parran pois. Kuulen teidän kiemurtelevan mielenkiintonne kourissa; pakottava tarpeenne tietää asiasta lisää valuu huokosistanne tehden lattiasta allanne liukkaan kalvon. Mutta valitettavasti toimenpiteeseen ei ollut mitään erityistä syytä. Se vain alkoi ahdistaa, se parta. Tuntui että se on saatava äkkiä pois, tuli olo että pitää eriltä näyttää kuin on aikoihin näyttänyt, ja ennätyspitkään nyt jaksoinkin, viime vuoden maaliskuuta oli kun tällä kertaa innostuin että kasvatanpa taas. Yleensä jo paljon aiemmin iskee halu muuttaa ulkonäköä. Liian pitkään ei saa näyttää samalta, muuten turtuu siihen että asiat ehkä olisivat pysyviä. Ettei maailma todella olisi jatkuvassa muutoksen tilassa. Bonukseksi puoliso lyhensi hiuksiani parisenkymmentä senttiä. Kylläpä katsoi illalla peilistä eri mies kuin aamulla. Tytär tuijotti minua liikkumatta silmät lautasina pari minuuttia, totesi sitten kaiken olevan ilmeisesti ok ja meni ennalleen.
Ihan tässä nuoreni. Tuntuu kuin olisi juuri bloggaamisen aloittanut sirkeän siloposkinen opiskelijajunnu, joka vielä innosta pihisten yliopiston raskaita lasiovia aukoo reppu täynnä luentomuistiinpanoja.
No, aika on virrannut viemäriin niiltä elämäni alueilta, eikä viemäristä luojan kiitos nousta. On aika koputella uusia ovia. Jos aukenisivat vaikka.
Ihan tässä nuoreni. Tuntuu kuin olisi juuri bloggaamisen aloittanut sirkeän siloposkinen opiskelijajunnu, joka vielä innosta pihisten yliopiston raskaita lasiovia aukoo reppu täynnä luentomuistiinpanoja.
No, aika on virrannut viemäriin niiltä elämäni alueilta, eikä viemäristä luojan kiitos nousta. On aika koputella uusia ovia. Jos aukenisivat vaikka.
21.7.07
Mikään ei ollut myöhäistä sittemmin
Tiedättekö mikä on kivaa sillä välin kun lapsi nukkuu? Iltapäiväseksi. Niin, paitsi ettei tämä ole sellainen blogi. Jos elämästä jotain tietäisin niin kirjoittaisin siitä, mutta mitä sekin elämä sitten, sijainteja paikoissa, jokaisen hetken kiteytys: missä on ihminen kun kellon viisari kulkee sekuntien välin? Nyt olemme taas arvatenkin Turussa, tuomiokirkon torni osoittaa iltapäivää taivaanlaessa ja sade jäi kaakkoon. On tämä maa leveä kun sen mutkissa kulkee, ja majoittuu aina vähän eri järven rannalle öiden välillä. Sen verran satoi että mieli tapaili Marquezia, onneksi tuli se yhdestoista: hellepäivä tänä kesänä meinaan, ja meikäläinen pulahteli järven silkoiseen pintaan renkaita. Kyllä on hyvä olla suomalainen niinä hetkinä kuin neitseensiniseen taivaaseen puhkoo savupatsas saunanpiipusta tietään. Oli siinä kaukana kaikesta. Paitsi jostain ihan mukavista jutuista.
9.7.07
Pykii hiljaa itsekseen
Kun natiaisina pelailimme kuusnepalla karatepelejä, oli niissä aina yksi liike ylitse muiden: hyppypotku. En tiedä onko se virallinen termi; en edes sitä, onko tuollaista liikettä oikeasti budolajeissa olemassa. Että loikataan pituushypyn piirimestaruustuloksen verran eteenpäin jalka ojossa ja monotetaan vastapuolta leukaperiin. Joka tapauksessa hyppypotku jätti mieleen jäljen. Edelleen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, on aina välillä sellainen tunne että tekisi mieli hyppypotkaista. Koko massallaan ja momentillaan iskeytyä korkealta ilmasta päin jotakin joka oman kyvykkyyden alle sitten lyyhistyisi. Se olisi hyvä asia joskus.
Nyt kun muu perhe on poissa kotoa, kuuntelen Toolia kovalla pitkästä aikaa ja riffit kaikuvat sementtiseinistä kauniina. Tietokoneen vierellä on iso mukillinen kahvia ja levyllinen Fazerin salmiakkisuklaata. Ei pässimpää mussutettavaa, mutta tuskin ostan toiste. Minua ahdistaa se, että salmiakkitäyte näyttää sameanvihreältä liemeltä. Se on kuin keskellä havumetsää sijaitsevän suojärven vesi niinä pilvisinä kuutamoöinä, joina pakenee hengitys höyryten kylmä hiki niskassa polulta pois, kulkee kalpean naishahmon perässä yhä synkkenevän mäntymetsän keskelle ja korkealla oksistoissa huhuilevat, niin, eivät pöllöt suinkaan.
Saapas uppoaa syvälle suohon. On mustaa, siinä tilanteessa muistaa miltä tuntui kun oli kolmen viikon ikäinen ja heräsi keskellä yötä kaukana äitinsä sylistä. Tuoksuu havu ja suopursut ja pakkanen, ja kylmyys syö ydintä. Pelko kouristaa ihoa. Kun pakokauhu kasvaa tarpeeksi suureksi, ihminen sylkee verta. Ja sydämensä hän pysäyttää vain voidakseen paeta.
Nyt kun muu perhe on poissa kotoa, kuuntelen Toolia kovalla pitkästä aikaa ja riffit kaikuvat sementtiseinistä kauniina. Tietokoneen vierellä on iso mukillinen kahvia ja levyllinen Fazerin salmiakkisuklaata. Ei pässimpää mussutettavaa, mutta tuskin ostan toiste. Minua ahdistaa se, että salmiakkitäyte näyttää sameanvihreältä liemeltä. Se on kuin keskellä havumetsää sijaitsevän suojärven vesi niinä pilvisinä kuutamoöinä, joina pakenee hengitys höyryten kylmä hiki niskassa polulta pois, kulkee kalpean naishahmon perässä yhä synkkenevän mäntymetsän keskelle ja korkealla oksistoissa huhuilevat, niin, eivät pöllöt suinkaan.
Saapas uppoaa syvälle suohon. On mustaa, siinä tilanteessa muistaa miltä tuntui kun oli kolmen viikon ikäinen ja heräsi keskellä yötä kaukana äitinsä sylistä. Tuoksuu havu ja suopursut ja pakkanen, ja kylmyys syö ydintä. Pelko kouristaa ihoa. Kun pakokauhu kasvaa tarpeeksi suureksi, ihminen sylkee verta. Ja sydämensä hän pysäyttää vain voidakseen paeta.
3.7.07
Seitsemän asiaa jota kukaan ei olisi halunnut minusta tietää
1. Olen ollut yliopistossa kirjoilla pian kuusi täyttä vuotta, pääaineenani kotimainen kirjallisuus, enkä ole koskaan lukenut Seitsemää veljestä. Enkä ainuttakaan Waltaria. Enkä Kalevalaa.
2. Vielä vuonna 2005 en tiennyt, että Espoo on rannikkokaupunki. Luulin sen olevan kokonaan sisämaassa, jossain Helsingin pohjoispuolella. Luulin tuolloin myös Espoon olevan köyhän kansan työläiskorttelihelvetti, mikä käsitys on sittemmin sekin osoitettu vääräksi. Niin ja kuvittelin myös Keravan ja Hyvinkään kuuluvan pääkaupunkiseutuun. Enkä silloin tiennyt että Senaatintori on niin lähellä rantaa. Enkä että Helsingistäkin menee ruotsinlaivoja. Joskus keväällä -05 kaikki nämä käsitykseni muuttuivat.
3. Blogeissa luomani kirjoittajahenkilö on täysin fiktiivinen tarkoin rakennettu konstruktio; minua ei oikeasti ole olemassa.
4. Olin elämäni kovimmassa humalassa 27.-28.11.2004 välisenä yönä. Muisti meni, sammuin suihkun lattialle, oksennuslätäkköön. Kyseessä silkka itsetuhohakuisuus. Toistaiseksi viimeisin kunnon perskänni oli viime joulukuun lopulla 30-vuotisjuhlinnan yhteydessä. Kyllä siinäkin loppuilta katosi.
5. Olen loistava sängyssä, kerta kaikkiaan täydellinen rakastaja kun sille päälle satun.
6. Olin Kysyn vaan.
7. Pelkään edelleen pimeää yhtä paljon kuin lapsena.
2. Vielä vuonna 2005 en tiennyt, että Espoo on rannikkokaupunki. Luulin sen olevan kokonaan sisämaassa, jossain Helsingin pohjoispuolella. Luulin tuolloin myös Espoon olevan köyhän kansan työläiskorttelihelvetti, mikä käsitys on sittemmin sekin osoitettu vääräksi. Niin ja kuvittelin myös Keravan ja Hyvinkään kuuluvan pääkaupunkiseutuun. Enkä silloin tiennyt että Senaatintori on niin lähellä rantaa. Enkä että Helsingistäkin menee ruotsinlaivoja. Joskus keväällä -05 kaikki nämä käsitykseni muuttuivat.
3. Blogeissa luomani kirjoittajahenkilö on täysin fiktiivinen tarkoin rakennettu konstruktio; minua ei oikeasti ole olemassa.
4. Olin elämäni kovimmassa humalassa 27.-28.11.2004 välisenä yönä. Muisti meni, sammuin suihkun lattialle, oksennuslätäkköön. Kyseessä silkka itsetuhohakuisuus. Toistaiseksi viimeisin kunnon perskänni oli viime joulukuun lopulla 30-vuotisjuhlinnan yhteydessä. Kyllä siinäkin loppuilta katosi.
5. Olen loistava sängyssä, kerta kaikkiaan täydellinen rakastaja kun sille päälle satun.
6. Olin Kysyn vaan.
7. Pelkään edelleen pimeää yhtä paljon kuin lapsena.
30.6.07
Laveaa tietä
Maaseutu, syöt sieluni.
En pyöräile enää, pelkkä ajatus Turun lähiöiden kiertelystä polkien tuntuu vastenmieliseltä nyt kun kaupunkiin kahden viikon jälkeen taas palasi. Projektini on täten jäädytetty hamaan ikuiseen; vähätkö siitä että lupasin itselleni... enhän minä ole eläissäni vielä lupausta pitänyt.
Kaksitoista päivää kuumeessa on uusi henkilökohtainen ennätykseni. Loppuihan se sitten kun helteetkin, sadesäästä sai terveenä nauttia.
Tietoyhteiskuntaa ei ole niissä paikoissa joissa ei vesi juokse sisälle kuin kantaen. Vintiltä voi penkoa aina uuden vuosikerran itseä vanhempaa aikakauslehteä, voi vajota sohvaan ja välillä käydä viskomassa klapia saunan pesään.
Kuntaliitos tekee siitäkin maailmankolkasta kohta kaupungin. Ja tunsihan toki metropolin sykkeen niissä ohikiitävissä junissa. Aseman ikkunat on vaan jo naulattu umpeen.
En pyöräile enää, pelkkä ajatus Turun lähiöiden kiertelystä polkien tuntuu vastenmieliseltä nyt kun kaupunkiin kahden viikon jälkeen taas palasi. Projektini on täten jäädytetty hamaan ikuiseen; vähätkö siitä että lupasin itselleni... enhän minä ole eläissäni vielä lupausta pitänyt.
Kaksitoista päivää kuumeessa on uusi henkilökohtainen ennätykseni. Loppuihan se sitten kun helteetkin, sadesäästä sai terveenä nauttia.
Tietoyhteiskuntaa ei ole niissä paikoissa joissa ei vesi juokse sisälle kuin kantaen. Vintiltä voi penkoa aina uuden vuosikerran itseä vanhempaa aikakauslehteä, voi vajota sohvaan ja välillä käydä viskomassa klapia saunan pesään.
Kuntaliitos tekee siitäkin maailmankolkasta kohta kaupungin. Ja tunsihan toki metropolin sykkeen niissä ohikiitävissä junissa. Aseman ikkunat on vaan jo naulattu umpeen.
15.6.07
Lakemus
eli "Elämää siellä mistä sitä vähiten odottaa löytävänsä, osa 13"
Muistatteko sen sadun pojasta joka halusi elää merirosvona, mutta sai lahjakseen kovakuoriaisen ja kolme toivomusta? Ehkä sellaista ei ole... Mikä ei tietenkään estä muistamasta sitä. En minäkään ollut aiemmin käynyt Kohmossa, mutta paikassa oli kaikki silti tuttua.
Kohmo. Nimeltä ei ole voinut välttyä, koska se lukee kaikissa keskustasta poispäin ajavissa 28-linjan busseissa päätepysäkin nimenä. Tai siis on voinut välttyä jos ei katsele busseja. Mutta minä katselen aina niitä. Bussit ovat kuin kaupungin verisuonistossa seilaavia valkosoluja, jotka tuhoavat bakteerit pysäkeiltä imemällä ne itseensä.
Hämeen valtatiellä oli neljä kaistaa ja minä.
Kuralan kylämäki muistetaan mainita kun Turun nähtävyyksillä retostellaan. Pitäisi kai joskus tutustua, pyyhälsin nyt ohi. Vanhanajan maatilamiljöö on siellä vielä vanhanajassa. Kilit määkyvät tauotta, lehmistä keritään heinää ja kanat kaartelevat taivaalla vaanien pikkusikojen munia. No ei kai minun tarvitse teille selittää miten maaseutu toimii.
Nätti silta, jonka yli suhautettuani saavuin haaraumaan, joka kuvasi elämääni: varsinainen päämääräni oli aivan selvästi nähtävissä suoran ja tasaisen polun päässä oikealla. Vasemmalle, poispäin Kohmosta, kaarsi metsään katoava kapea polku, samalla erittäin jyrkästi nousten. Lähdin sinne. Puolivälissä hyytyivät voimat, ja talutin pyörää toistasataa metriä hirmuista nousua, serpentiinitiet Norjassa olivat tämän rinnalla pientä. Projektini häpeällisin hetki.
Saavuin kuitenkin Kohmoon. Ja olin tuttuuden lyömä. Kohmo on joka kaupungissa. Metsän keskelle taloista päätellen 90-luvun aikana pykätty rivitalolähiö, postilaatikot siistin kodikkaissa riveissä ja autot talleissa. Ei ainuttakaan elävää sielua, levottomat vainajat vain näiden prameiden talojen välillä huhuilivat, elämäänsä pystyynkuolleet. Mutta olihan jo iltapäivä? Missä kaikki taas olivat?
Laskettelin Lakemukselle, ja sain kyltistä huomata ettei kukaan ole osannut kääntää sitä toiselle kotimaiselle. Aika hupaisaa. Nauraen kyyneleet silmissä pyöräilin kadun ylös, näin sentään vähän hillitympiä rivitaloja siellä, ja lapsiperheitäkin leikkikentällä, helpotti vähän. Kohmossakin on elämää. Ehkä kaikkialla on.
Palasin vastatuulta kohti, ohitin Marimban asuinsijan ihan selän takaa ja Nummenmäellä ei nyt vaan millään huvittanut pysähtyä kuvaamaan.
Kolmannentoista pyörämatkan pituus: 9 kilometriä.
Kohmo. Nimeltä ei ole voinut välttyä, koska se lukee kaikissa keskustasta poispäin ajavissa 28-linjan busseissa päätepysäkin nimenä. Tai siis on voinut välttyä jos ei katsele busseja. Mutta minä katselen aina niitä. Bussit ovat kuin kaupungin verisuonistossa seilaavia valkosoluja, jotka tuhoavat bakteerit pysäkeiltä imemällä ne itseensä.
Hämeen valtatiellä oli neljä kaistaa ja minä.
Kuralan kylämäki muistetaan mainita kun Turun nähtävyyksillä retostellaan. Pitäisi kai joskus tutustua, pyyhälsin nyt ohi. Vanhanajan maatilamiljöö on siellä vielä vanhanajassa. Kilit määkyvät tauotta, lehmistä keritään heinää ja kanat kaartelevat taivaalla vaanien pikkusikojen munia. No ei kai minun tarvitse teille selittää miten maaseutu toimii.
Nätti silta, jonka yli suhautettuani saavuin haaraumaan, joka kuvasi elämääni: varsinainen päämääräni oli aivan selvästi nähtävissä suoran ja tasaisen polun päässä oikealla. Vasemmalle, poispäin Kohmosta, kaarsi metsään katoava kapea polku, samalla erittäin jyrkästi nousten. Lähdin sinne. Puolivälissä hyytyivät voimat, ja talutin pyörää toistasataa metriä hirmuista nousua, serpentiinitiet Norjassa olivat tämän rinnalla pientä. Projektini häpeällisin hetki.
Saavuin kuitenkin Kohmoon. Ja olin tuttuuden lyömä. Kohmo on joka kaupungissa. Metsän keskelle taloista päätellen 90-luvun aikana pykätty rivitalolähiö, postilaatikot siistin kodikkaissa riveissä ja autot talleissa. Ei ainuttakaan elävää sielua, levottomat vainajat vain näiden prameiden talojen välillä huhuilivat, elämäänsä pystyynkuolleet. Mutta olihan jo iltapäivä? Missä kaikki taas olivat?
Laskettelin Lakemukselle, ja sain kyltistä huomata ettei kukaan ole osannut kääntää sitä toiselle kotimaiselle. Aika hupaisaa. Nauraen kyyneleet silmissä pyöräilin kadun ylös, näin sentään vähän hillitympiä rivitaloja siellä, ja lapsiperheitäkin leikkikentällä, helpotti vähän. Kohmossakin on elämää. Ehkä kaikkialla on.
Palasin vastatuulta kohti, ohitin Marimban asuinsijan ihan selän takaa ja Nummenmäellä ei nyt vaan millään huvittanut pysähtyä kuvaamaan.
Kolmannentoista pyörämatkan pituus: 9 kilometriä.
11.6.07
Kakskerran kirkkotie
eli "Yks saakelin odysseia, osa 12"
Vuonna 1968 Kakskerran kunta liitettiin Turkuun. Sitten ei hetkeen tapahtunut mitään, mutta 39 vuotta myöhemmin minä päätin käväistä alueella pyörällä. Helle hiveli taas kun lähdin, ja koska olen näinkin hardcore kuin olen, puuttuu varustelustani edelleen niin aurinkorasva kuin päähinekin. Vettä sentään pakkasin mukaan, tyylikkäässä Evian-pullossa.
Alkumatka meni jotenkuten siinä. Tylsäksihän tuo jokiranta on jo käynyt. Kaunista maisemaa ja kauniita ihmisiä paistattelemassa, kuka sellaista loputtomiin kestää? Jaksoin olla vastaamatta ravintolalaivojen oluthanojen kutsuun (kuten olen jaksanut ongelmitta koko tähänastisen elämäni), ja suurinpiirtein siinä missä Suomen joutsen vielä muutama vuosi sitten sijaitsi, otin kuvan. Tässä korttelissa asuin pari ensimmäistä Turun vuottani, ei sitä silloin tajunnut miten luksuspaikalla majaili. Jokiliikennettä sai keittiön ikkunasta tiirailla.
On kuin olisin nähnyt jo kaikki nämä Siwat ja kebab-paikat miljoonaan kertaan. Nukuin Stålarminkadun, kunnes Hirvensalon silta minut taas ravisteli hereille. Yhä vaikuttavaa. Mutta sittenkin - niin perin hikiporvarillista nysäkaupunkiahan tämänkin maiseman todellisuus on. Prameat talot rannoilla ja pienvenesatamat. Voihan nyt perkele. Olin tällä tuulella taas, tunsin voimattomuutta, jonka vallassa polkaisin itseni mantereelta pois.
Minulla on jotenkin sellainen käsitys ollut aina että saari = syrjäseutu. Niinpä nytkin hämmästelin että Hirvensalossa on niin Valintatalo kuin R-kiskakin. Oho! Ja apteekki! Mitä sillä väliä että tässä kaupungin puoleisessa taajamassa asuu tuhansia ihmisiä ja matkaa Turun keskustaan on nelisen kilsaa... Ja toisaalta tiesinhän minä tuon Supermarketinkin, johon liittyen huomasin jonkun tulleen jokin aika sitten googlesta blogiini: "Hirvensalo supermarket Laura" kuului haku. On taidettu ihastua johonkin kassaneitiin, voi kun söpöä. Vaan ei hänestä täältä sen tarkempaa dataa löydy.
Tie sukkuloi saaren halki kiitettävän maaseutuisesti etelään: oli mutkaa ja mäkeä, metsää ja peltoa, lehmiäkin haassa. Kyllä kelpasi, ja jotenkin masensi se, että tänne on Turun kaupunki suunnitellut asuntoja 30.000:lle. Mistä ne sellaisen määrän Turkuun haluavia löytävät? Vai tapahtuuko tässä kansalaisten siirtoja hallituksen toimesta? No, uusia ahdistavan näköisiä rivi- ja erillistaloyhtiöitä oli jo tekeillä siellä täällä pelloilla. Minun puolestani saisivat jättää saariston nykyisille asukkaille. Jos pitää Turkua laajentaa niin sitten pohjoiseen, siellä on moottoritien varressa lääniä. Jos antais saarten vaan olla.
Tulin sillalle, joka vei minut saaresta seuraavaan. Pysähdyin, liukastelin sorapeitettä pitkin rantaan. Autojen virta oli tasainen, mikä on alueen asukasmäärän huomioon ottaen toisaalta outoa, vaan onhan toki mökkikausi. Enpä ole muuten millään tiellä koskaan nähnyt näin paljon Mersuja suhteessa muihin merkkeihin; nousi välillä absurdille tasolle kun Mese seurasi Meseä. Välissä kaupunkimaastureita. Onhan se toki niin että rahaa pitää olla kun saaressa asuu, ja jotta raha näkyisi, on oltava auto. Kun eivät kaikki sitä ökytaloa kuitenkaan tieltä näe.
Jaa, nythän tämä meni taas tähän. Olin siis Satavan saarella, ohitin paikallisen kyläkaupan ja sen pikkutien risteyksen, jota 80-luvulla ajettiin vanhempieni punaisella pikku-Fiatilla ylös sukuloimaan. Oli se menoa! Polun levyinen sepeliväylä niin jyrkässä rinteessä että ykkösvaihteella se Fiiu justiinsa jaksoi tien nousta ilman että hyytyi. Ja me lapset takapenkillä hihkuttiin ja loikittiin, se oli katsokaas aikaa ennen kuin tuli sinnekin turvavyöpakko. Se masensi lapsena; Fiatiin käytiin huoltamossa asentamassa vyöt. Siihen loppui automatkoilla vapaa liikehdintä.
Seuraava silta, kun lähes umpeen kasvanut kanava erotti Satavan ja Kakskerran. Ja niin hyvässä alamäessä vielä että ohittui lähes huomaamatta. Tuntui järjettömältä alkaa olla jo perillä, jokainen aiempaa pidempi matka kun on mennyt nopeammin kuin edellinen... ja tämä oli koko projektini pisin! Turhaudunko vastedes tynkäkeikkoihini? Mutta kun kovin paljoa tätä pidemmäs ei Turun rajojen sisällä pääse... Tai no, olisinhan minä voinut pyöräillä Kakskerranjärven ympäri, vaan ei. Laiskuuttani jäin kirkolle.
Joka pian siis saavuttuikin, täällä olin serkun häissä oisko ollu -95? Kiva paikka. Miksiköhän kirkko juuri tänne? Juuri tähän nimenomaiseen kohtaan koko pitkää rantaviivaa jota näidenkin saarten alueella on? Kaunis kivikirkko, ja jälleen yksi hautausmaa tämän projektini parissa. Näin kaukana kaikesta ei paljon ihmispaljous painanut, kirkkokin oli autio, sadettajat nakuttivat hautojen ylle vettä. Olisin istunut laiturille, mutta sen likellä oli vaari veneessään, opetti lapsenlapselleen soutua ja ongintaa. Jos paha silmä tappaisi, olisin vainaa kuin kivi nyt, niin pahasti pappa mulkoili sen ajan kun laiturilla käyskentelin. Kiveksi meni itsekin. Vaikka olin kuullut kun kalamiesvinkkejä pojalle murahteli lähestyessäni, hän ei sanonut sanaakaan sinä aikana kun olin läsnä. Tuijotti vain, ja poika näytti kiusaantuneelta. Hörppäilin vettä, otin kuvan, palasin kirkolle ja kuulin kun pappa taas puhui. Voi turkulaisia voi.
Näillä main iski hirmuinen angsti kun kameran patterit vilkuttivat tyhjää. Oi miksi en ladannutkaan niitä täyteen viikonlopun jälkeen, tuolloin kun Nuutisen perhe kokoontui Suomen linnassa eikä juuri muuta tehnytkään kun kuvasi. Ja nautti olutta ja pizzaa. Ja nyt olin täällä, luonnon keskellä, muka kuntoillen...
Niin siis ahdisti siksi etten ollut mennessä pysähtynyt ottamaan tienviitasta kuvaa vaan ajattelin sen vasta pois lähtiessä ikuistaa. Olisiko myöhäistä? Ehtisinkö? Tunsin itseni sen verran hyvin, että tiesin palaavani tänne vain ottamaan sen kuvan jos se jäisi...
No niin, se siitä. Kakskerrassa ovat talot isoja ja pihat vielä isompia. Vilkuilin mitä ihmiset täällä tekevät, ja näyttivät kaikki ottavan aurinkoa. No mitäs hemmetin tekemistä täällä korvessa muutakaan, ymmärränhän minä. Yksinäinen kaivinkone rikkoi metsänpohjaa keskellä ei-mitään, se jäi jotenkin uhkaavana kuvana mieleen. Tännekö ne kymmenettuhannet? Ei saatana. Ylämäessä muistin taas että oli helle, kun pyörrytti ja silmissä pimeni. Juomatauko ei ollut paha ajatus niillä kohdin.
Huomasin takaisin tullessani myös Kakskerran koulun, jonka pihaan poikkesin toivoen sen olevan samaa rakennuskantaa kuin ympäröivät talot; siis vanha mansardikattoinen puutalo. Paskat, ruma parakkihan se vaan. Mutta toisaalta se on sentään positiivista, että näin kaukana kaupungin huonoista vaikutteista ovat lapset kiinnostuneita maailmasta ihan toisella tavalla: koulun pihakoivustakin löytyi kirjoitus, jossa suoraan kehotetaan oppilastovereita ottamaan kantaa.
Paluu oli miellyttävä. Vähän vastatuultakin, mutta silti, eikä se jatkuva mersuliikennekään jaksanut häiritä, olihan pyörätie. Napsin sieltä täältä kuvia, ostin melkein jäätelön, sen sellaista pientä. Vasta kotona kun laskin etäisyyden kaupungin karttasivuilta, näin että matkan varrella olisi ollut taidekappelia, luontopolkua, kartanoa, uimarantaa, lintutornia ja muistomerkkejä vain parinsadan metrin poikkeamin päätiestä. Niin, voisihan sitä karttaa tosiaan etukäteenkin vilkaista.
Kahdennentoista pyörämatkan pituus: 41,9 kilometriä.
Alkumatka meni jotenkuten siinä. Tylsäksihän tuo jokiranta on jo käynyt. Kaunista maisemaa ja kauniita ihmisiä paistattelemassa, kuka sellaista loputtomiin kestää? Jaksoin olla vastaamatta ravintolalaivojen oluthanojen kutsuun (kuten olen jaksanut ongelmitta koko tähänastisen elämäni), ja suurinpiirtein siinä missä Suomen joutsen vielä muutama vuosi sitten sijaitsi, otin kuvan. Tässä korttelissa asuin pari ensimmäistä Turun vuottani, ei sitä silloin tajunnut miten luksuspaikalla majaili. Jokiliikennettä sai keittiön ikkunasta tiirailla.
On kuin olisin nähnyt jo kaikki nämä Siwat ja kebab-paikat miljoonaan kertaan. Nukuin Stålarminkadun, kunnes Hirvensalon silta minut taas ravisteli hereille. Yhä vaikuttavaa. Mutta sittenkin - niin perin hikiporvarillista nysäkaupunkiahan tämänkin maiseman todellisuus on. Prameat talot rannoilla ja pienvenesatamat. Voihan nyt perkele. Olin tällä tuulella taas, tunsin voimattomuutta, jonka vallassa polkaisin itseni mantereelta pois.
Minulla on jotenkin sellainen käsitys ollut aina että saari = syrjäseutu. Niinpä nytkin hämmästelin että Hirvensalossa on niin Valintatalo kuin R-kiskakin. Oho! Ja apteekki! Mitä sillä väliä että tässä kaupungin puoleisessa taajamassa asuu tuhansia ihmisiä ja matkaa Turun keskustaan on nelisen kilsaa... Ja toisaalta tiesinhän minä tuon Supermarketinkin, johon liittyen huomasin jonkun tulleen jokin aika sitten googlesta blogiini: "Hirvensalo supermarket Laura" kuului haku. On taidettu ihastua johonkin kassaneitiin, voi kun söpöä. Vaan ei hänestä täältä sen tarkempaa dataa löydy.
Tie sukkuloi saaren halki kiitettävän maaseutuisesti etelään: oli mutkaa ja mäkeä, metsää ja peltoa, lehmiäkin haassa. Kyllä kelpasi, ja jotenkin masensi se, että tänne on Turun kaupunki suunnitellut asuntoja 30.000:lle. Mistä ne sellaisen määrän Turkuun haluavia löytävät? Vai tapahtuuko tässä kansalaisten siirtoja hallituksen toimesta? No, uusia ahdistavan näköisiä rivi- ja erillistaloyhtiöitä oli jo tekeillä siellä täällä pelloilla. Minun puolestani saisivat jättää saariston nykyisille asukkaille. Jos pitää Turkua laajentaa niin sitten pohjoiseen, siellä on moottoritien varressa lääniä. Jos antais saarten vaan olla.
Tulin sillalle, joka vei minut saaresta seuraavaan. Pysähdyin, liukastelin sorapeitettä pitkin rantaan. Autojen virta oli tasainen, mikä on alueen asukasmäärän huomioon ottaen toisaalta outoa, vaan onhan toki mökkikausi. Enpä ole muuten millään tiellä koskaan nähnyt näin paljon Mersuja suhteessa muihin merkkeihin; nousi välillä absurdille tasolle kun Mese seurasi Meseä. Välissä kaupunkimaastureita. Onhan se toki niin että rahaa pitää olla kun saaressa asuu, ja jotta raha näkyisi, on oltava auto. Kun eivät kaikki sitä ökytaloa kuitenkaan tieltä näe.
Jaa, nythän tämä meni taas tähän. Olin siis Satavan saarella, ohitin paikallisen kyläkaupan ja sen pikkutien risteyksen, jota 80-luvulla ajettiin vanhempieni punaisella pikku-Fiatilla ylös sukuloimaan. Oli se menoa! Polun levyinen sepeliväylä niin jyrkässä rinteessä että ykkösvaihteella se Fiiu justiinsa jaksoi tien nousta ilman että hyytyi. Ja me lapset takapenkillä hihkuttiin ja loikittiin, se oli katsokaas aikaa ennen kuin tuli sinnekin turvavyöpakko. Se masensi lapsena; Fiatiin käytiin huoltamossa asentamassa vyöt. Siihen loppui automatkoilla vapaa liikehdintä.
Seuraava silta, kun lähes umpeen kasvanut kanava erotti Satavan ja Kakskerran. Ja niin hyvässä alamäessä vielä että ohittui lähes huomaamatta. Tuntui järjettömältä alkaa olla jo perillä, jokainen aiempaa pidempi matka kun on mennyt nopeammin kuin edellinen... ja tämä oli koko projektini pisin! Turhaudunko vastedes tynkäkeikkoihini? Mutta kun kovin paljoa tätä pidemmäs ei Turun rajojen sisällä pääse... Tai no, olisinhan minä voinut pyöräillä Kakskerranjärven ympäri, vaan ei. Laiskuuttani jäin kirkolle.
Joka pian siis saavuttuikin, täällä olin serkun häissä oisko ollu -95? Kiva paikka. Miksiköhän kirkko juuri tänne? Juuri tähän nimenomaiseen kohtaan koko pitkää rantaviivaa jota näidenkin saarten alueella on? Kaunis kivikirkko, ja jälleen yksi hautausmaa tämän projektini parissa. Näin kaukana kaikesta ei paljon ihmispaljous painanut, kirkkokin oli autio, sadettajat nakuttivat hautojen ylle vettä. Olisin istunut laiturille, mutta sen likellä oli vaari veneessään, opetti lapsenlapselleen soutua ja ongintaa. Jos paha silmä tappaisi, olisin vainaa kuin kivi nyt, niin pahasti pappa mulkoili sen ajan kun laiturilla käyskentelin. Kiveksi meni itsekin. Vaikka olin kuullut kun kalamiesvinkkejä pojalle murahteli lähestyessäni, hän ei sanonut sanaakaan sinä aikana kun olin läsnä. Tuijotti vain, ja poika näytti kiusaantuneelta. Hörppäilin vettä, otin kuvan, palasin kirkolle ja kuulin kun pappa taas puhui. Voi turkulaisia voi.
Näillä main iski hirmuinen angsti kun kameran patterit vilkuttivat tyhjää. Oi miksi en ladannutkaan niitä täyteen viikonlopun jälkeen, tuolloin kun Nuutisen perhe kokoontui Suomen linnassa eikä juuri muuta tehnytkään kun kuvasi. Ja nautti olutta ja pizzaa. Ja nyt olin täällä, luonnon keskellä, muka kuntoillen...
Niin siis ahdisti siksi etten ollut mennessä pysähtynyt ottamaan tienviitasta kuvaa vaan ajattelin sen vasta pois lähtiessä ikuistaa. Olisiko myöhäistä? Ehtisinkö? Tunsin itseni sen verran hyvin, että tiesin palaavani tänne vain ottamaan sen kuvan jos se jäisi...
No niin, se siitä. Kakskerrassa ovat talot isoja ja pihat vielä isompia. Vilkuilin mitä ihmiset täällä tekevät, ja näyttivät kaikki ottavan aurinkoa. No mitäs hemmetin tekemistä täällä korvessa muutakaan, ymmärränhän minä. Yksinäinen kaivinkone rikkoi metsänpohjaa keskellä ei-mitään, se jäi jotenkin uhkaavana kuvana mieleen. Tännekö ne kymmenettuhannet? Ei saatana. Ylämäessä muistin taas että oli helle, kun pyörrytti ja silmissä pimeni. Juomatauko ei ollut paha ajatus niillä kohdin.
Huomasin takaisin tullessani myös Kakskerran koulun, jonka pihaan poikkesin toivoen sen olevan samaa rakennuskantaa kuin ympäröivät talot; siis vanha mansardikattoinen puutalo. Paskat, ruma parakkihan se vaan. Mutta toisaalta se on sentään positiivista, että näin kaukana kaupungin huonoista vaikutteista ovat lapset kiinnostuneita maailmasta ihan toisella tavalla: koulun pihakoivustakin löytyi kirjoitus, jossa suoraan kehotetaan oppilastovereita ottamaan kantaa.
Paluu oli miellyttävä. Vähän vastatuultakin, mutta silti, eikä se jatkuva mersuliikennekään jaksanut häiritä, olihan pyörätie. Napsin sieltä täältä kuvia, ostin melkein jäätelön, sen sellaista pientä. Vasta kotona kun laskin etäisyyden kaupungin karttasivuilta, näin että matkan varrella olisi ollut taidekappelia, luontopolkua, kartanoa, uimarantaa, lintutornia ja muistomerkkejä vain parinsadan metrin poikkeamin päätiestä. Niin, voisihan sitä karttaa tosiaan etukäteenkin vilkaista.
Kahdennentoista pyörämatkan pituus: 41,9 kilometriä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)