Laveaa tietä

Maaseutu, syöt sieluni.

En pyöräile enää, pelkkä ajatus Turun lähiöiden kiertelystä polkien tuntuu vastenmieliseltä nyt kun kaupunkiin kahden viikon jälkeen taas palasi. Projektini on täten jäädytetty hamaan ikuiseen; vähätkö siitä että lupasin itselleni... enhän minä ole eläissäni vielä lupausta pitänyt.

Kaksitoista päivää kuumeessa on uusi henkilökohtainen ennätykseni. Loppuihan se sitten kun helteetkin, sadesäästä sai terveenä nauttia.

Tietoyhteiskuntaa ei ole niissä paikoissa joissa ei vesi juokse sisälle kuin kantaen. Vintiltä voi penkoa aina uuden vuosikerran itseä vanhempaa aikakauslehteä, voi vajota sohvaan ja välillä käydä viskomassa klapia saunan pesään.

Kuntaliitos tekee siitäkin maailmankolkasta kohta kaupungin. Ja tunsihan toki metropolin sykkeen niissä ohikiitävissä junissa. Aseman ikkunat on vaan jo naulattu umpeen.

Lakemuseli "Elämää siellä mistä sitä vähiten odottaa löytävänsä, osa 13"

Muistatteko sen sadun pojasta joka halusi elää merirosvona, mutta sai lahjakseen kovakuoriaisen ja kolme toivomusta? Ehkä sellaista ei ole... Mikä ei tietenkään estä muistamasta sitä. En minäkään ollut aiemmin käynyt Kohmossa, mutta paikassa oli kaikki silti tuttua.

Kohmo. Nimeltä ei ole voinut välttyä, koska se lukee kaikissa keskustasta poispäin ajavissa 28-linjan busseissa päätepysäkin nimenä. Tai siis on voinut välttyä jos ei katsele busseja. Mutta minä katselen aina niitä. Bussit ovat kuin kaupungin verisuonistossa seilaavia valkosoluja, jotka tuhoavat bakteerit pysäkeiltä imemällä ne itseensä.



Hämeen valtatiellä oli neljä kaistaa ja minä.



Kuralan kylämäki muistetaan mainita kun Turun nähtävyyksillä retostellaan. Pitäisi kai joskus tutustua, pyyhälsin nyt ohi. Vanhanajan maatilamiljöö on siellä vielä vanhanajassa. Kilit määkyvät tauotta, lehmistä keritään heinää ja kanat kaartelevat taivaalla vaanien pikkusikojen munia. No ei kai minun tarvitse teille selittää miten maaseutu toimii.



Nätti silta, jonka yli suhautettuani saavuin haaraumaan, joka kuvasi elämääni: varsinainen päämääräni oli aivan selvästi nähtävissä suoran ja tasaisen polun päässä oikealla. Vasemmalle, poispäin Kohmosta, kaarsi metsään katoava kapea polku, samalla erittäin jyrkästi nousten. Lähdin sinne. Puolivälissä hyytyivät voimat, ja talutin pyörää toistasataa metriä hirmuista nousua, serpentiinitiet Norjassa olivat tämän rinnalla pientä. Projektini häpeällisin hetki.



Saavuin kuitenkin Kohmoon. Ja olin tuttuuden lyömä. Kohmo on joka kaupungissa. Metsän keskelle taloista päätellen 90-luvun aikana pykätty rivitalolähiö, postilaatikot siistin kodikkaissa riveissä ja autot talleissa. Ei ainuttakaan elävää sielua, levottomat vainajat vain näiden prameiden talojen välillä huhuilivat, elämäänsä pystyynkuolleet. Mutta olihan jo iltapäivä? Missä kaikki taas olivat?



Laskettelin Lakemukselle, ja sain kyltistä huomata ettei kukaan ole osannut kääntää sitä toiselle kotimaiselle. Aika hupaisaa. Nauraen kyyneleet silmissä pyöräilin kadun ylös, näin sentään vähän hillitympiä rivitaloja siellä, ja lapsiperheitäkin leikkikentällä, helpotti vähän. Kohmossakin on elämää. Ehkä kaikkialla on.

Palasin vastatuulta kohti, ohitin Marimban asuinsijan ihan selän takaa ja Nummenmäellä ei nyt vaan millään huvittanut pysähtyä kuvaamaan.

Kolmannentoista pyörämatkan pituus: 9 kilometriä.

Kakskerran kirkkotieeli "Yks saakelin odysseia, osa 12"

Vuonna 1968 Kakskerran kunta liitettiin Turkuun. Sitten ei hetkeen tapahtunut mitään, mutta 39 vuotta myöhemmin minä päätin käväistä alueella pyörällä. Helle hiveli taas kun lähdin, ja koska olen näinkin hardcore kuin olen, puuttuu varustelustani edelleen niin aurinkorasva kuin päähinekin. Vettä sentään pakkasin mukaan, tyylikkäässä Evian-pullossa.

Alkumatka meni jotenkuten siinä. Tylsäksihän tuo jokiranta on jo käynyt. Kaunista maisemaa ja kauniita ihmisiä paistattelemassa, kuka sellaista loputtomiin kestää? Jaksoin olla vastaamatta ravintolalaivojen oluthanojen kutsuun (kuten olen jaksanut ongelmitta koko tähänastisen elämäni), ja suurinpiirtein siinä missä Suomen joutsen vielä muutama vuosi sitten sijaitsi, otin kuvan. Tässä korttelissa asuin pari ensimmäistä Turun vuottani, ei sitä silloin tajunnut miten luksuspaikalla majaili. Jokiliikennettä sai keittiön ikkunasta tiirailla.



On kuin olisin nähnyt jo kaikki nämä Siwat ja kebab-paikat miljoonaan kertaan. Nukuin Stålarminkadun, kunnes Hirvensalon silta minut taas ravisteli hereille. Yhä vaikuttavaa. Mutta sittenkin - niin perin hikiporvarillista nysäkaupunkiahan tämänkin maiseman todellisuus on. Prameat talot rannoilla ja pienvenesatamat. Voihan nyt perkele. Olin tällä tuulella taas, tunsin voimattomuutta, jonka vallassa polkaisin itseni mantereelta pois.

Minulla on jotenkin sellainen käsitys ollut aina että saari = syrjäseutu. Niinpä nytkin hämmästelin että Hirvensalossa on niin Valintatalo kuin R-kiskakin. Oho! Ja apteekki! Mitä sillä väliä että tässä kaupungin puoleisessa taajamassa asuu tuhansia ihmisiä ja matkaa Turun keskustaan on nelisen kilsaa... Ja toisaalta tiesinhän minä tuon Supermarketinkin, johon liittyen huomasin jonkun tulleen jokin aika sitten googlesta blogiini: "Hirvensalo supermarket Laura" kuului haku. On taidettu ihastua johonkin kassaneitiin, voi kun söpöä. Vaan ei hänestä täältä sen tarkempaa dataa löydy.

Tie sukkuloi saaren halki kiitettävän maaseutuisesti etelään: oli mutkaa ja mäkeä, metsää ja peltoa, lehmiäkin haassa. Kyllä kelpasi, ja jotenkin masensi se, että tänne on Turun kaupunki suunnitellut asuntoja 30.000:lle. Mistä ne sellaisen määrän Turkuun haluavia löytävät? Vai tapahtuuko tässä kansalaisten siirtoja hallituksen toimesta? No, uusia ahdistavan näköisiä rivi- ja erillistaloyhtiöitä oli jo tekeillä siellä täällä pelloilla. Minun puolestani saisivat jättää saariston nykyisille asukkaille. Jos pitää Turkua laajentaa niin sitten pohjoiseen, siellä on moottoritien varressa lääniä. Jos antais saarten vaan olla.





Tulin sillalle, joka vei minut saaresta seuraavaan. Pysähdyin, liukastelin sorapeitettä pitkin rantaan. Autojen virta oli tasainen, mikä on alueen asukasmäärän huomioon ottaen toisaalta outoa, vaan onhan toki mökkikausi. Enpä ole muuten millään tiellä koskaan nähnyt näin paljon Mersuja suhteessa muihin merkkeihin; nousi välillä absurdille tasolle kun Mese seurasi Meseä. Välissä kaupunkimaastureita. Onhan se toki niin että rahaa pitää olla kun saaressa asuu, ja jotta raha näkyisi, on oltava auto. Kun eivät kaikki sitä ökytaloa kuitenkaan tieltä näe.



Jaa, nythän tämä meni taas tähän. Olin siis Satavan saarella, ohitin paikallisen kyläkaupan ja sen pikkutien risteyksen, jota 80-luvulla ajettiin vanhempieni punaisella pikku-Fiatilla ylös sukuloimaan. Oli se menoa! Polun levyinen sepeliväylä niin jyrkässä rinteessä että ykkösvaihteella se Fiiu justiinsa jaksoi tien nousta ilman että hyytyi. Ja me lapset takapenkillä hihkuttiin ja loikittiin, se oli katsokaas aikaa ennen kuin tuli sinnekin turvavyöpakko. Se masensi lapsena; Fiatiin käytiin huoltamossa asentamassa vyöt. Siihen loppui automatkoilla vapaa liikehdintä.

Seuraava silta, kun lähes umpeen kasvanut kanava erotti Satavan ja Kakskerran. Ja niin hyvässä alamäessä vielä että ohittui lähes huomaamatta. Tuntui järjettömältä alkaa olla jo perillä, jokainen aiempaa pidempi matka kun on mennyt nopeammin kuin edellinen... ja tämä oli koko projektini pisin! Turhaudunko vastedes tynkäkeikkoihini? Mutta kun kovin paljoa tätä pidemmäs ei Turun rajojen sisällä pääse... Tai no, olisinhan minä voinut pyöräillä Kakskerranjärven ympäri, vaan ei. Laiskuuttani jäin kirkolle.



Joka pian siis saavuttuikin, täällä olin serkun häissä oisko ollu -95? Kiva paikka. Miksiköhän kirkko juuri tänne? Juuri tähän nimenomaiseen kohtaan koko pitkää rantaviivaa jota näidenkin saarten alueella on? Kaunis kivikirkko, ja jälleen yksi hautausmaa tämän projektini parissa. Näin kaukana kaikesta ei paljon ihmispaljous painanut, kirkkokin oli autio, sadettajat nakuttivat hautojen ylle vettä. Olisin istunut laiturille, mutta sen likellä oli vaari veneessään, opetti lapsenlapselleen soutua ja ongintaa. Jos paha silmä tappaisi, olisin vainaa kuin kivi nyt, niin pahasti pappa mulkoili sen ajan kun laiturilla käyskentelin. Kiveksi meni itsekin. Vaikka olin kuullut kun kalamiesvinkkejä pojalle murahteli lähestyessäni, hän ei sanonut sanaakaan sinä aikana kun olin läsnä. Tuijotti vain, ja poika näytti kiusaantuneelta. Hörppäilin vettä, otin kuvan, palasin kirkolle ja kuulin kun pappa taas puhui. Voi turkulaisia voi.



Näillä main iski hirmuinen angsti kun kameran patterit vilkuttivat tyhjää. Oi miksi en ladannutkaan niitä täyteen viikonlopun jälkeen, tuolloin kun Nuutisen perhe kokoontui Suomen linnassa eikä juuri muuta tehnytkään kun kuvasi. Ja nautti olutta ja pizzaa. Ja nyt olin täällä, luonnon keskellä, muka kuntoillen...



Niin siis ahdisti siksi etten ollut mennessä pysähtynyt ottamaan tienviitasta kuvaa vaan ajattelin sen vasta pois lähtiessä ikuistaa. Olisiko myöhäistä? Ehtisinkö? Tunsin itseni sen verran hyvin, että tiesin palaavani tänne vain ottamaan sen kuvan jos se jäisi...



No niin, se siitä. Kakskerrassa ovat talot isoja ja pihat vielä isompia. Vilkuilin mitä ihmiset täällä tekevät, ja näyttivät kaikki ottavan aurinkoa. No mitäs hemmetin tekemistä täällä korvessa muutakaan, ymmärränhän minä. Yksinäinen kaivinkone rikkoi metsänpohjaa keskellä ei-mitään, se jäi jotenkin uhkaavana kuvana mieleen. Tännekö ne kymmenettuhannet? Ei saatana. Ylämäessä muistin taas että oli helle, kun pyörrytti ja silmissä pimeni. Juomatauko ei ollut paha ajatus niillä kohdin.

Huomasin takaisin tullessani myös Kakskerran koulun, jonka pihaan poikkesin toivoen sen olevan samaa rakennuskantaa kuin ympäröivät talot; siis vanha mansardikattoinen puutalo. Paskat, ruma parakkihan se vaan. Mutta toisaalta se on sentään positiivista, että näin kaukana kaupungin huonoista vaikutteista ovat lapset kiinnostuneita maailmasta ihan toisella tavalla: koulun pihakoivustakin löytyi kirjoitus, jossa suoraan kehotetaan oppilastovereita ottamaan kantaa.



Paluu oli miellyttävä. Vähän vastatuultakin, mutta silti, eikä se jatkuva mersuliikennekään jaksanut häiritä, olihan pyörätie. Napsin sieltä täältä kuvia, ostin melkein jäätelön, sen sellaista pientä. Vasta kotona kun laskin etäisyyden kaupungin karttasivuilta, näin että matkan varrella olisi ollut taidekappelia, luontopolkua, kartanoa, uimarantaa, lintutornia ja muistomerkkejä vain parinsadan metrin poikkeamin päätiestä. Niin, voisihan sitä karttaa tosiaan etukäteenkin vilkaista.



Kahdennentoista pyörämatkan pituus: 41,9 kilometriä.

Juolukkatieeli "Kesä ja keski-ikäinen mies, osa 11"

Rakastan Suomen kesää. Se houkuttelee liikkumaan. Ei ole montaa asiaa niin hienoa kuin pilvettömällä helteellä vaellella ympäri pehmeäksi lämmennyttä kaupunkia. Ilma väreilee, kaikkialla vallitsee levollisen raukea tunnelma, paitsi tällä hetkellä Ylioppilaskylässä kun päästin kissan ulos ja pesimispuuhissaan neuroottiset harakat huutavat raivopäisinä häiriten kaikkien tuhansien alueen asukkaiden kesärauhaa.

Mutta mitäpä aiemmin tänään? Ai niin, pyörämatka. Sellaiset ovatkin kesään mitä sopivinta ajanvietettä, ja kun astuin ovesta ulos, huomasin polkupyöränkin jo sarvet innostuksesta sykkien odottelevan (that's one seriously fucked up bike). Ei kun menoksi siis, taas.



Helle, siitä meikäläinen tykkää. Jo ylivuotavan tutuksi käynyt reitti johdatteli minut taas Kupittaalle teknologiakeskukseen, jonka halki siis olen jo ajanut Bertantielle ja Daniel Hjortin kadullekin, mutta nyt tein äkkiväärän vasemman ja lähdin Lemminkäisenkatua etelään. Pharmacity. Biocity. Datacity. Kuka nämä rakennukset on nimennyt, onneksi myös HK-ruokatalo ja tuoreen makkaramassan äitelä tuoksahdus. Lemminkäisenkadun varrelle on rakentunut ammatti-instituuttia ja it-alojen firmoja, mutta toisaalta sen varrella on myös ruosteista verkkoaitaa ja ruohottunutta jalkapallokenttää. Pidin maisemasta, pidin siitä että oli perkeleen kuuma, pidin siitä miten voikukanhahtuvat leijailivat lähes paikallaan ilmassa kun vain tiestä nouseva lämpö niitä johdatteli. Hitech-keskusten suuret lasiseinät paloivat kuin magnesiumliekki. Häiki, ja lokitkin olivat tien yllä matalalla, siivet liikkumatta, leijan tavoin hakeutuivat hiljalleen kohti vettä...



Pari risteystä myöhemmin sukelsin pienelle polulle, ja olin jo melkein kohteessani. Vasaramäen voisi nimen perusteella kuvitella olevan Turun konepajakeskus, mutta sepä onkin puistomainen hiekkateiden halkoma mäennyppylä täynnä vanhaa kerrostaloa ja jurosti syrjään vetäytyviä rintamamiestönöjä. Huoahdin näyn äärellä. Kesä tuntui yhä paksummalta täällä, ilma kävi kuumemmaksi ja velloi tien hiekan yllä. Kaikki väreili. Oli hiljaista keskellä päivää, ruohonleikkaajakin näytti kuolleen leikkurinsa koppiin, ajokki oli pysähtynyt oudosti puskaan. Mummo pyöräili verkkaisesti tien kahta puolta, ja minä lähes kävelyvauhtia hänen jäljessään.



Ja sitten olin halutusti kohteessani. Ettepä varmaan tienneet ennen tätä mitä juolukka on ruotsiksi? Miltäköhän tuntuu asua niinkin merkityksettömän marjan mukaan nimetyllä tiellä? Juolukka, tuo metsiemme turhuus! Pettäjämarja, jota moni lapsi on mustikaksi luullut... minäkin, mistä tämä katkeruus varmasti johtuu. Otin kuvia, siemailin vesipullostani sirkeänä, läheisen rivitalon pensasaidan takaa kuului sensuuntaista kröhimistä, että menisi tuokin työtön huumeitakäyttävä pitkätukkahippi meidän asuinsijoiltamme pois, ja minäpä menin.



Niillä main sitten eksyinkin. En tosin täysin omaa syytäni, vaan osoittavan sormen voi kohdistaa laumaan hikisiä, ruskettuneita, lihaksikkaita ja enimmäkseen alastomia miehiä, jotka olivat asfalttihommissa Lehmustiellä, suunnittelemallani kulkureitillä. Se olisi vienyt minut Vasaramäenpuistoon, jonka tahdoin tällä matkallani katsastaa. No niin, siispä kiertotielle. Ja sitten poikkikadulle ja toiselle, ja kun sitten saavuin johonkin puistontapaiseen, luulin olevani em. puistossa alueen pohjoisreunalla menossa kohti pohjoista, vaikka todellisuudessa olinkin alueen eteläreunalla menossa kohti länttä. Sattuuhan näitä. Näköjään. Vähät aavistin kun puiden reunustamaa tietä kuvasin, että olin kaksi päivää aiemmin puiden toista puolta pyöräillyt vastakkaiseen suuntaan tullessani hautuumaalta...



Poikki jalkapallokentän, tyttösiä seuraillen. Saavuin isolle tielle, jonka virheellisesti päättelin Hippoksentieksi, jota virheellisesti luulin kulkevani itään. Siinä vaiheessa kun Kupittaan Citymarket tuli vastaan, niksahti päässä, tiedätte varmaan sen tunteen kun seonnut suuntavaisto pyöräytetään paikalleen. Humahti hetken, Hippoksentie alkoi vasta tästä, olisipa noloa jos kukaan tuttu koskaan saisi tästäkin kuulla. Sukelsin punehtuen Veritas-stadionin nurkille, kuvasin jalkapalloilijoita kuin en mitään muuta elämässä koskaan olisi halunnut tehdä.



Maauimalassa grillautui liha. Surrealistinen on se näky, kun korkein verkkoaidoin rajatulle pienelle maaläiskälle on tuhat uimapukuista ihmistä sulloutuneena niin tiukkaan ettei nännikään näy. Siellä sitten mulivat ja patsastelevat, no kukin makunsa mukaan... Minä väistelin lapsia matkallani poikki Kupittaanpuiston ja pidin siitä että on kesä. Voi kuinka kovasti siitä pidinkään.



Yhdennentoista pyörämatkan pituus: 9,4 kilometriä.

Ilpoistentieeli "I see dead people (and places), osa 10"

Juu, ei pahempi keli tokikaan ollut takapihan tanhuvilla, taivaalla sinen seassa semmitenkään, kun hyppäsin mankelilleni ja takkuisen taipaleeni kohti tämänkertaista tienviertä käynnistin. Mittari purskautteli elohopeaa kuin hekumansa huipentaneena ja minä kiskaisin Halistentien rullalle polkaistessani itseni aimo vauhtiin. Ja ans olla: tuli Nummenmäki ja meikä eksyy! Ei noloutta vähempää, varsinkin kun täällä on kuitenkin vuosikaudet jo tarsittu... vaan sinnepä sikinsokisten puutalojen välisiin katuverkostoihin joka tapauksessa hukkasin olemukseni alta aikayksikön. Piti lähteä Karjakujaa etenemään, ja minä olin Karjakadulla, sitten Paimenpolulla, lopulta Lehmihaassa ja Pääskyvuorenkadulle tullessani luovutin; ei sinällään pahaa vahinkoa, en tappanut ketään, mutta suunnitelmani kariutuminen jo tässä vaiheessa karhensi mielen. Onneksi Pääskyvuoren torni, Näsinneulaa varmasti ainakin tuplaten korkeampi, näkyy horisontissa alvariinsa ja sitä kohti suunnistava ei Turussa eksy paitsi jos on menossa muualle kuin Pääskyvuoren suuntaan.



Noni. Vanha Littoistentie, hitto miten kaunista paikkaa sekin, sunnuntai-iltapäivän lemmiskelyn jälkeisessä raukeassa koko tienoo tuntui unoseensa vaipuvan hiljakseen. Maailman silmäluomet jo uhkaavasti kiinni räpsyivät, mutta ehdin kuin ehdinkin Jaanintietä pitkin Itäharjun suuntaan ja pakoon. En ollut täällä koskaan käynyt aiemmin, ja mikä maisemassa viehättikään: hekumallinen avaruus! Pitkää aaltoilevaa tietä, peltoa ja niittyä, korkeaa kallioharjua kauempana kaikesta, ja lämmin ilma lainehti liikenteen laella. Minä tykkäsin kuin puurosta. Jotenkin oli sellainen vieraspaikkakunta olo; aina kun menee uuteen kaupunkiin, sieltä muistaa pitkän avenuen jossa istutuspuut kiilaavat itsensä auto- ja pyörätien väliin, ja on kerrostaloja ja silleen kato...

En enää tiedä mistä puhun. Kalmankumpare oikealla kiinnittyi näköhermoon, tein vilkkaan U:n ja pikkupolkua töyssytellen kaarsin pyöräni puiden pieleen parkkiin. Mitä löytyikään: eläinten hautuumaa! Ei viittoja, ei tauluja, joten tietenkään en voinut olla varma, maahiset tai muu metsänväki toki myös mahdollisena vainajaväkenä täällä... Mutta Luru ja Piku ja kumppanit olivat kaikki alle kymmenvuotiaina lähteneet, ristinsä sinne metsän poveen jääneet, minne sun tänne, tästä näki että omatoimisuuteen koko paikka perustui. Sympaattista, tosin suruvoittoisen, mutta kuitenkin tämäkin oli todellisuutta, näidenkin oksien alla oli surtu ja muisteltu...



Jatko vei minut syvemmälle. Ah, autobaana, melkein unohdin missä olin ja oletin jo saapuvani kotoa kauas, majatalo kutsui, sen kahvia ja sämpylää sisältävä aamiainen sai veden herahtamaan ajatusteni kielelle... Onneksi herkesin herkistelystäni ennen kuin olin ojassa; iso risteys sai minut jälleen epäilemään suuntavaistoani, mutta alitin kaikki tiet kuin elämässäni aidat, ja niin olin Eteläkaaressa, painotalojen ja pisnisvirastojen luvatussa mutkassa. Tätä on Peltola: hallia hallin perään, puutaloja jyrkän kallion katveessa, viljalajien mukaan nimettyjä katuja vähintään kymmenen mutta entäs kun se yhdestoista koittaa? Ilpoistentie oli vastassani, polvistuin kyltin juureen, vähä väsytti, siemaisin litrakaupalla vettä ja etiäppäin eksyvän mieli.





Minä mihinkään eksy. Jos nyt vähän päätä pipittää; uv-säteilystä varoiteltiin säätiedotuksessa jo edellisiltana, mihin suhtauduin haasteena ja jätin kotiin niin päähineen kuin aurinkovoiteenkin. Liha käristen jatkoin reittiäni, sen kulku käärmeenä kihisi Petreliuksen povessa, kirkon pihan kautta luikertelin kohti hautausmaata. Mikä näissä kalmanlehdoissa tänään oikein veti minua puoleensa! Salamat löivät ja vesitikarit rei'ittivät orpoja ja yksinhuoltajia kun minä myllersin asfaltin perunapelloksi ja polkupyöräni kirnahti kipinöiden kalmiston porttiin.





Rauhoittavaa, jumalauta! Täällä olen ennenkin madellut, itseni tuntenut nuoreksi ja eläväksi näiden satoja vuosia vanhojen kivipaasien keskellä... mutta tällä kertaa olin tullut kaukaa ja karmeammin. Oih, helteinen sunnuntai-iltapäivä siellä, rauhoittaahan se ihmissielua. Ei ihminen enempää toivo kuin hautausmaan johon hetkeksi unohtua.



Mutta asfaltti kutsui kumia. Ja lokinsiivenkäänteessä minäkin lennähdin poikki Vasaramäen, minne tiesin palaavani, ja Itäharjun, jossa aurinko korvensi kuloksi kentät. Teollisuusalue sunnuntaina, ei pahempi; ei järjettömämpikään kun miettii miten hiljaista, minä yksin ja K-rauta ja kilometri avaraa kaikkialle. Hiljaistakin oli. Ei muuta kuin runnotun rakennuksen tuskanhuudot, kalmistokin sekin kai tavallaan oli.



Kymmenennen pyörämatkan pituus: 14,9 kilometriä.

Heikki Huhtamäen katueli "Turhia paikkoja ja merkityksettömiä ihmisiä, osa 9"

Tätä menoa en ehdi projektini puoliväliinkään kesän aikana, vaikka mikä sen sanoo että pitäisikään. No, säät ovat suosineet melkein liikaa, ja hämmästyttävää kyllä, välillä on pitänyt tehdä muutakin. Luppoaikakin näköjään loppuu kun sille olisi tarvetta, kukapa olisi uskonut. Tänään kuitenkin, heti Päivien viemän jälkeen, tuumasin toimia ja mikäpä etten: lämpömittari näytti edelleen hellelukemia ja minulla oli pyörä, kamera ja blogi, kaikki käyttöä vailla. Hupaisana anekdoottina mainittakoon, että kolme ihmistä on eri puolilta Suomea tätä projektiani halunnut toistaa, mutta yhdeltä puuttui pyörä, toiselta kamera, kolmannelta blogi. Olen sattuman oikku.

Ylitin Halisten sillan jälleen, ensimmäiset puolitoista kilometriä siis olivat samat kuin viimeksi, ja polttolaitoksen savupiipun ilmestyminen horisonttin narautti suuntavaistoni raiteiltaan ja ohitin Emmauksenkadun, tarkoitetun reittini. Siispä sukelsin Räntämäkeen sokkona. Mitä tiesin tuosta osasta Turkua, joka niin lähellä sijaitsee, ja niin käymätön kuitenkin edelleen on? Lähinnä oudonnimiset TYS:n asuinkohteet kuten "Kuunsilta", "Pilvilinna" ja "Pössis". Ja pienet rivitalojen ja melko isojen omakotitalojen välissä puikkelehtivat pihakadut, ties kenen mukaan ristityt. Mennanderinkuja? Bergenheiminpolku? Browalliuksenkuja? Keitä nämä ihmiset, jos siis tosiaan kyseessä ovat henkilöt, ovat olleet? Miksi heidän nimensä on katsottu sopivaksi antaa pienille kadunpätkille, joilla asuu ihmisiä citymaastureineen ja mersuineen, pieniä pumpulipallon näköisiä koiriaan ulkoiluttaen? Paitsi etteivät he liiemmin ulkoiluta, kaikesta päätellen, sillä Räntämäellä oli hellesäistä huolimatta hiljaista... vain kolme pumpulikoiraa, ruskettuneet tädit hihnan toisessa päässä niin saman näköisinä että luulin juuttuneeni maailman ärsyttävimpään aikaluuppiin ikuisuudeksi, kuuden polkaisun mittaiseen.



Pääsin eteenpäin, arvatenkin. Ja kuja johti Räntämäeltä pois... tai melkein, ensin hyppäsin tyhjyyteen, oli tosissaan kuin olisi teatterilavasteen sisään pyöräillyt: liikkumaton katu, talot, autot niiden edessä, eikä edes pihoilla kuiskittu. Hyytävää, helteestä huolimatta. Teki mieli kirkua: "Haloo! Asutteko te täällä?" Toisaalta kello oli vasta kuuden pintaan, niin isoissa taloissa asuvat eivät varmaan tule pakotetuista ylitöistään vielä tuntikausiin.

Ennakkoonsuunnitellusti poikkesin Maarian hautausmaalla, joka näytti kartassa isolta, oli paikan päällä pieni. Kauniskin, miksei. Ainakin näköalaa riitti vehreänä kumpuillen suuntaan jos toiseen, ja niin avarassa maastossa useammankin ison tien pauhu kantautui sinne jatkuvana taustahuminana, joka ei kellekään takaa erityisen rauhallista lepoa. Oli siellä "Leipurimestari" ja "Vanha emäntä" haudattuna, ajalta ennen autoja molemmat. Mitäköhän nyt tykkäisivät iäisyydestään, tai minunlaisistani hautarauhaa typeryyksilläni rikkovista, anteeksi. Mutta jollain tavoin hautausmaa oli kuin heitetty sinne. Taas kävi mielessä miten outoa on ihmissuvun tarve pystyttää paasi ja pyhittää maapala jokaiselle edustajalleen. Eikö lopulta lopu tila? Kiertoon vaan, sanon minä, ja muistolaatan voi jokainen mielessään kantaa! Ah, olen käytännönläheisellä tuulella tänään. Ei siellä osannut rahoittua, ei levännyt ihmisen sielu. Vanhimmissa hautakivissa oli nimiä, jotka nykyään löytyvät isolla Turun kartalta: Jäkärlä, Koroinen, Kaerla, Petrelius. Miksi heidät halutaan näin muistaa?



Tie vei eteenpäin, ja vain lyhyen puusaarekkeen takana valmistettiin lääkkeitä useammankin tehtaan voimin. Olisin ottanut kuvia mutta Securitas ja kameravalvonta ja päiväsakon uhalla kulku kielletty ja miljoona kilometriä verkkoaitaa ja portteja, joten kiisin ohi. Hyvällä paikalla ovat, Vähäjoki siinä syvässä uomassaan virtailee ja laaksoa ja kukkulaa riittää parempaankin maisemakorttiin. Kenen oikeudella nämä paikat ovat tehtaita täynnä? Nämäkö omistavat tämän aitaamansa maan? Mutta eihän maata voi omistaa, johan sen Amerikan intiaanit tiesivät että ajatuskin on absurdi, että nämä suuret tehtaat saisivat oikeudenmukaisesti lyödä pampulla niitä jotka näillä rantakallioille mäntyjen sekaan retkeilisivät... Julmaa, ja typerää, ja sapen kiehuessa ylitin rautatien, olin Kärsämäen puolella ja kas kummaa, aivan toisenlaisessa maastossa kuin luulin.

Olin totta vie ajatellut Kärsämäen olevan teollisuushallia lähinnä, onhan karttakin sillä kohdin tuhkanharmaa. Mutta mitä vielä, varsinkin kohdekatuni yllätti olemalla paitsi syrjäinen ja unohdettu, myös hiekkatie. Ja minä kun kuvittelin joutuvani rekkoja väistelemään tehdasrakennusten keskellä, satamakonttishikaaneissa menoani hillitsemään! Mutta linnunliverrykseen ja vehreyteen vain kaartoi hiekkatie...



Mutta kuka onkaan Heikki Huhtamäki? Miksi on nähty tarpeelliseksi antaa hänelle katu? Jos hän on täällä muinoin omatekemässä hökkelimajassaan asustellut tuuheapartainen tolunjuoja, on ratkaisu oiva; heitä harvoin näin muistetaan ja heidän ihmisarvonsa unohtuu kun sitä ei kadunnimiviittaan ikuisteta. Mutta minulla on kalvava epäilys Heikin olevan joku bisnesmies... Eikö heillä jo ole katuja? Ääh, sanokaa miksi niitä täytyy viellä paikannimissäkin muistaa, jotka jo muutenkin ovat niminä tuttuja; tai siis joillekin, eihän tämä Huhtamäki minulle mitään sano. Hänen katunsa oli kuitenkin äärimmäisen miellyttävä. Ehkä hän on suunnitellut sen, yksin raivannut kasvustoon ja rinteeseen? Elämäntyönsä teki, sen ääreen kuoli, Heikki Huhtamäki.



Yksi syy käydä siellä oli Räntämäen rautatieasema, käytöstä jo ajat sitten poistunut, ja vieläpä nykyisestä Räntämäestä katsoen väärällä puolella rataa. Kaupunki on kuulemma pistänyt rakennuksen myyntiin, vaan eipä näyttänyt mitään tapahtuneen, toisaalta aktiivisimpia toimijoita niillä seuduin tuntuivat olevan varpuset ja muut siivekkäät ystävämme, ihmisiä tuntui paikka lähinnä hylkivän. Rakennus oli aika masentava. Se ei edes ollut romantisoidusti kiehtova sillä tavoin kuin jotkut hylätyt rautatieasemat ovat, se oli vain väsähtänyt. Ja unohdettu. Ja silti, joskus joku on täältä noussut junan kyytiin joka on vienyt hänet tapaamaan rakastettuaan toisella puolella maata... Miten tämä voisi koskaan olla niin turha paikka kuin miltä se nyt näyttää? Räntämäen rautatieasema on unohdetun rakkauden monumentti...





Ei, en onnistunut luomaan asemasta kuvaa mielessäni muuna kuin asemana, ja ankeana vielä. Jatkoin matkaa ja Heikki Huhtamäen katu senkuin kapeni, maaseuduttui ja idealisoitui, voitaneen jopa sanoa. Sen päätyttyä sukelsi pieni poluntapainen alas joen ja radan suuntaan, tässä vaiheessa maisema jota taivalsin oli jo kuin Ylämaan nummilla olisi vaalean hevosen selässä ratsastanut... Niinpä niin, miekat ne kalskuivat, on se kumma miten tämänkin matkan todellisuus osoittautui joksikin aivan muuksi kuin etukäteen odottamani teollisuusaluemeininki. Miksi tätä polkua ei ollut nimetty? Miksi joutomaat, nuo kaupungin kiinnostavimmat alueet, ovat nimettömiä? Turhia alueita niiden mielestä jotka päättävät... Mutta turhuutta on heidän oma tarkoitushakuinen elämänsä, niinhän se on, päätöksiä ja päätöksiä, politisoinnin ja käytäväkuiskuttelun keskellä unohtuvat tällaiset kauniit polut, ja merkityksettömiä ovat näitä ympäröivät tehdasrivit, eivät niinkään polut itse...





Saavuin Vanhalle Tampereentielle, sen alkulähteille. Polttolaitos hohti taas julmaa lämpöään kaupungin ei-kadunnimisille kansalaisille. Sukelsin metsään ja rikoin lakia; autokoulusta muistan ainoastaan sen, että "ajoneuvolla ajo kielletty" -merkin saa vain kävellen ohittaa. Mutta mitäpä ovat ne Vanhan Tampereentien ja Orikedonkadun kulmassa olevat hylätyt rivitalorakennukset? Korkean ja jykevän verkkoaidan takana, jo pari vuosikymmentä metsää kasvanut rakennuskompleksi oli kuin kummituskylä, tasakattoineen ja mustine ikkunoineen, mustuneine seinineen, yhdellä oli tikkataulun jäänteet - sinne ei vienyt teitä. Sinne oli mahdoton päästä, siitä ei saanut kuvaa. Jos kuvaisin kauhuelokuvan, tekisin sen siellä. Oliko näillä taloilla osoitetta? Vanha Unohduksentie? Vaietun sukutragedian katu? Hiljaisen surun polku?

Metsä vei minut. Vanha mies lenkkeillen ohitti kun kuvasin, sukelsin aikani poljettua ulos vihannasta viidakosta kadunpätkälle, joka oli aivan kuin kaksitoistavuotiaana unessa näkemäni, aurinkokin oikeassa kulmassa. Se uni on aina tuntunut tärkeältä, nytkään ei syy siihen selvinnyt.



Yhdeksännen pyörämatkan pituus: 7,2 kilometriä.

Gabrielinkatueli "Ei polku tää vie juuri mihinkään, osa 8"

Hiljaa hyvä tulee, joskus huono. Ja niinpä edistyy tämä pyöräilyprojektini alkuperäistä tarkoitusta hitaammin, mikä sinällään on vain hyvä asia. Oli kuitenkin tänään lämmintä, ja vaikka tuulikin, totesin: "On sitä ennenkin puhuri lyönyt, sivaltanut tuulonen tuima!" Luonnonvoimille uhoaminen oli tietenkin virhe, minkä jo heti uhon suoritettuani masentuneena ymmärsin.

Niin että pohjoista kohti. Etukäteen jo tiesin tästä tulevan yhden pisimmistä pyörämatkoista, mutta toisaalta myös yhden ehdottomasti eniten uutta maisemaa tarjoavista, todennäköisesti tästä matkasta prosentuaalisesti eniten oli minulle ennestään tuntematonta seutua. Mikäs sen hauskempaa, mutta heti lähdettyä hivenen huolestutti se, että sinkouduin läpi Halisten myötätuulen kannattelemana, ohi farkkutyttöjen, partaisten pulsujen, söpöjen ponnaripoikien, lapsikatraiden, jääkiekkoilijoiden kasseineen.



Ankeus, nimesi on Halinen. Kun Turku muuten on aika kumpuraista, on tälle lähiölle kyllä onnistuttu löytämään ihanteellisen aukea tasamaa, jota tuuli viilein ottein silittelee. Miksi tämä paikka on olemassa, sitä mietin kun tie edessäni kaarsi pellolle ja horisonttiin. Paitsi että kaarsi taas pois ennen taivaanrajaa, vasemmalle ja ylös, kohti siimestä, jonka keskeltä kohosi kaksi pelottavan teollisen näköistä savupiippua: mikäs muu kuin Orikedon jätteenpolttokeskus, jossa meidänkin talousjätteemme palavat iloisesti kaukolämmöksi niiden muualta tulleiden iloksi, jotka eivät vielä meidän ankeaan ilmanalaamme ole täysin kotiutuneet. Näin läheltä nähtynä polttolaitos oli paitsi uhkaavan cyberpunk, myös epämiellyttävä sen ympärillä leijuvan kummallisen makean tuoksun vuoksi. Kuin olisivat siellä kaikki isiemme synnit palaneet, ja siinä palavan rasvan tuoksussa pesivät pääskyt ja muut rumat olennot kuin syöverissä sikiävät perkeleenpojat.



Anteeksi, lipsahdin raiteilta. Polttolaitos jäi taakse ja edessä oli alamäki tuskin sen esteettisempään ympäristöön: Oriketo, tuo matalien ja pitkien peltihallien luvattu, öh, alue. Sinne on tarkoitus tutustua myöhemmällä pyörämatkalla tarkemmin, minkä vuoksi ohitin paikan nyt kiitäen; tai yritin ainakin, tuuli oli mystisesti kääntynyt vastaiseksi, ehkä polttolaitos aiheutti kummallisia pyörteitä. Ei haitannut menoa, siis vielä tässä vaiheessa, siis se vastatuuli.

Orikedolla saavuin liikenteen sekaan, kun Vanha Tampereentie, ties minne vievä suht sykkivä valtasuoni imaisi minut mukaansa. Paitsi että hyvistä pyöräteistä huolimatta olin ainoa ei-autoilija kilometrien säteellä... Omapa on hävikkinne, laiskimukset! Ja myötätuuli taas, olihan se mukava, mutta hieman uhkaavalta paluumatkaa ajatellen tietenkin tuntui. Huoltamot, katsastusasemat, autohallit ja muut olivat kaikki pakkaantuneet sinne, liekö Turussa muualla niitä, niin tiheä oli esiintymä siellä. Oikeastaan seutu oli hyvin vierasta, olin vieraalla maalla, profeettana tuskin siellä kuitenkaan, tai se kai on jälkipolvien päätettävissä. Minä jatkoin eteenpäin, ja vastaan tuli ensin uudisrakennettavaa teollisuushallia, sitten hylättyjä liiketiloja. Hölmöläishommaa, jumanklavita.



Etukäteen ajattelin tämän pyörämatkan olevan maisemallisesti kuivikkaimpiin kuuluva, suuntautuihan se poispäin niin merestä kuin joestakin, kohti moottoritien halkomaa peltoaukeaa. Olin luonnollisesti väärässä. Tampereentieltä avautui muikea näköala ties minkä puron pohjustamaan rehevään laaksoon, varsinaiseen viljalaariin, kaukaisen metsän ylempänä reunustamaan, eikä muuta kuin Munsterhjelmin nimmari alareunaan ja kehykset päälle. Laskettelin tähän maisemaan, öljyvärit sekoittuivat hiuksiini, tai ehkä upposin johonkin björkahtavaan musiikkivideoon, joka tapauksessa maisema oli turhankin ideaali, lokitkin shakkilaudalla, tosin näkymättömällä, ja Maarian allas pilkisteli peltojen takana kuin sinne heitetty peili.



Loputtomien kasvihuoneiden jälkeen tie haarautui, ja hypähdin onnesta: hiekkatie! Sukelsi metsään! Olin varovasti uskaltanut tällaista toivoa, mutta Niittykulmantie oli jotain parempaa sittenkin, se kiemurteli välillä tuuheassakin männikössä, loitontui hetkeksi antaen pelloille tilaa, ja katosi sitten varjoihin. Minä sain lähes kivuliaita lapsuustakaumia: mäntyjen tuoksu auringossa, linnut, se miltä hiekkatie kuulostaa pyöränrenkaan alla, valkovuokot ja satunnaiset solisevat purot. Eikä tietenkään pidä unohtaa muurahaisia, luulen etten yhdelläkään toisella pyörämatkalla kohtaa näin monia muurahaiskekoja kun kerran Turun kaupungin alueella kuitenkin on aikomus pysyä. Mikä vitsi tämäkin: Turun kaupunki! Alle kahdeksan kilometriä kauppatorilta, ja minä olin jo syvässä hiljaisuudessa, katselin muurahaiskeon vilinää ja hongat humisivat ylläni virttä kaiken kauneudelle. Tätähän tämänkin seudun pitäisi olla; helvettiin kaikki asfaltoidut tiet ja kerrostalot, pois ihmiset. Suomi pitäisi rauhoittaa luonnonpuistoksi, laivataan ihmiset Saksaan ja lyödään rajat kiinni, niin minä halusin tapahtuvan, niin, juuri siellä mäntyjen katveessa minä vihasin sitä että ihmiskunta oli loisinut itsensä tännekin rannikkokolkkaan ja jättänyt vain satunnaisia katveita joissa luonto vielä kukoisti...





Jatkoin sentään matkaani. Ylitin rautatien ja Niittykulmantie sai asfaltin, aivan liian pian, tosin pian se katosi taas. Olin oudossa kolkassa; muutamia umpeen kasvaneita pihoja ja rintamamiestaloja vuosikymmenten takaa, pieni ryväs asutusta keskellä ei-mitään, "alueellinen ilmoitustaulu" näytti sekin pelkkää tyhjää. Mutta paikka näytti virkeältä, oli matonpesupaikat ja kaikki. Ja sitten tie taas kutistui, pinta muuttui sepeliksi, leveys poluksi, ja se kapeni ja kapeni, tunsin syöksyväni kuiluun, hornako minut oli nielaisemassa? Vai olinko sittenkin saapumassa perille... kartassa Tampereen valtatien alitti hiuksenhieno harmaa viiva, jonka olin toiveikkaasti olettanut pyöräilykelpoiseksi reitiksi, ja periaatteessa se olikin, joskin maastopyörä olisi sinne paremmin sopinut. Tämän kärrypolummaksi eivät pyörämatkani Turun alueella takuulla enää pääse, ja niin - laskettelin tunneliin, neljä kaistaa moottoritietä jyristi yllä, hävisin pimeään, jos olisin tv-sarja, olisi jakso loppunut tähän.



Tunnelin seinillä oli hakaristejä ja isoja kirkkoveneitä, ihan tuli mieleen nuoruus maalaiskunnassa. Vaikka maallahan sitä kai nyt oltiin. Räpyttelin silmiäni kuin syntyvä noustessani tunnelista taas ulos, tämä nyt sitten olisi sitä Yli-Maariaa, kartasta olen katsellut paikkaa moottoritien varressa, enkä ikinä edes vitsinä kuvitellut että koskaan kävisin siellä. Ja nyt, pyörällä vielä. Ensikiinnostus vaihtui nopeasti lannistukseksi. Siinä se oli, joskus ammoin pellolle oli pykätty asuntomessut ja nyt siellä oli isoja pihattomia omakotitaloja niin lähellä toisiaan kuin survomalla on saatu. Vieressä puuttoman aukean takana alati äänekäs moottoritie.



Paikka oli hirveä. En keksinyt miksi kukaan haluaisi asua siellä. Maisemallisesti sillä ei ollut mitään tarjottavaa; peltoa ja tasaista mantua, pari puuta jäänyt ammoisesta metsästä jäljelle, ei omia pihoja, ei yksityisyyttä paitsi seinien sisällä, ikuinen moottoritien pauhu melkein tontissa kiinni, sijainti aivan kammottava kaukana kaikesta ilman erityisiä palveluja. Ja siellä niitä kuitenkin oli, rumanvärisiä moderneja taloja vieri vieressä, kovasti uuttakin rakennettiin, ei saatana, Ylioppilaskylä voittaa tämän asumispaikkana mennen tullen. Gabrielinkatu, niin miellyttävä oli matka sinun luoksesi, niin suuren pettymyksen kuitenkin tuotit. Otin kuvat ja läksin.



Niin, samaa tietä tosiaan, vaikka vaihtoehtojakin olin alustavasti kartasta katsellut, mutta Niittykulmantien nyt vain halusi kokea uudestaan. Se miellytti, mutta Vanhalle Tampereentielle tultua ei miellyttänyt enää juuri mikään; tuuli oli raivostunut tiikeri, joka kuulostikin siltä kuin olisi ärjynyt hyökätessään mutkien takaa kimppuuni. Se raateli ja repi minua ja silmissä löi mustiin.



Kahdeksannen pyörämatkan pituus: 21,9 kilometriä.