Syö, meikkaa ja unohda

Kävin kotipitäjässä. Tarsin kuluneita katuja, muistan kun kotitalon ohi menevä tie sai asfaltin yhtenä kesänä, taisi olla pian sen jälkeen kun kunta otti käyttöön kadunnimet. Nyt ne tiet halkeilevat jo ja ruoho vie kaistanleveyttä reunoilta. Keskustasta kilometrin kun kulkee on jo ikihongikossa, kirpeässä pakkasaamussa saattoi jäiset suppilovahverot kerätä ämpäriin kuin hauraat lasiesineet, naps ne katkesivat juuriltaan ja kilisivät ämpärin pohjalle. Mutta mikä hienointa sittenkin: ei yhdessä vaan peräti kahdessa omakotitalon pihassa päästeli isäntä menemään lehtipuhaltimella. Äijyyttä perkele.

Televisiotakin on taas nähty enemmän kuin tarpeeksi, mutta mikä ihme se on, ei maalla ole muuta viihdettä. Eikä tietenkään pidäkään olla; olen edelleen sitä mieltä vakaasti että maaseutu pitäisi tyhjentää ihmisistä ikuisiksi ajoiksi. Jollain ihmisoikeusartiklalla pitäisi kieltää pienet paikkakunnat ja tätä kautta vähenisivät niiden ihmisille aiheuttamat pysyvät henkiset arvet.

Tältä näyttää vuonna 2006 talo jossa olen elämäni ensimmäiset kuusi vuotta asunut:



Nyttemin se on autio. Taas masentaa.

Miks kaikki kaunis

Tänään tarjoan taidetta, siis syysaiheista runoa ja kuvaa. Lyriikka ei ole vahvin lajini, mutta joskus kauan sitten sain säkeisiin sanoja joihin saattoi itsekin olla tyytyväinen. Tämä syysruno on kirjoitettu syyskuussa 1998:


Syyskuu lyö kylmän ja kostean hämähäkinseitin kasvoilleni
Nauraa, ja imaisevan äänen saattelemana
uppoan vyötäröäni myöten märkään nurmikkoon
Päälleni alkaa sataa omenoita
Tumps
tumpstumpstumpstumpstumps
jotka haisevat maalle ja ilmalle
raikkaalle ja kuolleelle yhtä aikaa
ja minä kuulen kastematojen huudot kun Pori-Helsinki -tien autot musertavat ne alleen
Omenakasan alla on uskomaton akustiikka


Koska Blogger on julkaisualustana vähän mitä sattuu, on runon asemointi tuossa rumasti vasemmassa reunassa. Skannaus alkuperäisestä löytyy täältä.

Ja vaikka syksy on enimmäkseen kamalaa aikaa, tulee syksyisin taivaalta vuoden kaunein valo joka parhaimmillaan saa vuoden kauneimmat värit syttymään tuleen.

Neljänteen seinään

Kyllä minua etukäteen jännitti. Edellisiltana jo olin jonkinasteisissa täpinöissä; ja miksen olisi ollut kun kerran olin menossa tapaamaan bloggaajatoveria joka on pääni sisällä tietynlaisesti idolisoitunut. Mutta helpotus sentään. Kun saavuin (harmilliset kymmenen minuttia myöhässä) niin ihan ihmiseksihän se Jani paljastui. Hetken ajan olin jo varma että yli-ihmiseksi, mutta sitten hänen tietämälleen salaisuudelle selvisi ihan looginen selitys. Niin tosiaan, puhuttiin myös siitä miten kiva on kierrellä asioita blogikirjoituksissa sanomatta todella sitä mistä on kyse.

Janista kyllä näki että hän on oikeasti kiltti ihminen, vaikka tekstinsä välillä sivaltaakin terävänä. Eikä se tietenkään koskaan ole mikään epäkiltteyden merkki ollutkaan, en minä sitä. Mutta vaikka etukäteen varoittelikin olevansa kenties outo niin en minä sellaista pannut merkille, kun vähäpuheisuus ei ole koskaan minusta ollut outoa vaan pikemminkin tervettä tässä maailmassa jossa kaikki puhuvat muutenkin liikaa sanomatta juuri mitään. Jäi sellainen olo että Janin läsnäolo sai itseni hermostumaan ja höpöttämään mutta saattoi se Arnoldsin vahva kahvikin nopsaan tahtiin nautittuna sen tehdä.

Jännityskin jo hiljalleen helpottaa.

Tähänastisen elämäni kaltaiset

Istuskelin tuossa pari iltaa sitten Kirstin luona ja tuli puheeksi tietty joukko ihmisiä, joka oli minullekin joskus vuosia sitten hirmuisen tärkeä ja joka sitten sirosi ympäri maata kuka mihinkin. Mielelläni heitä näkisin, eikä se kai mahdotonta ole; nykyisessä hakukonetodellisuudessa kun ei ole ihmisen ainakin jonkinasteinen löytäminen vaikeaa ellei hänen nimensä sitten satu olemaan Maija Virtanen.

Olen sen illan jälkeen ajatellut ystäväpiirejä, sitä miten ne rakentuvat tietyssä iässä tietyistä ihmisistä, hajoavat sitten palasiksi, kenties katoavat, muodostuvat uudestaan jossain muualla kokonaan toisista. Se määrittää. Koen heijastavani itsestäni ystäväpiiriä kuin peilaava pinta, olen sellainen kuin senhetkinen kehä ympärilläni on. On siis ollut erilaisia minuja. Jos ne tapaisivat, ne eivät todennäköisesti voisi sietää toisiaan; eivät ymmärtäisi ainakaan. Se saa tuntumaan siltä ettei ole omaa persoonaa lainkaan. Että katselee milloin kenenkin näköistä kuvaa itsestään, ettei ole muuta kuin kuori, että se kuori muuttaa muotoaan joka hetki, että on maailma jossa jokainen tekee itsestään tärkeää ja päiväkirjatkin ovat julkisia, nämä nettiblogit, tiedätte varmaan.

On tietynlainen olo.

But I'm not like that!

Huolestuttavana tendenssinä on viime päivinä tänne blogiini osuttu toistuvasti google-haulla "Silmänkääntövankila vauvakuume". Tehdään nyt kerralla selväksi tämä kansamme keskuuteen levinnyt harhaluulo: minulla ei ole milloinkaan ollut vauvakuumetta, ei vieläkään. Olen ihan tyytyväinen ettei ole ollut, koska minusta sellainen ei ole tervettä. Minkä tahansa asian vuoksi obsessoiminen sillä tavoin kuin joidenkin vauvakuumeesta kärsivien olen havainnut pakko-oireilevan lisääntymisen vuoksi, on vaarallista itselle ja johtaa epätoivottuihin asioihin. Maaninen halu hankkia lapsi on ehdottomasti väärä syy hankkia lapsi. Kun melkein kolme vuotta sitten aiheesta kirjoitin, aloitin väärinymmärrysten sarjan, joka perustui siihen, ettei huumorini terä ollut tarpeeksi hiottu. Sain jo tuolloin kärsiä siitä, että hupaisa ideani allergisia oireita aiheuttavasta taudista nimeltä "vauvakuume" ei vain kertakaikkiaan toiminut.

Ne on pieniä ihmisiä vaan. Ei niiden takia kannata seota.

Soi kuin hirvi

Vietinpä tuossa Marimban kanssa hänen luonaan ennakkoonsuunnitellun oudon musiikin illan. Sattuman oikusta jäimme ainoiksi osanottajiksi, eikä siinä sinällään mitään, materiaalia kyllä riitti ja jäi ylikin sen verran että odotettavissa on oudon musiikin illan toistuminen lähitulevaisuudessa.

Friikimpien musiikillisten taipumustensa esittely toisille henkilöille on aina mieluisaa, ja sitä mukavampaa on tietenkin, mitä vastaanottavampi tuo toinen osapuoli on. Joten koska olemme molemmat avantgardistisilla taipumuksillamme retostelevia musiikinharrastajia, sujui ilta sopivan jouhevasti ilman että kukaan poistui paikalta tai edes kertaakaan pyysi varta vasten vaihtamaan levyä. Sitä voisi jo pitää outona.

Soittolistan voi siis tsekata tuolta Marimban lähes-livenä päivittyneestä merkinnästä, mutta todettakoon sen verran, että itse vaikutuin vahvimmin Rättö & Lehtisalo -duon Ed Benttonin briljantti stabilismi -albumista, jota soiteltiin useampikin kappale. Ulkomaisista Butthole surfersin Jimi kolisi miljoonaa meikäläiseen, ja myös Liikkuvat lapset, nimenä kovin tuttu yhtye vaan ei tuotannoltaan, oli illan yllättävimpiä kokemuksia. Hienoa kuin mikä.

Itse olin kantanut mukanani yhdeksän cd:tä, joista osaa en tosin ollut itsekään vuosikausiin soittanut. Kuuntelijatoveri näytti pitävän erityisesti Ektroverden Futuro-albumin tarjonnasta, ja myös Rob Hubbardin One man and his droid teki ilmiselvän vaikutuksen. Tarjoilin myös keskiaikaista menoa Gryphonin muodossa, sopisi kuulemma aamunavausmusiikiksi kouluun. Jos toteutuu, myhäilen.

Kun tarjoilukin pelasi niin eihän tässä voi kuin olla tyytyväinen siihen että on viettänyt taide-elämyksin täytetyn syysillan.

Sori etten ole enää muodissa

Poikkesin eilen pikemmin Helsingissä, puoliso jäi vielä sinne. Ei käynnillä ollut mitään erityistä tarkoitusta, paitsi piipahdus Ateneumissa ehkä, mutta jotenkin kaikki Helsingissä on vaan aina niin suurta että sinne päästyään ei tunne eriyisiä merkityksiä tarvitsevansakaan. Nähtävästi minun on edelleen raportoitava Helsingin-käynneistäni. En voi sille mitään; se on vain niin outo iso paikka edelleen. Vieläkin tuntuu vaikealta uskoa että Suomesta löytyy jotain niin isoa kuin Helsinki, ja vain kaksi tuntia junalla Turusta. En lakkaa hämmästelemästä esimerkiksi metroa ja ratikoita. Kuin ulkomailla! Helsinki ei jotenkin sovi lainkaan minun käsitykseeni Suomesta, se on pieni oma todellisuutensa, joka on niin vieras ja erikoinen, että sen kuuluisi oikeastaan olla tästä maasta irrallaan. Ei edes haitannut että kaksi kuivahkoa pullaa ja kaksi kupillista kaakaota maksoi toista kymppiä. Sillä rahalla olisi syönyt Turussa ulkona kolmesti koko perhe.

Tänään oli tarkoitus kasata graduseminaariin matskua. Ei sinänsä syyttä, kun deadline on maanantaina. Istahdin koneen ääreen heti aamusta, olo muuttui levottomaksi ja totesin että ehkä kahvi auttaisi. Siis vettä pannuun ja kuvottavaa Spar-pikakahvia kuppiin. Ei auttanut, ehkä musiikki auttaisi, Gunnarit ja Use your illusion II soittimeen. Kun sitten hetken kuluttua loikin ympäri asuntoa ilmakitaraa veivaten ja kirkuen "I don't need your civil war!" tajusin ettei graduhommista taida tänään mitään tulla, istahdin alas, join lisää kahvia. Kofeiini alkoikin niillä main jo vaikuttaa sillä tutulla ajatuksia sumentavalla tavallaan jota kavahdan ja josta huolimatta kuitenkin juon kahvia yhä suurempia määriä joka päivä nykyisin. Mitä vähemmän ajattelee, sitä onnellisempi on, ja minä tykkään olla onnellinen.

Työpöytäni muuten näyttävät nykyisin tältä:



Kirjoittelin nelisen sanaa gradujohdantoa ja sitten tein uuden ennätykseni Bolassa. Onneksi ei ole paineita opintojen suhteen, pari vuotta sitten tajusin ettei akateemisella tutkimuksella ole oikeastaan mitään annettavaa minulle joten eipä minullakaan varmaan tarvitse olla paljoa annettavaa sille. Uurastus kuitenkin tuotti nälän, ja nälkä tuotti halun syödä. Kävin ostamassa kaupasta ruoka-aineita pastasoseeseen, kermaa ja juustoa, koska raskas ja rasvainen ruoka tekee ihmiselle hyvän mielen. Ruuanlaittoni oli sitä tuttua ja turvallista hallitsematonta kaaosta, jota vähän joka asia nykyisin. Sillä välin kun porkkanat paloivat pannuun, sinkoilivat feta ja spagetit lattialle, mutta ei se mitään, kun toin kaupasta Pepsiä myös. Vielä pari kolme vuotta sitten kannoin kotiin ison pullon kyseistä sokerilientä kerran viikossa, nyt mietiskelin että olen viimeksi ostanut Pepsiä kesäkuussa. Kymmeniä euroja olen nyt jättänyt tuottamatta Pepsicompanylle voittoa.

Anteeksi.

Ei osunut, upposi

Kolmisenkymmentä vuotta (tällä hetkellä kaksi kuukautta ja kaksikymmentä päivää vaille) olen katsellut maailmaa yhdestä pisteestä, omien aistieni kautta rakentanut pään sisään käsityksen siitä mikä on tärkeää, miten maailma toimii. Muodostanut todellisuuden tulkinnan, sen ainoan jolla on mitään merkitystä, koska kaikki muu on kuitenkin minun ulkopuolellani ja täten minulle vierasta.

Mitä lähempänä on lapsen syntymä (laskettuun aikaan tällä hetkellä kuukausi ja kolme viikkoa), sitä enemmän olen alkanut pelätä mitä uusi, minunkin vastuulleni tähän maailmaan heitetty ihminen tekee omalle käsitykselleni todellisuudesta. Janin taannoin käyttämä korttitalovertaus tulee mieleen. Päänsisäinen rakennelma on hauras, ja kun se lähtee menemään ei sitä mikään enää pidä pystyssä. Tuleeko lapsesta itseäni tärkeämpi? Entä jos siinä tapauksessa tuntuu siltä kuin minulta vietäisiin jotain pois? Alitajunnassa on minun sisäinen lapseni jo valmiina käymään kirkuen taisteluun paikastaan universumini keskipisteenä.