Juna rakensi minut taas tänne pääkaupunkiseudulle, joka on ympäristönä luonnonläheisempää kuin mitä Turussa olen vielä missään nähnyt. Bloggailen Jutan luona aamun sileäksi ja jos ikkuna olisi auki, putoaisin pisaroihin. Täällä soi Edith Piaf, naapurissa karjuu tiikeri, talo arvailee omia valintojaan yön raukeina tunteina. Olisin herännyt helikopterin ääneen jos olisin nukkunut. Valoineen se parveili kerrostalon yli liian matalalta ollakseen todellinen, ja sen ilmanpaine silti värisytti ikkunoita, jotka toistivat roottorin liikkeet tärykalvona. Aamulla uskalsin kahvin laihemmaksi kuin eilen.
Aamun viimeinen uni oli pitkästä aikaa arvoituksellinen sukellus selkounen valtapiiriin. Lensin loputtoman lumihuippuvuoriston seassa ja joka huipun väliseen laaksoon kuvittelin erilaisia asioita. Ihmisiä, suuria jäisiä sfinksejä, kasvottomia patsaita, veden saartamia asuinrakennuksia. Lensin kaikkien ohi, ja joka kohteen kohdalla olin edellistä varmempi siitä että herään, pulssi korvissani, ja hengitys, omaksi luultu, mikä herättyä virhearvioksi osoittautui.
Piti osallistua pariin meemiin osoittaakseni olevani juuri se rento jätkä jona kukaan ei minua pidä, mutta puolivälissä vastausmaratonia kadotin punaisen langan ja lopulta kissa söi sen kokonaan. Pirskule.
17.4.05
14.4.05
Olin kerran
Poika istui joen töyräällä ja katseli ohitseen virtaavaa vettä. Se otti muotoja ja näytti värejä. Pilvet valahtivat sen pinnalla aallonharjalta toiselle. Vesi piti sisällään elämää, sen poika tiesi. Hän laskeutui maahan vatsalleen ja kurotti koskettamaan veden pintaa sormellaan. Ilmestyi renkaita, jotka päättäväisesti laajenivat sormesta poispäin. Kauhuissaan poika yritti estää renkaita leviämästä. Ne saattaisivat laajeta niin kauas, ettei poika enää nähnyt niitä, se oli paha ajatus. Mutta yritykset saada renkaat pysähtymään aiheuttivat vain uusia renkaita.
Lopulta poika kiskaisi sormensa pois joesta. Hän ei enää halunnut jättää jälkiä, mutta jo syntyneitä ei kyennyt poistamaan. Hän nousi seisomaan, ja korkeammalta näki ensimmäisten renkaiden levinneen jokea kauas eteenpäin. Poika mietti ylettyisivätkö ne vastarannalle. Hän toivoi että ne vain katoaisivat; että joki veisi ne mennessään pois. Mutta virtaus ja pieni taivasta myötäilevä aallokko eivät riittäneet siihen.
Nyt kuvat joen pinnassa näyttivät silmiltä. Ne eivät räpytelleet eivätkä katsoneet pois, ne oli herätetty. Pojan oma kuvajainen vääntelehti levottomasti kun aallot kulkivat sen yli. Hän venyi ja tempoili. Poika kohotti varovasti kädet poskilleen ja nosti kasvonsa pois. Joen pinta toisti liikkeen, ja heijasti irvistävän pääkallohymyn uskollisesti takaisin kohti aurinkoa ja puiden joen ylle hamuilevia oksia. Ehkä ne eivät nyt näe minua, poika ajatteli ja piilotti kasvot paitansa alle.
Lopulta poika kiskaisi sormensa pois joesta. Hän ei enää halunnut jättää jälkiä, mutta jo syntyneitä ei kyennyt poistamaan. Hän nousi seisomaan, ja korkeammalta näki ensimmäisten renkaiden levinneen jokea kauas eteenpäin. Poika mietti ylettyisivätkö ne vastarannalle. Hän toivoi että ne vain katoaisivat; että joki veisi ne mennessään pois. Mutta virtaus ja pieni taivasta myötäilevä aallokko eivät riittäneet siihen.
Nyt kuvat joen pinnassa näyttivät silmiltä. Ne eivät räpytelleet eivätkä katsoneet pois, ne oli herätetty. Pojan oma kuvajainen vääntelehti levottomasti kun aallot kulkivat sen yli. Hän venyi ja tempoili. Poika kohotti varovasti kädet poskilleen ja nosti kasvonsa pois. Joen pinta toisti liikkeen, ja heijasti irvistävän pääkallohymyn uskollisesti takaisin kohti aurinkoa ja puiden joen ylle hamuilevia oksia. Ehkä ne eivät nyt näe minua, poika ajatteli ja piilotti kasvot paitansa alle.
12.4.05
Hyökyaaltoja, houre
Sen tuntee kun se tulee kohti, se ei milloinkaan katoa. Tänään kalenterista kellastuivat sivut, se tapahtui yhtenä pimeänä hetkenä. Kävelit kyyneleet silmissä kotiin; mitä olisi pitänyt? Jalat jaksoivat kynnykselle. Elämästä ei puutu saavutuksia. Elämästä ei puutu tarinoita. Elämästä ei puutu ihmisiä, vai hetkinen - - -
"...you fracture me your hands on me a touch so
plain so stale it kills you strangle me entangle
me in hopelessness..."
Se vaanii kuin virus. Vuosi sitten olin pysyvässä romahduksen tilassa. Jokainen askel, jokainen sisäänhengitys. Puoli vuotta sitten minusta oli tullut ruumis, joka tappoi tunteita ihan vain siksi että niiden tunteminen sattuisi, kolme kuukautta sitten aloin käymään hysteeriseksi. Epätoivo saavutti minut lopulta, se oli perässäni raahautunut kauan.
"...I'll never lose this pain never dream of
you again..."
Nyt minulle on lyöty osaan leima: OK! Onneksi jääkaapissa oli puoli pulloa viiniä, tupakoita jäljellä kolme, cd-soittimeen löytyi Cure. Viime kesäkuussa minulle sanottiin: "Kuule, jos pitää itkeä, laita Disintegration soimaan ja anna mennä, minä olen niin tehnyt monesti, se on parasta musiikkia siihen." En sentään. Mutta on se soinut tänään. Saa luvan toimia tämän kirjoituksen jatkuvien sitaattien lähteenä, kiitos Mr. Smith näistäkin sanoista.
"...I'm running out of time
I'm out of step and
closing down..."
Askel yksi. Ota elämä. Tee se, se sattuu, mutta se on tehtävä, se tuntuu kylmältä kouralta sisuskalujen ympärillä. OTA SE, TEE SE NIIN ETTÄ TUNTUU, TUNNE MILTÄ ELÄMÄ ja kuitenkin se jää, ensimmäinen askel, ja se menee ohitse, se sattuu, joskus, jos sitä ajattelee, elämästä ei jäänyt... Askel kaksi. Hyväksy tosiasiat. Älä jauha niitä, hyväksy, on merkityksetöntä mitä on ollut, mikä olet itse ollut, mitä muut ovat olleet, ole ilmeetön, ole naamio, älä anna tunteiden satuttaa, OLE HYVÄ JUMALA, OLE IHMINEN, älä tahdoton nukke, ja tämäkin, tämä on menetetty, antaisit jo olla, sinäkin siinä...
"...so it's all come back round to breaking apart again
breaking apart like i'm made up of glass again
making it up behind my back again
holding my breath for the fear of sleep again..."
Kynästä katkesi veri. Sormesta valui terä. Askel kolme. Muutu toiseksi. Siitähän kaikessa lopulta on kyse. Kuva lapsesta: iloinen, pyöreäposkinen, tarmokas, nauraa hypätessään, hänet on pysäytetty ilmaan, mitä sitten tapahtui? Lapsi ei laskeutunut. Se on surullista. Muutu toiseksi. Tule alas. Tunne maa jalkojen alla, se tekee hyvää. Kosketa valokuvia, niitä on paljon. Kuvia ihmisistä, anteeksi piti sanoa: Askel neljä, mutta unohdin. Askel neljä. Ruoki tulevaisuutta, älä menneisyyttä. Kitke. Kitke. Kitke. Se lannistuu lopulta. On oltava voimaa.
"...sometimes you make me feel like i'm living at
the edge of the world like i'm living at the edge
of the world..."
Ja mieti kuinka monta ihmistä tunnet. Kuinka monta, kuinka monta, tämä on tärkeää, älä unohda, luettele nimiä, yhdistä ne kasvoihin, uudestaan, uudestaan, UUDESTAAN, OLMI! Paina otsaa vasten seinää. Tunne. Tunne. Tunne. Lasi ei satu kun on tarpeeksi paksu nahka. Se katoaa osiin, kuin päivät, unessa ei ollut kadonneita, ei ollut unohtuneita, ei välimatkoja, ei eroja, ei pelkoja, ei väärinymmärryksiä, ei pahoja sanoja, ei hyviä tarkoituksia, ei pahoja seurauksia, ei epävarmuutta minkään edessä, ei katkonaisia keskusteluja, ei haluttomuutta kohdata, ei odotuksen pelkoa, ei kaipauksen kaipausta, ei,
"...i will kiss you i will kiss you i will kiss you
forever on nights like this i will kiss you i will
kiss you and we shall be together..."
Iho muistaa.
Ääni kuulostaa aina samalta.
Silmä voi pettää.
Iho muistaa.
Ääni kuulostaa aina samalta.
Silmä voi pettää.
"...You were angels
So much more than everything
Hold for the last time then slip away quietly
Open my eyes
But I never see anything..."
Ja huomaan, minua naurattaisi sen ironia keneltä minä olen aikanaan saanut tämän levyn jota nyt kuuntelen ja siteeraan. Ja ketä varten minä ostin tämän viinin jota nyt juon. Ja keneltä sain syntymäpäivälahjaksi metallisen rasian jossa säilytän vähiä savukkeitani. Ja kuka muka EI muistuta olemassaolollaan joka hetki. Jokainen minuutti on kaiverrettu muistiin, jokainen hetki monen vuoden ajan sisältää mahdollisuuden, jonka on voinut joko käyttää tai jättää käyttämättä, jokainen hetki. Ja niitä hetkiä ihminen pelkää. Ihminen on uskonut aina tekevänsä oikein. Ihminen ei voi tehdä kuitenkaan kuin väärin. Ihminen. Ihminen. (toista kuusi kertaa peilin edessä pimeässä makuuhuoneessa)
"...However far away
I will always love you
However long I stay
I will always love you
Whatever words I say
I will always love you
I will always love you..."
Askel viisi. Älä enää pelkää. Enkä minä enää pelkää. Tämän helpompaa ei ole, tässä on kaikki mitä tarvitaan. Avaimet onnelliseen elämään. Ymmärrys. Kaiken ei tarvitse olla monimutkaista. Kaiken ei tarvitse olla vaikeaa. Kaiken ei tarvitse olla minkä on tarvinnut olla. Sano: oletko katkera? Sano, pyydän: mitä sinä haluat? Mitä sinä kuvittelet että sinusta on tullut, minne sinun vuotesi ovat menneet, mihin kaikki ne toiveet katosivat, monta vuotta odotit. Sano. Älä jätä sitä yksin.
"...but i never know if it's real never know how i
wanted to feel never quite said what i wanted
to say to you never quite managed the words to
explain to you..."
Elämä on niin kovin lyhyt.
"...you fracture me your hands on me a touch so
plain so stale it kills you strangle me entangle
me in hopelessness..."
Se vaanii kuin virus. Vuosi sitten olin pysyvässä romahduksen tilassa. Jokainen askel, jokainen sisäänhengitys. Puoli vuotta sitten minusta oli tullut ruumis, joka tappoi tunteita ihan vain siksi että niiden tunteminen sattuisi, kolme kuukautta sitten aloin käymään hysteeriseksi. Epätoivo saavutti minut lopulta, se oli perässäni raahautunut kauan.
"...I'll never lose this pain never dream of
you again..."
Nyt minulle on lyöty osaan leima: OK! Onneksi jääkaapissa oli puoli pulloa viiniä, tupakoita jäljellä kolme, cd-soittimeen löytyi Cure. Viime kesäkuussa minulle sanottiin: "Kuule, jos pitää itkeä, laita Disintegration soimaan ja anna mennä, minä olen niin tehnyt monesti, se on parasta musiikkia siihen." En sentään. Mutta on se soinut tänään. Saa luvan toimia tämän kirjoituksen jatkuvien sitaattien lähteenä, kiitos Mr. Smith näistäkin sanoista.
"...I'm running out of time
I'm out of step and
closing down..."
Askel yksi. Ota elämä. Tee se, se sattuu, mutta se on tehtävä, se tuntuu kylmältä kouralta sisuskalujen ympärillä. OTA SE, TEE SE NIIN ETTÄ TUNTUU, TUNNE MILTÄ ELÄMÄ ja kuitenkin se jää, ensimmäinen askel, ja se menee ohitse, se sattuu, joskus, jos sitä ajattelee, elämästä ei jäänyt... Askel kaksi. Hyväksy tosiasiat. Älä jauha niitä, hyväksy, on merkityksetöntä mitä on ollut, mikä olet itse ollut, mitä muut ovat olleet, ole ilmeetön, ole naamio, älä anna tunteiden satuttaa, OLE HYVÄ JUMALA, OLE IHMINEN, älä tahdoton nukke, ja tämäkin, tämä on menetetty, antaisit jo olla, sinäkin siinä...
"...so it's all come back round to breaking apart again
breaking apart like i'm made up of glass again
making it up behind my back again
holding my breath for the fear of sleep again..."
Kynästä katkesi veri. Sormesta valui terä. Askel kolme. Muutu toiseksi. Siitähän kaikessa lopulta on kyse. Kuva lapsesta: iloinen, pyöreäposkinen, tarmokas, nauraa hypätessään, hänet on pysäytetty ilmaan, mitä sitten tapahtui? Lapsi ei laskeutunut. Se on surullista. Muutu toiseksi. Tule alas. Tunne maa jalkojen alla, se tekee hyvää. Kosketa valokuvia, niitä on paljon. Kuvia ihmisistä, anteeksi piti sanoa: Askel neljä, mutta unohdin. Askel neljä. Ruoki tulevaisuutta, älä menneisyyttä. Kitke. Kitke. Kitke. Se lannistuu lopulta. On oltava voimaa.
"...sometimes you make me feel like i'm living at
the edge of the world like i'm living at the edge
of the world..."
Ja mieti kuinka monta ihmistä tunnet. Kuinka monta, kuinka monta, tämä on tärkeää, älä unohda, luettele nimiä, yhdistä ne kasvoihin, uudestaan, uudestaan, UUDESTAAN, OLMI! Paina otsaa vasten seinää. Tunne. Tunne. Tunne. Lasi ei satu kun on tarpeeksi paksu nahka. Se katoaa osiin, kuin päivät, unessa ei ollut kadonneita, ei ollut unohtuneita, ei välimatkoja, ei eroja, ei pelkoja, ei väärinymmärryksiä, ei pahoja sanoja, ei hyviä tarkoituksia, ei pahoja seurauksia, ei epävarmuutta minkään edessä, ei katkonaisia keskusteluja, ei haluttomuutta kohdata, ei odotuksen pelkoa, ei kaipauksen kaipausta, ei,
"...i will kiss you i will kiss you i will kiss you
forever on nights like this i will kiss you i will
kiss you and we shall be together..."
Iho muistaa.
Ääni kuulostaa aina samalta.
Silmä voi pettää.
Iho muistaa.
Ääni kuulostaa aina samalta.
Silmä voi pettää.
"...You were angels
So much more than everything
Hold for the last time then slip away quietly
Open my eyes
But I never see anything..."
Ja huomaan, minua naurattaisi sen ironia keneltä minä olen aikanaan saanut tämän levyn jota nyt kuuntelen ja siteeraan. Ja ketä varten minä ostin tämän viinin jota nyt juon. Ja keneltä sain syntymäpäivälahjaksi metallisen rasian jossa säilytän vähiä savukkeitani. Ja kuka muka EI muistuta olemassaolollaan joka hetki. Jokainen minuutti on kaiverrettu muistiin, jokainen hetki monen vuoden ajan sisältää mahdollisuuden, jonka on voinut joko käyttää tai jättää käyttämättä, jokainen hetki. Ja niitä hetkiä ihminen pelkää. Ihminen on uskonut aina tekevänsä oikein. Ihminen ei voi tehdä kuitenkaan kuin väärin. Ihminen. Ihminen. (toista kuusi kertaa peilin edessä pimeässä makuuhuoneessa)
"...However far away
I will always love you
However long I stay
I will always love you
Whatever words I say
I will always love you
I will always love you..."
Askel viisi. Älä enää pelkää. Enkä minä enää pelkää. Tämän helpompaa ei ole, tässä on kaikki mitä tarvitaan. Avaimet onnelliseen elämään. Ymmärrys. Kaiken ei tarvitse olla monimutkaista. Kaiken ei tarvitse olla vaikeaa. Kaiken ei tarvitse olla minkä on tarvinnut olla. Sano: oletko katkera? Sano, pyydän: mitä sinä haluat? Mitä sinä kuvittelet että sinusta on tullut, minne sinun vuotesi ovat menneet, mihin kaikki ne toiveet katosivat, monta vuotta odotit. Sano. Älä jätä sitä yksin.
"...but i never know if it's real never know how i
wanted to feel never quite said what i wanted
to say to you never quite managed the words to
explain to you..."
Elämä on niin kovin lyhyt.
Pulut pitävät kissoista
Oletetaan pelkotila.
Jatketaan asioiden tekemistä tavoilla joilla ne on aina ennenkin tehty. Unohdetaan mahdolliset vaikeudet. Nähdään todellisuus kaarevana peilinä; suoraan edestä juuri sellaisena kuin pitääkin, mutta reunoille ei kannata vilkaista. Kuva näyttää siellä väärältä.
Nukutaan hetki.
(Tietenkin voi myös pysähtyä miettimään, kasvavatko rintakarvat kämmenen sisään, jos painaa käden kylkiluilleen vuodeksi)
Kirjoitetaan oivallisia ajatuksia, elämästä, kuolemasta, asioiden merkityksellisyydestä ja toisaalta turhuudesta. Kaikkein suurinta turhuutta on elämän turhuuden merkityksettömyys. Kaikkein tiukimmin meistä pitävät kiinni sellaiset ihmiset, jotka eivät meistä enää pidä kiinni.
Marinoidutaan omissa liemissä. Poltetaan ehkä sormi kynttilässä.
"Elämä on nippu palaneita porsaanluita", kuten herrat Kaartamo, Kettunen ja Kuustonen aikanaan lyrikoivat. Mitä muuta voi odottaa kollektiivilta, jonka lyhenne on KKK?
Toistellaan öisin: "Olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta..."
Ja ennen kuin huomaakaan, on taas kesä ja yksi vuosi yliopistossa takanapäin. Hiphei! Ei muuta kuin nippu Jekku-lehtiä mukaan ja kavereiden kanssa rannalle! Lopputekstien rullatessa soi Orchestral Manoeuvres in the Darkin Enola Gay halpana Synthesizer greatest -versiona.
Jatketaan asioiden tekemistä tavoilla joilla ne on aina ennenkin tehty. Unohdetaan mahdolliset vaikeudet. Nähdään todellisuus kaarevana peilinä; suoraan edestä juuri sellaisena kuin pitääkin, mutta reunoille ei kannata vilkaista. Kuva näyttää siellä väärältä.
Nukutaan hetki.
(Tietenkin voi myös pysähtyä miettimään, kasvavatko rintakarvat kämmenen sisään, jos painaa käden kylkiluilleen vuodeksi)
Kirjoitetaan oivallisia ajatuksia, elämästä, kuolemasta, asioiden merkityksellisyydestä ja toisaalta turhuudesta. Kaikkein suurinta turhuutta on elämän turhuuden merkityksettömyys. Kaikkein tiukimmin meistä pitävät kiinni sellaiset ihmiset, jotka eivät meistä enää pidä kiinni.
Marinoidutaan omissa liemissä. Poltetaan ehkä sormi kynttilässä.
"Elämä on nippu palaneita porsaanluita", kuten herrat Kaartamo, Kettunen ja Kuustonen aikanaan lyrikoivat. Mitä muuta voi odottaa kollektiivilta, jonka lyhenne on KKK?
Toistellaan öisin: "Olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta..."
Ja ennen kuin huomaakaan, on taas kesä ja yksi vuosi yliopistossa takanapäin. Hiphei! Ei muuta kuin nippu Jekku-lehtiä mukaan ja kavereiden kanssa rannalle! Lopputekstien rullatessa soi Orchestral Manoeuvres in the Darkin Enola Gay halpana Synthesizer greatest -versiona.
10.4.05
Good morning, great Moloch (*)
Tätä nykyä aiheita kirjoittamiseen tuntuvat antavan blogit. Olemme päätyneet tilanteeseen, jossa kirjoitetaan kirjoittamisesta. Ahdistaako jo? Minua ainakin! Joka tapauksessa Tiran eilinen kirjoitus aiheutti ymmärryksen tunteen. Minua masentaa kaiken kaupallistuminen, enkä nyt puhu niinkään blogilistan myymisestä it-yritykselle (vaikka epämiellyttävä jonkin pieleen menemisen tunne onkin niskassa aina kun sitä ajattelen), vaan siitä, että firmat alkavat tunkea mainoksiaan sinne kutsuen niitä blogeiksi. Pirkka tosiaan ehti ensimmäisten joukossa (ei tosin aivan ensimmäisenä käsittääkseni) ja pamautti kerralla neljä erilaista mainossivua blogilistan uutuuksiin. Helvetin hienoa. Yllättääkö ketään, että näitä Pirkka-sivuja ylläpitää sama henkilö, joka kirjoittaa aiemmin mainitsemaani Kirjoitusohjeita bloggaajalle -sivua? Ei minua ainakaan. Paljastui Pirkan nettisivujen toimituspäälliköksi. Kiitti hei vitusti. Jos jaksaisin uskoa että yhden ihmisen pienillä teoilla on muutakin merkitystä kuin yhden ihmisen pienen elämän muuttuminen vaikeaksi alkaisin boikotoida K-kauppoja, mutta en minä viitsi. Ei se mitään hyödyttäisi, menettäisin vain halvan Euroshopper-suklaan.
En toisaalta jaksa olla pitkään vihainen kevään edetessä kuin intercity kakkonen Salon ja Karjaan välillä. Peipposet saapuivat eilen Ylioppilaskylään, leskenlehtiä on näkynyt jo pian kaksi viikkoa, kiurut ja rastaat livertävät yötä päivää ikkunan takana ja maisemat ovat muutenkin muuttuneet kieltämättä edukseen. Ei enää likaista lunta, katson koiranpaskojakin mieluummin ja niitähän riittää. Eilen tein listan asioista, joita parvekkeeltani näkyy:
-Pyhän Katariinan kirkko
-Tuomiokirkko
-hautausmaa
-minigolfrata
-koripallokenttä
-bussipysäkki
-parkkipaikka
-roskalava
-kerrostaloja
-pappila
-leikkikenttä
-kylpylähotelli
On siinä elämän koko kirjo, ei puutu kuin teurastamo ja onhan sekin periaatteessa. Jätän lukijan pähkäiltäväksi mille annan tämän tittelin. Olen viikonlopun aikana kirjoittanut toistakymmentä sivua pitkään seissyttä kässäriäni vain siksi että on ollut pakko. Ja silti ehdin eilenkin kävelemään vähintään viisitoista kilometriä, mikä alkoi käydä jalkoihin, kun eivät ole vielä tottuneet talvikorjusta kaivettuihin buutseihin mutta tätä menoa pian kyllä ovat.
Muistan kävellessäni miettineeni pitkää ja monipolvista kirjoitusta siitä, miten tulevaisuudessa emme enää kykene aitoihin tunteisiin, sillä kun ajan henki on mikä on, kaupallistetaan ihmisen tunteet ja ajatuksetkin jossain vaiheessa. Vapaus valita ja olla spontaani koetaan rasitteena ja häiritsevänä tekijänä, alkaa ihmisajatusten sponsoroiminen. Kuudennen korttelin kohdalla oli ajatuskulkuni muuttunut niin vaikeatajuiseksi, että hylkäsin kirjoituksen ja korvasin sen tällä höyhenenköykäisellä sanavaahdolla. Näin se käy. Kuka ostaisi mainostilaa?
Näin unessa sienipilven.
"I watched the trash
that covered this world
swimming in farces
in mud and in blood
without a care in the world
the corpses are piled up almost to heaven
chuckling or smiling
and rubbing their hands
without a care in the world
and so we all lie dozing under the sun
images of banality flick past our eyes
as we bask in this paradise
littered around us
books of religion covering my feet
and I haven't the time for a word"
(Current 93 / Niemandswasser)
* myös otsikko lainattu Current 93:ltä
En toisaalta jaksa olla pitkään vihainen kevään edetessä kuin intercity kakkonen Salon ja Karjaan välillä. Peipposet saapuivat eilen Ylioppilaskylään, leskenlehtiä on näkynyt jo pian kaksi viikkoa, kiurut ja rastaat livertävät yötä päivää ikkunan takana ja maisemat ovat muutenkin muuttuneet kieltämättä edukseen. Ei enää likaista lunta, katson koiranpaskojakin mieluummin ja niitähän riittää. Eilen tein listan asioista, joita parvekkeeltani näkyy:
-Pyhän Katariinan kirkko
-Tuomiokirkko
-hautausmaa
-minigolfrata
-koripallokenttä
-bussipysäkki
-parkkipaikka
-roskalava
-kerrostaloja
-pappila
-leikkikenttä
-kylpylähotelli
On siinä elämän koko kirjo, ei puutu kuin teurastamo ja onhan sekin periaatteessa. Jätän lukijan pähkäiltäväksi mille annan tämän tittelin. Olen viikonlopun aikana kirjoittanut toistakymmentä sivua pitkään seissyttä kässäriäni vain siksi että on ollut pakko. Ja silti ehdin eilenkin kävelemään vähintään viisitoista kilometriä, mikä alkoi käydä jalkoihin, kun eivät ole vielä tottuneet talvikorjusta kaivettuihin buutseihin mutta tätä menoa pian kyllä ovat.
Muistan kävellessäni miettineeni pitkää ja monipolvista kirjoitusta siitä, miten tulevaisuudessa emme enää kykene aitoihin tunteisiin, sillä kun ajan henki on mikä on, kaupallistetaan ihmisen tunteet ja ajatuksetkin jossain vaiheessa. Vapaus valita ja olla spontaani koetaan rasitteena ja häiritsevänä tekijänä, alkaa ihmisajatusten sponsoroiminen. Kuudennen korttelin kohdalla oli ajatuskulkuni muuttunut niin vaikeatajuiseksi, että hylkäsin kirjoituksen ja korvasin sen tällä höyhenenköykäisellä sanavaahdolla. Näin se käy. Kuka ostaisi mainostilaa?
Näin unessa sienipilven.
"I watched the trash
that covered this world
swimming in farces
in mud and in blood
without a care in the world
the corpses are piled up almost to heaven
chuckling or smiling
and rubbing their hands
without a care in the world
and so we all lie dozing under the sun
images of banality flick past our eyes
as we bask in this paradise
littered around us
books of religion covering my feet
and I haven't the time for a word"
(Current 93 / Niemandswasser)
* myös otsikko lainattu Current 93:ltä
7.4.05
Elinsiirto
eli "Mitä sormesi koskivat tänään?"
Toki aina välillä huomaan haluavani asioita, eikä siinä varmaankaan ole mitään väärää. Meihin on annettu tahto ja vimma, joskaan ei välttämättä noilla sanoilla. Muistin tämän jälleen tänään kävellessäni ulos seminaarihuoneesta tyhjin mielin. Aamut ovat luomista varten ja olin tuhlannut omani, päivät ovat askareiden hoitamista varten, mutta se kului kahvilla, iltapäivisin kuuluu tehdä töitä, katsoin Päivien viemää ja löysäilin, illat ovat uudestaan luomista varten, minä join teetä ja puhuin rakentavia, kaksoismerkityksin, vähintään.
Joskus raivostutan itseäni olemalla taipuvainen toisintamaan sanojeni sisältämät merkitykset teoissani vain aavistuksen aiotusta poikkeavin, mutta kuitenkin selkeän pesäeron tekevin, muutoksin, ja sittenkään en saavuta haluamaani, sen paremmin sitä mitä olen sanoillani halunnut ilmaista, kuin sitä, minkä olen teoillani yrittänyt jostain egoistisemman puoleni kellarinnurkista kaivaa esiin, eikä tilannetta tietenkään helpota se, etten varsinaisesti ole halunnut kumpaakaan. Tuntuu melkein siltä kuin seuraisin kolmantena pyöränä kahden toisistaan tietämättömän mutta alati riippuvan itseni kamppailua elintilasta, eikä se ole hauskaa seurattavaa, ei ahdistavaakaan, vain enimmäkseen tylsää.
Kirjoittaminen on kaunista, jos kirjailija pysyy ryhdikkäänä pöytänsä ääressä ja kirjoittaa vuohenverellä. Anteeksi, ei minun noin pitänyt sanoa. Huomenna on aikainen herätys, on käveltävä teknologiakeskukseen, mistä seuraa draamaa. Näinä iltoina on joka kerta kellon lyödessä kaksitoista aiempaa vaikeampi saada varmuutta siitä, että on kulkemassa tiettyyn suuntaan, tai siitä, että on olemassa tiettyjen asioiden vuoksi, mutta siitä, että täyttää ihmisenkokoisen tilan johon muuten muodostuisi ikävä tyhjiö, voi sentään olla kiitollinen niille esi-isilleen, jotka 1400-luvulla päättivät purjehtia Saksasta tänne, vaikkei koskaan aukottomasti olekaan todistettu etteivät he saapuneet kahvilaivan ruumassa jäniksinä. Ainakin heillä oli pupunkorvat.
PS. Suosittelen tutustumaan exmen Ajatusviivaan. Sieltä saa hätkähdyttävän halun lukea runoutta.
Joskus raivostutan itseäni olemalla taipuvainen toisintamaan sanojeni sisältämät merkitykset teoissani vain aavistuksen aiotusta poikkeavin, mutta kuitenkin selkeän pesäeron tekevin, muutoksin, ja sittenkään en saavuta haluamaani, sen paremmin sitä mitä olen sanoillani halunnut ilmaista, kuin sitä, minkä olen teoillani yrittänyt jostain egoistisemman puoleni kellarinnurkista kaivaa esiin, eikä tilannetta tietenkään helpota se, etten varsinaisesti ole halunnut kumpaakaan. Tuntuu melkein siltä kuin seuraisin kolmantena pyöränä kahden toisistaan tietämättömän mutta alati riippuvan itseni kamppailua elintilasta, eikä se ole hauskaa seurattavaa, ei ahdistavaakaan, vain enimmäkseen tylsää.
Kirjoittaminen on kaunista, jos kirjailija pysyy ryhdikkäänä pöytänsä ääressä ja kirjoittaa vuohenverellä. Anteeksi, ei minun noin pitänyt sanoa. Huomenna on aikainen herätys, on käveltävä teknologiakeskukseen, mistä seuraa draamaa. Näinä iltoina on joka kerta kellon lyödessä kaksitoista aiempaa vaikeampi saada varmuutta siitä, että on kulkemassa tiettyyn suuntaan, tai siitä, että on olemassa tiettyjen asioiden vuoksi, mutta siitä, että täyttää ihmisenkokoisen tilan johon muuten muodostuisi ikävä tyhjiö, voi sentään olla kiitollinen niille esi-isilleen, jotka 1400-luvulla päättivät purjehtia Saksasta tänne, vaikkei koskaan aukottomasti olekaan todistettu etteivät he saapuneet kahvilaivan ruumassa jäniksinä. Ainakin heillä oli pupunkorvat.
PS. Suosittelen tutustumaan exmen Ajatusviivaan. Sieltä saa hätkähdyttävän halun lukea runoutta.
5.4.05
Sanat että tietäisimme
Kannattaa aina pitää mielessä, että jokainen elämä on fiktiivinen konstruktio.
4.4.05
Sielut vinossa
Tänään olen nähnyt tähtiä.
Kun vielä jokin aika sitten yksi sellainen päivä jona en kirjoittanut tänne aiheutti päässä suman, johon oli kertynyt viikon verran aiheita, olen nyt ollut päiväkaudet kirjoittamatta ja pois ovat kuolleet viimeisetkin ideat kuin rikkaruohot myrkytetyltä niityltä. Olen kyllästynyt kiertelyyn. Olen kyllästynyt siihen, että asioille ruhjotaan väkisin säännöt, joiden mukaan oletetaan sitten kaikkien haluavan toimia. Olen väsynyt akateemisuuteen, se ei luo vaan kahlitsee. Olen väsynyt siihen, että kirjoilla on "genrejä".
Olen tiiliseinään matkalla. Minulla ei ole merkitystä sinällään, ei olentona; minun sanani kertovat sen mikä olen. Minua väsyttää juuri tällainen tarkoituksellinen kaunopuheisuus jota nyt kirjoitan. Otsikko tosin on ihan hyvä; "Sielut vinossa". Pidän siitä.
Tekisi mieli huutaa. Vuonna 1980 olin iloinen, siitä on valokuva todisteena. Valokuvat väsyttävät. Nykyisellä digiajalla niitä on kaikkialla, niitä on liikaa. Kuvaa ja tekstiä on loputtomasti, ne ovat lakanneet olemasta tärkeitä asioita.
Musiikilla oli ehkä vielä sukupolvi tai pari sitten merkitystä. Elokuva ja televisio ovat aina olleet pelkkiä massaviihdemonoliittejä. Kun kansojen mielet turtuvat, kansat eivät ajattele. Tehdäänpä uusi elokuva.
"Minä en tarkoita mitään tästä."
Minua väsyttää se, että napsimalla blogeista virkkeitä pääsee osallistumaan digitaalisen runouden portaaliin. Mikä tahansa on helppoa kun sitä ei tee itse. Minua hävettää että jaksan vaahdota jostain noin mitäänsanottamasta asiasta kerta toisensa jälkeen.
Pikkusieluisuus on pahe. Aina ei jaksa olla avara. Jos yrittäisi ymmärtää, tietäisi enemmän, ja korostan sanaa "yrittäisi". Se on mahdotonta kuitenkin.
Tietenkin.
Jos saisin paperille tulostettuna siisteihin riveihin allekkain kaikki rakkaudenosoitukset ja hellät sanat joita olen ääneen sanonut eri ihmisille, lista olisi kaoottinen ja ruma.
Ihmiset ovat hieno asia.
Kissat ovat aivan järjettömän hieno asia.
Kun vielä jokin aika sitten yksi sellainen päivä jona en kirjoittanut tänne aiheutti päässä suman, johon oli kertynyt viikon verran aiheita, olen nyt ollut päiväkaudet kirjoittamatta ja pois ovat kuolleet viimeisetkin ideat kuin rikkaruohot myrkytetyltä niityltä. Olen kyllästynyt kiertelyyn. Olen kyllästynyt siihen, että asioille ruhjotaan väkisin säännöt, joiden mukaan oletetaan sitten kaikkien haluavan toimia. Olen väsynyt akateemisuuteen, se ei luo vaan kahlitsee. Olen väsynyt siihen, että kirjoilla on "genrejä".
Olen tiiliseinään matkalla. Minulla ei ole merkitystä sinällään, ei olentona; minun sanani kertovat sen mikä olen. Minua väsyttää juuri tällainen tarkoituksellinen kaunopuheisuus jota nyt kirjoitan. Otsikko tosin on ihan hyvä; "Sielut vinossa". Pidän siitä.
Tekisi mieli huutaa. Vuonna 1980 olin iloinen, siitä on valokuva todisteena. Valokuvat väsyttävät. Nykyisellä digiajalla niitä on kaikkialla, niitä on liikaa. Kuvaa ja tekstiä on loputtomasti, ne ovat lakanneet olemasta tärkeitä asioita.
Musiikilla oli ehkä vielä sukupolvi tai pari sitten merkitystä. Elokuva ja televisio ovat aina olleet pelkkiä massaviihdemonoliittejä. Kun kansojen mielet turtuvat, kansat eivät ajattele. Tehdäänpä uusi elokuva.
"Minä en tarkoita mitään tästä."
Minua väsyttää se, että napsimalla blogeista virkkeitä pääsee osallistumaan digitaalisen runouden portaaliin. Mikä tahansa on helppoa kun sitä ei tee itse. Minua hävettää että jaksan vaahdota jostain noin mitäänsanottamasta asiasta kerta toisensa jälkeen.
Pikkusieluisuus on pahe. Aina ei jaksa olla avara. Jos yrittäisi ymmärtää, tietäisi enemmän, ja korostan sanaa "yrittäisi". Se on mahdotonta kuitenkin.
Tietenkin.
Jos saisin paperille tulostettuna siisteihin riveihin allekkain kaikki rakkaudenosoitukset ja hellät sanat joita olen ääneen sanonut eri ihmisille, lista olisi kaoottinen ja ruma.
Ihmiset ovat hieno asia.
Kissat ovat aivan järjettömän hieno asia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)