9.11.04

The Day breaks, your mind aches

Tätä minä juuri talvessa vihaan. Kello on viisi ja ulkona on pimeää kuin säkissä, päivä on takanapäin. Minä en kykene pimeäntulon jälkeen enää mihinkään, vetäydyn vain sohvan nurkkaan ja alan valmistautua yöpuulle. Valon puute syö voimat. Olisipa jo kevät.

Nyt on ilta ja tätä päivää ei edes ollut. Silti tämä oli ihan hyvä päivä, olematta. UBooks saapui aamulla varhain aamiaistamaan luokseni ja jos minä olen pelastanut näillä kirjoituksilla hänen aamunsa niin tämä tiistai lähti liikkeelle onnekkaan toisenlaisissa merkeissä nyt hänen ansiostaan, eli kiitos. Aamiaisemme koostui kahvista, hillomunkista ja muutamista tupakoista. Onneksi; yksin olisin vain tuhlannut hyvän aamun kaurapuuroon tai voileipiin. Kävimme keskustelua mm. eräistä pikapuoliin julkaistavista teksteistäni toimittajan ja kirjoittajan ominaisuuksissa, niistä lisää myöhemmin, siis teksteistä, ei ominaisuuksista. Ja puhuimme asuinpakoista tai -paikattomuuksista. Minne ihmiset päätyvät sitten kun he yhtäkkiä huomaavat etteivät ole päätymässä yhtään minnekään?

Muu päivä meni siinä että onnistuin käyttämään kaksi tuntia lukemalla ajatuksella (lue: koomassa) läpi proseminaaritutkielmani ja sitten häivyin äkillisen akatemiadepression (ensi kerran pääsin nyt käyttämään tuossa sivun mottolauseessa jo pian vuoden päivät nököttänyttä sanaa) kourissa lounaalle Gardaan, jossa seuranani oli puoli bändiä. Sieltä hölkkäsin hammaslääkäriin, sieltä kotiin, oli tullut pimeää, enää ei jaksa mitään.

Miten niin pienistä asioista riippukaan se, keihin ihmisiin tutustumme tässä maailmassa, joka kuin kärpästen karnevaali on miljoonien varjojen tauoton leikkikenttä? Miten niin kapeaa polkua kuin se jonka jokainen meistä on valinnut voi kävellä onnistumatta horjahtamaan siltä pois kuin juuri niillä kohdin joissa sitä ei olisi itselleen suonut?

"Tänään päätin viettää päivän olemalla hyvä opiskelija..."

Ei.

Seinään hyvin kevyesti nojaamalla, kun sulkee silmänsä, herkistää samalla kaikki aistinsa äärimmilleen, odottaa, ei estä vaikka unikin tulisi, voi kuulla, jos on paikassa jossa se on mahdollista, erityisesti kotonaan, kaikki asiat, tai ainakin kaikki merkittävät, sellaiset jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, jotka niiden sisällä, seinien, on koskaan sanottu. Se on kuin liekki joka vie. Aina ei ymmärrä olevansa ihan oikeasti vain ulkopuolisten voimien armoille heitetty täällä.


"who are you and who am I
to say we know the reason why
some are born some men die
beneath one infinite sky
there'll be war and there'll be peace
but everything one day will cease
all the iron turned to rust
all the proud men turned to dust"

(Pink Floyd / Childhood's end)


8.11.04

Choose a nightmare

Se on sitten menoa. Aika on tullut lähteä tästä asunnosta jota olen kodikseni pitkälti yli kolme vuotta kutsunut ja siirtyä asumaan komeroon. Miten tällaisen päätöksen tekeminen voi olla näin vaikeaa, sitä ihminen tykönään miettii esim. öisin, esim. viime yön. Järki ja tunne minussa kävivät keskustelua.

"Helvetin ääliö", järki sanoi, (se kuulosti järjen sanomana yllättävän tehokkaalta) "sinulla ei ole enää varaa asua siinä kaksiossa. Sen vuokra on suurempi kuin opintotukesi. Se on imenyt kaikki säästösi. Lähde nyt vetämään sieltä."
Tunne oli hetken hiljaa ja vastasi sitten. "Se on minun kotini ja minä pidän siitä."
"Ei opiskelijoilla ole koteja", järki tuhahti.
"Koti on siellä missä sydän."
"En edes viitsi kommentoida tuota."
"Minun on ollut tässä hyvä. Tämä on kauniissa ja rauhallisessa paikassa. Tämä on tuntunut siltä että on tullut ihan oikeaan kotiin kun pitkän päivän jälkeen palaa yliopistolta pimeänä iltana."
"Romantisoivaa paskaa. Sinulle on luvattu kiva pieni yksiö tuosta vierestä, puolta pienemmällä vuokralla -"
"Itse asiassa se vuokra ei ole läheskään puolta pienempi, kun taas pinta-alaa on reilusti alle puolet tästä."
Järki ei sanonut mitään.
"Kun ei tarvitsisi lähteä kotoaan pois", tunne huokaisi ja nukahti levottomaan uneen. Yön aikana järki painoi lempeästi tyynyn tunteen kasvoille ja sitten tuli aamu. Minä kävin maksamassa Ylioppilaskyläsäätiön vaatiman siirtomaksun huomaten käsieni samalla pahasti tärisevän, ja tämän kirjoitettuani marssin asukastoimistoon irtisanomaan tämän asuntoni ensi kuun alusta lukien.

Voi olla että se on tunne joka sisälläni vielä henkitoreissaan kituu, mutta kuitenkin tällä hetkellä olo on kuin villieläimellä joka luonnosta repäistään lemmikkikaupan ikkunaan itsensäkokoiseen terraarioon.

Tai sitten vain pelkään muutosta. Jos voisikin palata takaisin johonkin hetkeen, mihin tahansa, ei välttämättä päätyisi uudestaan tähän jos sieltä hetkestä lähtisi toisin tavoin etenemään.


"And it kills my brain to think of
all the time I wasted here
All the effort, sweat and broken hearts,
the screaming and the tears"

(Boingo / Change)


7.11.04

Kissansilmä: Näytöllä

Kaikkien boheemien baskeripäiden suosikkibändi teki sen mitä vedonlyöjien kertoimet pitivät mahdottomana ja julkaisi uuden levyn. Edellinen, yhtyeen helmikuinen debyyttipitkäsoitto Kadonneet lampaat saavutti jotain etäisesti huomioksi luettavaa tärkeilevissä taidepiireissä, ja vokalisti Uguksesta tuli tämän suosion vuoksi alkoholisti. Katkaisussa vietetty syys palautti musteen miehen tekstikynään, ja kun leikkisästi kesätoimittajaksikin kutsuttu kitaristi Fahnsten oli onnistunut säveltämään yhden kappaleen, päätettiin sitä varioimalla koostaa uusi täyspitkä. Eivät Kissansilmän rahkeet sentään siihen riittäneet, mutta EP:n verran materiaalia pojat (sekä rumpujen taakse kesän aikana kotiutunut "Suomen Meg White", Hanne-Stiina Neljänkuolema; alkuperäistä rumpalia ei ole kukaan nähnyt sitten toukokuisen ruotsinristeilyn) onnistuivat malttamattomana haukottelevalle yleisölle marraskuun tämän johdosta yhä pahemmin pimeneviin iltoihin tarjoamaan. Tässä siis Kissansilmän syyskiekko, Näytöllä, jonka kannen suunnitteli jälleen kerran Ugus, mutta kuvan otti exme, mikä tietenkin unohdettiin kansipapereissa mainita.





















1.Echt Gösmalian Gludens (4:02)
2.Minä sinua, niin kuin silloin (4:15)
3.Järki lähti (2:33)
4.Kolmen kuukauden tyhjä tila (3:40)
5.Purppuravaltikka (7:17)


Pienimuotoista kehittymistä bändin soitossa havaittiin tapahtuneen, jopa jossain määrin progehtavaan suuntaan, mikä etenkin eeppisen päätöskappaleen 7/18-tahdissa kulkevasta fantastisin vertauskuvin varustetusta uskonnollis-mystisestä tarinasta on huomattavissa. Muuten yhtye on edelleen oma ilmava itsensä, savun ja tunkkaisen punaviinin tuoksuinen rakastettava säälinkerääjä, joka samettisilmillään kellistää keikan jälkeen hotellihuoneessaan fanin kuin fanin.

Tai siis kellistäisi, ellei olisi pian levynjulkaisutilaisuuden jälkeen sattuneen taksijonojupakan yhteydessä hajonnut. Väsymystä oli ilmassa, nyrkit olivat viuhuneet ennenkin. Ainuttakaan keikkaa ei ehditty heittää, ei sillä että niitä edes olisi ollut tarjolla. Jäsenet eivät enää puhu toisilleen, mutta tekstiviestien välityksellä suunnittelevat reunion-kiertuetta tammikuulle.

5.11.04

Au au au

Hammasta särkee. Vielä aamulla sitä ei särkenyt, sitten kävin hammaslääkärissä, missä hampaassa kuulemma sijainnut reikä paikattiin, nyt se on kipeä. Sama kuin tulisi terapiassa hulluksi, kai niinkin voi käydä. Sain puudutuksen suuhuni, ja melkoinen tehoannos olikin kun vielä kaksi tuntia myöhemmin koko oikea puoli naamasta oli tunnoton. Kuin olisi vainajan kasvoja pidellyt, ihon sijasta naamalla tuntui roikkuvan kasa kuollutta lihaa. Ja tietysti juuri tänään kirjastossa asioidessani lainausautomaatti ei toiminut; kuluneen viikon aikana myöhästymissakkoni olivat kasvaneet yli lainakieltorajan. Oli pakko lyhentää summaa hiukan, siis asioitava virkailijan kanssa. Ongelma: puhe ei oikein sujunut kun vain puolet suun lihaksista toimi. Ilmoittaessani lyhentäväni sakkoja "vhithoshella", samalla todennäköisesti kuolaten leukaperilleni, virkailija katsoi minua säälien.

En muuten pitänyt hammashoitajan tavasta puhutella minua kolmannessa persoonassa pojaksi. Makasin selälläni suu täynnä instrumentteja kun hän tokaisi lääkärille ettei "poika enää tunne hammastaan tämän jälkeen", niin uuteen uskoon olivat sitä laittamassa. "Ei tunne ei", vastasi lääkäri, "kun on niin tehokkaasti puudutettu." Molemmat nauroivat. En kyennyt kuin kurtistamaan otsaani ilkeästi.

Ja nyt sitä hammasta sattuu.

4.11.04

Kirjalista revisited

Toissasunnuntaina listasin aikaa tappaakseni suosikkiromaanejani, ja nyt saan kuulla aloittaneeni kirjameemin. Mikäs sen mukavampaa, minä aloitan mielelläni mitä tahansa kirjallisuuteen liittyvää. Oma alkuperäinen listani on kuitenkin muihin nähden siinä mielessä vajavainen, että siitä puuttuvat teosten yksittäiset kommentoinnit. Päivitetään tämä puute nyt saman tien niin ettei se enää ole puute. Tämän lisäksi, kun kerran alunperin listasin nimenomaan romaaneja, lisään loppuun muunlaisia kaunokirjallisia merkkiteoksia, jotka ansaitsisivat paikan topkympissä, joka tosin ei sitten enää olisi topkymppi. No joka tapauksessa:

1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Opetti minulle, enemmän kuin mikään muu kauno- tai tietokirjallinen teos, paitsi erilaisista tavoista katsoa maailmaa, myös kaikesta siitä mihin romaanin voi teknisesti venyttää ilman että se hajoaa. Kirja joka sisältää kaiken ja jota sen vuoksi epäilin jo ensilukemalla mahdottomaksi suomentaa, mikä paljastuikin paikkansapitäväksi epäilyksi kun tänä vuonna käännöksenä ilmestynyttä ensimmäistä osaa selailin.

2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
Tämä järisytti parikymppistä minua aikanaan perustavanlaatuisesti. Lämminhenkisin materialismin ja kapitalistisen ajattelun kritisointi mitä on kirjoitettu. Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, kaunis.

3. Stephen King: Musta torni I-III
Allekirjoittaneen mielestä edelleen parasta fantasiaa mitä kuunaan on tehty. Ei turvaa kliseisiin; nurkan takana odottavaa ei näe ennalta. Maailmojen sisäkkyys on teema, josta King osaa ottaa irti enemmän kuin lukijalle tulisi äkkiä mieleen. Kolmososan jälkeen sarjan taso laski, suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Kingin muunkin tuotannon.

4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Kirja josta kirjoittaessa on vaikea välttää ylisanojen tulvaa. En siis edes yritä. Täydelliset henkilöt ja täydellinen juoni kohtaavat täydellisessä miljöössä tässä teknisesti täydellisessä teoksessa. (saman sanan toisto nyt ei välttämättä ole "tulva", menköön myöhäisen kirjoitusajankohdan piikkiin) Tällaisia esikoisteoksia on yksi miljoonasta, jos sitäkään.

5. Iain M. Banks: Pelaaja
Oli vaikea valinta, koska en halunnut yhdeltä tekijältä listalleni enempää kuin yhden teoksen. Pelaaja valikoitui Banksin lukuisista kirjoista mukaan sen vaarallisen kovilla kierroksilla käyvän mielikuvituksen ansiosta. Banksin ja minun maailmat ovat lähellä toisiaan. Sen huomaa niistä yksityiskohdista, joille ei voi kuin tyytyväisenä myhäillä; näinhän se on.

6. Theodore Roszak: Flicker
Jos olisin elokuvafriikki, olisi tämä varmaan ylempänä listalla. Nytkin aivan loistava teos; totta ja tarua surutta sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria, joka lähtee liikkelle viattomasti ja kietoutuu kieroutuneeseen pimeyteen lopun lähetessä. Orson Wellesistä ja 1900-luvun alun saksalaisesta elokuvasta kiinnostuneille aivan erityinen pakkoluenta.

7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
Tämän edessä minä nöyrryin. Muistan olleeni niin vaikuttunut juonen koukeroista tätä lukiessani että sain sydämentykytystä. Minun aivokapasiteettini ei riitä rakentamaan tällaisia kudelmia, mistä olen ihan pikkuisen kateellinen. Nerokkaimmin avautuva juoni johon olen missään koskaan törmännyt. On puhdasta taidetta miten sivuhuomautuksen kaltaiset viittaukset saavat jatkuvasti kirjan edetessä uusia merkityksiä, mukaan lukien teoksen nimi. Oli niin hieno lukukokemus aikanaan etten ole uskaltanut toista kertaa vielä sen ääreen päätyä.

8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Sivu sivulta hurmaannuttava ja hullaannuttava hikisen viidakon pyörryttävä elämänvoima ei pysähdy. Paitsi kun alkaa sataa. Sukupolvi toisensa jälkeen elää elämänsä lukijan silmien edessä. Macondoa tuli ikävä kun kirja loppui.

9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
Oudoin koskaan lukemani kirja. Järjettömin, riemastuttavan hauska myös. Täynnä kieroutuneita ideoita, kuin filosofisia ja matemaattisia todistuksia siitä että kaikki on oikeasti omituista. Tämän lähemmäksi unen lukemista ei ole mikään muu kirja päässyt.

10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Taidonnäyte, ei vain kielenkäytön, vaan myös historiantuntemuksen ja tekijän oman ajatusmaailman. Teknisesti ollaan taas täydellisyydessä kiinni. Tämä kirja sisältää löytämisen ilon; joskaan en varmasti voi sanoa mitä löytyy. Ainakin hämmentynyt ihailu. Sai minut tuntemaan itseni pieneksi.


Bonus:

Roald Dahl / Rakkaani, kyyhkyläiseni & Joku kaltaisesi
Kaksi novellikokoelmaa (jotka julkaistu sekä erikseen että samassa niteessä) mehukkaan julmia tarinoita ihmisistä, jotka epätoivoisina ajavat omia etujaan ja osoittavat näin omat heikkoutensa. Tyrmäävän ilkeitä ja raivostuttavan hauskoja juttuja, joita ei Pentti Saarikosken jouheva suomennos varmasti pahenna.

Robert Sheckley / Matkalippu Utopiaan
Scifi-novelleiksi nämä on luokiteltu, vaikka onko näissä nyt niin hirveästi scifiä, sitä voi miettiä. Satiireja nämä ovat, ihmisen pakkotoiminnalle irvailua. Iskevät yhä kuin moukari, useiden luentojen jälkeen. Nerokkaita ideoita jonka kaltaisia ei nyky-scifissä (sen paremmin kirjoissa (Iain Banks poislukien) kuin visuaalisissa medioissakaan) enää ole. Nämä ovat 50-luvulta, mutta ikä ei näy.

Neil Gaiman / Sandman
Sellainen eepos ettei voi kuin ihmetellä miten tarinan taso vain säilyy ja paranee sarjan edetessä. Viimeinen vielä puuttuu, muuten koko sarja on hyllyssäni komeina alkuperäiskielisinä albumeina. Palvonnan kohde.


Tämä katkos ei johtanut mihinkään

Aamulla käänsin koko asunnon ympäri etsien epätoivoisesti housuja, jotka olin minuuttia aiemmin pukenut ylleni, ja lopulta huomatessani asian oli oloni outo. Olin alkanut tuntea etäännyttävää paranoiaa yön aikana vaatekomeron hyllyltä kadonneiden housujen vuoksi, en muistanut laskeneeni niitä minnekään muualle. Mitä aivoissani aamulla tapahtui? Jättivätkö ne ihan suosiolla rekisteröimättä sen lyhyen hetken, jonka kuluessa vedin housut jalkaani? Lukioiässä minulta katosi yhden yön aikana kirjoituspöydältä vihko, en vieläkään tiedä mitä sille tapahtui. "Ehkä söit sen", kuului eräs avulias ehdotus.

Lapsena kärsin oudosta fobiasta. Aina nähdessäni jonkun suurinpiirtein ikäiseni tenavan katsovan minua pitkään (ja todettakoon että niin tapahtui melko usein; vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että lapset tuijottavat vähän kaikkia ja kaikkea) ahdistuin, koska minusta tuntui että minun odotettiin tuntevan hänet. Pelkäsin kärsiväni sairaudesta, jossa yhden yön aikana unohdan parhaan ystäväni niin etten enää kadulla tunnista häntä. Juuri tästä oletin johtuvan minuun kohdistuvan tuijotuksen, minua katsottiin pitkään ja oudoksuen koska olimme juuri edellisenä päivänä leikkineet ulkona niin kuin parhaat kaverit nyt tekevät ja yhtäkkiä en tunnista häntä. Kärsin tällaisesta pelosta vuosia.

Olin myös alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran tuli mieleeni suurinpiirtein sama kuin Descartesille, tai en nyt sentään kuvitellut olevani aivot astiassa, mutta usein vietin päiväkausia uskoen makaavani sairaalahuoneessa koomassa onnettomuuden jäljiltä, melkein näin ympärilläni häärivät valkotakkiset tohtorit, jotka syöttivät suoraan aivoihini tätä maailmaa jossa elän. Matrixiin verrattuna minun maailmassani oli kuitenkin muutamia etuja; sitä ei syötetty minulle sellaisenaan, vaan saatoin itse vaikuttaa sen kehitykseen. Niinpä kaikki mitä elämässäni oli tapahtunut tuon varhaislapsuudessa sattuneen onnettomuuden jälkeen saattoi olla vain omaa keksintöäni. Tajusin että simerkiksi sellaiset kehittyvän tekniikan mukanaan tuomat ilmiöt kuin "tietokoneet" ja "videonauhurit" saattoivat olla vain oman pääni kehittelemiä. Mietin että ehkä todellisessa maailmassa sellaisia keksintöjä ei ollut koskaan tehty, ehkä niitä ei edes voitaisi tehdä. Yritin tarkkailla maailmaani etsien epäloogisuuksia jotka paljastaisivat epäilykseni, mutta minuun syötetty ohjelmointi oli liian tehokas.

Sitten siirryin yläasteelle ja havaintoni unohtuivat kun minut pakotettiin keskittymään hengissä selviämiseen.

2.11.04

Kahvilakulttuurista

Kuppi kahvia maksaa kaksikymmentä senttiä vähemmän kuin samasta kahvilasta ostettu paikanpäällä leivottu kokonainen reikäleipä. Kuppi kahvia maksaa siis hieman alle puolet siitä hinnasta, millä saa kaupasta purkillisen pikakahvijauhetta ja täten parisensataa kupillista kahvia. Nyt taas tietysti urputan turhasta, koska ei minua kukaan pakota menemään kahvilaan tai jos pakottaakin, ei kukaan pakota ostamaan kahvia. Olisin tänäänkin voinut seurata vierestä ja nyökkäillä älykkäästi kun sain kuulla huuhaahumanistien vastaisesta pamfletista, en olisi tarvinnut siihen sitä suurta mukillista kahvia josta nyt hörpin itseni kofeiinihumalaan. Aivoni rasahtivat puolivälissä kertomusta liikkeelle ja suorittivat kvanttihypyn takaviistoon miettien mahdollisuuksia tämänkaltaisen näkökulman käytöstä proseminaarissani mutta humalan kiitos superegoni hallitsi tilanteen ja auttoi minua näkemään kyseisen kaltaisen toiminnan puutteellisen järkevyyden. Tai no, superego löytyi sen pöydän äärestä kyllä joltain muulta kuin minulta, vaikka toisaalta päädyimme jo aiemmin Assarilla lounastaessamme siihen käsitykseen, että mitä enemmän egoa hivelee, sitä suuremmaksi se kasvaa. Siinä vaiheessa pöytä alkoi ympäriltämme tyhjetä. Joskus on järjettömän mukava huomata ettei ole kasvanut paskan vertaa aikuiseksi. Jään odottelemaan luvattua privaattiesitystä hermeneutiikasta. Meissä yhdistyy kaksi diskurssia saumattomasti.


1.11.04

Marraskuu

Talvi tuli sitten taas. Helvetin perkele. Minä vihaan talvea kuin ruttoa, ja vaikkei sitä toistaiseksi voikaan nähdä kuin kalenteriin katsomalla, on se olemassa kuitenkin, talvikuukausi, marraskuu, kuollut, tässä kirjoituksessa eivät kaljakorit ja dinosauriin luut vilise.

Tuntuu kummalta olla taas marraskuussa, edellisestäkin on aikaa niin vähän, ja marraskuussa 2003 alkoi asioita, jotka leimasivat koko kulunutta vuotta vahvasti. Kulkevatko tämänkaltaiset jutut aina laumoissa?

Viime vuoden marraskuussa satuin näkemään tv:stä puoli jaksoa Days of our livesia, ja exme oli myös paikalla. En enää muista olimmeko mykkiä hämmästyksestä (joko niin, tai sitten nauroimme vedet silmissä), mutta kokemus oli silti ikimuistoinen. Nykyään katson joka jakson jos vain satun olemaan iltapäivällä kotosalla. Edelleen sarja jaksaa olla yhtä hillitön; en usko kyllästyväni koskaan.

Viime vuoden marraskuussa sain pitkän sähköpostin joka käynnisti keskustelun ja keskustelun jälkeen tapahtumasarjan ja kaikki tämä on ollut oleellinen osa kulunutta vuotta. Äkkiä tämä aika on mennyt.

Ja tietenkin viime vuoden marraskuussa aloitin Silmänkääntövankilan. Oli se ihme räpeltämistä aluksi, eikä ole sanottavasti muuttunut. (on taas niitä päiviä kun tuntuu siltä) On oletettavaa, etten ole lähimainkaan tajunnut niitä merkityksiä, joita olen tiedostamattani tälle nettikirjoittamiselle vuoden kuluessa antanut. Melkein kaikki muuttui. Nyt tuntuu että vuoden takaisella minulla ja nykyisellä ei muuta yhteistä olekaan kuin Silmänkääntövankila ja Päivien viemää. Liioittelua, tietenkin, mutta ihan totta siltä tuntuu.

Alunperin piti kirjoittaa talvesta, se siitä taas, tilitykseksi meni. Mutta ainakin voin viimein käyttää tämän kuukausia sitten keksimäni sitaatin, joka on vain odottanut marraskuun ensimmäistä. Kuvastaa tunteitani talvea kohtaan täydellisesti:

"Alkaa pakkasen valta
hanki tiivis ja veitsenterävä
selkää raapii jäinen hile
hyvästi"

(Absoluuttinen Nollapiste / Joku unohti piirtää jalan)