31.3.04

Räiskäle (eli Parodia Omnivorum)

Erityisen vaikuttaviksi eivät pääse muodostumaan loppuelämän kannalta ne hetket, joiden aikana tajuaa kristallinkirkkaasti sen, että ei ikinä tule valmistumaan fil.maisteriksi siitäkään huolimatta että on pikapuoliin kolme kokonaista vuotta opiskellut tähän titteliin tähdäten. Niitä hetkiä kun on nykyisin aivan liian usein. Ne iskevät ei-ketään-yllättäen takavasemmalta (ja huomattavasti useammin suoraan edestä) keskellä päivää yliopiston kahvilassa, ne käyvät kimppuun oppiaineen harjoitushuoneessa proseminaarikurssin aikana. Ne vyöryvät ylle kuin laava niinä hetkinä joina huomaa ettei ole viimeiseen puoleen tuntiin seurannut opetusta kun on taas kerran harhautunut suunnittelemaan tulevan suurromaaninsa juonenkäänteitä. Ne katsovat peilistä aamuisin. Ne hetket. Toteavat, penteleet: "Piti sinun sitten tämäkin valinta elämässäsi tehdä." Ja mitäpä ihminen siinä; istuu ja ihmettelee. Näppäilee verkkoon sanan pari. Voiko uskottavasti tutkia sitä samaa luovan toiminnan alaa jolla on tarkoitus päästä lähitulevaisuudessa ihan tolkuttomasti pätemään?

Nii ja sit tää niinku pohtis ittekseen: Onkohan kukaan huomannut että tuossa sivun oikeassa laidassa sijaitsevassa "viime aikana soittimessa" -listassa on yleensä linkitys johonkin mainittavaa äänitettä ylenmäärin kehuvaan arvosteluun? Toimintani pyyteettömänä informaationjakajana ja hyvän musiikin ilosanoman levittäjänä on silkkaa uhrautumista, ystäväni! Ellei johonkin tiettyyn äänitteeseen linkkiä löydy, merkitsee se joko sitä etten kerta kaikkiaan löytänyt kyseistä tuotetta arvosteltuna mistään, tai sitten arvostelut olivat vähemmän mairittelevia. Enkä varsinaisesti halua johtaa ketään sellaisen luokse - siitäkään huolimatta että omien suosikkilevyjen röyhkeän provosoiva lahtaaminen on usein hillittömän hauskaa luettavaa. Ehkä Ugus alkaa kirjoitella omia musiikkiarvostelujaan. No ei Uguksella kyllä oikeesti ole sellaiseen lainkaan aikaa.


29.3.04

Jeesus tulee! (elokuvateatteriin lähelle Sinua!)

Elämme kaksituhattalukua ja ajat ovat sellaiset että kahden tunnin mittainen kaikesta henkisestä sanomasta riisuttu verikekkeri nähdään äärimmäisen uskonnollisena elokuvana. Hartaat kristityt juoksevat - ainakin Atlantin takana; toivon ettei täällä sentään - teattereihin saamaan uskonnollista hurmosta kidutuksesta. On se hienoa, että suvaitsevaisuutta ja muutamia muitakin edelleen hyvin käyttökelpoisia ajatuksia viljelleen ihmisen elämästä ei saada irti muuta kuin helvetin väkivaltainen piinapätkä josta on kaikki ne hyvät opetuksetkin jätetty pois; lietsotaan vain vihaa, katkeruutta, pelkoa, ahdistusta, surua, sääliä, vastenmielisyyttä. Siinä ilmeisesti ne arvot, joilla kristinusko kaksituhattaluvalla toimii. Että tältä pohjalta. Monty Pythonin Brianin elämä lienee täältä ikuisuuteen paras Jeesus-aiheinen elokuva; ainakin se sisältää enemmän teräviä ja älykkäitä havaintoja ihmiselämästä kuin yksikään toinen näkemäni elokuva. Voipa siinä halutessaan nähdä varsin selviä kannanottoja suvaitsevaisuuden puolestakin. Mielenkiintoista. Gibsonin jeesuksenkidutuspätkästä sen sijaan tulee mieleen vain Tom Waitsin kappale:


"I can hear him rolling down the lane
I said Hollywood be thy name
Jesus gonna be here
Gonna be here soon"

(Tom Waits: Jesus gonna be here)

28.3.04

Se on meinaan just eikä melkein lähtemäsä mopo käsistä

-No niin, tervetuloa Turkuun hyvät matkalaiset Turistimatkat OY:n puolesta. Jos katsotte vasemmalle niin näette ruumiin.

Suurin ikkunoin varustettu linja-auto jatkoi etenemistään rauhallista Virusmäentietä pitkin keväisen auringon langetessa ikkunoista matkustajien käsivarsille kuin kauan kadoksissa ollut rakastettu. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, sitten eräs matkustajista nousi paikaltaan ja käveli matkaoppaan luokse bussin etuosaan.

-Anteeksi.
-Niin, matkustaja?
-Sanoitteko todella äsken että vasemmalla voi nähdä ruumiin?
-Kyllä.
-Ahaa. No hyvä että asia tuli selväksi. Se tosiaan hämmensi minua.
-Uskon sen.
-No ei minulla muuta. Ruumis tienposkessa. Sattuuhan sitä.
-Ei satu enää. Sehän se on juuri oleellista ruumiina olemisessa. Ei satu.
-En minä sitä. Lähinnä tarkoitin että tapahtuuhan niitä asioita, ja keitä me kuvittelemme olevamme voidaksemme muka tarkoin määritellä mitkä seikat milloinkin kohtaamme elämän varrella? Ei ihmisellä ole kykyä sellaiseen. Asiat tulevat vastaan, ne täytyy kyetä käsittelemään. Tietysti voi halutessaan pyrkiä myös jättäytymään todellisuuden ulkopuolelle. Monet tekevät niin. En tiedä onko se järkevää, itseäni moinen vaihtoehto on pelottanut; mitä menetän ellen prosessoi päässäni asioita joita universumi kohdalleni heittää? Viskaanko syrjään mahdollisuuden päästä lähemmäs totuutta, ihmisyyden merkitystä? Vai olenko vain rationaalinen jaottelija? Ehkä kaiken tarkoitus onkin siinä ettei aivan kaikella sentään ole tarkoitusta.
-Niin.
-No mutta minä palaan paikalleni.
-Tehkääpä se.

Bussi ajoi läpi tien poikki viritetyn punakeltaisen puomin ja matkaopas sytytti tupakan ajatellen parempia vuosia jolloin hän oli ollut pätkätöissä Äetsän jännemittaritehtaalla, Honkajoen Matkahuollon baarissa ja kerran yhden viikon Lahden elinsiirtomeijerissä. Puolivälissä tupakkaa hän huomasi kuskin virnistelevän kummallisesti.

-Kuski?
-Niin, matkaopas? Heh heh.
-Tulipa mieleen tuosta äsken täällä auton etuosassa käyneestä matkustajasta että onko tuota kahvimasiinan litkua taas terästetty?
-Heh heh.
-Niinpä tietenkin. Lapsellista, kuski, hyvin lapsellista.
-Heh heh.

Matka jatkui latteissa merkeissä. Maisemat vilahtelivat ohi ikkunoiden ulkopuolella, välillä sisälläkin. Tapahtui yllättävä siirtymä.

-Vieläkö kirjoitat sitä "mopo käsistä" -juttua?
-Joo, mutta kyllä tämä pikkuhiljaa valmistuu.
-Nettiin sitä ei kyllä ole tullut tavuakaan.
-Tä?
-Täällä on vaan jotain hämärää turistimatkakuvausta.
-Ei perkele.

Valot välähtivät. Koneen sisältä nousi savu ja "mopo käsistä" jäi ikuiseksi haaveeksi niiden mieliin jotka olivat kuulleet tuosta kiehtovasta kertomuksesta mainittavan.

Turistimatkat OY kiittää mielenkiinnosta ja haluaa vielä näin lopuksi toivottaa hyvää kevättä kaikille matkustajilleen sekä muistuttaa siitä, ettei meistä kukaan ole loppujen lopuksi ihmisyydelleen velkaa mitään. Carpe diem.



27.3.04

Kuolema on uutinen

Viimeviikkoinen liikenneonnettomuus on puhuttanut monia, ei minua niinkään, itse olen lähinnä keskittynyt vaahtoamaan aiheeseen liittyneestä uutisoinnista. Se onnistui suututtamaan. Kun perjantaina avasi television sai silmät ja korvat täyteen romuttunutta linja-autoa, yksityiskohtaisia kuvauksia matkustajien päät murskanneista paperirullista ja luetteloita aiemmista suuronnettomuuksista. Miksi? Se ei selvinnyt minulle. Käänsin kanavaa, eihän sellaista pystynyt kuuntelemaan. Tuli vastenmielinen olo, "saatanan ruumismadot!" teki mieli karjua. Mutta kukapa olisi kuullut kuin naapurit.

Iltapäivälehdet laittoivat lööppeihinsä mustat reunukset ja varsinkin toinen (en muista kumpi; kuka ne muka erottaa?) oli tosissaan innostunut. Lööppi sisälsi preesensmuotoista kerrontaa pahaa-aavistamattomasta linja-autosta joka täynnä elämältä paljon odottavaa nuorisoa lähtee matkalle kohti pohjoista ja blah blah blah... Samat lööpit jatkuivat vielä tämän viikon alussakin. Ensin alkuun olin varma että iltapäivälehtien toimistoissa kilisteltiin samppanjalaseja, tämänkaltaiset jutut kun myyvät... Ja varmaan niin tehtiinkin. Mutta taisipa käydä niin että kuohuviini eksyi väärään kurkkuun. Ainakin maanantai-iltana kohtasi nimittäin kaupassa oudon näyn: iltapäivälehtien standit olivat edelleen lähes täysiä. Suruasuinen kuolemilla mässäilevä lehti ei ollut kansalle kelvannut. Se sentään antoi toivoa. (ja yritän hätistää mielestäni sen ajatuksen, että lehtiä oli painettu tupla- tai kenties triplamäärä ja niistä suurin osa upposi kansaan kuin häkä)

Näytetilauksena nyt jo neljättä viikkoa kotiini kannettu Seura, jonka viimeviikkoisen numeron ansiosta tiedän lopulta minkä näköinen on paljonpuhuttu Janina Frostell -niminen laulaja, jatkoi kuitenkin vielä eilen tapauksella mässäilyään. Kiusallistahan se tietenkin oli kyseisen perjantaisin ilmestyvän lehden kannalta, että onnettomuus tapahtui nimenomaan perjantaina. Minun mielestäni viikko on tarpeeksi pitkä aika jotta koko onnettomuuden olisi voinut vaikkapa, no, jättää käsittelemättä tämän viikon lehdestä. Vaan ei. Seura kehitti kokonaan uuden näkökulman. Kantta ei koristanut rusentunut linja-auto, vaan turmassa menehtyneitä tyttöjä esittävä vanhojentanssikuva. Samaa materiaalia löytyi sisäsivuilta. Vanhempia haastateltiin, pikkupaikkakunnan tuntoja kyseltiin. Pääkirjoituksessa lueteltiin onnettomuudessa kuolleiden nimet. Miksi?

Puolivälissä viikkoa muuten onnettomuusuutisointi poistui lööpeistä ilmeisesti Irakissa tapettujen suomalaisten tieltä. Näinhän se menee. Kuka kuolee seuraavaksi?

Voit lukea sen huomisen lööpistä.


26.3.04

Roikkumisen taide

Kevätpäivät ovat mukavia silloin kun ne lähtevät etenemään ennakkoon suunnittelemattomasti. Aamu oli niin kuin aamut yleensä ovat; enimmäkseen olematon. Yliopistojen perjantait ovat toiminnasta vapaita, ainakin toistaiseksi kun ei tuo paljonpuhuttu Bolognan prosessi ole vielä tehnyt tästäkin paikasta suoriutumislaitosta. Kirjoittelin kaikessa rauhassa napakoita juonenkäänteitä valmistuvaan suurteokseeni (tm), kun puhelin soi ja kutsu kävi kahville. Jos yliopistossa on jotain hyvää, ja korostan sanaa jos, sitä ovat ne monet kahvilat joita on ripoteltu pitkin kampusaluetta. Tai no monet ja monet mutta on niitä muutama. Cappuccinolla päivä käyntiin, sitten torille, vailla suuria suunnitelmia. Kunhan roikuimme. Joskus roikkuminen turhauttaa. Se aiheuttaa pelkkää tekemättömien töiden takaraivossa säteilevää ahdistusta, kiireen tuntua, ärtymystä. Mutta ei tällaisina päivinä. Ei nyt kun on perjantai, aurinko paistaa, kellään ei tunnu olevan kiire minnekään, ei edes. (lause lopetettu kesken tekstinvalvontaviranomaisten toimesta) No joo, olihan minulla tietysti alkuperäisenä suunnitelmana mennä katsomaan Lost in translation, pari viikkoa sitäkin on jo tullut lykättyä. Vaan se tosiasia että oli niin tolkuttoman kaunis ilma, yhdistettynä siihen etten kello kolmeen mennessä ollut vielä saanut sisuksiini muuta kuin sen cappuccinon, johti siihen että tuo Sofia Coppolan, jonka Virgin suicides on edelleen parhaita milloinkaan tehtyjä elokuvia, teos saa taas siirtyä päiviin seuraaviin. Ehkä näen sen ensi viikolla, ehkä ensi vuonna. Ehkä en koskaan. Koska loppujen lopuksi, kun asiaa tarkkaan ajattelee, ei sitä ole "pakko" nähdä. Ei ole olemassa mitään sellaista elokuvaa joka olisi "pakko" nähdä, ei sellaista kirjaa joka on "pakko" lukea, ei sellaista levyä joka on "pakko" kuulla. Ja niin minä sitten käyskentelin tänne tietokoneluokkaan ja muistellessani löytyykö kotoa spagettia vai nuudelia nostattivat Helsinginkadulla huristavat linja-autot ilmaan tomupilviä joiden keuhkoihin kertyessäkin olin onnellinen, sillä tiestä nousevat tomupilvet kertovat keväästä. Ja ellei siellä kotona ole kumpaakaan niin tulipa ainakin ostettua iso pussillinen irtokarkkeja sitä elokuvaa varten. Syön sitten kotiin päästyäni ne karkit.


25.3.04

Lehdet puista

Akateemisen kirjakaupan lehtihyllyä tulee selailluksi harvoin, ja toisaalta eipä siihen lehtien vaihtuvuustahdin huomioon ottaen niin hirveän usein kannata ryhtyäkään. Tässä päivänä muutamana oli kuitenkin sellaiseenkin aikaa, ja taas iski ihmetys siitä kuinka paljon lehtiä katsotaan tarpeelliseksi Turunkin kokoisessa - eli loppujen lopuksi kai suhteellisen pienessä - paikassa myydä. Lehtiä lehtien perään, suurin osa painettu kiiltävälle, sileälle, kauniille ja äärimmäisen epäekologiselle paperille. Kuinkahan monta puuta oli pelkästään Turun akateemisen lehtihyllyssä kaadettuna, paperiksi jauhettuna, musteella ruiskittuna, hyllyyn hintalapun kera kannettuna? Lehdet putoavat puista meidän ostettaviksemme.

Oli paljon lehtiä jollaisten olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Oli hieno antiikin taideteoksia käsittelevä katalogimainen lehti, jonka uljaan nimen olen tosin jo unohtanut. Oli musiikki- ja designlehtiä, automaalaajien oma lehti ja henkilökohtainen suosikkini: International watch, rannekelloharrastajien pää-ääneenkannattaja. Oli muuten melkoisen paksu. Siihen mahtui paljon kiehtovia kuvia kaikille kellofetisisteille. Mutta ehkä sittenkin mielenkiintoisinta oli eroottisten lehtien ja filosofisten, uskonnollisten & taidelehtien sijoittaminen samaan pieneen hyllyyn lehtiosaston nurkkaan. Ovatko ne kaikki niitä joita ostetaan hieman häpeillen? Filosofinen Niin&näin kätketään takinkäänteeseen ja hieman punastellen lasketaan tiskille jossa myyjä sen nopeasti sujautta muovikassiin ja suurta numeroa tekemättä ottaa asiakkaalta vaaditun hinnan. Myös Ortodoksinen maailma -niminen lehti sijaitsi tässä hyllyssä, Kirjailijaliiton lehdestä puhumattakaan, mutta täytyy myöntää että sitä en kyllä kehtaisikaan ostaa.

Mutta se minulla on kyllä monesti mielessä käynyt että kuka menee ostamaan Jallun Akateemisesta kirjakaupasta? Millainen luonneprofiili sopii tähän henkilöön? Hän ei haekaan vessalukemistoaan häpeillen syrjäkadun ärrältä, hän laukkaa keskellä päivää akateemiseen, selailee häpeilemättä koko filosofisen (ruumiin- & hengenfilosofia samassa hyllyssä, kätevää) osaston läpi ja päädyttyään haluamaansa läväyttää sen tiskille veistellen myyjälle samalla vitsiä silmää iskien. Hän lienee sellainen estoton nykymies, sellainen tavallinen dressman-veikko.

24.3.04

Kuin katsoisi varjoihin

Kasvoja, kasvoja. Mikä siinä on, en pääse irti tilanteista. Tiedän sen millaisen ympäristön tarvitsisin kyetäkseni toteutumaan ihmisenä (..."vain silloin kun olet luona mun / minä ihmisenä toteudun"... Juice Leskinen: Yölento), mutta ympäristö ei avaudu tarpeilleni. Se ei tunnusta minun oikeuttani toteutua. Julmaa. Ajattelen tänään itseni kylmettäen että puolen vuoden päästä en enää kaipaa niitä ihmisiä joista useimmat näin varmaan tänään viimeisen kerran. Ei tunnu toimivan; paskat siitä. Minkä sille kuitenkaan voi?

Ihmisiä voi oppia tuntemaan loppujen lopuksi hyvin harvoin eri tavoin. Ja ovatko niistäkään tavoista kovin monet pitäviä. Alkaako ihmisten välinen kanssakäyminen vuotaa kuin seula jos se on saanut alkunsa vääränlaisesti? Entä me, jotka olemme hiljaisia, harkitsevia, virtaavatko meidän ohitsemme ihmisvirrat; sellaiset, joiden sisältämiin yksilöihin me kiinnymme syvästi ja ennen kuin tajuamme, he ovat lipuneet horisonttiin.

Minulle kerrottiin tänään että minusta näkyy ulospäin se, että olen herkkä. Oli kauniisti sanottu. Pakotti ajattelemaan että niinkö se tosiaan on? Etteikö tosiaan merkitse mitään se kvartsinkova kuori jonka olen rakentanut itseni ja maailman väliin? Joku näki senkin läpi. Ja teki tällaisen tulkinnan. Se antaa toivoa.



23.3.04

Nobody cares when you're gone

Taas tänään täällä. Rakas päiväkirjani, miten sinäkään enää jaksat. Kun kastan tätä rispaantunutta korpinsulkaa musteeseen kerta toisensa jälkeen käy mielessä ettei minun välttämättä tarvitsisi tehdä niin. Rakkaani, nämä kellastuneet sivut. Ja siinäkö kaikki? Pitikö tämän olla joskus jotain suurempaa? "Ne jotka tietävät, vaikenevat." Muistan lukeneeni tuon lauseen joskus runossa. Mutta kuka sen on kirjoittanut?

Tietyn ikäisenä ihminen alkaa katsoa taaksepäin ja miettiä saavutuksiaan. Rakas, rakastettuni, kultainen päiväkirjani. Minäkin olen nyt ryhtynyt siihen. En tarkoituksella, mutta nämä kynttilät savuttavat huoneeni niin ettei eteenpäin enää näe. Peili näyttää menneisyyden, sillä valo kulkee tietyn ajan katsojan ja peilin välillä. Kuinka kukaan voisi koskaan nähdä tulevaisuuden? Edes nykyhetken? Yritän muistella koska minun runoilijansieluni sai ensimmäisen lommonsa. Oliko se sinä syksyisenä yönä Mont De Rabelaux'n linnassa, kun hovineidot nauroivat ja nauroivat eivätkä lopettaneet ennen kuin Jacques korotti ääntään... ja kirkonkellot kumisivat laakson seinistä...

Totta puhuen en koskaan ollut siellä. Pöydälläni on piirustuslehtiö ja ihmisten kasvoja. Ne ovat kaikki menneitä mahdollisuuksia kääntyä toisaalle siltä suoralta ja huomaamattomalta polulta jota olen päättänyt kulkea; jokainen mahdollisuus on jäänyt käyttämättä. Sinä kultainen päiväkirjani! Sinun sivusi pian loppuvat. Ketä minä sitten halaan?




"I've blown it in every single way,
screwed every single chance that came..."

(Mansun)