Leppoisa yökävely

Alkuviikosta satuin kävelemään hautausmaan poikki täysikuun valaistessa maisemaa kirkkaana ja terävänä kuin taivaalle kiinnitetty luunvalkea lantti kun tuomiokirkon kello löi tasan kaksitoista kertaa. Siirryin hetkestä toiseen, ja jonkin keinotekoisen ajanlaskujärjestelmän perusteella siirryin samalla myös vuorokaudesta toiseen. Numerot, joilla merkitään meidän paikkamme ajassa, vaihtuivat loksahtaen eteenpäin. Hautausmaa oli omituisen jyrkkä muodoltaan, siitä suuri osa sijaitsi rinteessä. Vain siellä täällä oli valaisimia, niistäkin osa jäi puiden oksien varjoon. Valot muodostivat hahmoja. Ja missä siellä hautausmaalla on se "pikku prinssin nurkkaus" josta kesätöissä siellä olleet kertovat tarinoita? Jos olisin tiennyt, olisin mennyt katsomaan mitä pikku prinssi tekee keskiyön hetkellä täysikuun aikaan. Hiljaista ääntelyä kuului sieltä täältä ja muutama hautakivi heilahtelikin, rauhallisesti, kuin unessa. Eikä lopultakaan selvinnyt mitä tarkkaan ottaen tein siellä siihen aikaan yöstä. Talviyöt ovat kylmiä ja minä vihaan kylmää.

Palasin kotiinpäin ja ne harvat vastaantulijat joita vielä oli katsoivat minuun kuin olisin ollut tälle todellisuudelle vieras. Ihmisten askeleet nopeutuvat auringonlaskun jälkeen. Valossa on harvoin niin kiire kuin pimeässä. Oikaisin pysäköintialueen poikki ja liiketunnistimella varustettu valaisin sen toisessa päässä oli epäkunnossa, syttyi ja sammui kaikessa rauhassa itsekseen. Tai ehkä joku sen vaikutusalueella liikkui rytmikkäästi edestakaisin. Yöbussit eivät kulkeneet, joen jäätä pitkin olisi päässyt suoraan helvettiin kun viime vuonna tähän aikaan sama reitti vei Koroistenniemeen. Kappas pirua, totesin myhäillen.



"The words have all been writ by one before me
We're taking turns in trying to pass them on..."

(Procol Harum)

LOAD "*",8,1

Heittäydyinpä eilen saunan jälkeen suurelle pehmoiselle (kaikki on suhteellista) sohvalleni löhöämään mukanani pullollinen hyvin jäähdytettyä Pepsi twistiä. Nappasinpa käteeni kaukosäätimen eli leikkisästi myös nimellä "kake" tunnetun kummallisen tehokkaasti pattereita syövän vimpaimen. Aloinpa vaihdella kanavoita tiuhaan tahtiin koska kun on siinä tilassa missä koko päivän vuoron perään lukemista ja kirjoittamista harjoittaneena on, ei enää kykene keskittymään mihinkään seitsemää sekuntia pidemmäksi aikaa ja kun vielä ruokkii itseään siinä tilassa suurella määrällä kofeiinia on syytä olla pysähtymättä mihinkään sillä jos pysähtyy saattaa leimahtaa tuleen. No kuitenkin. Huomasin sitten kolmoskanavan ohi kelatessani että alkamassa oli hauskasti nimetty ohjelma Tilt.TV. Kas vain, nytpä jaetaan palkintoja vuoden peleille. Mikäpä tässä, tuumasin, otin hieman mukavamman asennon sohvalla (se oli aika pirun mukava jo valmiiksi) ja jäin katselemaan. Tiltissä kun kuvat vaihtuvat kuitenkin sitä tahtia että kanavasurffailijan on vaikea kyetä samaan; ja säästyvätpä ne kaken paristotkin.

Minä en ymmärrä nykyisistä tietokonepeleistä mitään. En käsitä esimerkiksi sitä, miksi joku on aikanaan nähnyt hyvänä ideana sen, että tasohyppely, maailman kaksiulotteisin peligenre, on vaatinut tulla päivitetyksi kolmiulotteiseen muotoon. Okei, minun pelikoneeni on ollut, ja onkin niin kauan kuin siinä henki pihisee eli muuntaja ei paukahda, Commodore 64. On minulla PC:kin, mutta se on ostettu vuonna 1998, oli jo tuolloin alitehoinen, eikä siinä ole lainkaan cd-asemaa joten pelaapa sillä sitten. Doom pyörii, ja Civilization, se EGA-grafiikkainen ainoa oikea versio. Kyllä kyllä, minä olen juuri tätä rasittavaa "ainoa oikea" -tyyppiä. Monet asiat ovat minulle niitä "ainoita oikeita". Se tarkoittaa sitä että minä itse olen kasvanut näiden asioiden parissa, ja ne ovat juurtuneet minuun sen verran syvään että on mahdoton kuvitella minkään korvaavan, oli kyseessä miten paljon uudempi ja hienompi hyvänsä, koskaan asettuvan sen vanhan ja hyvän paikalle. Minun aikanani roolipelit eivät olleet sellaisia 3D-räiskintöjä kuin eilisessä Tiltissä vuoden roolipeliksi nimetty Star Wars -aiheinen tekele (en muuten sivumennen sanoen pidä yhdestäkään Star Wars -elokuvastakaan), ne olivat ikonimaisella palagrafiikalla toteutettuja Ultimoita, joissa mentiin mielikuvituksen voimalla pidemmälle kuin yksikään grafiikkapiiri vielä nykyäänkään kykenee viemään. Ja entäs sitten tämä Viewtiful Joe? Jos minun aikani pelit olisivat olleet yhtä sekavan näköistä välkytystä olisin lopettanut pelaamisen. Mitä on tapahtunut kaikelle mukavan yksinkertaiselle? Missä ovat ne ajat kun tärkeintä oli se että peli toimi, että siinä oli idea jota kukaan muu ei ollut käyttänyt ja ettei sitä pelannut läpi yhdessä viikonlopussa. Jos 80-luvulla maksoi pelistä 50 silloista markkaa ja oli saanut sen pelattua läpi muutamaa kuukautta myöhemmin niin nykyisten pelien samat luvut ovat 50 euroa ja parisen vuorokautta. Hetkellisyys on muuttanut pelaamisen luonteen. Kansa kaipaa nyt visuaalisuutta; suunta on sama kuin elokuvissa. Paskat sisällöstä, antakaa meille elämys. Ja mitä enemmän tiedämme saavamme sitä täysin samaa, sitä mieluummin maksamme siitä riemusta. Tämänhän tapaukset Sormusten herra ja Matrix jo osoittavat. Olen nähnyt molemmista ensimmäisen elokuvan, eikä ole ollut tarvetta nähdä lisää. Sarjallisuus jyrää. "Jos minulla olisi tyhjää pöytätilaa ja ylimääräistä aikaa tämän iltapäivän verran", hän totesi katkerana, "minä kaivaisin heti kotiin päästyäni kuusnelosen laatikosta ja pelaisin Wizballia, Sentineliä ja Archonia myöhään yöhön." Kun Tilt.TV loppui ja Jaana Pelkosen kasvot hävisivät ruudusta minä tunsin oloni hämmentyneeksi ja vaikka kuinka yritin, en kyennyt näkemään millaisia pelit olisivat vuoden päästä tähän samaan aikaan. Ehkä ne olisivat aivan samanlaisia, ajattelin, mutta en halunnut uskoa siihen. Minussa elää myönteisesti ajatteleva hölmö.

Culinaria diabolica

Stockmannin herkusta voi ostaa toisinaan yrttimarinoituja valkosipulinkynsiä jos haluaa, kuten kulunut ja helposti väärinymmärrettävä sanonta kuuluu, hemmotella itseään. Vaikka tästä paheestani olenkin saanut kuulla sitä luokkaa olevia kommentteja että "en ole koskaan maistanut mitään näin pahaa", on silti sisuksissa kutkuttava tyytyväisyys siitä, ettei ole sataprosenttisesti Euroshopperin spagetilla, Eldoradon ketsupilla & Pepsillä elävä moukka. Että jostain minunkin sisuksistani löytyy se pieni elitistinpoikanen, joka kehrää idiootti hymy kasvoillaan kuin minttupuskaan pudonnut kissa jos sitä toisinaan ruokkii jollain jota rahvas inhoaa. Kyllä toiset sitten vähään tyytyvät.

Meidän edestämme annetut

Niin, en varmaankaan ole mikään malliopiskelija. Tai, jos halutaan tarkentaa, on minun opiskelijuuteni ehkä sitä lajia jolla pelotellaan tunnollisia koululaisia nukkumaanmenoaikaan. Että jos et kunnolla lue läksyjäs ni sitten. Minua siis määrittelee sanapari "kunnoton opiskelija". En tee minulle annettuja töitä, vapaaehtoisista ja innokkuutta osoittavista töistä nyt puhumattakaan. Kulutan yhteiskunnan varoja nostamalla opintotukea ja silti vain satunnaisesti luennoilla näkyen & niidenkin aikana lähinnä mahdollisia myöhemmin toteutettavia sarjakuvaprojekteja luonnostellen. Harjoituskursseilla en käy koska ne eivät sovi minulle. Kirjatenteissä en käy koska en milloinkaan saa luetuksi niihin vaadittavia kirjoja; ilmoittaudun sentään toisinaan, ja kun ilmoittaudun, en milloinkaan muista peruuttaa vaikken tenttiin koskaan päätyisikään. Ja jos kuitenkin lähden tenttiin, saatan matkalla kääntyä risteyksestä suuntaan joka ei vie siihen luentosaliin, jossa tentti järjestetään, ei lähimaillekaan.

Tämä kolmas vuoteni yliopistossa näyttäisi olevan opintoviikoista vapain toistaiseksi. Nöyrästi kumartaen kiitän yliopiston henkilökuntaa tästäkin vähästä. En olisi oikeasti ansainnut ainoatakaan ov:tä. Älkää uskoko niitä jotka väittävät muuta. Minä olen se hovinarri joka vaaditaan yliopistonmäelle eksyneen näköisenä harhailemaan jotta akateemista uraa itselleen luovat voisivat tuntea itsensä vakuuttuneeksi siitä että he ovat joidenkin yläpuolella. Antakaa minun säilyttää tämä valitsemani elämäntapa. Ei kai kukaan murhaisi sitä joka saa hänet nauramaan?

Paluu aikamatkailun pariin

"Se on sitten kevät", kaikui korvissani kun taivas oli koko mitaltaan sitä täsmälleen samaa pinkkiä kuin paljolti kirotun kylpylähotelli Caribian seinä. Me olimme astuneet ulos bussista viisi minuuttia sitten, mutta kellään ei ollut vielä kylmä.
"Ei nämä nykyajan pakkaset.. Toista se oli ennen. Saattoi sylki jäätyä suupieliin, kyynel pudota silmästä maahan ja mennä rikki kuin lasi!"
Kuuntelin sanoja mietteliäänä. Olihan siinä perää. Kovakin pakkanen tuntui jotenkin helpommalta kestää, ja toisaalta, ääni jatkoi edelleen itsepintaisesti: "Se on sitten kevät." Yritin katsella ympärilleni mutten tiennyt kuka sen sanoi. Taivaalla kuu katsoi meitä kuin silmät saanut helmi. Se johtui siitä väristä, aina siihen aikaa illasta kuussa oli jotain merellistä.
"No niin", hän sanoi, ja minä katsoin kysyvästi vaikka tiesin kyllä. Hän osoitti paksuun punavalkoiseen lapaseen kätketyllä kädellään mustaa tila-autoa, joka odotti parkkipaina reunalla. En ollut huomannut sen saapuvan. Pakokaasu leijui auton ympärillä, se ei karannut minnekään, ei tuullut.
"Että mennä pitäisi", mutisin. Ei pelottanut vielä sillä hetkellä yhtään.

"Vuoden."

Eletään taas niitä aikoja kun on tapana valikoida vuoden mikämilloinkin. "Vuoden levy". "Vuoden urheilija". "Vuoden kulttuuriteko". Minä tunnustan pekkaa pahempana olemattomuuteni ja liityn kärrypolulla vaappuen eteenpäin nitistelevän karavaanin jatkoksi. Tässä seuraa Silmänkääntövangin oma lista niistä asioista jotka ovat hänen kohdallaan olleet vuoden 2003 "vuoden".

Vuoden levy: Elbow / Cast of thousands
Ei sillä että olisin brittipoppiin päin kallellaan tai ei sillä että antaisin mitään krediittiä niille toimittajille jotka ovat tätä jo päässeet progeksikin kutsumaan, mutta jos täydellisyyttä hipovat sävellykset, oivaltavat tekstit ja ensiluokkainen instrumenttityöskentely mitään merkitsevät niin tässä on levy jota voin suositella.

Vuoden tietokonepeli: The Sentinel
Siis Commodore 64:llä. Niin niin, tämä peli on julkaistu vuonna 1986, mutta minä olen hidas kiiruhtaja, tai jos tarkkoja ollaan sain pelin ymmärrettäväksi muuttaneet ohjeet käsiini vasta tänä vuonna. Tällaisia pelejä ei enää tehdä. Kuin moniulotteinen vieraaseen maailmaan sijoittuva shakki joka vaatii useamman aivolohkon käyttämistä kuin mitä jotain helvetin Max Paynea tehtäessäkään on tarvittu. En olen koskaan innostunut yhdestäkään vuoden 1996 jälkeen julkaistusta tietokonepelistä, eikä minulla ole mitään tarvetta siihen niin kauan kuin tällaisia helmiä löytyy. Tilan- & ajanpuutteen vuoksi pelaaminen tosin ollut kesän jälkeen jäissä; kuusnelonen ei tahdo sopia opiskelijan asuinympäristöön.

Vuoden elokuva: Sergio Leone / Hyvät pahat ja rumat
Intensiivinen spektaakkeli. Tästä jo olenkin kirjoittanut.

Vuoden animaatio: Hayao Miyazaki / Princess Mononoke
Jotten olisi joutunut antamaan vuoden elokuvalle jaettua ykkössijaa piti keksiä tämä toinen kategoria. Princess Mononoke lienee vaikuttavin koskaan näkemäni animaatioelokuva. Kiinnostava juoni otti ensiminuutista alkaen mukaansa sellaiseen imuun että arki unohtui. Koskettava ja julma tarina, enemmän tärkeitä ajatuksia kuin Disney-yhtiöitten tähänastisessa tuotannossa yhteensä. Animaation taso huimasi, näkymät salpasivat henkeä niin kauneudellaan kuin rumuudellaankin tilanteesta riippuen. Plussaa oli myös erittäin tyylikäs englanninkielinen dubbaus. Alkuperäistä japaninkielistä katsoen olisi ollut tekstitysraidan varassa ja se siitä katselunautinnosta sitten. Myöhemmin nähty saman ohjaajan kehuttu Henkien kätkemä olikin sitten valtava pettymys. Kivoja visioita, mutta juoni ja idea puuttuivat; koko elokuva koostui hassujen hahmojen rasittavasta kohelluksesta.

Vuoden kirja(t): Katarina Haavio & Satu Koskimies / 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit
Niin paljon kuin vaikuttavia romaaneitakin tuli luettua, veti tämä järkälemäinen teoskaksikko kuitenkin voiton kotiin. Kiehtovaa ajankuvaa, kiehtovia henkilöitä, kokonaan toisenlainen ja kuitenkin niin samanlainen maailma kuin tämä 2000-lukuinen Suomi. Näinkö vähän asiat ovat muuttuneet siitä kun ne ovat peruuttamattomasti muuttuneet? Päiväkirjojen ja kirjeiden "totuus" muuttuu lukijan mielessä fiktiivisten mahdollisuuksien temmellyskentäksi. Tapahtuiko näin todella? Mitä jos? Ainoa miinus: minulle jäi palava halu tietää mitä henkilöille näiden kirjojen jälkeen tapahtui.

Vuoden "rahat pois tyhmältä kansalta": Jari Tervo / Pohjolan safari
Tervolta on ilmestynyt aiemmin kaksi novellikokoelmaa. Nyt ilmestyi hänen parhaista novelleistaan kasattu kokoomateos.

Vuoden riesa: Lidl
Ei tätä tarvitse selittää. Ne tietävät jotka tietävät.

Vuoden henkinen & fyysinen ääriraja: Kaksi muuttoa puolen vuoden sisällä
Kun muuttaa hissittömästä talosta hissittömään taloon ja sitten taas hissittömästä talosta hissittömään taloon alkaa ihmetellä sitä miksi raahaa mukanaan valtava suurta paksulla puurungolla siunattua sohvaa?

Vuoden yllättävin suksee: Menestyminen Tampereen science fiction -seuran novellikilpailussa
Lähetin omanlaiseni, eli tahtoo sanoa joidenkin mielestä kenties hieman vaikeasti avautuvan, novellin ja saavutin kunniamaininnan. Novelli on julkaistu Portin juuri ilmestyneessä numerossa 4/2003. Ja sieltähän jokainen kynnelle kykenevä sen käy lukemassa.

Vuoden tv-sarja: Sopranos
Toisaalta eipä paljon muutakaan tullut vuoden aikana seurattua.
Pistesijalla: Days of our lives.

Vuoden muu tv-ohjelma kuin fiktiivinen sarja: Idolsin alkukarsinnat
Lehtikirjoittelua seuratessa hämmensi. Olinko minä tosiaan ainoa joka nauroi vedet silmissä kun ne onnettomat kiekujat saivat kuulla tuomareilta juuri tasan sellaisen arvion jonka ansaitsivatkin kuulla. Välierien jälkeen en sitten ohjelmaa enää katsonutkaan. Ketä kiinnostaa nähdä kun (kohtuullisen) hyvät laulajat laulavat (kohtuullisen) hyvin ja heitä (kohtuullisesti) kehutaan? Boring.
Pistesijalla: Submarine.

Vuoden uni: Se maaliskuun puolivälissä nähty jossa nousin nukkuvana irti kehostani ja liitelin uinuvien talojen yllä siniharmaassa yössä
Mainioita näkymättömyys & aineettomuus -teeman variaatioita riitti tusinoittain. Lisää näitä.

Vuoden ennakkoonsuunnittelemattomin rupeama: Silmänkääntövankilan aloittaminen.
Vielä marraskuun puolivälissä en ollut koskaan kuullutkaan sanaa "blogi". Sitten osuin puolivahingossa linkin kautta Pinserin blogilistalle. En ole vieläkään varma mitä "blogi" tarkoittaa mutta tähän on joka tapauksessa tultu. Ja jääty, kaikesta päätellen.

Vuoden kutsumanimi: Silmänkääntövanki
Thanks, mea. Ihme ettei tuo ollut tullut itselleni mieleen.

Vuoden päivä: Heinäkuun 29.
Vietettiin se Tampereella pienimuotoisen porukan voimin. Oli oikein mukavaa. Muistoja muistoja. Lämpötila on tällä hetkellä noin 50 celsiusastetta vähemmän kuin silloin.

Vuoden "tämä on todella käynyt kuolettavan tylsäksi jo vuosia sitten": Turun kirjamessut
Ei niistä mitään sanottavaa keksi. Nämä olivat nyt kuudennet perättäiset joissa kävin. Jos pitäisi seuraavat kuusi vuotta taukoa niin saattaisi taas nauttia siitä että näkee samat naamat markkinoimassa samoja kirjojaan (joka syksy uudella nimellä sentään - ja Ere Kokkonen voi taas tehdä huonon elokuvan) ja samat pienkustantamot julkaisemassa samoja antologioitaan yhä uudestaan. En näe mitään syytä miksi Turussa pitäisi enää koskaan järjestää kirjamessuja nyt kun Helsingilläkin on jo omansa.

Vuoden kulttuuriteko: RAPA (Rujo Akateeminen PAmfletti)
Turkulainen underground-lehti, jonka ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa.

Vuoden keikka: Absoluuttinen Nollapiste Turun Downtownissa 11.8.
Meno oli kodikkaan tiiviissä tilassa enemmän kuin kohdallaan. Lämmittelybändinä toiminut paikallinen pikkusuuruus joutui teknisten ongelmien vuoksi esiintymään vasta Abson jälkeen. Paikka mahtoi olla tyhjänä. (me ainakin lähdimme)

*

Että näin. Moni asia jäi mainitsematta, sepä hyvä. Tie huomiseen, vie rakkauteen.

Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä

Ja hiljaisuus on toisinaan lohdullista, kun äänet tuntuvat kiertävän meidän ympäriltämme monista eri suunnista ohi. "Näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua", kirjoitti T.S. Eliot joskus, ei ehkä ihan sanatarkasti noin mutta kuitenkin, ja hänen sanomaansa on ymmärretty ja sille on nyökkäilty, "aivan, kyllä, niin niin." Monet ovat löytäneet Autiosta maasta elämää suurempia totuuksia; jos ei niitä niin hirvittävän suurilla merkityksillä ladattua taidetta joka tapauksessa. Ehkä niin. Mutta ei Eliot ollut hänkään kuin ääni pimeydessä. Ja tämä oli ainoa syy minun siteerata häntä nyt.

Jos pysähtyy keskelle suojatietä ja sulkee silmänsä voi kuvitella putoavansa jostain korkealta ja kun ensimmäinen auto iskeytyy päin voi leikkiä osuneensa pohjaan. Ääniä pimeydessä. Vihannesmyyjät eivät olleet tänään nähneet kannattavaksi pystyttää kojujaan torille. Talvipäivä näytti kauniilta, aurinko paistoi pitkästä aikaa ja miksei, jos oikein tarkkaan asiaa pysähtyi ajattelemaan, ollut ilmassa jotain hienovaraisen lämminhenkistäkin. Sellaista kaupunkikollektiivisuutta. Ehkä yhden sydämenlyönnin ajan kulki kaupungin läpi tunne siitä että täällä jokainen on sittenkin vain ihminen, ettei ketään tarvitse satuttaa jos ei sitä halua, että jos jokainen jättää yhden itsekkyyden tänään väliin ovat kaikki huomenna onnellisempia. Ja sitten se hetki meni ohi. Ääniä pimeydessä.

Hanki-elämä

Kuvittelin käveleväni läpi sodan raateleman kaupungin. Laukaukset kaikuivat seinistä, ihmiset huusivat, monet näyttivät pakenevan. Liikennevalot vilkkuivat tyhjää keltaista. Toisinaan metallisesti kajahtava räjähdys kuului jostain hyvin läheltä, valot välkehtivät ja ilmassa haistoi savun. Pääsin perille yhdeksän maissa illalla, olin kävellyt viisi kilometriä, myöhästynyt bussista, siksi. Neljä ja puoli vuotta Turussa asuneena vietin vasta nyt ensimmäisen uudenvuodenyöni täällä. Mukava kokemus. Väsynyt - eikö tähän ikään mennessä ole nähnyt jo jokaisen ilotulitteen? Siinä tuntuu olevan ala jolla ei tapahdu kehitystä. Mitään uutta ei taivaalla koskaan sen paremmin näy kuin kuulukaan. Ja puoleenyöhön mennessä savu peitti korkeimmalle nousevat raketit joka tapauksessa. Vuoden vaihduttua minun tulevaisuuteni ennustettiin tarot-korteista. Oliko ennustus suurempi hetki kuin oli nähdä kissanpennun kiipeävän pystyyn nostetun sohvan kylkeä pitkin ylös? Se ei pelännyt pauketta, vaikka oli sen ensimmäinen uusivuosi. Kävelin takaisin kotiin, en sentään yksin, oli kylmempää ja hiljaisempaa. Kuljin saman matkan kesäkuussa DBTL:n aikaan lauantaina kello kahdentoista molemmin puolin yöllä. Nyt väkeä oli enemmän. Nopeamminkin matka sujui.



"Raketteja en hanki,
moni muu näkisi ne."

(Absoluuttinen Nollapiste)