Silmänkääntövankila

Back and to the left

2012-01-24T11:05:00.002+02:00

Olen yrittänyt pysytellä erossa presidentinvaaleista. Onhan toki hienoa, että Pekka Haavisto jyräsi nuo vanh(emm)at puoluepamput alleen ensimmäisellä kierroksella, mutta kuten aina vaalien alla, minä koen syvää ahdistusta siitä, että niinkin tietämättömän ja naruista vedeltävän tahon kuin kansan annetaan päättää asioista. Kansa ei tiedä eikä ymmärrä. Toisaalta presidentti on melko merkityksetön keulakuva joten se siitä. En äänestänyt ensimmäisellä kierroksella enkä varmaan toisellakaan, koska mitä lähempänä varsinainen vaalipäivä on, sitä enemmän tunnen tuskaa siitä, että minun pitäisi olla osallisena tässä rumbassa. Entä jos annan ääneni ehdokkaalle, joka osoittautuu huonoksi? Kun pidättäytyy äänestämästä, saa ainakin oikeuden valittaa: eipä ole ollut osallisena valitsemassa niitä surkimuksia sinne. En tiedä toivonko Haaviston voittavan. Ainakaan Niinistön en toivo. Oikeastaan toivon, että hallitus tai eduskunta valitsisi presidentin, kun ihan puhdas seremoniavirka kuitenkin on kyseessä, ja koko kampanjointikin on jo vuosia ollut lähinnä showbisnestä. Toivon loppujen lopuksi aika monia asioita, jotka eivät kuitenkaan ikinä toteudu. Kyllä systeemi sentään on syvältä.

Mehr Licht

2012-01-18T21:30:00.002+02:00

Talvinen kaupunki on ruma. Sen pystyynkuolleet kansalaiset kahlaavat sohjoisilla kaduilla kasvoillaan kaikilla sama ilme: tule metriä lähemmäs niin tapan. Seisahdan liikennevaloihin ja kuuntelen muiden kulkijoiden keskusteluja. Niin ne jauhavat merkityksetöntä roskaansa kuin vaatien muiden hyväksyntää; että he ovat olemassa on kai heidän itsensä mielestä jotain suurta. Katson ohi ryskiviä busseja. Kymmentä vaille neljä, Mannerheimintietä jurnuttaa katkeamaton ketju. Jokainen bussi on täynnä, puserruksissa, jokainen sinne vääntäytynyt yrittää olla yksin, katsomatta kehenkään. Kaivaten kotiin.

Minä sentään kävelen. Edellisyönä satanut lumi on muuttunut kaakaonväriseksi sohjoksi, liikennevalot nakuttavat, jalankulkijoita on pelkästään tämän korttelin matkalla sata, ehkä kaksisataa, jokaisella sama ilme: tule metriä lähemmäs niin kuolen. Anelu, melkein.

Kotona keitän vielä mukillisen kahvia, vaikka päivän aikana sitä on mennyt jo hirveästi. Yhtä paljon kuin aikaa. Kaivaudun lähihistoriaan selailemalla Marginaalin arkistoja viiden-kuuden vuoden takaa. Saan idean, melkein, se on kadonnut ennen kuin kynä on kädessä. Tähän aikaan vuodesta yritykset kirjoittaa valuvat viemäristä alas, sitä vihaa jokaista tuottamaansa sanaa, jokaista ajatustaan, sitä kiroaa jokaisen tekemänsä ratkaisun. On yksin ja väsynyt. Odottaa kevättä, seisoo liikkumatta eteisen peilin edessä kasvoillaan tunnista toiseen sama ilme.

Vuoden viimeinen blogipäivitys

2012-01-15T10:24:00.002+02:00

Aivan aluksi haluan nostaa hattua sinnikkäälle ryhmäkuvablogillemme: KuvaKuva täyttää tänään pontevat viisi vuotta! Mitä muuta tulee mieleen? (puhun tänään vain sitaatein) No tietenkin Turku, jonne melkein menin; kun on kerran kuussa vapaa viikonloppu, se on syytä käyttää hyvin, eikä esim. siten kuin minä juuri nyt: löhöämällä kotona tapaamatta ketään, puhumatta kellekään. Mutta joulusta asti riivannut flunssa on vienyt mieheltä mehut, yskin edelleen kuin keuhkosairas; tai siis en yksin ollessani, mutta kun yritän puhua jollekin, menen mahdottomaksi. Siis erakoituminen on ainoa terve ratkaisu. Olen sentään saanut kirjoitettua asioita, kulutettua kahvia, katsoin elokuvankin: kovaa vauhtia suosikkiohjaajakseni kohoavan Christopher Nolanin The Prestige oli hienoin näkemäni pätkä mieheltä, ja varmaan hienoin näkemäni elokuva ylipäätään vuosikausiin.

Mitä tein vuonna 2011? Onko jälleen vuotuisen katsannon aika? No on, saatana! (anteeksi voimasanan varoittamaton käyttö)

Ihan ensinnä vuodesta 2011 tulee mieleen, että ei tule mitään erityistä mieleen. Tein töitä. Jossain välissä muutin Töölön kattojen tasalle vinttihuoneistoon. Parasta oli kesäloma; talvi jäi mieleen omalla tavallaan kivana arktisen hysterian riemuvoittona, mutta pliis, ei enää ikinä. Ei-Enää-Ikinä.

Tarkemmin miettiessä muistan heittäytyneeni fyysiseksi: kesällä purimme muutaman hengen voimin vanhan saunan käyttäen apuna tukevia työhanskoja ja paria sorkkarautaa. Se oli hienoa. Se saattoi olla totta puhuen hienointa mitä olen tehnyt miesmuistiin, joka sentään on lyhyt onneksi. Purkuprojekti on dokumentoitu lukuisin välivaihevalokuvin, jotka ovat elokuusta asti odottaneet kovalevyni kansiossa "SKV" pääsyä Silmikseen. Jahka jaksan, jahka jaksan...

Jonkin verran katselin elokuvia, mutta vain yhdenlaisia. Kesällähän aloitin tuon koskaan varsinaisesti lopettamattoman Marvel-projektini, jonka tarkoituksena oli tsekittää kaikki 2000-luvun aikana teattereihin tuotetut Marvel-supersankarien leffaversiot. No, selvitin kolme elokuvaa X-menejä, kaikki kolme Hämistä, Ang Leen Hulkin ja ensimmäisen Ihmeneloset, joka oli jo niin huono etten enää kestänyt enempää. Mitä jäi mieleen? Sanottavaa? No ei oikeastaan liikaa. Spider-man kakkonen oli hieno, ykkönen tylsä, kolmonen hirveän nolo, nythän koko franchise jo saa rebuuttauksen ja alkaa alusta vielä tämän vuoden aikana, X-menit paranivat koko ajan siten, että umpitylsän ykkösen jälkeen seurasi ok kakkonen, X III oli jo kerrassaan mainio ja vielä loppuvuodesta näkemäni First class jo suorastaan hyvä. Ang Leen Hulkia jo kehuinkin, mutta kyllä tästä projektistani on into niin totaalisesti jo hiipunut, että Daredevil jää, varmaan onneksi. Ehkä seuraava projektini voisi olla että yritän katsoa Sormusten herra -trilogian kaksi viimeistä osaa, ne ovat edelleen näkemättä. Tai no enpä taida jaksaa.

Olen valokuvannut paljon, mikä ei näy täällä, nyt vuodenvaihteen tultua ottanut paluutuntumaa piirtämiseen, mikä tuntuu hyvältä pitkän tauon jälkeen, olen hämmästellyt viisivuotiaaksi kasvaneen tyttäreni mielikuvitusta ja yrittänyt muistella olinko itse noin huimalla kekseliäisyydellä varustettu aikoinaan, enkä varmaan, en ainakaan enää, kukapa olisi.

Vuosi 2011 toi pinon kirjoja, ja yllättävän paljon levyjäkin olen ostanut, tosin ne melkein kaikki päätyvät yhden kuuntelun jälkeen hyllyyn ja unohtuvat nykyisin. No eivät kaikki sentään, ja sieltähän niitä sitten iloisesti yllättyen myöhemmin löytää kun jotain muuta etsii. Sattuipa kivasti niinkin, että jonkin verran uunituoretta musiikkiakin tarttui vuoden mittaan mukaan. Tässä kolme parasta vuonna 2011 ilmestynyttä levyä:

1. 22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean
2. Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua, pimeä tähti
3. Elbow: Build a rocket boys!

Pistepirkkoja fanitin ja levyhyllyyni hankin viimeksi 90-luvun lopulla, sittemmin menetin kaiken kiinnostukseni yhtyettä kohtaan, kunnes radio viime keväänä soitteli pariakin kappaletta tuolta kovin kehutulta uutuuslevyltä ja olihan se ostettava. Huh huh mikä kiekko! Utajärven jätkät iskussa taas; ja Eleanoora Rosenholmiahan olen ennenkin kehunut, tämä kolmosalbumi on toisaalta jotain aivan muuta kuin aiemmat, meditatiivinen. Lohduton ja syleilevä yhtä aikaa, hieno kuitenkin. Elbow'n uusin piti ostaa jo senkin vuoksi, että yhtye on nykyisin ykkössuosikkini kaikista maailman yhtyeistä, mutta lievä pettymys tämä silti oli verrattuna edelliseen, vuoden 2009 albumiin The Seldom seen kid. Mutta sellaista mestariteosta ei kukaan teekään kuin kerran uransa aikana, ja lievänä pettymyksenäkin Elbow peittoaa 99% muusta aikakauden musatarjonnasta.

Seuraavat kirjat vaikuttivat lujimmin tänä vuonna:

Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa
Iain M. Banks: Surface detail
Bill Bryson: At home. A Short history of private life
Tommi Liimatta: Nilikki
Tommi Liimatta & Jouni Hynynen: Rillipää ja läski
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni
Alexandra Salmela: 27 eli Kuolema tekee taiteilijan
Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

...olen käynyt krantuksi, kun en saanut enää kymmentä kirjaa listattua tähän raudanlujasti iskeneiden listaan. On kai mainittava, että Reijo Mäen Vares-kirjoja aloin alkuvuonna lukea, ehkä eniten niistä huokuvan Turun vuoksi, mutta ovathan ne tavallaan viihdyttävää hömppää muutenkin. Eivät dekkareina järin oivaltavia sentään. Mutta onhan noita aika läjä mennyt vuoden mittaan, ja vastapainona Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä, joiden täydellisen valoton synkkyys ja masentava ilottomuus ovat Mäen kännisen hilpeälle Turku-kuvaukselle kohtalaista vastapainoa. Kirjoina Joensuut ovat toki monen monta pykälää parempia, mutta niiden synkkyyttä ei montaa peräjälkeen jaksa.

Niin, ostin tosiaan kahvinkeittimenkin tänä vuonna. Ja sohvan. Helmikuussa poistin hiukseni, enkä olisi poistanut, jos olisin tiennyt miten työlästä niiden poispitäminen on. Kasvavat penteleet.

Pilasit kysymykseni vastaamalla siihen

2012-01-10T15:48:00.003+02:00

Vietin pariviikkoisen talviloman olemalla siitä kaksitoista päivää sairaana, onnistuin mahduttamaan kaksi eri flunssaa samaan lomakauteen, ja vain hämäriä ovat muistikuvani siitä, kuinka makaan vanhempieni olohuoneen sohvalla korkeassa kuumeessa ja jokin natisee ja kirskuu, pääni. Minun on täytynyt tulla johonkin ikään, sillä olen kuumeisesti (...) miettinyt olemisen merkityksiä koko syksyn. Sitä mikä tekee yksilön tärkeäksi, jos mikään. Tiedostan kyllä olevani jotenkin fatalistinen, koska on vaikea keksiä tärkeyksiä, mutta toisaalta olen kyllä liian - - no, liian jotakin kyetäkseni vajoamaan mihinkään eksistentialistiseen kriisiin asian suhteen. Sitäkin mietin tänään: miksi en ole koskaan hurahtanut uskoon? Miksi en ole saanut pakkomiellettä opiskella jotakin tiettyä alaa, miksei minulla ole ikinä ollut toiveammattia, mitään erityistä mitä haluaisin tehdä (paitsi kirjoittaa - muttei ammattina, kuulostaa liian kahlitsevalta), miksen ole koskaan tuntenut erityistä halua liittyä puolueisiin, järjestöihin, ylipäätään en ole koskaan halunnut harrastaa mitään. Miksen ole saanut häiriintyneitä pakkomielteitä ja alkanut uhota verkon anonyymipalstoilla? Miksen vieläkään tiedä miksi haluaisin isona? Nähdäkseni seuraukset ovat aina lähtöisin syistä, ja koska ihminen on ensin lapsi, on kaikki myöhempi johdettavissa niihin kriittisiin ensimmäisiin vuosiin. Näytän kaikissa lapsuudenkuvissa iloiselta. Minusta on satoja kuvia, tuhansiakin ehkä, koska taloudessa oli ammattivalokuvaaja ja lukuisia kameroita. Nauran aina. Ensimmäiseltä kymmeneltä elinvuodeltani on ehkä viisi kuvaa, joissa en ole suupielet korvissa. Olen vieläkin aika positiviinen olento, mikä tarkoittaa, etten mielelläni ajattele enkä kohtaa vaikeita asioita. Onko tässä avain? Olen koko aikuisikäni ollut varma siitä, että olen maailman tylsin ja kuivikkain ihminen. Silti minua on joskus varta vasten pyydetty kahville. Minuun on rakastuttu. On minut kyllä jätettykin, eikä ihan yhtä kertaa.

Nykyisyys? Luen mielelläni, synttärit ja vuodevaihde toivat taas pinon uusia kirjoja kotihyllyyn. Katson mielelläni outoja asioita, kuten Monty Pythonia viime viikot; ostin itselleni koko Lentävän sirkuksen dvd:llä. Kuuntelen musiikkiakin, mutta olen huomannut ettei se enää anna minulle yhtä paljon kuin joskus. Olen taantunut tekstiin. Palaan tekstiin, ja kuviinkin, nykyisin. Sain kahdelta eri taholta piirtämiseen kannustavan muistikirjan lahjaksi. Pitänee piirtää, ja mielelläni niin teenkin. Mutta sittenkin jää vaivaamaan: miksi pyrin jättämään jäljen, vaikka merkityksenikään ei ole vielä selvinnyt? Vai siksikö juuri?

Tavattoman tolkullinen

2011-12-30T11:05:00.001+02:00

Täytyy kyllä sanoa, että olisipa parisuhteeni monta pykälää kuivikkaampi ilman Reiner Kniziaa! Tässä on nyt parisen vuotta pelattu aktiivisesti Battle linea, ja joku vanha pukki toi pyhinä kerrassaan lupaavalta vaikuttavan Genialin (tai Ingeniousin, tai millä nimillä pelin erikieliset painokset nyt sitten tunnetaankin). Sitä vielä muistaa ajan, kun "lautapeli" tarkoitti sitä, että heitetään noppaa ja edetään laudalla; nykyisin niissä joutuu tekemään jatkuvia päätöksiä ja ratkaisuja, valintoja joiden painoarvoa punnitaan kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä konsanaan; tyttärellekin hankin synttärilahjaksi Lasten Carcassonnen, joka on juuri niin hieno, että sillä vanhemmatkin innostuivat ottamaan matsia kun pienokainen jo höyhensaarilla vaelsi. Miksei minun lapsuudessani ollut tällaisia pelejä? Me vain väänsimme sitä iänikuista Afrikan tähteä paremmasta tietämättä, no Osakepeliäkin sentään välillä. Se se vasta oli jotain, herranjestas.

Eiku liioittelin, ei meillä kuivikasta olisi silti.

Olen kyllä miettinyt tarinankerronnan lainalaisuuksiakin viime aikoina, olen sellaiseen satunnaisen taipuvainen. Vertailen 1950-luvun italialaisia Disney-sarjakuvia Monty Pythonin lentävään sirkukseen. Kuuntelen Elbow'n paria viimeisintä albumia havaiten niissä yhtymäkohtia 80-luvun loppupuolen tietokonepelimusiikkiin. Katson kissan katoavan laavalampun taakse, ja kun keittiön patteri viilenee jälleen talonmiehen pelastusyrityksistä huolimatta, keitän glögiä ja uppoan Klippan-sohvalleni ilmeisesti viimeiseksi jääneen Harjunpää-romaanin kera. Toki toisinaan mietin elämäni merkitystä, koska jokainen meistä varmasti tekee niinkin. Jos piirtäisin kaavioita tavoista, joilla yhdistelen asioita, muistuttaisiko lopputulos kaunista kukkaa vai juuri senkaltaista kaaosta, jota jokaisen ajatukset lopulta ovat, mutta sillä erolla että - -

En löytänytkään eroa. Minun tietokoneeni kovalevyllä on kansio "Tekstit", jonka koko on 35 megaa. Siitä 4,5 megaa on vuosina 1996-2006 kirjoittamiani unia. Tapa jäi, koska unet kävivät liian yksityiskohtaisiksi kirjoittaa järkevästi ylös. Kun muistaa kaiken, joka jumalan yksityiskohdan jokaisesta näkemästään esineestäkin, tulee mieleen miksi ja kenelle tätä tekee. Ja toiseksi: uneni olivat alkaneet jo lähteä sille tielle, jota ovat sittemmin edenneet: niiden juonenkäänteet vaihtuvat toiseksi silmänräpäysten välein, muutaman sekunnin sisällä siirrytään ulkoa mummolaan, ala-astellee, nykyiseen keittiöön ja taas jonnekin toisaalle, luonnonlait vaihtuvat sydämenlyöntien myötä, sakeana joukkona ympärillä pyörivät henkilöt ovat yhdistelmiä kaikista koskaan tuntemistani ja vaihtuvat nekin toisiksi kuin karusellissa, ja tietenkin jokaisen unen jokaisella maailmalla on aina oma pitkä historiansa, tapahtumilla on taustansa, ja vaikka tämä kaaos nukkuessa aina onkin mitä luonnollisin tila, ei kirjoitettu kieli kertakaikkiaan riitä kun tämän yrittää talteen saada. Joskus toki huomaa toivovansa että jaksaisi; että päivässä olisi se ylimääräinen parituntinen, jonka voisi käyttää siihen, että edes yrittäisi. Ja kun sitten olisi lopulta sen tehnyt, hiki otsalla saanut kirjoitettua edes jossain määrin onnistuneen kuvauksen unestaan tekstimuotoon, ei ketään muuta kiinnostaisi ikinä. Kun se kuitenkin on vaan jonkun ihmisen uni.

Viime yönä valvoin ja mietin Raamatun kultaista sääntöä. Miksi siinä käsketään ihmisille tekemään tekijän omien toiveiden mukaan? Eikö pitäisi kysyä niiltä kohteilta mitä he haluavat?

Minulla oli tänään yksi tärkeä aihe, josta piti kirjoittaa, ja se unohtui sillä välin kun etsin noita lautapelilinkkejä.

All the weird kids like their maggots raw

2011-12-23T10:12:00.003+02:00

Ulkona näyttäisi satavan jotain mähnää. Kenties mannaa taivaasta, tai lietettä, ehkä palmuöljyä tai enkelinhikeä. Ei minua mikään yllättäisi, olen siten kyllästetty että kaiken otan vastaan kuin annetun. Katselin viime yönä kirjahyllyäni. Sivelin sen sileitä seinämiä, koskettelin kirjojen kansia, nautin näkemästäni. Ajattelin että pian luen uusiksi joitain suosikkejani: Roszakin Flicker, Banksin Pelaaja, saattaisinko jopa Olli Jalosen pariin uskaltautua, miksikö nuo hyllyssä ovat jos ei niitä lukisi joskus uudestaankin? Harva kirja enää kaltaiseni konkarin sytyttää kuin sen nuoren siloposkisen miehenalun silloin joskus. Posti toi hauskan lahjan, käsinnäperrelty artefakti tuli Turun suunnalta, odotti kynnykselläni kun saavuin joskus yön tunteina, avasin kääreensä ja hölmistyttyäni hetkeksi herkesin sitten nauramaan kuin vikapää. Mistäkö saavuin? No, vuonna 2009 sain kutsun blogipikkujouluihin, jotka pidettiin ravintola Weeruskassa. Eilen sinne vihdoin ehdin, mutta jengi ei enää ollut mestoilla. Onneksi oli muuta seuraa. Nautin yhden elämäni maistuvimmista pizzoista. Ja olutta. Nyt kuuntelen käytävästä kaikuvaa kahleen kalinaa. Hissi humisee hiljaa, keittiön patteri hiipui viikolla, huone on käynyt jääkylmäksi, pakastin sen sijaan lämpenee kuin maailmanlopun edellä, kahvinkeittimeni sentään toimii, mutta kaikki nämä seinilleni kiinnitetyt kuvat, olen ajatellut niiden olevan portteja toisiin hetkiin: jos jaksaisin, astuisin niistä menneisiin kesiin. Mutta kynnykseni ovat korkeita nykyisin, ja ne helposti ihmisen kamppaavat, tuhoavat, ja sitä huomaa palaavansa onnellisempiin asioihin kuin talvi. Ja kuitenkin on ympärilläni salaa hyviä ihmisiä. Rakas, kiitos.

Väkivaltaviihteen syvin olemus

2011-12-19T11:25:00.024+02:00

Varmaan kaikki muistavat taannoisen analyysini sivun mittaisesta Mikki-sarjakuvasta, josta teki melko eeppisen se, että itse sarjakuvaa en skannerinpuutteen vuoksi tuolloin saanut julki. Seitsemän ja puoli vuotta myöhemmin palaan aiheeseen: selailin nimittäin kesälomalla mökkiolosuhteissa Aku Ankan vuosikertoja ajalta, jolloin olen itse lehteä kulttuurinnälkäisenä kasvuikäisenä ahminut. Huomasin tuon ajan tarinoiden päättyvän hämmästyttävän usein täsmälleen yhdenlaiseen kuvaan, tällaiseen:

Rikas setähän se siinä on tulenpalavan raivon vallassa aikeissa mukiloida itsestään taloudellisesti riippuvaisen siskonpoikansa. Lapset kommentoivat tilannetta kyynisellä mukahauskuudella, bonuksena tilannetta seuraa onnellisesti hymyilevä taksikuski. Ehkä hän aavistaa, että hakattuaan sukulaisensa rikas porho palaa taksilla kotiinsa. Turha toivo, tiedämme me Disneymme tuntevat. Kas tässä toinen esimerkki:

Tällä kertaa pojat eivät tunnu edes kiinnostuneelta siitä, mitä tapahtuu; kunhan omiaan hölisevät. Opetus: sukulaisiin kohdistuvalta väkivallalta on syytä ummistaa silmänsä, mikäli sitä harjoittaa jokin itseä tai uhria vauraammassa asemassa yhteiskunnan portailla nököttävä. Akun säälittävä yritys vedota vanhemman sukulaismiehen verenpaineeseen on tietenkin hukkaan heitetty jos mikä, ja onhan Roope tämänkaltaisia pieksäjäisiä varmasti tarpeeksi pitkään harjoittanut ymmärtääkseen ottaa niistä hyödyn irti:

Ja entäs Aku sitten: ajan kuluessa jokin heidän suhteessaan on muuttunut. Lyönnit ovat käyneet väistämättömiksi, ne seuraavat epäonnistumisia, virheitä, ylipäätään yrittämisestä häntä rangaistaan, monesti vain olemassaolollaan Aku saa ilmeisesti vähintäänkin osittain seniilin setänsä silmittömän raivon valtaan, uskaltamatta silti nostaa kättään tätä yltiörikasta ihmis(korjaan, ankka-)hirviötä kohtaan. Sen sijaan hän on opetellut näkemään asiassa hyviä puolia.

Mutta yleensä kysymyksessä on vain se tavallisin: tragedia ilman selittelyjä, ilman sivujuonteita, ilman lieventäviä asianhaaroja. Sillä juuri alla olevasta on kyse: väkivalta yhdistettynä uhkailuun taloudellisen ahdingon kasvamisesta entisestään. Pakokauhu Akun silmissä on aito.

Juuri rahastahan näissä tarinoissa on varsin usein kyse. Kun Aku lopulta menestyy jossakin yrityksessään, Roope kieltäytyy uskomasta tilannetta todeksi, tai pikemminkin: eihän se hänelle olekaan totta. Hän ei ole vihaamalleen sukulaismiehelle velkaa mitään. Nuorempi mies on omaisuus tai orja, ei mikään tietoinen olento, jolla olisi arvoa tai asemaa yhteiskunnassa.

Mutta onhan toki Ankkalinnassa muitakin henkilöitä. Miten he suhtautuvat tähän hirvittävään sosiopaattiin, tähän rikkaaseen mutta vastenmieliseen olentoon? No, veikkaan heidän yrittävän parhaansa mukaansa luikerrella tämän mielisuosioon; tai niin minä tekisin. Mutta lopulta eivät sellaisetkaan oman kaupunkinsa julkkikset kuin keksijänerot ole turvassa. Tässä kuvassa on erityisen huomioitavaa, että Roope on nähtävästi saanut jo muutaman iskun perille, ja ne eivät ole olleet mitään hivelyjä. Pelle ei ole osannut varautua äkillisesti räjähtävään raivokohtaukseen:

Harvinaisen poikkeuksen leveydeltään koko sivun peittävästä lopetusruudusta teki tämä seuraava, mutta katsaukseemme se on toki silti mitä sopivin. Huomatkaa poikkeuksellisen demoninen katse Roopen silmissä. Uskoisin tämän ruudun olevan Pelle Pelottoman viimeinen kronologinen esiintyminen Ankka-sarjakuvissa. Tuolla ilmeellä varustettu takaa-ajaja ei jätä saalistaan henkiin.

Mutta väkivalta on itseään ruokkiva kierre, ja kovin helposti ajautuu sanojen sijasta nyrkkejään käyttävä saman kohtelun käänteispuolellekin. Ja vaikka vielä ikäisensä vanhuksen raivokohtauksesta Roope lähinnä huvittuukin...

...on hänen maailmankuvansa murtuva viimeistään siinä vaiheessa, kun Akun mitta täyttyy. Katsokaa hätää hänen silmissään. Tämä vanha mies ei kykene käsittämään tilannetta, jossa hänen tahdottomaksi pieksemänsä vätys on yhtäkkiä ajautunut rajan yli. Nähkää Akun korkealle kohotetut nyrkit, tämä kuva ei pääty kauniisti. Silti minä hätkähdän eniten Tupun, Hupun ja Lupun järkyttynyttä tyrmistystä. Jokin heissäkin on rikkunut; heidän totuttu maailmankuvansa on murtunut, onko todella niin, että heidänkin on alettava kotona pelätä holhoojansa yhtäkkiä käännyttyä uhrista tekijäksi?

No, turhahan tietenkin on uskotella poikien tähän astikaan eläneen missään onnelassa. Sillä se jota vahvemmat nujertavat, nujertaa vuorostaan heikompiaan, mistä pääsemmekin näiden sarjakuvien synkimpään osastoon: kas näin hakataan nyrkillä lapsia.

Suorastaan ahdistavalla tarkkuudella on taiteilija vanginnut ankanpoikien silmiin aidon pelon ja kauhun. "Eikö kättemme jälki miellyttänytkään häntä?" Tämä on palkkio yrityksistä olla kiltti. Yritys on hellyttävä, mutta turha. Sillä kun Roope huitoo Akua kepillään, kasvaa rankaisun brutaalius edetessään, ja Aku käyttää jo hirvittävää paksua oksankarahkaa:

Tai ylipäätään risuja ja keppejä, mitä ikinä käsiinsä saakaan. Merkillepantavaa on, että hän tuntuu räjähtävän normaaleista lasten leikeistä, ja talous, jossa on kolme kouluikäistä poikaa, ei taatusti ole omituisia leikkejä ja päähänpistoja vailla. Seuraus niistä: piekseminen. Se, että ankanpojat saapuvat kouluun silmät mustina, pelokkaina ja kuhmuilla, ei ilmeisesti Ankkalinnassa kiinnosta ketään. Miksipä kiinnostaisikaan; näiden lasten äidinäidinisä on kaupungin rikkain mies. Ei tee hyvää hyppiä jättiläisen silmille.

Ja kun nyt kerran päästiin tilanteeseen, jossa Aku rusikoi huollettavien lastensa lisäksi myös näiden lemmikkeläimiä, kannattaa panna merkille, että seuraavassa kuvassa on selvästi eri koira kuin edellisessä. Mitä aiemmalle tapahtui? On ehkä parempi ettemme tiedä. Ja kun Akua itseään uhkaillaan rahanmenolla, tietää hän, mikä tehoaa lapsiin: ruuan evääminen. Katsokaapa taas noita epätoivoisia ilmeitä. Nämä lapset haluavat helvetistään pois, eikä heillä rikkaasta sukulaisestaan huolimatta ole siihen mitään keinoa. Kukaan ei auta heitä.

Silti he ovat setänsä puolella, tietenkin. Heidän perheyhteisönsä, niin disfunktionaalinen kuin onkin, on kuitenkin ainoa minkä he tietävät, ja kun jokin taho sitä uhkaa, ja kun Aku sitten tähänkin reagoi ainoalla oppimallaan tavalla, ovat pojat liikuttavan onnellisia. Vai onko kyseessä sittenkin vain se autuas tilanne, jossa sedän huomio hetkeksi kiinnittyy muualle? Ehkäpä he jopa toivovat viranomaisen pahoinpitelyn johtavan sedän vankilatuomioon, kenties poikien ilmeissä näkyvä ilo onkin toivon pilkahdus?

Siitä tosiaan saattaa olla kyse, sillä katsokaapa riemua, jolla he seuraavat setänsä julkista nöyryytystä:

Nyt olemme päässeet jo syvälle väkivallan kiristyvään kurimukseen. Millainen kaupunki tämä lapsena meille niin tutuksi käynyt Ankkalinna oikein on? Onko mikään ihme, että perhesuhteet ovat kauhun ja nyrkin tasapainottamia painajaisia, onko ylipäätään mikään ihme, että niin monelta puuttuvat isät ja äidit? Kuka tätä kestää hengissä eläkeikään asti?

Kun kaikkeen reagoidaan joukkopahoinpitelyillä ja sakinhivituksilla, ollaan tilanteessa, jossa koko kaupunki tuntuu kärsivät säännöllisistä massapsykooseista. Julkiset raivokohtaukset ovat tässä kaupungissa sallittuja, yhteiset väkivaltasessiot ovat arkipäivää, jota voi latteasti nähdessään kommentoida. En usko että väkijoukon päätöksellä toimeenpannut lynkkaukset ovat nekään erityisen harvinaisia.

Mutta ennen kuin lopetamme, käsitellään vielä parisuhteita. Kuten tiedetään, seksi on Disney-sarjakuvissa tiukasti peittojen alle piilotettu, mikä on ymmärrettävää sikäli, että kyseessä on lasten sarjakuva, ja toisaalta vallan kummallista kaiken tämän väkivallalla mässäilyn keskellä. Ei ihme, että lapset kasvavat nykyään kieroon! Katsokaa nyt tätäkin:

Aku, hänen naiseksi pukeutunut serkkunsa Hannu, ja näitä kumpaakin säälittä piikkikorkokenkänsä alla puserruksissa pitävä Iines. Kun miehen ihmissuhteet ovat tätä luokkaa, onko mikään ihme, että hän on täynnä holhokkeihinsa kohdistuvaa patoutumaa? Vai voidaanko näin suoraviivaista keittiöpsykologiaa sttenkään käyttää? Sillä onhan mahdollista, että Aku on vain ajautunut väkivaltaisen naisen kanssa suhteeseen. Jälleen kerran hän on ollut kykenemätön vastaanottamaan muuta, ja kuitenkin, toisinaan, hän tosissaan yrittää muuttaa naisensa raivoavaa luonnetta:

Tästä seuraavasta kuvasta en sitten enää ottanut tolkkua. Se saattaa olla jopa ratkaiseva Akun kryptisen luonteen avaamiseen: ehkä hän totisesti saakin nautintoa väkivallasta. Tästäkö on kysymys? Seksuaalisen psykopatoutuman purkautuminen tavoilla, jotka meidän yhteiskunnassamme ovat kiellettyjä ja kavahdettuja, mutta jotka Ankkalinnan tukahdutetussa kulttuurissa ovat sallittuja ja toivottujakin. Tai sitten Aku on vain internetistä oppinut termin "sandwich".

Ja tällaisen sarjakuvanko siis on tarkoitus olla hauskaa? Tällekö meidän lapsena oletettiin nauravan? En muista enää teinkö niin. Voi olla että itkinkin, käpertyneenä huoneeni nurkkaan syystuulen tuivertaessa ikkunan takana minä suljin silmäni ja toivoin että jonain päivänä näille kärsiville sieluille koittaisi pelastus... Tai voi tietenkin olla että nauroinkin. Tai ehkä vain luin ilmeettömänä kaiken eteeni osuneen, minkään herättämättä ajatuksia yhtään enempää kuin minkään toisen. Niin se taisikin olla. Mutta tässä on kuitenkin tekijöille vinkki neljännesvuosisadan myöhässä: mitä vähemmän väkivaltaa näyttää, sitä hauskempaa se on. Jättäkää jotain lukijan mielikuvitukselle. Tähän malliin, sillä tälle seuraavalle kuvalle minä kesälomallakin ihan oikeasti naurahdin:

Tosin kun tarkemmin katsoo noita paikalle juoksevia poliisinköriläitä pamppuineen, tajuaa että seuraavassa kohtauksessa Akulta viimeistään lähtee henki. Mutta hei, oli se hetken verran aika hupaisaa.

Iain 'n' I

2011-12-10T10:41:00.000+02:00

Sairasloma, mikä ihana tekosyy. Kuulemma välilevypullistuma tai jotain sellaista, niinpä niin, ei tule vanhuus yksin... Klenkkaan siis kotosalla sohvan ja kahvinkeittimen väliä, mitä nyt välillä tietokoneellekin eksyn. Oikeastaan huomasin syntymäpäiväni jälleen lähestyvän, ja jo lapsena opin sen tarkoittavan yleistä juhlintaa, vapaapäiviä kouluista, lahjoja, stressiä ja alhaista mieltä kautta kansainjoukkojen, mikä sitten taas johtaa hirvittävään vapaa-ajan ongelmaan: mitä tehdä, kun on kotona vuoden pimeimpään aikaan, kuusenneulaset pistää ja kaikki vaan ahdistaa? No silloin ihminen lämmittää padallisen glögiä, ottaa muutaman leivonnaisen ja heittäytyy lempinojatuoliinsa lukemaan, tai riippumattoon, tai sängylle, ihan sama. Luettavaksi suosittelen erityisesti Iain Banksia. Niin, olette varmasti miekkosen nimen joskus blogissani nähneet. Iain Banks on kenties eniten fanittamani (toimittaja haluaa huomauttaa, että nuorisokieltä edustavan sanan "fanittaa" voisi korvata esim. sanalla "arvostaa") kirjailija, johon tutustuin sattumalta, mutta jonka seurassa olen kohtuullisen säännöllisesti viettänyt viimeiset kymmenen vuotta. Se on paljon; se on aika, jossa ihmisen lukutottumukset helposti muuttuvat. On kirjailijoita, joita kymmenen vuotta sitten vallanpa palvoin, mutta joita en kykene enää lukemaan millään: John Irving tulee ainakin heti mieleen. Mutta Iain on ja pysyy, ja suosittelen häntä edelleen, mistä pääsemmekin tämänkertaiseen aiheeseemme: Banks-lukuhistoriani siinä järjestyksessä kuin olen itse hänen tuotannossaan edennyt, ja on kyllä kerrassaan onnekasta, että mies on ollut kiitettävän tuottelias, toisaalta suomentajat eivät ole pysyneet perässä, Loki-kirjojen hyydyttyä ei uutta kustantajaakaan ole tainnut löytyä. On siis ollut tehtävä täsmäiskuja alkuperäiskielisten pariin, mikä taas on merkinnyt sitä, että Banks on hiljalleen vallannut isoa tilaa hyllystäni. Brittipainokset on ollut pakko ostaa itselle, kun eihän niitä kirjastoista löydä.

Kävelyä lasilla. Ensimmäinen lukemani Banks, ja syy siihen että päädyin lainaamaan tämän kirjastosta (sittemmin ostettu omaankin hyllyyn), oli väärin muistettu tekijän nimi. Olin nähkääs lukenut Tähtivaeltajasta kerrassaan kiintoisan kirjailijaesittelyn, jossa maalattiin tämän fantastin urasta ja teoksista mitä häkellyttävintä kokonaiskuvaa. Päätin että tuohon haluan tutustua, marssin kirjastoon ja unohdin. En vieläkään tiedä missä olin Iain Banksin nimeen törmännyt, mutta joka tapauksessa myöhempi tutkailu paljasti, että ainakaan siinä Tähtivaeltajan numerossa häntä ei mainittu; siten kuitenkin kirjastossa muistin, ja niin lainasin tämän kirjan, joka silloin, helmikuussa 2001, vavahdutti minua luuytimiä myöten. Oli totisesti onnekasta, että käsi osui juuri tähän: Kävelyä lasilla on Banksille oikeastaan epätyypillinen sekoitus vyyhteytyneitä ihmissuhteita, tornadon raivolla riehuvaa mielikuvitusta, unimaisuudessaan konkreettisen uskottavia vieraita maailmoja ja ahdistavan vääjäämättömiä käänteitä. Epätyypillisella tarkoitan sitä, että nämä hyvin banksmaiset elementit ovat harvoin näin tehosekaisin saman teoksen sisällä. Kävelyä lasilla oli loistava johdatus Banksin maailmaan, ja tosiaan harvinaisuus sikäli, että enimmän aikaa mies on pitänyt niinsanotut "tavalliset" ja scifiromaanit etäällä toisistaan: hän jopa kirjoittaa ne eri nimellä. (Scifinimenä on amerikkalaishenkinen Iain M. Banks) Mutta entäs se kirjailija jota oikeasti lähdin etsimään? Jonathan Carroll, mikä myöhemmin selvisi. Olen sittemmin lukenut pari häneltä suomennettua romaania, aika tylsiä.

Crow Roadin käsikirjoitus. Tämä piti lainata heti ensikokemuksen jälkeen. Tämä on genretöntä Banksia turbovaihteella, Skotlantiin (Banks on ylpeä skotti) sijoittuva sukuromaanintapainen, jonka ensimmäisessä kohtauksessa mummo räjähtää krematoriossa. Henkilöitä on hirveästi, paikotellen nimien pyörittely ja yhä uusien perheiden, serkkujen ja naapuruston lasten esiinsyöksy tuntui tarkoitukselliselta lukijan kieputtelulta, mikä piristi. Satunnaisesta julmasta brittihuumoristaan huolimatta kirja oli muistaakseni aika haikea, ja kaiketi perustui osittain Banksin omaan nuoruuteen Skotlannissa, minkä väitteen tosin hyvin hämärästi muistan jostain lukeneeni, joten ei ehkä.

Muista Flebasta. Iainin ensimmäinen scifikirja, ja ensimmäinen suomennettukin sellainen, ja ensimmäinen lukemani. Banksin scifien keskuksessa operoiva sekulaarihumanistinen übersivilisaatio Kulttuuri tekee ensiesiintymisensä. Vaikutuin siitä miten massiivista, jylhää ja silti maanläheistä kerronta oli. En ollut tuolloin enkä vieläkään suuri science fictionin ystävä. Tekninen jargon yleensä uuvuttaa minut, suuret vertauskuvalliset teemat vieraannuttavat, ja masentavan usein scifi toistaa aiempien vakiinnuttamaa kaavaa. Mutta Banks toimii, ehkä osittain kertojanlahjojensa voimalla, ehkä henkilöidensä elävyyden, kenties hänen maailmansa vain on tarpeeksi uskottava ja silti tarpeeksi omanlaisensa. Totta puhuen en muista tästä kirjasta enää paljoa, paitsi että loppupuolella oleva taistelukohtaus oli niin intensiivisesti kirjoitettu, että päätin varastaa sen johonkin omaan tekstiini, vielä tekemättä.

Pelaaja. Scifiromaani numero kaksi, ja oma mahdollinen ykkössuosikkini Banksin tuotannossa, ja tämä on ilmeisesti monen muunkin mielipide. Vanhan ja kaikenkokeneen mestaripelaajan matka pelaamaan galaksin kaikkien pelien grand-old-peliä sen suuressa planetaarisessa finaalissa. Iain Banks rakastaa pelejä, ja erityisesti hän rakastaa keksiä mitä oudoimpia pelejä itse (johan Kävelyä lasilla sisälsi muiden muassa kiinalaisen kirjainpelin ja yksiulotteisen shakin). Tässä mielessä Pelaaja on mielikuvituksen suurinta juhlaa. Se on myös Banks-scifiksi keskivertoa vähemmän eeppinen keskittyen lähinnä sympaattisen päähenkilönsä matkaan, vaiheisiin, ja lopulta siihen suureen peliinkin. Aivan järisyttävä kokemus oli aikoinaan, olen pari vuotta nyt pähkäillyt että pitäisi uusiksi lukea, mutten ole saattanut.

Ampiaistehdas. Nuoren Banksin esikoisromaani ja näyttävä esiintulo 80-luvun alussa brittiläisen kirjallisuuden rämäpäänä. Omituisen teoksen päähenkilö on jokseenkin vastenmielinen mutta samalla kiehtovan omituinen pikkupoika, joka elää omassa shamanistisessa maailmassaan Skotlannin nummilla, toinen toistaan oudompien ja julmempienkin itse luomiensa rituaalien ympäröimänä. Jos et kestä eläimiin kohdistuvaa julmuutta, älä lue tätä kirjaa, muuten Ampiaistehdas on Banksin parhaimmistoa ja hyvin omanlaisensa päähenkilön sisäisen maailman tämäkin kirja esittelee. Sivu sivulta kieroutuvat kuvitelmat ja toisaalta myös laajemmin paljastuva perhehistoria tyrmistyttävät aina yllätysloppuun asti. Laatua.

Aseiden käyttö. Erittäin tummasävyinen palkkasoturista kertova kirja, jonka kerronta harppoo nykyhetken ja lapsuusmuistojen välillä. Banksin scifiteoksille on tyypillistä niiden monesti raju lokaatiovaihtelu: avaruusaluksilta harpataan planeettojen pinnoille, monesti metsiin ja viidakoihin, usein epookkihenkiseen kartanoelämään. Ja siis kuten sanoin, synkkä kirja, ja internet-fanikuvioissa monen ylistämä, mutta jäi itselleni muistaakseni vähän etäiseksi; kenties Pelaajan muisto oli vielä liian vahvana mielessä. Pitäisi lukea uusiksi.

Whit. Oltiin heinäkuussa 2002 ja olin lukenut kaikki suomennetut Banksit. Mietin uskaltaudunko natiivikielen suuntaan, Turun kirjastossa kun kuitenkin oli Iainia jonkin verran tarjolla... Uskaltauduin onneksi, huomasin nauttivani näistä brittiversioista osin jopa suuremmin kuin käännetyistä. (tosin varsinkin Ville Keynäs on Banksin suomentajana tehnyt mielettömän upeaa työtä) Whit on kertomus eristäytyneessä isoisänsä johtamassa uskonlahkossa kasvaneesta nuoresta naisesta, joka lähtee Lontooseen, tietenkin päätyen toinen toistaan hämärämpien ihmisten seuraan. Tämän olisi voinut toteuttaa scifinäkin: päähenkilö tutustuu kerrassaan vieraaseen ja outoon kulttuuriin. Ei suuri ja eeppinen järkäle, mutta toisaalta juuri siksi hieno kirja.

The Business. Kas tässäkin yksi suosikki-Bankseistani, jonka mielelläni näkisin suomennettuna, mutta tuskin tapahtuu, koska kaikki harvat viime vuosina tehdyt käännökset ovat olleet scifipuolelta. Iain maalaa uskottavan kuvan vuosisatojen ikäisestä megakorporaatiosta ("The Business"), joka on myllerryksen kourissa. Tämä liippaa läheltä scifiä, sijoittuu julkaisuvuotensa (1999) nykyhetkeen ja oli hirveän koukuttava kokemus. Parhaimmillaan Banksin juonet ovat pysähtymättömiä yrityksen, erehdyksen ja traagisen vääjäämättömyyden koreografioita, joissa syöksytään kovaa ja korkealta. Ihmisiä nollatilanteessa.

Syyllisyys. Murhamysteeri, jonka päähenkilö on rappioelämää viettävä toimittajanrenttu. Joku alkaa murhata varsin verisesti (ja kuvottavan graafisesti) toimittajan vihamiehiä hänen joskus laatimansa listan mukaisessa järjestyksessä. Muistaakseni Syyllisyys oli melko poliittisesti ladattu romaani, kuten toisaalta Banksit monesti ovat: hänen ympäristönsuojelulliset näkemyksensä esimerkiksi motivoivat teosten henkilöitä hyvinkin usein. Tässä teoksessa tunnelma oli ahdistava, mutta peli-Banks pääsi taas irti, ja päähenkilön pakkomielteisesti pelaama tietokonepeli tuli kirjan kuluessa tutuksi. Pidin niistä kohtauksista suuresti.

Dead air. Tässäkin on pääosassa renttu, tosin reportterin sijasta radio-dj. Hieman hahmoton kirja, joka alkaa 11.9.2001 ikimuistoisella kohtauksella, jossa bileet ryöstäytyvät käsistä. Tämä on omassa hyllyssä, mutten muista tapahtumista paljoa, paitsi yhden hiuksianostattavan juonenkäänteen, joka oli liian hyvä, ihan liian hyvä, kadehdittava. Mitä muuta tapahtui? Renttuilua, muistaakseni. Päähenkilö taisi ajautua jonkinlaiseen epäonnen ja tragedian kierteeseen.

A Song of stone. Suosittelin tätä kirjaa kerran englantia opiskelevalle ystävälleni, joka halusi haastetta. Runollinen ja vanhahtavia, muinaisiakin sanoja pursuava kieli on pirun hidasta seurattavaa; ainoa kerta kun Banksia lukiessa on pitänyt kaivaa sanakirjaa esiin, tosin jossain vaiheessa luovutin ja annoin kielen vain soljua kauniina lävitseni. Jonnekin määrittelemättömään aikaan ja paikkaan sijoittuva sotakirja, piiritetyn linnan viimeiset asukkaat ja heidän säälimätön kohtalonsa. Synkkääkin synkempi teos, täysin vailla valoa.

State of the art. Toistaiseksi ainoa Iainin novellikokoelma, ja scifipuolen julkaisuja. Sisältää hyviä hetkiä, muiden muassa pitkähkön Kulttuurin taustoja valaisevan tekstin. Silti ei ollut yhtä koukuttava kuin miehen romaanit, mikä toisaalta on varmaan oma vikani; olen huono innostumaan novelleista.

Tähystä tuulenpuolta. Jokseenkin ärsyttävällä nimellä Suomessa julkaistu Look to windward. Eeppisempi scifiromaani, niin kuin ne ovat viime vuosina tavanneet olla. Tämän olen lukenut syksyllä 2004 elämäni ahdistuneimpana aikana, enkä sattuneesta syystä muista tästä juuri mitään. Pitäisi lukea uusiksi, saattaa olla hyväkin; ainakin minulla on mielessäni kuva jättimäisestä olennosta, jonka sisuksissa majailee lukuisia sen elämää ja olemusta tarkkailevia tiedemiesyhteisöjä. Se on hyvin outo ja kiehtova kuva.

The Algebraist. Tämän luin elo-syyskuussa 2005 englanniksi, ja se ilmestyi sittemmin suomeksikin. Hulppea kirja, tiiliskivikokoinen ja järjettömän kiehtova, yksi parhaita Banks-scifejä ehdottomasti. Kulttuuri ei tässä esiinny, sen sijaan shown varastavat "The Dwellers" -nimellä tunnetun ikivanhan rodun jokseenkin sekopäiset ja varsin epähumanoidiset edustajat, jotka, toisin kuin kukaan muu universumissa, hallitsevat suvereenisti matkailun madonreikien kautta. Ihmiset haluaisivat tämän taidon myös. Mieletön kuvio, mieletön kirja, suosittelen ensikokemukseksikin.

The Steep approach to Garbadale. Skotlantiin sijoittuva eräänlainen sukuromaani, jossa muinoin laatimallaan lautapelillä loistokkaasti menestynyt perheyritys kokoontuu sukukartanoon. Herkullisia henkilöitä ja taustoja, ja kaiken kaikkiaan kiehtova odottava tunnelma läpi kirjan, mutta yksi paha pettymys: menestyspeli pysyy vain mainintana, eikä sen pelaamista kuvata kunnolla kertaakaan.

Inversions. Vuosi vuodelta eeppisemmiksi käyvissä scifi-romaaneissa tämä oli yllättävä poikkeus; pikemminkin fantasian kuin scifin puolelle sijoittuva yhden metsäisen planeetan pinnalla tapahtuva kertomus, jossa taikuuttakin esiintyy. Ja jonkinlaista keskiaikaista kurjuutta, ja paremmasta tietämättömien henkilöiden kohtalonuskoa. Kaksi vuorottelevaa tarinaa, jotka millään tavoin risteävät vasta lopussa. Hidastempoinen, mistä monet fanit ärmättävät.

Excession. Nimensä mukainen scifi-Banks sitten tämä. Kulttuuriromaani potenssiin kymmenen, jossa pääosan varastavat nuo monesti aiemminkin tarinoiden persoonallisimmiksi hahmoiksi osoittautuneet avaruusalukset, joilla siis Kulttuurissa jokaisella oma tekoälynsä ja persoonansa. Alusten keskinäinen kommunikointi on kiehtovalla tavalla jotain aivan muuta kuin, no, ihmisten tai ylipäätään ajattelevien olentojen kommunikointi kirjallisuudessa yleensä. Itse kirjan juoni jäi paitsi auki, myös aika etäiseksi, silti pidin tästä, vaikken varauksetta.

Feersum endjinn. Hyvin outo scifiromaani, jossa jo totuttuun tyyliin useita eri kertojien vuorottelevia tarinoita, näennäisen riipumattomia toisistaan aluksi, hiljalleen yhteydet selviävät. Tekoälystä ja virtuaalitodellisuuksista aina kiinnostuneen Banksin visiot tällä alueella käyvät alati suuremmiksi, tässä osa toiminnasta tapahtuu kokonaan virtuaalisessa maailmassa. Viimeinen luku, jossa vaivalloisesti kavutaan autioon ja stratosfääriin ylettyvään torniin on jäänyt visuaalisuudessaan vahvana mieleen. Ei ehkä sovi kaikille - ja on varmasti pirun vaikea kääntää millekään kielelle - koska eräs minäkertojista puhuu foneettisesti, tuon otsikon malliin. That's "fearsome engine", you know.

Transition. Ja mitä riemullisin yllätys: vanha suosikkikirjailija, joka yhtäkkiä tempaisee jo totuttujen kuvioidensa keskeltä kenties parhaimman teoksensa. Tämä on "ei-scifi"-romaani, mutta yhtä hyvin voisi olla scifikin, on sillä tavoin määrittelemätön, ja toisaalta - - ei, en oikeastaan halua kertoa tästä liikaa. Todettakoon, että tässä on rinnakkaisia maailmoja, eikä ihan vähän - loputtomasti. Ja järjestö, "The Concern", joka kontrolloi niiden välillä kulkemista. Lapsena kuvittelin, että jokainen teko tai tekemättä jättäminen käynnistää uuden maailman, joka sitten jatkuu omanlaisenaan ja jokainen näistä maailmoista haarautuu sekin joka hetki uudestaan. Arvatkaa olinko ihan muissa maailmoissa riippumatossa kesällä 2010 kun tätä luin. Tyrmäävä.

Surface detail. Toistaiseksi uusin Banks-romaani, massiivinen Kulttuuri-järkäle tämäkin, ja kuten jo monesti, ovat virtuaalimaailmat ja niiden eettiset, moraalisetkin, ongelmat keskiössä. Ollaan todellisuudessa, jossa ihmiset jatkavat kuolleina elämäänsä tallennettuina virtuaalisiin massamuisteihin, päätyen, jos heidän uskontonsa niin on heidät saanut uskomaan, digitaalisiin helvetteihin. Muutamia uskomattoman hienoja kohtauksia, ja taas melkein liikaa rönsyileviä ideoita (aivan hillitön pelikin taas löytyy meidän bankspelifanien riemuksi) ollakseen terveen ihmisen teos. Iain, olet hyvällä tavalla mielenvikainen, älä vain lopeta vielä aikoihin.

Sainpas tämänkin tunnoltani. Piti tehdä jo vuosia sitten, hieman lyhyempänä, enkä tiedä oliko tällä varsinaisesti merkitystä kuin itselleni, mutta ihmisen on hyvä tehdä katsauksia, kuten tiedätte. Tajusin, että vain Stephen Kingiä olen lukenut määrällisesti enemmän, ja hänen kirjoistaan on varmaan pian puolet ollut silkkaa kuraa. Vuoden 2009 Liseyn tarina oli niin ala-arvoinen räpellys, etten sen jälkeen ole enää Kingiin koskenut, vaikka tapana olikin hänen uusimpansa aina lukea pois kuleksimasta. Nyt näkyi uusi toistatuhattasivuinen järkäle tulleen joukumarkkinoille; kuka enää jaksaa? Sääli, King on kuitenkin joskus ollut hyvä, briljanttikin. Mihin se taito joiltain katoaa, miten se toisilla pysyy? Iain Banks on kehittynyt, ei hän enää Ampiaistehdasta kirjoittaisi. Ehkä siinä onkin salaisuus. Lukekaa Iainia. On mistä valita.

Johan se nyt on viidestoista kahvila sentään: Ciao! Caffe, Kiseleffin talo

2011-11-30T12:33:00.006+02:00

Kaikkihan muistavat kuinka melko tarkkaan vuosi sitten koitti eeppisen kahvilasarjani kymmenes jakso (joo, tahti on vähän hidastunut tämän vuoden aikana...), tuo Fazerin ikiylväs kruununjalokivi. Vaan mitenkäs, viidenneksitoista kerraksi päätin jotain vähintään yhtä legendaarista: Café Engel! Nyt saisivat hienohelmat lukea mitä totisesti heistä ajattelen, ja näihin aatoksiin sitten hyytyikin minun ja kahvitoverin matka, kun huomasimme Engelin olevan itse asiassa viimeistä pöytää myöten täynnä. No mikäs siinä sitten, ovathan toki nuo juuri saneerausremontin alta paljastuneet torikorttelit mitä täydempänä kahvijuottoloita, joten päätimme valita kohteeksemme kiintoisalta kuulostavan paikan: Espresso Edge! Nyt saisivat hipsterit ja viileilijät lukea mitä totisesti heistä ajattelen, ja niinpä lähdimme opasnuolen siivittäminä tuon muinaiskorttelin sisäpihalle, joka oli ihmisistä epäilyttävän autio ja juuri pään korkeudella loimottavista ulkotulista epäilyttävän ahdistava. Ohitimme siis ständin: Espresso Edge 100 metriä ja nuoli kohti suuntaa. Seurasimme. Päädyimme umpikujaan, jota edelsi haaraumia eri suuntaan, joista jokaisen tarkastimme, kunnes viimeisestä pulpsahdimme takaisin lähtöpisteeseemme.

Ei sitten menty Espresso Edgeen.

Näillä main alkoi hivenen viluttaa, joten suuntasimme suoraan lähimmästä ovesta sisään tuohon kuuluisaan Kiseleffin taloon, jossa oli ties minkälaista pikkukrääsäpuotia sekä tietty myös myyjäiset, eli tungeksijaa kuin pipoa ja kaamea hipitihoppi soi kaiuttimista. Juoksimme portaat yläkertaan, missä oli jos ei nyt hiljaisempaa niin ainakin vähän väljempää. No joo, olisihan siinä ensin ollut tarjolla jos jonkinlaista eliittikonvehtileivonnaista (unohdin paikan nimen), mutta niissä oli hintaakin sen verran, ettei tämä testiryhmä nyt hulluksi ruvennut; siltikään, vaikka oli kahviin oikeuttavat ilmaislapukkeet taskussa. Jatkoimme matkaa: yläkerran perältä, aika hauskasta nurkasta, löytyi sitten Ciao! Caffé, joka, kuten muistatte, oli Ruoholahden toimipisteineen kahvilasarjani avausjakso - enpä ennen edes tiennyt että tämäkin on ketju. Taitavat kaikki olla nykyisin, varmaan Café Engelkin löytyy nykyisin jokaisen Pyhtäänperkiön ABC:ltä S-marketin ja Kirjatorin vierestä...

Noh, tämä torikorttelin Ciao! on ulkoasultaan jokseenkin hienostuneempi kuin Ruoholahden Citymartketin eteisaulan vastaava, joskaan yhtä ihanan pehmoisia nojatuoleja ei täällä ollut - sen panin merkille jo kynnyksellä. Vaan lepäämäänhän tämä kutsui kyllä ihan omanlaisellaan tavalla, oli vanhan talon yläkerran oma pieni huoneistonurkkaus pieniruutuisine ikkunoineen, ja vieläpä oikein leppoisa nopeatempoinen NRJ-musiikki kaiuttimissa. No ei kai kaikkea voi vaatia. Nettisivujensa mukaan tämä kahvila "muuttuu iltaa kohti Milanolaistyyliseksi viinibaari-kahvilaksi, jossa nautitaan rennosta ilmapiiristä viihtyisässä arvokkaassa ympäristössä", joten kaltaisemme maanläheinen kaksikko soveltui sinne kuin lammas rippikouluun. Onneksi muita asiakkaita ei myyjäisistä huolimatta ollut käytännössä lainkaan, mikä hieman oudoksutti, vain yksi jakkupukunainen viinilasillista juomassa ja tablettitietokonettaan (saattoi olla älypuhelinkin - en minä noita nykyvermeitä toisistaan erota) sormeillen. Mikä kävelevä klise hänkin oli! Loin häneen sääliviä katseita; tottahan aavistelin hänenkin mieluummin pukeutuvan kumisaappaisiin, ja saviojan poikki kohti renkimiehen aittaa huuruisena hallailtana harppovan kassissaan silavaa ja pullo kotikaljaa. Näin sen hänestä, mutta Helsinki oli hänet voittanut, miten ikävää.

Ciao! Caffé on tunnettu keskuudessani erityisesti italialaistyyppisistä jäätelöistään, jotka ovat parhautta syötävässä muodossa. Suostuttelin toverinkin sellaisen pariin, ja niinpä otimme ilmaiset kahvit (oli ne Torikortteli-lipukkeet) ja jätskit. Toverini sai kahvinsa kera vielä konvehdin, minä en, syy tähän jäi epäselväksi. Ylipäätään kohtelumme oli kohtuu kolkkoa siitä sekunnista lähtien, jona tempaisimme kahvilippumme esiin. No sori!, teki mieli sanoa, ja vielä kun ostimme jäätelötkin! No, huojuimme kohti ikkunapöytää (kuten sanottu, varaa oli valita, ja vain kerrosta alapuolellamme Engel oli täysi kuin amiksen tumppikulho). Oli joulutähtiä rivissä siinä oikein nätisti, ja paperipyyhepurkkikin, joka toi mieleeni joko psykiatrin vastaanoton tai pornokaupan katselukopin, ei nyt sillä että minulla mitään kokemusta näistä olisi tietenkään. No niin. Pöytä oli pieni ja ahdas, huojuikin hieman, istuimet koulumaiset mutta olisihan noita ollut tarjolla nahkaista ja sohvaistakin, ei tosin ikkunan ääressä, Ciao!ssa käynti pakottaa valintoihin. Kahvi oli ihan hyvää. Ei loistavaa, mutta silti paremmasta päästä tämän kaupungin kahviloista, siitä pieni plussa. Isompi plussa sitten, valtava, universaalinen, orgastinen suorastaan, siitä jäätelöstä. Otin useista erikoisista mauista vaniljan, koska se on hitto vie aitoa vaniljaa sen tavallisen esanssisotkun sijasta, ja totisesti oli yksi maukkaimmista ikinä syömistäni jäätelöannoksista tämä. Huh huh. Ja sitähän loppujen lopuksi riittikin, sitä luokkaa tuhtia tavaraa nänä italojädet ovat.

Ikkunasta näkyi senaatintori ja tuomiokirkko, joskaan ei niissä nyt näin kaupunkilaiselle mitään katsomista ole enää, onhan nuo nähty. Torilla ei ikinä tapahtu mitään, kuten tiedetään, ja tihkusateisen perjantai-iltapäivän neljänruuhkakin oli jokseenkin aneemista. Tosin ohikiitävän nelosratikan penkiltä bongasin Jari Tervon, mikä oli sikseen hupaisaa, että vain tuntia myöhemmin Peter Nyman melkein harppoi meitä päin Töölössä. Tabermann oli varmaan hengessä mukana, mikä ei ehkä ollenkaan poislaskettu ajatus olekaan, olihan jotain oudon runollista siinä kaupungin ylle sumuna laskeutuvassa pimeässä.

Vietimme varmaan kahvilassa liian pitkään häiriten sen muuttumista Milanolaistyyliseksi (isolla kirjoitettuna, huom) viinibaari-kahvilaksi, koska muita ihmisiä ei kerta kaikkiaan tullut sisään, ja yhtäkkiä se taustamusiikkikin koveni niin että keräsimme kimpsumme ja poistuimme. Seinällä oleva liitutaulu mainosti jotain sellaista kuin "kuohuva cocchi brut", mikä sai minut hihittämään: kuohuva brut! Hihiii!

Pistetaulu:

Miljöö 6/10
Hieno talo, hieno kahvilan omakin tila, mutta jokseenkin tylsät tuolit ja penkit, ei houkuttanut pitkään oleiluun, kuten ei kyllä se musiikkikaan, etenkään yllättäen voimistuttuaan, mikä saattoi tosiaan kyllä olla vai ilmaiskahvinjuojien poishäätöä. Oikein kaltaisillemme loisille! Tyly kassa.

Hyvyydet 8/10
Kahvi ok, jäätelö syntisen täydellistä. Olisi ollut täytesämpylää yms herkkuakin tarjolla, mutta ketä kiinnostaa kun jätski on tällaista? Milanolaistyylisyys jäi kokematta ja viinit testaamatta, ehkä pitää paikan päälle palata myöhemmin vetämään kunnon punkkuperseet.

Sijainti 7/10
Keskustassa, muttei missään ostoshelvetissä silti. Verrattuna muihin torikorttelin kahviloihin hyvä, koska a) ei täynnä, b) mahdollista löytää. Toisaalta senaatintori on aika tylsä ikkunanäkymä. No joo, eipä se Ruoholahden Ciao!kaan varsinaisesti millään paratiisimaisemilla ratsastanut.

Terveisiä Googlelta

2011-11-28T17:01:00.003+02:00

Lempiblogini TUOTE katosi verkosta noin kahdeksan vuoden paljon minua aktiivisemman ja laadukkaamman bloggaamisen jälkeen. Ei exmen omasta tahdosta, vaan Googlen, jonka uusi käytäntö on kysyä käyttäjien ikää, ja jos tämän kysymyksen ohitat kerrankin siihen vastaamatta, se on morjes: kaikki Google-tuotteesi katoavat verkosta, et pääse sähköpostiisi, olet laakista paaria. Oli puhdas sattuma, että exme sai tämän kysymyksen ennen minua, ja varoitti siitä. Olisin itsekin ohittanut moisen utelun olankohautuksella. Itse asiassa sain Youtubelta hiljakkoin sähköpostia, jossa kehotettiin tekemään, hmm, jotain, joulukuun kymmenenteen mennessä tai Youtube-tilini poistetaan tuona päivänä. Postista ei selvinnyt mitä. Sanamuoto "complete your signup process" oli kohtuullisen hämärä, enkä Youtuben asetuksissa käydessäni onnistunut selvittämään, mistä siellä oli kyse. No, Juuppari-tili saakin mennä, mutta toki hieman huolettaa se, että kyseessä on Googlen ja siis Bloggerin kanssa sama megakorporaatio nykyisin. Eli jos Silmiksen www joulukuun kymmenennen jälkeen tarjoaa pelkkää virheilmoitusta, en ole tehnyt sitä tarkoituksella.

Että minua risoo tällainen mielivaltaisuus, ja etenkin sen armoton kerrasta poikki -henki. Vielä ei Google tai Blogger ole minulta mitään kysellyt, mutta kai sekin aika koittaa (tai sitten kaikki uudistukset ohittavat minut; en vieläkään ole nähnyt sitä kuuluisaa Facebookin newstickeriä, josta kaikki siellä älisivät pari kuukautta sitten), ja varmaan kämäisyydessäni vahingossa klikkaan jotain väärin. Olen sellainen. Minua harmittaa että TUOTE meni ja katosi, enkä voi kuvitellakaan miten kamalalta se kirjoittajasta tuntuu, etenkin kun sähköpostikin on lukkojen takana. Toivottavasti ongelma ratkeaa, ja kai se mahdollista on; kuulemma tilinsä saa takaisin luottokortilla tai lähettämällä kopion passistaan. No, en omista kumpaistakaan lärpäkettä, joten jos kohdalleni osuu tämä miina niin heikolta näyttää.

Tämä on väärin ja tekee piru vie mieli raivota.

Kahvila 14: Tennispalatsin Wayne's coffeeeli "Hyvää syntymäpäivää, oma bloginraatoni!"(tai "Kahvini on lattea ilman kofeiinia!")

2011-11-24T10:55:00.006+02:00

Eilen tosiaan Silmänkääntövankilalle tuli kahdeksan vuotta mittariin. Peijakas, tässä alkaa tuntea itsensä vanhaksi. Suurimmitta miettein tuumasin sitten juhlan kunniaksi piipahtaa kahvilla, eli tarkemmin sanoen kaivaa kuukausi sitten napsitut kahvilakuvat viimein kameran muistikortilta päivänvaloon. Kuten viimeksikin, niin taas: käyn jo aiemmin poiketun ketjukahvilan toisessa toimipisteessä. Sanomatalon Wäinö joutui testikohteeksi viime maaliskuussa, nyt on sitten vuorossa tämä Tennispalatsin vastaava, lähinnä kohteeksi valikoitunut siksi että taidemuseon Gallen-retrospektiivi sijaitsee samassa pytingissä, eikä nelivuotiaan kanssa jaksa hirveästi paikasta toiseen hiihdellä, varsinkin kun on välipala-aika ja kaikkia kurnii.

Aivan aluksi haluan kiinnittää huomionne Helsingin häpeämättömän ylvästelevään tapaan nimetä keskustarakennuksiaan: onhan totisesti Tennispalatsin ja Lasipalatsin välillä vain pieni aukio, joku tori tiemmä, vaikka skeittaajia siellä vaan aina on, tai mahtuu siihen vissiin Graniittitalokin osittain väliin, jylhä nimi sekin. Ja tosiaan Graniittitaloa ympäröivät erilaiset Palatsit! Johan tuo lyö kaltaiseni maan matosen niin tomuun, ettei blogiinkaan saa aikaan sanan puolikasta viikkokausiin. (on siinä sitten myös Sähkötalo, Autotalo, Musiikkitalo ja Sanomatalo ihan lähellä, eli toisaalta lattean arkinenkin nimeäminen on hallussa) Sääli sinänsä, että Lasipalatsi on veikeä mutta pieni funkkis-rakennus, ja Tennispalatsi iso valkoinen kuutio.

No niin, asiaan: (se on vaikeaa, koska kissa puskee minua ja näppäimistöä raivokkaasti kehräten - ruoka-aika?) 1. Wayneltä sai kahvia. 2. Se oli hyvää, kuten aiemmin mainittu. 3. Tarjontaa oli huomattavasti enemmän kuin Sanomatalon toimipisteessä, mikä pistää miettimään ("it will inject ponder", tarjosi Googlen translaattori taannoin käännökseksi lauseelle "se pistää miettimään"), ovatko ketjun eri konttuurit profiloituneet siten, että Sanomatalo on kiireisille media-ihmisille päivittäisen kofeiinitujauksen tarjoava läpijuoksupiste (ja mammojen hengähdyskeidas toki myös; Tennispalatsi ei myöskään tarjonnut luomuhedelmiä, kuten Sanomatalo) kun taas Tennispalatsi, sijaitessaan samassa rakennuksessa eri museoiden kanssa, kulttuuriväen herkuttelupaikka. No jaa, minä ja lapsi nappasimme jättimäiset kanelipullat tiskiltä ohittaen lupsakkaan neonvärisen leivosvalikoiman ja lukuisat erilaiset bagelit, patongit, ciabattat ja croisantit, joihin olisi täytettäkin ollut sun seitsemää sorttia merikroteista kateenkorvaan ja viiriäisensilmien kautta puolikäyneisiin termiitteihin. Aikuisempi kanssatestaaja ei syönyt mitään, kenties hintataso arvelutti, mikä onkin oikea linja, ei näille ketjuille kannata vähiä roposiaan uhrata. Sen sijaan kofeiiniton latte tiemmä kelpasi, ja olipa vielä päällysvaahtokin sydämellisesti muotoiltu. Ohoh!

Pulla olikin sitten kuivahkoa, eli ei huippuhyvää jos nyt ei pahaakaan. Hirveän iso, minä en meinannut jaksaa kokonaan, mutta nelivuotiaaseen upposi, olisi toinenkin mennyt kuulemma, mitä epäilen. Toisaalta olimme tosiaan juuri kiertäneet läpi ei ainoastaan Gallén-Kallelan taidetta monta näyttelyhuoneistoa, vaan myös venäläisiä mestareita alakerrallisen, ja tuleehan siinä nälkä. Kandinskyn maalaus sai seurueemme nuorimman laulamaan spontaanisti Ultra Brata: "Vain urhein heistä kaikista / saa uhmata hurjaa heppaa".

On tämä blogi kuulkaa ihmeitä kestänyt. Ei siitä ole kauankaan, kun olin vielä 18 neliön yksiössäni öitä valvova gradunvääntäjä, joka parvekkeeltaan aamutupakalla saattoi katsella arkunlaskijaisia 50 metrin päässä itsestään. Tai muistatteko kun eräänä kesänä Nuutiset lähtivät - - Jaa mutta tämähän on jo vanhaa kauraa, kuka niitä muistelee, sitä puurolla silmään. Olen hienoisessa levitaatiossa tänään. Pitäisi väkertää ja rustata yhtä jos mitä, kaikenlaista sitä itselleen ristiksi kerää, ja keskeiset tapahtumat jäävät silti käymättä, kuten ystävän häät tänä viikonloppuna.

Olen jättänyt kirjoittamatta muutamia päivityksiä: vuonna 2009 Turussa jouduin yhdessä kymmenien muiden kanssa maailman huonoimman bussikuskin taidottomuuden uhriksi; olin kirjoittamassa tapauksesta, mutta samaan aikaan Espanjassa oli kuuluisa bussiturma. Jätin sen sitten. Samana vuonna taisi olla sekin, kun tulin junalla Helsingistä Turkuun, minulla oli Rasmus mukanani, tuo täälläkin paljon mainittu kissa, johon olin kiintyneempi kuin mihinkään eläimeen ikinä, ja samaan Intercityn eläinosastoon ahtautuivat myös Mike Monroe vaimoineen ja Peter Nyman. Monroet ihastuivat Rasmukseen välittömästi, vielä Kupittaalla pois jäädessämme he toivottivat hyviä jatkoja. Niitä ei tullut: Rasmus katosi vielä samana kesänä. En ole tästäkään kirjoittanut, mutta kaksi vuotta sentään on aika, jossa hyvät muistot ovat korvanneet ahdistuksen. Kyllä Rasmusta silti edelleen kaipaa. Nyt on kuitenkin elokuusta asti ollut tuo solakka kissaneito talossa, ja mitä aktiivisin epeli onkin, se pitää myöntää.

Pitikö siitä kahvilasta vielä jotain? Aika kallis, aika ikävä tila ollessaan käytännössä käytävän levennys, pienet pöydät, vedessä jääpaloja, mistä plussaa kesällä, luulisin, ei nyt syksyllä niin väliksi olisi ollut. Eihän tuonne kai kukaan tarkoituksella mene - siis siten, että vain kahville Tennispalatsiin ilman muuta syytä. Ollessaan eräänlainen museonjatke se toimi oikein hyvin, muuhun tarkoitukseen keskusta on täynnä parempaa, se siinä toisessa palatsissakin kuulkaa, ehdottomasti suositeltavampi, eikä edes ketjun osa.

Nyt on harmaata. Joulukuu lähestyy, yleensä näitä vuositeelmyksiä kirjoittaessani on ollut lumi maassa, nyt ei. Siitä olen niin onnellinen ettette usko.

Roottorikierre

2011-11-07T21:08:00.005+02:00

Kuten huomasitte, pläjäytin mestoille kaikkien sarjamuotoisten Silmis-päivitysten näppärän hakemiston. Se löytyy tästedes, toivottavasti päivittyen, tuosta sivupalkista. Järkytyin sitä tehdessäni materiaalin määrästä: selasin kaikki blogiarkistoni läpi, copypastesin osoitteita, tein muutamia merkittäviä valintakriteerejä. Yhtä vanhaa tekstiä muokkasin lievästi asianomaisia säästelläkseni. Tähän on tultu. Totta puhuen taisin ensi kerran arkistoihini kajota jo joskus 2008 tai niillä main... Toisinaan sitä lipsahtelee julki asti asioita. Pahoillani.

Mutta tosiaan, en ole nyt liiemmin päivittynyt, kun tuo projekti nieli kaiken sen ajan, jonka jaksoin luutumatta tietokoneen ääressä viettää. Ei tässä iässä enää kykene tuntikausia päivässä istumaan läppärin nurkilla; onneksi duunissa ei ole tietokoneita. Johan siinä pää sinkoaisi. Facebook-fanisivulla taannoin lupailemani päivitykset ovat kyllä tulossa, jahka selviän tästä kesälomalta paluun aiheuttamasta arkishokistani. Kyllä, olen edelleen kesänjälkeisessä masiksessa, kai se tästä. En ole kamerasta jaksanut kuvia purkaa. Tai jos olenkin, en ole niihin rohjennut office-paketin editorilla tarttua. Tai jos olenkin, niin vähän pirun huonolla menestyksellä. Lisäksi kirjoittelen muutakin taas. Mistä johtuen Silmis uinuu nyt, Pieni räjähdyskin, toistaiseksi. Katsellaan myöhemmin sitten, mihin asti voitte lueskelle noita vanhoja juttuja. Että siinäkin mielessä kyllä.

Kävin lauantaina Heurekassa, viimeksi joskus 80-luvun lopulla. Se oli paljon pienempi paikka kuin muistin.

Silmänkääntövankilan sarjahakemisto

2011-11-04T09:28:00.003+02:00

Luonteesi on nyt PAHA

2011-10-20T10:18:00.002+03:00

Kyllä minä vielä joskus kirjoittelen sellaistakin, joka ei sarjoitu mihinkään aiemmin julkaistuun, mutta tämä nyt on tällaista. Vietän päivää kotosalla flunssassa tai jossain, en minä tiedä mikä on, päätä särkee ja vituttaa, kyllä varmaan oireet ovat tuttuja kaikille. Ei siinä paljon työt maistu. No, kahvi sen sijaan. Hetaanpas toinen mukillinen.

Mutta mitä siis? Aivan, taannoin käsittelin kirjoituspöytäni viereisen vetolaatikoston ylälaatikon, nyt on vuorossa kyseisen pömpelin alimmainen. Niitä kahta väliinjäävää laatikkoa en käsittele täällä, sen nyt voin jo tähän hätään luvata. Ne sisältävät kaameita salaisuuksia.

Alalaatikosta löytyy siis:

1. Nikon quick charger MH-23, järkkärin laturi. Musta. Johto kieputettu ympärille.

2. Heppoinen kuuloke-mikrofoniyhdistelmä, merkkiä Creative. Käytetty skypettäessä, mistä viime kerrastakin on varmaan toista vuotta aikaa. Myös aikoinaan (2007?) oli tarkoitus käyttää Hitaan räjähdyksen nettiradiota tehdessä, mutta hanke ei koskaan päässyt yhtä koelähetystä pidemmälle. Olisi ollut kuulkaa hienoin nettiradio ikinä.

3. Hama Delta Bravo Microprocessor Controlled Ulta-fast Ni-MH/Ni-Cd Charger. Eli suomeksi akkuparistojen lataushärpäke, jonka ostin aikoinaan vanhaa Sonyn pokkarikameraa varten, kun sen mukana tullut Sonyn oma laturi oli maailman hitain. Pokkari on nykyisin taas käytössä, se on kuitenkin aika näpsäkkä kamera edelleen, vaikka järkkäriaikaan jo toissa kesänä siirryinkin. Massiivinen, siis tämä laturi muuntajineen. Pitkä johto. Romuluinen kaikin tavoin, mutta pirun nopea kyllä.

4. Sony Cybershot -digipokkarin USB-johto, jolla kuvat siirtyvät tietokoneelle. Tietääkö joku, miksi tällaisissa johdoissa on sellainen kovaa muovia oleva kapselimainen mötikkä keskellä? Minkä läpi se johto kulkee ilman mitään näennäistä syytä? Nämä arkielämän arvoitukset piinaavat mieltäni, eikä asiaa auta se, että itse USB-liittimessä on Sonyn logo... ja tässä johtomötikässä TDK:n. Haistan palaneen käryä, tosin taitaa tulla keittiöstä.

5. Kolmemetrinen nettipiuha, vaaleanharmaa. Eihän tuollainen mihinkään riitä, mistä johtuen tuo ei ole ollut ikinä käytössä varmaan missään asunnossani. Mahdollisesti Turun yliopiston ATK-keskuksesta joskus saatu (vai pitikö tuosta maksaa?), tosin en varmuudella sano. Kuin uusi joka tapauksessa! Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä tämän blogin toimitukseen.

6. Nokian käynnykkä, mallista en tiedä. Ostettu kalliilla vuonna 2008, ensimmäinen Nokian puhelin johon sorruin ja ainoa ikinä, sen pyhästi lupaan. Oli niin totaalinen susi kaikin tavoin, että jo parin kuukauden päästä ostin uuden, eli pian kolme vuotta moitteetta toimineen halpis-Samsungin. Olen tämän epäkelvon kännykänirvikuvan säästänyt hätätilanteita varten, ja viime vuonna sellainen iski: unohtui piru vie Samsungin laturi maalle... oli ne piinaviikot kun tämän nokialaisen kanssa piti taistella. Olen vuodesta 2008 vihannut Nokia-tuotteita syvästi, niin pahasti tämä puhelin haavoitti sieluni. Nauran aina kun Nokialla menee huonosti. Toivon yhtiölle konkurssia. Siitäs oppisivat.

7. Edellisen laturi, made in China.

8. Joku mystinen USB-johto... Öh, mahdollisesti tuon järkkärin. Mutta sitä ei ole tarvinnut enää käyttää, kun uudessa läppärissäni on kortinlukupaikka.

9. Pieni hiiri. Siis tietokoneen oheislaite! Targus scroller mini mouse, jos tarkkoja ollaan, oli joskus käytössäkin, mutta kyllä ainakin viisi viimeistä vuotta olen vain tuolla läppärin sormipädillä pärjäillyt, en oikein enää tule hiirten kanssa toimeen. Siis oheislaitteiden!

10. Samsungin laturi, kännykän siis. Tai no ei oikeasti, mutta sen pitäisi olla. Yleensä se löytyy etsimisen jälkeen kirjahyllystä, ruokapöydältä, sängystä, yöpöydältä, nurkasta, eteisen lattialta tms. niillä main kun känny on jo aikaa sitten hyytynyt. En taas tiedä missä se on. Olisipa se tässä laatikossa.

11. Hohtava musta lasikuula, joka vaikeroi hiljaa. Sen sydämestä

Kahvila 13: Café Fazer, Forum

2011-10-13T08:20:00.005+03:00

No niin, ketjuuntumista on turha yrittää tässä kaupungissa välttää, ja niinpä minäkin päädyin jo toistamiseen tuohon karkkimaailman johdannaiseen, Fazer-kahvilaan. Melkoiseksi kulttuuritörmäykseksi kasvanut käyntini brändin lippulaivassa viime talvena on varmasti saanut monet harkitsemaan tuolla poikkeamista toiseenkin kertaan, minkä vuoksi tunnen lähes näännyttävää velvollisuutta pelastaa konserni konkurssilta näinä vaikeina aikoina, siksi siis taas. Ja toisaalta olihan se reitin varrella. Nyt kun Stockmannin kusenkeltaisten kassien päivät ovat taas ohi, ja zombien tavoin juoksentelevat kuolaavat kansalaiset eivät niitä aivopesutunnuksiaan kaikkialle kanna, on keskusta jälleen turvallinen lähestyttävä. Toki olen minäkin kerran eksynyt hulluille päiville, mutta vahingossa, ja olin ahdistuneempi kuin rapu merrassa. Jos jotain tavaratalosta tarvin, käyn aina heti alepäivien päätyttyä. Silloin on vähiten väkeä, kyllä siitä ilosta pari hilua ylimääräistä maksaa, ei tässä maassa kukaan niin köyhä ole. Jos on, niin töihin siitä, hophop!

Ah, olin siis totisesti keskellä päivää loisimassa ympäri ostoskeskusta vailla tekemistä, ja tiistai kun oli, hiljaisuuskin velloi kumajavina lyönteinä ilmassa. Tai kenties se oli päänsärky, aamukahvista alkoi olla aika viitisen tuntia, ja kaltaiselleni kofeinistille se on piinaava aika ilman annosta, eikä tietenkään ollut asiaan vaikuttamatta tytär, jolle olin ohimennen luvannut kahvilakäynnin, niin ne lapset muistavat satunnaisimmatkin heitot varmaan ikuisesti. Kävimme sentään Dressmannilla; nähdessäni liikkeen muistin vajeen vaatekaapissani, ja niin suuntasimme sisään, "ihan pooloja vaan etsin", vastasin kun kaksi myyjää yhdessä minua saapui palvelemaan. "Nyt ei oo vielä poolosesonki", vastattiin. Ja se siitä sitten. Poistuimme, ovella lapsi kysyi kovaan ääneen "Miks se oli niin huono kauppa iskä?", meidän kommenttimme eivät kylmäksi jätä. Mutta totisesti: poolosesonki! Mitä helvettiä? Onko tosiaan tietty aika vuodesta jolloin myydään jotain niinkin ei-vuodenaikaspesifiä kuin pooloja? Miksi? Mistä minun pitäisi tietää koska se on, että voisin haluamaani tuotetta ostaa? (en kysynyt, minkä nyt vasta huomaan) Vaatekauppoja kohtaan tuntemani suuri inho kasvoi taas kaksi pykälää, no, olen ehkä ensi syksyyn mennessä siten tyyntynyt, että saatan uudestaan johonkin kaltaiseensa uskaltautua.

Nyt siis sydänkin sykähteli siihen malliin että sappi kiehahteli ja korvissa kresendot joikui, kun silmien eteen piirtyi särkyvän lasin railoja, musta nieli Forumin ja happi oli kuin sinappikaasua keuhkoissani. "Iskä vois nyt sen kahvikupillisen nauttia", kirskuin hampaideni välistä ja askelsimme lähimpään kahvilaan, siis siihen Fazeriin, jonka pöydät velloivat kuin haavasta pursuava mätä ympäri Forumin käytävää. Taiteilimme niiden väleitse, tiskillä meitä odotti mitä hehkein näky: leivoskimara vailla vertaa. Nelivuotiaalle olisi kelvannut mikä tahansa kuulemma, mutta bebe vei voiton, joskin oli vähän halvan näköinen bebe; minun lapsuudessani niissä oli aina muutama nonparelli keskellä ripoteltuna, nyt ei, näin se taantuma näkyy jokapäiväisimmissäkin arjen asioissa. Itse päädyin ottamaan kahvin ja suklaamuffinssin, lapselle päärynäpillimehu ja eiku pöytään.

Verrattuna edellisfazeriin oli moni asia paremmin: asiakkaita ei teititelty, kahvin sai kaataa itse ja ennen kaikkea tarjottimet ja lautaset olivat normaalin ja sitä kautta hallittavan kokoisia. Uskon vakaasti kirjoitukseni saaneen kaikki nämä muutokset aikaan Fazerin kaikissa kahviloissa, teen työtä jolla on merkitys! Tosin palkkaa en saa. Istuimme sohvannurkkaan, minä sohvan puolelle, lapsi tuoliin, joka oli korkeampi. Ensivaikutelmat olivat lupaavat: kahvi vei tuskan, bebe näytti maistuvan, muffinssikin - - no jaa, se nyt oli sitä perushuttua, en kiinnittänyt huomiota hintaan, mutta tuskin sen arvoinen oli kuitenkaan. Liian iso joka tapauksessa suhteessa kahvin määrään: kupin tilavuus taas kerran kätkeytyi sen outoon muotoon, ja parissa hörpyssähän oli tällainen nysäastia tyhjä. Isohkon leivän kokoinen muffari sen sijaan oli tässä vaiheessa vasta alkutekijöissään, ja tietenkin kuiva kuin mikä: gah! Olipa sen loppuun saattaminen vähän vaivalloista, mutta sen verran nälkäkin kurnaisi, että menihän se. Bebe-leivos sen sijaan sai nelivuotiaankin toteamaan: liian makeaa. Muutama lusikallinen riitti, iskä maistoi lopusta palasen, ja olihan se, totta vie. Ketkäköhän noita noin kohderyhmäajattelullisesti yleisimmin nauttivat? En halua heitä tuntea.

Miljöö ei ollut pöllömpi, istuimet olivat etupäässä pehmeitä ja varsin rentouttavan näköisiä (en jokaista mallia kokeillut), valaistus hillitty, suuret lamput roikkuivat yllä luoden tietynlaista orgaanista tunnelmaa, eli tahtoo sanoa olivat kuin siemenkotia tai sieniä. Sojottelin kameraa naapuripöytien sijasta lähinnä kattoon, mutta oli syynä sekin, että yleiskuva olisi ollut kaoottinen; kohtuullisen hillitystä olemuksestaan huolimatta kahvila oli hahmoton sijaitessaan kauppakeskuksen käytävässä avoseinäisenä, missään ei ollut paikkaa, josta ei H&M:n, Seppälän tai juuri minkään mainosvalot olisi silmiin paistaneet, ja muovikasseineen kulkivat nämä orjuutensa ohjastamat muurahaiset eestaas eestaas koko ajan kahvihetkeään viettävän editse. Nauti siinä nyt kahvista sitten. Ei ihme ettei bebe kelvannut, muffinsikin meinasi kurkkuun tarttua.

Tiivistykset:

Hinta-laatu
Hyvä vissiin, tosin en huomannut katsoa mitä maksoi. No höh, narraan, kallis se oli varmasti kuin pentele. Mutta monenlaista kirjavaa leivosta ja salaattia ja täytepatonkia olisi ollut tarjolla, jäätelöallaskin, eli sikäli ei moittimista. Keskitason ostarikuppila peitottiin mennen tullen.

Miljöö
Kaamea, kaamea! Mitä ovat miellyttävät istuimet ja suuret designvalaisimet sen rinnalla, että joutuu ostarissa kahvinsa juomaan? Ei mitään. Helvetti, täysi helvetti oli tämä, onneksi oli nelivuotias lörpöttelijä seuranani, vei huomion siltä kaikelta kimalteelta ympärillämme, yksissä tuumin päätimme silti: ei tänne uudestaan. Kiitti ja moi.

Takit or liivit

2011-10-09T09:50:00.004+03:00

Hyvin alkanut indeksointiprojektini ei kun porskuttaa, joskin väsähtäneenä ja laahustaen. Onneksi exme muisti jatkaa omaansa, mistä ideankin nappasin: omistamani takit. Katsotaanpa mitä tuolta kaapista löytyy.

1. Merkitön armeijanvihreä sadetakki, kokoa L. Ei aavistustakaan mistä ja koska tuo on tullut, näyttää siltä että voisi olla uutenakin hankittu. Olen ehkä kerran pitänyt (siis ehkä, muistikuvaa ei ole ainoastakaan kerrasta - mutta kai tuo joskus on yllä ollut), olen lapsesta asti inhonnut sadetakkeja kuin loisivia nilviäisiä, kastun huomattavasti mieluummin.

2. Violetinkirjava Raiski-merkkinen toppatakki, jonka lapussa hauska teksti "Ei saa vääntää / Vrid ej". Mitäköhän tapahtuu jos väännän? En uskalla kokeilla, näkevät kuitenkin. Tai voihan se räjähtää, värinsä on siten villi. Tämä on puolison vanha jostain 90-luvulta, oli minulla jonain talvena varatakkina hetken, ja kuulemma saan heittää roskiin, en tiedä miksen ole.

3. Musta Kino-merkkinen toppatakki, jonka ostin ensimmäisenä Helsingin talvenani Sokokselta, kun olin viimeiset viisi talvea kärsinyt ilman toppatakkia ja välähti: voin hankkia sellaisen! (olen toisinaan hidas) On loistava takki, melkein liian kuuma, pitää olla kymmenisen pakkasta vähintään ettei tuon kanssa paahdu. Karvakaulushupun olen poistanut, se oli jo extremeä, vaikkei toisaalta parin viime talven aikana oikeastaan. Järjenvastaista millaisia talvia täällä stadissa pitää. Ei Turussa vaan.

4. Pitkä kellanruskea nahkatakki, jonka lapussa 50-lukuisella kirjasintyypillä teksti "Jofasa AB, Malung Sweden". Ostettu 1999 tai 2000 Turusta AA-kerhon kirppikseltä, sijaitsi tuolloin puutalossa Martinsillan kupeessa, vieläkö lienee? Maksoi 30 markkaa, mikä osoitti hinnoittelutajun puutetta. Lempitakkini, pidin sitä nuorena ja taiteilijahkona paljonkin, nykyisin ehkä kerran pari vuodessa puen päälle, erityistilaisuuksiin, ymmärrättehän. Kahden hengen ravintolailta viime talvena juuri ennen lumen tuloa taisi olla viimeksi. Näyttää siltä että sen alle voisi kätkeä haulikon, mitä ilmeelläni takkia käyttäessä aina viestitänkin.

5. Äidin tekemä raidallinen villatakki jostain 70-luvun alusta. Väriskaala: tummanpunainen, tummansininen, tummanvihreä. Pitkä rivi isoja nappeja, saa tiiviiksi ympärille, paksu kuin turkis, siihen aikaan on varmaan olleet talot kylmiä.

6. Musta nahkatakki ("Veljekset Brandt, Kokkola"), jonka Carmabal lahjoitti 2004, ja joka esiintyy muutamissa alkuaikojen sivupalkkikuvissa varsin näyttävästi. Pidin tätä aikoinaan kaikkialla, vaikka onkin siten pieni, että napit eivät kiristymättä sulkeudu. Mutta aukihan näin rokahtavan rotsin pitää roikkuakin. (vihaan sanaa "rotsi") Nykyisin käytän harvakseltaan. Vuosi sitten yhdellä baarikeikalla viimeksi, sopi illan fiiliksiin täydellisesti.

7. Pep'N Young -merkkinen farkkutakki, jonka äiti löysi komeron periltä jokunen vuosi sitten. Kysyi kelpaako, ehkä vitsinä, kelpuutin oitis, on nykyisin välikausitakkini tai viileämpinä kesäpäivinäkin menee. Tätä ei saa napittaa kiinni, näyttää daijulta. Rentona roikkessaan on toki edelleen erittäin kasari ja erittäin juntti, mutta niin olen minäkin, molempia.

8. Räiskyvänpunainen huppari, ostettu Forumin Seppälän outlet-myymälästä viime vuonna. Ihan suosikkini, näytän sopivalla tavoin hiipparilta mennessäni siinä ympäri stadin sivukujia. (vihaan kyllä myös sanaa "stadi") Oli halpa, kun kampanja oli kolme kahden hinnalla, niin sain tämän lisäksi ruutupaidan ja poolon ja maksoi silti vaan vitosen.

9. Viime vuonna ostettu, en muista mistä, ruudullinen isokauluksinen takki varustettuna rintataskuin. Muutama vuosi sitten olisin kavahtanut moisesta keski-ikäisestä ilmestyksestä, nyt se on kaikkialle kanssani kulkeva perustakki. Tuulenkestävä, mikä on tässä puhurikylässä kyllä tarpeellinen ominaisuus. Rintataskuun menee bussikortti.

Alkujaan meinasin tähän lisätä vanhoja sivupalkkikuvia muutamista takeista esimerkeiksi, mutta meni kyllä niin muotiblogiksi jo siinä vaiheessa, että aloin koevedoksen nähdessäni kouristella kauhusta. Muotiblogit, on siinäkin ilmiö jumanklavita!

Ydinverkon kahdeksas säie: "Öljy"

2011-10-05T10:52:00.005+03:00

Monet minusta kerrotut asiat ovat liioitteluja, huhhuh-puheita, väärintulkintoja ja räikeitä valeita, mutta se on kyllä todeksi tunnustettava, että ostin tosiaan uuden kahvinkeittimen, ja keittelen nyt kotosalla ollessani aiempaakin enemmän kahvia ihan vain ilosta että on hieno kahvinkeitin ja hyvää kahvia ja siten. Vapaapäivää ei voisi viettää juuri paremmin, no, ehkäpä Silmis-päivitys sentään.

Tämänkertainen säie on etupäässä baarinpöydästä peräisin. Olin varustautunut sinne mennessäni muistikirjalla, johon en tosin raapustanut tavuakaan, mutta luulen sen mukanaolon kuitenkin vaikuttaneen arkistoivaan mielenlaatuuni stimuloivasti. Oli ehkä kevättalvi. Pakkanen joka tapauksessa puri, oli edelleen pimeäkin, hankisella kadulla narskuivat askeleeni kuin kiroukset. Baari sijaitsi muistaakseni jossain päin Taka-Töölöä, mistä en mene varmuuteen, Pikku Huopalahdessakin saatoimme olla, tuossa Helsingin ärsyttävimmässä kaupunginosassa jos ei toki muuten, niin tuon mieltävääntävän kirjoitusasunsa vuoksi. "Pikku Huopalahti". Kuka perkele tuon on keksinyt? Ruotsiksi sentään Lillhoplax, yhteen. Olisi muuten haapalahti suomeksi, mutta mitäpä tuosta.

Niin, olimme tosiaan baarissa, minä ja ystäväni, jonka nimeä en enää muista, hänen kasvonsakin hämärtyvät kuin [tässä vaiheessa juoksin katsomaan mikä keittiössä romahti; kissa se vain - siis ei romahtannut, mutta romahdutti] nuo kellastuvat valokuvat 70-luvulta [huomaatteko miten sujuvasti jatkoin keskenjäänyttä vertausta], joiden teipitkin ovat albumeissa jo niin kuivahtaneet, että jos avaa, siis albumin, on sylin täydeltä kuvia sitten, ja järjestään ihmisistä jotka melkein muistaa, eikä kuitenkaan kokonaan, koskaan, sillä ihminen ei uskomuksistaan huolimatta mitään muista kokonaan täysin, se nyt vähintään jos jokin on tämänkin blogin olemassaolon periydintä: muiston hetkellinen määräytyvyys. Kysyin ystävältäni saanko väittää unohtaneeni hänet ja sain luvan. Ihmettelitte varmasti hetken.

Uutisissa puhuttiin tuona iltana öljyvahingosta, mikä sai naapuripöydän seurueen keskustelemaan kiivain sanankääntein, ottivat meihinkin kontaktia, missä vaiheessa poistuimme. Silti kirjoitin seuraavana aamuna tarinan "Öljy", johon integroin mukaan vuonna 1998 Kokemäellä piirtämäni sarjakuvan perusjuonen herra Neubauerista ja hänen huonosti alkavasta työpäivästään. Olin sitä piirtäessäni yksin huoneessani, oli myöhä, mikäli muistan, pakkanen ainakin kova ja huoneessani kylmä, tuo huone siis ei ollut varsinainen kotiosoitteeni tuolloin, vaan vuoden kestänyt tilapäismajoitus, toki inspiroiva sellainen, joskaan Kokemäki ei paikkakuntana varsinaisesti inspiroi. Asiaan: pointtia kun ei kuitenkaan ole.

Öljy

Herra Neubauer on Yhdistyneitten kansakuntien palveluksessa. Hän lentää joka vuosi monta kertaa Bonnin ja New Yorkin välillä edestakaisin. Lentokoneessa hän voi aina huonosti. Ollessaan pieni poika herra Neubauer näki unta, jossa kuusijalkainen lentokone hiippaili raunioituneiden rakennusten välissä saksalaiset alppihousut yllään. Parvi kimalaisia kuoriutui maan sisästä esiin nousseista munista. Ne söivät lentokoneen ja sen auki revitystä vatsasta valui maahan moottoriöljyä. Maa oli valkoisten kastemekkojen peitossa, öljy tahrasi ne pienen unta katselevan pojan seuratessa avuttomana vieressä. Herra Neubauer saapuu taas tänään työpaikalleen Manhattanilla sijaitsevaan YK:n päärakennukseen. Hän on YK:n atomienergiajärjestön esimiehen ensimmäinen alainen. Työhuoneen ilmassa on yllättäen jotain epämääräisen paksua. Herra Neubauerin otsalle nousevat suuret hikikarpalot kun hän huomaa ettei atomienergiajärjestön osastolla ole ketään muuta. Suuri Saksan kartta on levitetty hänen työpöydälleen. Vasta silloin herra Neubauer tunnistaa hajun. Yhdistyneitten Kansakuntien järjestelyosastolla haisee moottoriöljy. Esimiehen huoneen ovi on palanut, siitä on jäljellä vain hiiltynyt ranka. Herra Neubauer nostaa puhelimen luurin, mutta ei kuule hälytysääntä. Haju on jatkuvasti vahvempi. Herra Neubauer avaa suunsa äänettömään huutoon.

Ydinverkon seitsemäs säie: "Wien"

2011-09-26T10:53:00.003+03:00

Mikä sen kirjakaupan nimi on, jonka näkee ratikan ikkunasta vähän oopperan jälkeen keskustaan mennessä? Jonka ikkunassa on ollut viimeiset puoli vuotta isot "ALE"-teipit? No ihan sama, sieltä olen ostanut kaksi kirjaa: valokuvataiteen retrospektiivin 70-luvulta, ja Jon Ronsonin romaanin Vuohia tuijottavat miehet, vielä lukematta. Siellä on, kuten tuollaisissa antikvoissa yleisestikin, myös postikortteja, valtavasti, eikä kai viime talvenakaan todella tarkoitukseni ollut sillä ainoalla käynnilläni ostaa niinkään kirjoja kuin kortteja, sitä määrin ydinverkkoprojektini oli alkanut itseään ruokkia. Olen oppinut hankkimaan säikeitä, lopulta ne kävelevät luokseni kahden mustapukuisen salkkumiehen muodossa siinä Bistro Leonin kulmilla (he tulivat sieltä ulos), kun olin edellämainitut kirjat repussani palailemassa kotiin jäätynein poskin; mikä huomioitavaa kuitenkin: ostamiini neljään postikorttiin en ollut vielä tutustunut. Kävellessäni miesten ohi kuulin jotakuinkin seuraavaa:

Raimo: "Onhan siellä hyvä näköistä. Se on niin elävämpää se meno ku täällä."

Heikki: "Siks just Sirkkaki sinne haluaa. Mutta perkele talvihan sielläkin on."

Raimo: "Eiks se oo leudompi?"

Heikki: "Kesä oli ainaki kylmä. Me oltiin kerran juhannuksena siellä."

Tässä vaiheessa valo vaihtui vihreäksi, ylitin Runeberginkadun, olinkin melkein kotona sitten. Keittelin kahvit, avasin repun: postikortti Wienistä vuodelta 1982, allekirjoituksena väkkärä, joka on ehkä nimi "Sanna", tai voi olla myös "Swwww", mistäs minä tiedän. Vastaanottajan nimi ja osoite olivat jäljellä, olisi ollut mahdollista onkia nykyiset tietonsa, soittaa ja kysyä. Swwww oli kirjoittanut korttiin pitkällisesti, alkaen sanoilla "Olen runoilija." Outo tapa aloittaa lomaterveiset, mutta toisaalta, en ole runoilija. Ehkä se kuuluu tapoihin. Poimin kortista avainsanoja, korkeintaan kolmen perättäisen sanan yhdistelmiä ("samalla tavoin päteä"). Saman päivän Hesarissa (ruokasivuilla, oli torstai) oli juttu Sacher-leivoksista. Vasta tämän luettuani säie muotoutui. En vieläkään tiedä, mistä paikasta Raimo ja Heikki puhuivat, mutta oletan että Wienistä, ja terveiset Sirkalle. Säikeen viimeiset sanat leikkelin jostain lehdistä, liimasin kirjaimet pahville, väritin, mustasin.

Wien

Olen runoilija, vietän nyt toista talvea Itävallassa, Wienissä. Jottei maine menisi, pitää täällä talvellakin nokka räässä ja huulet jäässä istua katukahviloissa perkele Sacher-torttua syömässä. Tästä olet varmaan äärimmäisen tietoinen. Maisemat ovat kauniit. Ohi ajavat autot kuulostavat jäätyneiltä kelloilta. Istun lähellä kuuluisan kattohuoneiston rakennusta. Siellä pitävät palaverejaan lakimiehet tai jotkut, juovat lämmintä. Kuten huomaat, kynäni terä katkeilee. Vaikka talot ovat yhtä harmaita kuin ilma, on tämä kaupunki miellyttävä. Pakkanen tappaa vuolaimman sanavirran. Siitä olen tavattoman ylpeä. Ettei tarvitse samalla tavoin päteä kuin Suomessa. Ajattelin olla Wienissä kolmannenkin talven, sitten juhannukseksi kotiin ja mökille. Poltan kokossa kaiken minkä olen täällä kirjoittanut, sitten on taas helppo palata tähän samaan kahvilaan. Wienin viemäriverkostoon sijoittuu elokuva Kolmas mies. En muista ohjaajan nimeä.

Ydinverkon kuudes säie: "Luistelu"

2011-09-20T08:05:00.004+03:00

Niin vain on talvi koittamassa tänne eteläänkin, tai ainakin asunnossani on riivatun kylmä ja villasukat piti kaivaa esiin jo viikko sitten. Vettäkin sataa, millaisina talvet muistan Turun vuosiltani, toisaalta nämä kaksi viime talvea Helsingissä ovat olleet hieman perinteisempiä, millä tarkoita aivan piinallisen hirveitä lumineen ja pakkasineen. Mikä tätä kaupunkia vaivaa? Toisaalta lapsi osasi jo viime talvena luistella paremmin kuin isänsä koskaan, mitä oli kyllä hauska seurata. Pulkkailukin oli kivaa. Ihan kaunistakin oli ja mukavan pimeää öisin. No joo. Tämänkertainen säie, otsikoituna "Luistelu", sai alkunsa sanoista "On mahdollista luistella", jotka oli tussilla kirjoitettu rakennustelineeseen julkisivuremontissa olevan talon kohdalla Mechelininkadulla. Siinä se nökötti, melkein kutsui jatkamaan tekstiä siltä seisomalta, mutta toisaalta en toki seisoskellut, koska oli hirveä pakkanen ja piti liikkua ettei hengiltä mene. Jos olisi ollut seuraa, olisin varmaankin etsinyt jostakin kahvilan, (kahvila-arviointini ovat vain tauolla, eivät unohtuneet) mutta toisaalta mukanani ei ollut seuraa, joten se siitä. Tuntuisi oudolta mennä kahvilaan yksin. Saapua tilaan, joutua ihmisten vaikka ohimenevänkin huomion kohteeksi, päättää hankinnat, maksaa, etsiä pöytä siten, että se pöydän valinta näyttäisi muka merkityksettömältä mutta olisi kuitenkin siten merkittävä, että siellä pöydässä olisi jotakuinkin miellyttävä olla sen kahvin ajan; entä jos ei olisikaan lukemista mukana tai paikan päällä tarjolla? Seinääkö pitäisi tuijotella? Tajusin hiljakkoin, etten ole tähän ikään mennessä koskaan ollut kahvilassa yksin. Tai siis olen, mutta siten, että olen odottanut sinne saapuvaksi seuraa. Ehkä pitäisi joskus kokeilla. Tämän tajutessani laadin listan asioista, jotka ovat vielä tekemättä:

En ole ikinä:

1. Käynyt kahvilassa yksin.

2. Lentänyt lentokoneella.

3. Ollut kihloissa / naimisissa.

4. Maannut leikkauspöydällä. (ei edes viisaudenhampaita ole koskaan ollut)

5. Käynyt Virossa.

Hetkinen... Tämähän näyttää aivan meemiltä. Nyt koko vakiojengi tarttuu tähän! Keksi viisi asiaa jota et ole ikinä tehnyt. No niin, se siitä. Paluu luisteluun: kirjoitin ensisanat muistivihkooni, mikä on romantisoitu ilmaus kännykkäni "tallennetut viestit" -hakemistolle. Kotona selasin kertynyttä ilmaisjakelulehtipinoa. Porvarisjulkaisu nimeltä Töölöläinen ei paljon "Ei mainoksia!" -lappuja kumartele, ja kolahteli tämän vuoksi aiempaan asuntooni joka jumalan viikko. Haeskelin haastatteluja ja henkilöitä, tilanteita ja kerrontaa, tapaamisia ja jotenkin sellaista degeneroitunutta nurkkakuntaisuutta, jota vain tässä pystyynkuolleessa kaupunginosassa voi autenttisesti kohdata. Löytyihän tällaista. Joka lehden joka sivulta, jos tarkkoja ollaan, ja hyvin nopean leikkaa-liimailun (ei konkreettisen) seurauksena syntyi säie nimeltä "Luistelu". En tiedä onko siitä mihinkään. En oikeastaan pidä siitä ollenkaan. Juuri siksi se kuvaa täydellisesti töölöläisyyttä. Purukumien mukaanotto tarkoituksellista, siitä lisää myöhemmin.

Luistelu

On mahdollista luistella. Mutta onko se tarpeellista? Joko 2000-luvulle tultaessa maassamme on opittu kyseenalaistamaan tämä sukupolvelta toiselle samanlaisena siirtynyt liikkumismuoto?

”Uskon muutoksen olevan lähellä”, toteaa panimotyöntekijä Irma Vesterinen, 54.

Tavoitamme hänet Väinämöisenpuiston jään reunalta, mutta rouva Vesterinen ei ole tullut tänne luistelemaan. Hän katsoo jäällä säntäilevää nuorisoa ja huokaisee. Rouva Vesterinen on viime vuosina suosiotaan nostaneen postmodernin luistelusuuntauksen perustajajäsen.

”Me etsimme rajoja, jotta voisimme rikkoa niitä”, rouva Vesterinen sanoo. Hän luistelee siellä missä ei ole tapana, tavoilla joita ei ole yleisesti hyväksytty. Kuluneen vuoden aikana postmodernit luistelijat ovat vallaneet esimerkiksi puistoja, kauppakeskuksen parkkihalleja ja peltoteitä. Monen tilaisuuden osanottajamäärä on kuitenkin ollut pieni.

”Tämä on hallitsevien olosuhteiden kyseenalaistamista”, kertoo Irma Vesterinen, jonka edellisviikkoinen oluessaluistelutapahtuma sai tylyn tuomion hänen työpaikallaan.

On tosiaan mahdollista luistella. Mutta onko tämä kapinakaan tarpeellista?

Jotta perinne säilyisi, sen rajoja on jatkuvasti etsittävä, murrettava ja muutettava. Postmodernien luistelijoiden manifestin mukaan luistelusta on riisuttava sen kiire, hätäily, ryntäily ja epäterve kilpailullisuus.

”Luistimilla on vaikea pysyä pystyssä”, sanoo rouva Vesterinen. Hän osoittaa kipsattua jalkaansa, mutta vannoo, että uusia tapahtumia on jo suunnitteilla. Kun kysyn osanottajista, hän vaikenee. Näen muovikassia pitelevän käden värähtävän, ja Irma Vesterisen katse hakeutuu jonnekin jääkentän toiselle puolelle. Taivallahdelta puhaltaa yllemme kylmä tuuli.

Olen ennen tapaamistamme lukenut Irma Vesterisen kirjoittaman manifestin, jossa hän korostaa miten paljon enemmän luistelusta nauttii, kun sen tekee rauhassa. Luistelun estetiikka on sen hitaudessa, kauneus ihmisruumiin raukeissa liikkeissä. Alan ymmärtää sen katsoessani jäätä, jolla nuoriso säntäilee kuin lokkiparvi. Juuri tätä joudun itse katsomaan päivästä toiseen kaukalon laidalla purkkaa jauhaessani. Pikkutakissani on siihen kiinni juuttuneita purukumipaakkuja, eikä kutsumanimeni Kumimies silti johdu niistä. Nuorena minäkin olin notkea, ja liikunnasta olisin saanut yhdeksikön, ellei luistelu olisi romahduttanut haaveitani. En milloinkaan pysynyt pystyssä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, kuuluu postmodernien luistelijoiden manifestin perusajatus, ja katsoessani syvälle Irma Vesterisen väsyneisiin silmiin, minä tiedän tapaamisemme päättyvän yhteiseen luisteluhetkeen jossakin parkkihallin pimeydessä. Syöksymme sallitun tuolle puolen.

Ydinverkon viides säie: "Poliisit / Keisarit / Faaraot"

2011-09-11T09:17:00.004+03:00

Ah, no niin, kesäloman aiheuttama ajatusvuoto on viimein tyrehdytetty, ja kun huomiotaan on tarpeeksi kiinnittänyt toisaalle, se alkaa itsekseen kiinnittyä sinnekin minne on määrä: ydinverkkomuistiinpanoni eivät suinkaan ole lakanneet olemasta kesän aikana, vaikka niin kuvittelittekin, myöntäkää! Tiedän tiedän, Silmänkääntövankila on surullisenkuuluisa aloitetuista ikinä-päättymättömistä artikkelisarjoistaan (Turun pyöräretket ja Musiikilliset suunnannäyttäjät ovat eniten itseä harmittaneet jäätyään avoimeksi), mutta minkäs vakavasti keskittymishäiriöinen luonteelleen voi (80-luvulla ei tunnettu termiä "ADHD", mutta muistan että useampikin ala-asteen opettaja voivotteli vanhemmilleni sitä, kun en tunnilla kyennyt edes pysymään paikallani vaan vaelsin neuroottisesti ympäri luokkaa); siltikin, ydinverkkoa on koottu kahteen paksuhkoon muistivihkoon ja lukemattomiin rtf-tiedostoihin jo sitä verran, että johan artikkelisarjan päivitys tänne on helppoa kuin saippua.

Mitä tällä kertaa siis? Kolme lyhyehköä säiettä yhdessä korvatakseni pitkää taukoa, ja kai jollain kierolla tavalla nämäkin sopivat toisiinsa. "Poliisit" on tiivistetty Kampin Narinkkatorilla käydystä keskustelusta, jonka satuin kuulemaan matkallani lähistöllä sijaitsevaan Lautapelit.fi-kauppaan. No, ehkä "keskustelu" on liian hienostunut termi, mutta ehkä asianomaiset herrasmiehet pitäisivät siitä, että ajatustenvaihtoaan näin tituleeraan. Joka tapauksessa kirjoitin sen kotiin palattuani muistiin, olisiko joskus viime joulukuussa tapahtunut, tapani olla merkitsemättä päivämääriä muistikirjaani on välillä ihan kelvollinen kaotisoija, yleensä häiritsevä hämmennystekijä. Tietynlaisesta kertavitsihuumoristaan johtuen "Poliisit" ei kuitenkaan kanna pitkälle yksikseen, mikä on yksi syy siihen, että lisään tähän myös "Keisarit". Tämä säie on suosikkejani kaikista keräämistäni, ja ensimmäisessä säiepäivityksessäni mainittu laajamittaisempi kirjoitustyö sai sekin oikeastaan lopullisen lähtöinnostuksensa vasta tästä. "Keisarit" on häpeämättömästi varastettu blogikirjoitus, jonka olen muokannut 100% omasanaisekseni, niin että lähdettä ei enää googlaamalla löydä. Miksi tein näin, kysytte, ja lopultakin: miksi en. Pidin tarinasta, pidin sen venkoilevasta moraliteetista, pidin ylipäätään sen henkilöistä, jotka tosin kaikki poistin lyhentäessäni alkuperäistekstiä melkoisesti. Ja loppujen lopuksi, minähän olen kirjoittaja luonteeltani jos en työkseni. Kirjoittajat varastavat, tämähän on tunnettu fakta. Jos varastat tekstiä sellaisenaan, olet niljakas olmi, jos ajatuksia ja ideoita, olet luova uudelleenkäsitteljä, näinhän se menee, ja osittainhan "Keisarit" on kokeilu, en ole näin selkeää uudelleentyöstöä harrastanut milloinkaan aiemmin, lähinnä siksi, että olen hirveän omistushaluinen mitä ideoihinkin tulee, ja jonkun muun keksimä on aina lopulta jonkun muun keksimää eikä mun omaa!

"Faaraoissa" esiintyvä herra oli alunperin nimeltään Hartikainen, mutta muutin hänet Hakkaraiseksi ilmiselvistä syistä johtuen. Kenties huonoa ajankohtaan sidottua huumoria taholtani, ei tästä sen enempää.

Poliisit

Monesti ihminen joutuu käymään tarpeillaan kesken tilanteen, josta ei haluaisi olla pois. Tällöin on syytä saada tarpeensa suoritettua nopeasti. Ellei nopeus ole mahdollista, on kehitettävä sijaistoimintaa, ts. ajanvietettä. Ulkona tarpeitaan tekevä voi laskea yläpuolellaan lentäviä lintuja tai muovailla pilvistä kuvioita. Mahdollista on myös mielessään käydä dialogia, toki tällöin on syytä valita jokin hyvä kohde, jolle mielessään puhuu. Dialogin ei ole suotavaa olla luonteeltaan paheellista tai flirttailevaa, yleensäkin pään sisällä käyty dialogi on tilanteessa kuin tilanteessa suositeltavinta pitää mahdollisimman neutraalina. Ulkona asioivan on huomioitava myös se mahdollisuus, että poliisit puuttuvat tilanteeseen. Tämän tapahtuessa ei ole syytä yrittää paeta, vaan on parempi antaa tapahtumien kulkea omalla painollaan.

Keisarit

Melko kaukana on maa jossa hallitsee kolme intomielistä keisaria. He ovat kaikki keisareita siksi, että tuossa maassa voi kuka tahansa ryhtyä keisariksi jos niin haluaa. Kansa on viisasta, eivätkä kaikki halua keisareiksi, mikä voisi tapahtua jossain toisessa maassa. Silti sattuu ikäviäkin asioita. Viinitilat ovat kaukana vuoristossa, ja viinin tuominen alas kaupunkeihin maksaa paljon. Täten ruoka on juomaa halvempaa intomielisten keisareiden maassa. Viini ei hintansa vuoksi ole jokapäiväistä juomaa, mutta maan pohjavesi on syvällä ja kaivot usein kuivat. Kansalaiset kärsivät janosta. Meidän pitää toivoa että seuraava viinilähetys saapuu perille. Solassa rosvot vaanivat lähes päivittäin viinikuljetuksia, ja varastamansa saaliin he vievät ulkomaille. Muualla asuvat eivät välitä siitä, mistä viini on tuotu. He nauttivat sitä kynttiläillallisillaan. Nauru kaikuu alas kaduille korkeista rakennuksista. Köyhät kerjäläiset kuuntelevat ja ajattelevat kuinka jälleen rikkaiden viini virtaa. On vaikea ymmärtää miksi köyhät aina norkoilevat rikkaiden asuntojen edustalla. Eikö heillä todellakaan ole parempaa tekemistä? Se pistää vihaksi.

Faaraot

Eräänä päivänä herra Hakkarainen matkusti ulkomaille. Hän oli kotikaupungissaan hyvin pidetty ihminen ja monet alkoivat heti ikävöidä häntä, mutta tästä herra Hakkarainen ei pahemmin piitannut. Kävi niin että herra Hakkarainen saapui matkoillaan Egyptiin. Siellä hän antoi almun kadulla kerjänneelle naisparalle. Nainen siunasi hyväntekijää kaikkien tietämiensä faaraoiden nimeen. Faaraot olivat pellejä, totesi laupiaan maineessa oleva herra Hakkarainen.

Tornado

2011-09-09T08:55:00.003+03:00

Kirjoituspöydältäni löytyvän tavarapaljouden jo käsittelin (sen sisältö on toki siitä jo runsaasti muuttunut), nyt on vuorossa laatikko. Niin, vaikka pöytäni onkin laatikkovajaa, on sen vieressä tuollainen pyörillä kruisaileva neljän vetolaatikon kokonaisuus, jonka päällä nököttää printteri-skanneri ja sälää. Käsittelen nyt vain ylimmästä laatikosta löytyvät tavarat, koska joku raja jne. Kirjoituspöydän vieressä sijaitseva vetolaatikko sisältää siis seuraavaa:

1. Rapid Supreme 27 -merkkinen nitoja, iso, väri jotain beigen ja valkoisen väliltä.

2. Musta metallinen reijittäjä, pieni ja merkitön, muistaakseni Tiimarista ostettu joskus 90-luvun lopulla.

3. 20 senttiä pitkä läpinäkyvä muovinen viivoitin, merkkiä Rumolo. (tsihii!)

4. Omituinen pieni muistilappuvihko, jossa rumat pinkki/ruskeat sivut, joka lapussa Suomen kuvalehden logo. What the hell, en ole ikinä käyttänyt yhtään lappua tästä.

5. Pieni oranssi nippu post-it -lappuja, varmaan Tiimarista nämäkin.

6. Ammattiliiton muovinen jäsenkortti.

7. Valkoinen muovinen pankkikortin kokoinen kortti, jossa siru. Ei tekstiä tai muita merkintöjä.

8. Musta muovikantinen tasku, jossa Fotoring-logo, sisällä kaksi mustavalkoista pärstäkuvaa itsestäni erittäinen pitkähiuksisena ääliösti hymyilevänä siloposkena, kuvat otettu vuonna 2001 opiskelijakorttia varten. Muovitaskussa on myös muutama satunnainen keräilykortti, joissa kuvituksena mm. Christos Achilleoksen, Carl Barksin, Hajime Sorayaman ja Boris Vallejon teoksia.

9. Tummansininen Orthex-merkkinen muovikori, jossa:

9a. Nikon-merkkinen objektiivinsuojus.

9b. Täpötäysi pahvirasia Talex-merkkisiä niittejä nitojaan, maksanut Tiimarissa viisi markkaa.

9c. Noppa.

9d. Erään entisen työtoverin käyntikortti. Yritti mies kalastella minua verkostomarkkinointiin mukaan.

9e. Violetti näpsy.

9f. Ammattiliiton (eri liiton kuin se jäsenkortti) logolla varustettu huulirasvaputkilo, läpikuultavaa vihreää muovia, lievästi ällö vaniljanmaku, käytännössä loppuun käytetty.

9g. Keltainen tynnyrinmuotoinen Staedtler-kynänteroitin.

9h. Tyhjä ruma kokkolalaisen West coast -baarin tikkuaski.

9i. Kaksi Sony Cybershot -merkkistä akkuparistoa muovirasiassa.

9j. Kaksi Hama-merkkistä akkuparistoa ajelehtimassa korin pohjalla ilman rasiaa.

9k. Viiden markan kolikko vuodelta 1993. Se missä on se söpöinen hylje takapuolella. Klaava vai kruuna, en ikinä muista kumpi on kumpi.

9l. Valkoinen Faber Castell 0.5 -lyijytäytekynä, joka oli vuosia minun ainoa käyttämäni piirustuskynä ilman muuta syytä kuin jonkinlainen amulettimainen uskomus siihen, että vain tällä kynällä saan aikaan jotain kunnollista.

9m. Nasta.

9n. Hopeanvärinen 128 megan Kingston-muistitikku.

9o. Läpikuultava punainen 2 gigan Kingston-muistitikku.

9p. Valkoinen 8 gigan Kingston-muistitikku.

9q. Vesivärisuti.

10. Iso nippu muistilappuja, leikelty omien tekstien printtiversioista kuluneen viidentoista vuoden aikana. Jokaisen yhdessä kulmassa reikä, josta ne on pujotettu pylväänä sojottavaan rautalankaan. Lappujen takapuolilla on niiden alkuperästä johtuen outoja tekstikatkelmia. Jatkuvassa käytössä.

11. Punainen iso kangaspenaali, jonka kyljessä kiukkuisen kissan ekspressiivisesti piirretty kuva; kissan vartalo muodostuu sanasta "Myrtsi". Penaalissa:

11a. 13 erilaista kynää, enimmäkseen piirustus- ja huomiotusseja.

11b. Scotch-paperiliimapuikko. Minulla oli lapsena vuosia se käsitys, että teippi on englanniksi "scotch", koska meillä oli kotona punakantinen 70-luvulla painettu suomi-englanti -sanakirja, jossa näin väitettiin.

11c. Kolme pyyhekumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.

11d. Kaksi metallista sormusta, joissa koristeina lasijalokiviä.

11e. Kolme vanhaa sim-korttia, yhdessä Jippii!!-logo, muut logottomia.

11f. Kaksi 0.5-millin lyijyrasiaa, molemmat tyhjiä.

12. Varmaankin hampusta tehty karkea kankainen penaali, jossa (teko?)nahkainen "Nature"-logo delfiinin kuvalla. Penaali on ostettu jostain Tampereelta joko vuonna 1998 tai 2001. Edelleen kulkee mukana kun lähden kotoa pidemmäksi aikaa. Koska eihän sitä tiedä onko kyniä siellä minne päädyn. Penaali sisältää:

12a. Kuusi kynää, joista kaksi lyijytäyte, loput kuulakärki. Erikseen mainittava pimeässä hohtava Coca-cola-mainoskynä, joka ilmestyi reppuuni erään kulttuurihistorian luennon aikana, ja oli pitkään suosikkikynäni. Nykyisin jo kuivahtanut.

12b. Kolme pyyhikumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.

12c. Edellämainitusta lappunipusta otettu lappu, jossa puhelinnumero. Lapun takapuolella teksti "vasti ensin muutaman metrin päähän Aleksista, sitten / uneelta ja jännittyneeltä ja jatkoi sitten etenemistään / n, joka oli kaiketi kiinnittänyt kissan huomion jossain / koivuista kantautui hiljaista kahinaa, joku tuntui / koin näin puusta putoilevan lehtiä tasaisena virtana."

12d. Pitkulainen Paulig-sokeripussukka, avaamaton. Varmaankin junasta mukaan nappautunut, kun siellähän näitä kahvin kanssa tarjotaan.

No, varmaan pitäisi totuuden nimissä mainita myös, että

Maailman sienikammoisin alalaji

2011-08-31T08:11:00.002+03:00

Syksy on saapunut, taivaat avautuvat, asun ylimmässä kerroksessa peltikattoisessa talossa, jossa ei ole ullakkokerrosta. Herään aamukuudelta infernaaliseen jyskytykseen, mutta vesi se vain iskeytyy kolme metriä yläpuolelleni, minkä ehkä uneenkin tiedostan ja herään silti. Vietin viikonlopun maalla, tutkailin pihapiiristä löytyviä sieniä, tunnistin sentään pulkkosienet, nurmikolta löytyvät rouskut olin jo kerännyt talteen ennen kuin kirja kertoi ne kitkerän makuisiksi, eikä koivujen alta pilkottavia nystymukulakuukusiakaan kuulemma kannattanut syödä. Ei sitten, mutta sentään nuorempana olisin kaiken tämän tiennyt ilman kirjaakin. Papukaijavalmuskaa ei tänä syksynä näkynyt, liekö villiintynyt nokkospelto niellyt rihmastonsa.

Kyllä minä nuorena sienestin. Ensin vanhempien mukana, ajokortin saatuani kävin silloin tällöin itseksenikin noutamassa ämpärillisen lampaankääpää. Sittemmin tapa jäi, kuten kaikki hyvät tavat väistämättä jäävät, enkä edes muista koska viimeksi olisin metsään halunnut mennä nyt, eikä siihen toisaalta Helsingissä niin hirveästi mahdollisuuksia ole. Tai olisi, mutta välttelen niitä. Pidän silti sienistä edelleen. Viehätyn niiden muodoista ja väreistä, elintavoista, sinnikkyydestä ja kunnioitan muutamien lajien armotonta tappokykyä. Pidän erityisestä lampaankäävän ja vaaleaorakkaan mausta, kantarellikin on hyvää, suppilovahverot kelpaavat, rouskut sopivat säilötyiksi, tatteja ja haperoita en koskaan ole opetellut syömään, vaikka toki lajinsa tunnistankin; mummun suosikkisieni oli keltahaarakas, mutta se on niin harvinainen, etten ole kuin kerran lapsena löytänyt. Kehnäsientä sopii syödä raakanakin, eikä lakritsirousku oikeasti ole myrkyllinen.

Lapsuudessani moni sukulaisaikuinen piti selvänä, että rupean luonnontieteilijäksi. Olihan se väistämätöntä: poitsu menee pitkin metsiä nenä sammaleessa ja tunnistaa pihan oudoimmatkin ötökät vilkaisemalla. Mutta jotain tapahtui kuitenkin, ja kun nyt muistaa vaikka viimesyksyisen luonnontiedeinnostukseni, näyttää jotain tapahtuvan aina: minua kiehtoo lopulta enemmän ihminen. Eikä biologisena olentona siis, vaan ihmisen saavutukset, teot, ne tavat ja muodot, joilla ihminen on katsonut parhaaksi tappaa välttämättömien arkirutiiniensa ulkopuolelle jäävää joutoaikaa, niin, loppujen lopuksi kai kyse on juuri siitä: ihmiskunnan tapa hahmottaa itsensä on lopulta kiehtovampi kuin ihmiskunnan tapa hahmottaa ympäröivä todellisuus. Viimesyksyinen innostukseni lopahti kuin seinään. Tuossa linkittämässäni päivityksessä kehun oppineeni asioita alkuräjähdyksestä, enkä enää muistanut koko kirjaa lukeneeni, no joo, palaan lopulta aina niihin palasiin, joista maailmankuvani on joskus muodostunut; sarjakuviin, tietokonepeleihin, muinaisiin kulttuureihin, musiikkiin, ihmisluonnon muodostamiin asioihin. Ja sittenkin nielen tietoa metatasolla. Mieluummin kuin luen itse sarjakuvia, luen sarjakuvista. Mieluummin kuin kuuntelen musiikkia, luen musiikista. Kirjoitukset ihmisen tavoista luoda itseään ovat monesti kiinnostavampia kuin ne varsinaiset luomukset; enhän elokuviakaan ole jaksanut katsoa vuosiin, mutta silti luen aiheesta mielelläni.

Noh, nyt liioittelen. Paluita perusasioihin on sentään toisinaan tehtävä, kuten tänä kesänä, kun järjestelin laatikoissa lojuvan Marvel-arkistoni edustavampaan kuosiin. Noin 350 lehteä kattava kokonaisuus 80-luvun puolivälistä jonnekin 90-luvun alkuun aivan parasta sarjakuvaa, aivan parasta maailmankuvanmuokkaajaa rapiat kymmenvuotiaalle ihmisenalulle. Vai onko? No tietenkin, johan se on taas todistunut, kun raahasin kaikki omistamani Ryhmä-X:t mukanani Helsinkiin, ja olen lehdet aikajärjestyksessä lukenut. Olen loppusuoralla, Chris Claremont poistui juuri käsikirjoittajan paikalta ja lehden taso romahti, olin lukion ekaluokalla ja tunsin mitä tutumpien hahmojen yhtäkkiä muuttuvan vieraiksi, väärin käsitellyiksi, varjoiksi entisestään. Lopetin lehden tilauksen niille main, mutta ovathan nuo vanhat tarinat sentään edelleen olemassa. Niistä kenties myöhemmin lisää.

Kirjanne, sir

2011-08-19T21:13:00.002+03:00

Jatkan liittyen edelliseen, mikä tietenkin tarkoittaa että nyysin TUOTTEELTA lisää ideoita. Totta puhuen olen hämmentynyt. Ei koskaan ole ennen tullut mieleen, että voisin laskea omistamani kirjat, minkäänlaisesta luetteloinnista nyt puhumattakaan. Se on hassua sikäli, että cd-kokoelmani on aina hienosti ajan tasalla taulukkolaskentamuodossa (joskaan vanhan HP:n Worksilla tehty tiedosto ei avaudu uuden läppärini Excelissä... niinpä tietenkin), julkaisuvuoden tai artistin mukaan näppärästi aakkostettavissa. Mutta kirjat - ei ikinä mitään. Kenties syynä on se, että jo lapsena tottui kirjapaljouteen. Niitä oli kaikkialla; lapsuudenkodin kirjojen määrä oli nelinumeroinen luku, eikä takuulla ykkösellä alkanut. Ei kirjoista ole siksi osannut luetteloa tehdä, kun taas musiikki oli ihan oma juttu kun sitä parikymppisenä alkoi keräillä, ennen kokematon ja tuore, erikoinen! Aivan erilainen keräilymentaliteetti siihen liittyi, ja pitkään jopa merkitsin kalenteriini aina minä päivänä ostin minkäkin levyn, mutta se tapa hyytyi joskus 2007 muistaakseni, lähinnä siksi, että lakkasin käyttämästä kalenteria tuolloin. Rannekellon olin heittänyt pois jo vuosia aiemmin.

Niin tosiaan, ne kirjat. Laskin hyllyni läpi varsin nopeatempoisella viuhtomismenetelmällä Pariisin kevään hienoa Astronautti-levyä samalla kuunnellen, eli lukemissa saattaa olla kirjan-parin heittoja suuntaan jos varmasti toiseenkin. Vaan mitäpä tuon. Kategorisoinnista laadin itselleni mielekkäimmän, eli tähän malliin:

Tietokirjoja omistan 85, niistä suomenkielisiä 61. Tämä on monipuolisin osasto sisältäen sanakirjoja, taidekirjoja, uforaportteja, ohjelmointioppaita, sarjakuvahistoriikkeja, arkeologiaa, elokuvaa ja sen sellaista. No, kaikkea mikä nyt minunlaistani sattuu miellyttämään, kai teillä nyt joku käsitys maustani on kun blogiani luette. Ei paljoa yhteiskunnallisia teoksia, paitsi No logo ja Pikaruokakansa.

Romaaneja minulla on hyllyssä 71, valtaosa, 63, tietenkin äidinkielellä. Minkä ohessa muuten sanottakoon, että kaikki ei-suomenkieliset kirjani ovat järjestään englanniksi, en minä muuta kieltä sujuvasti lue. Haalin mielelläni suosikkiromaanejani hyllyyn, ja tällä hetkellä on paljon lukemattomiakin. Sadepäivän varaa, ymmärrättehän.

Novellikokoelmia on 17, enemmän kuin olisin arvioinut. Olen hirveän huono lukemaan novelleja, yleensä kokoelmat jäävät aina kesken. Kynnys tarttua romaaniin on pienempi. Toisaalta haluan korostaen mainita seuraavat nimet: Roald Dahl, Jorge Luis Borges, Stephen King. Pidän myös suuresti suomalaisista scifinovelliantologioista, joita Ursa 80- ja 90-luvuilla julkaisi. Hyllystä löytyy.

Runokirjoja minulla on 14, mikä on paljon. En lue runoja juurikaan, mutta välillä avaan jonkin kirjan vähäksi aikaa ja tutkiskelen. Suosikkeja: Kai Nieminen, Jarkko Laine, Marjo Isopahkala & Mika Terho.

Muuta kaunokirjallisuutta on sitten esseet, artikkelikoosteet, kansantarinat, leffakäsikirjoitukset ja muu sellainen: 16 teosta, ja tietenkin sarjakuvatkin, joista laskin siis vain kirjat, lehtiä nyt riittää, joskin valtaosa niistä mökillä nykyisin. Silti hyllyssäni on 36 sarjakuva-albumia tai kovakantista kirjaa, englanniksi valtaosa näistä.

Minua suuresti miellyttävä kirjallisuuden laji on muistelmat ja elämäkerrat, laskettakoon samaan kategoriaan myös kirjekokoelmat ja päiväkirjateokset: 18 kirjaa. Suosikkeja mm. Wilkuna: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa, Palsa: Kalervo Palsan päiväkirjat, Haavio & Koskimies: 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit, Liimatta & Hynynen: Rillipää ja läski, Hardwick: Paluu Timbuktuun, joka on matkakirjana kaikkea sitä mitä Madventureskin varmaan halusi olla, mutta ilman kornia yliyrittämistä.

Ai niin, ja lastenkirjat. Niistä osa on omiani, isompi osa lapsen, mutta kun ne nyt tuossa samassa hyllyssä ovat, niin lasketaan mukaan: 14. Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja on lempparini, eikä vähiten siksi, että olen monituiset kerrat sieltä tarkistanut jotain faktatietoja muistin pettäessä.

Yhteensä hyllyssäni on kirjoja 271. Ei se hirveästi ole, mutta en tykkääkään hamstrata kirjoja älyttömästi. Ehkä sitten kun tiedän, etten enää kerran vuodessa muuta, mikä ei välttämättä ole ihan lähiaikoina saavutettava olotila, huoh. Onpa noita ihan kiitettävästi tullut kanniskeltua asunnoista toisiin.

Materian varjopuolella

2011-08-17T08:30:00.004+03:00

Inspiroituneena TUOTTEEN ideasta päätin minäkin listata kirjoituspöydältäni löytyvät esineet. On jo aikakin ottaa selvää, mihin kaikki se muutossa kadonnut pikkusälä joutui, no vitsailen tietenkin, se on edelleen niissä samoissa laatikoissa kuin jo neljä muuttoa sitten. Mutta muuta roipetta löytyy, katsokaa vaikka:

1. Sylimikro eli salkkutietokone, tunnetaan myös läppärinä, merkkiä Acer. Keväällä ostettu, olen ollut sen toimintaan mitä tyytyväisin. Siihen kytkettyinä eri suuntiin sojottavat

2. Philips-kuulokkeet, hieman räjähtäneet, vasen toimii vain jos sitä vääntää ja potkii.

3. 9-metrinen verkkopiuha, josta 8 metriä kiepillä kirjoituspöydän takana lattialla.

4. Virtajohto, joka johtaa muuntajaan, joka nököttää pöydän kakkostasolla. Pöydälläni on kolme eri korkeudella sijaitsevaa tasoa.

5. Ruutuvihko, johon olen luetteloinut kaikki lukemani kirjat vuodesta 1989 lähtien. Alkaa olla täynnä.

6. Olipa kerran elämä -dvd, kotelo sisältää sarjan ensimmäisen puoliskon, 3 levyä.

7. Vanha ajan patinoima kahvimuki, jonka kyljessä luonnonmukaisesti taiteiltu kasvi (laji tuntematon), pohjassa teksti "AM 63, P.O. Box 37211, 1030 AE Amsterdam, Made in China". Mukista törröttää

8. Teelusikka, jossa teksti "Stainless South Korea", mukissa on myös

9. Puoli mukillista Löfbergs Lila -kahvia, vähenemään päin.

10. Valkoinen kuulakärkikynä, jonka keltaisessa kiinnitinklipsissä teksti "SUN".

11. Pentaflex Fisco -merkkinen mittanauha, vain tätä kirjoitusta varten pöydälle tuotu.

12. 32 senttiä korkea kirjoja, lehtiä ja vihkoja sisältävä pino, yksilöitynä seuraavasti:

12a. Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia, WSOY 2007

12b. Myytillisiä tarinoita, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1975

12c. Kirjain-lehden numero 1/2011

12d. Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet, Sammakko 2008

12e. Päiväkirjana toimiva paksu ruutuvihko, jonka ensimmäinen merkintä kirjoitettu 9.4.2006, toistaiseksi viimeinen 7.1.2011.

12f. Pieni ruutuvihko, jonka kanteen kirjoitettu isolla lapsen kaunokirjoituksella "Pelituloksia ja Mömmöjen matka".

12g. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät, Bazar 2009

12h. Kovakantinen kierreselkäinen muistivihko, aloitettu 2005.

12i. Yoko Ono: Grapefruit, Simon & Schuster 2000

12j. Jani & Jetsetters -yhtyeen cd-single Viileää.

12k. Pehmeäkantinen muistivihko, jonka kannessa teksti "Silmänkääntövankila", ei yhteyttä samannimiseen blogiin. Aloitettu 2004.

12l. Laurence Gardner: Bloodline of the Holy Grail, Element 2002

12m. Ray Bradbury: From the Dust Returned, Earthlight 2001

12n. Andrew Vachss: The Getaway Man, Vintage 2003

12o. Jarkko Laine: Tähden harjalta, valitut runot, Otava 2008

12p. Image-lehden numero 6-7/2011.

Kohtaan 12 sisältyneistä esineistä kolme on minulla lainassa, muut omia. Jatketaan:

13. Kaksi Karttakeskuksen jullkaisemaa GT-karttaa muovitaskuissaan. (GT 2 & GT 4)

14. Kuitti ABC Tiiriön Kirjapörssissä 22.7. tehdystä 10,7 euron ostoksesta.

15. Chrononauts-niminen korttipeli laatikossaan.

Siirrymme kirjoituspöydän kakkostasolle. Alan olla tyytyväinen siitä, että tämä pöytä on laatikoton. No joo.

16. Cd-levyjen kuljettamiseen tarkoitettu muovinen kotelo, Tiimarista joskus ostettu, sulkemiseen käytettävä vetoketju rikki, tyhjä.

17. Lasipurkki, jossa etiketti "Pirkka Pesto", sisältäen neljä kuulakärkikynää, yhden koskaan teroittamattoman lyijykynän, sakset, kolme vesivärisutia, kissankamman.

18. Lasipurkki, joskus vauvanruokaa sisältänyt, nyt täynnä lukuisenvärisiä klemmareita ja nastoja, myös yksi musta hiuslenkki näköjään.

19. Laavalamppu, johon pitäisi hamstrata hehkulamppuja loppuelämäksi ennen kuin poistuvat kaupoista. Nyt ei aktiivikäytössä, koska johto ei tuosta ylety mihinkään pistorasiaan.

20. Kolme pyöreää cd-säilytystynnyriä pinossa, sisältäen lähinnä kovalevyltä pois siirrettyjä valokuvia vuodesta 2005 alkaen. Kenties muutakin. En halua tietää.

21. Pakkausteippirulla, lähes täysi.

22. Musta muovikori, jossa kaksi pahvirasiallista valokuvankiinnitystarroja, ulkoinen 3,5 tuuman diskettiasema jossa sisällä oranssi disketti, sinitarralaatta pahvikoteloineen, vanha sinimusta nahkalompakko sisältäen jokaisen markka- ja penniajan kolikon joka oli käytössä ennen euroaikaa, vanhan pankkikortin puolikas, vanha nettipankin tunnuskoodilista.

23. Epämääräinen pino joulukortteja. Tämä on ensimmäinen esine, jonka olemassaolo oli yllätys itsellenikin. Tämä on myös esine, jonka voisi heittää kirjoituspöydältäni esim. roskiin.

24. Kaksi ruutuvihkoa, molemmat noin puolillaan nimilistoja, pohjapiirroksia, juonikaavioita, muistiinpanoja, etcetera ad infinitum.

25. Paksu kovakantinen muistivihko, johon piirretty päiväkirjasarjakuvaa vuosina 2007-2008.

26. Kaksi lapsuusaikojen päiväkirjaa vuosilta 1983-1989.

27. Muovipussillinen valokuvia, arviolta noin 150 kpl, noin vuosilta 1978-1982.

28. Lival-merkkinen kääntövartinen valkoinen loisteputkivalaisin, kiinnitetty pöydän kakkostasoon, mutta ei tällä hetkellä seinässä. On kesä ja valoisaa, nähkääs.

29, ja pöydän kolmostaso. Sony-merkkinen cd-soitin, sekä sen kaksi erillistä kaiutinta.

30. Vasemman kaiuttimen päällä iso huovuttaen tehty sinikeltainen pallo, sympaattinen.

31. Oikean kaiuttimen päällä pieni buddha-patsas, hieno.

32. Oikean kaiuttimen päällä kaksi lehtisahalla (vissiin) tehty puista sydäntä, suloiset.

33. Soittimen ja oikean kaiuttimen välissä kortti, jossa piirretty kissa, ja teksti "Sitten ehdottaisin kiirelakkoa ja aamuisin päivän halauksia".

Nappaa heinä, ole kaupassa rakas

2011-07-30T19:33:00.002+03:00

En ole heittänyt henkeäni, katseeni kaukaisuuteen vain. Olen hylkäillyt olemisen tapoja. Ja kyllähän muutenkin joka vuosi kesälomalla käy sama homma: neljä viikkoa netittä (no joo, kävin minä ruuanhakumatkoilla pikemmin facebookissa, jos niitä statuspäivityksiäni joku kummastelee nyt), eikä täällä kertakaikkisesti tee mieli roikkua enää taas yhtään. Mutta pakkohan tänne bloginraatoon jotain on tuutata, muuten jää jo kunnioitettavan pitkästä sivupalkkiarkistosta yksi kuu välistä. Eihän semmoinen sovi.

Ydinverkko sykähtelee toismielisesti korvan juuressa kyllä yhä. Elokuussa tavataan!

Ydinverkon neljäs säie: "Sinä" jne...

2011-06-19T08:59:00.003+03:00

Tämä neljäs säie koostuu pitkälti kirjeestä, jonka lainaan tähän enimmäkseen sellaisenaan. Kirje on joko löytämäni, vastaanottamani tai kirjoittamani, sillä ei tämän projektin suhteen ole tietenkään merkitystä, oleellista kai on, että se on päivätty viime vuoden elokuun seitsemäs päivä. Kirje on kirjoitettu käsin, kuten sen loppupuolelta kai käy ilmikin. Sain ensi kerran ajatuksen liittää kirje osaksi ydinverkkoa vasta melko myöhään; olin siihen mennessä jo ehtinyt sen kertaalleen unohtaa. Kuitenkin vastaan alkoi tulla viittauksia sen sisältöön muualta, ehkä tälläkin kertaa löysin niitä, vastaanotinkin. Jossain määrin on alkanut tuntua siltä, että verkosta on tullut itseään ruokkiva entiteetti: koska olen alkanut kerätä sitä, ovat siihen soveltuvat säikeet alkaneet kasvaa suuntaani. Osoittaakseni ettei projekti kuitenkaan koostu valmiina luokseni putoilevista ajatuksista, lisään tähän myös kaksi yritelmää, ajatusten taikinajuuria, joista en ole kuitenkaan onnistunut kasvattamaan mitään erityisen ravitsevaa. Kun enimmäkseen tämä kuitenkin on nimenomaan tällaista:

Kädet

Ojentelevia käsiä väistelevä ihminen on turvaton. Hän ei kykene enää havainnoimaan tarkasti ja adrenaliini kohoaa. Se kuohuu korvissa. Tässä toiminnassa voi satuttaa itsensä, eikä siihen puuhaan pidä tottua. Käsien väistely on kuitenkin tärkeää, ja sopii harrastukseksikin.

[Tämä on kerätty kolmesta lähteestä, eikä mennyt mihinkään. En muista mitä olin tässä alkujaan näkevinäni, oli mitä oli, se on kadonnut...]

Kalastajat

Otetaan esimerkiksi kalastaja, hän on norjalainen. Hänen lisäkseen meillä on toinen kalastaja, kotoisin Sierra Leonesta. He ovat kumpikin taitavia ammatissaan, koska joutuvat elättämään perheensä. Mikä erottaa näitä kalastajia?

Jossain heidän välillään soi musiikki, puolivälissä. Verkot heiluvat musiikin tahdissa.

On helppoa olla kalastaja sellaisena päivänä. Tuntuu kuin merikin olisi aalloilla rytmiä lyönyt. Sanomattakin on selvää että toisaalla ei ole niin. Jossain aallot hakkaavat vihaisina rantakallioita.

[Kolme pientä katkelmaa, yksi on radiosta kuultu. Yritin koostaa näistä tarinan lähinnä siksi, että ensimmäisessä säikeessä mainittiin kalastajat. En onnistunut kehittämään yhteyttä näihin. Luovutin.]

Sinä

On tullut taas aika yrittää tulkita sinua. Näen sinut monessa suhteessa, ja monesta kulmasta kykenen sinua tarkastelemaan. Silti et ole missään täysin läsnä. Minun on vaikea kuvailla olomuotoasi niille, joille et ole tuttu. Harvoin tiedän mitä haluat, enkä silloinkaan täysin. Yritykseni tulkita sinua jäävät nimenomaan yrityksiksi, ja niin sinä jäät salaperäiseksi, kuten hiljaiset historian hämäriin jääneet kansat. Nykyisen Egyptin alue on eräs niistä paikoista, joissa ihmiset ovat eläneet pisimpään. He ovat rakentaneet sfinksin, joka on vanhempi kuin pyramidit, joiden kyljistä aurinko on aikoinaan kimallellut. Turisteilla on tapana käydä Egyptissä katsomassa pyramideja ja sfinksiä, ymmärtämättä sitä, että ne ovat eri aikakausilta peräisin, eri kansojen työtä. Tällöin tapahtuu aikavääristymä. Kerron tämän vain, koska aikavääristymä muistuttaa sinua. Vain kieroon vääntynyt aika on lähtökohta, jonka kautta kykenen näkemään sinut sellaisena kuin olet, ja tässäkin saatan olla väärässä. Ehkä olet tosiaan omaa luokkaasi, ja ehkä, sinun myötäsi, maailma on loppujen lopuksi täynnä mahdottomuuksia. Olenko kertonut siitä ravintolatyöntekijöiden seuramatkasta Egyptiin, josta [...] kertoi lukeneensa lehdestä joskus nuorena? Se palaa nyt mieleeni: kaksitoista ruskettunutta kokkia Kheopsin pyramidista heijastuvan lämmön äärellä. Aikavääristymä väreilee heidän ympärillään hiljalleen. Mitä he ajattelevat? Mitä suunnittelevat tekevänsä kun palaavat pohjoiseen? Heidän tulevaisuutensa jää kesken. Kreikassa kokkien linja-auto joutuu onnettomuuteen. Tässä kohtaa vilkaisen sinua ensimmäisen kerran tänä aamuna. Hiuksesi ovat vielä sekaisin, olet pukeutunut vihreään aamutakkiin, siihen jonka [...] sinulle kerran antoi. Aamiaispöytämme yllä tuoksuu kahvi, et arvaa kenelle kirjoitan ja mitä. Lehdessä on juttu Kreikassa tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, luet sitä ja paahtoleipäsi päällä voi sulaa. Jään tuijottamaan sinua pitkäksi aikaa pöydän toiselta puolelta. Yritän miettiä mitä ajattelet, miltä sinusta juuri tänä aamuna tuntuu. Käki kukkuu metsässä. Sinä lasket mielessäsi sen kukunnat. Aamu on muuten hiljainen, mutta käen ääni käy hetki hetkeltä läpitunkevammaksi.

Ydinverkon kolmas säie: "Viljelmät"

2011-06-10T09:39:00.004+03:00

Tämän viljelmiä käsittelevän kolmannen säikeenkin olin alkujaan editoimassa yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta jotenkin se tuntui toimivan paremmin listamuodossa, tai kenties laiskuus iski. Teksti otsikolla "Viljelmät" oli työn alla viime syksynä, mutta ensimmäiset näistä ovat osuneet silmiin jo vuosi sitten keväällä. Näistä katkelmista (jotka olen laajemmista lähteistä pätkinyt mielivaltaista mutu-menetelmää noudattaen) jokainen on painetusta julkaisusta: lähteinä ovat olleet Kansakoulun ympäristöoppi vuodelta 1972, yleisönosastokirjoituset Seurassa ja Lauttakylä-lehdessä (1971 ja 1973), tamperelaisen ammattiyhdistyksen vappulehti vuodelta 1969 (jonka kirjoitus siis mitä todennäköisimmin on yritys huumoriin) ja kaiketi melkoisen suppeana laitoksena ilmestynyt pienpainate nimeltä Madon vuosisata, oletettavasti jostain 70-luvun lopulta, joskaan tässä kirjoituskoneella naputellussa lehdessä ei ole tietoja sen paremmin julkaisuajankohdasta kuin ylipäätään tekijöistäkään. Myös koko julkaisun tarkoitusperä jää jossain määrin hämäräksi sen käsitellessä rempseästi sekaisin ufoja, aikakauden puoluepolitiikkaa, kuvataidetta ja epämääräisiä yritysmaailman salaliittoja. Jätän erittelemättä, mikä katkelma on mistäkin lähteestä. Yksi loppuu kesken, mutta niin loppuu alkuperäisympäristössäänkin.

Viljelmät

1. Maailmassa on useita erilaisia viljelmiä, joista monen käyttötarkoitus ei ole itsestään selvä. Käytännössä mitä tahansa voi istuttaa ja viljellä.

2. Rumat pellot pilkkaavat perinteisiä agraarisia arvojamme. Meidän pitäisi osata kansakuntana puolustaa ja ylläpitää sitä tärkeää työtä, jonka esi-isämme ovat tähän maahan viljelleet.

3. Ruminta mitä tiedän, ovat tuulessa huojuvat könkkäpellot. Rannikkoseudun asukkaille könkkä on tuttu kasvi. Esimerkiksi keskisen ja pohjoisen Pohjanmaan väki on viettänyt lapsuutensa könkkäpeltojen ääressä, minkä vuoksi heistä on tullut niin omituisia. Kenenkään ei pitäisi antaa lastensa nähdä könkkäpeltoja kovin nuorena. Miksei poliisi tartu tilanteeseen. Könkkä ei ole hyötykasvi, sen viljely ei ole tarpeellista!

4. Vaikka maanviljelys kolmannen maailman maissa on jatkuvasti kehittymässä kohti länsimaisia tehokkaampia standardeja, on hitaasti leviävässä agraarikulttuurissa edelleen ongelmansa. [...] Paksut pienet ponit tallaavat näillä plantaaseilla usein viljelijöiden lapsia jalkoihinsa. Lasten verestä maa saa voimaa ja jaksaa kasvattaa uusia kasveja iloksi ja ruuaksi. Tämä lannoiteongelma tulisi ratkaista ensi tilassa. Afrikasta ei kuitenkaan nykyisten tullirajoitusten vuoksi saa viedä pois poneja. Tilastojen mukaan ponikuolema on ollut yleisin afrikkalaisen lapsikuolleisuuden muoto vuosina 1971-1974. Tutkimusteni mukaan kivenhakkuu voi vielä kääntää asetelmat päälaelleen. Se on afrikkalaisten lasten ainoa toivo. Heidän nimiään olisi mahdollista hakata suuriin kiviin autiomaan reunamilla. Sillä keinoin yrittäisimme huijata poneja luulemaan, että kyseessä on muistokivi jo edesmenneille. Mutta ponit ovat julmia ja pisteliään älykkäitä. Delfiini ei ole ihmisen jälkeen älykkäin eläin.

5. Lupiinit ovat valloittamassa maailmaa. Ne leviävät vuosi vuodelta yhä laajemmalle. Niiden kollektiivinen juurakko on tietoinen. Lupiineja on todistetusti viljelty niinkin pohjoisessa kuin itäisellä Juutinmaalla esikolumbiaanisena aikana, mutta viimeistään Pommerin sodan jälkeen peruna nousi suositummaksi. Kissatkin tukehtuvat lupiineihin. Maailmassa ei ole enää montaa lupiiniviljelijää, vaikka sellainen olisi kaunis. Kaikki lupiiniviljelijät ovat aina olleet kauniita kautta historian. Perunaviljelijöillä on usein perunanenä. Heitä ei kutsuta presidentinlinnaan, vaikka saavutustensa perusteella juuri heidät pitäisi. Tämä on vain yksi kohta niinkutsutun länsimaisen demokratiamme rappiossa, eikä sen

Loppuun vielä tunnelmakuvan sijasta sananen kohdassa 3 esiintyvistä könkkäpelloista. Koko käsite (ruma kasvi nimeltä könkkä, yeah why not...) on samanaikaisesti absurdi ja tyhmä, mutta palautti löytyessään mieleeni verkosta vuonna 2000 talteen kopioimani kertomuksen nimeltä Kiertomuikkulan kronikat; mikä onni että tapanani on jo tuolloin ollut tallentaa kaikkea typerää. Epäilen Kiertomuikkulan kronikoihin joskus palaavani, mutta toistaiseksi haluan jakaa siitä vain tämän katkelman, joka ei kuitenkaan narratiivisen muotonsa puolesta sopinut tällä kertaa kokonaisuuden osaksi.

"Aurinko paahtoi vessan seinään reiän ja siitä Viänänen kurkisti ympärillään leviävää könkkäpeltoa. Könkkä on harvinainen kasvi, jota tavataan vain Kiertomuikkulassa, jossa sitä viljellään kuin viimeistä päivää. Kenenkään muun kuin kiertomuikkulalaisten ei tulisi mieleenkään moista pahalle haisevaa, paskan makuista, irstaan näköistä, pöyristyttävän ruman väristä ja sataprosenttisen käyttökelvotonta kasvia viljellä. Kiertomuikkulalaiset luonnollisesti rakastivat könkkää, kaikki kunnan 63 asukasta joista 17 oli Viänäsiä. Päivä oli kesäinen ja kalat lauleskelivat Sweet home Alabamaa lennellessään muovisten mäntymetsien yläpuolella. Kukaan ei osannut aavistaakaan että idylli oli särkymässä, julmien robottiankkojen armeija oli enää muutaman minuutin matkan päässä Kiertomuikkulan keskustasta, jossa juuri silloin oli meneillään yhdistetty yleisurheilu- ja kivityskilpailu lapsille."

Internet, tuo tiedon valtaväylä.

Ydinverkon toinen säie: "Apatia"

2011-06-06T18:55:00.003+03:00

Toinen säie löytyi osittain samoihin aikoihin kuin ensimmäinen, muistaakseni samalla viikolla viime vuoden maaliskuussa (mikä ajankohta jäi edellisessä mainitsematta - mutta kenties ajanmääreet ankkuroivatkin säikeet liiaksi johonkin konkreettiseen?). Tällä kertaa toimin itse jonkinlaisena välittäjäaineena. Selailin vanhoja postikortteja Lauttasaaren Emmaus-kirppiksellä lähellä Lahnalahdenpuistoa, ja lopulta ostin pinon, kymmenen eurolla. Korttien kuvat eivät sinällään kiinnostaneet, useimmista eivät niihin kirjoitetut lomaterveiset tai onnentoivotuksetkaan. Sen sijaan yksi kuva-aiheeltaan geneerinen hevoskortti oli kirjoitettu tiheällä ja osin lukukelvottomalla käsialalla täyteen tekstiä; kyseessä oli luettelo otsikolla "Apatia".

Onnistuin tulkitsemaan tekstiä siis vain pienen osan. Silti tuntui jokseenkin kutkuttavalta löytää jotakin tällaista niin pian edellisen vastaavan löydön jälkeen. Oli sellainen tunne, ettei Turussa vaan! Toisaalta en siellä juurikaan kierrellyt divareita tai kirppiksiä, mikä selittänee. Kenties kuitenkin on niin, että vasta tämä ostamani kortti todella sysäsi liikkeelle tarkoituksenmukaisen säikeidenetsinnän. Samalla päätin ottaa säikeiden hankinnassa ja muodostamisessa puoliaktiivisen roolin, sillä miksipä ei: olen joka tapauksessa yhtä lailla osa sitä epävakaata kuorta, jota järkiperäiseksi todellisuudeksikin kutsutaan (kuten olet sinäkin, ja sinä, ja sinä) kuin mikään löytämäni, ja vaikken halunnutkaan alkaa varsinaisesti itse tuottaa asioita löydettäväkseni, voitaneen sanoa, että olen auttanut niitä kaivautumaan arkipäivästä esiin.

"Apatia" on hyvä esimerkki. Koostin hevoskortista löytämäni listan ympärille lauseita muista samalla kertaa ostamistani korteista, ruokapöydälläni tuolloin lojuneesta lehdestä (vanha Lumooja muuten), kaksi täytevirkettä kirjoitin kokonaan itse, minkä lisäksi poistin listan numeromuotoisuuden ja tein sen tarinaksi lisäämällä "hänet", josta kerrotaan. En tiedä onnistuinko, en ylipäätään tiedä miksi olisin tekstiä sen valmistuttua kutsunut; joka tapauksessa se tuntui olevan osa jotain suurempaa, minkä vuoksi tuolloin suunnittelemani Silmis-päivityskin jäi tekemättä. "Apatia" jäi odottamaan vuoroaan, joka nyt koittaa:

Apatia

Silloin tällöin hän tunsi ilon kaikkoavan elämästään. Hän oli vasta nuori, mutta ei tuntenut enää asioita uusina ja ihmeellisinä kuten hänen olisi varsinkin vanhempien mielestä pitänyt tuntea. Hän oli kävelevä aistiharha. Hänestä tuntui mahdottomalta niellä tulta. Hän ei osannut kirjoittaa saagoja. Hänet oli vallannut apatia. Jostain syystä, jota hän itse ei tiennyt, se oli alkanut teatterin edessä jokirannassa. Se oli estänyt häntä ostamasta jäätelöä, se oli tarttunut kovin sormin ja ottanut mukaansa. Apatia vie mennessään kuin soratie. Taas se oli alkanut, se ei ollut kovin ruma eikä kovin kaunis, mutta siellä se joka tapauksessa oli nurkan takana. Hänestä tuntui, etteivät ystävät ymmärtäneet apatiaa. Elokuvissa, hän muisti, apatia näytti kauniilta. Kaupunki oli suuri ja sen sisään olisi helposti voinut eksyttää itsensä. Kuoppaista soratietä kävellessään hän oli onnellinen, vaikka lintujen laulu ei kuulunut hänen askeltensa nostattaman rapinan yläpuolelle. Joen virtaus ei pölyltä näkynyt. Sellaisina hetkinä hän monesti päätti mennä elokuviin, missä näki itsensä kimaltavana heijastuksena kankaalla. Elokuvista hän palasi erilaisena. Niinä iltoina hän meni nukkumaan ojan partaalle. Erään kerran poliisi vei hänet takaisin kotiin ja peitteli sänkyyn. Yöpöydältä pehmoinen pandanalle katseli.

Ydinverkon ensimmäinen säie: "Menestys"

2011-05-30T13:11:00.006+03:00

Olen Helsingissä asumani puolentoista vuoden aikana aloittanut harrastuksen. Kyllä, yhden vain, ja sekin on paljon kaltaiselleni, joka ei ole koskaan ikinä harrastanut mitään paitsi nuorempana postimerkkeilyä ja tanhua, mutta olenpa aloittanut kuitenkin, ja aikaavievähän tämäkin on ollut: olen alkanut kerätä säikeitä. Mistä, kysy(ne)tte, ja kerron.

Elämästä. Alaviitteitä epätodellisuuden tasoista, niistä joita ei konkreettisesti ole olemassa, mutta kuitenkin on, ja vieläpä enenevissä määrin, kun niihin on alkanut kiinnittää huomiota. Olen kerännyt säikeitä 1) Vanhoista kirjoista, joita ensin alkuun löysin antikvariaateista, sittemmin myös kirjaston valikoima on osoittautunut hedelmälliseksi, 2) Aikakauslehdistä, etupäässä 50-70 –lukujen vuosikerroista joita sattuu mökin vintillä olemaan ihmisennielevinä pinoina varastoituna, 3) Kuulopuheista ja tarinoista, ja muutamin satunnaisin kerroin myös 4) Seinäkirjoituksista, joskin tämä suuntaus on vielä etsimässä itseään; jonain päivänä tarkemmin kenties.

Tämä ajanvietteeni on osoittautunut varsin heldelmälliseksi, siinäkin määrin, että ajattelin raportoida muutamista havainnoistani tänne blogiin, joskin tunnustan: laajamittaisempikin kirjoitustyö aiheen parissa on meneillään. Mutta entä harrastukseni alku? No, ensimmäinen löytöni tapahtui, tietenkin, vahingossa (miten muka luulette että aikanaan ryhdyin tanhuamaan?). Ostin Runebergin antikvariaatista Aksel Törnuddin teoksen Musiikin historia pääpiirteissään (Otava, 1943), ja sen sisäkannesta löysin ilmeisesti mustekynällä kirjoitetun tekstin, joka näytti järjelliseltä aluksi, keskivaiheillaan vähemmän, lopuksi ei enää ollenkaan. Silti sen omanlaisensa logiikka viehätti minua. Tekstiä ei ollut otsikoitu, mutta olen itse antanut sille nimeksi ”Menestys”.

Vielä sananen koko raportoinnin otsikosta. Kävellessäni Dagmarinkatua pitkin matkalla Kampista kotiin viime sunnuntaina huomasin erääseen sähkökaappiin kirjoitettuna sanat ”Luuydinverkosta nousee kärsimys”. Koska olin juuri ajatellut tätä projektiani, nimenomaan tätä ensimmäistä julkista kirjoitustani aiheesta, oli tämä tietenkin mitä osuvin löytö. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivan yhteen muiden keräämieni säikeiden kanssa (joista tietenkin myöhemmin lisää), mutta eipä jättänyt rauhaankaan. Siispä: tästä hiomalla projektille otsikko, ja toiveissa on saada otsikko joskus loogisesti sijoittumaan kokonaisuuteen. Kenties. Tämän suuremmitta johdannoitta kuitenkin itse asiaan. Tällaisen tekstin minä löysin:

Menestys

Kun ihminen menestyy, hänen on valittava perheensä ja työnsä välillä. Monelle työ on tärkeämpi kuin perhe. Kun työpaikan puhelimet eivät enää soi, on myöhäistä ihmetellä minne perhe on jäänyt. Kenties siihen ei ole tarvettakaan. [tässä kohdin musteen väri vaihtuu; ilmeisesti tekstiä on alun jälkeen jatkettu myöhemmin, Uguksen huom.] Ihminen on tuolloin hyvinvointianemian uhri. Hän kalpenee sellaisille asioille kuin ”kalastaja” ja ”köyhä”. [Miksi juuri kalastaja? Epäilen kirjoittajalla olleen jokin henkilökohtainen suhde ammattiin] Hyvinvointianemia ~~tarttuu ensin sieluun ja vasta sieltä ruumiiseen.~~ [Yliviivaukset alkuperäisessä tekstissä] Se estää länsimaisen yltäkylläisyyden ravintoaineita tarttumasta kiinni. Silti on huomattava, että hyvinvointianemiaa sairastava ihminen on nimenomaan menestynyt. Hänellä on vara valita. Valinnat tehdään usein ladon takana aamukuudelta kuusenoksien alla. Vanhat polvet valittavat kun menestynyt ihminen kumartuu alttarille rukoilemaan. Hän tuntee isiensä katseen maan povesta. Hän on hyljännyt perheensä ja hänen menestyksestään on tullut menneiden sukupolvien saavutusten irvikuva. Aurinko ei menestyneelle ihmiselle paista niin kovin kuin kurjille syntisille. Menestyneen ihmisen lämpöä on vaikeampi havaita, vaikka se säteilee hänestä itsestään, ~~koska se säteilee poispäin~~. Kun menestynyt ihminen kuolee, hän jättää jälkeensä tyhjän tilan. Siihen ei yleensä kukaan halua sijoittua makaamaan tai istumaan. Menestys romahtaa tyhjään tilaan ja tilan seinämät alkavat murtua reunoilta sisäänpäin. Menestynyt ihminen ei koskaan näe saavutustensa luhistumista. Kun hän on kuollut, on hänellä mahdollisuus saapua uudestaan. Menestynyt ihminen yrittää yleensä toisellakin kerralla menestyä. Menestyneet eivät koskaan opi.

Marvel-projekti, osa 1

2011-05-24T20:48:00.002+03:00

No nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, minulla toisaalta onkin tietynlainen suhde elokuviin nykyisin. Supersankarielokuvat! En ole aiemmin juuri kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta pitkin 2000-lukua on tosiaan suurin osa lapsuuteni oleellisimmasta fiktiivisestä materiaalista muuttunut sarjakuvasta elokuvamuotoon; kuten olen ennenkin täällä maininnut, olin noin vuosina 1987-1992 erittäin innokas Marvelin sarjakuvien kuluttaja. Eipä tuo ajanjakso nyt tulevaisuudesta katsottuna kovin kummoiselta näytä, mutta kasvapa itse kymmenvuotiaasta viisitoistaiseksi, no, kasva! Kylläpä siinä ihminen vallan melkoisesti kehittyy, ja koko ajan ovat Marvelin supersankarit mukana. En DC-tuotannosta koskaan niin välittänyt, vaikka toki kaikki (harvat) lukemani Batmanit olivat hyviä, mutta kaikki lukemani Teräsmiehet (lukuunottamatta Jim Starlinin & Berni Wrightsonin hienoa Friikki-tarinaa) sitäkin kuivempia. Osasyynä ehkä sekin, että suomeksi ei DC:n tuotantoa tuolloin liiemmin julkaistu, kun taas Marvelin hahmoilla pyyhki hyvin. Christopher Nolanin uudet Batman-leffat katsoin tuossa taannoin sairastaessani, nyt tuumasin omalla rajoittuneella ajallani (mikä totisesti ei tee projektista erityisen nopsasti etenevää) katsastella kaikki 2000-luvulla esiin nousseet kerrassaan vitaalit Marvel-filmatisoinnit. Olen niistä aiemmin nähnyt kolme: kaksi ensimmäistä X-meniä ja Spiderman kakkosen, kaikki (jostain kumman syystä) vuonna 2004, joten en niistä muista enää mitään. Menköön uudelleenkatseluun. Jep, minä innostun elokuvasta jos kykenen tavalla tai toisella yhdistämään sen johonkin muuhun kiinnostuksenkohteeseeni.

Aloitin jo, vahingossa, kun tapoin unettomuutta katsomalla Ang Leen vuonna 2003 ilmestyneen Hulk-filmatisoinnin. Olinhan siitä toki kuullut paljon pahaa, ja alun jokseenkin kikkaileva taustatarinointi sai vilkuilemaan kelloa. (toisaalta, koska katson leffat tietokoneeltani, yleensä surffailen netissä samanaikaisesti muutenkin) Vaan kyllähän se siitä liikkeelle lähti, ja ensin kummastuttanut "sarjakuvaruutuinen" editointikin alkoi tarinan edetessä kummasti toimia. Hulkhan ei ole varsinainen action-leffa ollenkaan, vaan pikemminkin henkilödraama, mikä toki Jäämyrskyn (ainut muu näkemäni Leen elokuva) ohjaajalle sopiikin. No oli siinä mutanttipuudeli sentään. Ymmärrän siis, miksi elokuvaa niin syvästi monet inhoavat, ja myönnetään, että Hulk itse oli toki animaatiohahmon näköinen, mutta mitä väliä? Hahmon syntytarina oli pistetty radikaalisti uusiksi, mistä plussaa, eikä mukana oikeastaan ollut varsinaisia supervihollisia, mistä myös. Nick Nolte oli roolissaan hyvä, ja Jennifer Connelly kauniimpi kuin koskaan missään, huh. Myös plussaa: Danny Elfmanin hienoimpiin lukeutuva soundtrack, ei sitä tyypillisintä Dannya, aika vaikuttavaa.

Moitittavaa? En nyt keksi, mutta jos en olisi alkuperäistä sarjakuvaa tuntenut, olisin pitänyt itse Hulkia harvinaisen kornina ilmestyksenä kilometriloikkineen. Mutta kuinka monta traagista perhetaustaa vielä kestänkään kun kaikki Marvel-elokuvat katson; joka hahmoltahan sellainen löytyy. Hulkissa tarina (elokuvaa varten rustattu vieläpä) kyllä toimi ja oli uskottavasti virallisen Hulk-kaanonin rajamaille sopivakin. Mikä positiivinen yllätys leffa siis olikaan! Ehdottomasti paras näkemäni Marvel-elokuva toistaiseksi, ja ainoa josta muistan mitään. Seuraava joskus kesän mittaan sitten, kun jaksan.

Muuttaako ihminen

2011-05-22T11:14:00.002+03:00

Viime viikolla vaihdoin osoitetta. Tavaksi se Turussa tuli, joten miksei siis Helsingissä jatkuisi, tuo pysähtymätön muuttorumba. Etenkin kesäksi tunnun aina siirtyvän uuteen paikkaan. Huomasin sijaitsevani taas eri asunnossa kuin viime kesänä, ja taaksepäin katsoessani tein havainnon: olen viimeksi asunut kaksi perättäistä kesää samassa paikassa vuosina 2006 ja 2007. Sitä edeltävät kesät ilman muuttoa välissä olivat 2000 ja 2001, ja siitä taaksepäin olenkin sitten vielä lapsuudenkotona, josta kamppeeni vanhempien Kadettiin sulloneena muutin Turkuun elokuussa 1999 ja ajoin Aninkaistenkadulta tullessa Itäisen rantakadun ohi näkemättä sen paremmin jokea kuin tuomiokirkkoa, vasta jossain vanhan hautausmaan tienoilla alkoi tuntua, että olisi varmaan jo jokin aika sitten pitänyt kääntyä.

En siis oikeastaan tiedä miltä tuntuu asua samassa osoitteessa enemmän kuin kaksi vuotta. Alkaisiko se ahdistaa? Alkaisiko paikka yhtäkkiä tuntua kodilta? Toisaalta minä kotiudun nopeasti; viimeisessä Turun osoitteessani asuin vain puoli vuotta, mistä toista kuukautta vietin mökillä, ja silti sekin tuntui omalta viimeistään siinä vaiheessa kun piti taas alkaa pakkailla kamoja ja mennä. Muistelen millaisia eri asuntojen jääkaapit olivat, millaisia suihkut, mitä näkyi keittiön ikkunasta jos mitään. Nyt asun korkeammalla kuin vielä koskaan. Vaikka kerros on kuudes kuten ensimmäisessä Turun kodissakin, on tämä talo rakennettu 20-luvulla, ja huonekorkeus varmaan metrin enemmän kuin Sokerinrannan 60-luvun taloissa. Kuuden kerroksen matkalla kertyy korkeutta, katselen Taka-Töölön kattojen yli kohti Pasilaa, jonka tv-torni näkyy ilta-aurinkoa vasten aika komeasti.

Tärkeintä on aina saada laatikot nopeasti purettua, muutosta muistuttavat asiat nurkista pois. Tai olisi, mutten siinä aina onnistu. Muutot ovat mahdollisuus siivota menneitä, vaikken tällä kertaa heittänytkään pois juuri mitään. Sen tein Turusta lähtiessäni: kaikki mikä ei yhteen pakuun sopinut, jäi matkasta: sohva, iso kirjoituspöytä, lipasto, takapihan puutarhakalusto. Silläpä nyt ei järin liikoja olisi täällä tehnytkään.

Minulla on ollut ikkunoita kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, parvekekin muutamaan. Takapiha kahdesti, kerran oma kylmäkellari. Neljä erilaista sohvaa, nyt taas ei yhtäkään, mutta kohta hankin kun on kerrankin tilaa. Pois muutetut kodit pysyvät mielessä aikansa fyysisinä muistoina: mieleen jää asunnon tila, mittasuhteet, valaistus. Ne säilyvät siellä kuukauden tai pari ja hiipuvat pois. Tällä hetkellä edellinen asuntoni on vielä niin tarkkana kuvana päässä, että se tuntuu olevan fyysisesti läsnä jossakin edelleen, vaikka sen minunlaisekseni muuttaneet tavarat ovatkin jo täällä, tässä toistaiseksi vieraassa ympäristössä, mutta kodiksi tulevassa kai kuitenkin, tälläkin kertaa. Toisaalta nyt on ensi kerran tilaisuus käydä vanhassa paikassa uudestaankin: sattuipa niin, että ystävä etsi asuntoa kulmilta, ja diilasin kämpän hänelle. Pitää käydä katsomassa tilasta toinen tulkinta. Ainakin siellä juoksentelee nyt kaksi kissaa. Minullakin olisi nyt tilaa kissan kulkea. Hmm.

Hampaattomien setien saavutuksista

2011-05-17T20:40:00.004+03:00

Vuonna 1995 olin jääkiekon mm-finaalin aikana muistaakseni elokuvissa. Tarkkaa muistikuvaa katsotusta leffasta ei ole, mutta jonakin juuri tuon kevään päivänä kävin naapurikylän teatterissa tsekkaamassa Pulp Fictionin; elokuvan, josta olin kuullut paljon hyvää. Tekihän se vaikutuksen. Jääkiekko sen sijaan ei. Muutamia pelejä olin tietynlaisesta velvollisuudentunnosta koittanut katsoa, olihan sentään Suomella vauhti päällä ja kohti mitalia mentiin. En kuitenkaan yleensä jaksanut pelejä loppuun asti. En yrityksistä huolimatta kokenut jännitystä; vaikka Mertaranta (tai kuka tuolloin olikaan) kuinka ulvoi, vaikka oli kolmas erä ja Suomi maalin tappiolla - ei. En tuntenut mitään. En tiennyt miksi minun olisi pitänyt välittää pelin lopputuloksesta, en tuntenut pelaajia henkilökohtaisesti, en ollut lyönyt voittajasta vetoa, en kokenut joukkueen millään tavoin edustavan mitään sellaista, jota minä itsekin edustin.

Jokseenkin sama olo oli taas eilen. Etukäteen toivoin Ruotsin voittavan, koska tiesin millaista hehkutusta vastakkainen tulos taas tietäisi. Ja erityisesti tätä minä ihmettelen. Eihän juuri kukaan seuraa aktiivisesti jääkiekkoa, ja silti sadattuhannet saavat mielenhäiriön, kun kisoihin valittu joukkue voittaa toisen kisoihin valitun joukkueen. Ymmärrän, että pelaajat itse juhlivat: he ovat selvästi panostaneet, treenanneet, pelanneet kaikin tavoin hyvin. Onnittelut heille, ei varmasti ollut helppoa. Sitä puolestaan en ymmärrä, että koko maan pitäisi juhlia. Olen väärässä, minun on kai pakko olla, sitä luokkaa pieni on vähemmistöni.

Huomautan, ettei tämän tarkoitus ole olla pilkkaava kirjoitus, ei suinkaan, en korota itseäni ylemmyydessäni massan hartioille. (saadessani kuulla Suomen ja Ruotsin pelaavan finaalissa valmistauduin kylläkin linkittämään tähän viiden vuoden takaiseen päivitykseeni, joka on ivakirjoitusta vilpittömimmillään) Minä vain palan halusta ymmärtää. Haluan tietää, mistä tämä kollektiivinen tuntemus yllättäen kumpuaa. Miksi radiossa katuhaastateltu nainen kiljui tämän olevan hänen elämänsä paras päivä? Miksi ilmavoimien hävittäjät saattoivat kaatokännisen joukkueen kotimaahan? Olo on oudon ulkopuolinen. Vaikka olisinkin katsonut itse finaaliottelun, olisi tunne matsin päättyessä ollut silti olankohautus. En olisi tajunnut, että pitää lähteä kadulle bailamaan, jääkiekko kun on peliä kuitenkin vain. Ei mitään tärkeää, ja kuitenkin saa kansan kaduille moninkertaisesti paremmin kuin mikään poliittinen teko, mikään lakkoilu tai kansannousu. Miksi? Miksi Suomen väreillä varustettujen pelaajien menestys joka vuosi uudestaan järjestettävissä kilpailuissa on yhtäkkiä jokaisen tämän maan syntyperäisen kansalaisen tähtiin kohoava arvonnousu?

Kertokaa, en ymmärrä.

The Slender Man

2011-05-10T11:12:00.004+03:00

Visuaalinen muistini toimii pimeydellä. Kun valot sammuvat, alkaa päässä vilistä sinne arkistoitua materiaalia: lapsena nähtyjä ahdistavia kuvia (joskus niukasti kouluikäisenä selasin Alibia, jossa oli aukeaman verran väriotoksia kirvesmurhatusta, ne ovat yhä verevinä muistissa), itse koettuja vaara- tai pelkotilanteita, ja luonnollisesti kohtauksia matkan varrella nähdyistä kauhuleffoista. Minä en totisesti ole kauhuelokuvien ystävä. Meni varmaan kymmenen vuotta, että sain jotkut Kubrickin Hohdon aiheuttamat pakokauhureaktiot lieventymään; ja vielä niinkin myöhään kuin 2004 katsottu Ring (jenkkiversio, japanilaisen näin myöhemmin) piti hereillä öisin. Nykyisen trendin mukaisia verikekkereihin perustuvia kauhuleffoja en ole juuri nähnyt enkä välitäkään, ne eivät pelota, mutta iljettävät, ja ovat sikäli mitäänsanomattomampia. En kaipaa iljetystä. Pelko sen sijaan - suhde siihen on outo. Morbidi kuriositeetti sai aikoinaan katsomaan vaikkapa yhden osan japanilaisesta Ju-On-elokuvien sarjasta, ja katsoin sitä ensin pimeässä, sitten huoneeseen valot sytyttäen, elokuvan viimeisen kolmanneksen yritin epätoivoisesti keskittyä kissan kanssa leikkimiseen, tekstailuun, mihin tahansa, jotta kylmä kauhu ei olisi luikerrellut selkärankaa pitkin, mutta elokuvaa en silti kyennyt keskeyttämään. Oli pakko sivusilmällä nähdä mitä siihen oli keksitty, ja olipa kyllä, huh.

Elokuvissa ylipäätään on kyllä yksi olennainen ominaisuus, jota en kertakaikkisesti siedä: ne ovat liian pitkiä. Keskittymiskykyni ei mitenkään riitä yli tunnin mittaiseen paikallaan nököttämiseen, mistä johtuen katsonkin leffoja lähinnä sairaana olessani, tuossa männäviikolla esim. molemmat Nolanin Batman-elokuvat. Ensimmäinen oli parempi; Dark Knightissa oli jo sitä samaa yliyrittämistä, joka sittemmin tappoi sen edeltävän Batman-elokuvien sarjan, jonka Burton niin tyylillä aloitti. (eikä näistä kumpikaan kyllä pärjännyt Burtonin leffoille, vaikka ihan hyviä olivatkin) Onneksi kaltaisilleni lyhytpinnaisille on internet. Jokin aika sitten törmäsin ilmiöön nimeltä Marble Hornets, joka kiehtovalla tavalla yhdistää paitsi lyhyen keston, myös juuri sellaisen häiritseviin näköhavaintoihin ja vinoutuneeseen tunnelmaan perustuvan kauhun josta pidän, ja jonka katsomista yksin yöllä mökillä vielä myöhemmin tänä kesänä kiroan.

Eli pohjimmiltaan tämä päivitys on linkkivinkki: tuosta lähtee Marble Hornetsin introduction-video liikkeelle, siitä voi sitten jatkaa Entry#1:stä eteenpäin jakso kerrallaan. Jäin koukkuun. Pidän toteutustavasta, pidän kokonaisuuden maltillisesta tavasta edetä asteittain syvemmälle, ja pidän siitä, että tarinaa voi nauttia pieninä palasina kerrallaan. Väitetty dokumentaarisuus on plussaa. Ei siksi, että pitäisin teosta dokumenttina, mutta tekijöiden taholta ratkaisu on oivallinen: elokuvamainen toteutus vaatisi lavasteita, musiikkia, ylipäätään nollabudjetilla toimittaessa kaikkea sitä, mikä muistuttaa pomminvarmasti katsojalle tämän tuijottavan halpaa elokuvaviritelmää. Tässä muodossaan Marble Hornetsin kaltainen idea on varmasti tehokkaimmillaan - minulle ainakin uppoaa. En ole vielä päässyt loppuun, fiilistelen, onneksi on valoisin aika vuodesta.

Muistuu mieleen oma kavereiden kanssa lukiovuosina kuvattu kauhuleffa. Siinä kolme kaverusta eksyy metsään, yksi loukkaa jalkansa kävelykyvyttömäksi ja sitten he löytävät aution talon, jonne -

Anteeksi, innostuin. Meidän elokuvamme ei (ainakin totisesti toivon niin) koskaan päädy Youtubeen, mutta olisipa messevää siitä muutama still-kuva tänne joskus saada. Kerron sitten siinä vaiheessa teoksesta lisää.

Tusinas kahvila: Café Lasipalatsi

2011-04-22T11:27:00.006+03:00

Minulle Lasipalatsi on Helsingin keskusta. Siis nimenomaan koko kaupungin ytimein keskipiste, se jonka luota voi poistua vain syrjäkulmien suuntaan. Sinällään keskipisteen määritteleminen on tietenkin keinotekoista, se on tunteesta syntyvä ominaisuus, ja varmasti useimmille Helsingissä on keskeisempi jokin muu paikka. Kovin tuttu Lasipalatsi ei minulle rakennuksena ole; Kirjatorilla olen pari kertaa piipahtanut, syrjäsiiven Mbarissakin kahdesti (sieltä on vaikea löytää pöytää, jonka ääressä joku ei keskittynein ilmein näpyttelisi Mäcciään), mutta tietenkin kahvilassa jo kaikkiaan neljästi, ja vasta viime viikolla oli kamera mukana, minkä vuoksi paikan arviointi on hiukan viivähtänyt.

No niin, muistikuvani Café Lasipalatsista alkavat kuuden vuoden takaa, jolloin lämpimänä kevätpäivänä olin täällä melkein-ensitreffeillä ja pääkaupunkiseudun imaisevaan menoon tuiki tottumattomana. Olin vasta toipumassa ensimetroni aiheuttamasta shokista, kun jo astelin tähän funkkista huokuvaan retrokolossiin ja tutun tuntuisesta miljööstä kiitollisena tarjouduin maksamaan kahvit ja suklaamuffinssit; en siksi, että olisin halunnut miehiseen ensitreffirooliin heittäytyä, vaan pikemminkin vain osoittaakseni olevani kahviloissa kuin kotonani. Mutta meinasipa siinä opiskelijakortti mennä väärään kurkkuun kun Turun kahviloiden hintatasoon tottuneelle jöösille kerrottiin ostosten yhteiskustannus! Olin älähtää, onneksi en. Sittemminhän olen ymmärtänyt kaiken olevan täällä eri hinnoissa, ja Lasipalatsin kaltaisilla sijainneilla nyt ainakin. Mutta toisaalta mitään extra-kallista tarjonta tuskin tuolloinkaan oli, satuinpahan vain olemaan liiankin pesiytynyt Turun halvimpiin sumppiloihin, ja harvoin niistäkään euron kahvin lisäksi mitään popsittavaksi hankin.

Nyttemmin stadilaistuttuani olen tosiaan sitten vielä kolmesti paikan päällä käynyt. Lasipalatsin etu on tietenkin myös sen ongelma: olemalla Helsingin keskipiste se on harvoin olematta täynnä. Kokemukset: arkena puolenpäivän maissa löytyy noin yksi tyhjä pöytä, maanantaina neljän jälkeen saa kääntyä ovelta takaisin, sunnuntaina iltaseitsemältä voi istua mihin tykkää. Sisustus ei ole muuttunut kuuden vuoden aikana mihinkään, joskin lienee museoviraston suojeluksessakin siinä määrin, ettei täällä varmaan voi alkaa seiniä kaatamaan. Hauskana yksityiskohtana suuremman pöytätilan takaseinän virkaa toimittava verho, josta saattoi välillä kurkkia kolkkoon leveään portaikkoon; tuntui kuin olisi istunut salaisuuden edessä. Miksi kukaan ei liikkunut siellä? Mikä paikka se oli? Miksi sitä ei ollut kahvilasta erotettu kuin verholla? Ruuhka-ajan ulkopuolella saapuvat voivat istumapaikkansa valita kahden tilan väliltä: Mannerheimintielle avautuvan julkisivun puolelta, tai hieman tukkoiselle takapihalle antavasta hämärästä huoneesta, joka tietenkin on ollut minun valintani aina paitsi kerran kun ei mahduttu. Siellä on nahkaiset sohvat ja loosheja. Perin tunnelmallista.

Vaan entä purtava? Tarjontatiski on ensivilkaisulla huolestuttavan piskuinen, mutta toisaalta kerroksellisuutta on osattu käyttää hyödyksi, ja tavaraa on. Täältähän saisi vaikka lounassalaatteja ja täytettyjä patonkeja, mutta minä olen kahdesti päätynyt lohipiiraaseen, joka on seireenin lailla monkunut pääsyä kitusiini. Ja molemmin kerroin olen sen kahdella haarukallisella tuhottuani pettynyt olemattomaan kokoon. Nälkä kurnii vielä siinä vaiheessa kun tarjoilija jo kantaa lautasta pois, mutta makua en moiti. Nelinkertaistaisin silti siivun koon. Viimeksi nautin paikan päällä leivotun rinkulamunkin, joka olikin tuhti kuin taivas, vaikkei Pispalan näkötörnin hekumalliselle munkkielämykselle vetänyt vertoja, tosin harva vetää. Tämä ei ollut enää lämpimäinen, mikä teki siitä ehkä hiukan turhankin tuhdin, tahtoo sanoa vähän sitkon. Mutta nyt sentään jo saivartelen, hyvä munkki oli.

Toinen ongelma: kahvin koko. Jos nyt verrataan vaikkapa viimeksi käymääni Sanomatalon Wayne'siin, on Lasipalatsin kofeiiniannoksen koko siitä noin kolmannes, samaa hintaluokkaa kuitenkin. Santsikuppia en ole kysellyt; kenties rauhallisemmassa paikassa voisikin, mutta kun tiskillä on aina sen seitsemän jonottajaa, ei siihen kehtaa väliin mennä mukeineen norkoilemaan. Huomaan yhtäkkiä kaipaavani amerikkalaishenkisiä tarjoilijoita, jotka pirtsakka hymy huulillaan kävisivät täyttämässä mukini. Tulee mieleen Reservoir dogs: "Look, I ordered coffee. Now we've been here a long fucking time and she's only filled my cup three times. When I order coffee, I want it filled six times!" Juuri tuollainen minä olisin. Onneksi Suomessa mennään nöyrinä tiskille itse.

Mutta kahvi sikseen! (ei se mitään kummoista ollutkaan, jos ei toki pahaakaan) Sain nimittäin yhdellä käynnilläni todistaa teenjuontia, joka on tietenkin varsin vieras ja jokseenkin epäilyttävä käytäntö mielestäni. Teevalikoima vaikutti kerrassaan huimalta, ja kun sitten oli niiden pannujen ja muiden kanssa toimimisen ottanut haltuun, vaikutti teenjuoja tyytyväiseltä. Silti, en kyllä suosittele teetä kenellekään, kyräileväthän sitä jo naapurin mummotkin joka kahvilinjalta lipsuu...

Lopputulos:

Tarjonta kelpasi varsinkin syömäpuolella, mutta vähäisestä kahvin määrästä pitkä miinus. Toisaalta tarjolla oli Herra Hakkarainen -limsaa, mistä plus. Ei yhtä iso kuin se miinus.

Miljöö miellyttää. Varsinkin se taaempi huone, joka on rauhallinen ja intiimi. Kyllä täällä useamman tunnin istuu hölpöttäen jos tarvis on, toisaalta sen santsikahvin saatavuus pitää kyllä siinä tilanteessa jo selvittää. Arki-iltapäivisin täynnä kuin ruuhkaratikka, mutta silti tiskillä kymmenien jono, mikä tuntui minusta kummalta. Mihin ne kuvittelivat mahtuvansa? En jäänyt tilannetta seuraamaan.

Bonuksena kaupungin keskipisteenä toimiminen. Kaikkialta on tähän lyhyt matka paitsi syrjästä.

Ja rajapyykit rikkuu

2011-04-12T09:25:00.003+03:00

Miten vertauskuvallista, että aloittaessani tuhannennen Silmänkääntövankila-päivityksen, on tämän vanhan hp-läppärini vierellä hurahtelemassa ensiasennustaan käyntiin upouusi Acer-merkkinen. Silloin kun tämän muinaismuistoni hankin, en vielä tiennyt mitä tarkoittavat USB ja mp3, olin järkyttynyt korppuaseman puutteesta ja mietin mihin ihmeeseen tarvitaan niinkin isoa näyttöä kuin 15 tuumaa. No irccaamaan en alkanut (se taitaakin olla nykyisin jo ihan out), eivätkä mp3:t lopultakaan tälle koneelle ehtineet; muuten vanhan kanssa kyllä pärjäisi, mutta viimeistään viimekesäisen kamerahankinnan jälkeen on välimuisti ollut kovilla. Kun kone jumittaa "ei vastaa" -tilassa noin 50% käyttöajasta, on syytä marssia Verkkokauppaan (siis kun vuoden verran on ensin sitä jumitusta kironnut) ja poimia hyllystä ensimmäinen hyvältä näyttävä läppäri.

Vaan pitikö tästä puhua? Ei tietenkään. Olin suunnitellut merkittävää päivitystä bloggaajaidentiteetistäni, kunnes tajusin ideologiani olevan lähinnä sen puutetta. Toki pyrkimyksiä on ollut alusta asti: ilmaisun ontumattomuus, banaaliuden välttely paitsi ironisessa mielessä, kantaaottavuuden kätkeminen ylilyönteihin (en pidä ajatuksesta, että kertoisin mitä mieltä ihan todella olen joistakin päivänpolttavista aiheista), satunnainen kulttuurirupustelu, sekä tietenkin päässä singahtelevien tarinoiden ulossyöttö; mahdollisesti, ja useinkin, omaan elämäntilanteeseen mukavien metaforien ja temaattisten aasinpengerten kautta kytkeytyen.

Työkseni en kirjoita, enkä blogianikaan ole edes googlemainosten kelmeään kouristukseen uhrannut. Tämä on puhtaan pyyteetöntä itsensäluomista, lähes alkuhetkistä alkaen tämä on olemustani leimannut siten, että syitä miksi bloggaan on oikeastaan mahdotonta enää erotella syistä miksi ylipäätään olen. (Sivuhuomautus: pilkutukseni on usein valitettu olevan pitkissä lauseketjuissa vaillinaista. Tiedän. Se on sitä tarkoituksella!!) Loppujen lopuksihan tämä on vain elävä sanataideteos. Viikonloppuna teimme lapsen kanssa puistossa elävän veistoksen. Kasasimme lumesta pyramidin (en välttämättä ole väärässä, kun arvioin tämän olevan elämäni pisin talvi: marraskuun puolivälissä satanutta lunta on edelleen paksut kerrokset siellä, missä aurat eivät mahdu jyräämään ja vappuun on kaksi viikkoa), lapsen korkuisen, ja totesimme sen muuttavan luonnettaan päivä päivältä auringon sulatellessa sitä eri puolelta, mahdollisten kulkijoidenkin sitä muokatessa. "Me ollaan taiteilijoita ja taiteilijat saa tehdä mitä haluaa!", oli se mikä lapsen mieleen prosessista jäi, niin kuin pitikin.

Kävin viikonloppuna hänen kanssaa myös Ateneumissa, katsoimme kaikki klassikot. Taistelevia metsoja tuijotimme pitkään, ja Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Teos ei kuulunut suosikkeihin: "Se näyttää niin harmilliselta." Ymmärsin tunteen. Seuraavana päivänä hankimme potkulaudan ja yritimme kierrellä Taka-Töölön koiranpaskakerrostumia, mutta esiintymistiheys hipoo tällä hetkellä ennätyslukemia. Hankkikaa ihmiset kissoja. Ne kakkii laatikkoon.

Tuhannes päivitys tänään tarkoittaa, että olen blogannut tänne noin 2,7 päivän välein. Se kuulostaa nykyisin tuhkatiheältä, mutta pitää muistaa, että ensimmäiset puolitoista vuotta kirjoitin päivittäin, välillä parikin kertaa päivässä. Silloin oli asiaa. Tai ehkäpä asia vain nykyisin suodattuu paremmin. Nykybloggaukset ovat siis tavallaan asian ydinmehua, eikä

Kahvi loppui. Ehkä pitäisi siirtyä katsomaan mitä tuo Acer pitää sisällään. Lukekaa Pientä räjähdystä! Minä puhallaan nyt vappupilliin: hviip!

Syyntakeeton ärväke

2011-04-03T19:24:00.002+03:00

Koska taannoisessa seitsenvuotispäivityksessäni tuskailin taipumustani aloitella uusia aina entistä tuhoontuomitumpia blogeja, olen tässä viettänyt viime viikkoina aikaa aloitellen uutta blogia. Kyllä kyllä, älkääkä äriskö siellä, minulla on oikeus toisintaa aiemmat virheeni, tai, mikäli yltiöoptimismin osoitukset taholtani sallitaan, olla jopa tällä kertaa aiempaa onnistuneempi. Tiedä häntä, hyvältä tuntuu toistaiseksi. Mutta mikä siis alkaa?

Pieni räjähdys. Olen kahdesti aiemmin aloitellut jonkinlaista kulttuurituotteiden arvostelublogia, sekä ryhmässä että yksin, ja ne ovat taholtani kaatuneet yliyrittämiseen. Olen päkertänyt hirmu pitkiä kirjoituksia, toisinaan onnistuen tavoittamaan kohteen ytimen, toisinaan sitä lähinnä kierrellen. Ennen kaikkea olen kuitenkin onnistunut näännyttämään itseni lukkoon. Nyt lähestymistapa on toinen: pitäydyn tarkemmin rajatulla alueella, musiikissa, pitäydyn lyhy(ehkö)issä vapaammin assosioivissa teksteissä, en siis arvostellen, pikemminkin arvioiden. Käytännössä käyn oman levyhyllyni sisältöä läpi, mikä onkin projektin yksi tarkoitus: löytöretkiä omaan musakokoelmaan, vanhojen aarteiden esiinkaivelua ja uudelleentutustumista. Nyt toistaiseksi etenen hyllyä aakkosissa (se on hyllyn tämänhetkinen järjestys - mutta sillä on tapana tylsinä päivinä vaihdella) ja poimin matkan varrelta kiintoisia levyjä syyniin. Joka tapauksessa minä olen musiikista kärkäs sanomaan ja toteamaan, mutta kun ei tämä Silmis oikein näille yksinpuheluilleni kodilta tunnu, on niille tehtävä uusi koti.

Vielä huomautus. Tämä blogi oli syntymäisillään jo syksyllä, kunnes satuin törmäämään legendaarisen nettiarvostelijan George Starostinin Only solitaire-blogiin, joka on hänen alkuperäisen arvostelusivustonsa blogituorennus, ja juuri senkaltainen rakenteeltaan kuin miksi omaa uutuuttani jo tuolloin suunnittelin. Näin itseni kalpeana imitaattorina ja hanke meni jäihin, mutta lopulta totesin pelon olevan turha, eihän minusta ole edes vara-Georgeksi. Hän on kuitenkin aivan omanlaisensa, ja nimenomaan enempi arvostelijaluonne, minkä lisäksi myös epäinhimillisen tuottelias ja ilmeisesti loputtoman saran äärellä: hänen suurinpiirtein aakkosissa etenevä bloginsa tahkoaa nyt noin 500 levyarvostelun jälkeen edelleen A:lla alkavia artisteja. Puffataan nyt oman gurun alkuperäistuotantoa vielä sen verran, että tuo vanha sivusto on kyllä allekirjoittaneelle ollut aikamoinen musiikkiraamattu aikoinaan. Esimerkiksi Georgen Beatles-arviot kyllä auttoivat löytämään kyseisen yhtyeen musiikin ihan uudella tavalla. Samankaltaisia artistin kokonaistuotannon arvioita en siis kuitenkaan ole lähdössä tekemään.

Onpa hienoa välillä jutustella bloggaamisfilosofiastaan. Kenties seuraava, Silmänkääntövankilan tuhannes päivitys, sivuaa aihetta enemmänkin. Saa nährä.

Olen, hämmentää

2011-03-22T21:09:00.002+02:00

Bussissa matkalla kotinurkilta takaisin se iski: ikääntymisen tunne rintapieleen kuin moukari. Olin vanhempien luota pakannut reppuun läjän valokuvia 80-luvun alusta ja omat ala-asteen aikaiset päiväkirjani. Olen niissä rasittavan kliseinen pikkupoika, sekä että; jokseenkin persoonaton olento, ja kai se on jatkumo: missä kohdin ihminen muodostuu kaltaisekseen? Onko vanha vasta kun ei enää muista lapsuuttaan? Aikuinen tuskin silloinkaan. Huomaan ajan kulumisen, enkä ikääntyvistä vanhemmistani, vaan kissasta. Aleksi näytti vähän rupsahtaneelta mummolta kömpiessään sohvan taakse nurkkaan nukkumaan. Mielen täytti suru siinä bussin penkillä: eikö se juuri ollut tarmokkaan utelias kissanpentu? Eläimen elinkaaren voi seurata imeväisiästä vanhuuden vaivoihin. Voiko sitä sydän särkymättä katsella? Ei tietenkään voi, ja Aleksi sentään on onnellinen vanhus: nukkuessaankin kehräsi. Tykkää minusta edelleen, vaikka epäillen. Lopulta käy kuonolla tökkäämässä kuitenkin. Kiitos siitä. Katselin vilistävää maisemaa ja se näytti puristimessa tiivistyviltä vuosilta.

Brändiuskoton

2011-03-12T16:10:00.004+02:00

Kampin Supermarketin edustalla oli tänään ponnahdusenergialla ladattu neitokainen, joka jakeli ohikulkijoille näytepakkaukseen kääräistyjä Domino-keksejä. "Keksiä! Saako olla keksiä?", hän naama naantalina huuteli ohitseen vellovalle ihmismassalle, ja minusta kuulosti jo kaukaa siltä että "Seksiä!". Ehkä hän huusikin niin, ja keksipaketteja ojennellessaan aiheutti kulkijoissa väärin tulkitun kuulohavainnon. Ehkä kyseessä oli psykologinen testi, jossa fläppitauluinen tarkkailija oli lähimmän pylvään takana havainnoimassa ihmisten ilmeitä. Minua ainakin hymyilytti. Kun kotona purin näytteet pakkauksesta iltapäiväkahvilleni, huomasin että Domino on Kraftfoodsin tuote nykyisin. Kuka sitä on aiemmin tehnyt? Ja miten niitä lapsena jaksoi pistellä yksi toisensa jälkeen? Nyt näytepakkauksen kolme keksiä on yhdelle liikaa. Toisen puolivälissä iski makeanähky; en silti usko jättäväni kolmatta huomiseksi. Ei ihminen siten toimi.

Normaalin Löfbergs Lilan sijasta kahvini on tällä hetkellä Mövenpickiä. Tiedän, kieroudun hetki hetkeltä elitistisempään suuntaan, mutta: ei elämässä liikaa nautintoja ole nyt kun tupakkakin on jäänyt baari-iltoina pummattuihin, ja baari-illat menneeseen elämään. En ymmärrä kahvitarjousten perässä juoksevia. Kyllä halvalla huonoa saa, ei se ole koskaan ollut maailmassa toisin. Pidän kahvista liikaa maksaakseni siitä vain hiluja. Tosin Mövenpick ostui luokseni vain siksi, että Stockmannin herkun Löfberg-valikoimat kalpenivat vaikkapa nyt Ruoholahden Citymarketin vastaaville, enkä osannut vaihtoehdoista muihin tarttua. Melkein yhdeksän euroa kahvipaketista voi jotakuta teistä kirpaista, ei minua. Toisaalta Löfbergs Lila on parempaa, ei sillä että tässäkään valittamista olisi.

Näyteseksipakkauksineni palasin kotiin, minkä jälkeen vietin lauantain tiskaten, imuroiden, pyyhkien, jynssäten, uudelleenjärjestellen ja rompaten romuja roskiin säkkikaupalla. Olen juuri sitä tyyppiä, joka ostaa uudet paistinpannut itsensä ikäisten tilalle, ja sitten ne molemmat vanhat lojuvat tiskipöydällä puoli vuotta. Tai se toinen taisi olla vähän pidempäänkin. No, tänään lensivät roskiin. Se aika koitti. Noista uusista pannuista Citymarketin oma Kokki-merkkinen on kyllä epäilyttävän kököhkö. Ehkä se ei kestä kahtakymmentä vuotta, vaan kuka minustakaan tietää. Ratkaisuni kun kuitenkin ovat tätä luokkaa: paluumatkalla poikkesin nurkantakaisessa Etolassa hankkimassa Multibox-sängynaluslaatikon liinavaatteille. Se sopi sängyn alle melkein.

Elbow'n muutama päivä sitten ilmestynyt uusi levy on vielä muovikääreessä pöydällä, Keltaisesta jäänsärkijästä sen tänään ostin. Radio Helsingin soitteleman singlen perusteella tulossa on taas kerran tavaraa, joka ylittää ihmispolon käsityskyvyn uljaudellaan. Elbow on niitä, joiden uusinta tuotosta jaksan aina odottaa kuin vapaapäivää. Muita: Iain Banks, David Lynch, ja varmaan olisi myös Reiner Knizia, jos lautapelimaailman tapahtumia aktiivisesti kyttäisin.

No nyt se kolmas keksi sitten. Kahvi tosin jo loppui.

Kirpeän kriittiset kahvilakäynnit, osa 11: Sanomatalon Wayne's coffee

2011-03-02T22:11:00.006+02:00

On jokseenkin rasittavaa etenkin kaltaiselleni kiertävälle kahvilakriitikolle, että bisnesmaailman tälläkin osa-alueella on ketjuuntuminen jo laajalle levinnyt sairaus. Pelkästään Helsingin keskustasta löytyy epämääräinen luku niin Waynen kuin Robertinkin kahvikittaamoja, puhumattakaan että tästä vielä kantakaupunkia kauemmas joskus kerkeäisi. Siellähän nuo tiemmä vallan rehottavat, rupulähiöiden ostarintapaisissa, hyh.

Toisaalta tähän mennessä arviointini ovat vissiin osuneet lähinnä yksittäiskahvioihin (tai mistäs minä tiedän millaisia ketjuja ovat maanlaajuisesti), joten sikäli on jo aikakin tsekata myös liukuhihnatarjonnan tasokkuus. Wayne's taitaa olla aiemmin jäänyt kokonaan käymättäkin (enkä ole muuten koskaan Robertissakaan piipahtanut, mikä antanee osviittaa seuraavalle kohteelle), kuten oli Sanomatalokin, joten olipa hyvä että seuralaiseksi valikoitunut Nuutisen isäntä tätä ehdotti siinä vaiheessa, kun havaitsimme alkuperäisen kohteen eli Lasipalatsin kahvilan olevan viimeistä jakkaraa myöten täynnä. Eikö tosiaan Helsingissä ole muuta tekemistä maanantai-iltaisin viideltä kuin notkua kahviloissa? Työmatkallahan kansalaisten pitäisi tuolloin olla, tai jo kotonaan, ruokkimassa nälkäisiä lapsiaan. Vaan ei, pullaa pitää saada. Häpeäisivät. Onneksi omat tarkoitusperäni ovat yksinomaan kriittiset: blogiinhan minä arvostelua vaan, en kai muuten...

Pettymys oli kyllä karvaampi kuin ristillä roikkuvan kalkki, kun lopulta sitten pääsimme perille. Ei laskiaispullia tarjolla! Lasipalatsissa olisi ollut; tosin vain hillotäytteisenä mutta paremman puutteessa nekin kelpaavat, etenkin kun on tältä laskiaiselta pullat vielä syömättä (ja viime), mistä voimmekin päätellä että ensi vuoteen taitaa taas siirtyä. No niin, itse Sanomatalohan on sisältä visuaalisesti miellyttävä tila (ja parhaimman näköinen ulkoakin niistä Töölönlahden lähinnä rumista kulttuurirakennuksista), ja tämä oli melkein tyhjäkin, mikä tuntui hieman oudolta kun tosiaan siellä Lasipalatsilla nyrkit viuhuivat kun viimeisestä pöydästä väki tappeli.

Tämä on taas niitä avokahviloita, joissa ison rakennuksen aulatilan nurkasta on osa rajattu pullahetken viettoon, mutta toisaalta isot ikkunat Töölönlahden kauniiseen rantaan (eli Musiikkitalon työmaalle) ja stratosfääriin ylettyvä metallinkiiltoisena lähes scifistinen hissiseinämä takasivat, että mikä intiimiydessä ehkä hävittiin, voitettiin maisemissa. Ja kuten sanottu, väki ei tänne enää illan tullua osannut hakeutua. Kuulemma tämä on hyvän saavutettavuutensa vuoksi päiväsaikaan rattaiden kanssa kulkevien perheenäitien kokoontumismesta, mikä jäi nyt havainnoimatta, mutta pöytien vieressä odottavien syöttötuolien pataljoona oli kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin kahviloissa yleensä, eli huhu pitänee paikkansa. Nyt asiakkaita ei lisäksemme ollut liikaa, erään pöydän turkiksiin verhoutunut tätilaumakaan ei liiemmin häirinnyt, varmaan olivat jostakin kulttuurielämyksestä tulossa. Sitten oli pari pariskuntaa, trendikkäät kolmikymppiset miehet partoineen, pipoineen ja paksusankaisine silmälaseineen, ja lopulta yksi äitikin hupaisan taaperon kanssa, jonka tarmokasta tuoliin ja siitä pois kömpimistä seurasin kuin se olisi ollut viihdyttävintä teatteria.

Tarjonta oli paitsi laskiaispullatonta, muutenkin hieman köyhää. Toisaalta yritystä erikoisuuksiin selvästi oli (porkkanakakku, metsämarjapiiras ja croisant hillolla), mutta erikoisuuksien ulkopuolelle jäävä materiaali olikin sitten lattea, enkä nyt puhu maitokahvista. Päädyin valitsemaan luomumustikkamuffinssin, kahviksi tietysti tummapaahtoista. Seuralaiseni oli ravitsevammalla linjalla, ja hetken häikäiltyään päätyi lopulta kinkkupiiraaseen, joka lämmitettiinkin. Valinta paljastui pian virheeksi: piirakka oli paitsi liian rasvainen ja suolainen, myös kerrassaan kinkuton ja sisältä kylmä. Itse asiassa sanatarkka lainaus isäntä-Nuutiselta menee jokseenkin näin: "Olipas kamala piirakka." Kertonee oleellisen. Omassa muffinssissani ei varsinaista valittamista ollut, tosin oli se keskeltä hieman taikinainen, tahtoo sanoa raaka. Mutta ihan hyvä kai silti.

Vaan jossain sentään onnistuu myös Wayne: kahvi oli paitsi hyvää, myös kohtuullisen edullista ja muki oli iso kuin mikä. Santsikupin hintaa ei useimmista aiemmista käynneistä poiketen tarvinnut kysellä, kun kerrankin oli tavaraa niin että riitti, toisaalta olin reilu tunti aiemmin juuri kotona kitannut samankokoisen mukillisen Löfbergs Lilaa, joten kenties kofeiinikiintiöni vain alkoi täyttyä. Mutta oli se hyvääkin, eli vaikka pullat pettivätkin pahan kerran, saattaisin Väinöltä ostaa kahvia silleen trendikkäästi "to go", jos joskus moiseen outouteen sattuisi tarvetta olemaan.

No okei, oli siinä pullatiskin päällä myös tarjolla luomuhedelmiä (omenaa ja banaania ainakin) euron kappalehintaan, mikä oli aika omaperäinen ratkaisu, tosin koska kulhot olivat täynnä vielä pari tuntia ennen kahvilan sulkemisaikaa, voi päätellä ettei menekki päivän mittaan ole ollut kaksinen. Hauska idea silti.

Kiteytys:

Tarjoomukset: * * *
Yksi tähti leivonnaisille, kahvi oli lähes viiden tähden veroinen, keskiarvona vankkaa keskikastia siis.

Miljöö: * * * *
Ainakin ruuhka-ajan ulkopuolella siis. Panoraamamaisemat niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin miellyttävät.

Sijainti: * *
Voin olla ainoa ihminen joka on tätä mieltä, mutta keskeisestä sijainnistaan huolimatta Sanomatalo on mielestäni jotenkin syrjässä. Ei sinne mielijohteesta mene, toisin kuin moneen muuhun keskustan kahvilaan ehkä menisi. Hö, kuka sinne Töölönlahden rantaan asti muka lähtee jos tarkoitus on ihan vaan keskustassa kulkea?

Kannattaa käydä jos...
Haluaa hyvää kahvia, mutta ei tee mieli mitään sen kanssa. Tai jos nyt syystä tai toisesta on lastenrattaiden kanssa liikkeellä päiväsaikaan. Näkee kaltaisiaan sitten vissiin. Tai jos mielii syödä luomuhedelmiä hinnalla, jolla niitä saisi kaupasta monta. Että valintaa riittää, sano.

Ragnar, jääthän (*)

2011-02-22T21:11:00.004+02:00

Lienette viime aikoina saaneet yhteydenottoja agentiltani? Olen pahoillani, hän on sellainen. Helmikuut ovat vaikeita. Hän nukkuu enimmäkseen, vuorokauden hiljaisimpina tunteina kokee regressiivisiä paniikkeja, hoitaa toki moitteetta työnsä, mutta on silti vaikea, kovin vaikea. Ellen niin kovin jumaloisi häntä - - ei, en saa lähteä tälle linjalle, ei nyt kun hän tarvitsee minua. Yhdessä voimme voittaa pimeyden. Vaihtoaskeleemme johdattavat meidät kohti kauniimpia nummeja, vehreämpiäkin. Agenttini ja minä, kosmos ja kauneus...

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jälleen muutamasta lukemastani kirjasta. Ensin piti listata jo totuttuun malliin top ten vuoden 2010 lukukokemuksista, mutta en saanut kasaan a) kymmentä top-listan arvoista teosta, b) niitäkään vähiä en saanut mihinkään järkijärjestykseen. Joten otettakoon tämä sitten vaikka tietynlaisina lukusuosituksina, eräänlaisena kirjapäiväkirjana (kirjapäiväkirjapäivä on sitten sellainen, jonka aikana keskityn yksinomaan kirjapäiväkirjaani) (ja päiväkirjapäiväkirjapäiväkirja on sitten päiväkirjoista kirjoittamaani päiväkirjaan keskittyvästä päivästä kirjoittamani teos, jonka...ääh), jonkinasteisena kommentaarina koskien sekä päähenkilömme että pääkaupunkimme kirjastolaitoksen henkistä tilaa. Mukana on muutamia 2011:n puolella luettuja, mitä pidän ongelmana vasta vuoden kuluttua.

Neil Gaiman: Smoke and mirrors Hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jäävät muistiin elämään toimivan romaanin tavoin. Ylipäätään hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jaksaa lukea loppuun. Minä luen yleensä novelleja paljon nihkeämmin kuin romaaneja. Tämä oli hyvä. Siellä Dahlin, Sheckleyn ja kumppaneiden harvalukuisessa neronovellijengissä.

Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä Pieni mutta elämänkaaria sisältävä teos. Toki kerronta oli enemmän kuin vähän velkaa Sadan vuoden yksinäisyydelle, mutta toisaalta kuvattu maailma oli valovuosien päässä Macondosta, tai no, vuosikymmenten ja puolen mantereen.

Jyrki Vainonen: Tornit Vainoselta olen lukenut kaksi kirjaa nyt tähän mennessä, piru vie että ovat olleet hyviä. Ehkä tämä oli vähän parempi niistä kahdesta, vaikka Perintökin oli vakuuttava. Tästä voisi joku Miyazaki tehdä eeppisen animaatioelokuvan. Sen kuvasto olisi paikoitellen äärimmäisen häiriintynyttä ja painajaisiin jäävää.

Iain Banks: Transition Banksin viimeisin (siis kesällä lukiessani oli) ja paras, mukaanlukien myös kaikki "M."-kirjat. Niitä kirjoja, joiden lukemista hidastaa pitkittääkseen nautintoa. Liippasi taas kerran oudon läheltä omia aivotuksia, kuten Banksin kanssa on parhaimmillaan käynyt. Iski yhtä kovaa kuin Pelaaja silloin 2001, kun olin Iainiin vasta rakastumassa.

Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi Ei-dekkaristi Niemi kirjoitti dekkarin, jota kustantaja ei vahingossakaan ole dekkariksi missään kohdin kirjan kansitekstejä maininnut, ja joka on parempi kuin suurin osa muista lukemistani ruotsi-dekkareista. Outoa. Ei tämä nyt yhtä hieno ollut kuin Vittulajänkä, mutta hyvä kuitenkin.

Maritta Lintula: Heijastus Outo pieni kirja, kutkuttavasti häivähtävä heijastus, vinksahtava kuvaus ikävistä asioista ankean maaseudun pihtiotteessa. Kaunista kieltä, novellistina Lintula taidetaan paremmin tuntea, minä vielä harkitsen uskallanko kokoelmiinsa tämän jälkeen tarttua.

Marko Hautala: Itsevalaisevat Upea esikoisteos, ahdistavan musta kuva suomalaisesta nykymenosta. Aika valoton tosiaan, kun huumorikin hehkuu pimeäänsä. "Jos teini-iän demonit konkretisoituisivat", tai niin minä sen koin, ei moni muu ehkä.

David Mitchell: Black Swan Green
Stefano Benni: Keplo Näistä taannoin kirjoitinkin. Rullaa vain sivua hiukan alaspäin, sieltä löytyy.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Tästä pidin aluksi paljon, oli jotenkin omanlaisensa tuulahdus, aika erilainen kirja kuin mikään. Siis aluksi. Loppua kohti menetti otteensa, mutta jos lukee puoliväliin niin paikoin ihan hykerryttävä. Siksi listalla kuitenkin, että varmaan Vainosen ohella tämänlaisen kirjallisuuden uranuurtajia Suomessa, ja heitä tarvitaan.

Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa Auster on kahtiajakoinen. Hänen suht normaaleista romaaneistaan en ole erityisemmin pitänyt, hänen identiteettikieputuksiaan olen rakastanut aivan pohjattomasti, arvatkaapa otsikon perusteella kumpaan kategoriaan tämä kuuluu?

Tommi Liimatta: Nilikki Liimatan kaunokirjallinen tuotanto muuttuu kiinnostavammaksi saman käyrän mukaan kuin Nollapisteen musiikillinen tuotanto sitä lakkaa olemasta. Toissasyksyinen Nilikki on hänen kolmesta romaanistaan paras. Herkullisen täydellinen ihmiskuvaus. Loputonta oivalluksen lentoa.

(*) murtuvat allamme.

Aikakupla

2011-02-13T19:32:00.003+02:00

Kaikki, mikä näytti Turussa muuttuneen sitten edelliskertaisen käyntini viime lokakuussa, sijaitsi radan varressa. Ylioppilaskylä oli saanut Helsinginkadun varteen uljaan torninsa, ja joen vastarannalta oli Raunistulan yhtä uljas siilo surukseni purettu pois. Saattoi olla että muutakin oli tapahtunut, mutta milloinkaan en ole vielä pysytellyt näin tiiviisti paikkalintuna siellä sijaitessani: viikonlopun aikana en etääntynyt kahta korttelia kauemmas päärautatieasemalta. No joo, jonkinlainen kulttuurikeskus näytti ratapihalle myös ilmestyneen, mutta se ei suuremmin kiinnostanut ja toisaalta itse rakennushan on siinä nököttänyt vuosisatoja varmaan, käyttötarkoitusta vain on aikojen saatossa viilailtu.

Itse olin muuttunut vain reilua vuorokautta aiemmin. Viimeiset viisitoista vuotta enemmän tai vähemmän pitkänä liehunut kuontaloni sai antautua erinäisille terälaitteille, ja siirryin imagosta toiseen. En ole vielä täysin tottunut kuvaani. Silti hauskinta oli kaikkien turkulaisten tovereitteni ilmeet, jokaisen paikalle saapuvan vuorollaan. Olisi täytynyt pitää kameraa valmiina; ei tämä toista kertaa onnistu. Mutta uskonhan sen. Ei minua kukaan ole nähnyt tällaisena koskaan. Ja tottahan pitkähiuksisuus on leimannut minua siten kuin se tapaa ihmistä leimata: taiteilijaksi on luultu, on pidetty eri tavoin luovana ja erikoisena ja originellina, on katsottu paitsi hieman varovasti ja arastellen, myös alaspäin ja säälien, huudeltu perään ja pelätty pahinta, puisteltu päätä eikä vaivauduttu palvelemaan. No, en tiedä näytänkö nyt yhtään sen uskottavammalta. Kenties persoonani on vaikuttanut niihin tuntemuksiin joita olen herättänyt muissa. Mutta se pointti, se ajatus joka salamavalon lailla välähti mieleen kun peilin ääressä seisoi ja sieltä katsoi vieras mies: entä jos ulkonäköni on vaikuttanut siihen mitä olen ajatellut itsestäni, siinä määrin että se on muuttanut persoonani oletetunlaiseksi, johtanut käyttäytymään tavoilla, joille olen sitten antautunut kuin päälleni hyökyvään nousuveteen?

Kenties.

Silti oli pakko tuntua olonsa skitsofreeniseksi, kun parhaimmillaan neljän järkkärin voimin minusta räpsittiin paparazzitahtiin samanaikaisesti kuvia. Niistä yksi on nyt tuossa sivupalkissa. Löytyi oman kamerani muistikortilta, enkä ole aivan varma kuka sen otti, mutta vahva veikkaus on, että ystäväni joka muutama vuosi sitten tunnettiin näilläkin nurkilla mitä hienoimpana bloggaajana nimeltä Marimba. Kiitos kuvasta. En tiennyt että noin ylväältä olisin koskaan voinut näyttää. Kysymys on nyt kuitenkin herännyt: mitä teen niille 75:lle pitkähiuksista Ugusta esittävälle sivupalkkikuvalle nyt?

Kirkuva reunamerkintä

2011-02-08T18:00:00.002+02:00

Yritin kirjoittaa kirjallisuudesta, mutta kuten aina, osoittautui aihe liian suureksi ja vaikeaksi. En koe olevani tarpeeksi mitään kirjoittaakseni kirjallisuudesta. Kirjat ja kirjoittaminen ovat keskeisiä tapoja tuhlata tätä ainutkertaista maanpäällistä aikajanaani, ja silti niiden yhdistäminen lyö minut kerta toisensa jälkeen totaalisen lukkoon.

Piti kirjoittaa kahdesta lukemastani romaanista. Niistä ensimmäinen on brittiläisen David Mitchellin Black Swan Green, suomeksi Sammakon toimesta käännetty, johon uskalsin tarttua siitäkin huolimatta, että saman kirjoittajan aiemmin suomennettu teos Pilvikartasto oli esihehkutuksestaan huolimatta pettymys. Black Swan Green oli kuitenkin toista maata. Se ei kuulunut scifi/fantasia/spefi-genreen toisin kuin edeltäjänsä, vaan sijoittui 80-luvun Brittein saarille, kertoi alkavien teinivuosiensa kanssa kamppailevasta pojasta, ja vaikka ajankohta oli muutamaa vuotta aiempi kuin omat varhaisteinivuoteni ja paikka tietenkin tuhansia kilometrejä vieraampi, oli kirjassa jotain kutkuttavan tuttua. Olen aina arvostanut niitä, jotka osaavat kirjoittaa lapsuudesta hyvin, ja Black Swan Green on lapsuuden julmuutta, itsekkyyttä, rämäpäistä älyvapautta ja omaa aikuisten maailmasta etäällä sijaitsevaa rinnakkaistotdellisuuttaan parhaimmin kuvaavia teoksia, joihin olen törmännyt. Äkkiseltään mieleen tuli kaksi yhtä taidokasta työtä: Emmanuel Carréren Huviretki painajaisiin ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian; mutta silti haluan kohottaa Mitchellin romaanin vielä näidenkin edelle: sen sivuilta huokui kummallinen tuttuus. En osaa pukea sitä sanoiksi; ainakaan minun lapsuuteni ei ollut lähimainkaan samanlaista kuin tämän kirjan päähenkilön. Silti tunsin hänet. Tunsin hänen tapansa ajatella, tunsin hänen ahdistuksensa koulumaailman nokkimisjärjestyksen mielivaltaisessa tempoilussa. Minä olen nykyään vaikeasti yllätettävä mitä kirjoihin tulee, mutta Black Swan Green teki sen olemalla estoton yhdistelmä teinivuosien yltiöpäisyyttä, psykologisesti taidokkaista henkilöhahmoja ja kevyen lennokkaasti etenevää kieltä. Ehdottomasti yksi parhaista moneen vuoteen lukemistani romaaneista.

Sattumalta pian Black Swan Greenin luettuani osui kätösiin toinen samankaltainen romaani: italialaisen Stefano Bennin Keplo. Tässäkin on miespuolinen päähenkilö, jonka kasvamista teiniksi ja aikuiseksi seurataan, mutta kirjat poikkeavat toisistaan suuresti. Keplo sijoittuu piskuiseen italialaiseen maalaiskylään, sen 60-luvulle, aikaan jolloin maa oli kuohuvan poliittisen väkivallan näyttämö, ja jopa mitättömän kyläpahasen asukkaat joutuvat kukin tavallaan tempaistuksi mukaan aaltoiluun. Päähenkilö Keplo on kylän puusepän poika, mielikuvituksessaan viihtyvä hieman outo tyyppi, joka on yhteydessä myös paikallisen metsän taruolentoihin alkaen kiukkuisista pienistä tonttu-ukoista ja päätyen Jumalaan, joka on harvinaisen ärsyttävä hahmo, ja tällaisena tietenkin mainio. Keplo on mitä kiehtovin sekoitus, kerrassaan kummallinen romaani, jonka kaltaista ei ole konsanaan tullut vastaan. Se on paikoin riivatun hauska omalla absurdilla tavallaan, paikoin koskettava, miksei järkyttäväkin kuvatessaan Italian maaseudun rajua rakennemuutosta ja poliittisen epävarmuuden aiheuttamaa pelkoa ja levottomuutta. Se tuo satapäisellä henkilögalleriallaan mieleen Sadan vuoden yksinäisyyden, ja kuvatessaan Keplon kasvamista ensin tunteittensa räiskynnässä riutuvaksi teiniksi (olemmehan sentään Italiassa) ja lopulta varhaisaikuiseksi se on jollain tavalla tuttukin; ei siinä mielessä kuin Black Swan Green, mutta kuitenkin: minä löysin Keplostakin itseni; vähintäänkin sellaisena kuin olisin kenties halunnut teininä olla. Loki-kirjojen suomeksi julkaisema teos on ensimmäinen Stefano Bennin kirja, johon olen törmännyt, mutta suomennoksia näyttää olevan useampiakin. Miekkonen meni suoraan lempparilistalleni.

Mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään. Alkuperäiset ajatukset katkeilivat uusien tieltä, lopulta se mitä olin kummastakin kirjasta ajatellut sanoa, oli kadonnut vaihtoehtoisen pintakerroksen alle ja muuttanut koko kirjoituksen pääpointin toiseksi. Tyydyin kuitenkin lopputulokseen. Kahvikin on kädenlämpöistä edelleen.

Nimi

2011-01-29T13:09:00.005+02:00

Kolussamme oli poika joka puhui hassusti. Häntä kiusattiin, muistan räntäsateiset aamut bussipysäkillä, joina hän hakeutui katoksen varjoon paetakseen räkättäviä ääniä, jotka matkivat hänen tapaansa sanoa nimensä. Kuten me kaikki, hänkin kasvoi aikuiseksi. Hankki vaimon, kodin, lapsia. Sitten hän kuoli. Kävin hänen haudallaan, en muistellakseni, en tuntenut häntä niin hyvin. Olin utelias. Katsoin hänen nimeään, se oli mustaan kiveen kiinnitetty messinkisin kirjaimin. Oli pimeää ja satoi hiljalleen lunta, pikatie meni vasemmalla, alhaalla. Kotipitäjän hautausmaa on mäen päällä, olin siellä yksin, paitsi varikset kuusiaidan kätköissä tietenkin, eivätkä ne meteliä pitäneet. Jokin hänen nimessään. Vilkaisin ympärilleni, linnutkin katsoivat sen hetken pois. Yskäisin, leijuva lumi vei kaiun. Sanoin hänen nimensä ääneen, itsekseni, kuin esittäytyen hangesta hahmoina kasvaville kiville. Nimi kuulosti hassulta. Ymmärsin ja minua puistatti.

Korvikepastoraali

2011-01-26T22:38:00.002+02:00

Lainakoneella, vuorokauden viimeistä tuntia odotellessa, ja sittenkin: pahvilaatikoihin kerääntyvä kirjatomun tuoksu on taas hiljalleen tässä. Tein teeleipiä iltapalaksi, sen saman vanhan reseptin mukaan. Lainakoneen näppäimistö on liian pieni, miniläppäri, ei paljon isompi kuin isoimmat kännykät, vai miksi niitä kutsutaan. Olen kerran pitänyt kädessäni mp3-soitinta, sieltä kuului silloin ruotsalaistia punkkia. En ole toista kertaa kaivannut, tämä mainittu tapahtui Turun yliopiston päärakennuksen sivuoven luona, sen joka vie portaikkoon, tiedättehän, siellä Luonnontieteiden talon puoleisella reunalla. En ole ajatellut yliopistoa aikoihin. Ehkä olisi pitänyt; siellä kuitenkin kahdeksan vuotta suoritin opintoja, valmistumatta lopulta edes etäisesti miksikään. Liemissä kypsyen. Nyt on kolme vuotta siitä kun viimeksi jotain suoritin. Syksyllä muistivat kirjeellä: sinut siirretään passiivirekisteriin. Ettäs kehtaavat. Sentään ikuisen opinto-oikeuden aikakaudella urani aloitellut. Miksei kukaan aikoinaan kertonut että elämässä on kiire? Minä edelleen mietin miksi haluan isona; olen alkanut kalvavasti epäillä, ettei se minulle selviä koskaan. En oikein siksi isoksikaan ole osannut tulla. Vatsa sentään kasvaa. Tai ainakaan yksienkään lempifarkkujeni nappi ei enää mene kiinni. On pitänyt ostaa uusia, huonompia. Ei hyviä farkkuja löydä siten että menee ja etsii. Niitä löytää siten, että herätteenä poikkeaa UFFille ja sieltä osuu silmään jotkut joista pitää. Muunlaisia housuja en oikein osaa ajatella. En muista koska olisin poistunut kotoa muussa kuin farkuissa, paitsi kesällä mökillä shortseissa, mutta nekin on farkuista leikatut. No sentään muistankin: syksyllä 2009 aloitin juoksuharrastuksen, ostin oikein juoksulenkkaritkin. Kävin kahdesti. Se on kerran enemmän kuin mihin viime keväänä aloittamassani uintiharrastuksessa riitti intoa. Paras kuntoilu on mielekästä kuntoilua: halon hakkuuta, veden kantoa saunalle, lumitöitä. Myös sulkapallo on hauskaa, mutta vaikeaa yksin. On oltava pirun nopea. Ei sellainen olo ole useinkaan. Luen kirjojakin taas hitaasti. Kamera ei muista miltä otteeni tuntuu.

Kaatuvien kalske

2011-01-21T12:09:00.003+02:00

Kohtasin verkossa uutisen, jossa mainittiin turkulaisista levykaupoista monoliiteimman, Kane recordsin, lopettavan toimintansa pikapuoliin. Eihän mikään tietenkään ole ikuista, ja siltikin tuntuu kerrassaan kummalliselta ajatella Turun keskustaa ilman Kanea, ja varmaan monesta muusta minua kummallisemmalta: liike on siellä sijainnut vuodesta -76. Itse vaeltelin paikan päälle ensi kerran loppukesällä 1999, juuri Turkuun muutettuani. Silloin nykyistä Forumia vasta rakennettiin; Kane sijaitsi korttelin sisäpihan kadun varrella, täsmälleen samalla paikalla kuin nykyisinkin, mutta nyt se on ostarin käytävän varrella, silloin ensi kerralla käydessäni oli Kanella vielä ulkoseinä ja ovi josta käydä sisään, sittemminhän levylaarit ovat kuin aaltoina hyökyneet Forumin käytäville koko liikkeen leveydeltä.

Toki minusta ovat kaukana nykyisin ne hetket joina levykauppoihin menin kuin toivioretkelle, rahaa oli säästetty taas muutama viikko ja iso ostos mielessä askel kävi kohti puotia, sydän tykytti jo käden käydessä ovenripaa... Ikinä ei etukäteen tiennyt mitä tällä kertaa löytyisi. Toki oli mielessä vaihtoehtoja; aina ehdottomasti enemmän kuin mihin oli varaa, piti jättää sattumalle tilaisuus vaikuttaa, ja usein mikään mieleen listatuista ei lopulta päätynyt ostospinoon tiskille kun toinen toistaan houkuttelevampia löytöjä osui selatessa silmiin.

Eniten olen pitänyt aina pikkuisista levykaupoista, siksi varmaan Porin Green river on kaikkien aikojen suosikkini, toki häkellyttävän valikoimansa vuoksi myös. (enkä nyt halua tietää onko sekin jo toimintansa lopettanut; jos näin on, älkää kertoko minulle, pysyttelen uskossani että Green river on vielä siellä silloinkin kun Pori itse jo vajoaa mereen) Pidän hiukan rupsahtaneista tiloista, ikivanhoista musajulistekerrostumista seinillä, kerrassaan oudosta musiikista soimassa taustalla hiukan liian lujalla, ja siitä kun selaa hyllyn toisensa jälkeen pitäen samalla mielessä optioitaan: Tuolla etuvasemmalla oli se Zappan Hot rats käytettynä, kotimaisen hyllystä vois lähteä se Siekkareitten live, progeostastolla oli ainakin Van der Graaf Generatoria ja Hawkwindia mittavasti, ja Juicen Minä näyttäis olevan tässä törkeä halvalla... Siinä sitten ihmispolo selasi ja kulki kauppaa ees taas, joka hyllyn pariin kertaan, lopulta poimi kasaksi ne jotka halusi, marssi tiskille ja lähes helpottuneena luopui rahoistaan. Onnen kutkutus sydänpielessä. Toisinaan myyjä kommentoi ostoksia; varsinkin Green riverin sedän kanssa tuli käytyä ihan oikeita keskusteluja. Yleensä levykaupoista on saanut sellaisen pienen cd-kokoisen kassin, jota sitten kaupungin halki ylpeydellä kantoi: katsokaas missä minä olen käynyt. Edesmenneiden levykauppojen muovikasseja on minulla tälläkin hetkellä tallessa kaksi: turkulaisen Musiikkinurkan ja porilaisen Moe's Musicin, jonka kassin teksti "Pauketta, rytkettä & räminää!" oli hyvä motto. Moe's oli sellainen.

Ihan ensimmäinen levykauppani oli Tampereen Epe's, joka taitaa edelleen sijaita siellä missä silloinkin, vaikken ole paikalla käynyt kuin ehkä vuonna 2000 viimeksi. Epe's tutustutti minut moneen rockmusiikin perusnimeen, siinä missä Green river sittemmin moneen hämärämmän puolen heilujaan: sieltä Porin keskustan peränurkilta on plakkariin tarttunut ainakin Ozric Tentaclesin, Moon Fog Prophetin, Mansunin, Gongin ja Mothers of Inventionin levyjä, muutamia mainitakseni. Oi miten muistankaan ne kerrat kun matka vei Poriin, kymmenien kilometrien päähän sitä lähdettiin autolla huristelemaan vain yksi tarkoitus mielessä: levykauppa. Ja kun sieltä sitten palasi, oli ensin hypisteltävä kaikki ostokset, avata kaikki kannet, selailla kaikki kirjaset, fiilistellen odotella, usein en osannut päättää minkä levyn kuuntelisin ensin, oli arvottava, ja monesti koko pino saattoi koostua artisteista joiden musiikkia en ollut milloinkaan kuullut, olin heistä vain lukenut. Ihan täydellisiä herätteitä en sentään koskaan tainnut harrastaa, vähintäänkin minun täytyi tietää jokin yhteys, jonkin mielenkiinnon oli täytynyt syttyä jo aiemmin artistia kohtaan.

Nykyinen nettiostaminen ei ole tällaista. Kotonaan kun selaa aakkostettua tietokantaa, on kovin kaukana siitä mielettömästä löytämisen riemusta, joka kohtaa etsijän, kun käytettyjen levyjen osaston loppupuolella yhtäkkiä tuleekin vastaan Ulverin massiivinen William Blake -tupla. Sitä oli aikoinaan kuullut kaverin soittavan, siitä oli pitänyt, mutta eihän levy ollut mielessäkään käynyt vuosiin. Ja siinä se sitten oli, Kanen käytettyjen hyllyssä, ja pitihän se talteen poimia. Levyhyllyn aarteita ovat ne, joiden löytäminenkin on ollut omanlaistaan sattumaa. Mutta vuonna 2011 olemme tilanteessa, jossa kunnon levykaupan löytäminen alkaa olla onnekas sattuma. Maailma muuttuu, ymmärrän sen. Ei asiasta silti ole mikään pakko pitää.

C:\Pelit\Tetris

2011-01-09T16:49:00.002+02:00

Vietin uudenvuodentienoon kotikonnuilla, pengoin laatikoita kuten tapanani on. Kirjoituspöydän ylimmästä kiskoin esiin kaksi vuosikymmentä tomua keränneen rattikelkkani. Stigan logotarra oli rullaantunut haperaksi, muuten vimpain kulki kuin ammus kunhan sen lähimpään rinteeseen asti kannoin; narua ei enää ollut. Sitten kävin saunassa, olen siinä saunassa kohta kolme vuosikymmentä löylytellyt, ja hyvin on murhamies aikanaan kiukaan tehnyt; ei ole vielä arinaakaan tarvinnut vaihtaa. Vankilasta siis hankittu silloin joskus, ja saunottuani pukeuduin kylpytakkiin, joka taiteltuna on odottanut paluutani ikkunalaudalla, kaktusten alla, kissojen kiipeilypuun oksan väpäjävässä likeisyydessä. Palasin kirjoituspöydälleni. Sen ääressä olen ensimmäiset proosantynkäni joskus väsännyt, pimeässä huoneessa silloinkin, mutta ilman kahvia vielä, en muista enää minkä voimalla seitsemäntoistaisena näpyttelin. Sokerin kai, ja sitä oli toiseksi ylimmässä laatikossa edelleen ei vain säkeittäin vaan tynnyreittäin. Jokaisessa oli chileläisen rahtifirman logo ja paljon tekstiä espanjaksi ja huutomerkkejä, kaivauduin peremmälle: oho! Vanha muistivihkoni, jonka luulin iäksi kadottaneeni, se sisältää sadoittain osoitteita eri puolille Eurooppaa, en muista enää sen tarkoitusta. Otin mukaani, mutta Helsinkiin palattuani olen kadottanut sen jälleen.

Kirjoituspöydän kolmas laatikko oli tyhjin toistaiseksi, otin taskulampun mukaani ja ryömin sen sisään. Pudottauduin reunalta alas; tömähdys kajahteli kaikuvassa tomuntuoksuisessa tilassa. Osoittelin valokeilalla. Seinät olivat kaukana, lähdin kohti hallin vastapäätyä, ilmassa leijui unohdus. Lattialla oli muutamia diskettejä, korppukokoa, etiketeistä päätellen niissä oli EGA-aikakauden PC-pelejä, Civilization ainakin ja Dune 2. Enempää en löytänyt, lopulta saavutin vastakkaisen seinän ja oli pakko tunnustaa joko minun pois muuttaessani tai vanhempieni myöhemmin tyhjentäneen tämän laatikon; kenties sille oli suunniteltu muuta käyttöä, turhaahan tavaroideni säilytys siellä olisi ollut minun itseni asuessa jo muualla. Palasin huoneeseeni juuri sopivasti äidin kutsuessa syömään, keskeytin Bamseensa uppoutuneen lapsen lukuhetken sohvalla ja yksissä tuumin marssimme keittiöön sen tutun eteisen läpi, sen saman jota lapsena öisin pelkäsin sen ollessa käytävämäinen ja synkkä, sen vaatenaulakoiden näyttäessä ihmisjoukoilta, sen suuren peilin näyttäessä vääristyneitä kuvia kun sen ohi käveli.

Söimme, joimme kahvit, isä kertoi takapihan lyhteen syödyn ennätysajassa tyhjäksi, talvi teki pikkulinnut nälkäisiksi, oravan vierailujakin epäiltiin, joskaan kurrea ei nähty, vain julma käkätys toisinaan kävi koivunlatvasta kun tirppaset aution ruokapaikkansa ääressä hämmentyivät. Niinpä palasin kirjoituspöydälleni. Jäljellä oli vielä neljäs laatikko, alin. Kiskoin sen auki, se oli raskas, huoneen viileään ilmaan laskeutui ruostepölyä, se peitti hillopurkit, joita oli säilötty siellä kaikkialle, siksi lämmityskin oli kytketty pois. Minua teini-iässä viehättänyt kukkatapetti tuskin enää näkyi purkkipinojen takaa, oli aroniaomenaa, raparperimansikkaa, viinimarjakarviaiasta ja mustikkapersikkaa. Viimein olin saanut laatikon auki, ilta siinä ehti tulla, isä oli saunan taas lämmittänyt, enkä ollut ihan varma olinko edellisen jälkeen muistanut nukkua. Laatikosta löytyi huoneen ikkunassa aikoinaan roikkuneet verhot, sanomalehdistä tehdyt, ne oli siististi viikattu, siellä oli Nintendon elektroniikkapelejä alkuperäisissä pahvilaatikoissaan, Ryhmä-X:n vuosikerrat 1986-1990, peltinen Quality Street -konvehtirasia täynnä legoja ja noppereita, mopon bensatankin korkki, tuulipuvun takki puisessa henkarissaan, Batman-huopa, Karvis-tyyny, linkkupuukko ja iso säkillinen pikkukiinalaisia. Harkitsin hetken toimintamahdollisuuksiani, mutta sitten saunan houkutus kävi liian voimalliseksi ja suljin laatikon. Pöytä nitkahti tyytyväisenä. Se oli taakkaansa tottunut.

Mä teen maan ja sinut

2010-12-29T18:18:00.004+02:00

Asioissa onnistuminen on suhteellista. Mikä voi jollekin olla vuorenkorkuinen saavutus, on toiselle vain kynnys jonka ylitettyään voi ryhtyä varsinaisiin suorituksiin. Ja mikä jotakuta tyydyttää siinä hengessä että kun parempaankaan en pysty niin ylpeydyn, onkin sitten toiselle vain raivostuttava osoitus omasta kykenemättömyydestä. Tai tietenkin täysin suhteeton itsetyytyväisyys asiasta, joka lähinnä myötähävettää muita.

Niin, missä olinkaan? Aivan, kirjoitin eilen katkelman talvesta tänne. Ette huomanneet, koska jätin sen julkaisematta; talvi, ymmärrättehän, minäkin yritän elämässäni kääntää uusia lehtiä, vaikka kovin kankeitahan ne nykyisin jo ovat, valmiiksi nahkeitakin, ettei sillä. Mutta totesin tämän blogin seitsemän vuoden aikana talvesta ruikuttamisen jo saavuttaneen äärirajansa. Yritän nähdä pluspuolet, ja niitäkin on: ei ole vielä ikinä ollut liukurimäessä niin hauskaa kuin lapsen kanssa jouluviikolla. Olipa se vauhtia. Lumiukkojakin tekisin, mutta milläs teet kun vaikka lunta on toista metriä, se on pakkasellista kaikki. Lämpötila taisi viimeksi käydä plussan puolella joskus marraskuun puolivälissä. No joo, lauhkea merenrantailmasto kuulemma. Vaikeahan kaltaiseni sisämaan kasvatin on sellaista sietää.

Niin, mihin jäinkään? Vihkoihin tosiaan, sehän päivän aiheeni oli, kehittelin sen aamupäivällä kävellessäni lähikauppaan eli Stokkalle. Matkalla piipahdin Kampin Levykauppa Äxässä, josta olisi tehnyt mieli hamstrata iso pino musiikkia tiskille, mutta lopulta päädyin sitten vain kahteen: Tom Waitsin Alice ja Frank Zappan Over-nite sensation ovat pitkään hyllystä puuttuneet. Oikeastaan lähdin ostamaan Nick Cavea, mutta joskus käy näin. Tai no, ihan oikeasti lähdin ostamaan Palefacen uutuuslevyä, mutta se oli myyty loppuun, myös Stokkalta ja Anttilastakin, mistä sitä sitten päivän jatkuessa vielä vilkuilin. Ehkä hyvä näin. Tämä hulluus mennee ohi kun sitä vielä viikon pari kypsyttelen.

Niin, vihkoja. Pengoin arkistoistani muutamia. Olen sitä tyyppiä, joka aloittaa muistivihkoja hyvinkin spesifeihin tarkoituksiin, mutta jo muutaman houreisen merkinnän jälkeen (joista harvasta saan itsekään myöhemmin tolkkua) niistä jokainen, väistämättä, ajautuu epämääräisyyksiin, kerta kaikkiaan jälleen yhdeksi määrittelemättömäksi muistivihoksi, joka täten latteuduttuaan ei milloinkaan täyty vaan jää lojumaan kirjahyllyyn, yöpöydälle, repun pohjalle, muutossa sitten pahvilaatikkoon ja pois silmistä. Tiedätte varmasti tyypin. Työpöydälläni lojuu nytkin kuusi erikokoista ja -näköistä muistivihkoa, vain hetkellinen intuitio ratkaisee mihin päätän kirjoittaa minkäkin mieleen tulevan asian unohtumaan. Vain kerran olen antanut viholle nimen; siitä tuli Silmänkääntövankila. Viholla ei ole yhteyttä samannimiseen blogiin.

Selailin näitä koukeroiksi kadonneita ajatuksiani joulunpyhinä, ja löysin yhden mielestäni onnistuneen katkelman. En tiedä koska se on kirjoitettu, en muista asiayhteyttä. Pidin siitä silti. Näin se kuuluu:

Aamulla kello neljä
minä olen rakastunut sinuun kovemmin kuin koskaan

ja sallin ajan liikkua eteenpäin
askeleen verran.

02.20

2010-12-18T14:29:00.003+02:00

Ehdin ajatella kertovani liikaa vain sekuntia ennen kuin huomasin kertovani liikaa. Ei ihmistä ollut luotu sellaiseen, me olimme edelleen epäluuloisia metsästäjä-keräilijöitä, joiden silmistä kimalsi oman turvallisen kotiluolan nuotionkajo niinäkin hetkinä, joina notkuimme baaritiskillä tunnustelemassa vastakkaisen sukupuolen tuoksua. Keskeytin itseni väkivalloin, yskäisin, drinkki heilahteli lasin pohjalla uhkaavasti. Hän katsoi minuun. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Olin tunnistavinani musiikin, mutta humalan siinä vaiheessa silti, jossa tunnistus olisi mennyt joko pieleen tai hukkaan. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Yritin katsoa takaisin, minua tönäistiin olkapäähän ja pääni yli karjuttiin tilauksia hanojen ääressä hikoileville. En ollut kääntänyt katsettani, silti hän ilmestyi siihen uudestaan ja uudestaan, liukui oikealta vasemmalle aina itsensä jälkeen, jokainen kuvajainen laski minun maksamani juoman tiskiin ja hän kumartui kiiltävine huulineen puoleeni, lämmin hengitys huokui lupauksia. Ei se mitään, hän kuiskasi. Yritin muistella mitä olin sanonut juuri ennen kuin vaikenin, mutta se mikä oli tuntunut sillä hetkellä vaarallisen henkilökohtaiselta tiedolta, oli kadonnut bassolinjaan, joka ei jättänyt rauhaan. New Order? Blur? Smiths? Varovasti hän suuteli suupieltäni ja vetäytyi sitten nopeasti takaisin, ehkä hän hihitti, nyt minä itse olin liukuhihnalla ja kiidin kymmenien baaritiskien sivuitse pois. Perkeleen perkeleen vittu, sanottiin takanani. Tunnuin tahmealta kun käännyin, ääni oli tuntunut minulle osoitetulta ja vaikka näky oli edessäni selkeänä, vastaansanomattomana, kesti pitkään ymmärtää että olin kaatanut kyynärpäälläni en yhtä enkä kahta tuoppia, toisaalta kolme tuntui liioittelulta. Minua nostettiin tuoliltani pois. Hapuilin otetta viereltäni, mutta minun maksamani drinkki oli kadonnut tyttö mukanaan. Pyörin ilmassa, ehkä se oli askel jonka yritin ottaa tilanteesta kauemmas. Lattia tuoksui sulaneelta lumelta raapiessaan poskeani ja minä suljin silmiäni, valot välkkyivät, tajusin: Pulp, Disco 2000. Suljin silmiäni, suutelin häntä hämärässä huoneessa ja painuimme pehmeälle vuoteelle sydämenmuotoisten mustelmien värittäessä laihaa rintakehääni hetki hetkeltä tummemmaksi.

Kaihoonkatsoja

2010-12-14T19:22:00.000+02:00

"How does it feel to be one of the beautiful people?" kyseli jo The Beatles rapiat 43 vuotta sitten, ja minä viimein ymmärsin sen, hetkellisesti, tänään pelatessani kuusnelosemulaattorilla (se on ohjelma joka taianomaisesti tuo Commodore 64:n oman persoonattoman pc-koneesi ruudulle) vanhaa suosikkipeliäni Fireblast (Gremlin Graphics, 1987), jossa pelaaja saa neljännen tason loppupuolelle päästyään eteensä huuruisia pikselinäkymiä, jotka eivät voi kokonaisuudessaan ymmärtyä kuin loputtomaan kauneuteen hukkuville; maailman häkellyttävyyden äärellä kurtistuville; kauniille ihmisille; kuvittelevaisille. Tietenkin ymmärrys oli välittömästi ohi. Suljin emulaattorin, surffasin datalaineilla kauemmas, yritin väistellä virkaintoisen näytönsäästäjän suuntaani kovalevyarkistosta viskomia kuvia, huonolla menestyksellä. Se on jo kuukausien ajan suhtautunut työhönsä sitä verta innokkaasti, että saattaa räpsähtää päälle äkillisesti, niin nettilöysäilyn kuin aktiivisen kirjoitusprosessinkin veitsenä katkaisten. Ylipäätään toisinaan pelkään sähkölaitteiden kostavan; lamput sirisevät kuin kiihtyneet heinäsirkat, imuri nielaisi oman johtonsa siihen tukehtuen, vasta puoli vuotta sitten ostamani kahvinkeitin päätti lopettaa veden keittelyn ja tarjota Löfbergs Lilan minulle tästä eteenpäin hieman kädenlämpöä kuumempana. Sentään kamerani vielä toimivat, sekin pokkari joka keväällä esitti kuolevaa ja ostatutti minulla täten järkkärin seurakseen. Mutta että ihmisen voi saada rakastumaan vain paperiin painetuilla kirjaimilla, se on hienoutta. Eikä kuvitelmiensa edessä ole lopultakaan pakko nöyrtyä ellei sitä nimenomaisesti halua.

Karl Fazer Café, Kluuvikatu 3 eli "10" - Kahvila kuin unelma

2010-12-02T09:21:00.012+02:00

Sade riipi katukiviä ja ilma oli kirpeä, kun he askelsivat läpi pohjolan rumimman pääkaupungin ydinkeskustan, etsien kahvilaa jossa olisi tilaa, mutta kun useamman ovelta oli käännytty pois, oli totuutta katsottava jälleen silmiin: täällä on jukoliste liikaa ihmisiä. Lopulta löytyi sateessa nääntyvien reitiltä hämärä sivukatu, jonka hämärimmässä kohdassa loisti epäilyttävän oventapaisen yllä salaperäinen neonvaloplakaati vilkutellen säristen synkkää sanomaansa: "Fazer". Paikka oli lisäksi lähes täysin tyhjä, mikä kyllä epäilytti, kun kaikki aiemmin vilkuillut kahvilat olivat niin täynnä, ettei ikkunoistakaan näkynyt sisään, kun henkeään maallistettujen kalojen lailla haukkovat kansalaiset oli painettu tiiviiksi lihamassaksi vasten kahvilatilojen sisäpintaa.

Mistä tunnistaa hienon kahvilan? Siitä, että tarjolla olevat herkut ovat kyllä näyttävästi lasivitriinissä esillä, mutta se vitriini on suljettu siten, että asiakaspuolelta ei niihin herkkuihin pääse ollenkaan käsiksi. Niinpä sitten allekirjoittanut & maalaisvieras tuijottivat herkkutarjontaa kykenemättöminä päätökseen, ja vain lievästi hermostuneemmaksi minuutti minuutilta muuttuvaa kestohymyä tarjoava neitokainen jaksoi odottaa tiskin toisella puolella päätöstämme pitkään, muiden paikalle saapuvien viuhuen ohitsemme oikealta ja vasemmalta. No okei, ei sinne juuri muita tullut. Lopulta päädyimme erilaisiin kalatäytteisiin leipäsiin pääruuaksi, ja kun kerran tänne asti oli tultu, pistettiin suklaaleivokset samaan kyytiin. Ja sieltä ne sitten meille teititellen ojennettiin tiskin yli. Teitittely! On siinäkin tapa, inhoan sitä syvästi, ja erityisesti inhoan sitä, että minua teititellään. Luullaanko minun pitävän itseäni jotenkin muita parempana? Jos ei "ole hyvä" näytä minulle kelpaavan, niin ahdistun, näinkö ylimieliseltä näytän? Enhän minä ole... mitään! Ei kukaan ole. En ole itse teititellyt koskaan ketään.

Seuraavaksi etenimme kassan luokse. Siinä vieressä oli telineellinen kahvimukeja, josta loogisesti poimin jo tässä vaiheessa täpötäydelle tarjottimelleni yhden. Virhe! Koska olin tilannut taviskahvin, ojennettiin sekin minulle tiskin yli, valmiiksi tassille asetettuna ja suklaakonvehti siinä tassilla sykkien odottamassa pääsyään kasvavaan vyötärörenkaaseeni. Tai siis se tassi ja muki ojennettiin. Kahvi piti edelleen kaataa itse, ja epäselväksi jäi, miksi niitä mukeja oli siinä itsepalveluperiaatteella saatavana. Laitoin sen itse ottamani mukin sitten takaisin telineeseen, mitä ennen olin tietenkin jo ehtinyt sinne yskiä, kuolata & klähmiä sormillani. Kuten kai kaikki siellä käyvät tekevät.

Purnauksen aiheista keskeisin: ne tarjottimet. Okei, tämä on Fazer-konsernin lippulaiva, kahviloista kallein, hienoin ja keskeisin. Okei, on erotuttava kaiken maailman tavis-wayneista tavalla jos toisellakin. Mutta ne tarjottimet, tarjottimet... Ne olivat hirveän pienet ja oudon malliset, minkä olisi vielä kestänyt, jos herkkulautaset olisivat nekin olleet pienet. Vaan ei, ne olivat valtaisat, olisivat pienestä pizzalautasesta käyneet nekin kummajaiset, jotka suklaaleivosta kannattelivat, ja annapas olla kun me otimme sekä suolaista että makeaa: tarjotin täynnä! Ja sitten siihen piti asetella mukillinen kahvia, sekin lautaselle aseteltuna, tietenkin, tai seuralaiseni tapauksessa teemuki ja pieni pannullinen haudutettua teetä. Ainoa looginen ratkaisu oli kasata pinoa ylöspäin, sillä tarjottimen pinta-ala oli täyttynyt, ja enemmän, niistä kahdesta pienestä lautasesta. Asettelin kahvimukini kahden lautasen reunan päälle keikkumaan ja aloin horjuen kävellä kohti tilan perimmäistä nurkkaa. Tässä vaiheessa oli tosin jo kahvipannua koristava "Pauligin tummapaahtoinen" -lappunen irronnut kaataessani kahvia mukiin ja pudonnut suoraan suklaakakkuuni. No, nostin sen takaisin paikalleen.

Hämmentävästi suoriuduimme pöytään kumoamatta tarjottimiemme sisältöä ympäri kahvilan kimaltavaa lattiapintaa. Saimme nurkkapöydän, jonka sohva otti minut miellyttävästi syleilyynsä; rauhallistakin oli, koska tila oli laaja, ja kuten jo tuli todettuakin, lähinnä tyhjä. Tiskitoimintojen aiheuttama ahdistus alkoi purkautua, kaivoin kameran ja räiskin herkuista otokset. Olimme pääsemässä asiaan! Pääruaaksi tilaamani lohitasku näytti ulospäin petollisen arkiselta, mutta paljastui totisesti lounaan veroiseksi: ruisleivät väliin oli tungettu lohta enemmän kuin minä normaalisti ostan kalatiskiltä kotiin vietäväksi. Seuralainen oli jotain kalapitoista valinnut hänkin, taisi olla sekin hyvää. Älkää nyt väittäkö että minun pitäisi jotain muistiinpanoja näitä varten tehdä.

Seuraava purnauksen aihe: kahvi loppui kesken. Muki ei ollut sellainen mihin olen mättökahviloissa tottunut, vaan paksuseinäisenä ja pohjaa kohti kapenevana se suorastaan petollisesti kätki todellisuudessa sisältämänsä kahvin määrän. Hörpin sumppini epähuomiossa loppuun jo lohitaskun aikana, ja arvatkaa kykeninkö näin hienossa paikassa marssimaan tiskille kysymään santsikupin hintaa? No en tietenkään, ne olisivat varmaan teititellen ilmoittaneet, ettei heillä sellaista harrasteta, herrahan ymmärtää. Perkele, miksi tällaisia paikkoja pitää olla? Missä on halpuus, arkipäiväisyys, helppous, ihana rentous ja pingottamattomuus? Niinpä otin jälkkärilusikan kauniiseen käteeni (tai siis kahvia sekoitelleen lusikkani, mikä lieni etikettivirhe) ja upotin sen suklaakakkuviipaleeseen, tai Mariannekakku se taisi olla nimeltään, samapa tuo: taivaallista totta tosiaan oli, nimestä viis. Seuralaiseni näytti nauttivan suklaakakusta siinä määrin, että aloin pöydän vastapuolelta unohtua hänen leijuessaan jonkinlaisessa hekuman pilvessä, no joo, sitä suklaa tiemmä teettää. Pointti siis: kyllä näistä herkuista mielellään maksoi vähän isommankin rahan. Mutta alle kiskaistut voileipähässäkät olivat sittenkin vaatineet veronsa: kumpikin aterioitsija alkoi täyttyä ennen massiivisen suklaaherkun viimeistä murua. Ah tätä ihanan yltäkylläistä länsimaista elämäntapaamme. Siinä melkein unohtuivat kaikki maailman nälkää näkevät lapset. Heidän kuviaan pitäisi olla tuollaisten paikkojen seinillä, ihan vain muistuttamassa.

Olimme siis kylläiset, jopa tyytyväiset siitäkin huolimatta, että alku oli niin hankalaa ollut. Mutta sijaintimme salin peränurkassa oli ollut jokseenkin oiva, siitä saattoi harvoja muiden pöytien asiakkaita tiirailla, ja hetkittäin salakuunnellakin. No, ei missään pöydässä mitään mielenkiintoista puhuttu kylläkään, samaa loputonta huulten heilutteluahan se on tämä kaupunkilaisten keskustelu. Mutta vaikka jaksoimme pitkään vastustaa sen suoraan yläpuolellamme sijaitsevan ulottuvuusportaalin vetovoimaa, se lopulta, turrutettuamme psyykkiset ankkurimme liialla suklaalla, sai meistä ottaen ja kiskoi mustan peilin sisään. Todistimme universumin lämpökuolemaa.

Lopullinen tuomio:

+ Kerrassaan herkulliset tarjoomukset, aisteja hivelevät ja massun täyttävät, kauniitkin, kaikin tavoin täydelliset.
+ Valinnanvaraakin oli herkuissa mittavasti.
+ Tila oli ainakin enimmäkseen tyhjänä miellyttävä.

- Liian pienet tarjottimet, liian suuret lautaset: logistiikka ei vaan toiminut.
- Asiakkaita teititeltiin.
- Kireän protokollainen ilmapiiri tiskin tuntumassa ahdisti, tunnelma rentoutui vasta kun pääsi pöytänsä ääreen istumaan.
- Kahvi loppui mukista heti alkuunsa.

Suositellaan varauksetta niille, joilla on aikaa, rahaa ja hermoja uhrattavaksi. Tai vaan niille, jotka eivät muualta löydä istumapaikkaa.

Kypsyy kuin silli liemessään

2010-11-23T09:04:00.005+02:00

Ah, merkkipäiväni, tapaamme taas. Muistaakseni kohdatessamme on aina maassa lumi, on se kumma. Paitsi viime vuonna, ehkä siksi en silloin sinua huomioinut kuin ohimennen, myöhässä. On talvi, olet yhtä pimeä kuin aina. Personoin sinut kuin esineet ympärilläni, kaikki nuo makuuhuoneessa kirkuvat pehmolelut ja naulakkoon hirtetyt kesätakit. Vesihana sylkee sappea, mutta ikkunani takaiseen lehmukseen on kerääntynyt variksia. Ne katsovat minuun hiljaisina, nyökäyttävät tervehdyksensä. Tunnistavat omansa, ja minä olen psyykannut itseni tänään: vahvaa kahvia, kolmikanavaista sinfoniaa kuulokkeiden kautta aivokuoreen, ei tarpeeksi ruokaa, uskonnollishistoriallista kirjallisuutta aamuyön tunteina ja herättyä unesta jossa kulki palatsimaisen kirjaston tuhansien hyllymetrien täyttämistä valoisista kerroksista toisiin on olo sikäli seesteinen, että on valmis käynnistämään tämän blogirahjuksensa kahdeksannen vuoden. Oi luojani sentään, niin pitkät ajat näissä nurkissa on samoiltu eikä ihminen ole sen valmiimpi kuin koskaan, väsyneempi ehkä kuin joskus aiemmin, ja hitaampi sanomaan, mutta se harhaisen mielikuvituksen musta jyvä poikii edelleen toisinaan ajatuksia, jotka päätyvät vähintäänkin muistivihkoon ja sen kautta joskus ehkä tännekin.

Seitsemän vuotta. Damn, bitch! Henkilöhistoriani maalautuu kuin sylkipärskeet tuulilasin sisäpintaan: katsokaa tuotakin epävarmaa olentoa, joka 2003 on niin ollakseen. Sen ihmiskammoisuus kihoaa sanojen väleistä esiin ja ryöpsähtää ihmissuhdesekoiluissa kuohuen pintaan vuoden 2004 aikana; vuonna 2005 se kehittää jonkinlaisen kyynisen vittuilutilan, joka ei loppujen lopuksi ole kuin rooli sekin, mutta toisaalta tuottaa laadukasta tekstiä, ja 2006 se on liian muualle harhautunut keskittyäkseen tänne kuin ohimennen, mutta kun kevät 2007 koittaa, sen tehokkuus saavuttaa huippunsa, ja vaikka vuoden 2008 Silmiksestä en ennen tätä aamua muistanut ainuttakaan päivitystä, paljastui selailemalla että vuosi on ollut laadukkaampi kuin moni viini. 2009 kolkutteli alkuvuosien tunnelmia mutta mielenvikaisemmin, mikä positiivisena huomioitakoon, ja kulunut vuosi on liian lähellä, kirjoittaja on stadilaistunut, eli tietenkään ei, ja pitää Turusta nykyään enemmän kuin kertaakaan bloginsa aikana aiemmin. Se on myös jotenkin kypsempi, joku pitäisi aikuisempanakin, mutta älkää pelätkö, tämä on vain välivaihe.

Kesällä huomioin Silmänkääntövankilan tuhannennen päivityksen lähestyvän. Päätin silloin vakaasti, yhtä vakaasti päätöksen toteutumattomuuden tietäen, että tämä synttäripäivitys olisi se tuhannes. No ei tietenkään, nykyisellä tahdilla luku ei tämän vuoden aikana täyty, mutta numeroon 984 asti sentään päästiin. Onhan sekin paljon. Blogin ensimmäinen vuosi on kirjoiteltu enimmäkseen Turun yliopiston kasvatustieteen laitoksen Educariumin tietokoneluokassa, sitten ilmestyi kotiinkin yhteydet, ja 15-tuumaisen läppärinäytön kelmeässä valaistuksessa on sittemmin paahdettu menemään. Muistaakseni yksi (1) päivitys on tethy Maccia käyttäen. Ei minusta ole sellaiseen. Tekniikkaan, tarkoitan. Kovalevylle tallennettuja arkistoja selailemalla paljastui, että blogin ulkoasukin on nykyisekseen päätynyt jo 2006, vaikka olisin voinut vannoa että vähintään kaksi vuotta myöhemmin sentään. Alkuaikoina se rustaili sivupalkkia, piruparka, nyt on tyytyväinen kuin vanhus. Asiat ovat hyvin, ja katso: jos olisin kaupallinen taho, järjestäisin kilpailun: äänestä suosikkiasi tuhannen päivityksen joukosta ja osallistu järeän palkintokolonnan arvontaan! Nyt ei kehtaa, mutta olisihan kommenttiraidalla varustettu Silmiksen juhlapainos sentään aikansa kuva. Vaimeaa murinaani kuunnellessa nukahtaisi koliikkivauva jos toinenkin, ja bonuslevylle sopivaa arkistomateriaalia löytyisi: iso läjä kirjoitettuja mutta julkaisemattomia päivityksiä, hulppea kasa kuvia itsestä ja muista, kymmeniä skannattuja piirroksia, säälittävimpinä entiteetteinä alkuvuosien loputtomat nettitestitulokset, joita tuli jonkin verran julkaistuakin, ne olivat sitä aikaa kun tämä oli vielä yhtä coolia kuin facebook nykyisin. Mistä tulikin mieleeni: fanisivut, olkaa hyvä. Nyt käyn keittämässä toisen pannullisen kahvia.

Vaan onhan tämä minut sentään leimannut. Jopa tavallaan lukinnut; sen huomaa siitä, etten ole vähempää kuin kolme omaa ja kaksi ryhmäblogia tämän lisäksi käynnistellyt, ja kaikki ne ovat hiipuneet tarpeettomina pois (paitsi tietenkin KuvaKuva, joka aktiivisena yhä porskuttaa), sillä kaikkihan on täällä. Tämä on minun paikkani, minun kanavani, minun tilani sanoa ja olla, tämä Silmis, voi sinua blogipienoiseni, kyllä minä sinusta niin tykkään kuitenkin vaikka toisinaan painat kiviriippana selkänikamia. Narsistista toimintaahan bloggaaminen on. Oletus itsestä tärkeänä, itsestä jollain tavalla muita kiinnostava otuksena, ja välillä tuntuu siltäkin että narsismi saa astetta häiriintyneempiä piirteitä: katsokaa nyt minuakin: tietokoneelta löytyy kansiollinen kuvia minusta. Itsestäni. Nykyisin jo 80 kuvaa, joita iltamyöhäisellä selailen miettien millainen ilme seuraavan päivityksen yhteyteen sopisi, eikä sitä päivitystä koskaan tule. Koska olen unohtunut tuijottelemaan kuviani, tietenkin, ja muistatteko vanhukset sitä aikaa kun bloggaaminen vasta alkoi? Silloin vedettiin nimimerkillä; jotenkin se kuului asiaan. Nykyään avoimuus on tärkeintä, meitä nimmaribloggaajia pelätään, se on kuin huppu kasvoilla vaikka toisaalta kyllä minä sentään olen sähköposteihin ihan omalla nimelläni vastaillut. Sähköpostit! Kuka tuotakaan yhteydenpitotapaa enää käyttää nyt kun pyhä kultainen feibu on niellyt kaiken. Vuosina 2004-2005 sain fanisähköposteja, yllättävän paljonkin, niistä mieleenpainuvin tuli eräältä varsin tunnetulta iskelmälaulajalta. En usko että hän enää muistaa sellaista lähettäneensä.

Seitsemän vuoden aikana olen nähnyt blogini nimen Hesarin kuukausiliitteessä, itseni keskustelemassa bloggaamisesta Turun Kirjakahvilassa (enkä valehtele edes; minä tosiaan näin itseni katonrajasta, sitä verta ahdistava oli tilanne), muiden ympäriltä katoavan ja ydinryhmän ympärilläni jatkavan kuitenkin. Minä toivon ettei tämä perusporukkamme sentään koskaan hiivu. Muotibloggaajat kun kuitenkin vievät kaikki uudet lukijat.

Tasavuosipäivitysten ollessa aina tätä samaa skitsofreniaa, on syytä lopettaakin moiseen: kooste sivupalkkikuvista, joita ette tarkoitetulla paikallaan taatusti enää koskaan näe, mutta jotka ovat yhtä lukuunottamatta siellä kuitenkin joskus piipahtaneet. Kyllä ovat, vaikkette ehkä sellaista muistakaan. Kiitos ja näkemiin, minussa on liikaa virtaa tänään ja lumi on maassa ollut nyt viikon verran, siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.

Isyyllisyydestä

2010-11-15T19:56:00.003+02:00

Olen yrittänyt pian vuoden päivät muotoilla jonkinlaista isyydentuntoista kirjoitusta, mutta joka kerta kun päässä vellovat asiat ovat asettumassa sanoiksi, ne näyttäytyvät pieninä kun niiden nimenomaisesti pitäisi olla suuria. Elämän varrella on ollut muutamia aiheita, joista ei kertakaikkiaan saa sanotuksi sanaakaan. En minä osaisi kirjoittaa lupsakkaan humoristista isän päiväkirjaa, en kuukausittaista sopivasti naurattavaa kolumnia vanhemmuuden vaikeudesta aikakauslehteen, en totta puhuen osaisi edes aiheesta kysyttäessä sanoa mitään ynähdystä kummempaa.

"Isyys" on nykyään rooli. Isien pitää ottaa aikaa isyydelle, isien pitää olla moderneja huolehtivia isiä, siis toisenlaisia, tätä painotetaan, kuin kaikkien aiempien sukupolvien isät. Isyydestä keskustellaan nykyisin; julkaistaan kirjoja joissa pohditaan modernia isyyttä, televisiossa alkoi juuri dokumenttisarja suomalaisista isistä. Isyys on nyt in. Jonkinlaisena laajemman modernin miehisyyden sivuraiteena on yhteiskunnassamme havaittu näennäinen ongelmakohta: isyydestä keskustelemattomuus. Niinpä nykyään on ihan helvetin hankala olla isä, kun oudoksi suorittajarooliksi muodostunut sana tunkee esiin kaikkialta.

Minä en oikein tiedä miltä tuntuu olla isä. Ehkä on kamalaa sanoa näin kun lapsi on kohta nelivuotias sentään. Mutta kun haen häntä päiväkodista iltapäivisin, en tunne erityistä sielunyhteyttä niiden autolla rakennuksen eteen kaartavien isien kanssa, jotka heittävät asiantuntevaa juttua hoitotätien kanssa, nappaavat naperonsa napakasti käsipuoleen ja joustavin askelin alkavat harppoa kohti bemariaan juuri siten kuin heidät olisi tätä varten luotu. Minusta tuntuu aina hiukan ulkopuoliselta mennä päiväkotiin. Tuntuu että tädit katsovat minua oudosti, vaikka lapset suhtautuvatkin varsin luontevasti. Muut vanhemmat taas melkein pelkäävät. Keskenään he muodostavat kevyeen sananvaihtoon perustuvia juttelurinkejä, jotka syntyvät ja hajoavat niiden muutamien minuuttien aikana, jotka minä etsin pusikkoon piiloutuvaa tytärtä, joka ei vielä millään malttaisi lähteä kotiin kun on leikit kesken. On se tietenkin aina hieno hetki kun hän sitten lopulta löytyy ja harppaa halaamaan.

Tampereella järjestettiin viime viikonloppuna Miespäivät, jossa pidettiin puheita ja paneeleita otsikolla "Isän oikeudet - Mahdollisuus isyyteen". Voi luoja. Ei näin. Nykyaika ylianalysoi kaiken. Isät ovat yksinkertaisia olentoja, jotka ovat onnellisempia jos heidät jätetään rauhaan. Ei isä kuulu "olla". Siis sillä tavalla kuin nykyisin, suoriutuen. Kaiken voimavaransa isyyteen uhraten. Hirveän tietoiseksi sen tehden, mikä on vuosimiljoonia tullut varsin luonnostaan. Sitä voi olla isä ilman sitä isyyden vapautumiseen ja valokeilautumiseen ja glorifioimiseen automaattisesti liittyvää painolastia. Isä voi olla tekemättä siitä numeroa. Tai niin minä haluaisin. En tiedä millainen isä olen; ei kai sitä itse voi kovin tarkkaan tietää. Nelivuotiaan tarmolla minua on jo sanottu tyhmäksi ja harmituksissa heitetty pehmoleluilla. Mutta kyllä minua sitten odotetaankin kun olen ollut poissa. En osaa kertoa opettavaisia tarinoita, jotka valaisisivat elämän tiettyjä osa-alueita lapsella tämän kriittisissä kasvuvaiheissa. En osaa olla miehen mallina, kun en harrasta mitään miehekästä. Mutta läsnä minä olen, ja vaikka joskus väsyttääkin, niin yleensä mielelläni. Maailma tosin vaatisi minulta enemmän.

Nolkytäluvun tärpeimmät

2010-11-07T19:15:00.002+02:00

Olen sen verran viime aikoina hairahdellut valitsemallani syväangstipolulla, että olen tehnyt mielijohteisia otantoja nykyisin enimmäkseen pölynpeittämän levyhyllyni tienoille ja fiilistellyt, nautiskellut, myönnettäköön että useammin kuin kerran jopa tanssahdellut musiikin, tuon taiteenlajirakkauksistani jos ei nyt välttämättä vanhimman niin ainakin aikoinaan intensiivisimmän, parissa. Ehkä syynä on täälläkin hiljakkoin mainitsemani uusi tuttavuus: radio. Sen masentavan musiikkitarjonnan parista huomaa yhä useammin hakeutuvansa puhetaajuuksille, jotka tosin nekin tykittävät ihmispoloille lähinnä samoja ohjelmia kuin eilen, jolloin ne olivat samoja kuin toissapäivänä. Onneksi kotona saa kuunnella mitä tykkää, ja erityisesti se eetteripuolella ylenkatsotumpi kama on tupannut muinaisen stereoni kiekkolautaselle hakeutumaan: tuore kotimainen musiikki, ja tuoreella tarkoitan 2000 luvun juuri hiljakkoin päättyneen ensimmäisen vuosikymmenen aikana julkaistua. 2000-luvun ensikymmen oli musiikillisesti kiintoisaa aikaa kotimaassa; tuntui että aivan uudenlainen indiesukupolvi aloitti toimintansa, ja silti muutamat 90-luvun aikana aloittaneet bänditkin edelleen jaksoivat, tosin selvästi kymmenvuotiskauden edetessä väsyneemmin. Ja ne vanhat suomirock-dinosaurukset jotka edelleen jotain julkaisivat, olivat monesti kiinnostavampia kuin vuosiin, siitäkin huolimatta, että populaarimusiikki on hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nuorten juttu, ja se on oikein. Niin pitääkin olla. Meitä vanhoja se ei toki estä kritisoimasta. Paitsi että kun mennään niinkin kauas kuin vuoteen 2000, jonka tämän listaukseni keinotekoiseksi starttiviivaksi päätin, olin minäkin vielä mitä nuorukaisin: tuon maagisen luvun napsahtaessa mittariin tammikuun ensimmäisenä olin minä vasta muutaman kuukauden ikäinen turkulainen, yliopistosta en edes haaveillut vielä, ensikännikin kaukana edessäpäin. Musiikkiin toisaalta suhtauduin mielenvikaisen kiihkeästi, ja onpa sekin tapa kadonnut, mutta toisaalta jälkensä jättänyt. Niinpä katsonkin olevani vähintäänkin kykenevä tarjoamaan ihastuttaville lukijoilleni jälleen listamuotoisen tekstintyngän, eikä sitä niin kuolettavan vakavasti tarvitse ottaa ellei halua, mutta suosittelen näihin levytyksiin tutustumaan jos yksikin on vähemmän tuttu. Keskusteluakin saa aloitella jos niin mielii.

Silmänkääntövankilan historian pisimmän aloitusjorinan jälkeen asiaan: kyseessä siis

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaat kotimaiset levytykset:

10. Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Umpikuja 5 (2003)

Lapsille tarkoitettu musiikki on huonoimmillaan heliumversioita tympeistä pophiteistä, parhaimmillaan Tohtori Orffia. Tämän kolmikon keikkakuntokin tuli hiljakkoin tsekattua Ruoholahden ala-asteella, ja yllättävän hyvin levytysten rikas äänimaailma toistui livenä. Sillä rikastahan tämä on; poprockia toki, mutta tyylilajeissa ei totisesti pihistellä. Mistään lajiparodioista tai sietämättömästä genrestä toiseen loikkimisesta ei kuitenkaan ole kyse; Tohtori Orff koostuu liian taitavista muusikoista sortuakseen sellaiseen. Bändillä on oma varsin tunnistettava paljolti puhallinsoittimiin perustuva äänimaailmansa, mutta sähkökitaraa ei pelätä käyttää jos kappale sitä vaatii. Sanoitusten osoittelematon ja kuulijaansa aliarvioimaton huumori naurattaa aikuista miestäkin kerta toisensa jälkeen. Myönnetään: näitä on levyhyllyyn hankittuna useita, ja niitä tulee monesti kuunneltua ihan itsekseenkin. Tosin tytärkin tykkää kovasti.

Maininnan arvoinen kappale: Leikkimökin takana. Sisältää letkeän ruohontuoksuisen poljennon, lapsikuoron, takaperoista laulua ja tyylitietoisen kitarasoolon. Mitä muuta tarvitaan?

9. Lapinlahden Linnut: Etiäppäin (2007)

Jotain suunnattoman sielualämmittävää on siinä, kun muinainen suosikkiyhtye kykenee vuosien väsähdystilan jälkeen yhtäkkiä pusertamaan itsestään levyn joka ei ole ainoastaan parempi kuin ties kuinka moni edeltävä levytys, myös täysin vertailukelpoinen yhtyeen alkuaikojen huippuhetkien kanssa. Ei sellaista tapahdu koskaan, ja kuitenkin. Lapparit palasivat jonkinasteiseen klassikkokoonpanoonsa, ja tekivät levyn, jolla on toki tutunkuuloiset äkkiväärät hetkensä, mutta jonka perusvire on kovin, kovin melankolinen. Ehkä jonkinlainen aavistus oli jo ilmassa; 95% yhtyeen materiaalista säveltänyt Pekka Hedkrok poistui kokoonpanosta pian levyn ilmestymisen jälkeen, ja on vaikea kuvitella uutta albumia enää milloinkaan ilmestyvän. Tämän tyylikkäämpää lopetusta en silti osaisi yhtyeelle kuvitella.

Maininnan arvoinen kappale: Etiäppäin. Koska olen levyn hienoimmasta hetkestä (Kakadun laulu) kirjoittanut jo aiemmin, on mainittava tämä albumin avaava nimikkokappale. Arkaainen lyyrinen poljento kohtaa irkkumusiikin, ja kertosäkeessä estottoman discobiitin. Hämmentävä homoeroottinen ote kruunaa hääjuhlasta kertovan tekstin. Tapio Liinoja esiintyy Jumalana. Hyvä meno.

8. Risto: Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006)

Saa myös palkinnon ärsyttävimmästä levynnimestä ikinä. Mutta kyllähän tämä bändi iski kovaa ja korkealta kun ensi kerran kuulin. Sanoituksessa oli välittömästi sitä jotain, se jokin tietty poikkeavuus kaikesta koskaan kirjoitetusta kotimaisesta laululyriikasta. Pyydettäessä määrittelemään en osaisi tarkkaan sanoa mikä erottaa Riston sanoitukset muusta, mikä saa ne niinkin moninaisella kentällä kuin kotimainen musiikki kerta kaikkiaan erottumaan joukosta. Ehkä oikea sana olisi vire. Näiden kappaleiden vire on todella nyrjähtänyt, jopa pelottava. Särähtävällä urulla, jokseenkin kouliintumattomalla lauluäänellä ja sen sellaisella tuodaan musiikki lähelle tekstejä, ja nämä ovat hyviä kappaleita, levy on lyhyt mutta siinä ei ole mitään liikaa. Paljon pianoa. Se on kaunista.

Maininnan arvoinen kappale: Auringon prinsessa. Kauneimpia sävellyksiä, mitä kotimaisen poprockin kentällä on vastaan tullut. Teksti hykerryttää, hyytää, sisältää jopa yllätyskäänteen lopussa ja on ennen kaikea aivan helvetin surullinen. Raju. Ei tällaista terve ihminen tee.

7. Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva (2007)

Porilaisista pidemmän linjan muusikoista koostuva bändi, jossa Noora Tommilan kylmäävän lakoninen laulu kohtaa elektronisesti sävyttyneen vaihtoehtopopin. Kappaleiden yhtenäisenä teemana mahdollinen sarjamurhaajanainen, tai kenties vain kuvitelmissaan liitävä ahdistunut kotiäiti. Olin skeptinen levyn ilmestyessä. Voisiko tämä toimia? Mutta tietenkin se voi, tekijäkaarti on rautainen ja sanoituksista, vaikka koko yhtyeen nimiin kreditoidaankin, paistaa läpi Mika Rätön kädenjälki varsin vahvasti. Ei huono asia ollenkaan. Vainajan muotokuva on kaunis levy, kappaleista popeimmat toimisivat radiohitteinä sellaisenaan, osa on häiriintyneempää tavaraa ja pienet musiikilliset jipot maustavat menoa suorastaan runsaudenpulaisesti. Kakkoslevy ilmestyi vuotta myöhemmin, ja on melkein yhtä hyvä. Sen jälkeen bändi lieneen kadonnut, paitsi toivon ettei.

Maininnan arvoinen kappale: Maailmanloppu. Massiivinen päätöskappale, siis tässä pop-mittakaavassa massiivinen. Yhtä nihilististä tekstiä en muista missään näin hauraankauniisti lauletun. Tunnelma ihmisvihassaan aidosti hyytävä, ja riivatun kaunis.

6. Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (2006)

Porin ihmepojat ovat 2000-luvun kuluessa julkaisseet jo useammankin duettoalbumin, joista tämän jyräävä elektroninen vyörytys on kertakaikkista parhautta. Suuren osan kestostaan tämä levy on pikemminkin instrumentaalinen, siitäkin huolimatta että joka kappaleessa on tekstinsä; monesti ne ovat kuitenkin vain outoja hoettuja mantroja, ihmisääni instrumenttina muiden joukossa. Bassoasetus pitää aina tätä kuunnellessa vääntää kaakkoon. Tulee mieleen 80-lukuinen synapop maailman riemukkaimmalla tripillä, paikoin jopa hypnoottinen jyskytys ja kristallinkirkkaat synamelodiat siihen päälle. Nautintoa. Tämä levy on ehdottomasti eniten kuuntelemani tältä listalta. Toimii taustamusiikkinakin, mitä melkein mikään musiikki ei mielestäni tee ikinä.

Maininnan arvoinen kappale: Kukkakaupan kaunis Bella. Kaiken jyräyksen keskellä upean kaunis tunnelmapala, mutta vahvoine rytmiikkoineen sopii silti häiritsemättä joukkoon.

5. PMMP: Kovemmat kädet (2005)

Oli tietynlainen itsetutkiskelun paikka, kun eräänä marraskuisena aamupäivänä viisi vuotta sitten olimme porukalla matkalla ulkosaaristoon juomaan viinaa, ja kaveri löi auton cd-soittimeen tämän. Muutama kappale meni kunnes lopulta oli pakko itselleen myöntää: perkele, tämä toimii! Ikävä kyllä osa materiaalista kärsii nykyisin liiasta radiotuppauksesta, mutta onneksi levyltä löytyy niitäkin helmiä joita ei kuule kuin laittamalla kiekon soimaan. Jori Sjöroosin sävellys/tuotantopuolta ei ole suotta kehuttu. Kappaleet sisältävät hirveästi kaikkea olematta silti turboahdettuja kalkkunoita. Kuulokkein kuunneltuna aivan erityisen vänkä; taustalta paljastuu jos ties minkälaisia lausahduksia, huudahduksia ja efektointeja. Taidokasta poppia, jotenkin ajatonta, tai ainakin toistaiseksi vielä siltä tuntuu.

Maininnan arvoinen kappale: Matoja. Raivopäisyydessään suosikki-PMMP:ni yhä edelleen.

4. Ismo Alanko Säätiö: Sisäinen solarium (2000)

Olin aika tuore Ismo-fani kun tämä levy ilmestyi, muistelen että radiossa soittivat levyltä ilmestymisviikolla seitsenminuuttisen Kosovon, ja olihan se niin ihan muuta kuin mitä kukaan muu pitkän linjan rokkari teki missään päin maailmaa, että meinasin pudota tuolilta. En oikein edes tiedä miten tällainen musiikki pitäisi luokitella. Jonkinlaista maailmanmusiikkiahan tämä kai on, sävellykset paljolti joukkoimprovisaatioita ja sanoitukset välillä silkkaa keksittyjen sanojen tajunnanvirtaa. Todella hämmentävä levy, ja varsin palkitseva, vaikkei kylläkään monenlaiseen mielentilaan sopiva. Mutta deliriumkausina uppoaa kuin kirves kalloon.

Maininnan arvoinen kappale: E-mail.internet.seksi.seksi.seksi. Tätä en pysty kuuntelemaan vakavalla naamalla, mutta sen sanon vain kehumielellä. Tämä on levyn nyrjähtänein kappale, ja se julkaistiin singlenä. Tolkku pois! Ehkä ne Värttinästä psykoosin vuoksi erotetut naiskuorot vielä kestäisi, mutta kun se kasakkahenkinen miesjoukko alkaa keuhkojensa pohjasta tuota otsikon mantraa hoilata, ei siinä pokka pidä. Eikä kuulukaan. Tämä on riemukasta musiikkia, hullua, täysin irrallaan suurimmasta osasta länsimaisen musiikin traditioita, ja riemukasta sittenkin, tai juuri siksi. Mahtavuutta.

3. Kuusumun Profeetta: Lyhtykuja (2008)

Nyt mennään sfääreihin. Rauhallisella folk-poljennolla aikoinaan aloittanut Kuusumun Profeetta siirtyi albumi albumilta kohti rokimpaa ilmaisua, ja tämä oli jo vahvasti elektroninen, paikoin jopa industrial-sävytteinen. Mutta tärkeintä tällä albumilla on intensiteetti. Siinä missä yhtyeen aiemmat levyt eivät onnistuneet muodostamaan täysin huippuhetkiään vastaavia kokonaisuuksia, tämä tarttuu kuulijaa korvasta ja tempaisee rivakasti päin äänivallia. Katharttisen kaaoksen hetkiä on useita, ja Mika Rätön (taas hän, tietenkin) huikaisevat äänivarat pääsevät päätöskappaleen gregoriaanis-vaikutteisessa loppumaalailussa oikeuksiinsa. Tämän kun saisi jossain katedraalissa kovalla soimaan; kuulijat lakoaisivat polvilleen luullen jumalansa saapuvan. Sanoituksista en sano juuta enkä jaata, teemalevy kyseessä lienee, mutta tarinoiden sijasta nämä tekstit muodostavat pikemminkin hetkiä. Melko hienoja sellaisia.

Maininnan arvoinen kappale: Täältä tullaan taivas. Kaveri totesi tästä, että se sopisi jonkin eeppisen elokuvan lopputekstimusiikiksi. Pitää paikkansa, ja on silti vasta levyn toiseksi viimeinen kappale. Kertoo jotain siitä, miten eeppinen se viimeinen todella on.

2. Apulanta: Kiila (2005)

On klise, että hyvä taide syntyy tuskasta, ja silti se on totuus. Tämä on ultimaattinen erolevy, varmasti ylittämätön, muiden on turha enää erota kun Toni Wirtanen on sen kerran tehnyt ja hänen ahdistuksestaan syntyi tämä kokoelma toinen toistaan tuskaisempia kappaleita. Mutta voi millaisiin kuoriin ne onkaan kiedottu. Jyräävä äänimaisema, tyrnäriffit, jopa bassokin iskee niin että sen piru vie kerrankin kuulee. Ja ne melodiat, tarttuvia kuin takiaiset, taidokkaita sävellystöitä niin kuin Wirtanen sen parhaiten osaa. Onpa tätä tullut useamman kuin yhden oman angstikauden otteessa veivattua, ja aina se helpottaa että jollain muullakin on joskus mennyt huonosti.

Maininnan arvoinen kappale: Laululintu. Vaikka melkein mikä vaan muukin kävisi. Mutta tämän riffi on jotenkin aivan erityisen toimiva. Se rullaa eteenpäin kun lohkare alamäkeen. Toimii, jumanklavita.

1. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu (2002)

Nollapisteen kuudes albumi, ja yhtä mones, ja viimeinen, täydellinen. Tässä kiteytyivät kaikki ne ominaisuudet, jotka saivat minut joskus nuorena tähän yhtyeeseen tarttumaan. Taidokkaat ja silti petollisen helpolta kuulostavat sävellykset; tajuamisen rajoilla liikkuvat sanoitukset muutamine aivan riivatun siteerattavine lausahduksineen; progea hipova soitanta ilman kikkailuntarvetta; eksentrinen nörttiys. Olen koko tämän artikkelin yhdeltä istumalta kirjoitettuani liian hengästynyt kuvailemaan itse levyä enää, sanani eivät riitä. Tämä on musiikin täydellisyyttä, päälle vyöryvän aikuisuuden pelkoa, lapsuuden katoamista, poikamaista leikkimieltä, hetken vakavoitumista murheen äärellä, riitasoinnutonta ristiriitaa elämän kanssa ja julmaa hauskuutta, pirun hauskaa julmuutta. Kiitos jätkät.

Maininnan arvoinen kappale: Liukuovet. "On voimakas halu elää / on voimakas halu juosta / ja liukuovista kävellä maidonlämpimään yöhön". Noiden avaussäkeiden melodia on levyn kaunein.

Listalta karsintavaiheessa mitä niukimmin pois putosivat seuraavat hienot julkaisut: Ismo Alanko Säätiö: Hallanvaara (2002), Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat (2004), Limonadi Elohopea: Saippua (2000), PMMP: Puuhevonen (2007), Regina: Puutarhatrilogia (2009), Sir Elwoodin hiljaiset värit: 18. tammikuuta (2003), Sydän, sydän: Auto (2005), Sydän, sydän: Usko itseesi (2008), Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Täällä vartioin minä! (2002).

Se joka ei tiennyt hiljaisuutta

2010-10-30T21:28:00.005+03:00

Vietin viime viikonlopun maalla. Istuin täysikuun valaisemalla saunanportaalla kun havaittava maailma oli enää metsänrajana jäljellä, välillä pieninä ääninä pakkasen puremassa lehtimatossa. Höyrysin pimeälle taivaalle. Kuun kasvojen editse kulki pilvien laiska virta, oli kaunis ja hiljainen hetki. En ole koskaan kokenut itseäni erityisen kaupunkilaiseksi; se on etäämpänä minusta nykyisin kuin vuosikausiin. Otan välimatkaa siihen minkä osaksi olen tullut, pääkaupunki on hienoimmillaan ollessaan taustakohinaa, olen raivokkaasti katoamatta sen kortteleihin ja kadunnimiin.

Istuin saunanportaalla ja tunsin vahvaa yhteyttä siihen kivikkoiseen maahan, jolle sauna joskus on rakennettu. Tölkin pintaan kiinteytynyt kosteus pisaroi kädelleni ja tipahteli viereen portaalle. Hörppäsin, rakennuksesta näkyi keittiön valo neliönä pimeässä, en ilman silmälaseja nähnyt liikkuiko siellä joku. Muut aistit riuhtoivat menemään kuin olisivat lukitusta häkistään niitylle päässeet. Tuoksui löyly ja syksy, maistui mallas, ihoa kutitti hiipivä ilma, pohjoisesta tietenkin. Askeleet kulkivat jostain läheltä saunan taakse: peuroja. Ne kulkevat pimeässä ja aamulla voi jäljistä todeta niiden käyneen.

Niin olin sinä samana aamunakin. Havainnoin terävinä piirtyneitä jälkiä pakkasen muovaamasta kasvillisuudesta, ne oli siihen lyöty kuin leimaksi. Olin kierrellyt kameran kanssa kyttäämässä sitä samaa kuuta, laskimonsinisen aamutaivaan alla se mollotti metsänreunan kuusten yläpuolella kuin tasapainoillen. Näihin maisemiin juoksi viime vuonna kissa eikä koskaan palannut. Sen ruokakipot odottavat kotona astiakaapin ylähyllyllä, raskaina. Vuodessa on päässyt tilaan, jossa poismenneestä voi jo jutella ahdistumatta, voi sen tekemisiä muistella hymyillen, nauraakin uskaltaa. Kuvista tuli pitkään paha olo.

Olin pukeutunut sinimustaan fleecepusakkaan ja kirkkaanpunaiseen tupsupipoon. Näyin kauas, mutta minut näki vain edesmenneiden harsomainen pataljoona, joka niitä raukkoja rajoja kiertää omassa hukkuneessa unessaan. Yritin laskea ihmisiä, joita olen täällä käyttänyt, isännöinyt muka sellaisen osaten, saunottanut miehen elkein. Sekosin laskuissa, jäin makrotähtäämään huurteista lehteä, lumikiteitä ratapölkyn päällä, hiljenneen tien rapautunutta pintaa. Yli lensi näkymätön parvi äänekkäitä lintuja, ne olivat ja eivät olleet siellä.

Ulos tullessani olin portaan viereltä poiminut jäätyneen mustarouskun. Se näytti esineeltä. Koputtelin lakin reunoja, ei se ollut enää kuin itsensä kuva. Kuollut olento, käyttötarkoituksensa menettänyt ja silti olemassa. Halusin muistaa miltä tuntuu kun taivaalla on tähdet, halusin vakuuttua siitä, että sähkövalot eivät sentään ole niitä vieneet. Mutta aamu jo aavisti, ja tähdetkin olivat sen siniseen sammuneet. Sieni ei tuoksunut. Laskin sen varovasti takaisin sammaleen päälle. Kuu odotti.

Kaikki ne ajatukset ilman taukoa, sen lyhyen hetken aikana, jona käsi säätää valotusajan ja aukon koon, silmä sommittelee kuvan ja lopulta suljin räpsähtää, kaikki on ikuistettu ja loppujen lopuksi mitään siitä ei tallentunut mihinkään, mikä siinä hetkessä oli merkityksellistä. Oli palattava sisälle kuitenkin, alkoi tulla kylmä, aamukahvikin edelleen juomatta. Liedessä oli jo tuli kun kopistelin keittiöön. "Iskä kato!" Lapsi oli puuroa odotellessa kirjoittanut nimensä paperiin, ja "iskä", luki vieressä käänteis-ässällä, "äiti" komeasti juuri niin kuin pitikin. Kuukautta vaille neljä ja osaa jo aavistellen lukea ja kirjoittaa. Ihan kuin olisi elämässä kiire. Nostin kameran hyllylle, vuoden 1959 Seuran päälle, Lenita Airiston uimapukukuvat olin jo edellispäivänä selaillut läpi.

Aamu koitti harmaana, aloin odottaa iltaa ja saunaa. Jotenkin sen vain jo etukäteen koko viikonlopun kiteytymäksi tiesi, ja äkkiä se päivä oli kuun katseessa mennyt, siellä se jälleen oli, katsoi kun höyrysin, haihduin.

Hyvin riippunut

2010-10-11T20:07:00.010+03:00

Jatkan kirjoittamista aiheista joista en tiedä juurikaan, ja siirryn olennaisesta olennaisempaan: taiteeseen. Jos jokin on Helsingissä paremmin kuin Turussa, niin museoita ja muuta sälää täällä on kuin pilviä sateella. Olen varmaan useammassa taidenäyttelyssä jo käynyt kuin Turun vuosinani yhteensä; siis tietenkään en, mutta liioittelen sujuvasti. Jotakin outoa on silti siinä United Buddy Bears -installaatiossa, joka tälläkin hetkellä nököttää viilenevän senaatintorin täytteenä. Ehkä parimetriset kirkkain värein maalatut nallepatsaat - ja tosissaan lähes neljännestuhat sellaista - ovat sitten minun sieluni värekarvoja hellimmin hivelevää taidetta, tähän ikään piti elää että senkin oppi. Kauniiltahan nuo siinä Engelin arkkitehtuurin ympäröimänä näyttävät, mutta ennen kaikkea minua miellyttää sattuman sato: nallet, yksi jokaisesta maasta joka on katsonut sopivaksi projektiin osallistua, on aseteltu riviin kotimaidensa suomenkielisen aakkosjärjestyksen mukaan, ja täten nallejen järjestys on juuri omanlaisensa sekoitus maailmaa, jossa ylevä ja naurettava, hienostunut ja maanläheinen sattuvat kirskahtaen vierekkäin. Rivi alkaa Afganistanista ja päättyy Yhdysvaltojen vapaudenpatsasnalleen - kai sekin jotain kertoo. Minun mielestäni USA on kylläkin suomeksi Amerikan yhdysvallat, mutta ehkä satunnaisgeneroinnillakin on rajansa. Hienoltahan tuo jenkkinalle siinä letkan päättävänä toki näyttää.

Toinen syksyn pysäyttävä taidepläjäys oli Isaac Julienin videoteos Ten thousand waves, joka oli viimeistä päivää Taidehallissa eilen. Pahoittelut jälkijättöisestä kirjoittelustani, eheh. Joka tapauksessa teos oli mykistävä, oikeastaan se oli jollakin tapaa silmiä avaava omassa suhteessani elokuvataiteeseen ylipäätään. Minähän olen huono katsomaan elokuvia; ehkä neljä tai viisi vuodessa katson taas nykyään (viime vuonna oli outo buusti, jossa katsoin monta kymmentä leffaa parin kevätkuukauden aikana - mutta siihen se taas jäi) ja niistäkin harva koskettaa. Elokuvat ovat liian pitkiä ja liian tylsiä, liian viivasuoria ja arvattavia, liian - - no joo. Minä en vain ole elokuvaihminen. Paitsi jos elokuvat olisivat sellaisia kuin Ten thousand waves; kolmessa salissa yhteensä yhdeksällä eri valkokankaalla samanaikaisesti näkyviä tarinaansa lähinnä alitajuisin aasinsilloin kuljettavia luuppina pyöriviä vajaan tunnin mittaisia pätkiä, joihin saa astua sisään ja niitä ulos juuri silloin kun itse sattuu huvittamaan... No joo, sellaisista minä pitäisin. Tai ainakin tästä yhdestä, aivan hirveästi. Vaikuttavaa kuvaa ja ääntä, pelottavia hetkiä, ja oli siinä tarinakin, vaikka mitä väliä sillä. David Lynchin Mulholland drive tuli joistakin ääni- ja kuvamaisemista mieleen. Mikä sattuma, sehän on lempileffani kautta ikuisuuden. Tai no, Tarantinon Kill Bill ehkä sittenkin. Mutta Mulholland drive on toisena. Noin yleisesti ottaen museoissa pyörivät videoteokset ovat muuten suorastaan ankeita. No, se siitä.

Kiasmassa olen käynyt kahdesti, kerran viitisen vuotta sitten, toisen kerran tänä syksynä. Kumpanakin kertana pidin itse rakennuksesta kovasti, se on sisältä vaikuttava vaikka ulospäin näyttääkin romahtaneelta maalaiskunnan jäähallilta, mutta itse näyttely jätti molemmin kerroin kylmäksi. Paitsi että olen minä siellä kahvillakin käynyt joskus, alakerrassa, ja Kiasman kirjakauppa taideopuksineen on sentään luku sinänsä. Mutta kyllä ne siellä käymäni näyttelyt ovat saaneet minut jo kohtalaisen varautuneeksi nykytaiteena markkinoidun suhteen. On se pizzanhinnan verran lompakosta pois aina kun museossa käy, ja jos näyttelystä jää vaan paha mieli niin kuka korvaa? Ei ihminen tässä iässä enää helposti riskejä ota, se vaan on niin.

Koko ihanamme elämin päivä

2010-10-06T22:08:00.003+03:00

Olin lapsena satunnaisesti hirveän kiinnostunut luonnontieteistä. Joskus viitisenvuotiaana kannoin kaikkialle mukanani hyönteiskirjaa, jossa esiteltiin äklöin värikuvin raatokärpäset toukkavaiheineen ja sun seitsemänmiljoonaa eri koppista ja muuta mönkijäistä. Opettelin yhdessä kesässä koko kirjan ulkoa niin että osasin ainakin joidenkin hienoimpien ötököiden latinankielisetkin nimet. Innostus ei tainnut kestää sitä kesää pidempään, mutta uusi versio siitä pulpahti esiin jokunen vuosi myöhemmin, olisinko ollut kaksitoista tai niillä main. (siinä välissä olin friikahtanut pidemäksi aikaa suomalaiseen kuvanveistotaiteeseen) Silloin niksahdin sieniin. Tavasin kotiimme hankitun kattavan sieniopuksen kannesta kanteen ja olen tähän ikään mennessä ehtinyt unohtaa enemmän sienistä kuin kukaan normaali katsoo aiheelliseksi elämänsä aikana opetella.

Koulu kuitenkin tappoi kiinnostukseni luonnontieteitä kohtaan, uskoin pitkään että lopullisesti, mutta katso: (ja nyt alamme päästä asiaan) olen viime aikoina lueksinut aiheesta oudosti viehättyen. Kaikki alkoi Esko Valtaojasta, jonka teoksen Kotona maailmankaikkeudessa luin viime kesänä vaikuttuen siitä, miten joku oli viimein saanut niinkin potentiaalisesti kuivikkaan aiheen kuin tähtitieteen (tämä oli minun käsitykseni viime vuoden heinäkuuhun asti) paitsi kiinnostavaksi, myös, mikä tärkeintä, ymmärrettäväksi. En tarkoita, että asioita pitäisi vääntää neonvärisestä rautalangasta huutomerkein. Tarkoitan, että kun teksti on taidokasta eikä kirjoittaja aliarvioi lukijaansa, on, kuten olen ennenkin ollut mieltä mutta vain kaunokirjallisuutta tarkoittaen, mahdollista saada aihe kuin aihe järjettömän kiinnostavaksi. Valtaoja toi kaikkeuden niin lähelle ihmistä, että minä koin hetkellistä halua vaihtaa tiedekuntaa ja aloittaa yhtäkkiä tähtitieteen perusopinnot. Sitten muistin sen viinan määrän, joka ensimmäisinä opiskeluvuosina yliopistossa kuluu, ja raihnainen elimistöni torppasi ajatuksen. Jatkan itseni siviilisivistämistä kuitenkin; Valtaojan kolmas kirja Ihmeitä tarttui tänä kesänä mukaan Vammalasta, ja kuten partaprofessori tuossa teoksessaan laajentaa skaalaansa tähtitieteestä biologiankin puolelle, jatkoin minäkin lukemalla Richard Dawkinsin kaikenkattavan evoluutio-opuksen Maailman hienoin esitys. En minä ole koskaan mikään evoluutionkieltäjä ollut, mutta koska tietämykseni on ollut peruskoulusta peräisin (lukiossa pelattiin ristinollaa takapulpetissa), olen ollut siinä uskossa, että teoriassa on omituisia tieteen vielä selittämättömiä aukkoja. No, ei ole. Dawkinsin teoksen pitäisi olla koulujen vakiokauraa, joskin pari lukua meni hivenen turhan ammattimaiseksi minun pysyä kokonaan kärryillä, mikä varmaankin pudottanee potentiaalisista lukijoista pois kaikki ne, joille Dawkins kirjansa erityisesti on suunnannut: kreationistit - - eikun eiväthän he suuren saatanansa kirjoittamaan opukseen koskisi tikullakaan, paitsi tuli-. Se on aika surullista kyllä.

Nyt on luvussa Adams & Laughlinin Maailmankaikkeuden elämäkerta, jonka ensimmäinen luku on jo kertonut minulle alkuräjähdyksestä noin tuhat asiaa, jota en tiennyt, mutta jotka olen iloinen tietäessäni.

Eli taas mennään. Jälleen on kulunut tietty määrä vuosia viimeisimmästä aihepiiristä, josta yhtäkkiä pyrin tietämään niin paljon kuin ehdin siinä ajassa kuin kiinnostuksen kipinä hehkuu. Tämä kestää aikansa, mutta varmaan, kuten aiemmat, jättää jälkensä; tunnistinhan sentään viime elokuussa mökkiniityllä heinän keskeltä pilkottaneen papukaijavalmuskan kertalaakilla oikein. (tarkistin myöhemmin kirjasta) Kylläpä ne yläasteaikaiset opettajani nyt päätään pyörittelisivät jos näkisivät! Että niin on Uguskin vaan uponnut lueskelemaan juuri niistä aiheista, jotka saivat sen oppitunneilla silloin leveimmin haukottelemaan. Mutta minähän olen ollut pakkomielteinen pakkosyötön vastustaja aina. Jos joku haluaa minun oppivan jotain, minä haraan vastaan kuin kolmevuotias. Mutta koska toisaalta itse mielin oppia milloin mistäkin ihan omin voimin, en näe tätä niin pahana ominaisuutena.

Olin peruskoulussa tyypillinen alisuoriutuja: keskiarvo huiteli todistuksissa kaikkien yhdeksän vuoden ajan jossain seiskan ja kasin välillä. Ei mitään erityisen huonoa, ei mitään erityisen hyvää, paitsi englannin kymppi oli kunnia-asia. Muuten minua nyt ei vaan kiinnostanut. Kun kokeista pääsi läpi lukematta, en lukenut. Kun läksyt ehti tehdä tunnin alussa opettajaa odotellessa, en tehnyt niitä kotona. (moni ei ole uskonut, mutta vannon käsi Illuminatuksella, että koko yhdeksännen luokan aikana en tehnyt kertaakaan läksyjä; katsoin aamulla lukujärjestyksestä, mitä aineita tänään on luvassa ja heitin kirjat reppuun. Koko vuoden aikana yksikään opettaja ei urputtanut tekemättömistä kotitöistä, eikä tämä kerro mitään niinkään minusta kuin silloisesta koululaitoksesta, paljonkin) Lukioon siirryttäessä hetkellinen vaatimustason kasvu pudotti kaikkien aineitteni (paitsi sen englannin) numeron vitoseksi, mutta sieltä noustiin tuttuun keskikastiin heti kun uudet tavat luistaa vaatimuksista oli omaksuttu. Ei se ollut vaikeaa.

Maantiedon oppimäärään sisältynyttä tähtitiedettä muistan jotenkin aivan erityisesti inhonneeni. Sitä ja matematiikkaa. Pelottaa mistä vielä innostunkaan.

Eliittimestojen kaksintaistelu!eli "Kahvila-arviointeja osa 9, Bulevardin kahvisalonki vs. Espa 2"

2010-09-27T10:46:00.007+03:00

Alkoi käydä selväksi, että voimavarani eivät riittäisi järjestelmälliseen läpikäyntiin kun kohteena oli jotain niinkin laajaa kuin Helsingin kaikkialle levinnyt kahvilaverkosto. Oli tehtävä ratkaisu, ja se oli luonnollisesti oleva kivulias: kaavan on muututtava. Oli palveltava suuren yleisön tarpeita, mutta tavoilla, jotka eivät samanaikaisesti näännyttäisi minua työtaakkani alle. Tämä kriisini saavutti lopulta pisteen, jossa tunsin toista kuukautta kovalevyllä odotelleiden kahvilakuvien painon bittitonneina harteillani. Harkitsin hetken, toisenkin, ja lopulta kaavan muuntoon löytyi mitä selkein ratkaisu: menen uudestaan kahville. Ja kun kerran eräänäkin elokuun puolivälin aamuna oli jo käytynä Bulevardin kahvisalonki, oli nyt mentävä toiseen hivenen tavismestaa hienommalla soundilla lusikkaa kupinkulmaan kilistävään paikkaan: Espa 2 kauppatorin kupeessa.

No niin. Kumpikin paikka oli toki ensivaikutelmaltaan kaltaiselleni rämekuukkelille aivan liian hieno, mutta kun Bulevardilla kävivät sumpilla myös läheisen tietyömaan haalarimiehet ja Espalla olin seurueineni kovassa krapulassa (minkä lisäksi kauniit kauppatorinäkymät katosivat kahvin kuluessa kaatosadeverhon taakse), niin arkipäiväistihän se kokemuksia kivasti.

Bulevardilla sisustus oli jokseenkin fiinimpi. Oli wanhaa (imitoivaa) tapettia, pitsiverhoa ja sensuuntaista, Espalla oltiin citytrendikkäämpiä seinänviertä kiertävin sohvin & tyynyin, mutta toisaalta se ei ollut maailman mukavin sohva. Vaan istuihan sentään sillä. Jokin kahviloiden sisustuksessa oli samaa, ja ehkä se oli tietynlainen avaruus, mikä toisaalta johti tietynlaiseen yksityisyyden puutteeseen, jota minä kyllä kavahdan aina väkisinkin, paikka kuin paikka. Ei ollut loosheja, ei pimeitä nurkkia joihin kadota. Varsinkin Bulevardin kahvisalonki sekä Mannerheimintielle että Bulevardille antavin suurin ikkunoin oli toki valoisa ja sikäli miellyttävä, mutta toisaalta tuntui kuin olisi ollut kirkossa tai Bigbrother-talossa kun koko ajan kaikkialta nähtiin. Eihän Espa kakkosen sijainti kauppatorilla toki mikään syrjäinen sivukuja ole sekään, mutta kaatosateisessa sunnuntaiaamussa ainakin se oli suht rauhallinen. Vaan miksipä muuten sinäkin sunnuntaina päädyimme kahville juuri Espalle? No kun muutama aiemmin tsekattu kahvila oli kiinni. Minä aikoinaan luulin Turun taudin sivuoireeksi sitä, ettei sunnuntaisin päässyt mihinkään mihin halusi, mutta kyllä se näköjään on ihan perisuomalainen vitsaus.

Kummassakin paikassa nautin ison kahvin, eikä se kummassakaan ollut pahaa, jos nyt ei erityisen kutkuttavaakaan. Seuralainen tosin kehui Bulevardin kahvia loistokkaaksi, joten mikä minä olen sanomaan. Ainakin Kahvisalongin sämpylä-patonkitarjonta oli miellyttävän monipuolista ja nauttimani sämpylä sai silmät sikkuraan, oli se niin maistuva. Täytteessäkään ei pihtailtu; hintatasoa en enää muista kun on tosiaan toista kuukautta mennyt, mutta tehkää itse päätelmiä kun paikan ikkunasta näkyy Erottaja, Helsingin kuulemma kalleimmat asuinneliöt. Ei sillä seudulla senteillä pelata. Espa kakkosessa pidättäydyin syömäpuolesta (olin juuri ennen sinne lähtöä nauttinut kotona herkullisen Ristorante-pakastepizzan), mutta Nuutisen emännän lautaselta oli patonki paikalle saavuttuani jo kadonnut, eli näytti maistuneen.

Huolimatta loppujen lopuksi lyhyestä välimatkastaan Helsingin ydinkeskustan alueella, tuntuivat kahvilat kuitenkin palvelevan erisuuntaista asiakaskuntaa. Bulevardin kahvisalongissa piipahtivat (unohdetaan nyt ne läheisen tietyömaan tyypit) ne kiireettömät shoppailijat, joille yksikään viereisen Stockmannin miljoonasta kahvilasta ei mitenkään sovellu liian ihmisvirtansa vuoksi. Espalla taas oli lähinnä ulkomaalaista nuorisoa, joista kaikki joko surffailivat itsekseen netissä miniläppäreineen tai keskustelivat tuttavallisesti paikan henkilökunnan kanssa tai molempia. Toisaalta itse kävin Bulevardilla arkiaamuna, Espalla sunnuntaina puoliltapäivin joten tilasto-otantani virhemarginaali lähentelee sataa prosenttia. Silti, aika jännää. Ai ei? Bulevardin kattavasta lehtihyllystä iso plussa, oli Herätkää! ja Vartiotorni -lehtiä etenkin isot pinot näkyvästi esillä. En nyt vielä tällä kertaa tutustunut, mutta ehkä ensi.

Suositukset: nälkäisen keskustaliikkujan kannattaa mennä Bulevardille. Niillä sämpylöillä saa itsensä kyllä ihan tosissaan kylläiseksi. Enempi kahvinotkujan on syytä suunnata Espalle. Sen sisätila oli näistä kahdesta miellyttävämpi. Toisaalta kaupungissa on kuulemma muitakin kahviloita. Eivät nämä ihan listani kärkipäähän menneet kumpikaan.

No niin. Raskasta oli, mutta hammasta kiristäen taas selvittiin. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun Ekbergille asti. Mitäpä ei mies uhraisi bloginsa vuoksi?

Koiran vuonna

2010-09-16T20:56:00.004+03:00

Hankin uudet silmälasit. Te lasittomat ruojat! Voisitte tälläkin kolmesatasella (ja runsaat rapiat) viettää leveää elämää, sivellä syntejä arkenne ylle kuin toffeeta pullansiivulle. Mutta me nelisilmät, ehei, me joudumme kitsaasta palkastamme nipistämään uusiin linsseihin harva se vuosi. Tai no, viisi ja puoli vuotta nämä edelliset jaksoivat. Sanon "nämä", koska puoli päivää käytettyäni siirsin uudet koteloonsa ja asetin vanhat kakkulat nenälle. Painoivat, uudet mokomat, sangoillaan jotakin päänsivun hermonpäitä siihen malliin että kipunat silmistä sinkoili. No, jahka jaksan, käyn optikolla ruikuttamassa. Ehkä lähiviikkoina, oman aikaansaavan luonteenlaatuni tuntien.

Ihmisen, semmitenkin länsimaisen, historia on esineissä. Valokuvissa esiintyvät silmälasit rytmittävät henkilön visuaalista elämäntarinaa. Tai vaatteet, niin kuin sekin musta nahkatakki joka joskus määritti olemukseni mitä teräväpiirteisimmin. Sittemmin se muuttui inhokiksi ja on jonnekin matkan varrella kadonnut; kumma ettei siitä ilmeisesti ole yhtään kuvaakaan vaikka vuosia käytin. Sittemmin on tulleet muut takit, nahkaiset ja farkkuiset, nykyisin liikun kaikkialla punaisessa hupparissa.

Oman ajankäytön tarina koostuu tietokoneista. Minä olen omistanut niitä viisi, mikä tuntuu määränä pieneltä. Nykyisin laitteet ovat lyhytikäisiä, ei viittä tietokonetta saa venymään melkein kolmen vuosikymmenen matkalle. Mutta katso:

1. Salora Fellow
Ensimmäisen tietokoneeni sain joululahjaksi 1984. Siinä oli muistia 16 kilotavua, pari joystickin irvikuvaa ja kasettiasema, joka oli suurempi ja painavampi kuin tietokone itse. Peleistä on mieleen jäänyt varsin toimiva sokkelovariantti Key hunter, sekä Moon buggy -klooni Planet patrol. Miinuksena kamala kumimattonäppäimistö, jossa näppäinäänet. Viiltävä piippaus joka painalluksella.

2. Commodore 64
Syksy 1987, olin viidesluokkalainen ja kaikilla lähipiirin kavereilla jo kuusnepa olikin. Koneen vaikutus elämääni oli suuri. Aluksi satojen kopioitujen pelien muodossa, myöhemmin (1990) demoscenen ja muun alamaailmakulttuurin kautta. Viimeiset diskettini eri maailmankolkista sain postista abikeväänä -95, jolloin nepa oli jo saanut väistyä huoneeni paraatipaikalta nurkkaan. Mutta edelleen se on tallessa, kaikkine tuhansine disketteineen.

3. IBM PS/1
Kevät 1993, olin ekavuotinen lukiolainen ja onnistuin ruinaamaan itselleni pc:n, kai lähinnä yhden kaverin vaikutuksella; hänellä oli julmetun hienoja pelejä kuten Civilization ja Dune 2. Opin DOSsin ja Windows 3.11:n hienoudet melko nopsasti, ja sille tasolle pc:n käyttöjärjestelmäkykyni sitten ovat jääneetkin. Kirjoittelin ensimmäisiä novellintapaisiani Worksilla jo tuona ensimmäisenä keväänä, mutta vasta loppuvuonna 1996 aiheeseen toden teolla paneutuen. Joskus -95 sain modeemin, sillä soittelin ensin purkkeihin, syksyllä -96 löysin internetin. Olipa se menoa.

4. Compaq Armada
PS/1 jäi ainokaiseksi pöytä-pc:ksi jonka olen omistanut, ja saa jäädäkin. Elokuussa 1998 minusta tuli läppärikäyttäjä. Windowsin vaihtuminen 95:ksi ärsytti, mutta toki kone itsessään oli tehokkaampi kuin edeltäjänsä. Kovalevyn kokokin oli huima, muistaakseni yli 100 megaa. Ei se millään täyttynyt. Kirjoituskone tämä lähinnä oli, pelaamiseen olin totaalikyllästynyt jo tuolloin. No joo, joskus 2000-luvun alussa tuli silloisen puoliskon pöytäkoneella kyllä hakattua Wormsia ja muutamia seikkailupelejä hyvinkin tiuhaan. Mutta oma kone oli kirjoitusalusta.

5. HP Pavilion
Nykyinen läppärini on hankittu lähes päivälleen kuusi vuotta sitten. Windows Xp on mainioin käyttöjärjestelmä johon olen konsanaan törmännyt, ja on ollut yksi syy siihen, ettei konetta ole tehnyt mieli vaihtaa. Tämä on ensimmäinen tietokoneeni, jossa netti on ollut kiinteästi kiinni melkein alusta asti. Siksi tämä on yhtälailla surffausväline kuin kirjoitus, ja tietty tämän koneen myötä tulivat kuvaan cd:t, dvd:t, digikuvanpyörittely ja sen sellainen. Uusi kone on kuitenkin ostoslistalla lähinnä siksi, että nykyinen internet on käynyt liian raskaaksi vanhalle juhdalle työstää. Pelkään että kovalevyn laakerit laukeavat.

Kaiken pointti? Ei mikään. Olen kai vain iässä, jossa elämä jäsennellään listoiksi ja osiin, vuodet eivät sinällään merkitse, vain niiden katkelmallinen jäsentyminen milloin minkäkin keinotekoisen otsikon alle. Enhän minä todella aikonut kirjoittaa tästä. Minun aiheeni piti olla piirtäminen. Se, että jos edessäni on valokuva, minä osaan kyllä sen mukaan piirtää ihan aidonnäköisen kissan, jopa sitä hieman halutusti muunnellen, sopivasti. Mutta mielikuvituksestani en saa esiin kissaa. Jos yritän, siitä tulee sarjakuvahahmo, kissanukke. Ja sitten tytär, noin kolme ja puoli vuotta, piirtää yhtenä elokuisena aamuna kissan. Eläväisemmän kuin mihin minä kykenisin ikinä. Katso vaikka:

Korvakuulolta

2010-09-08T13:51:00.005+03:00

Ennen en kuunnellut radiota. Autolla ajaessa toisinaan, mutta vain jos autossa ei jostain syystä ollut tarjolla kasetti- tai cd-soitinta. Kesän 1995 olin töissä tehtaassa, jossa työpisteessäni oli aamusta iltaan auki Radiomafia, niinpä muistan vieläkin kaikki kesän -95 listahitit: Yxnollaykkösen Aamuyö, Taikapeilin Sinä kesänä, La Bouchen Falling in love, Rednexin Wish you were here ja tusinoittain muita. Muunmuassa Blurin Girls and boys soi päivittäin, ja oli mielestäni veikeä renkutus. On edelleen.

Mutta sitten en kuunnellutkaan radiota ennen kuin nykyisin sitä tulee duunissa luukutettua aamusta iltapäivään. Olen oppinut, että edelleenkin radioilla on samanlaisia aamuhölinäohjelmia kuin silloin -95 oli Mafian mainio Ulmanen ja Roiha. Mitäköhän äijille nykyään kuuluu? Ovat varmaan ukkokodissa.

Niin, aamushow. Epäilemättä Amerikasta apinoitu konsepti, jonka tarkoitus on kahden, joskus harvoin kolmen, juontajan voimin lietsoa kansalaiset tuottavammiksi työntekijöiksi olemalla yltiöpositiivisia, jopa hauskoja, joskin sillä poikkeuksella että vähän väliä luetaan uutisia, eikä niissä pääsääntöisesti ole mitään hauskaa. Tässä testataankin aamuradiojuontajan ammattitaito: miten pitää yllä spirittiä kun maailma on perseestä kuitenkin? Yleensä se onnistuu, ja väliin soitetaan "vähän musiikkia" ja sitten on yleisökilpailu. Homma toimii. Mutta miten valita juuri itselleen sopiva aamuradio? Ugus auttaa.

SILMÄNKÄÄNTÖVANKILAN SUURI AAMURADIOVERTAILU

1: Radio Suomipopin Aamulypsy:
Television räsypokkaohjelmassa aikoinaan iljettänyt Jaajo ja äänestään päätellen kovin nätti Petra puhuvat estottomasti seksistä ja soittavat väliin puhkikalutuimmat suomirock-klassikot. Juttujen pöyristyttävyys saa välillä hörähtämään ääneen, mikä voi kyllä olla aamuväsymyksen syytäkin, mutta väliäkö sillä.

Plussat:
+ Juontajaparin kemia toimii.
+ Jutuista puuttuu sensuurifiltteri.
+ Riivatun hauska paikoitellen.

Miinukset:
- Juontajien perussuomalaiset näkemykset maahanmuuttopoliitikasta laskevat välillä kummasti tunnelmaa.
- Pedofiilivitsit eivät nekään enää miljoonannella kerralla naurata.
- Ihan kuin olisin kuullut tämän Eppu Normaalin, Leevi & The Leavingsin, Juicen, jne. kappaleen joskus ennenkin. (Eräänä aamuna tunnin sisään soitettiin Leavingsia kolmesti; ensin Pohjois-Karjala, sitten Vakosamettihousuinen mies, sitten uudestaan Pohjois-Karjala. Sitä alkoi jo toivoa vaihteen vuoksi Eppuja.)

2: Radio Rockin Heikelä Korporaatio:
Kaksi möreää äijää ja yksi lievästi neuroottinen nainen ovat helvetin kyynisiä kaupunkilaisia ja dissaavat ylimielisesti kaikkea. Porukka koostuu pidemmän linjan radioammattilaisista, joten homma pysyy silti tyylikäästi hanskassa. Paljon puheluita ajankohtaisille ihmisille, yleensä ainakin pari kertaa viikossa joku on raahattu studioon pidempää haastattelua varten. Tällaisista varsinkin keväinen Risto Isomäen vierailu jäi mieleen.

Plussat:
+ Parhaimmillaan sitä nuorison suosimaa "hyvää läppää".
+ Politiikan ja julkisuuden ääliöt saavat ansionsa mukaan.
+ Vieraita ihan oikeasti haastatellaan.

Miinukset:
- Teennäinen äijäily ei läheskään aina osu maaliin.
- Enimmäkseen paskaa musiikkia.
- Satunnaista yliyrittämistä ulkoilmatempauksineen ja toimintapäivineen.

3: Radio Aallon Aamu:
Mafiasta tuttu Olga K. ja geneerinen miesjuontaja hölöttävät omiaan ja soittavat väliin 80- ja 90-lukujen pop/rock-materiaalia. Ohjelmaa maustetaan "kolumnisteilla", jotka lukevat omia Lehtola-vaikutteisia nillityksiään niistä elämän pikku vääryyksistä, jotka neljääkymppiä lähestyvien sukupolvea kiusaavat.

Plussat:
+ Olga K.
+ Musiikki miellyttää, ainakin aamuisin kun elämältä ei kaipaa yllätyksiä.
+ Jone Nikula sen sijaan yllättää positiivisesti kolumnistina - - välillä.

Miinukset:
- Enimmäkseen kolumnistit ovat helvetin huonoja.
- Juontajaparin keskinäinen kemia kompuroi.
- Lattea.

4: Radio Helsingin Aamu Helsingissä:
Unelias nais/miespari heräilee kaupungin mukana. Uutisia luetaan, kahvia hörpitään, välillä soitetaan musiikkia jota mikään muu kanava ei vahingossakaan soita.

Plussat:
+ Juontajat kuulostavat siltä, että istuvat hiukset sotkussa ja silmät puoliummessa studiossa iso mukillinen kahvia edessään. Heihin voi samaistua.
+ Musiikki.
+ Jotenkin kodikas tunnelma.

Miinukset:
- Pakollinen yleisökilpailu ääliömäisine päivän kysymyksineen.
- Vitsit ovat välillä yhtä väsyneitä kuin juontajien äänet.
- Pistää välillä unettamaan.

* * *

Noiden välillä surffatessa sitä aamu vierähtääkin. Vaan mitä tehdä sitten kun aamushowt päättyvät? Minä ainakin käännän kanavan Yle puheelle ja se on sitten siinä. Ei musiikkia, vain ihmisääntä. Tasaista, katkeamatonta ihmisääntä. Harmaata, kaikennielevää, loputo

Ka, Hvila! 8: Regatta, Merikannontie

2010-08-16T12:40:00.007+03:00

Jossain päin Töölöä sijaitsi pieni punainen tupa, josta kuulin kuiskuttelua hämärillä kujilla öiseen aikaan. Senkaltainen tupa ettei toista moista, ja vasta kesän melkein mentyä olin saanut itseeni imettyä tarpeeksi urheutta uskaltaakseni vaeltaa poikki aavikon harmaan löytääkseni mainitun. Tai ehkä sittenkin oli kyseessä pikemminkin oma näköhavainto, jään yli Seurasaareen kevättalvella tehdyllä piknik-henkisellä pakomatkalla huomattu hämmentävyys: pieni kiva kahvitupa auki keskellä hankia, rantatöyräällä keikkumassa kuin jäihin menossa. En ollut silloin sillä tuulella, että olisi kahvi maistunut, enkä kyllä nytkään, mutta tiemmä kahviloista saa muutakin juomista, olihan tämäkin ikiaikainen legenda kai tarkistettava.

Ja saihan sieltä, jahka tiskille pääsi. Regatta nimittäin vaikutti hämmentävän suositulta, ottaen huomioon etten ollut siitä oikeasti koskaan ennen kuullut, nähnyt tosiaankin vain satunnaisesti, ja kaiketi silloinkin kangastuksena paikkaa pitäen. Toisaalta mistä minä nyt mitään tietäisin: keväällä paljon kohua herättäneesta Strindbergin kahvilastakin kuulin ensi kerran kun Hesari teki etusivun jutun siitä että se on lopetusuhan alla, kuinka Benin käy nyt? Radiotoimittajakin heittäyhe tunteikkaaksi todeten, että Linnanmäki, Korkeasaari ja Strindbergin kahvila ovat ne kolme kohdetta, jotka Helsingistä tiedetään Suomen perimmäisimmässäkin kolkassa ja minä sitä kuunnellessani mietin että jaa, vai Strindberg, missä lienee? En sitä tiedä vieläkään, mutta sen päätin tuota ihmekohua taas seuratessani että kyseiseen paikkaan en arvostelukierroksellani eksy. Alkoi niin taas vituttaa, että jaksetaan yhdestä sumpinryystöpaikasta vaahdota vain siksi, että siellä kokoomuslaiset tykkäävät istua rahvaasta erillään.

Kyllä se pistää miehen mieltä synkäksi aina kun kokoomus mainitaan.

Regatta oli onneksi reippaan punasävyinen, ja tosiaan täynnä kuin ladattu Turunen. Ja mikäs ihme: merenranta, toki levämattoinen mutta nythän ollaan sentään kantakaupungissa joten turha rutista, hellepäivä, sunnuntaiaamu. Missä ihmiset muualla olisivat kuin terassilla, ja Regattan sellainen oli mitä riemuisin näky jo kaukaa: punaisen mökkiaidan ympäröimää pöytärykelmää täydensivät jos ties mistä haalitut istuimet, mukana lukuisia erivärisiä talonpoikaisaikaisia keinutuoleja. Päätin välittömästi, että tästä paikasta tykkään. Liityin seuralaisineni jonon jatkoksi. Lueskelin oveen nakuteltuja tauluja: Auki ympäri vuoden säävarauksin, noin kello kymmenestä auringonlaskuun. Rennon meiningin paikka siis, ja tämä todistui viimeistään tiskillä: tilasimme jääteet ja paikan päällä (vissiin) leivotut korvapuustit, mutta maksun ajan koittaessa valkeni karu arki - ei käy kortti siellä, eikä testiryhmällämme ole tapana kanniskella käteistä. Jalka jos toinenkin alkoi takanamme naputtaa ja perihelsinkiläinen stressaantunut huokailu kaikui tummista seinähirsistä kun jono ei edennyt.

"No se siitä sitten", totesin, ja kohentelin olemustani ovensuussa, lähtöä tehden.

"Maksatte sitten ensi kerralla", vastasi toinen tiskintakaisista neitokaisista. Jo siinä pieni ihminen häkeltyi. Nappasimme pullat ja juotavat, ja varpuset olivat meille sillä välin varanneet pienen punaisen pöydän veden ääreltä. Laine siinä liplatteli ja jos kauas katsoi, näki Otaniemen tornitalojen kimalteessa pienen palan teekkariahdistusta, kun joutuivat olemaan siellä Espoossa.

Hyvää oli pulla, hyvää myös tee; jääsellainen, korostan, koska lämpimästä en normaalisti pidä. Ihmiset olivat iloisia ja pulla teki kauppansa. Peruna kasvoi mustassa mullassa. Linnut lauloivat. Lepäsi siinä ihmismieli. Hintatasokaan ei päätä huimannut, kun kerran eivät ole toistaiseksi maksaneet herkut vielä mitään. Mutta kyllä minä käyn ne siellä maksamassa heti kun muistan ja ehdin ja tehän tiedätte millaista se on jne

Äkkiä arvioisin Regatan olevan potentiaalisin ehdokas vakkarikahvilakseni tähänasti käydyistä. Sijainnista kotinurkilla vielä lisäpiste. Tässähän ihan innostuu, melkein.

Suulinpieleen

2010-08-09T18:51:00.003+03:00

Eilen oli pääkaupunkiseudulla ukkosmyrsky, jota varmaan on muualla Suomessa tänään naureskeltu: että ihan ukkonen, voi niitä hesalaisia, taas ovat siellä seonneet kun vähän jytisee. Mutta olipa se aika myräkkä kyllä. Ensin laskeutui pimeys, öiseen verrattava kun katuvalotkin syttivät kesken kaiken. Sitten nousi tuuli, joka heitteli esineitä. Ja sitten alkoi taivas välkkyä, vesi tulvehtia ja niin edes. Onhan se vaikuttava elämys kun tunnin verran lyö taivaantäys salamoita alle sekunnin välein ja jytinä on koko ajan yhtäjaksoista.

Mutta ei se nyt kovin kokemani ukkonen sentään ollut.

Kotipaikkakunnallani oli 80-luvun jälkipuoliskon kesinä aivan hirveitä ukonilmoja vuosi toisensa jälkeen. Muistan kun kerran jokin pallosalaman kaltainen singahti kunnan keskuskatua pitkin muutama minuuttia ennen taivaitten aukenemista. Meni kuin ohjus ja räjähtäen osui uimahallin seinään. Siwan, tai vissiin silloisen Mantelin, pihassa olivat ihmisten ihokarvat nousseet pystyyn kun sähköä oli mennyt muutama miljoona wattia traktorinleveyden päästä ohi.

Ei se ollut se kovin ukkonen, vaikka kova sitäkin seurasi. Minun lakkiaispäiväni jälkeisenä pyhänä, ja tämähän sentään tapahtui vasta 90-luvun puolivälissä, räjähteli taivaalla silloinkin. Vesi nousi lukion ruokasaliin melkein kattoon asti, kun se sijaitsee puoliksi maan alla. Päivää aiemmin olisi menneet juhlat uusiksi, nyt vain hikoiltiin valkolakki päässä hirmu helteessä, en ole muuten lakkia nähnyt sittemmin. Muistan että olin ajamassa silloin sunnuntaina kotiinpäin puolenpäivän maissa, oli kesäkuun ensimmäinen päivä siis. Yhtäkkiä tuli niin pimeää, kuin napista naksauttaen, että auton valokeilat maalailivat peltotien reunaan kuvioita. Sitten taivaalla räjähti pommi.

Mutta kovin ukonilma? No eihän se tämä ollut. Se kovin oli jotain 80-luvun loppua, olisinko vähän toisella kymmenellä ollut. Oli alkukesän päivä, ei mikään erityishelteinen, taivaalle alkoi kerääntyä hiukan sennäköistä pilveä, että pian ukkostaa. Olin meidän kotitalomme pihassa muun perheen kanssa. Katselimme pilvien suuntaan nähdäksemme välähteleekö jo jossain. Aurinko paistoi vielä pihaan, pilven reuna lähestyi vasta. Varoittamatta puu suoraan tien toisella puolella, vajaan viidenkymmenen metrin päässä meistä, räjähti palasiksi. Taivaalta kajahti asianmukainen jymähdys noin neljännessekunnin viiveellä. Juoksimme sisälle. Vesi alkoi hakata ikkunoihin, pimeys vyöryi ylle. Noin minuutissa ulkona oli täysi sotatila. Valot välkkyivät, jyrinä oli sitä luokkaa että sisällä sai huutaa vierustoverille saadakseen äänensä kuuluviin. Talo muuttui kummitustaloksi kun kaikki valot, jotka siis olivat oletusarvoisesti olleet keskellä kesäpäivää pois päältä, syttyivät ja sammuivat, sähköpääkytkin nakutti eestaas kuin mielenvikainen. Ja takasta sinkosi sisälle vettä pitkässä kaaressa. Se tuli taivaalta sellaisella paineella ja niin suoraan alas, että tuli koko savupiipun matkan osumatta seiniin ja vasta takan tulipesässä läjähti kosketukseen jonkin kiinteän kanssa.

En muista kauanko tämä myräkkä kesti, mutta kyllä se pojankoltiaisesta melko pitkältä ajalta tuntui. Olen sen jälkeen pelännyt ukonilmaa. Tämä ei ole vitsi. Minä en totisesti pidä ukkosesta, en niiden lapsuuden sähkömyrskyjen jälkeen mitä olen muutaman kokenut. Kaupungissa pelko lieventyy levottomuudeksi; tiedoksi siitä, että kerrostalossa on ihminen enimmäkseen luonnonvoimilta suojassa. Maalla saatan ajautua asteittaiseen pakokauhuun vielä nykyisinkin kun taivas äkisti tummenee.

Niin että saattoihan se eilinen olla aika kova ukonilma, en kiellä. Mutta kyllä meillä konkareilla sentään vähintään yksi kovempi on aina koettuna.

Kolme hetkeä osoitteessa Kryptalon 3

2010-08-03T13:27:00.003+03:00

1. Njunah katseli lähestyvää prekdiittiä etsimen läpi. Se räpytteli siipiään, kimalteli sinisenä kuiden hohteessa ja sen nivelet iskivät hämärässä ilmassa kipinää. Njunah oli nähnyt noin ison prekdiitin viimeksi lapsena. Suuri sinipunainen yksilö oli laskeutunut hänen kuorensa palasten päälle. Silloin oli ollut aamu, nyt ilta lähestyi, Njunah tiesi kohta päättyvänsä. Hän lipui seinämästä työntyvien antennien eteen. Ne käpertyivät kokoon, rullaantuivat. Hänen lapsena näkemänsä prekdiitti oli hajonnut palasiksi pian laskeuduttuaan. Sinisenä kuultava neste oli virrannut sen katkenneesta nokasta. Njunah oli syönyt prekdiitin palasia, muistanut asioita. Väitettiin, ettei hän ollut sen vuoksi mennyt sinne minne muut menivät hämärän koittaessa. Njunah ei ollut koskaan kokenut varjoa, ei täydellistä, ei mustaa. Hän katsoi lähestyvää prekdiittiä ja syöksyi kohti etsimen siniseen ihoon piirtämää pistettä.

2. Maailman viimeinen tunnettu badatiankielinen katkelma oli heidän työpöydällään. Sen kirjaimet olivat jo muuttuneet kuviksi, sen sisältämä asia oli läpitunkeutumaton nyt, se oli enää materiaan piirrettyjä painanteita, ja silti siitä tiesi: joku oli sen joskus ymmärtänyt. He olivat kumartuneet tekstin ylle. Se värisi hiljaa. Se kertoi lentävästä olennosta, kuoriutuvista toukista, ja kaikki tulivat palasista kokoon, hajosivat lopussa taas palasiksi. Niin he sen tulkitsivat. Siltä kirjaimet näyttivät. He nauroivat. "Lähdetäänkö kävelylle?", toinen kysyi. "Siellä on kuutamo." Toinen nyökkäsi. He pitivät kuutamokävelyistä. Puolivälissä peltotietä jokin lensi matalalla heidän ylitseen. He ottivat toisiaan kädestä kiinni ja ulvoivat kuin sudet. Niitä tuli lisää ja lisää, lentäessään ne sihisivät.

3. He olivat suunnitelleet Kryptalonin vahingossa. Sen rujous johtui ennen kaikkea suunnittelemattomuudesta, sen taipumuksesta romahtaa kasaan sieltä, missä sitä ei jatkuvasti huollettu ja ylläpidetty, kuunneltu ja ymmärretty, silitelty päälaelle ja annettu karkkia. Ehkä rakkaudesta syntynyt ei koskaan voinut olla täydellinen. Sen taustalla oli harkitsematon kiihko, tunteella sokaistu välttämättömyys, halu ilman tarkoitusta. Joka tapauksessa, omalla tavallaan, Kryptalon kukoisti. He näkivät sen kaarevalle taivaalle heijastuvan öisin valoja ja he pitivät siitä. Se palkitsi heidät toisinaan maailmoilla, tähdillä, kulttuureilla. "Katso nyt sitä", M sanoi syvältä sohvansa sylistä osoittaen pitkällä sormellaan näyttöruutua, jolla Kryptalon vaelsi loputonta rataansa. "Edelleen se on kaunis", N vastasi. He sytyttivät kynttilän ja viettivät sen hetken kuunnellen tulen ääntä. Joku olisi ehkä toivonut heidän suutelevan, mutta tämä ei ollut sellainen elokuva.

Sun Silmistä mä nään

2010-07-24T08:56:00.002+03:00

Laskeskelin tuossa aamuyöllä, että kun tapanani on nukkua viisi tuntia vuorokaudessa, saan viikossa 21 tuntia valveutunutta lisäaikaa verrattuna siihen kunnolliseen kansalaiseen, joka nukkuu suositellut kahdeksan. Entä mitä teen tällä viikottaisella lisävuorokaudella? Lähinnä luen. Joko verkkotekstejä tai kirjoja; kerran viikossa sentään tiskaan. Myönnettäköön, että joskus tämä rytmi pistää väsyttämään. Silloin vaivun vuoteelleni ja putoan kuin tukki pariksi tunniksi toiminnantäytteisten selkounien pariin. Niitä en koskaan näe öisin.

Sitä alkaa ihminen tässä iässä miettiä, mitä jättää jälkipolville perinnöksi. Blogi ja facebook-profiili toki säilynevät verkossa hengen jätettyä kuihtuneen ruumiin, mutta mikä perintö sellainen on, jota ei edes fyysisesti ole? Hienointa olisi aikakapseli. Ostaisin asunnon, elelisin siellä kunnes kuolisin, muumioituisin nojatuoliin korvillani kuulokkeet, joista minut sata vuotta myöhemmin löydettäessä edelleen soisi Elbow'n Seldom seen kid. Ja tavarat ympärilläni muistuttamassa paremmasta ajasta. Pyykit telineessä: pyyhe, kalsarit ja kaksi mustaa paitaa. Työpöydällä pino vihkoja, laskuja, muistikirjoja ja lappuja. Kirjoja yöpöydällä, kirjoja ruokapöydällä, kirjoja pienen hyllykön päällä pinossa. Altaassa tiskit, ja muumimuki nojatuolin vieressä, jonne kahvi on kuivunut, sitten homehtunut, home sittemmin kukkinut ja sekin kuollut. Ne miettisivät, löytäjäni, mikä rituaaliesine se on. Miksi sen kuvissa on sellaisia hahmoja, miksi sen sisällä on orgaanista ainetta.

Hautausmaaksi löytäjäni pitäisivät sitä poikkeuksellisen massiivisena, mutta toisaalta he varmasti tietäisivät joka kultuurilla olevan omituisuutensa. Tämän nyt tutkimansa ne päättelisivät pelänneen kuolemaa niin kovasti, että on rakennettu taloja, kerros kerroksen jälkeen hautakammioita täynnä tavaraa matkalla ikuisuuteen omistajansa mukana, ja jokaisessa monihuoneisessa kammiossa istuu yksi yksinäinen vainaja, jokaisella samanlainen tyytyväinen irve kasvoillaan.

On jotenkin masentavaa kun tietää asuvansa kaupungissa, jossa maamme ensimmäinen metropommi-isku tulee väistämättä tapahtumaan. Tai no voi se parin vuoden päästä jo Espoossakin sattua.

Lampare

2010-07-13T09:01:00.004+03:00

Tein helteistä pyöräretkeä kotikonnuilla. Esittelin pyörintoverille peltomaisemia ja rakennuksia: tuossa oli joskus kauppa, tuossa aikoinaan ravintola, tuo tyhjä halli oli pankki ja kerran tuossa oli kioski, nyt purettu. Ylitimme siltoja, niitä on muutama kun jokilaaksossa ollaan. Välillä pysähdyin häätämään kärpäsiä ja ikuistamaan jo sadasti ennenkin ikuistettuja maisemia uutukaisennihkeällä kamerallani. Tai ehkä se oli hikeä. Lopulta saavuimme varhaislapsuuden sijoilleni. Käsi jo kohosi osoitukseen: tuossa talossa asuin kuusivuotiaaksi. Sitten huomasin talon muuttuneen. Ulkolaudat puuttuivat, prameat hirret olivat esillä ja talo oli melkein jylhempi kuin ikinä, vaikka aika jylhä toki on aina ollutkin, aikoinaan IKL:n omistama ravintola.

Pihassa oli auto, talossa mies. Lampsin sisälle ja kysyin mitä tapahtuu. Talo puretaan, sain kuulla. Sydän nyrjähti, mutta tilanne meni oudoksi kun hengitysnaamion takaa minut tunnistettiin. Niin pieni on maamme, että niiltäkin kulmilta pois muuttaneet ihmiset sattuvat siellä kuitenkin uudestaan törmäämään, ja miten yhdistettyinä: toinen oli hankkinut minun lapsuudenkotini kesähuvilaksi, väliseinät ja muu sisustus oli jo purettu, hirsirunko vielä pystyssä. Käyskentelin huoneissa, joissa viimeksi vuonna 1982. Olohuoneessa oli sama muovimatto. Tunnistin kaakeliuuninkin, laatat oli nyt numeroitu. Keittiö näytti kaapistoiltaan riisuttuna hirveän pieneltä silti, ja joka huoneesta näki joka huoneeseen. Kokemus oli oudon lämmin. Olin talon alennustilaa katsellut jo pitkään, ties kuinka kauan se oli ollut asumaton. Parempi tämä kuin mätäneminen radanvarteen, ja hirsien historia mutkistuu: aikanaan talo oli niille sijoilleen siirretty kaukaa, nyt matka jatkuu.

Minä miellän itseni niihin maisemiin ja huoneisiin, niille samoille kouluteille edelleen. Poikasena mietti ettei sieltä varmaan koskaan lähde pois, eikä tavallaan ole lähtenytkään. Mutta se ajatuksissa elävä paikkakunta on silti jo aikoja sitten kadonnut, sen ihmiset ovat vaihtuneet, rakennukset muuttuneet, nimikin mennyt toiseksi. Minun ajatuksissani se porskuttaa sellaisena kuin silloin. Sinne syntyy tarinoita ja ihmisiä, sieltä karkaavat ajatukset ja polut ja kohtalot ja sen tarina haarautuu, kehittyy, vääristyy palatakseen lopulta aina samaan nollatilaan. Minussa se on muuttunut metapaikaksi, jonkalaisena se ei kenellekään muulle ole koskaan ollut olemassa. Jokaisella on versionsa. Eikä sellaisista paikoista selviä järjissään pois, ellei kehitä terveen rikasta mielikuvitusmaailmaa. Ei toki varmaan siltikään, mutta ainakaan ei niin helposti tylsisty.

Taannehtiva

2010-06-26T08:34:00.002+03:00

Vuonna 2021 Adobe viimein julkaisi innolla odotetun Realshop-ohjelmistopakettinsa, Photoshopin luontevan jatkon, joka muokkasi valon heijastumista todellisten objektien pintamolekyyleistä. Vaikka ohjelma oli alunperin tarkoitettu vain ammattilaiskäyttöön, sen leviäminen piraattikopioina ilman asianmukaista dokumentointia johti nopeasti visuaaliseen anarkiaan, ja Adobelle esitettyjen korvausvaatimusten kasvamiseen hallitsemattomiin summiin. Yhtiö päätyi uniikkiin ratkaisuun: se julkaisi Realshopista yksinkertaistetun ja helppotajuisin tutoriaalein varustetun version lähinnä nimelliseen hintaan toivoen ohjelman väärinkäytön vähenevän. Näin ei käynyt. Sen sijaan todellisuutemme visuaalinen ilme jatkoi muuttumistaan hitaasti mutta varmasti, ja sitä mukaa kun ihmiset tottuivat näkyvän maailman hetkellisyyteen ja pysymättömyyteen, myös korvausvaateet vähenivät kunnes lopulta niiden virta tyrehtyi kokonaan.

Realshopin ensimmäisen ammattilaisversion rajoittimet mahdollistivat pintamolekyylien muuttamisen vain suhteellisin pieniltä alueilta käsiskanneria tai digitaalista osoitinta apuna käyttäen. Paineen alla valmistuneesta yksinkertaistetusta versiosta nämä rajoittimet unohtuivat kuitenkin pois. Ensimmäinen harmaa kerrostalolähiö oli muuttunut vääntyileväksi fantasiamaailmaksi vain muutamia tunteja uuden ohjelmiston julkaisun jälkeen, ja on todennäköistä, että Adoben pääkonttorissa tiedettiin kaiken mahdollisen kontrolloinnin livenneen heidän käsistään jo siinä vaiheessa. Kului kaksi päivää siihen, että eräs innokas hakkeri onnistui muokkaamaan Realshopin koodin käsittelemään myös epätasaisia ja orgaanisia pintamateriaaleja. Arkipäiväisen näköiset ihmiset katosivat hiljalleen katukuvasta joko itsensä, tovereidensa tai satunnaisten kulkijoiden muokkaamina. Realshopin käyttö oli tarpeeksi yksinkertaista tapahtuakseen muutamissa sekunneissa kohdetta esimerkiksi digikamerasta muokatulla tähtäimellä osoittaen. Etenkin, jos ohjelmaan oli ennakolta ladattu valmiita kasvotemplaatteja, saattoi innokas realshoppaaja muuttaa satojen ihmisten ulkonäköä kaupungilla muutamassa hetkessä. Eräs Realshopin kritisoiduista ominaisuuksista oli undo-toiminto. Muokkauksen peruuttaminen oli mahdollista vain sillä ohjelman kopiolla, jolla muokkaus oli tehty, ja suurimmassa osassa tapauksista tekijä jäi tuntemattomaksi. Ihmiset jatkoivat muuttumistaan, kaupungit olivat joka päivä uudenlaisia, kadut, autot, hiljalleen jopa merenrannat ja vuorenseinät alkoivat elää kuin maailma itse olisi ollut kiehuva värien, muotojen ja mielikuvituksen soppakattila.

Kolmessa vuodessa maailman muuttuvuus oli tullut pysyväksi. Kun ihmiskasvojen muoto ja väri vaihtuivat loputtomasti, katosi luokittelu yhteiskunnasta. Rikkauden symbolit, kuten upeat autot ja vaatteet menettivät merkityksensä. Toki tuloerot ja varallisuuden jakautuminen aluksi säilyivät, mutta pian se miltä maailma näytti, muuttui siksi mitä maailma oli. Rajat katosivat, ihmiset saivat kulkea miten halusivat, yksilö muuttui moneksi ja monesta tuli yksi. Nimet eivät enää merkinneet niin kuin ennen, liput ja vaakunat, tunnetut rakennukset ja taideteokset olivat kadottaneet alkuperäisen ilmeensä tuhansien ja miljoonien muokkausten alle. Valuuttojen keskinäisestä arvovaihtelusta luovuttiin seteleiden muuttaessa ulkonäköään ensin todellisiksi, arvokkaammiksi, rahoiksi, lopulta jokainen haluava alkoi jaella omanlaistaan rahaa ja yritykset hallita kaaosta osoittautuivat epäonnistuneiksi. Pankit kaatuivat.

Adobe harkitsi julkista anteeksipyyntöä ihmiskunnalta, mutta ajatuksesta luovuttiin. Yhtiössä päätettiin odottaa uuden yhteiskuntajärjestelmän vakiintumista tilaan, jossa anteeksipyynnöt olivat mielekäs korporaatiokäyttäytymisen muoto. Kului muutama vuosi, ja eräänä päivänä satelliittikuvat kertoivat koko planeetan muodon avaruudesta nähtynä vaihtuneen toiseksi. Ihminen oli muuttanut olemisensa suunnan, ja kun mikään ei enää ollut ikuista, oli alettu elää elämänmittaista elämää. Uskonnot ja muut ikuisuuden symbolit unohdettiin. Adobe ei koskaan julkaissut sen paremmin anteeksipyyntöään kuin Realshopin kakkosversiotakaan. Maailma jatkoi muuttumistaan.

Sieltä kuuluu kummaa mörinää

2010-06-23T21:47:00.003+03:00

Vietän juhannuksen tänä vuonna Helsingissä vailla erityistä tekemistä. Varmaan roikun lähinnä netissä, vaikka tietynlaisia deluusioita olenkin elätellyt mahdollisesta juhannusyön pyöräretkestä jonnekin ennalta tuntemattomaan kohteeseen; onpa Iain Banksin tuore romaanikin ostettuna ja vain sitä varten jemmattuna, että sitä lämpimänä jussiehtoona jossain rantakivellä sitten lukisin. Tämä tietysti vaatisi sen, että polkupyörän pikkuhiljaa talviteleiltä kunnostaisin käyttöön. Kai se pitää uskoa, ettei takatalvi enää koita. Toisaalta ovat aatoksi luvanneet sadetta, joten se siitä ja kahvia tippumaan.

Minun juhannukseni ovat aina olleet pienimuotoisia. Vähän saunaa, ehkä olut. Jos on hyvää seuraa, niin juhannuskävely. Kauneinta kesäöissä on hiljaisuus. En sen vuoksi ole hirveästi kaipaillut ihmeempiin juhannustapahtumiin; joskus nuorena auton ikkunasta katselin kotikunnan kokkomeininkiä. Ei houkuttanut. Ylipäätään kesällä kuuluu ihmisen levätä. Ensimmäiset festaritkin edelleen odottavat kokemistaan.

Sikäli keskikesän juhla ympäri Helsinkiä pyöräillen on aika hauska ajatus. Olisi uusi kamerakin; luotettava pokkarini sairastui alle viiden vuoden iässä alkavaan kytkinrappeumaan ja aikaistin syksyksi suunnittelemaani järkkärin hankkimista parilla kuukaudella. Tuntuihan se tilissä, mutta voi miten nautinkin valokuvaamisesta taas ihan uudella tavalla. Vielä pitäisi tietokonekin päivittää. Nykyläppäri on vuodelta 2004 ja tahmaa kuin siirappi uunissa. Kun koneen avautuminen kestää 40 minuuttia, muistelee kaiholla sitä, kun tietokoneen käyttöönottoon vaadittiin virtakytkimen napsauttamiseen kuluva aika. Mutta mitä ihmettä voi tehdä käytöstä poistuneella läppärillä? Tätä edeltäväkin raahautuu aina joka muutossa mukana. Toisaalta sillä voi pelata vielä DOS-pelejä, mikä tällä nykyisellä ei onnistu. Enhän minä tuota pokkarikameraakaan takuulla pois heitä. Milläs minä sitten lapsesta videoita kuvaisin?

Virtauksia

2010-06-17T17:57:00.003+03:00

Viime päivinä minua on muistutettu asioista, jotka joskus kauan sitten merkitsivät minulle paljon. Niin kuin sarjakuvista esimerkiksi, millä tarkoitan omaa tapaani piirrellä sellaisia. Joskus se oli minulle hyvinkin tärkeä tapa purkaa alitajunnasta pursuavia kertomuksia, sittemmin jäänyt. Kaksinen piirtäjä en ole, mutta kun nyt kaivoin arkistoni esiin, oli liikutuksen kimmel silmäkulmassa. Hyviä juttujahan nämä... Ties minne luovantyönlimboon joskus katoaviksi tuomittuja; paitsi että aikoinaan osa niistä oli verkossa. Se oli sitä aikaa kun kaikilla piti olla oma kotisivu.

Sekin kävi vaikeaksi lopulta, aikaavieväksi. Ei enää riittänyt, että idean toteutti paperille; piti alkaa hahmotella ja luonnostella, piti kokeilla ja erehtyä, piti tehdä aina vaan pienempää piiperrystä ja mennä mikrotasolle, tehdä sivuista geometrisesti tasapainoisia ja visuaalisesti nokkelia. Ei kai sellaiseen riitä aika ja järki. Kun tuo tietty yliviilaus samanaikaisesti pesiytyi tekstintuottoon, oli jonkin jäätävä pois. Ja tämä on sittenkin helpompaa. Sittenkin.

Muistutettiin minua myös ajasta, jolloin tietokonepelit olivat halpoja, yksinkertaisia ja niitä pelattiin pitkään. Ah, 80-luku. Eivät nykyiset videopelaajat tiedä, mikä on "latausmusiikki". Tai mihin pelatessa tarvitaan piskuista ruuvimeisseliä. (säätämään äänipäätä, daa) Mahtavatko edes sitä tietää enää, mikä on joystick? Nykyään aika, jolloin pelejä läheteltiin radio-ohjelmissa eetterin kautta kotona kasetille taltioitavaksi, tuntuu scifiltä, vaikka siitä on kulunut neljännesvuosisata. Ei kehitys mihinkään kehity, sykleissä se menee, kun nykyiset Nintendotkin alkavat muistuttaa enemmän salitreenejä kuin kunnon selkänotkuista pelisessiota tv:n ääressä. Kymmenen vuoden kuluttua varmaan videopelejä pelataan kavereiden kanssa pallokentällä. Hö.

Ja on minua lukemisestakin muistutettu. Sen opettelusta. Syksyllä tulee kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun itse aloin lukea, nyt olen seurannut lapsen sukellusta sanojen pariin. Kirjaimet ovat tuttuja, monet sanat tunnistuvat, enää se viimeinen loksahdus puuttuu; se, jossa tuttujen kirjainten ketjut muodostuvat ääntyviksi sanoiksi, lauseiksi, ja mikä mieletön maailma sen jälkeen avautuu. Se hetki olisi hieno muistaa, mutta olin liian nuori siihen. Lapsi oppii tänä kesänä, siltä se nyt näyttää.

Tarinankertojan vikaa selvästi jo on. Tällaisen kertoi tuossa päivänä muutamana valppaasti kuuntelevalle pehmoeläimelleen: "Olipa kerran iso prinssi. Se söi kaikki pienet prinsessat ja sitten iso mörkö söi sen prinssin. Siihen loppui se!"

Kahvila 7: Café Piper, Suomenlinna

2010-06-11T10:28:00.005+03:00

Ihmisen elämässä koittaa ennemmin tai myöhemmin hetki, jolloin ymmärtää ettei elämän puutteellisuuksien syitä ole mitään tarvetta etsiä itsestään, asuinympäristöstään, työstään tai työttömyydestään, harrastuksistaan tai koulutustaustastaan. Kirkkaanvalkeana tämä hetki osoittaa, että mitä ikinä ihminen on itse valinnut, on merkityksetöntä, ja yhteiskunnan epämääräiset sattumukset häntä heittelevät hautaan asti kuin lehteä tuulessa välittämättä rahtuakaan siitä, mitä ihminen kenties itse säälittävästi räpiköiden yrittää aikaansaada. Juuri se hetki, jona viimein tajuaa, että valinnan ja vaikutuksen mahdollisuudet ovat suurin huijaus kaikista niistä huijauksista, joita ihmispolon päälle sataa; ja jonka jälkeen on lohdullisen varmistunut siitä, että vaikka joku joskus saisikin jonkin sellaisen asian, jota on uskaltanut salaa toivoa, hän ei kuitenkaan ole saanut sitä omine avuineen, vaan mielivalta on sattunut olemaan hänelle senhetkisesti suotuinen.

Ihminen, tietyn iän saavutettuaan, ymmärtää viimein, etteivät asiat ole häntä varten tehty. Että maailma on satunnaisgeneraattori, jossa voi yhtä lailla tehdä kuin jättää tekemättäkin ja seuraukset joko osuvat tai jättävät osumatta kohdalle. Kun tämä hetki koittaa, kannattaa pysähtyä ja nauttia. Voi vaikkapa käydä kahvilla. Helsingin edustalla on nätti saariryhmä, jossa on kivoja linnanmuureja, jänniä tunneleita ja pari hauskaa kahvilaa. Näistä idyllisin on Piper, joka ei tiettävästi ole nimetty kunnianosoituksena Syd Barretille, vaan viittaa johonkin tyyppiin nimeltä Piper, ketä kiinnostaa.

Café Piper. Mitä se on kesäisin? Turisteja, turisteja ja turisteja, ja siellä keskellä onneton kahvilakriitikko, jota edeltävä henkilö jonossa imaisi kahvisammiot tyhjiksi. Tiskin taakse ilmestyi komea miekkonen (piristävää vaihtelua!), joka valitteli kahvin loppumista ja lupasi toimittaa tilaukseni tiskintakaisella espressokoneella, joka oli tolkuttoman hidas, mutta kahvi kuulemma parempaa. Mikäs siinä, jono selkäni takana kasvoi ja pahvimukiin kahvi hiljalleen jossain taaempana lorisi. Sitä odotellessa yritin olla kuuntelematta ympärilläni hanhilauman tavoin kiekuvaa laumaa ruotsalaisia tätejä. Ei se onnistunut. Rapukeiton olisi saanut seitsemällä eurolla, muu purtava oli pullaa ja sämpylää, perushuttua eikä kovin innostavaa. Syömispuoli jäi tällä kertaa kokonaan väliin.

Lopulta kahvi saapui. Pinnalla kauniit kreemit, mutta se oli tavallista vaaleapaahtoista, joten mitään erityistä makukokemusta ei aiheuttanut. Olipa kahvi kuitenkin, ja aika kallis. Yhytin testiryhmäni muut jäsenet ulkosalla, Kekkosen päälakea muistuttavan kallion laella, jonne Piperin pöydät oli sijoitettu; viime vuonna ne olivat syreenipuskan varjossa ihan kahvilan vanhassa huvilarakennuksessa kiinni. Tämä vaihtoehto oli näköalojen puolesta parempi, joskin lokit pääsivät paskomaan pöydille estoitta. Myös tiiviiksi sumpuksi asetettujen pöytien tuhkakupit herättivät oudoksuntaa. Miksi kahvilan terassilla sallitaan tupakointi, en ymmärtänyt, onneksi se ainoa sikaroitsija siitä kohta poistui. Mulkoilullani saattoi olla osuutta asiaan.

Toki Suomenlinna on myös Piperin luona kaunis. Laiskat ruotsalaiseukotkaan eivät jaksaneet nousta kalliolle, vaan jäivät sisätilan varjoon, mutta päivä sinällään oli miellyttävän pilvinen, eikä ulkonakaan tarvinnut halstaroitua. Hörpin kahvia. Mietin niitä työn raskaan raatajia, jotka niidenkin saarten sadat kivitonnit ovat muureiksi, tunneleiksi ja prameiksi rakennuksiksi joskus kasanneet, vain jotta niiden ainoa todellinen käyttö koskaan olisi toimia viihdykkeenä turisteille. Olisi mahtanut rakentajia sapettaa jos olisivat tienneet.

Parasta Piperissä ovat ne pöydillä ja tuolien selkänojilla täysin sumeilematta loikeskelevat pikkulinnut, jotka kärkkyvät murua ja purtavaa. Oi te suloiset syöpäläisiä kihisevät otukset! Harmi ettei pöytäämme jäänyt kuin pahvimukit.

Sen luinen hauraus

2010-06-07T16:34:00.002+03:00

Olin Turussa melko tarkkaan 30 tuntia, minä aikana tapasin neljätoista ihmistä. Olisi jäänyt tusinaan, mutta pakko oli päästä Myllysillalla käymään, ja eikös sen luona tullut vastaan tuttuja. Turku on juuri sellainen kaupunki. Olen siitä kirjoittanut ennenkin, joskus vuosia sitten, miten yhden nopean kaupassakäynnin aikana kohtaa väkisinkin jonkun tutun; jopa minunlaiseni puol'erakko, jolla ei kolmen Facebook-vuoden jälkeenkään ole vielä viittäkymmentä ystävää siellä. Snyyh. Ja ellei sillä kauppareissulla näe ketään tuttavaansa, voi olla varma että Michael Monroe, Reijo Mäki tai Ilkka Kanerva tarpoo kadulla vastaan. Meinasin jo huolestua, kun ei kolmikosta ketään osunut viikonloppuna silmään, kunnes lähtökahvit sunnuntaina Café Paawon terassilla Auransillan pielessä ja bäng! Siihenhän se Ike istui viereiseen pöytään. Huojensi. Kaikki oli kuin ennen.

Kävin Kupittaan Citymarketissa, Varissuolla, Cosmicissa, Hansakorttelin Hesessä, Samppiksella, Café Brahessa ja Stockmannin invavessassa. Oleellisimmista paikoista jäi puuttumaan vain kirjasto, mutta jotenkin sielua olisi viiltänyt käydä siellä. Se olisi vain muistuttanut miten julmetusti Turun kirjastoja kaipaan; Helsingin julkinen kirjastolaitos on retuperäisin, jonka olen missään nähnyt. Onneksi sentään löysin keväällä Rikhardinkadun toimipisteen. Se tyydyttää pahimman kirjastonkaipuun, vaikka lievän onttouden toki ihmiseen jättää. Mikä tätä kaupunkia vaivaa? Mihin täällä verorahat menevät? Miksi täällä on niin kallis asua? Eihän täällä ole edes Aurajokirantaa. Sori vaan, mutta joku Kaivopuisto nyt vaan ei pärjää edes etäisesti.

Olen tänään poikkeuksellisen täynnä vastenmieltä Helsinkiä kohtaan. Ehkä tähän taas ajan mittaan turtuu. Tiedän tiedän. Turussa asuessani ruikutin aina siitä, miten onneton kaupunki se onkaan. Minä olen juuri sellainen. Mutta kirjastolaitosta kehuin jo silloin, ja vasta täällä asuessani ymmärrän, miten aiheesta.

Kiitos kaikille tapaamilleni ihmisille, joista eräitä en ollut vuosiin nähnyt, siis Turussa vielä asuessanikaan. Tällaista se on. Yhdellä oli sormus nimettömässä, pari lasta oli tuloillaan, työpaikkoja oltiin saatu ja asuntoja katseltiin. Sen sellaista pientä. Ikää kertyy ja vatsat kasvavat ja sama räävitön sakki me silti olemme kun sille tuulelle tullaan. Ehkä silti käyntini kokonaisvaltaisin hetki tapahtui Varissuolla. Istuin Nuutisen emännän kanssa sohvalla, nautimme erikoisoluita ja erikoisjuustoja katsellen 1920-luvun eurooppalaisia avantgarde-elokuvia, Marcel Duchamp, Man Ray ja silleen. Kultivoiduin kolme pykälää.

Ellei mikään muuttuisi, ei mikään koskaan tuntuisi niin tärkeältä kuin jo taakse jääneet asiat toisinaan tuntuvat.

Et tu, mi amor

2010-06-01T16:43:00.005+03:00

Kuningas Amordia käyskenteli linnansa yksinäisimmän tornin yksinäisimmässä huoneessa ja katseli hopeisena hohtavaa valtakuntaansa, joka heräili loppukeväisen hallayönsä horteesta kaukana hänen alapuolellaan. Hän teki saman kävelyn joka aamu: makuuhuoneestaan salin kautta tornin portaikkoon, sitten kapeaa kierreportaikkoa ylös, ylös, ylös, kunnes lopulta se päättyi puiseen oveen, joka toi mieleen ikäänsä itkevän heinäladon. Ovea piti työntää varovasti, ettei se särkynyt. Amordia muisteli isänsä, silloisen kuninkaan, kertoneen, että tornin yksinäisimmän huoneen ovi oli ainoana jäänyt jäljelle siitä tuhoisasta yöstä, jona naapurivaltakunnan sotajoukot olivat polttaneet linnan. Kaikki muu kivisten seinien sisällä oli palanut pois, ja kun linna rakennettiin uudestaan entistä hienompana, jätettiin yksinäinen huone silloinkin tyhjäksi. Se oli aina ollut vain pienen puisen oven takana tyhjä tila ja ikkuna, joka antoi näkymän vuorenrinnettä pitkin alas valtakuntaan, sen suurimpaan kaupunkiin, kaukana siintäviin maatiloihin ja joen varrella vain selkeällä säällä näkyvään satamaan, jonka kautta kauppatavaraa kuljetettiin Amordian maille ja niiltä pois.

Kuningas katsoi miten aurinko nousi. Se lämmitti häntä kuin suojelevin syli tullessaan hetki hetkeltä enemmän esiin vuorten takaa. Kuningas sulki silmänsä ja laski rauhallisesti sataan. Varjo lankesi hänen ylleen, hän avasi silmänsä ja punainen täysikuu oli peittänyt auringon melkein kokonaan. Se lipui idästä auringon hellän hahmon eteen ja väritti Amordian valtakunnan hiilloksenpunaiseksi. Yhtäkkiä kaikki oli sekoitus valoa ja varji varjon kautta hehkuvaa valoa. Ja sellaisenakin kuninkaan maailma oli kaunis. Erilainen. Sadat pimeänkulkijat aloittivat liikehdintänsä välittömästi, aurinkoa kavahtavat linnut aloittivat varoivaisen laulunsa, tuuli huokaisi puiden lehdet liikkeeseen.

"Sinäkin, rakkaani", kuningas kuiskasi. Läntisimmät ikkunasta näkyvät vuoret kylpivät vielä auringon valossa. Kun siristi silmiään, näki lumihuipuilta valuvat purot, virrat, putoukset. Vesihöyryssä hehkui sateenkaaria. Kuun varjo oli peittänyt alleen kaupungin, se oli edennyt Amordian hallitsijavuorta ylös ja ahmaissut linnan, sen varjossa kasvoivat ne, jotka eivät uskaltaneet kohdata aurinkoa. Kuu lipui valtakunnan ja linnan yli joka aamu. Ja joka aamu kuu oli ensimmäinen asia kuninkaan ajatuksissa kun hän heräsi. Ensin aurinko suuteli hänen poskensa lämpimiksi, sitten kuu saapui ja valoi häneen vamuuden siitä, että edelleen hän oli ihminen, jolla oli merkitys. Joka varjon saapuessa piti kansastaan huolta.

Kuningas Amordia ei ollut poistunut linnastaan vuosiin. Ne vähäiset rippeet, jotka linnan kerran suuresta henkilökunnasta vielä olivat jäljellä, keräsivät villiintyvistä puutarhoista hänelle yhä niukemmaksi käyvän päivittäisen ruuan, ja jo ikääntyneet vaatturit, lakeijat ja hovipalvelijat tekivät työtään niinä päivinä kun reumaisilta niveliltään jaksoivat. Uusia työläisiä ei linnaan kaupungista tullut, sillä Amordian valtakunta oli enimmäkseen tyhjä. Asukkaita ei ollut, talot rapistuivat itsekseen. Kuningas ei tiennyt mitään tästä. Hän kiipesi joka aamu torniinsa ottaen valon ja varjon vastaan. Hän odotti väistämätöntä.

Kahvilatesti 6: Café Red, Arkadiankatu 19

2010-05-26T09:04:00.004+03:00

Se on kyllä ihme homma, miten ihminen ajautuu tilanteisiin. Sitä heräilee porttikongista poski vasten kivistä porrasta kuten joka tiistaiaamu, eikä kulu kahta tuntia, kun jo selailee filosofiankirjoja ihastuttavan kirjapölyisessa antikvariaatissa Yrjönkadulla. Mutta tuleehan tuollaisessa toiminnassa nälkä. Kuulemma Helsingissä on ruokaloitakin, mutta pyörittyäni tunnin jossain Kamppi-Punavuori -akselilla en ollut löytänyt yhtäkään ja jopa alkoi horjuva keho tästä lannistuneena valua kohti hautuumaata, joka Hietaniemessä sijaitsee, ja on kuulemme olevinaan hieno ja vanha mutta Turun vanha hautausmaa on paitsi isompi, myös tunnelmallisempi, hähä. Sielu jo vilkutti nälkiintyneelle keholle heiheitä pilven reunalta, kun kolmosen ratikan kling-kello herätti horroksesta ja äkkijärkytyksessä tehty pituushypyn piirimestaruutta hipova suorituksenkaltainen johdatti luo punakkana hohtavan markiisin: Café Red!

Todellisuudessahan asia ei edennyt aivan näin (se oli poikkeusreitillä oleva kasilinjan ratikka oikeasti eikä kolmonen), ja seurueessamme oli henkilöitäkin kolme, joista yksi oli kiinnostunut arvioimaan kahvilaa, toinen arvioimaan sen kuulemma sisältämää taidenäyttelyä, kolmas ilmoitti että hänellä oli nälkä. Tähän lähes moukkamaiseen käytökseen eivät snobahtavat arvostelijat voineet muuta kuin kiristää nyrpistystä kasvoillaan astetta nokkavammaksi. Astuimme sisään kuin maailmanomistajat, minkä niinkin pienestä ja ahtaasta oviaukosta johtuen oli varmaan melko koomisen oloista, ja sitten pyörimmekin kuin eksyneet puolukat tilassa, joka oli juuri niin ahdas kuin ovi antoi ymmärtää. Metrin mittainen herkkutiski oli suoraan nenän edessä. Kädet jos ojensi suoriksi, saattoi hivellä seiniä. Takaraivo oli edelleen ulkona, ja silti huoneeseen oli onnistuttu ahtamaan nelisen pöytää, joissa kaikissa syötiin. Oli olo, että polveni oli jonkun salaatissa, olkalaukkuni samanaikaisesti litistäessä naapuripöydän kroisanttia. Tästä huolimatta menyy oli niin pienellä präntätty, että sitä kohti piti ottaa kriittinen askel jos halusi lukea sen tarkemmin. Siis sikäli kriittinen, että sen askeleen seurauksena sitä tukki muiden ihmisten tien kahvipöydälle. "Anteeks förlåt", mutistessani tein samalla mielessäni tilauksen, jonka sitten välitin kassaneidille, joka ei vaan kerta kaikkiaan kuullut vaikka olimme suuteluetäisyydellä. Neljäs kerta toden sanoi, ja lähdin raivaamaan tietäni taaempaan huoneeseen uuden piskuisen oviaukon kautta.

Valloitin paikan viimeisen vapaan pöydän, mikä kuulostaa väenpaljoudelta, mutta loppujen lopuksi galleriassa, jonka seiniä koristivat jonkun jostakin epämääräisesti tutut pupuhahmot, oli sielläkin vain neljä pöytää, ja melko ahtaasti vielä. Silti tila oli aika kiva. Vanhan kerrostalon kivijalassa oltiin, ehkä liikehuoneistoksi joskus tehty, ehkä asunnoksi, joka tapauksessa aikana, jolloin Suomen maaperällä ei ollut vielä kukaan lausunut sanaa "ciabatta", paitsi ehkä sen varsinaisessa merkityksessä ("tohveli"). Ja nyt ääntelin sen kassalla kuin vanha tekijä, ei se hukkaan se italian peruskurssi mennyt, tiesinhän minä että jonain päivänä pitäisi mozzarella-savulohi-ciabattaa kahvilan tiskiltä tilata. Seuralaiseni valitsi saman paitsi fetalla, ja se nälkäisin lähti ruokaisammalle linjalle: lasagnea kehiin. Kuten valinnoistamme voi päätellä, on Café Red pikemminkin nykytrendin mukainen lounaskahvila kuin sellainen perinteinen suomalainen korvapuustimesta. Eikä siinä mitään, suositumpihan se näytti olevan kuin jeesus ainakin lounasaikaan, minkä tietenkin loistokkaasti ajankohdaksemme valitsimme.

Nälkäisinä tuijotimme herkullisen näköisiä annoksiamme manaten sitä, että niin servietit kuin aterimetkin sijaitsivat siellä ensimmäisessä huoneessa, me ruokinemme perimmäisessä. Kukaan ei vaivautunut nousemaan, lopulta henkilökunta näki ahdinkomme ja toi haarukan ja itse pengoin laukustani kurttuisen nenäliinan, oletusarvoisesti käyttämättömän, johon saatoin välillä pyyhkäistä jauhoiset sormeni. Henkevä keskustelumme, joka koski lähinnä paikan irtaimiston arvoa ja taidekriitikon arviointeja mahdollisuuksiin sen varastamiseen huomaamatta, hiipui pois kun pureuduimme purtaviimme. Oli hyvää, oli kyllä. Mozzarellaa riitti kuin pienessä kylässä, savulohi oli vaihtunut siiaksi mutta en minä ainakaan olisi mausta mitään huomannut ellei olisi sanottu. Lasagnelautanen oli suuri ja se sisälsi kaikkea erikoista kuten tuoreita oliiveja. Itse join ainoana kahvin, joka oli pehmoista ja ihan hyvää. Kelpasi.

Ahmaisimme, huokasimme tyytyväisinä ja änkeydyimme ovenlävistä pihalle. Eipä Café Red ole vallan huono paikka ollenkaan, etenkin kun sijainti on sikäli keskeinen, että Kampin keskus on puolen kilometrin päässä, ja jos ei sitä kykene kävelemään, voi ratikalla kulkea yhden pysäkkivälin melkein ovelle. Lounasaikaan ahdas, hintatasoltaan ok (itse asiassa mozzarella-savusiika-ciabatta oli muutaman kymmenen senttiä halvempi kuin pari viikkoa sitten Karkkilan ABC:llä nauttimani juustosämpylä, jossa oli välissä juustonsiivu, kurkku ja tomaatti) ja valikoima oli sellainen että kyllä siellä isommankin ruuan söisi eikä jokaisen seurueesta tarvitsisi valita samaa. Toisaalta pullapuoli näytti olevan hieman heikommin hoidettu, tai mistä minä sitä nyt enää muistan, puolet tämän arvostelun faktoista on ihan päästä heitetty eniveis.

Kävin sitten seuraavana päivänä Töölöntorin vieressä sijaitsevassa Picnicissä. Ruma sisustus, tyly palvelu, informaatiovirheellinen hinnasto ja paha kallis kahvi. Piti siitäkin ensin tehdä arvostelu, mutta äippä jo aikoinaan opetti että jos et kuin pahaa saa sanotuksi, älä sano. Paitsi siten, että sanot kuitenkin mutta annat ymmärtää ettet sano. Picniccejä on Helsinki täynnä, ja kai ne kaikki ovat samaa tasoa. Älkää vaivautuko. Café Red vastaa teidän salaatti-patonki-lounastarpeeseenne ehkä ihan pikkuisen paremmin, kunhan onnistutte jotenkin tunkemaan itsenne sisään.

"Kaikki ihanneominaisuudet samassa autossa"

2010-05-24T13:42:00.001+03:00

Meistä jokaisella on piileviä kykyjä

2010-05-21T21:44:00.002+03:00

Naisen osa

2010-05-20T17:25:00.002+03:00

Ja kuinkas sitten kävikään

2010-05-14T10:12:00.000+03:00

Ei parikymmentä päivässä missään tunnu

2010-05-13T10:36:00.002+03:00

"Ei väsytä"

2010-05-12T21:55:00.000+03:00

Kahvilatesti v5.0: Rantakioski Mutteri, Lauttasaari

2010-05-11T08:54:00.007+03:00

Vuonna 1927 Lauttasaaren itärantaan rakennettiin arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelema pieni ja söpö kahvilarakennus, jossa kartanonrouvat kävivät pitsiposliinikupposistaan hörppimässä sumpintynkää kyllästyttyään raskaaseen elämäänsä tiluksilla. (huom! blogin kirjoittaja ei välttämättä tiedä Lauttasaaren historiasta tuon taivaallista) Tuohon aikaan Mutteri sijaitsikin kauniilla paikalla kallioisella niemennokalla, josta aava merenselkä avautui lähes joka suuntaan, ja ainoa toinen näkyvä maankaistale oli Ruoholahti, joka sekin oli tuolloin aika avoin ja kaukana. Nyttemmin Mutteri on kiilautunut kerrostalojen ja nelikaistaisen tien väliin, ja näkymän Ruoholahdelle, joka sivumennen sanoen on täynnä hirmuista toimistotornitaloa, peittää valtaisa silta. Saisivatpa kartanonrouvat täällä slaagin. Onneksi heidän valtakuntansa on vielä voimissaan vain muutama kilometri Mutterista länteen, Espoossa.

Ajan hengen tuulahduksen voimallinen kosketuksen aalto siveli harmaantuvaa ohimotukkaa kuin puhuri kun avasin narahtavan puuoven - -

Olen pahoillani. Mutteri jotenkin houkuttaa minua takertumaan seikkoihin, jotka ovat ennen kaikkea historiallisia. Vaikka onhan kahvila kuitenkin kiinni nykyajassa. Hedelmäpelin tutut melodiat kantautuivat ovelle asti, jätskipakastin hurisi, 50-lukuinen Coca-cola-neonvalo oli tiskin taustalla ja - - okei okei. Ei paikka mikään varsinainen modernismin kehto ollut. Kaikki oli pientä, sympaattista ja juuri sopivalla tavalla ahdasta ollakseen kodikasta. Kahvila on tosiaan mutterin muotoinen, ja keskelle sijoitettua myyntitiskiä ympäröi puoliympyräinen asiakasalue. Joskus menneinä vuosikymmeninä suuret ikkunat ovat aukaisseet näkymää merelle ja rantakallioille, nyt siitä näki ohikiitävät Espoon bussit. Tiettävästi Lauttasaaressa ollaan ylpeitä tästä kahvilareliikistä, mutta minä en olisi, en tällä sijainnilla: Mutteri pitäisi nopsasti siirtää jonnekin aivan muualle tästä.

Silti, johtuen ehkä sunnuntaista tai paikan ylle laskeutuneesta ajan patinasta, sisätila oli rauhallinen. Liikenne hurahteli kuin meren aallot, ja menetin tiskin takana hymyilevälle neitokaiselle sydämeni, tällekin. Onko jossain joku toimisto, joka värvää mitä kauneimpia nuoria naisihmisiä kahviloiden palvelukseen? En minä tätä muuten käsitä. Hän oli vielä söpösti ujokin.

Niin tosiaan, kahvilakritiikkiä piti kirjoittamani. Peruskahvi, peruspullat, perushinnat, ei kai nämä nyt enää ketään kiinnosta. Eniten Mutterissa pidin tavasta, jolla mukit ja lautaset oli koostettu monennäköisistä ja -värisistä eri astiastoista sikin sokin, kasattu tiskille hajanaisiksi keoiksi ja siitä sai sitten asiakas valikoida omansa kuin kesämökillä konsanaan. Otin itse ison punaisen mukin, jonka reunasta oli useampikin pieni murtuma jo lohkeamaksi edennyt. Pidän kaikesta kulahtaneesta, ja vaikka Mutterin ilmapiiri oli pikemminkin ajaton kuin kulahtanut, nämä mukit kyllä sopivat paikkaan. Pinoamismetodilla olivat myös pullat ja muut herkut ympäri tiskiä niin, että tarjotin ei sopinut siihen millään inhimillisesti mielekkäällä tavalla. No mikäs, pidän siitä että kahvillakäynti tarjoaa haasteita. Pöytiin oli upotettu vanhoja Helsingin karttoja, joka pöytään eri vuodelta. Mainio idea, joka vähensi kiusallisten hiljaisuuksien ja nolojen keskustelunaloitusten määrän lähes olemattomiin. Kun saattoi vain tutkailla karttaa. Tosin innokkaimmin sitä tutki seurueemme juniori, joka syötyään pullansa halusi jatkaa matkaa seuraavaan kahvilaan. Mutta se on kokonaan toinen tarina jo sitten.

Scoreboard:

Herkut: 75/100
Iso muttei maailman tuorein pulla. Kahvia sai valitsemansa mukin koon mukaan, eli tapauksessani varsin runsaasti. Ruokaisammalla puolella olisi ollut tarjolla jos jonkinlaista voileipää. Mutta kun teki mieli pullaa, tämä puoli jäi testaamatta.

Atmosfääri: 87/100
Ajaton, miellyttävä sisätila. Radio soi hiljaisella jostain takahuoneesta, tarjoten lähinnä uutisia ja kevyttä iskelmää. Vanhan rokkarin näköinen mies pelasi aikansa hedelmäpeliä ja poistui. Liikenteen äänet vaimenivat kummasti näinkin ohuiden seinien läpi, mutta ankeista maisemista miinuspisteet. Meri ei juuri näkynyt, rantasijainnista huolimatta.

Kulkuyhteydet: 90/100
Jos on jossain päin Helsingin keskustaa, tänne pääsee nousemalla bussiin ja jäämällä pois heti Lauttasaaren sillan jälkeen. Jos ei pidä busseista, voi odottaa vuoteen 2014 niin metrokin kulkee ihan kulmille. On siinä taas kartanonrouvilla siunailemista.