Parasta siinä että isänmaa kutsuu poikiaan, on että saamme koulusta osan päivästä vapaaksi, mitä luokan tytöt leikkimielisesti protestoivat. On siis vuorossa se pelätty tapahtuma, kutsunnat, jotka meidän pikkupitäjässämme järjestetään seurakuntatalolla, koska missä muualla muka. Kuten saatatte muistaa, minulla oli kutsuntojen suhteen suuria suunnitelmia, jotka ovat kuluneen puolen vuoden aikana menneet sikäli persiilleen, että suunnitelmia kanssani laatinut hiihtotoverini vaihtoi kesän aikana paikkakuntaa, ja sivarihaaveeni romahtivat sen sileän tien. Enää tuo vaihtoehto ei tule kysymykseenkään; tiedän etten yksin kykenisi alistumaan sille stigmalle jonka siviilipalvelus minuun löisi. Kun kanssatoveri puuttuu, ei auta muu kuin tehdä se minkä aiemmatkin polvet ovat ylväinä tehneet.
Itse tilaisuudesta muistan vain vähän. Seurakuntatalon juhlasalissa (jossa olen aiemmin ollut ala-asteikäisenä erilaisissa partiotilaisuuksissa) istumme penkeille ja kaksi harmaantuvaa sotaherraa univormuissaan ottaa jokaisen vuorollaan salin etuosassa vastaan. Pitiköhän etukäteen täyttää jokin kaavake vai vasta tuolla? Joka tapauksessa toiveitaan ja osaamisiaan saa muistaakseni paperille rustata, mutta en koe itselläni sellaisia olevan, joten tyydyn siihen minne ja milloin minut määrätään astumaan palvelukseen. Tämän harmaahapsisen algoritmin lopputulos: palveluspaikkani on Niinisalon varuskunta Kankaanpäässä, ajankohta siviilielämän päättymiselle tammikuu 1996. Kello alkaa raksuttaa.
Suurin osa ikäluokastamme taitaa päätyä Porin prikaatiin Säkylään, mutta on siellä muutama eksoottisempikin paikka (ainakin joku ohjattiin Kuuskajaskarille merelliseen ympäristöön). Niinisaloon reilun vuoden päästä kanssani olivat tulossa myös Artsi ja Petri, mikä jossain määrin sentään helpottaa ahdistusta. Ainakin tässä vaiheessa vielä. Tammikuu 1996 on kaukana.
Tytöistä puheen ollen, tuo tammikuun -96 astumiserähän on ensimmäinen jolloin otettiin vastaan myös naispuolisia alokkaita. Mikäli tämä tarkoitti että heitä olisi potentiaalisesti jo meidän kutsunnoissamme ollut mukana, en tiedä – kovin miehisenä tuo tilaisuus on jäänyt mieleen, juuri sellaisena rasittavan äijäilyn ja protokollaisen pokkuroinnin komentoketjujatkumona jota ne kuukaudet Niinisalossakin sitten aikanaan tulivat olemaan, ja tuosta ajasta sitten sen ajankohtaistuessa enempi.
Muuten syksy jatkuu miellyttävissä merkeissä: lukion (ja samassa rakennuksessa toimivan yläasteen) vanhimpina olemisessa on oma ylentävä vaikutuksensa; me identifioidumme räksyttävää teinilaumaa enemmän opettajiin, joista jotkut jopa ihan tykkäävät sanansäilän kalistelusta kanssamme. Autokoulu jatkuu, teoriatunnit oli aika nopeasti käyty läpi ja ajamista on useita kertoja viikossa. Arkkitehti/ajo-opettajani dieselkäyttöinen Opel Vectra tulee tutuksi moottorin hehkutuksineen kaikkineen. Harvinainen diesel-mobiili on siinä mielessä hyvä ratkaisu autokouluautoksi, että se kiihtyy kuin horteinen kilpikonna. Opettaja on mainio heppu, jonka ajatukset tosin ovat usein ihan muualla kuin ajotilanteessa, mikä toisaalta opettaa tiettyä omataoimisuutta sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti