Lukion opinto-ohjelmaan kuuluu kuvaamataito. Sitä opettaa meille jo yläasteen puukäsityötunneilta tuttu Sakke, joka kenties havaitsee meidän huonoa huumoria ja yleistä innottomuutta viljelevässä poikajoukossamme potentiaalia, tai ehkä hän vain haluaa meidät pois pilaamasta oppituntinsa tunnelmaa - joka tapauksessa Sakke ehdottaa vakavasta inspiraatiovajeesta kärsivälle joukkiollemme että tekisimme videon. Ajatukseen suhtaudutaan varovaisen positiivisesti. Saken alkuperäinen tehtävänanto on musiikkivideo johonkin tunnettuun kappaleeseen, ja kohteeksi valitaan Juicen Einarin polkupyörä. Petri on kuvausporukan aktiivisin tekijä ja kameran takana, pääosassa Einarina on Henri. Myös Timo, Markku ja Harri esiintyvät, minä ja Artsi pyörimme mukana enemmän tai vähemmän ylimääräisinä, mutta pääsimmepä tunnilta pois. No vilahdan minä kuvassakin: kintaani näkyy ojentamassa Einarille Sprite-pulloa kioskina toimivan hökkelin seinässä olevasta kolosta.
Kuvataankohan Einarin seikkailuja pitkäänkin? En enää muista - voi olla että teos on lopulta yhden iltapäivän kaksoistuntien aikaansaannos. Ympäri kylää kuitenkin kameran kanssa kuljemme, ja runsaslumisen talven korkeat kinokset ikuistuvat filmille. En nyt väitä että valmistunut musiikkivideo olisi kaksinenkaan, mutta loppukohtaus jossa karvalakkipäinen Einari kaatuilee kännissä pikatien varren ojanpohjalla on kyllä eeppinen.
Ja siinä määrin Sakke meidät onnistui herättelemään turtumuksestamme, että loppukevään kuvistunnit sujuivatkin sitten videoiden parissa. Itsekin nousen takavasemmalta sinne ideoijakastiin; olisiko Petri, minä ja Henri se keskeisin trio jonka ympärillä muita sitten pyörii. Ainakin saan pääroolin heti seuraavassa filmissämme, jossa pitkään mustaan takkiin sonnustautunut salaperäinen kulkija (minä siilitukassani) saapuu autioon koulurakennukseen (autioon, koska kuvattu kuvistunnin aikana, eli oppilaat ovat luokissa). Varsinaista juonta ei teoksessa ole: kulkija vaeltaa ympäri sokkeloista koulua niin sisällä kuin ulkonakin, ja taustalla tapahtuu aina kaikkea kummallista. Itse pääosanesittäjänä olen joka kohtauksen keskiössä (onneksi elokuva ei sisällä puhetta), muut heiluvat taustalla kuin lauma aution koulurakennuksen limboon juuttuneita eksyneitä sieluja. Jokainen kuvattu kohtaus käytävillä ja koulun lumisella pihalla sisältää jonkin oudon tapahtuman, jotka nousevat kulkijan päättymättömän matkanteon ohi tarinalliseen keskiöön. Jokainen mukana pyörivä kantaa kortensa kekoon ideoimalla näitä kummallisia tapahtumia, ja jokaisen hyväksi todetun perusteella sitten toteutetaan kohtaus. On cancan-tanssijoita penkeillä, naulakossa roikkuvia tyyppejä, korkealta putoilevia koululaukkuja, ikkunan takaa kohoilevia kasvoja, mitä kaikkea. Taustamusiikki hoidetaan hoilaamalla kuvaustilanteessa kameralle.
Hieno teos siis kertakaikkiaan, ja sellaisena pysyneekin koska lienee nyttemmin olemassa enää muistikuvissa, joissa vuodet sitä senkun kirkastavat aina vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti